Kirjoittaja Aihe: Avaa terälehdet, silitä ja lähde ystävänä | Auer x Leopold, pikkunoidan juhannustaikoja, S  (Luettu 895 kertaa)

kaaos

  • ***
  • Viestejä: 665
Ikäraja: sallittu
Genre: arkinen fantasia…? en ihan totta osaa luokitella tekstejä. Noitajuttu.
Osallistuu: juhannustaikoihin ja ime kappale tyhjäksi -haasteeseen
Sanat: noin tuhat

Kirjoittajan terkut: juhannustaika juhannustaioista Avaruuspiraatille ja Kelsierille. Mielestäni tässä oli kummallekin sopivia juttuja! Toivottavasti tämä viritti teidät kivoihin juhannusfiiliksiin <3



Avaa terälehdet, silitä ja lähde ystävänä


Litha soljui eteenpäin, yöaurinko piti maiseman värejä otteessaan ja lempeä tuuli puhalsi hieman kosteana mun hiuksissani. Kastetta alkoi jo muodostua jalkojeni juureen. Hetki sitten oli hieman hämärämpää, mutta pimeäähän ei tänä yönä tulisi ollenkaan.

Sain juuri valmiiksi muutaman basic juhannusrituaalin, mutta ainakin auringon voiman riitti oli vielä tekemättä. Se oli yksinkertainen loitsu valolle ja sitä tarvittiin loppukesän satoa varten. Ei sillä, että olisin itse mitään kasvattanut, mutta jos saisin jotakuta viljelijää rituaalillani jeesattua, niin sehän olisi pelkästään hyvä.

Kohensin ryhtiäni ja suoristin noidanhattuni lurpsahtanutta lieriä.

”Leipä viljasta, vilja valosta, valo auringon talosta”, mutisin kämmenet yhteen painettuna ja lehautinpa muutaman hyvän kipinänkin sormien rakosista.

Se oli sitten siinä. Litha. Juhannusaatto. Mittumaari. Kesäpäivänseisaus. Ukon juhla. Auringon yö. Yötön yö. Noitien yö.

Kävelin syvältä metsästä kohti rantaa, aikeenani löytää jokin hyvä puidenväli riippumattoani varten. Oksanpätkät ja kuiva jäkälä rutisivat ratisivat kenkieni alla ja erityinen, lähes oranssi aamuyön kajastus siivilöityi kauempaa pellolta. Maitomainen sameus muodostui usvasta valoon.

Pysähdyin alkavaan rantaan ja laskin reppuni kosteaan ruohoon. Kymmeniä vihertävän keltaisia tulikärpäsiä tuikki heinikossa. Repun pohja kastui heti, mehiläisvahapinta oli siis selvästi uuden kerroksen tarpeessa.

Jonkun kamat oli jääneet rantahiekalle hujan hajan ja kokko kyti edelleen, mutta huonosti. Lähestyin tulta ja etsin sitten repustani parit kilkuttimet ja tein muutaman simppelin tuliloitsun. Pian kokko leimusi villisti ja rätiköiden.

”Älä! Perkele!” Vihainen ääni kuului suunnilleen idästä ja valoa vasten tumma hahmo seisoi kädet puuskassa.

”Et sörki niillä pirun riivaamilla käpälilläsi mun roihuuni, saatana”, tyyppi jatkoi ja alkoi sohia mua päin.

”Pirun riivaamilla? Anteeksi vain, mutta sun juhannuskokkosi oli kuolemassa ja mä ajattelin vain auttaa”, mutisin.

Hahmo astui lähemmäs ja tajusin sen Leopoldiksi. Tietenkin.

”Voi hemmetti siitä on aikaa!” hihkaisin ja viskaisin muutaman ilonkipinän kohti liekkejä.

”Tasan vuosi.”

Leopoldin ärtynyt ilme suli hymyksi ja se se oli hyvä lookki sille. Leopoldilla oli leveät hartiat, retkeilyvarusteet ja olkihattu. Ja hatun alta kasvoi raskas ja sotkuinen tukka.

”Ei taida kokot toimia, täähän suorastaan houkutteli sut paikalle”, Leopold naurahti ja sylkäisi maahan.

”En mä ole paha henki.”

”Et niin, sä olet paha noita.”

Hymähdin ja aloin kiepautella köysiä solmuille vierelläni kasvavien koivujen ympärille. Kaivelin repun sivutaskusta vielä riippumaton ja lukot. Naksautin karabiinit köysiin ja kapusin ohuen, monin paikoin paikatun laskuvarjokankaan päälle loikoilemaan.

”Tule seuraksi”, sanoin ja tavoittelin ääneeni käheää mystisyyttä.

