Kirjoittaja Aihe: BBC!Sherlock: Setripuumetsän pojat (K-11 l Johnlock l angst)  (Luettu 1896 kertaa)

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 506
Ikäraja: K-11
Genre: angstia ja romantiikkaa
Fandom: BBC!Sherlock
Paritukset: Sherlock/John
Yhteenveto: Haluan leikata tämän aivoistani niin kuin hän deletoi tietoa kovalevyltään.
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa rahnaa.

A/N: Nyt on kuulkaa niin, että olen hypännyt uuteen fandomiin. Tai olen kyllä ollut katsojana ja lukijana mukana jo pitkään, mutta tämä on ensimmäinen ficcini. Jännittää! Kaikesta tästä on kiittäminen Sisiljaa, joka ensinnäkin tempaisi mut mukaan vähän yllättävään ja kovin intensiiviseen Sherlock-huumaan ja toisekseen varsin päättäväisesti kannusti kirjoittamaan Johnlockia. Kiitos, tämä on sulle.

Angstia, kuolemaa ja kohti haparointia, my kind of romance.



Setripuumetsän pojat


Aivoni ovat kovalevy, hän sanoo. Ykkösiä ja nollia, ei muuta. Minun on vaikea käsittää sellaista, mielen järjestäytymistä pelkästään käyttötarkoituksensa mukaan. Minulle tieto kieppuu hallitsemattomana pyörteenä, sekoittuu muistoihin ja tunteisiin ja toiveisiin, kaikkeen siihen mitä hän kutsuu tavanomaisuudeksi ja sentimentaalisuudeksi. Mitä yleisesti kai kutsutaan ihmisyydeksi. Ei sellaisesta vyyhdistä voi tarkoituksella leikata mitään irti.

Ellei sitten kohtaa jotakin joka on unohdettava. Jonka aivot katsovat parhaaksi poistaa. Suojellakseen. Silloinkin saa olla onnekas, jos aivot armahtavat ja siirtävät koetun sivuun. Useimmat elävät kaiken näkemänsä kanssa.

Ykkösiä ja nollia, joista rakentuu palatsi. Eikö siihen palatsiin olisi mahtunut joitakin yksinkertaisia faktoja aurinkokunnasta, minä kysyn uudestaan ja uudestaan. Hän katsoo minua tavalla joka kertoo että hän toivoisi minulta enemmän, että minä aina tuotan hänelle jollakin tasolla pettymyksen.

Ja samaan aikaan tiedän jo tämän: hän pitää minut kiinnittyneenä itseensä (miten sen voisi sanoa? elämäänsä, työhönsä, niin, itseensä) juuri siksi että olen tällainen.




Hän seisoo ikkunan edessä ja soittaa. Ajatellakseen, niin hän kertoo. Minun ajatukseni hänen soittonsa hiljentää. Voin istua tässä tuolissa ja pidellä teekuppia tai kirjaa ja olla ajattelematta mitään, kunhan vain viulu soittaa Tšaikovskia tai Bachia tai mistä hitosta minä tiedän.

Jousi pysähtyy kesken sävelkulun. Teekuppi on kuuma käsissäni.
”John”, hän sanoo. Hän liikuttaa jousta ilmassa kuin etsisi kadottamiaan nuotteja. Ajatus on naurettava, hän ei kadota mitään mitä ei halua kadottaa. ”Jos kertoisit aurinkokunnasta henkilölle, joka ei tiedä siitä mitään, mitä kertoisit?”
”Wikipedia”, mutisen teekuppiin. ”Katso Wikipediasta.”
Hän kallistaa päätään, vetää suutaan kapeammaksi viivaksi. Ehkä tämä on testi.
”No”, minä sanon. ”Planeettoja on yhdeksän. Odota, niin, kyllä. Yhdeksän, nyt kun Pluto on luokiteltu kääpiöplaneetaksi.”
Hän laskee viulun hellin käsin koppaansa, jousen sen viereen. Suoristautuu, pyyhkäisee näkymättömän pölyn tai ehkä ne nuotit housuiltaan, istuutuu tuoliinsa.
”Hm”, hän sanoo. ”Ja mitä ne tarkoittavat sinulle? Planeetat? Mitä sinä teet sillä tiedolla, että Pluto on joskus luokiteltu planeetaksi ja nyt, syystä tai toisesta, kääpiöplaneetaksi?”
”Monet asiat nyt vain jäävät päähän, kun ne on kerran kuullut.”
”Et sinä muista kaikkea”, hän sanoo. ”Unohdat jatkuvasti kaikenlaista. Unohdat eilisen uutiset ja varmasti 78 prosenttia asioista joita olet lääketieteellisestä luetellut ulkomuistista.”
Hymyilen niin kuin teen aina, kun hän kertoo muistavansa kuka olen.
”En minä niin huono lääkäri ole”, puolustaudun. ”Ja mikä sitten pitäisi muistaa?”
”Kaikki tärkeä”, hän sanoo ja ajattelee jo jotakin muuta.

Katselen teetä, maito pyörii siinä yhä kuin olisin vasta kaatanut sen.




Hän luettelee ulkomuistista metropysäkit, ne kaikki. Tämäkö sitten on säilyttämisen arvoista? Tätä sinä kannat mukanasi? En tiedä sanonko mitään ääneen, nojaan tuolini selkänojaan ja painan silmäni kiinni. Lewisham, Elverson Road, Deptford Bridge, Greenwich, Cutty Shark, Island Gardens… South Tottenham, Blackhorse Road, Walthamstow Queen’s Road... Hänen äänensä on matala ja peittelee minut uneen.




