Kirjoittaja Aihe: Salapoliisi Conan: I'll be gone, S, Shinichi & Ran  (Luettu 421 kertaa)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Ficin nimi: I'll be gone
Kirjoittaja: Subbe93
Fandom: Salapoliisi Conan
Ikäraja: S
Tyylilaji/Genre: Lievä angst
Paritus: Shinichi & Ran
Summary: Kaikella oli hintansa. Hänen pitäisi kuitenkin lähteä, jättää Ran jälleen jälkeensä. Ja jos valehtelu ei olisi saanut häntä epäröimään, niin tämä saisi. Hän tiesi, ettei Ran tulisi päästämään häntä kovinkaan helpolla. Tai mikä pahempaa, ehkä Ran pyytäisi lähteä mukaan? Hän tiesi puheluiden perusteella, että Ran oli valmis tulemaan vaikka hänen luokseen, missä ikinä Shinichi olisikaan. Ja Shinichi tunsi Ranin ja tiesi, että tyttö olisi itsepäinen. Jos sanat eivät auttaisi, hän joutuisi karkaamaan. Eikä sekään houkutellut, koska hän tiesi, miten paljon se tulisi sattumaan.
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Gosho Aoyamalle
Haaste: Ime kappale tyhjiin (A-ha – Take on me)



I’ll be gone


Shinichi ei muistanut, koska olisi viimeksi ollut niin jännittynyt kuin nyt. Käsi, jonka hän oli nostanut soittaakseen ovikelloa, tärisi. Toinen käsi, jolla hän suojeli ruusukimppua, hikoili paperikäärettä vasten. Perhoset vatsassa olivat heränneet eloon. Se tuntui hyvin oudolta ottaen huomioon, miten usein hän oli noussut ja laskeutunut tätä kyseistä portaikkoa pitkin, ja kuinka usein hän oli kulkenut edessään olevasta ovesta sisään ja ulos. Hän oli vieraillut lyhyen elämänsä aikana täällä paljon useammin kuin kykeni edes laskemaan. Ja silti…
      Hän alkoi empiä. Mikä siinä nyt oli niin jännittävää? Hän tiesi, että Ran kaipasi häntä, ja hän tiesi myös sen, että Ran olisi vain iloinen nähdessään hänet. Joten miksi hän ei nyt vain ottanut tästä kaikesta iloa irti ja soittanut ovikelloa? Jokainen sekunti, jonka hän empi, oli poissa heiltä. Pois häneltä.
      Sisimmässään hän kyllä tiesi syyn. Hän tiesi tasan tarkkaan, mihin keskustelu tulisi johtamaan, kun Ran avaisi oven. Hän tiesi jo etukäteen kaikki ne kysymykset, joihin hän ei voisi vastata – ei vielä. Hän tunsi jo valmiiksi sen kivun, joka syntyisi, kun hän joutuisi valehtelemaan Ranille. Ja häntä sattui jo valmiiksi ne surulliset kasvot, joihin hän olisi syyllinen. Häntä sattui jo valmiiksi tietäessään, että hän tulisi jälleen kerran tekemään uuden särön kauniin ja kiltin tytön sydämeen.
      Hänellä oli ikävä Rania. Hän oli koko ajan tytön kanssa, mutta silti hän oli vain Conan. Ei Shinichi. Sitä paitsi Ranin yksinäinen kaipuu oli käynyt pienelle Conanille liian raskaaksi. Hän ei kestänyt enää nähdä niitä iltoja, kuin tyttö istui huoneensa sängyllä ja itki ikäväänsä. Tuntui, ettei soitot enää riittäneet. Eikä sillä, välillä tuntui, ettei mikään riittänyt hänellekään. Kuinka paljon hän halusikaan palata takaisin omana itsenään ja viedä Ranin kaikki murheet pois. Ja silti, hän ei pystynyt siihen. Eikä hän voisi, vaikka Haibara oli tehnyt uuden version antidootista.

”Olen saanut valmiiksi uuden version kapselista”, Haibara sanoi. Conan pysähtyi niille sijoilleen ja katsoi tyttöä, joka ojensi kättään pojan suuntaan. ”Haluan, että kokeilet sitä.”
      Kapseli tipahti pojan avonaiselle kämmenelle. ”Ja? Ehdot ovat?”
