Kirjoittaja Aihe: Yhden hulluus on toisen järki (K-11 • maaseututeinislash keväästä, kaipauksesta ja kosketuksesta; Julius/Matti • shotti)  (Luettu 8618 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 763
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50




K-11

Arkifest III teemalla 37 (asumismuoto) ja haasteella 60 (ammenna inspiraatiota omasta arjestasi ja siinä kohtaamistasi tapahtumista)
FinFanFun1000 sanalla 16. huhtikuu
Sana/kuva/lause10 lauseella huhtikuun sateet täyttävät sydämemme loputtomasti alkavalla kaipuulla

Pyöräilin lankalauantaina kumppanini kanssa maaseudulla, ja iltasella takaisin tullessamme näin teinipoikia pelaamassa jalkapalloa pellolla. Minuun iski välitön inspiraatio kirjoittaa maaseudulle sijoittuvaa teinislashia jalkapalloa potkivista nuorukaisista, ja niin syntyi tämä kertomus keväästä, kaipauksesta ja kosketuksesta. Kerrankos sitä teinislashiakin kokeilee! Toivottavasti tätä on edes puoliksi yhtä mukavaa lukea kuin tätä oli kirjoittaa. :)

// Tämä tarina sai jaettua hopeaa vuoden 2021 Finipikareiden Nostalgiapikari-kategoriassa, kiitos kovasti! :-*




Tieltä kantautuu moottorin ärjyntää, kun isän vanhaa Volvoa kiihdytetään. Likaisenruskea auto peittyy tomuun, jonka sen renkaat irrottelevat savitiestä. Se kaartaa mutkasta alamäkeen ja jättää jälkeensä huhtikuisessa ilta-auringossa himmenevän pölypilven. Sitten on taas hiljaista. Tuuli suhahtaa kuivan, edelliskesäisen heinikon läpi.

Julius vilkaisee vielä kerran tielle, mutta palauttaa katseensa sitten jalkojensa juureen. Hän noukkii rähjäisen jalkapallon, heittää sen ilmaan ja potkaisee voimainsa takaa kohti maalia. Pallo sinkoaa kohti maalin oikeaa yläkulmaa kuin luoti, mutta Matti on valppaana, näkee sen suunnan jo kaukaa ja loikkaa sen vaivatta kiinni. Se on taas yksi helppo koppi. Juliuksesta ei ole tänään vastusta kenellekään.

Juliuksen katse harhailee jälleen tielle, joka pöllyää yhä. Sen toisella puolen kotitalon ikkunat heijastelevat keväisen iltataivaan lempeää sinistä ja auringon lämmintä oranssia. Pihatiellä seisoo enää toinen perheen autoista. Äiti kerää pyykkejä narulta. Juliuksen mieliala laskee sen kaiken näkemisestä – on perjantai-ilta, ja hän keksisi parempaakin tekemistä kuin mäiskiä palloa vanhalla, muhkuraisella pellolla. Julius kadehtii isoveljeään Justusta, joka vastikään ajoi kortin ja saa lainata isän vanhaa autoa tämän tästä. Jälleen kerran Justus on hurauttanut horisonttiin kohti kaupunkia ja hauskanpitoa kavereiden kesken, ja Julius on jäänyt seurustelemaan jalkapallon ja naapurin Matin kanssa. Se ei tunnu reilulta. Justus ei ikinä suostu ottamaan Juliusta mukaan, vaikka Julius on jo kuudentoista ja osaa olla ihan ihmisiksi. Julius lähtisi pyörällä perässä, mutta vanhemmat eivät anna hänen enää siihen aikaan perjantai-iltana taittaa kahdenkymmenenviiden kilometrin matkaa kaupunkiin. Mopokin on rikki, eikä isä ole vielä löytänyt mistään puuttuvaa varaosaa.

Aika kuluu liian hitaasti. Julius on jumissa metsän ja peltojen keskellä, vaikka hän haluaisi nähdä niin paljon muuta. Niin monet lukiokaverit asuvat tapahtumien keskipisteessä ja elämän sykkeessä, ja Julius joutuu istumaan joka aamu liki tunnin linja-auton keikkuvassa kyydissä päästäkseen sivistyksen pariin. Se ei vain tunnu reilulta.

”Hoi!”