Taksissa matkalla murhapaikalle tai todistajan kotiin tai murtautumaan uhrin sisarentyttären opiskelija-asuntoon hän sanoo: ”Tieto on ainoa mitä meillä on. Ilman sitä olemme avuttomia, vastasyntyneitä. Sitä on hellittävä, John, ymmärrettävä sen merkitys meille.”
Katson ulos taksin ikkunasta, Lontoo pyörii ympärillämme, tutut kadunkulmat, sitten vieraat.
”Välillä ajattelen, että sinä et tiedä mitään”, sanon. Hän katsoo minuun yllättyneenä, naurahtaa sitten. Tämä on helppoa. Saan sanoilla hänen huomionsa, hän hymyilee, veri kohisee minussa.
”Ja mitä sinä tiedät, John?”
Tällaisten hetkien on helppo antaa virrata ohitse. Yleensä annankin. Nyt minä sanon: ”Tiedän minä sen miten Afganistanissa maa muuttuu keskipäivällä niin kuumaksi, että siinä voi paistaa kananmunan.”

Afganistan, hän sanoo äänettömästi, itsekseen.




Afganistanissa maa on kuuma ja pölyinen, tuuli heittää hiekkapatsaita ilmaan ja liikuttaa matalaa kasvustoa. Saappaani jättävät maahan kevyet painaumat. Kävelen hitain askelin, vielä kymmenen metriä aidalle, jonka ulkopuolelle lähdemme vain silloin, kun olemme valmiita tappamaan. Kymmenen, kahdeksan, kuusi –

Näen lapset ennen kuin he näkevät minua. He liikkuvat aidan toisella puolella kumarassa, vilkuilevat ympärilleen, ja kun he astuvat aidanpylvään takaa esiin näen heidän säikyt kasvonsa. Mutta heidän liikkeensä keveys kertoo minulle että he ovat lapsia vasta.

Tämän maan lapset. Ajattelen heitä usein. Ajattelen heitä silloin kun etsin syitä.

Katselen heidän liikettään, he astuvat varjosta valoon ja taas takaisin. Takanani kuulen tukikohdan liput, tuuli repii ja heittää kangasta. Taivas on auringon polttama, melkein valkoinen.




Järvi on matala mutta tumma. Rannan korkea ruoho muuttuu vesikasvillisuudeksi kuin raja ei olisi ihan tarkka, kuin järvi ei osaisi päättää missä sen rantaviiva kulkee. Kartalla sen muoto on selkeä ja täsmällinen, ihmisen piirtämä. Seison polviani myöten vedessä. Varpaani vajoavat pehmeästi mutapohjaan, pinnalla lumpeet keinahtelevat kauemmaksi.

Hän kahlaa hieman lähempänä rantaa, mittailee katseellaan, katsoo ylös, alas, pysähtyy. Joskus ajattelen, että se on esitystä. Että silloinkin, kun hänellä ei ole aavistustakaan siitä miten yksityiskohdat kietoutuvat toisiinsa ja muodostavat selityksen, sittenkin hän liikehtii kuin olisi vain sekunnin päässä läpimurrosta.

Ruumis on järvessä, hän ilmoitti matkalla. Tyynesti, melkein ilottomasti.

”John”, hän sanoo ja kääntyy. En tiedä mihin katsoa. Hän ei näytä itseltään nyt kun takki, kauluspaita ja suorat housut on viikattu rantanurmelle. Hän katsoo minuun ilmeellä, joka minun on helppo tulkita huvittuneeksi. ”Tiedät varmaan, miksi kahlaat perässäni mutavellissä?”
”Tietenkin”, minä sanon. ”Etsimme ruumista.”
”Niin, hienoa. Miksi tästä järvestä?”
Kohotan hänelle kulmakarvojani.
”Varmaankin kunnioitat minua tietojesi jakamisella hetkenä minä hyvänsä.”
Hän lähtee kahlaamaan minua kohti, aloittaa laiskasti: ”Ah John. Ajattelin, että aurinkokunnan suurena ystävänä olisit jo keksinyt vastauksen.” Tumma vesi keinuu hänen edestään. ”Neptunus, murhaajamme kekseliäs salanimi, on yhdeksäs planeetta. Ja tämä tässä, Victoria-paran viimeinen leposija, on mereltä päin laskettuna yhdeksäs viktoriaaninen tekojärvi, johon Thamesin tulvavettä ohjattiin. Nyt se on jo hylätty, ja kuten näet, annettu rämettyä.”
”Ja tämä yhteys on ilmeinen, koska…?”
”John”, hän sanoo, ei enää kovin kaukana minusta. ”Neptunus on roomalaisten veden jumala. Alkujaan erityisesti makean veden, jos täsmällisiä ollaan, ja me toki olemme.”
Pudistan päätäni. ”Roomalaiset jumalat, niistä en ole väittänyt tietäväni mitään.”
Hän hymyilee, lyhyesti.
”Meidän pitää päästä syvemmälle”, hän sanoo.
Olen jo niin syvällä kuin voin ilman että ylleni jättämäni vaatteet kastuvat. Seuraavaksi on uitava. Katson häneen, hän katsoo minuun. Astun vielä syvemmälle. Ajattelen, miten ruumis ui tummassa vedessä minua vastaan, miten sen hiukset kietoutuvat käsivarsieni ympärille tai täyttävät suun. Vedän syvään henkeä.
”Tietysti me soitamme sukeltajat”, hän sanoo takaani ja kääntyy.

Rannalla hän katsoo minuun, keskittyy. Ehkä hän tarkkailee, miten juuri tämän järven vesi valuu ihmisen iholla. Ehkä hän katselee järvestä ihokarvoihini tarttuneita pieneliöitä, ehkä jotain muuta. Kohta hänen huomionsa varmasti lipeää ja lennähtää muualle, toisiin asioihin.

Hän ei käännä katsettaan.




Katselen heidän liikettään, he astuvat varjosta valoon ja taas takaisin. Takanani kuulen tukikohdan liput, tuuli repii ja heittää kangasta. Taivas on auringon polttama, melkein valkoinen. Kun keskipäivän paahde hiipuisi iltapäivän kuluessa ja tultaisiin iltaan, pimeä valahtaisi maan ylle niin kuin uni tai kuolema, viime hetkeen asti vaikeana kuvitella. Tähdet ovat täältäpäin katsottuna toiset.