      Haibara ei vastannut mitään, oli vain hetken hiljaa. ”Kahdeksitoista tunniksi se ainakin riittää. Ehkä jopa kahdeksikymmeneksineljäksi. Vähän toivoisin kahta päivää, mutta en voi vannoa. Ja juuri siksi haluankin, että kokeilisit sitä.” Conan laski katseensa kapseliin, joka lepäsi hänen kämmenellään. Haibara avasi suunsa uudelleen. ”Ihanteellisinta olisi, että olisit täällä, niin voisin itse tarkkailla ja nähdä antidootin vaikutukset, mutta…”
      Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Tyttö ei jatkanut. Conan nosti katseensa juuri nähdäkseen, miten tuo oli kääntänyt selkänsä ja oli poistumassa taas omiin oloihinsa. ”Mutta?”
      Tyttö pysähtyi, muttei kääntynyt. ”Haluat kuitenkin mennä etsivätoimiston tytön luokse.”


Ehkä tämä oli virhe. Hän voisi edelleen perua kaiken, kääntyä vain kannoillaan ja teeskennellä, ettei ollut edes käynyt. Ehkä hän voisi mennä takaisin kukkakaupalle ja ostaa kukille toimituksen. He voisivat tuoda kimpun Ranille, ja Shinichi voisi myöhemmin soittaa kuulumisia. Olisihan se karu veto, eikä mitenkään tulisi olemaan tarpeeksi heille kummallekaan, mutta siten Ran ei tulisi kaipaamaan häntä yhtään sen enempää kuin ennenkään. Eikä Shinichin tarvitsisi vältellä niitä kysymyksiä.
      Mutta nyt hänellä olisi mahdollisuus tavata Ran Shinichina. Hänellä olisi varma puolikas vuorokautta käytössään. Hän voisi hetkeksi viedä tytön huolet pois, ja hetken jopa itse teeskennellä, että kaikki olisi hyvin. Sitä paitsi ei edes ollut varmaa, milloin hän saisi seuraavan mahdollisuuden.
      Mutta kaikella oli hintansa. Hänen pitäisi kuitenkin lähteä, jättää Ran jälleen jälkeensä. Ja jos valehtelu ei olisi saanut häntä epäröimään, niin tämä saisi. Hän tiesi, ettei Ran tulisi päästämään häntä kovinkaan helpolla. Tai mikä pahempaa, ehkä Ran pyytäisi lähteä mukaan? Hän tiesi puheluiden perusteella, että Ran olisi valmis tulemaan vaikka hänen luokseen, missä ikinä Shinichi olisikaan. Ja Shinichi tunsi Ranin paremmin kuin hyvin, ja tiesi, että tyttö olisi itsepäinen. Jos sanat eivät auttaisi, hän joutuisi karkaamaan. Eikä sekään houkutellut, koska hän tiesi, miten paljon se tulisi sattumaan.
      Oikeastaan Shinichistä tuntui, että tekipä hän miten tahansa, niin Ran tulisi aina kärsimään. Ehkä pienempi paha hänen vaihtoehdoistaan oli palata takaisin professorin luokse ja kuluttaa aikaa siellä. Siten vain hän kärsisi menetetystä mahdollisuudesta…
      Ja ennen kuin Shinichi tajusi, hän kuuli puhetta ja askelia oven takaa. Hän ei ehtinyt kuin ottaa pari peruutusaskelta, kun ovi hänen edessään aukesi. Ulostulijan liike jäi niille sijoilleen, kun vaalean violetit silmät kohtasivat hänet.
       Myöhäistä enää perua, poika ajatteli ja antoi varovaisen hymyn kohota kasvoilleen. ”Hei… Ran.”
      ”Shinichi?” Tyttö katsoi häntä nopeasti päästä varpaisiin kuin ei olisi edes uskonut näkemäänsä. Sitten hänen katseensa lukittautui Shinichin katseeseen. ”Oletko se… oikeasti sinä?”
      Poika naurahti ja kohautti olkiaan. ”Kukas muukaan?” hän kysyi ja ojensi sitten kukkakimppua, jota oli pidellyt käsissään. Hän pelkäsi, että rutistaisi sen vielä pilalle hermostuksissaan. ”Ömm… Toin sinulle kukkia…” hän mutisi. Hitto, hän ei muistanut, että Ranin kanssa keskusteleminen olisi koskaan ollut niin hankalaa.