Mustia silmiään pyöritellen Leopold tallasi tupakantumppinsa sammuksiin, riisui sitten kenkänsä ja tarttui käteeni. Kohta meidän polvet kolkkasivat yhteen ja olin häiritsevän tietoinen Leopoldin nilkasta ja varpaista mun kylkeäni vasten.

”No kerros nyt, mitä pikkunoidan Lithaan? Vähän veritaikoja ja kukkaseppeleitä?”

”Hei! En mä ole noita. Enää. Vielä… Mä oon seikkailija! No perhe odottaa tietysti mun jatkavan perinteitä noitana, mutta mä olisin enemmän kiinnostunut matkustelemisesta!”

”Auer… Viimeksi, kun me törmättiin, sä opiskelit lääkeyrttejä siellä shamaanioppilaitoksessa.”

”Juu?”

”Sä elät ja hengität tommosta outoa orgaanista taikaa.”

”Juuuuu?”

”Sä olet noita. Ja noidat ei mun kokkoihini tempuillansa koske. Oikea tuli raapaistaan esiin tuohella ja tuluksilla.”

Mua nauratti Leopoldin rehenteleväinen vakavuus. Eihän mikään ollut luonnollisempi tapa hallita tulta, kuin tulenhengen kutsuminen ja sen kanssa työskenteleminen.

”Ja kun tulukset ei toimi, haetaan huoltsikalta tulitikut, ja kun stidit vettyy, aletaan räpsyttää stenkkua”, mä naljailin ja varpaat kutittivat kostoksi kylkiä. Mä napsautin sormistani liekin, jonka puhalsin pian sammuksiin.

”Hemmetti sä oot leso pirulainen. Ja mitä äskeiseen, niin etköhän sä voi alkaa sellaiseksi kiertäväksi noidaksi? Sellaisiahan ennen vanhaan liikkui paljonkin. Lantti loitsusta ja silleen.”

Hymyilin ja keinautin keinuun vähän vauhtia. Leopoldin ideassa oli ideaa. Ehkäpä alkaisinkin isona matkustelijanoidaksi. Kantaisin mukanani salvoja ja loitsuja.

Valvottuani aamuun ja tehtyäni taikoja pitkin yötä, olin jo aika valmis nukkumaan. Mutta mun nukkumispaikassani oli ylimääräinen keho. Keho, jonka sisällä sykki suuri lämmin sydän ja jonka mieli oli kaunis ja viisas.

”Saanko jäädä tähän?” Leopold kuiskasi hiljaa.

Vastaukseksi vedin hyönteisverkon vetoketjun kiinni. Verkkokankaan läpi kaikki näytti unisemmalta, tai ehkä olin vain niin voimakkaasti assosioitunut kuluneiden kuukausien aikana.

”Näitkö jo noi metsän reunan tulikärpäset?” mutisin.

”Ne on kiiltomatoja. Tai oliskohan suorastaan tuikematoja… Bioluminenssiksi kutsutaan tota ilmiötä”, Leopold kertoi.

Tyyppi ei sitten ollut muuttunut yhtään. Nuoresta pitäen se oli aina tutkinut ötököitä ja keräillyt mitälie näytteitä. Varmasti sen repusta löytyisi nytkin putkiloissa jotain kuolleita muurahaisia tai nuppineuloilla ristiinnaulittuja yöperhosia.

”Se on sama kemiallinen reaktio kuin syvänmeren olennoilla. Ootko miettinyt miksi merenneitojen pyrstöt hohtaa? Tai meduusat? Samasta ilmiöstä johtuen. Joillain homeilla ja korallilla myös”, Leopold jatkoi ja ajattelin että voisin tottua siihen. Hömpötyksiä juttelevaan tyyppiin mun riippukeinussani.

”Anteeksi, etten kunnioittanut sun paholaistenkarkoitusnuotiota”, sanoin.

”Se oli läppä”, Leopold sanoi niin, että se kuulosti kysymykseltä. ”Mä tunnistin sut kaukaa.”

Punermat varmaan läikittivät kasvojani ja kun en sanoja löytänyt, niin katselin vain.


Me herättiin myöhemmin kuumaan paahteeseen, kun aurinko oli kiivennyt korkeammalle. Leopold hymähti jotain, josta en selvää saanut ja paineli sitten rantaviivaa kohti.

Se pirskotteli viileää vettä kasvoilleen ja vilkaisi olkansa kautta, kun astelin sen vierelle.

”En muistanut laittaa kukkasia tyynyn alle yöksi, mutta voisin vaikka vannoa, että näen sun kuvajaisen tossa veden pinnalla”, Leopold murahti ja mua hymyilytti, kuinka ankean kankea flirtti se oli.

”Se kuuluisi katsoa kaivosta tai nähdä unessa.”