Lapset huomaavat minut nyt ja syöksyvät maahan. Hetken on hiljaista (vain lippujen liike tuulessa), sitten kuulen heidän naurunsa. Astun muutaman askeleen lähemmäksi, niin että näen heidät metalliaidan takana. He makaavat hiekassa, kaksi poikaa, tuskin kolmentoista, katsovat toisiaan posket maan pölyssä ja yrittävät saada toisiaan hiljentymään. Mutta nauru purkautuu heistä silti, heidän ruumiinsa vavahtelevat sen tahtiin. Kävelen vielä lähemmäksi, armeija varisee minusta, ryhtini pehmenee, askeleeni lyhenee niin että kun olen vain muutaman metrin päässä heistä olen lähinnä ihminen. He kääntävät tummat silmänsä minuun.

Minun pitäisi tehdä hälytys, se on selvää. Mutta he nauravat kasvot hiekan tuhrimina ja katsovat minua silmiin.




Kun hän humaltuu, hänen kasvojensa hallittu ilme pehmenee niin hitaasti ettei sitä meinaa huomata. Yhtäkkiä hän hymyilee itsekseen, hänen katseensa harhailee, hänen naurunsa on tuhlailevaa, kuin hän ei ajattelisi mitään. Näin ei käy usein, hyvin harvoin hän ottaa tarjoamani oluen tai viskilasin, vielä harvemmin toisen. Vain toisinaan, kun olemme käyneet riittävän lähellä kuolemaa ja hän on oman nokkeluutensa huumaama, me avaamme viinipullon ja juomme sen.

Hän nojaa tuolinsa selkänojaan ja katsoo kattoa, ja hänen kaulansa on paljas. Katselen kaulan kaarta. Tällaisina hetkinä minun olisi noustava ja lähdettävä pois. Ystävyys välillämme on vankka ja leveä ja omalakinen, peittää alleen kaiken sen mikä voisi olla mahdollista. Mistä vitsaillaankin, kyllä, miten ihmeellistä että se mikä on vitsien ja epäilyjen aiheena on sittenkin täysin saavuttamatonta. Lasken viinilasin lattialle ja nousen lähteäkseni. Hän katselee minua ja näyttää nuoremmalta kuin on koskaan ollutkaan.




Minun pitäisi tehdä hälytys, se on selvää. Mutta he nauravat kasvot hiekan tuhrimina ja katsovat minua silmiin. He eivät pelkää minua. Uteliaisuus on kantanut heidät tänne asti, tai ehkä välinpitämättömyys kuolemasta. Ehkä kumpikin olisi halunnut kääntyä jo kauan sitten, mutta toisen päättäväiset askeleet ovat estäneet. Toinen, vähän vaaleampi, nousee ensimmäisenä seisomaan, vetää ystävänsä mukanaan ylös. He seisovat suorin selin ja katselevat minua.

Menkää, minä kuiskaan heille. Nyt äkkiä helvettiin täältä.

Vaaleampi poika sanoo jotakin, toinen tönäisee häntä, he liikahtelevat ja tönivät toisiaan ja nauravat taas. Sitten he kääntyvät ja lähtevät juoksemaan, maasto viettää loivasti alaspäin, ja samalla kun he etenevät kohti sadan metrin päässä häämöttävien setripuiden suojaa, kuulen takanani askeleita, ääniä. Löydän ryhdin ja itseni.

Kahden minuutin kuluttua setripuumetsä räjähtää. Se palaa punaisena pätsinä ja savuttaa auringonpolttaman taivaan mustaksi.




Hän on laskenut kätensä ranteelleni. On aamu, teevesi on kiehunut, pöydällä rouva Hudsonin tuomaa tuoretta leipää. Aurinko paistaa sisään keittiöön. Katselen hänen kättään ranteeni ympärillä. Ehkä hän tunnustelee pulssiani. Varmasti hän tunnustelee pulssiani. Mutta hänen silmänsä ovat tummat, sellaiset jotka harvoin hänellä näen.
”Lopullista selvyyttä ei saatu”, sanon. ”Sattumaa, ehkä. Miina joka sattui olemaan heidän reitillään. Melkein kaikki uskoivat, että räjähteet olivat heissä. Että he olivat jänistäneet tukikohdan luona ja jokin oli sitten mennyt kuitenkin vikaan. En tiedä. Heidän silmänsä… eivät he näyttäneet siltä.”
”John.” Hän suoristaa sormensa ja päästää ranteestani. ”Tätäkö sinä valvot. Niitä poikia?”
Haluan hymyillä. Haluan nauraa tämän pois, haluan unohtaa tämän, haluan leikata tämän aivoistani niin kuin hän deletoi tietoa kovalevyltään. Haluan päästä niin syvään uneen etten muista kuka olen. Haluan naida naisia ja ilmeisesti myös miehiä jotta kaikki muu edes hetkeksi hiljenisi.

Haluan että hän vie minut lähelle kuolemaa ja takaisin niin monta kertaa että unohdan.




Hän tekee niin kuin toivon. Minut melkein ammutaan, poltetaan, hukutetaan, myrkytetään. Aina hän ehtii, aina hän ratkaisee mysteerin juuri ajoissa niin että me selviämme. Otamme taksin kotikadulle, nousemme portaat, järkytys varisee yltämme ja muuttuu hilpeydeksi, yhtäkkiä olemme taas kaiken yläpuolella.

