Kirjoittaja Aihe: Return to Mysterious Island: Salaperäinen uni | S | Mina/Kapteeni Nemon haamu | AU, draama  (Luettu 1072 kertaa)

jokamaunrae

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 16
  • Lukutoukka
Nimi: Salaperäinen uni
Kirjoittaja: jokamaunrae
Ikäraja: S
Fandom: Microïdsin Return to Mysterious Island
Paritus: Mina/Kapteeni Nemon haamu
Genre: AU, draama
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Microïdsille, Kheops Studiolle ja The Adventure Companylle.
Tiivistelmä: Mina näkee unta ensimmäisenä yönään salaperäisellä saarella. Unessa kapteeni Nemon haamu tulee hänen luokseen ja esittää pyynnön.

A/N: Tuodaan esiin sellaisiakin fandomeita, jotka ovat suurelle yleisölle tuntemattomampia! Yksi tällainen on Steamista löytyvä Microïdsin Return to Mysterious Island -peli. Pelasin pelin itse vastikään läpi ja suosittelen kokeilemaan, se on ihanan tunnelmallinen. Halusin päästä kirjoittamaan siitä jotakin pientä. Toivottavasti löytyy joku, joka tietää kyseisen pelin, tai vaikket tietäisikään, niin arvostan silti jos luet ficcini!

Mina on nuori nainen, joka on haaksirikkoutunut autiolle ja salaperäiselle saarelle, jota vainoaa kapteeni Nemon haamu. Laitoin genreksi AU, koska oikeassa pelissä kapteeni Nemo vain tulee pyytämään hautaamista eikä muuta, mutta halusin leikitellä ajatuksella, että hän pyytäisi jotain muutakin. Tekisi kovasti mieli kirjoittaa joskus jatko-osa tähän, mutta se menisi sitten ikärajaltaan jo ihan jonnekin toisaalle :D






Salaperäinen uni



”Hyvien yöunien jälkeen tunnet olosi paljon paremmaksi. Käydään nyt lepäämään tulen ääreen.”

Mina oli asettanut maahan pehmukkeeksi löytämänsä rievun. Toisen, pienemmän hän taitteli päänaluseksi. Asetuttuaan kyljelleen Mina tunsi lämmön läikähtävän rinnassaan, kun hänen Jepiksi nimeämänsä apina asettautui hänen vatsaansa vasten. Hän varoi koskemasta apinaan, ettei säikäyttäisi sitä tiehensä, mutta Jep näytti jo tykästyneen hänen seuraansa.

Pimeys laskeutui heidän ympärilleen. Mina kuuli kaukaa metsästä apinoiden kirkunaa ja puiden kahinaa. Tuuli tuntui voimistuvan sitä mukaa kun pimeys lisääntyi, mutta Minaa ei pelottanut. He olivat suojassa pahimmalta viimalta ja suurimmilta eläimiltä myllyn viereen rakennetussa katetussa työpajan tapaisessa kyhäelmässä. Hän sulki silmänsä ja vaipui rauhalliseen uneen.

Mina nukkui aina yönsä melko sikeästi eikä herännyt helposti. Nytkin luonto hänen ympärillään piti pitkin yötä omia ääniään, jotka olisivat herättäneet heikkohermoisemman nukkujan moneenkin otteeseen. Mina kuitenkin nukkui rauhallisesti hengittäen, samoin Jep, joka haki turvaa hänestä.

Syvässä unessaankin Mina aisti jotakin. Se sama tunne, että joku katseli häntä hänen maatessaan, palasi. Hän oli tuntenut samoin huuhtouduttuaan saaren rantaan, mutta kohottauduttuaan hiekalta hän ei ollut nähnyt ketään missään. Hän oletti jälleen näkevänsä unta, vaikka häiritsevä tunne valtasikin hänet.

Jos Mina olisi avannut silmänsä, hän olisi nähnyt vieressään seisovan miehen. Mies oli vanha, harmaahapsinen ja -partainen. Hänen kasvonsa näyttivät ensivilkaisulta ankarilta ja pelottavilta, varsinkin pimeässä varjojen langetessa niille, mutta lähempää tarkasteltuna huomasi, etteivät ne olleet niin pahansuovat mitä aluksi saattoi luulla. Mies oli pukeutunut pitkänmalliseen kapteenintakkiin, samanvärisiin housuihin ja pitkävartisiin nahkasaappaisiin. Kultakoristeet takin rinnuksissa ja olkapäillä kielivät hänen korkeasta asemastaan. Mies oli kapteeni Nemo, tai tarkemmin ottaen hänen haamunsa, joka oli ottanut hetkeksi aineellisen muodon.

