Kirjoittaja Aihe: Hautuumaan yöllinen kyynelteintaistelu K11 Angst  (Luettu 2491 kertaa)

hymykuoppa

  • Kuolonsyöjätär
  • ***
  • Viestejä: 2 256
  • You won't get out of life alive - so chill.
Title: Hautuumaan yöllinen kyyneltentaistelu
Genre: Angst
Raiting: K-11
Paring: Marie/Bob

Hautuumaan yöllinen kyyneltentaistelu[/b]




Tuuli piiskasi naisen kalpeita ja väsyneitä kasvoja. Jos nainen olisi heittäytynyt makaamaan maahan, ei kukaan olisi tiennyt hänen olevan elossa, eihän kukaan voinut olla noin kalpea, aivan kuin aave. Hän liikkui hitaasti, näytti kuin hän olisi lipunut pienen polun yllä. Puidenlehdet kohisivat tuulessa, taivas oli synkennyt ja hämärä laskeutunut. Hän kulki yksin pimeällä hautuumaalla, pienten lyhtyjen valaisemaa polkua pitkin. Jokapuolella näkyi jos jonkinlaisia hautakiviä, ristejä, kukkia ja kynttilöitä. Naisella oli kädessään syväntummanpunainen ruusu. Kengät kopsahteivat joitakin suurempia kiviä vasten ja hiukset kiikkuivat tuulen selässä. kaksi lintua lensi naisen pään ylitse, hänen astellessa hautuumaan perälle, erään pienen pienen hautakiven luokse. Ruohot sen ympärillä olivat aivan liian pitkät ja peittivät hautamerkin melkein kokonaan kätköihinsä.
Nainen laski kukan hatakiven päälle ja kastoi sitä hiljaa painaen kasteensa maahan. Tuuli vaikeni ympärillä ja koko hautuumaa hiljentyi naista varten. Puut hautuumaan ympärillä eivät enää voihkineet tuulen tahdissa, ruosteinen portti ei enää vinkunut yksinäisyyttä, tuuli ei ujeltanut hauraan kirkon nurkissa. Oli täysin hiljaista.

~*~

Nainen laskeutui polvilleen kostealle nurmelle. Hän asettui mahalleen makaamaan ja kastui hetkessä kokonaan. Hän huokasi hiljaa ja pieni hymyn pilke erottui naisen niin kalpeilta kasvoilta ja rohtuneilta huulilta. "Hei, Bob. Äiti tässä."
Nainen painoi poskensa maata vasten ja kuunteli. Vain kuunteli, ei sanonut sanaakaan pitkään aikaan. Hänen mielessään pyöri lähikuva pienen Bobin kasvoista, Bob leikkimässä pienessä verkkapuvussa olohuoneen lattialla, Bob nauramassa äitinsä sylissä. Tuo pieni, neljä-vuotias poika oli ollut koko hänen elämänsä. Äiti, Marie, oli ollut hyvin uskonnollinen, ennen Bobin kuolemaa. Hän ja Bob olivat joka ilta lukeneet iltarukouksen ja toivoneet pitkää ja onnellista elämää heille molemmille. Eräänäkin päivänä Bob oli juossut äitinsä luo keittiöön.

"Äiti, äiti!" poika oli kerjännyt ja näpertänyt Marien hameen helmaa. Marie ei ehtinyt kiinnittää huomioo poikaansa katiloiden poristessa liesillä ja sipulia etsiessään.
"Äiti!" Bob korotti ääntään inisten yhä uudelleen ja uudelleen.
"Mitä, kulta" Marie kysyi nostaessaan erään kattilan pois liedeltä viereiselle pöydälle ja pyyhkäistessään käsiään esiliinaan. Hän silmäili poikaa, jolla oli lyhyet, hyvin vaaleat hiukset sekä siniset silmät. Bobilla oli tummansininen t-paita ja mustat verkkarit jalassa. Bob ei käyttänyt kesällä koskaan sukkia, joten harmaat sukat retkottivat puisella keittiön penkillä.
Bob kurtisti kulmiaan äidilleen "Saanko mennä leikkimään ulos?"
"Voi, älä nyt viitsi. Ruoka on aivan kota valmista. Menet sen jälkeen, käykö?" Marie sanoi ja hymyili hellästi.
"Haluan nyt!" poika alkoi taas marisemaan. "Tai muuten en syö!" Bob lisäsi päättäväisenä
"Hmm, no menehän sitten. Mutta muista olla varovainen. Äläkä mene junaradalle!" Marie sanoi ja nipisti poikaa leikkisästi nenästä. Bob irvisti ja kääntyi ympäri.
Marie katsoi vaisusti hymyilen poikansa loittonevaa selkää ja kääntyi sitten takaisin kattiloiden puoleen.