      Ran tuijotti häntä hetken ennen kuin laski katseensa ruusukimppuun. Lopulta tyttö rentoutui ja otti varovasti ruusut pojan käsistä. ”Mistä hyvästä?” Ran kysyi kuulostaen omalta itseltään. ”Mitä pahaa olet tehnyt?”
      Kadonnut mitään selittämättä, pitänyt sinut pimennossa, valehdellut sinulle, antanut sinulle kasan murheita… Saanut sinut itkemään.
      Kaikesta siitä huolimatta Shinichi kuitenkin teki sen, mitä teki parhaiten. Hän tunki vain kädet taskuunsa, käänsi katseensa pois ja naurahti kuivakasti. ”No ajattelin muuten vain ilahduttaa sinua”, hän vastasi, ja vilkaisi vain syrjäkatsein, miten tyttö oli laskenut kasvonsa nauttiakseen kukkien tuoksusta. Hän saattoi nähdä hymyn tuon kasvoilla punaisten ruusujen seasta. Sydän heitti voltin rinnassa. ”Mutta jos et halua niitä, niin voin ottaa ne takaisin ja hävittää”, hän jatkoi niin välinpitämättömästi kuin kykeni.
      ”Myöhäistä”, Ran tokaisi nostaessaan kasvonsa. Shinichi kohtasi tytön päättäväisen katseen. ”Annoit ne minulle jo, ne ovat minun. Minä päätän, mitä niillä teen.”
      ”Hei, minä maksoin niistä”, poika tokaisi takaisin.
      ”Omapa on häviösi”, tyttö vastasi ja näytti kieltä. Hetken he katsoivat toisiaan kuin yrittäen voittaa väittelyä, kunnes kummankin kasvoille levisi hymy. Shinichi ei ollut tajunnut, miten paljon oli kaivannut sitä. Turhia väittelyjä Ranin kanssa, jotka olivat heille vain tapa piilottaa sen kaiken, mitä he eivät toisilleen tohtineet sanoa ääneen. Pientä naljailua turhista asioista, joilla ei loppujen lopuksi ollut mitään merkitystä. Kunhan vain pääsi toisen ihon alle tökkäisemään, jotta saisi toisen huomion itseensä. Kun vain sai toisen edes vähän hermostumaan, kunnes toinen sanoisi jotain todella hölmöä ja he nauraisivat sille yhdessä.
      Sitten heidän välilleen laskeutui hiljaisuus. Hiljaisuus, joka sai kummankin hymyn hitaasti haalenemaan. Shinichi tiesi oikein hyvin, että tämä oli se hetki, mitä hän oli pelännyt. Hänellä oli vain muutama vaihtoehto. Jos hän tahtoisi päästä vähällä, hän kääntyisi ja lähtisi. Hän ei voisi kutsua itseään Ranin luokse, joten toinen vaihtoehto olisi suosiolla kertoa, missä hän oli ollut, ja sitä hän ei voisi tehdä. Kahdesta vaihtoehdosta kaikista järkevintä olisi vain hyvästellä nyt ja kadota paikalta.
      Mutta totuus oli, ettei halunnut lähteä. Jossain järkensä sopukoissa hän tiesi, mikä olisi parasta, mutta silti hän ei saanut jalkojaan liikkumaan tai suutaan avattua sanoakseen hyvästit. Joten hän valitsi sen kolmannen ja huonoimman vaihtoehdon, ja odotti hiljaa.
      Mutta samalla tavalla hän tiesi, että Ranilla oli tismalleen saman verran vaihtoehtoja kuin hänellä. Ran voisi joko kutsua hänet sisään tai vaihtoehtoisesti sulkea oven perässään ja jättää hänet vain seisomaan siihen.
      Sen sijaan heidän välillään painoi raskaana kaikki ne kysymykset ja vastaukset, jotka kummankin huulilla polttelivat. Toinen odotti saavansa kuulla selitykset, kun toinen puolestaan odotti kohtaavansa kysymykset. Ja Shinichi oli hyvin varma, että he kumpikin tiesivät, miten tämä tulisi menemään. Se keskustelu oli jo käyty liian monta kertaa ennenkin, se kohtaus oli jo loppuun kulutettu. Jos Shinichi voisi, hän tekisi käsikirjoitukset uudelleen ja näkisi erilaisen kohtauksen. Kohtauksen, jossa hänen ei enää tarvitsisi kadota. Kohtauksen, jossa hän voisi viimeinkin vastata Ranin jokaiseen kysymykseen totuudenmukaisesti ilman, että hänen tarvitsisi pelätä tytön joutuvan osaksi sekamelskaa, johon hän itse oli onnistunut kompastumaan. Toki se voisi tuoda mitä tahansa mukanaan. Ei hän odottanut, että Ran tulisi antamaan hänelle anteeksi, mutta ainakin hän oli tehnyt sen suojellakseen tyttöä, ja vaikka se voisi tulla särkemään hänen sydämensä, hän oli tehnyt, kuten oli uskonut oikeaksi, ja saisi viimeinkin valheen viitan pois harteiltaan. Hänen ei tarvitsisi enää piilotella mitään lapsuudenystävältään.