Kapteeni Nemon haamu tarkasteli nukkuvaa Minaa kiinnostuneena ja mietteliäästi. Saarella ei ollut aikoihin näkynyt muita ihmisiä, ainoastaan eläimiä. Haamu oli jo näyttäytynyt naiselle muutaman kerran, eikä sen tarkoituksena ollut herättää liikaa huomiota, mutta se oli hyvin kiinnostunut tuosta nuoresta naisesta, joka oli huuhtoutunut saaren rantaan ja pärjännyt siellä jo yhden kokonaisen päivän kekseliäisyytensä ja rohkeutensa ansiosta.

Vaikka olikin kuollut, kapteeni Nemo muisti, miltä naisen kosketus tuntui. Haamuna oleminen oli kovin yksinäistä. Hänet oli tuomittu vaeltamaan saarta ikuisesti, ellei joku hautaisi hänen ruumistaan ja soisi siten hänelle lopullisen, rauhaisan levon. Tuo nuori nainen voisi varmasti auttaa häntä. Kapteeni Nemo oli tullut paikalle aikeissaan pyytää naista suorittamaan hautaaminen, mutta nyt hän vain seisoi paikoillaan ja katseli, miten tuo nukkui pieni apina vatsaansa vasten.

Kapteeni Nemo ei ollut paha mies. Hän vain oli niin kovin yksin. Hän ei olisi mistään hinnasta halunnut satuttaa naista tai tehdä tuolle pahaa. Hänen aikeensa eivät ehkä olleet hyviä, mutta hän päätti olla mahdollisimman hienovarainen. Ja jos naista alkaisi sattua tai tämä pelästyisi, hän pakenisi paikalta. Riski oli suuri, sillä jos nainen pelästyisi, tuo ei suostuisi hänen viimeiseen pyyntöönsä, ja hän jäisi saarelle ikiajoiksi. Mutta se hetken nautinto, jonka nainen voisi hänelle suoda, korvaisi kyllä sen kaiken ja hänen olisi helpompi kestää ikuisuutensa yksin. Hän voisi aina palata kauniisiin muistoihin.

Suunnitelma mielessään haamu palasi metsään. Se otti taas aineettoman muodon ja leijaili puiden lomassa etsien apinoita. Ilkeät apinat, jotka olivat satuttaneet sitä apinaa, jonka nainen oli ottanut hoiviinsa, roikkuivat puissa vähän matkan päässä naisen olinpaikasta ja kirkuivat. Niillä näytti olevan riita meneillään. Haamu aikoi ensin käyttää niitä apunaan, mutta hylkäsi sitten suunnitelman. Se ei halunnut apinan loukkaantuvan lisää, sillä nainen ei kestäisi sitä.

Haamu palasi myllyn luokse. Se tarkkaili hetken nukkuvaa apinaa, ja huomattuaan, että se nukkui aivan yhtä sikeästi kuin nainenkin, haamu nosti apinan varovasti ilmaan ja kuljetti sen sisälle myllyyn. Tuulensuojassa eläin saisi nukkua rauhassa, eikä se huomaisi ollenkaan, että sitä oli siirretty. Haamu tiesi apinoiden viihtyvän oksilla, joten se vei apinan ylös ja asetteli sen myllyn kapean yläosan tukipuiden varaan. Apina päästi hiljaisen valituksen, ilmeisesti sen päätä kivisti, mutta se ei herännyt. Haamu oli kuljettanut sitä niin varoen, että se kenties kuvitteli vain seilaavansa unen laineilla. Haamu jätti tyytyväisenä apinan nukkumaan myllyyn ja pujahti sitten ulos pimeään yöhön.

Mina ei ollut tällä välin huomannut Jepin katoamista. Hän nukkui yhä sikeästi, ja tiedosti unessaankin varoa vieressään nukkuvaa apinaa eikä siksi liikuttanut itseään tunteakseen sen puuttuvan. Pian Mina kuitenkin heräsi säpsähtäen tuntiessaan ilmavirran kasvoillaan. Hän nousi äkkiä istumaan ja huomasi, että nurkassa seisoi joku. Aluksi hän ajatteli näkevänsä harhoja, sillä pimeys teki varmasti hänen väsyneille silmilleen tepposia. Kiinteältä näyttävä varjo ei kuitenkaan liikahtanut tai kadonnut, vaan seisoi nurkassa ja Mina tunsi taas saman tunteen: häntä tuijotettiin.