~*~

Marie antoi kyynelten kirvota silmiin ja valua poskea pitkin alas maahan. Bob saisi edes osan hänestä. Kunpa hän voisi viedä loputkin. Tuuli alkoi jälleen kuljeskella hautuumaalla, lehdet irtolivat puista ja tekivät pieniä hurrikaaneja maassa. Ruusu hoippui tuulen tahdissa haudan päällä. Marie nyyhytti hiljaa, tuuli yltyi ja ruusun terälehti irtosi hiljaa, ääntäkään päästämättä ja leijaili Marien ruskeille, suorille hiuksille.

~*~

Bob hyppeli iloisesti pihan poikki ja nousi pienen kivisen penkeren ylös junaradalle. Ainahan äiti häntä kielsi, mutta eihän vieläkään ollut mitään tapahtunut. Hän oli omasta mielestään käynyt radalla miljoonasti, ellei tsiljoonasti. Hän otti erään kiven pieneen kämmeneensä, puristi nyrkkiinsä ja heitti pois, junaradan toisella puolella olevaan ojaan. Hän nousi hitaasti remmisandaalit jalassaan kiskolle ja lähti tasapainottelemaan sitä pitkin. Aurinko paistoin ja lämmitti pojan kasvoja, hänen joka kolmanen metrin jälkeen pudotessa ja noustessa uudelleen kiskolle. Poika kuunteli hetken. Mistään ei kuulunut junan ääntä, eikä autojen. Mitä se äiti aina hössötti hänelle, kyllä Bob kuulisi jos juna oli tulossa. Pakkohan hänen oli kuulla, sehän piti aivan älyttömän kovaa meteliä. Poika pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja hyppäri pois kiskolta. Hän oli kävellyt todella pitkän matkan lapsen silmin.
"Kävelin ainakin 100 kilometriä", Bob sanoi hymyissä suin. Hän seisoi tasoristeyksessä. Missään ei näkynyt autoja, ei kuulunut junan ääntä, eikä kellojen kilinää. Hän haukotteli oikein makeasti, käänsi selkänsä auringolle ja lähti kävelemään tasaisin päin. Taas hän luiskahteli kiskoilta lyhyin välein, mutta ponnistei itsensä aina takaisin ja jatkoi matkaa.


~*~

Marie pystyi vieläkin kuulemaan jarrujen kirskunnan ja pojan huudon. Hän saattoi vielä nähdä sinkoilevat kipinät, pojan verisen ja runnellun ruumiin ja veriräiskeet kivipenkareella. Kuinka hän oli kiljunut kauhusta. Marie oli juuri tullut portaille huutamaan Bobia syömään. Bob oli nähnyt äitinsä, säikähtäessään liukastunut keskelle raidetta ja sitten kaikki oli ohi. Marie oli syyllinen tapahtuneeseen, hän tiesi sen. Lapselle ei saanut sanoa mitä ei saanut tehdä, sillä hehän tekivät sen. Ja hän ei ollut saanut edes hyvästellä poikaansa. Viimeinen sai minkä Bob äidistään oli nähnyt, oli hänen järkyttynyt ilme. Sen jälkeen Marie ei ollut uskonut Jumalaan.

