Kirjoittaja Aihe: Hetalia, Maailmanloppuraiteilla | S | Pohjoismaat  (Luettu 656 kertaa)

Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • ***
  • Viestejä: 799
Nimi: Maailmanloppuraiteilla
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S
Fandom: Hetalia
Hahmot: Pohjoismaat
Vastuuvapaus: Hetalia hahmoineen kuuluu Himaruya Hidekazille, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä
Haasteet: Lyrics Wheel 18, Karanteenihaaste


Maailmanloppuraiteilla


He olivat samassa paikassa kaikki viisi. Sinänsä siinä ei ollut mitään kummallista, sillä loppujen lopuksi he viettivät yllättävän paljonkin yhdessä aikaa. He olivat kuitenkin olleet jumissa Tinon luona jo viikon, ja se alkoi olla jo vähintäänkin epänormaalia. Karanteenimääräykset olivat kuitenkin mitä olivat, eikä kellään heistä ollut  asiaa mökin tilusten ulkopuolelle.

Ensin heidän oli ollut tarkoitus viettää yksi yö, korkeintaan viikonloppu yhdessä Suomen Lapissa. Flunssa, joka oli iskenyt ensimmäiseksi Mathiakseen, oli kiertänyt nyt läpi heidät kaikki. Ensin viattomalta vaikuttanut nuha oli osoittautunut pian varsinaiseksi paholaiseksi, eikä kukaan heistä olisi hämmästynyt, mikäli kyseessä olisikin ollut k-alkuinen virus, jonka nimeä kukaan ei enää halunnut kuullakaan. Joka tapauksessa he olivat päättäneet pysytellä mahdollisimman kaukana kaikesta elollisesta karanteeniajan ja ehkä hiukan ylikin, sillä uutta aaltoa ei todellakaan kaivattu. Berwald ei ollut vielä kokonaan päässyt taudista eroon, ja Lukasiin se oli vasta iskenyt. Muut alkoivat kuitenkin olla jo oireista vapaita, vaikka ajoittain iskevät yskänpuuskat tuntuivat häiritsevän vielä kaikkia.

”Kyllä tulee tämä tontti tutuksi”, Eirikur mutisi hortoillessaan jälleen päämäärättömän oloisena ovesta sisään.
”Kokeile kiertää toiseen suuntaan”, Mathias virnisti, ja sai palkakseen kiukkuisen mulkaisun.
”Tämä läntti on ravattu ympäri jo niin monella tapaa, että voisin piirtää siitä kartan viimeistä tikkua ja hiekanjyvää myöten.”
Tino avasi suunsa luultavasti lohduttaakseen, mutta ulos tuli vain yllättävä yskäkohtaus.

”Tämä on perseestä”, Mathias myönsi hänkin.
”Ihanko totta”, Eirikur kivahti, ja vilkaisi veljensä suuntaan. ”Edelleen kuumetta?”
”En tiedä. Mitä väliä?”
”Yritin tarjoutua mittaamaan, mutta Lukas kehotti minua tunkemaan mittarin kahva edellä peräsuoleeni. Jätin siis mittaamatta”, Mathias vastasi avuliaasti.
Berwald huokaisi syvään ja sulki silmänsä. Tämä ei tosiaankaan mennyt niin kuin piti. Mikään ei mennyt niin kuin olisi kuulunut mennä. Koko maailma oli sekaisin vain sen yhden ainoan k-alkuisen vuoksi.

He istuivat keittiön pirttipöydän ääressä, johon he olivat muun tekemisen puutteessa päätyneet, vielä parin tunnin kuluttuakin. Valo ulkona oli hiipunut, mutta täysin pimeää ei niin pohjoisessa tullut vielä siihen aikaan vuodesta. Kukaan ei juuri puhunut. Kaikki istuivat omiin ajatuksiinsa vaipuneina toisiinsa katsomatta. Niinpä useampi heistä hätkähti, kun Tino äkkiä avasi suunsa ja rikkoi hiljaisuuden.