Painan asunnon oven kiinni selkäni takana. Hän on heittänyt takkinsa sohvan käsinojalle, lennähtää olohuoneen poikki, totuuden selviäminen ja oikeassa oleminen tekevät hänen liikkeistään ilmavia. Nojaan oveen, katselen häntä. Toisinaan väsyn ja päästän irti, ilman olutta tai viiniäkin minun on toisinaan katsottava hänen vartaloaan ja kasvonpiirteitään ja myönnettävä itselleni –

”John.” Hän katselee minua keittiön ovelta. Lukee minua. Sen on pakko olla hiton vaikeaa, koska en osaa tehdä sitä itsekään. Vai tietääkö itsestään sittenkin vähiten, onko kaikkea ympäröivää helpompi tulkita kuin itseään.
”Tiedätkö”, hän aloittaa, keskeyttää. Miten harvoin hän korjaa itseään. ”Vaikeinta kokonaiskuvan muodostaminen on silloin, kun itse toivoo jotakin. Kun siihen liittyy”, hän irvistää, ”tunteita.”
”Harvinaista sinulle.”
”Harvinaista mutta ei ennenkuulumatonta.” Hän puhuu seinätapeteille ja ovenkarmeille. ”Sitä joko lukee vihjeitä omien halujensa ja toiveidensa mukaisesti. Tai sitten jättää ne huomiotta juuri siksi, että pelkää oman halunsa vahvistavan ja vääristävän johtolankoja.”
Olen hiljaa. Sen verran jo tiedän elämästä, että tällaisina hetkinä minun on parempi olla hiljaa.
”Siksi en osaa enää tulkita sinua, John. En tiedä mitä pulssisi, vaatteesi, hiuksesi, katseesi sanovat.”
Hän nyökkää kuin olisi päässyt loppupäätelmään, ja ehkä hän onkin.
En tiedä mitä sanoa. Sanon: ”Siis – sinun halusi?”
Hän hymisee vastaukseksi. Matka hänen luokseen on ylittämätön, selkäni on kiinni ulko-ovessa, kaikki on sumeaa kuin olisi juuri sukeltanut rämejärveen.
”Joten”, hän sanoo sanojaan punniten. ”Sinun on kerrottava minulle. Jos… jos. Kerrot niin kuin kerroit niistä pojista.”

Setripuumetsään juosseet pojat katsoivat minua silmiin ja puhuivat minulle vierasta kieltä. Ja se riitti, sen avulla minä uskon heihin. Heidän vilpittömyyteensä. Ei aina tarvita sanoja. Aina ei voi käyttää sanoja.

”Ehkä minä vain”, aloitan, minä joka jatkuvasti korjaan itseäni. Kävelen hitain askelin häntä kohti, ryhtini pehmenee, askeleeni lyhenee, niin että kun olen vain muutaman sentin päässä hänestä olen lähinnä ihminen. ”Ehkä nyt on parasta vain… tiedäthän.”
”En”, hän sanoo, vakavana. ”Juuri sitä minä en tiedä.”
Painan huuleni hänen kaulalleen, se kaartuu kosketuksestani.
”Voit luottaa havainnointikykyysi, Sherlock”, mutisen. ”Se on oikeassa, ainahan se on.”
”Ah”, hän sanoo ja laskee kasvonsa lähemmäksi.

Hänen suutelemisensa hiljentää kaiken, hetkeksi, niin kuin melkein kuoleminen tai viulun kuunteleminen. Ja vaikka se ei poista mitään, ei leikkaa mennyttä pois, se lisää kerroksia menneen päälle. Ensin pehmeitä ja varovaisia, kohta jo tahmaisia, hikisiä. Sormieni alla hän hellittää ja huokaa.

Kerrokset kasautuvat.
« Viimeksi muokattu: 26.08.2020 18:36:12 kirjoittanut Ricolette »
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 049
Ensin, salli mun huutaa: AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!

Noin, nyt kun alkukantaiset riemunkirkaisut on saatu pois alta, voin loppukommentin ajan kiljua vähän monipuolisemmin. Luin tämän heti tuoreeltaan, tietysti, ja sitten pari kertaa uudestaan, ja täytyy sanoa että tykkään tästä joka lukukerralla vielä edellistä enemmän! Tässä on niin paljon mahtavia juttuja! Aaaah, tää John! Ja Sherlock! Molemmat! Mutta ehkä kuitenkin ennen kaikkea John, koska sehän tässä enemmän äänessä on. Ja minkälainen ääni sillä on!!! Ihan tajuttoman upea. Ficci on kaiken kaikkiaan ihanan maalauksellinen.

Ehdin yksäreitse jo todetakin, että katsoin sen neloskauden ekan jakson juuri vähän ennen kuin sanoit että aiot julkaista tämän, ja täytyy nyt sen verran purkautua siitä jaksosta, että näin vuosien jälkeenkin mua edelleen harmittaa tavattomasti se, kuinka hahmonsa vastaisesti John siinä käyttäytyy. Erityisesti se Sherlockiin kohdistettu silmitön raivo ja kauna on ihan järjetöntä. Joten luin tätä ficciä lääkkeeksi sen jakson avaamiiin vanhoihin haavoihin, ja täytyy sanoa, että olipa vain oivallista linimenttiä! Angstia, kuolemaa ja kohti haparointia, my kind of romance. Joo, näinpä! Veit sanat suustani! Mutta täytyy sanoa, että tykkäsin ihan possuna sitä, kuinka se angsti tässä tulee jostain muusta kuin Johnin ja Sherlockin välisestä suhteesta, se tulee ennemminkin Johnin historiasta ja sen haamuista.

Tiesin kyllä heti jo ekasta virkkeestä, että tulisin tykkäämään tästä ficistä mahdottoman paljon. Sherlockin aivojen pohdinta on aiheena sellainen, etten kyllästy siihen koskaan. Varsinkaan kun pohtija on John.

Lainaus
Hän katsoo minua tavalla joka kertoo että hän toivoisi minulta enemmän, että minä aina tuotan hänelle jollakin tasolla pettymyksen.