~*~

Marie itki lohduttomasti. Pulleat kyyneleet vierivät siroja kasvoja pitkin alas hiusten takertuessa kosteisiin poskiin. Tuuli alkoi hiljakseen taas voimistua ja ulisemaan lähellä olevien talojen nurkissa. Portti heilui ja päästi ikäviä narahduksia. Marie vain makasi siinä ja itki. Hän ei olisi halunnut päästää siitä hetkestä irti. Tuntui kuin hän olisi saanut edes jonkinlaisen yhteyden poikaansa. Marie katsoi kyynelten läpi hautakiven vääristynyttä tekstiä.

Bob Alex Marley
6.9.1979 - 24.5.1983


"Nähdään pian..."

"Bobsi."

~*~

" Hyvää huomenta. Saamamme tiedon mukaan eräs hieman yli keksi-ikäinen nainen on kuollut viimeyönnä hautuumaalle. Eräs koiran ulkoiluttaja löysi hänet aamu yöllä, ollessaan ulkoiluttamassa koiraansa. Naisella oli tapahtuma hetkellä ollu ase kädessään, ja poliisi pyytää silminnäkijöitä kertomana tapahtumasta lisätietoja. Poliisilla on kuitenkin vahva epäilys että tapahtuma oli itsemurha."
« Viimeksi muokattu: 15.11.2014 22:02:28 kirjoittanut Pyry »
Live the adventure of a lifetime.

if you're looking truth, beauty and freedom, fanfiction is the way to go.♥
Patoutunut humoristi.

Dana Wolf

  • ***
  • Viestejä: 293
Re: Hautuumaan yöllinen kyynelteintaistelu K13 Angst
« Vastaus #1 : 28.09.2007 15:55:42 »
Voi, tämä oli todella surullinen, todellakin hyvin angstinen pätkä. En ole normaalisti kovin tunteellinen ihminen, en itke juuri koskaan ficeille tai millekään muullekaan surullisille asialle, joka ei kosketa minua henkilökohtaisesti. Pikkulasten kuolemat saavat kuitenkin minut aina pohjattoman surulliseksi, koska se vain on niin väärin. Tämä ficci oli kerronnaltaan hyvin kaunis, kovin tavallinen ja ehkä myös hieman klisee, mutta kaunis joka tapauksessa.

Toki kritiikkiäkin löytyy. Kirjoitusvirheitä hengasi tekstissä siellä sun täällä, enkä todellakaan jaksa alkaa kaikkia kopioimaan tähän. Laitan kuitenkin ne näkyvimmät.

Lainaus
Tuuli piiskasi naisen kalpeita ja väsyneitä kasveja.
Tarkoitat varmaankin kasvoja, sillä eihän tuossa lauseessa muuten ole mitään ideaa.
Lainaus
hänen astellessa hautuumaan perälle,
Astellessaan, ei astellessa.

Lainaus
Nainen laski kukan hatakiven päälle ja kastoi sitä hiljaa painaen kasteensa maahan.
Tästä lauseesta minulle tuli niin selvästi mieleen nainen kastamassa kukkaa, että se aiheutti pienoisen repeämisen :'> Niin, hautakivi-sanasta puuttuu u-kirjain, eikä nainen varmaankaan kasta kukkaa, vaan luultavasti katsoo sitä.

Lainaus
Marie nyyhytti hiljaa, tuuli yltyi ja ruusun terälehti irtosi hiljaa, ääntäkään päästämättä ja leijaili Marien ruskeille, suorille hiuksille.
Marie nyyhkytti hiljaa, tuuli yltyi, ja ruusun terälehti irtosi hiljaa, ääntäkään päästämättä, ja leijaili Marien ruskeille, suorille hiuksille. Aina, jos tekijä on pää-ja sivulauseessa eri, niin ja-sanan eteen tulee pilkku.

Nyt ei oikeasti riitä jaksamista rakastella pilkkua enempää, mutta tuossa nyt oli jotain alkajaisiksi. Kuten jo sanoin, tämän tekstin tunnelma oli aivan käsinkosketeltavan surullinen, mikä on todella hyvä asia. Kirjoita vain lisää, sillä vain niin voit kehittyä entistä paremmaksi.

- Neiti Hukka
Power is when we have all justification to kill and we don't.