”Mietittekö koskaan, mitä tulevaisuudessa tapahtuu?”
Berwald kohotti hämmentyneenä katseensa pöydän puupinnan koloista ja uurteista. Tämä oli taas niitä mystisiä keskustelun aloituksia, joita Tinolla oli harvakseltaan tapana tehdä.
”Eivätköhän kaikki ajattele. Sitä kutsutaan ennakoinniksi, päättelyksi, järkeväksi toimimiseksi”, Mathias naurahti ääneen sen, mitä he luultavasti kaikki miettivät.
”En tiennyt, että sanavarastosi sisältää tuollaisiakin ilmauksia”, Lukas kommentoi ja puhkesi hänkin yskimään.
”En tarkoita sillä tavalla normaalia tulevaisuuden ajattelua, kuten että mitä päätetään seuraavissa vaaleissa tai kelle Romano huutaa eniten seuraavassa kokouksessa. Tarkoitan ikään kuin kauemmas. Mitä esimerkiksi tapahtuu sadan vuoden kuluttua, viidensadan, tuhannen?”

Hetken kaikki olivat hiljaa. Berwald yritti lähinnä olla ajattelematta yhtäkään Tinon mainitsemista vuosista. Mitä tahansa saattaisi tapahtua, mitä tahansa.
”Luultavasti ei mitään. Eiköhän ihmiskunta ehdi järjestää maailmanlopun ennen sitä”, Lukas vastasi.
Berwald pyöräytti silmiään mahdollisimman huomaamattomasti. Norja ei milloinkaan ollut ollut erityisen hilpeä päivänsäde, mutta oletettu k-sairaus ja yleismaailmalliset, k-sairauden aiheuttaman huolenaiheet saivat hänet tavallistakin synkemmäksi.

”Mihin kaikki sitten loppuu?”
Tinon ääni oli mietteliäs, ja Berwald vilkaisi salavihkaa hänen ilmettään. Suomi näytti harvoin huolestuneelta, mutta nyt huolta oli erotettavissa uteliaisuuden ja erikoisen surumielisyyden taustalla.
”Pandemiaan, ydinsotaan, saastumiseen, zombivallankumoukseen, jos Amerikalta kysytään”, Lukas huokaisi. ”Mistä sitä tietää. Johonkin surkeaan ja masentavaan vitsaukseen, josta voi syyttää vain ihmiskunnan kollektiivista typeryyttä.”
”Voitat kohta Eirikurinkin angstin määrässä”, Mathias virnisti, mutta tino ei yhtynyt nauruun.
”Kuinkahan moni meistä mahtaa silloin vielä elää, vai kuolemmeko me kaikki kerralla?”
Eirikurin suunnalta kantautui kummallinen pärskähdys hänen pinnistellessään ollakseen tukehtumatta juomaansa veteen.
”Suunnitteletko meille yhteistä hautaa vai?” hän sai lopulta henkäistyksi.
”Hänellä on surullisen filosofian ilta. Näitä sattuu aina jokunen kymmenessä vuodessa. Silloin hän miettii kolmatta maailmansotaa, nälänhätää ja häviäviä eläinlajeja”, Berwald murahti.
”Se selittää paljon.”

Tino ei kuitenkaan aikonut luovuttaa niin helposti.
”Älkää väittäkö, ettette te koskaan ajattele näitä asioita. Miettikää, miten vähän meitä loppujen lopuksi on. Jotkut ovat jo kadonneet, kuolleet, menneet johonkin. Yksikään meistä ei kuitenkaan ole. Olisi hirveää, jos joku meistä, jollekin meistä kävisi jotakin.”
”Niin olisi, mutta minkä sille voi”, Berwald huokaisi jälleen entistä syvempään.

Kukaan ei vastannut. Ikivanha vedettävä seinäkello tikitti niin äänekkäästi, että jokainen sekunti tuntui kajahtelevan muuten hiljaisessa huoneessa. Aivan kuin viisarit olisivat mitanneet heidän aikaansa ennen maailmanloppua. Kylmät väreet kiirivät alas Berwaldin selkärankaa. Tinolla oli toisinaan taito saada tunnelmasta hyvinkin synkkä ja aavemainen. Sitä oli yleensä vaikea uskoa, mutta toisaalta jokaisella heistä oli omat oudot puolensa. Tinokin oli valtio, ihmisten mittapuulla ikivanha ja loputtomasti vuosia elänyt. Ei sellaista elämää voinut viettää yksinomaan hymyillen. Ei kukaan voinut.

”Entä jos tulee uusi maailmansota ja pakottaa meidät eri puolille?”
Kysyjä oli jälleen Tino, kuinka muutenkaan.
”Sellaista tilannetta ei tule”, Berwald totesi varmasti.
Hän ei enää suostuisi taistelemaan yhtäkään tämän pöydän ympärillä istujaa vastaan; ei vapaaehtoisesti eikä pakotettuna.