”Kuka siellä?” Mina kysyi rohkeasti. Hän pelkäsi vain vähän, sillä hän uskoi, että varjo oli sama henkilö, jonka hän oli aiemmin päivällä nähnyt rantakalliolla.

Mies astui lähemmäs. Mina näki, että hän oli mies, vanha mies. Ja sama mies, jonka hän näki aiemmin

”Olen kapteeni Nemo”, mies vastasi ja kumarsi kevyesti mutta kohteliaasti. Minan silmät eivät olleet vielä tottuneet pimeään, joten hän ei nähnyt kunnolla, vaikuttiko mies uhkaavalta, mutta äänestä päätellen ei. Miehellä oli yöntumma ääni, joka tuntui sulautuvan ympäröivään pimeyteen hänen puhuessaan. ”Minut on tuomittu kulkemaan tällä saarella ikuisesti.”

”Näin sinut aiemmin rannalla. Olet siis kapteeni Nemon haamu.”

”Kyllä, ja olen tarkkaillut sinua.”

Tämä sai Minan hieman sävähtämään. ”Miksi?” hän kysyi tuntien nyt olonsa hieman epävarmaksi

Kapteeni Nemon haamu astui lähemmäs. Murtuneesta seinästä lankeava kuunvalo osui siihen, ja Mina näki, että se näytti hyvin todelliselta, kuin se olisi ollut lihaa ja verta. Se ei kimaltanut tai näyttänyt läpikuultavalta, niin kuin olisi voinut olettaa.

”Toivoin, että voisit auttaa minua. Tällä saarella ei ole käynyt ihmisiä hyvin hyvin pitkään aikaan. Et tiedäkään, miten yksinäistä täällä on”, haamu vastasi ja kuulosti surulliselta.

”Minäkin yritän vain päästä kotiin perheeni luo”, Mina sanoi myötätuntoisesti. ”Olen jo saanut yhteyden äitiini ja ulkomaailmaan, mutta hän ei vielä tiedä, että olen elossa. Minun luullaan kuolleen.”

”Olen huomannut, että olet todella neuvokas nuori nainen”, kapteeni Nemon haamu sanoi. ”Ihailen sitä."

”Mitä voin tehdä hyväksesi?” Mina kysyi ja kohottautui vihdoin seisomaan. Hänen silmänsä olivat nyt tottuneet pimeään, ja kirkas kuunvalo, joka valaisi hänen edessään seisovaa haamua, sai hänen olonsa itsevarmemmaksi, sillä hän näki nyt haamun kokonaan.

”Kun heräät, tahdon, että etsit ruumiini ja hautaat minut. Siten pääsen ikuiseen lepoon ja kiroukseni murtuu”, haamu vastasi.

”Kun… herään?” Mina toisti ja katsahti samassa ympärilleen hätääntyneenä. ”Missä Jep on?”

”Tämä on unta”, kapteeni Nemon haamu vastasi nopeasti ja tyynnytellen. ”Kun heräät, Jep on vierelläsi. Tulin uniisi, jotta saisin esitettyä nöyrän pyyntöni.”

”Selvä.” Mina puuskahti ja veti pari kertaa syvään henkeä rauhoittuakseen. Viileähkö yöilma sai hänen päänsä pian selviämään ja järkensä taas kulkemaan. ”Haluat siis, että hautaan sinut. Onko sinulla muita pyyntöjä? Toteutan tietysti kaiken, mitä pyydät, sillä tahdon olla avuksi jos vain suinkin voin.”

Mina oli näkevinään haamun silmissä välkähdyksen, mutta ajatteli sen johtuvan kuunvalosta ja siitä, että haamu liikahti hieman häntä päin. ”Kuten sanoin, olen kovin yksinäinen. Olen jo vuosituhannen ollut tällä saarella pääsemättä pois, pääsemättä ikuiseen lepoon, tuomittuna kummittelemaan ja kulkemaan maan päällä. Muistan kuitenkin vielä, miltä maallinen elämä tuntui.”