Ja samaan aikaan tiedän jo tämän: hän pitää minut kiinnittyneenä itseensä (miten sen voisi sanoa? elämäänsä, työhönsä, niin, itseensä) juuri siksi että olen tällainen.
Juuri siksi! Voi hyvä tavaton, jo tässä kohtaa olen ihan ymmyrkäisenä ihastuksesta, koska tämä on niin hirvittävän hyvin sanottu! <3

Hassuna välihuutona, minulle Pluto on yhä planeetta eikä Sherlockinkaan ole tarvetta oppia mitään muuta! ;D Mutta ihastuttavaa että he päätyvät puhumaan planeetoista ja vielä vakavasti!

Lainaus
Hän luettelee ulkomuistista metropysäkit, ne kaikki. Tämäkö sitten on säilyttämisen arvoista? Tätä sinä kannat mukanasi? En tiedä sanonko mitään ääneen, nojaan tuolini selkänojaan ja painan silmäni kiinni. Lewisham, Elverson Road, Deptford Bridge, Greenwich, Cutty Shark, Island Gardens… South Tottenham, Blackhorse Road, Walthamstow Queen’s Road... Hänen äänensä on matala ja peittelee minut uneen.
<333 Tykkään tästä koska tykkään Lontoon metrosta ja koska musta on ihanaa, että John antautuu näin vaivattomasti ja vailla vastarintaa Sherlockin äänelle. <3

Lainaus
”Välillä ajattelen, että sinä et tiedä mitään”, sanon. Hän katsoo minuun yllättyneenä, naurahtaa sitten. Tämä on helppoa. Saan sanoilla hänen huomionsa, hän hymyilee, veri kohisee minussa.
”Ja mitä sinä tiedät, John?”
Aaah, tuo veri ja tämä dialogi. Mun mielestä dialogi ylipäätään toimii tässä mielettömän hyvin! Se on aitoa ja rytmillisesti terävää. Sitä on valtava ilo lukea!

Lainaus
Afganistan, hän sanoo äänettömästi, itsekseen.
Voin niin kuvitella tämän, ihana ihana ja elävä mielikuva! Sitä hain sillä kun sanoin tuolla aiemmin että tämä on maalauksellinen ficci. Tämä on helppo kuvitella päässään ja se on tosi upeaa. Ihan käsittämättömän ihanaa!

Mahtava muutoin tuo luiskahdus Afganistaniin (arvaa vaan meinasinko kirjoittaa ensin että Azkabaniin ::)) ja että se Afganistan kulkee sen jälkeen koko ajan mukana. Veikkailin ficin nimen kanssa ennen lukemista, että viitataanko nimellä nyt Sherlockiin ja Johniin (pojat ;D) vai johonkin rikoskeissiin. No ei ollut kumpikaan! Tykkäsin nimestä sen merkityksen tajuttuani ihan hirveästi!

Järvikohtaus oli ehkä suosikkini koko ficistä (jos sitä pusua ei lasketa, koska se on rakkaudentäyteisyydessään ilmeinen shippaajan ykkösvalinta <3).

Lainaus
Hän kahlaa hieman lähempänä rantaa, mittailee katseellaan, katsoo ylös, alas, pysähtyy. Joskus ajattelen, että se on esitystä. Että silloinkin, kun hänellä ei ole aavistustakaan siitä miten yksityiskohdat kietoutuvat toisiinsa ja muodostavat selityksen, sittenkin hän liikehtii kuin olisi vain sekunnin päässä läpimurrosta.
Ooh, John! Voi olla! Rohkea veikkaus! Tai ehkä sittenkin hiton teräväkatseista! Vau!!

Lainaus
En tiedä mihin katsoa. Hän ei näytä itseltään nyt kun takki, kauluspaita ja suorat housut on viikattu rantanurmelle. Hän katsoo minuun ilmeellä, joka minun on helppo tulkita huvittuneeksi.
Mitä Sherlockilla on enää päällä! Alushousut? OMG. Go, John, katso nyt vain, katso kunnolla. Huvittunut ilmekin on kuin kutsu katsoa tarkemmin!

Tyylikästä kietoa planeetat tähän rikoskeissiin! Siistiä! Kiljaisin ihan ilosta kun tajusin jo heti Neptunuksen nimestä! Toisin kuin Johnia, mua kreikkalaiset ja roomalaiset jumalat kiinnostaa kovasti. ;D

Lainaus
”Meidän pitää päästä syvemmälle”, hän sanoo.
My god! Äkkiä on mielleyhtymät ihan muualle. Eikö tämä ollutkaan seksificci? Ai ei? Ehkä sitten seuraava ficci jo on, ehkä? ;)

Lainaus
Rannalla hän katsoo minuun, keskittyy. Ehkä hän tarkkailee, miten juuri tämän järven vesi valuu ihmisen iholla. Ehkä hän katselee järvestä ihokarvoihini tarttuneita pieneliöitä, ehkä jotain muuta. Kohta hänen huomionsa varmasti lipeää ja lennähtää muualle, toisiin asioihin.

Hän ei käännä katsettaan.
Erittäin heikko kohtani on latautunut tuijottelu. Parasta ikinä. Ehkä se Sherlock tosiaan katsoo jotain ihan muuta kuin pieneliöitä, John, voi että.

Lainaus
Kun hän humaltuu, hänen kasvojensa hallittu ilme pehmenee niin hitaasti ettei sitä meinaa huomata.
Toinen tosi heikko kohtani on humalainen Sherlock. Ehkä myös humalainen John, mutta erityisesti humalainen Sherlock, ja tämä kohta tässä on yksinkertaisesti puhdasta kultaa!