Ärsyyntynyt jännitys kiristi Leopoldin kasvolihaksia, kun en taipunutkaan flirttiin mukaan. Jotain että ”aivan sama”, pääsi toisen huulilta, jotka pusertuivat vastakäärityn tupakkarullan ympärille.

En voinut hillitä itseäni, vaan sytytin ihan pikkuriikkisen liekin, jolla Leopold voisi halutessaan sytyttää savukkeensa. Tumma katse porautui ensin muhun ja sitten välissämme rätisevään tulenlieskaan. Hymyilin leveästi, kun liekkini otettiin vastaan.

”Olet sinäkin yksi sähikäinen. Hattara vieköön.”

Annoin Leopoldin tupakoida rauhassa loppuun, mutta astuin hengenvetojen ja savukiehkuroiden lomassa askel askeleelta lähemmäs. Viimeiset henkoset varastin suoraan huulilta.

Suudelma avasi Leopoldin, kuin pallerosta kukaksi räjähtävä pionin nuppu. Kaikki se kireys ja vaivalloisuus varisi ja karisi tupakantuhkan seuraksi jalkojemme juureen.

Vuosittainen juhannussuudelma oli pirskahteleva, tarpeen ja aivan vitun odotettu. Ojensin niskaani silitettäväksi ja Leopoldin sormet sanoivat, että saamasi pitää. Vahvat ja väristyksiä kuljettavat kämmenet hiuksissani, nuotion ja savukkeen savut sieraimissani, karhea sänki leukaani vasten.

Leopold päätti suudelmamme nojaamalla otsaani. Sen hengitys oli raskasta ja surullista.

”Sama aika ja paikka, ensi vuonna?” se kysyi apeasti.

Niin kauan ei saisi taas vierähtää. Me sovittiin Leopoldin kanssa niin hyvin yhteen, mutta mua pelotti että se oli vain juhannustaikaa.

”Mitä jos… mitä jos otettais uusiks jo Lammaksena?”

Lughnasadh? Sovittu.”

Ja niin kaikista tärkeinkin juhannusrituaalini oli suoritettu ja ystäväni tumma hahmo lähti luotani, seuraten askeleillaan rantaviivaa.

« Viimeksi muokattu: 16.01.2021 22:33:09 kirjoittanut kaaos »
words make worlds

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 453
  • ava by Sokerisiipi
Jee! Minusta tämä oli tosi kiva, kiitos paljon! :-*

Lainaus
"Hattara vieköön.”
Rupean käyttämään tätä. Ihana sanonta.
I make it a policy not to tell anybody to sit down
               I still encourage everybody else to stand up

                            (Sick of Sittin´ - Christina Aguilera)

                

                
               

kaaos

  • ***
  • Viestejä: 665
Kiva että pidit Kelsier, kiitos kommentista <3 Ja jep, hattarat on mun yksiä suosikkeja suomalaisista myyttisistä olennoista!
words make worlds

Larjus

  • Отабекқызы
  • ***
  • Viestejä: 3 055
  • En kaipaa teksteihini mitään negaa kritiikkiä tms.
    • twitter
Tää olikin kivaa luettavaa juhannukselle ^^ Arkinen fantasia toimii aina, ja pikkunoidan juhannustaiat kuulostaa söpöltä :3

Aluksi yllätyin hieman kertojaäänen puhekielisyyden ja epämuodollisuuden takia, koska en jotenkin odottanut sitä tältä tekstiltä, jostain syystä ¯\_(ツ)_/¯ Mutta se toimi kivasti, ja yhdistettynä nättiin ja runoilevaan kuvailuun niistä tuli yhdessä mielenkiintoinen kombinaatio.

Pidin tarinan etenemisestä ja siitä, miten hahmojen välistä suhdetta ja yhteistä historiaa avattiin aina pikkuhiljaa enemmän. Siinä on jotain kaunista, mutta kyllä mulle pieni surku tuli, kun tuli sellainen olo, että Auer ja Leopold eivät voi olla yhdessä vaikka haluaisivatkin. Mutta ainakin seuraava tapaaminen jo sovittu, eikä nyt tarvitse odottaa juhannukseen :3

Kaiken kaikkiaan sievä tarina. Juhannuksen taika selvästi esillä.

Жүрегім сені таңдады.

kaaos

  • ***
  • Viestejä: 665
Kiitos kovasti ihanasta kommentista, Larjus! <3 ihana kuulla että juhannuksen taika tavoitti sinut!