Matin huuto havahduttaa Juliuksen takaisin todellisuuteen, mutta liian myöhään, sillä pallo viuhahtaa Juliuksen ohi ennen kuin tämä ehtii reagoida. Ärtyneenä Julius kääntyy hakeakseen pitkin peltoa poukkoilevan pallon. Silloin hän huomaa jonkun toisen ennättävän todennäköisesti ensin: Juliuksen perheen kultainennoutaja viilettää tien yli kohti peltoa vimmattua vauhtia. Se saavuttaa määränpäänsä, kaappaa pallon etutassujensa väliin ja alkaa järsiä sitä hampaat irvessä ja pylly pystyssä.

”Irti”, Julius komentaa ja lähestyy koiraa. ”Nana, irti.”

Julius kumartuu kiskomaan palloa koiralta, kunnes hän kuulee Matin äänen aivan selkänsä takaa ja tajuaa, että Matti on seurannut häntä maalilta.

”Anna sen temuta”, Matti sanoo. Hän seisoo kädet verkkareiden taskuissa ja katselee koiraa. ”Ei siinä pysy ilimat ennää muutenkaa kunnolla. Ja enemmän siitä Nanalle on iloa ku sulle.”

Julius tuhahtaa. Hän tietää kyllä olevansa tänään huonoa peliseuraa, kun ajatukset askartelevat aivan toisaalla. Hän ei vain mahda sille mitään. Kaikki hänen ympärillään muistuttaa häntä siitä, miten paikallaan hänen elämänsä polkee. Olisipa edes kunnon jalkapallokenttä. Heillä on vain onneton peltovanhus, jolla on yksi ainoa isän rakentama maali. Senkin kattoverkossa on ihmisen mentävä aukko.

Julius sieppaa pallon, viskaa sen metsänreunaan ja käskee Nanaa noutamaan. Koira pinkoo perään aivan kuin sen elämä ei muuta keskipistettä kaipaisikaan. Ehkä se ei tosiaankaan kaipaa.

”Sori”, Julius murahtaa. ”Vituttaa vaan.”

Sanattomasta sopimuksesta he luovivat kohti pellonlaitaa ja käyvät istumaan tienpientareelle. Nana tavoittaa pallon ja pinkoo takaisin heidän luokseen. Ensin se ei malta luopua pallosta, ja sitten se ei malta odottaa uutta heittoa. Se on vasta vuoden ikäinen, ja sillä on yhä pennun intoa.

”Mikä sua vituttaa?” Matti kysyy. Hän kiskoo toisen lenkkarinsa jalasta ja ravistaa sen sisään eksyneen pikkukiven maahan.

Julius kohauttaa olkiaan. ”Taas yks viikonloppu, ja mitä myö tehhään? Tullaan koulusta kotia ja mätkitään jalakapalloa keskellä ei mittään. Tää se vasta on elämää.”

Matti naurahtaa ja katsoo Juliusta selvästi huvittuneena, vaikkei Julius uskallakaan vastata katseeseen. ”No mitä sää sitte tahtosit tehä? Mää voin kyllä lähtä kotia pallottelemaan iha itekseniki, jos ei seura kelepaa.”

”Ei se oo seurasta kiinni…”

”Ai ei oo vai? Siltä se kuule tuntuu, ku sulla on jatkuva hinku nähä muita ihimisiä.”

Yhtäkkiä keväänraikas ilma tuntuu kolealta ja painostavalta. Julius kiskaisee pusakkansa vetoketjun kiinni ja asettelee käsivartensa puuskaan. Matin ilmeessä ei ole enää jälkeäkään huvittuneisuudesta, kun hän kumartuu ottamaan kuolaisen pallonrähjän Nanalta ja heittämään sen jälleen kaukaisuuteen. He istuvat hiljaisuudessa kuin purkautumaisillaan olevat myrskypilvet. Jotenkin taivaskin tuntuu tummuneen: sadepilvi on lipunut lähemmäs jostakin metsän yltä, ja se uhkaa peittää kevätillan kuulaat värit harmaallaan. Koko päivän on ollut seesteistä ja aurinkoista, mutta illaksi on luvattu sadekuuroja; Julius muistaa kuulleensa siitä koulubussin radiosta aamulla.

”Elä viitti olla tuommonen”, Julius äsähtää lopulta. ”Mieti ny. Justuksellaki on jo tyttöystävä. Siellä ne ny pussailee ostarinnurkalla, polttaa tupakkaa ja kattelee auringonlaskua. Myö istutaan ojanposkessa viskomassa palloa piskille.”