”Hyvä on. Ehkä me olemme hengissä vielä tuhannenkin vuoden kuluttua, ja jos olemme, emme tosiaankaan sodi silloin keskenämme”, Lukas puuskahti. ”Tämä kor…”
”Ei enää sitä sanaa”, Berwald huomasi voihkaisevansa kuorossa muiden kanssa.
”Selvä, selvä. Tämä… k-tapaus on laittanut maailman hetkellisesti sekaisin, mutta ei se ikuista ole. Muistat varmaan Espanjantaudin?”
Kaikki värähtivät ja nyökkäsivät samanaikaisesti.
”Se oli jotain hirvittävää, ja silloin moni ajatteli, ettei kukaan jää henkiin. Sama suursotien aikaan, sama kylmän sodan aikaan.”

Mathias väläytti hymyn Lukasin suuntaan. Berwald huomasi omia suupieliäänkin nykivän. Hän ei ihan heti muistanut, milloin Lukas olisi ollut heistä se optimistinen. Toisaalta ei ehkä vaatinut kovin suurta optimismia sanoa, että he saattaisivat pysyä hengissä. Olihan Norja juuri itse ohjannut keskustelun maailmanloppuraiteille, joten ehkä kyse olikin vain tunnelman korjailusta.

”Entä mistä tietää, meneekö maailma oikeaan suuntaan? Menemmekö me oikeaan suuntaan?”
”Mistä sinä revit näitä juttuja?” Mathias voihkaisi ääneen, ja kerrankin Berwald oli yhtä mieltä.
Hän ei osannut vastata kumpaankaan Tinon kysymyksistä. Toisaalta hän inhosi nähdä Suomen tuollaisena, mietteliäänä ja alakuloisena. Siitä tuli jollakin tapaa perustavanlaatuisesti avuton olo. Mitä hän muka voisi sanoa?

”Ei yhtään mistään. Ei ole mitään oikeaa suuntaa. On vain suuntia, joista johonkin pitää mennä, tai ainakin kannattaisi. Kukaan tuskin jaksaa polkea paikallaan kovin kauaa”, Eirikur tokaisi ja haukotteli.
”Haluaisin löytää sen oikean. Pakkohan sellainen on olla. Sellainen, jonka valittuaan asiat menisivät varmasti hyvin. Sellainen, jonka päässä ei odottele apokalypsi tai joukkohauta.”
Berwald joutui puremaan huultaan estääkseen naurunsa. Mikä häntä vaivasi? Tilanteessa ei todellakaan ollut mitään hauskaa. Jostain syystä vain Suomi juttelemassa kesämökin keittiössä joukkohaudoista tuntui liian surrealistiselta. Ehkä hän kohta heräisi luteena, kuten Kafkan novelleissa ikään. K-tapaus oli tosiaan saanut Tinon synkän filosofian illan ottamaan tavallistakin syväluotaavamman suunnan.

”Mikään ei ole varmaa. Ei mikään”, Lukas painotti.
Nyt oltiin taas takaisin tutussa ja turvallisessa. Norja positiivisuuden äänenä olikin ollut liian kummallista. Berwald vilkaisi Mathiakseen, ja heidän välillään vallitsi sanaton yhteisymmärrys. Yleensä Berwald oli itse se, joka päätyi syystä tai toisesta ajatusten synkkiin pohjavirtoihin yhdessä Lukasin kanssa, mutta tänä iltana asiat olivat toisin.

”Tulevaisuus, oikea ja väärä, kaikki ne ovat pohjimmiltaan veteen piirrettyjä. Mikään ei ole ikuista”, Tino kuiskasi.
”Ja jos kuvittelee keksineensä, mikä se oikea on, joukko muita syöksyy paikalle kivittämään ja huutamaan vääristä valinnoista.”
Lukas oli nähtävästi heittänyt positiivisen asenteen täydellisesti romukoppaan.
”Jos voisin, ratkaisisin parhaan tien meille kaikille, ja voisimme päästä tästä sotkusta kuivin jaloin eteenpäin.”
”Sotkusta, jota elämäksi kutsutaan. No, ainoa vaihtoehto on rämpiä vyötäröä myöten suossa, kunnes silmäke imaisee kokonaan”, Lukas vastasi.
”Ei helvetti sentään nyt taas näitä juttuja. Hyvää yötä, kauniita unia ja dystopioiden kuvia vain teillekin”, Eirikur ärähti ja pomppasi pystyyn.
”Mekin taidamme lähteä nukkumaan”, Mathias julisti ja tarttui Lukasin käteen. ”Sitä paitsi sinulla tosiaankin on kuumetta, eikä sitä todistamaan tarvita minkään valtakunnan mittaria.”