      Ran laski katseensa. Surumielinen hymy lepäsi tuon kasvoilla, kun tyttö katseli ruusuja. ”Et…” Hän sulki suunsa, mietti ja naurahti sitten. ”Et… varmaan ole jäämässä kovinkaan pitkäksi aikaa?”
      Jokin teki viillon pojan sydämeen. Ensimmäinen kysymys oli laskettu ilmoille, eikä Shinichi voisi mitenkään antaa vastausta, jonka tiesi Ranin haluavan kuulla.
      ”En”, hän myönsi hiljaa laskien katseensa. Kuinka paljon hän halusikaan vastata toisin, mutta karu totuus oli, että hän pystyi lupaamaan varmaksi vain kaksitoista tuntia. Päivä olisi riski ja kaksi… Se olisi tyhmyyttä. Niin paljon kuin Shinichi olisikin halunnut tarttua siihen kahteen päivään, hän tiesi, että tulisi ampumaan itseään vain nilkkaan. Olisi parempi luvata Ranille puoli vuorokautta. Ehkä siten hänen ei tarvitsisi kadota jättämättä minkäänlaisia hyvästejä.
      ”Vain tänään”, hän jatkoi lopulta ja nosti katseensa tyttöön yrittäen hymyillä. ”Ja varasin aikaa vain sinulle! Jos siis haluat tehdä jotain.” Karu totuus iski häneen. Hän ei ollut varmistanut Ranin menoja. Hän oli vain ilmestynyt paikalle olettaen, että Ran viettäisi päivän kotona. Hölmöä häneltä. ”Toki… Pakko ei tietenkään ole… jos et… halua…”
      ”Olin juuri menossa kauppaan ostamaan ruokaa”, Ran sanoi lopulta ja hymyili katsoessaan Shinichiä päästä varpaisiin. ”Mietin, koskahan sinä olet viimeksi mahtanut syödä kunnolla.”
      Shinichi tunsi punan kohoavan poskilleen. Ei siitä niin kauaa ollut, kun hän oli syönyt Ranin tekemää aamiaista ennen kuin oli kiiruhtanut professorin luokse. Mutta Ran ei tiennyt sitä.
      Sen sijaan hän käänsi katseensa pois ja yritti näyttää hieman loukkaantuneelta. ”Hei, tyhjällä vatsalla ajattelee paremmin.”
     ”Mmm mm”, Ran mumisi, ja se kuulosti Shinichin korviin kodikkaalta. ”Tule kanssani ostoksille. Teen ruokaa, niin sinäkin saat jotain kunnollista syödäksesi.”
      ”Enpä tiedä”, Shinichi vastasi antaen kaiken huomionsa taas Ranille. ”Isäsi potkii minut kuitenkin ulos… Voimme nähdä myöhemminkin…”
      ”Älä hänestä välitä”, Ran vastasi ja kohtasi hänen katseensa hymyillen. ”Käyn vain viemässä ruusut sisälle, niin mennään. Äläkä katoa siitä sillä aikaa!”
      Vastausta Shinichi ei saanut sanottua tytön palatessa nopeasti sisälle. Vaikka Ranin huulilla oli levännyt hymy ja äänensävy paistanut hyväntuulisuutta, niin oli jotakin, mitä lukiolaisetsivä ei ollut saanut pyyhittyä pois lapsuudenystävänsä silmistä. Suru ja ikävä. Ja vaikka tyttö palasi ja he kulkivat pitkästä aikaa yhdessä tuttuja reittejä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, Shinichi tunsi, miten heidän kummankin hartioilla painoi väistämätön totuus, ettei heidän yhteinen hetkensä tulisi kestämään kauaa. Että ennemmin tai myöhemmin karu todellisuus palaisi ja Shinichi Kudo olisi taas poissa.

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)