Matti liikahtaa sen näköisenä, että aikoo vastata jotakin nasevaa, mutta ennen kuin hän ehtii avata suutaan, heidän takaansa Juliuksen kotitalolta kantautuu Juliuksen äidin huuto: ”Pojat! Kohta sattaa! Onko Nana siellä?”

”On!” Matti kajauttaa takaisin ja heilauttaa käsivarttaan sen merkiksi, että kaikki on kunnossa. Sitten Mattikin vetää käsivartensa puuskaan ja tuijottaa multamaata heidän edessään. ”Sitäkö sää haluat?” hän kysyy synkeällä, ehkä ivallisellakin äänellä. ”Kaulailla ostarilla jonku Millan tai Venlan kanssa? Kerryttää pisteitä niitten silimissä polttamalla tupakkaa? Olla siisti ja suosittu jätkä? Vittu sun kanssas…”

Juliuksen rinnassa roihahtaa suuttumusta ja syyllisyyttä samaan aikaan. Ei, ei hän halua kaulailla ostarilla Millan tai Venlan kanssa. Sehän hänen ongelmansa onkin, ja loppujen lopuksi kaulailu olisi varmasti parempi vaihtoehto kuin tulla hitaasti hulluksi pellonpielessä kotikulmilla. Pellonpielessä kotikulmilla on vain Matti, ja viime aikoina Matin läsnäolo on alkanut pelottaa Juliusta todella. Se on aivopessyt Juliuksen, ja siksi hänen pitäisi ottaa etäisyyttä. Pitäisi lähteä useammin kaupunkiin, nähdä muita ihmisiä ja tehdä normaaleja nuorten juttuja. Mattia sellainen ei kiinnosta, joten Julius saisi ajatuksensa muualle ja järjestykseen. Matti viihtyy kotona kokoamassa pienoismalleja ilmavoimien lentokoneista ja sotalaivoista. Matti viihtyy luonnossa keräilemässä mallikappaleita kasvioonsa. Matti jäisi turvallisen etäisyyden päähän, jos Julius silloin tällöin lähtisi muualle, ja se olisi hyväksi heille molemmille.

Kumpikaan ei tee elettäkään heittääkseen Nanalle palloa. Koira luovuttaa, käy makuulle ja alkaa taas järsiä uutta leluaan. Se ei vaikuta erityisen tyytymättömältä tilanteeseen ja huomiotta jäämiseen; pikemminkin se on hyvillään saadessaan keskittyä puuhaansa rauhassa.

Voimakas tuulenpuhuri pyyhkäisee läpi pellon. Se taivuttaa metsän korkeiden kuusten latvoja ja saa Juliuksen ihon kananlihalle. Pian sen jälkeen Julius tuntee ensimmäiset sadepisarat poskillaan. Ne ovat pistävästä kylmyydestään huolimatta vasta hentoja aavistuksia, eikä Julius pyyhkäise niitä pois. Hän vilkaisee Mattia, joka istuu suu supussa ja tuijottaa eteensä ryppy kulmien välissä. Julius miettii, mitä sanoisi. Hän ei halua haastaa riitaa, mutta hän kokee tarvetta puolustautua. Matti ei ymmärrä, että Julius tekisi vain palveluksen molemmille vaihtamalla välillä maisemaa.

Matti ei tietenkään ymmärrä, että Julius saattaisi alkaa kiinnostua tytöistä, jos vain joskus viettäisi näiden kanssa aikaa. Miten voi kiinnostua jostakin, mitä ei ikinä koe? Ei ole mikään ihme, että Julius näkee märkiä päiväunia jalkapalloa potkivista karvaisista miessääristä eikä pelin tiimellyksessä hytkyvistä tisseistä. Ei ole mikään ihme, että Matin läsnäolo saa Juliuksen sykkeen kiihtymään ja kämmenet hikoamaan, kun Matti on aina läsnä, aina vieressä. Se hämmentää ja suututtaa Juliusta, mutta mikään ihme se ei ole, ei takuulla. Sama voisi tapahtua kenelle tahansa, joka rämpisi nuoruuttaan metsän ja peltojen keskellä vailla minkäänlaista todellista kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen.