Lainaus
Hän nojaa tuolinsa selkänojaan ja katsoo kattoa, ja hänen kaulansa on paljas. Katselen kaulan kaarta. Tällaisina hetkinä minun olisi noustava ja lähdettävä pois. Ystävyys välillämme on vankka ja leveä ja omalakinen, peittää alleen kaiken sen mikä voisi olla mahdollista. Mistä vitsaillaankin, kyllä, miten ihmeellistä että se mikä on vitsien ja epäilyjen aiheena on sittenkin täysin saavuttamatonta. Lasken viinilasin lattialle ja nousen lähteäkseni. Hän katselee minua ja näyttää nuoremmalta kuin on koskaan ollutkaan.
Tai ehkä vielä kirkkaampaa kultaa on tämä seuraava kohta, kaulan kaari ja omalakinen ystävyys sekä hitto vie ne vitsit! Sydäntäni lämmittää, että ne vitsitkin löysivät tiensä tähän ficciin, vieläpä näin kauniin kaipauksen kautta mainittuina! Ja oih, nuoremmalta näyttävä Sherlock! Silmäni ovat pelkät isot sydämet! Ainoa mikä harmittaa, on se, ettei tämä kohtaus jatkunut pidempään! Olisin lukenut tästä loputtomasti.

Lainaus
Sitten he kääntyvät ja lähtevät juoksemaan, maasto viettää loivasti alaspäin, ja samalla kun he etenevät kohti sadan metrin päässä häämöttävien setripuiden suojaa, kuulen takanani askeleita, ääniä. Löydän ryhdin ja itseni.

Kahden minuutin kuluttua setripuumetsä räjähtää. Se palaa punaisena pätsinä ja savuttaa auringonpolttaman taivaan mustaksi.
Miten elävän tuskainen kohta! Ihan hirveää. Mun mielestä on oikeastaan vähän jännä, kun itse tv-sarjassa väitetään, että John kovasti kaipaisi sotatantereelle. Musta on aivan eri asia kaivata elämäänsä adrenaalinia ja jännittäviä tilanteita kuin kaivata suoranaisesti rintamalle. Siksi oonkin niin täynnä ihailua siitä, miten olet pyöritellyt tämän Afganistanin ja sen vaikutuksen Johniin. Paljon paremmin ja jotenkin järkeenkäyvemmin!

Lainaus
”John.” Hän suoristaa sormensa ja päästää ranteestani. ”Tätäkö sinä valvot. Niitä poikia?”
Haluan hymyillä. Haluan nauraa tämän pois, haluan unohtaa tämän, haluan leikata tämän aivoistani niin kuin hän deletoi tietoa kovalevyltään. Haluan päästä niin syvään uneen etten muista kuka olen. Haluan naida naisia ja ilmeisesti myös miehiä jotta kaikki muu edes hetkeksi hiljenisi.

Haluan että hän vie minut lähelle kuolemaa ja takaisin niin monta kertaa että unohdan.
Yksinkertaisesti ihan järisyttävän upeaa. Multa loppuu tarpeeksi kehuvat adjektiivit kesken kuin Johnilta ikään. :D Ilmeisesti myös miehiä sai mut kiemurtelemaan mielihyvästä ja riemusta. <3

Lainaus
Hän tekee niin kuin toivon. Minut melkein ammutaan, poltetaan, hukutetaan, myrkytetään.
Jessus. Voi John. <3

Lainaus
Toisinaan väsyn ja päästän irti, ilman olutta tai viiniäkin minun on toisinaan katsottava hänen vartaloaan ja kasvonpiirteitään ja myönnettävä itselleni –
VOI JOHN! <3

Voisin myös lainata ihan koko tuon seuraavan keskustelun, koska se on mieletön! Miksi mä väitin että se järvikohtaus oli mun suosikki? Se oli siis kiistämättömän upea, mutta tämä keskustelu tässä, tämähän on niiiiiin kihelmöivä ja aito ja vain NNNNGGGGGGHHHH.

Lainaus
”Sitä joko lukee vihjeitä omien halujensa ja toiveidensa mukaisesti. Tai sitten jättää ne huomiotta juuri siksi, että pelkää oman halunsa vahvistavan ja vääristävän johtolankoja.”
VOI SHERLOCK! <3 En aidosti tajua, miksi olit pätkääkään huolissasi dialogista. Ja miten saatoit ajatella jättäväsi sen pois kokonaan! Tämä repla tässä oli suosikkini kaikista, koska se on tosi Sherlock ja myös tosi paljastava. Riisuu Sherlockin ihan alastomaksi. IHANA!

Lainaus
”Joten”, hän sanoo sanojaan punniten. ”Sinun on kerrottava minulle. Jos… jos. Kerrot niin kuin kerroit niistä pojista.”
Tuo pieni änkytys tuossa on ihan korvaamaton. Kuulin sen niin selkeästi! Sherlockin suulla! Vaikka se on suomeksi. MIETI!

Lainaus
Setripuumetsään juosseet pojat katsoivat minua silmiin ja puhuivat minulle vierasta kieltä. Ja se riitti, sen avulla minä uskon heihin. Heidän vilpittömyyteensä. Ei aina tarvita sanoja. Aina ei voi käyttää sanoja.
Mahtavaaaaaa! Kaunista symboliikkaa, tajuamista, menneisyyden sitomista nykyisyyteen, voi että!

Lainaus
”En”, hän sanoo, vakavana. ”Juuri sitä minä en tiedä.”
Painan huuleni hänen kaulalleen, se kaartuu kosketuksestani.
”Voit luottaa havainnointikykyysi, Sherlock”, mutisen. ”Se on oikeassa, ainahan se on.”
”Ah”, hän sanoo ja laskee kasvonsa lähemmäksi.
John koskettaa Sherlockia niin kauniisti että tekee mieli itkeä, mutta koska ei oikeastaan itketä, koska tämä on niin onnellista, jammailen iloisesti tuolillani! Ja tuo että Sherlock äännähtää ja laskee kasvonsa lähemmäs. <333

Lainaus
Ja vaikka se ei poista mitään, ei leikkaa mennyttä pois, se lisää kerroksia menneen päälle. Ensin pehmeitä ja varovaisia, kohta jo tahmaisia, hikisiä. Sormieni alla hän hellittää ja huokaa.