Ja juu oon aika fiksautunut fantasian ja ns. modernin (esim puhekielisyys) yhdistelmään :3
words make worlds

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 1 664
Olipas tämä jotenkin jännittävä lukukokemus! Tällainen arkinen fantasia on siinä mielessä hauskaa, että lukija heitetään keskelle tilannetta eikä tässä oikeastaan selitetä mitään vaan saan itse pohtia, että mitä tässä tapahtuu. Tykkäsin tästä ja tämän kesäisestä tunnelmasta kovasti. Erityisesti se, miten paljon tämä pyörii juhannuksen ja sen taikojen ympärillä oli mukavaa, sillä usein juhannus on vain aika tai miljöö tarinalle, mutta tässä se nousee selkeästi tärkeämpään rooliin. Etenkin tuo listaus Litha. Juhannusaatto. Mittumaari. Kesäpäivänseisaus. Ukon juhla. Auringon yö. Yötön yö. Noitien yö. teki minuun vaikutuksen, koska se oli melkein kuin runo ja samalla kuvaus siitä, kuinka tärkeä yö juhannusyö onkaan! Myös Auerin tekemä riitti ilahdutti, sen yksinkertaisuudessa oli jotain kovin kaunista :)

Auerin ja Leopoldin kohtaaminen rannalla on ihanan kutkuttavaa luettavaa ja tykkään kaikesta siitä flirtistä ja samalla hiljaisista tunteista ja mutual piningista, mikä rivien välistä tulee esiin. Heidän keskustelunsa on sekoitus kettuilua ja ihastuneisuutta ja sitä lukee kyllä aina mielellään :D Etenkin tuo Leopoldin muka-vihainen suhtautuminen siihen, että Auer tulee kohentamaan hänen juhannuskokkoaan, vaikka oikeasti tekikin sen juuri Aueria varten, sai hymähtelemään. Riippumattokohta oli myös todella söpö! Ihana tuo Kohta meidän polvet kolkkasivat yhteen ja olin häiritsevän tietoinen Leopoldin nilkasta ja varpaista mun kylkeäni vasten. Se on jotenkin erityisen söpö! Kuten myös se, miten Auer sormia napsauttamalla luo liekin, jolla Leopold voi sytyttää tupakkansa. Oikeasti koko tämä teksti on tosi söpö ja hymyilyttävä :D

Tässä on myös ihana sekoitus ehkä jopa jonkinlaista maagista realismia. Leopold on todella taiaton, Auer taas taian hallitsija ja siten tässä sekoittuu tavallinen maailma ja taikamaailma. Muutenkin on hauskaa, miten Leopold on niin luonnontieteiden puolesta, joita Auer puolestaan uhmaa taikuudellaan! Samalla tähän tuo arkisuutta tuo slangi, jota Auer niin helposti heittää (”Ja kun tulukset ei toimi, haetaan huoltsikalta tulitikut, ja kun stidit vettyy, aletaan räpsyttää stenkkua”, mä naljailin ja varpaat kutittivat kostoksi kylkiä. ♥) ja myös hänen kovin rento asenteensa, joka jo alussa tulee vahvasti esiin ja joka vaatii lukijalta hetken totuttelua, koska yleensä fantasiakirjoissa taika on niin pyhä asia.

En oikeasti tiedä, mitä muuta sanoisin kuin että tämä on ihana ja tässä on kovasti kaikkea söpöä ja kivaa, mistä tykkäsin :D Arkinen fantasia on todella toimiva genre ja tässä se tulee hyvin esiin, ehkä juuri Leopoldin ja Auerin välisten erojen kautta. Ainoa, mikä on kurjaa, on luonnollisesti tuo heidän suhteensa vaikeus ja lopussa korostuva mutual pining, mutta... minä olen toiveikas ja uskon, että he vielä jossain vaiheessa saavat tilanteen selvitettyä! Suuri kiitos tästä lukukokemuksesta, tämä oli ilo lukea jopa näin keskellä talvea :P

// niin ja! Tämän nimi on myös upea ja pidin siitä, miten se avautui loppua kohden. Tuo Auerin ja Leopoldin suudelma oli niin söpö ja oli jotenkin ihana lukea siitä, miten Leopold vihdoin avautuu ja rentoutuu, paljastaen pienen palasen itsestään :)

between the sea
and the dream of the sea

kaaos

  • ***
  • Viestejä: 665
Hiddenben, wääää! Sinä se osaat kirjoittaa kauniita ja ihanan pitkiä palautteita <3 tällainen laiska kännynäpyttelijä ihailee täältä! Vihihi hymyilin miten monesti sua söpöstytti tää <”3 joo mulla tässä koko versessä on taikuus tämmöstä puolivakavaa :’D ei ainakaan vakavanpyhää.... on se varmasti pyhääkin.... mutta niin tavallista, että siihen voi suhtautua noin kuin Auer tässä. Siis kiiiitos sanoistasi! Superpiristävää ja hymyilyttävää lukea tollasta palautetta!! Ihanaa myös että otsikko oli susta hyvä. Otsikointi on musta niin vaikeaa! Kiitos itsellesi! Pus!
words make worlds