”En mää taho olla mikkään siisti ja suosittu jätkä”, Julius sanoo lopulta. Hän vetää polvet rintaansa vasten ja halaa niitä melkein kuin tueksi ja turvaksi, kun ei keksi muutakaan. ”Mutta et kai sää voi väittää, etteikö sua kiinnostais kokkeilla asioita. Se kuuluu elämään. Nuoruuteen. Niin kaikki tekkee.”

”Pussailee tyttöjä, joo”, Matti tuhahtaa, riuhtaisee maasta heinätukon ja viskaa sen saman tien menemään. Hän kääntää katseensa pois ja nojaa kyynärpäät polviinsa. ”Huomattu on.”

”Mikä vitun ongelma sulla on sen pussailun kanssa?” Julius korottaa ääntään, melkein huudahtaa.

”Jos sua kiinnostaa pussailu, sen ku kokkeilet! Elä jaksa inistä siinä…”

”Mitä helevettiä sää puhut?”

”No… Niin. Huulet ne on mullaki.”

Juliuksen sydän valahtaa ensin jonnekin vatsanpohjaan ja hypähtää sitten kurkkuun. Se muljuu hurjasti. Yhtäkkiä häntä hengästyttää, vaikkei hän edelleenkään tee muuta kuin istuu. Nana tuhoaa jalkapalloa, joka on jo täynnä hampaanjälkiä ja enää pelkkä kuori vailla ilmaa, ja Matti tuijottaa visusti toisaalle. Hämmentyneenä Julius huomaa, että Matinkin rintakehä kohoilee tavallista kiivaammin.

Sade yltyy. Vain muutamassa sekunnissa satunnaiset pisaranaavistukset äityvät kuuroksi, josta yksittäisiä pisaroita ei voi enää erottaa. Sade kohisee ja kastelee. Nana hylkää jalkapallonraadon ja jolkottaa korvat luimussa ja häntä riippuen kohti kotitalon kuistia. Julius kiskoo hupun päähänsä, nousee, vetää Matinkin käsivarresta ylös ja johdattaa heidät kohti pellon laitamilla lahoavaa vanhaa heinälatoa. Juliuksen äiti on kieltänyt sinne menemisen, sillä se on kuulemma sortumisvaarassa, mutta Julius ei enää usko siihen; sen verran monesta vuodesta ja sadekuurosta se on sortumatta selvinnyt.

Sisällä tuoksu on tuttu ummehtunut sekoitus vanhaa heinää, puuta ja multaa. Auki jäävä ovi ja korkealla oleva pieni, pölyinen ikkuna laskevat sisään sen verran valoa, että pojat näkevät toisensa ja välittömän ympäristönsä. He ravistelevat vaatteitaan ja hiuksiaan, valuvat vettä ja tuijottavat herkeämättä sateeseen, joka on kuin sankka harmaa seinä heidän ja muun maailman välissä. Julius puristaa käsiään nyrkkiin ja varoo vilkaisemastakaan Mattiin. Hän vaistoaa, että Mattikin varoo ja epäröi.

”Mitä sää sanoit?” Julius kysyy lopulta, koska hänestä tuntuu, että jos hän odottaisi sateen laantumista, hän ei kysyisi ollenkaan. Sateen kohina on eräänlainen suojakilpi: jos Matti esittäisi täysin tietämätöntä, Juliuskin voisi verhota kysymyksensä sateeseen ja väittää Matin kuulleen omiaan. Sittenkin Julius puhui kuitenkin hiljaa ja puoliksi toivoen, ettei Matti todella kuulisi. Se olisi helpompaa kummallekin.

Matti pudistaa päätään hädin tuskin huomattavasti eikä käännä katsettaan sateesta. Juliuksen sydän pamppailee kovemmin kuin yhdessäkään jalkapallopelissä koskaan, ja häntä huimaa. Sade ja Matin odottamattomat sanat humisevat Juliuksen korvissa. Julius on jo pitkään ajatellut tulleensa hulluksi, maalaismökkihöperöksi. Ainakin vuoden päivät hän on heittelehtinyt iltaisin sängyssä ja yrittänyt ajatella jotain muuta, mitä tahansa muuta, jumalauta vittu. Hän on ollut vihainen itselleen ja koko muulle maailmalle. Hän on katsonut elokuvia, jotka vilisevät kauniita näyttelijättäriä, ja lukenut sarjakuvia, joissa seikkailee uhkeita sankarittaria. Hän on pakottautunut ihailemaan ja kadehtimaan Justuksen tyttöystävää. Hän on miettinyt päänsä puhki, mikä häntä vaivaa. Nytkö Mattikin on yhtäkkiä tullut hulluksi? Sitäkö peräkylä todella heille tekee? Juliuksesta tuntuu, ettei hän ymmärrä enää omaa nimeäänkään.