Kapteeni Nemon haamu tuli lähemmäs. Mina tunsi kylmät väreet selkäpiissään, muttei halunnut loukata haamua perääntymällä pelon ja inhon vallassa. Hän odotti ja katsoi silmiin, jotka kuuluivat muinoin eläneelle, uskaliaalle ja rohkealle merikapteenille.

”Muistan yhä naisen kosketuksen ja sen lämmön, minkä se sai minussa aikaan.”

Haamu nosti kättään ja hiveli Minan mustia suortuvia, jotka karkailivat hänen punaisen huivinsa alta.

”Mitä... mitä voin tehdä?” Mina kuiskasi tuskin kuuluvasti.

”Jos suot minulle yhden suudelman, helpottaisi se ikuista tuskaani valtavasti. Viime kerrasta on aikaa ja muistan sen yhä, mutta muisto haalenee ajan myötä. Jos soisit minun suudella noita ihania huuliasi, tekisit minut todella onnelliseksi ja vähemmän yksinäiseksi ja katkeraksi.”

Mina tunsi poskiensa punehtuvan. Hän oli hetken ajatellut haamun pyytävän jotakin enemmän, mutta helpotus kävi hänen lävitseen haamun esitettyä pyyntönsä. Siihen hän voisi suostua.

”Suostun”, Mina sanoi ja astui lähemmäs. Kapteeni Nemon haamu tarttui häneen, ei äkillisesti ja kovakouraisesti, vaan hellästi, varoen ja kunnioittavasti. Se veti hänet lähelleen ja Mina joutui nostamaan kasvonsa kohdatakseen kapteeni Nemon valkopartaiset ja vanhat mutta jotenkin taianomaiset kasvot. Mina antoi haamun tehdä aloitteen ja aloittaa suudelman.

Mina kuvitteli, että se tuntuisi samalta, kuin jos huljuttaisi huuliaan kylmän vesihanan alla. Hänen yllätyksekseen haamu tuntui yllättävän todelliselta. Jotakin outoa suudelmassa ja haamun kosketuksessa oli, mutta kaikki oli vain unta. Unessa kaikki on mahdollista, Mina muistutti itselleen.

Kapteeni Nemo suuteli häntä pitkään ja hartaasti. Mina huomasi vastaavansa suudelmaan sitä ahnaammin, mitä kauemmin se jatkui. Suudellessaan kapteeni Nemon haamua hän tajusi täysin, mitä tuo tarkoitti puhuessaan yksinäisyydestä. Se, että sai olla jonkun sylissä, vaikkakin vain haamun ja unessa, tuntui upealta. Se oli todentuntuisin uni koskaan.

Kun suudelma lopulta päättyi, kapteeni Nemon haamu huokaisi raskaasti, mutta hymyili Minalle kiitollisena. Kumpikaan ei sanonut mitään, kun haamu hyväili vielä Minan poskea ja katosi sitten mustaan yöhön. Mina istuutui takaisin maahan levittämälleen rievulle ja tuijotti pimeyteen, muttei nähnyt enää mitään. Hän asettui makuulle ja sulki silmänsä hymyillen.

Kun aamu valkeni, Mina heräsi lintujen lauluun ja siihen, että Jep tökki hänen kylkeään. Hän nousi istumaan ja venytteli.

”Nukuitko hyvin, Jep? Näin yöllä unta… ainakin luulen, että se oli unta. Uskotko sinä haamuihin?”

Jep alkoi kirkua levottomasti ja pyöri ympyrää Minan edessä. ”Älä huoli. Kun olemme yhdessä, meille ei tapahdu mitään. Kiipeä olalleni.”

Jep tuntui rauhoittuvan Minan puhellessa sille, ja hypähti hänen olalleen. Mina silitti sitä hellästi ja väläytti sille aurinkoisen hymyn.

”Kun toimimme tiiminä, saamme paljon enemmän aikaan. Meillä onkin paljon tehtävää. Lähdetään syömään jotakin aamupalaa, niin kerron sinulle, mitä näin unessani.”

Kun Mina ja Jep olivat jättäneet myllyn ja lähteneet kulkemaan metsän läpi tulivuoren juurella sijaitsevalle järvelle vedenhakumatkalle, suhisi myllyssä tuuli. Se ei kuitenkaan ollut tuuli, vaan kapteeni Nemon haamu, joka kierteli aluetta.

Se kaipasi nyt naisen kosketusta enemmän kuin koskaan.