Eirikur oli jo kadonnut, ja pian Mathias sai vastustelevan Lukasinkin mukaansa. Äkkiä he olivat hämärtyvässä keittiössä Tinon kanssa kahden.

”Sinä et ole yksin”, Berwald sanoi lopulta.
Hiljaisuus venyi ikävällä tavalla, ja tuntui, että jotakin olisi vielä kuulunut sanoa.
”Me emme päästä irti. Minä en jätä sinua milloinkaan, ymmärrätkö?”
Berwald tunsi punastuvansa omista sanoistaan, mutta Tinon kasvoille syttyi pieni hymy.
”Uskon. En minäkään sinua.”
Tino kurotti kätensä pöydän ylitse, ja Berwald tarttui siihen epäröimättä. Aavemainen ja kummallisella tavalla yksinäinen tunne pyyhkiytyi pois saman tien. Varmuutta tulevasta ei ollut, mutta toisensa heillä oli. Kukaan siinä mökissä ei joutuisi vaeltamaan ilman seuraa hämärässä tulevaisuudessakaan.



Lyriikat
BEHM - Tivolit


Hei älä herätä, pidä mua niin
Kuin et ikinä ikinä ikinä päästäisi irti
Kysyt jos meillekin käykin vain niin
Että pudotaan vauhdista, niin pidänkö kiinni silti

Jos etsivä löytäis me oltais jo siellä
Missä muut ei voi perään huutaa
En haluis myöntää etten mä tiedä
Et ollaanko me oikeella tiellä

Mä haluisin sut niin sinne viedä
Missä tivolit ei vaihda paikkaa
Ei epävarmuus ois meidän tiellä
Siellä tivolit ei vaihda paikkaa

Mä oon jo ovella, puoliksi pois
Mut mä pysähdyn pysähdyn pysähdyn vielä sun eteen
Katseella luvataan vahvistaa se
Viiva joka ollaan yhdessä piirretty veteen

Jos etsivä löytäis me oltais jo siellä
Missä muut ei voi perään huutaa
En haluis myöntää etten mä tiedä
Et ollaanko me oikeella tiellä

Mä haluisin sut niin sinne viedä
Missä tivolit ei vaihda paikkaa
Ei epävarmuus ois meidän tiellä
Siellä tivolit ei vaihda paikkaa

Mä avaisin mun silmät, sanoisin
Et mä en tiedä mitään kauniimpaa
Kuin sun sanat aamuisin
Mä niillä eläisin taas hetken
Jos sut saisin mulle puhumaan

Mä halusin sut niin sinne viedä
Missä tivolit ei vaihda paikkaa
Ei epävarmuus ois meidän tiellä
Siellä tivolit ei vaihda paikkaa
Ei epävarmuus ois meidän tiellä
Missä tivolit ei vaihda paikkaa
« Viimeksi muokattu: 30.08.2020 11:42:45 kirjoittanut Sielulintu »
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin

vaahtokarkkiunelma

  • ***
  • Viestejä: 97
Vs: Hetalia, Maailmanloppuraiteilla | S | Pohjoismaat
« Vastaus #1 : 10.09.2020 16:22:45 »
Hejsan, täällä taas ! Olen nyt hieman myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Tosi mukava ficci taas, bonuksena Pohjoismaat henkilöinä. Kiva, että tässä oli paljon ajankohtaisia aiheita ja hyvää pohdiskelua niistä. Loistavia mietelmiä myös tästä valtioiden elämästä näiden kriisien läpi, en ole aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan, että valtioilla voi olla esimerkiksi sotien aikana pelko itsensä tai läheistensä poissamenosta.

Tässä oli myös hyvää tunnelmanvaihtelua, välillä oltiin tosi syvällä synkkyydessä ja välillä havaittavissa oli huumoria. Mielenkiintoista myös henkilöistä, että Tino oli porukan pessimisti ja kauhistelija.

Kiitos tästä :)