Kerrokset kasautuvat.
JA MIKÄ LOPPU! Miten asiat ovat rivien välissä ja silti ihan ylpeästi esillä! Fantastista!! Ja miten Sherlock luo ne kaivatut kerrokset. Uuuh, rakkaus, rakkaus voittaa kaiken ja se on ihanaa!

Oon ihan hirvittävän onnellinen että kirjoitit tämän ja avasit Sherlock-ficcitilisi! Millainen avaus! Tajuttoman loistava ficci, nautin tämän lukemisesta valtavasti! Uskon ja toivon että lisää on tulossa! Siihen asti, KIITOS! <3
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 506
Voi hyvät hykkyräiset, Sisilja. Kiitos. <3 Miten ihanaa, että tämä teki vaikutuksen! Että Johnin ääni toimi! Että dialogi toimi! (Ehkä kiinnitin siihen ihan erityistä huomiota, kun se tuntui niin hankalalta alkuun.)  Ja että pidit järvikohtauksesta ja lopusta! Humalainen Sherlock kiehtoi muakin kovasti, mutta tuntui ettei ollut tämän ficin paikka jatkaa siitä enempää. Ehkä sitten siinä seuraavassa. ;D Erityisen iloinen olen tietysti, että setripuumetsän pojat koskettivat ja että pidit nimestä. Mulle oli jotenkin heti selvää, että jos näistä kirjoitan niin siihen liittyy Afganistan. Koska se on jotenkin niin Johnia selittävä asia. Ajauduin näiden poikaparkojen takia itse niin angstisiin tunnelmiin, etten kunnolla edes sisäistänyt, miten romanttisen lopun tähän onnistuin kirjoittamaan. Noin niin kuin minuksi. Mutta ehkä se tosiaan johtui siitä, ettei mulla ole yhtään sellainen olo, että haluaisin lisätä näiden välistä keskinäistä konfliktia tai kaunaa. Enemmän pehmeyttä ja intiimiyttä! (Apua, mitä mulle on tapahtumassa? Missä vääristyneet ihmissuhteet ja keskinäiset valtataistelut??)

Kiitos vielä ihan tuhannesti tästä kommentista, tää teki mut tosi onnelliseksi!
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 381
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Voi ei hyvänen aika. Eilen melkein-itkin sille sun toiselle fikille ja nyt melkein-itken tälle (ja huvittaa myös että kirjoitin sulle sellaisen eritteitä täynnä olevan fikin ja sitten tulen lukemaan sun tällaista kaunista, surullista, haikeaa, hienovaraista tarinaa). Mitähän tähän nyt sanoisi. No sanon ensiksi että hämmennyin minä-kertojasta ja sitten siitä että hämmennyin, se toimii tässä ihanasti ja varmasti tukee ja tekee sitä että tää on tosi intiimin tuntuinen tarina, sellainen että ollaan tosi lähellä Johnin ihoa ja mieltä. Oon hämmentynyt miksi ja missä vaiheessa oon vieraantunut siitä ajatuksesta että fikkejäkin voi vallan mainiosti kirjoittaa minä-kertojalla. No mutta anyway, ihanaa että sinä kirjoitat.

Apua en oikeasti tiedä mitä sanoisin, tää tuntuu pehmeältä ja haikealta ja surulliselta ja kuitenkin vähän terävältä tarinalta, ja just sellaiselta että ollaan tosi lähellä Johnia ja Johnin... ööh, Johnin toivoa ja toivetta Sherlockin suhteen, jota ei itse asiassa vissiin tässä varsinaisesti sanottu kertaakaan? Toki luen tätä shipperilasit silmilläni mutta tuntui myös että Johnin kiintymys Sherlockiin tulee tästä tosi hyvin ja ihanan hienovaraisella tavalla läpi. Ja nyt kun mietin tätä niin ehkä se sanottiinkin se Johnin toivomus, mutta ei missään yhdessä kohtauksessa missä paljastuu että John on rakastunut, vaan se tuli tässä kauttaaltaan näkyviin pienissä asioissa ja palanen kerrallaan, esim. siinä Johnin pohdinnassa, miten Sherlock pitää hänet jotenkin itsellään tai lähellään.

Tämä kohta pysäytti:

Lainaus
Hän laskee viulun hellin käsin koppaansa, jousen sen viereen. Suoristautuu, pyyhkäisee näkymättömän pölyn tai ehkä ne nuotit housuiltaan, istuutuu tuoliinsa.

Ihana tuo "hellin käsin", se on tavallaan niin pieni juttu tuolla tekstin seassa, tuollainen arkinen huomio Johnilta, mutta se on myös jotenkin... musta tuntuu että siinä Johnin tulkinnassa "herkin käsin" tulee ilmi tosi paljon, toki se että John ylipäänsä katsoo Sherlockin käsiä ja tekee tulkinnan niistä, mutta... tuntuu jotenkin tosi intiimiltä että katsoo miten toinen ihminen käsittelee jotain esinettä ja tulkitsee sen niin että se käsittely on herkkää? Ja ehkä mun mielikuvitus laukkaa tässä ja kuvittelen Johnia kuvittelemaan sitä miten Sherlockin kädet käsittelisivät häntä itseään, mmmmmm.

[/quote]”Välillä ajattelen, että sinä et tiedä mitään”, sanon. Hän katsoo minuun yllättyneenä, naurahtaa sitten. Tämä on helppoa. Saan sanoilla hänen huomionsa, hän hymyilee, veri kohisee minussa. [/quote]

Tää oli ihana kohta, tässä tuntuu että John on jotenkin aika rauhallisen varma asemastaan. Tai ylipäänsä tässä fikissä oli tosi rauhallinen tunnelma ja tää Johnin rakkaus ei tunnu sellaiselta epätoivoiselta tai raastavalta tai repivältä, vaan aika vakaalta ja hiljaiselta mutta siltä että se on ihan kaikkialla. Ja tässäkin tuntuu että hän ymmärtää hyvin hänen ja Sherlockin dynamiikkaa ja pystyy tavallaan hyödyntämään sitä hyvällä tavalla. Ja sitten vielä ilahduin kovasti tuosta "veri kohisee minussa", se on jotenkin tosi ihanasti sanottu, yksinkertaisesti mutta ihanasti ja vähän hurjastikin. Mä taidan itse käyttää paljon jotain "korvissa suhisee" ja tarkoitan sillä samaa asiaa mutta tässä ilmaisussa se on sanottu kyllä 250-kertaisella intensiteetillä, aaah.

Lainaus
Kävelen vielä lähemmäksi, armeija varisee minusta, ryhtini pehmenee, askeleeni lyhenee niin että kun olen vain muutaman [metrin päässä heistä olen lähinnä ihminen. He kääntävät tummat silmänsä minuun.

Tykkään tosi paljon näistä Afganistan-aikojen pätkistä, ja siitä että ne ovat myös preesensissä, se on musta erinomainen ratkaisu tähän, kyllähän lukija tietää ja päättelee että kyse on takaumista (tai että John ei hypi tässä Afganistaniin ja takaisin), mutta preesens tuo ne muistot jotenkin lähemmäksi nykyhetkeä ja todellisemmiksi verrattuna siihen, jos ne olisivat olleet imperfektissä. Ja pidän siitä miten niiden merkitys kasvaa huomaamatta tarinan edetessä ja sitten lopussa oikeasti kietoutuu tosi tiukasti siihen nykyhetkessä liikkuvaan tarinaan. Mutta tässä kohdassa jonka lainasin, tykkään erityisen kovasti tuosta kuvauksesta miten armeija varisee ja ryhti pehmenee ja John tulee suurimmalta osin ihmiseksi, en tiedä armeijasta mitään mutta jotenkin silti pystyn kuvittelemaan tämän tosi hyvin, ja tämä on myös vahvasti visuaalinen kuvaus, näen mielessäni miten se ryhti pehmenee ja askeleet lyhenevät. Ja ihana että ihmisyyttä käytetään tuolla tavalla että ikään kuin voisi olla osittain ihminen ja enemmän tai vähemmän, samaistun siihen ajatukseen. Ja sekin on ihanaa että se on toisten ihmisten vähän yllättävä kohtaaminen joka tekee ihmisestä enemmän ihmisen ja varisuttaa armeijan olkapäiltä.

Lainaus
Haluan hymyillä. Haluan nauraa tämän pois, haluan unohtaa tämän, haluan leikata tämän aivoistani niin kuin hän deletoi tietoa kovalevyltään. Haluan päästä niin syvään uneen etten muista kuka olen. Haluan naida naisia ja ilmeisesti myös miehiä jotta kaikki muu edes hetkeksi hiljenisi.

Tää oli se kohta jossa tää Johnin kiintymys ja kumppanuus Sherlockin kanssa sai ihan ääneen sanotusti seksuaalisen sävyn, mutta tääkin on jotenkin tosi hienovaraisesti sanottu, ah tykkään ja nautin. Ihana tuo "ilmeisesti myös miehiä", siihen voi kuvitella mukaan tosi paljon asioita, sen miten oma seksuaalisuus pääseekin yllättämään, ja että onko se ollut mutkaton toteaminen vai ei (ja ihanaa sinällään että tässä se kuulostaa mutkattomalta, sellaiselta että "kappas vain"). Tykkään myös tästä synkästä surullisesta taustasta, että on jotain minkä kanssa on raskas elää ja siksi tehdään muita asioita jotta sitä jotain juttua pystyisi kantamaan edelleen, kun sitä ei voi poistaakaan.

Lopussa olin taas melkein-itkemässä, voi että. Ihana keskustelu, ihanaa että John ja Sherlock on niin erilaisia tavallaan ja että John pystyy tekemään tuollaisen asian mihin Sherlock ei ehkä pystyisi, suutelemaan vaan ja kutsumaan sitä todisteeksi. Vaikka sekin on ihanaa miten varovaisia he kuitenkin ovat tuossa viimeisessäkin kohtauksessa toistensa kanssa, jotenkin molemmat yhtä pienillä askelilla lähestyvät toisiaan.

Ja tää on aivan ihanasti sanottu:

Lainaus
Sormieni alla hän hellittää ja huokaa.

Ah ja voih. Nyyh. Ihanaa.
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 506
Aaaah, kiitos toyhto! Olipas aivan hillittömän ihanaa lukea sun ajatuksia tästä. Ja apua, nauroin ääneen tuolle ajatukselle että kirjoitit eritteitä täynnä olevan ficin ja sit luet tätä, ahhahh! Älä sure, rakastin sitä ja se saa vielä ansaitsemansa kommentin! Kyllä välillä pitää olla ihan kunnolla sotkuista.

Mutta siis. Ihanasti kuvailit Johnia ja sen vaivihkaisia toiveita ja liikahduksia suhteessa Sherlockiin, ja muutenkin näiden väliseen suhteeseen, ja aah ihanaa että pidit myös tuosta sotilaana olon ja sen varisemisen pohtimisesta. Tämähän oli siis mun ensimmäinen teksti tähän fandomiin, ja muistan että kirjoittaessa musta tuntui että tähän tulee nyt vähän kaikenlaista mitä olin ehtinyt mielessäni kehitellä, vähän ehkä sellainen headcanonien dumppaus, ja jotenkin toi Afghanistan oli kauhean selkeä. Että sen pitää olla mukana! Luulen, että mua jännitti vähän hypätä näiden nahkoihin, niin tuollainen Baker Street -elämästä irrallinen juttu tuntui tasapainottavalta. Plus selittäähän se Johnia.

Kiitos vielä, ihanaa että luit, pidit ja kommentoit. <3

It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)