Huhtikuinen sää on äkkipikainen, ja aivan liian pian sade lakkaa armahtamasta heitä. Se hiipuu taas yksittäisiksi pisaroiksi, joita tipahtelee ladon räystäiltä. Oven eteen on kertynyt pieni lammikko, jonka pinnan pisarat saavat väreilemään. Hiljalleen pinta alkaa heijastaa keväisen iltataivaan heleitä värejä, kun sadepilvi loittonee. Ulkoa kantautuu märän mullan ja mudan kodikas tuoksu.

Kun Matti ei vieläkään puhu, Julius uskaltautuu tarkastelemaan häntä silmäkulmastaan. Matin harmaansiniset silmät peilaavat vielä sadetta. Hänen tavallisesti kurittomat hiuksensa ovat liimautuneet päätä myöten. Märkinä ne näyttävät tummemmilta kuin ovat. Kasvojen ja kaulan iho kiiltelee kosteana, ja aataminomena nytkähtää Matin nielaistessa. Julius tuntee värisevänsä jostakin muustakin kuin vilusta. Lisäksi hän tuntee tekevänsä jotakin, mikä on ankarasti kielletty, vieläkin ankarammin kuin vanhaan heinälatoon sadetta pakeneminen.

”Luuletko sää, että mää oon niitä jätkiä?” Julius haastaa ärtyneenä Matin vaikenemisesta ja omasta sisäisestä ristitulestaan.

On kuin Matti havahtuisi horroksesta. Hän ravistaa päätään hämillään kuin selvitelläkseen ajatustensa solmut, ja hänen toinen kätensä harhailee jonnekin niskaan. Katse valahtaa maahan, pois Juliuksesta.

”En mää mittään luule”, Matti mutisee. ”Anna olla. Unoha koko juttu…”

Samassa Julius käsittää hetken haurauden. Hän ymmärtää, miten helppoa hänen olisi huitaista kädellään välinpitämättömyyden merkiksi, astella ulos ladosta ja olla niin kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunut. Hän vaistoaa, että Mattikin jättäisi asian sikseen. He jatkaisivat tavallista arkeaan ja potkisivat palloa kevätiltaisin, koska kaikkein helpoin koppi on sellainen, jonka voi vain jättää ilmaan leijumaan.

Sitten Julius muistaa, mikä häntä odottaisi taas kotona huoneessaan. Hän on ollut viime aikoina lohduttoman yksinäinen, koska hän ei ole pystynyt kertomaan kenellekään. Kerran hän jakoi salaisuutensa lapsuutensa rakkaimmalle pehmolelulle, minkä jälkeen hänen oli pakko heittää se roskiin häpeästä. Päiväkirjaa hän ei uskalla kirjoittaa, sillä jos joku sattuisi löytämään sen ja lukemaan sitä, puhkeaisi takuulla vuosikymmenten perheriita. Erästä kuvakokoelmaa Julius piilottelee irtonaisen lattialaudan alla, ja senkin löytymisestä hän näkee painajaisia, vaikka kuvien jalkapalloilijamiehet ovat säädyllisesti pukeissa. Hän ei voi olla miettimättä, valvooko Mattikin öitään. Käykö Mattikin samaa sotaa ilman, että Julius on osannut aavistaakaan?

Ajatus yksinäisen sielunveljen mahdollisuudesta on samanaikaisesti niin lohduton ja niin lohdullinen, että Julius päättää uhmata kaikkia maailman kieltoja jo toistamiseen ja seurata sydäntään. Hän kuiskaa enemmän itselleen kuin Matille: ”Ehkä mää kokkeilenkin.”

Matin katse nytkähtää takaisin ylös. Hetkeksi hänen silmänsä laajenevat hämmennyksestä. Sitten hänen suupielensä nytkähtää. Silmäkulma kipristyy pidätellystä hymystä. Hymy puhkeaa kokonaan esiin, kun Julius hipaisee Matin kämmenselkää hyvin kevyesti, vain niin kevyesti kuin uskaltaa.

”Ny ois mitä parahin hetki kakistaa ulos, jos sää pillailet mun kustannuksella”, Julius jatkaa. ”Siinä tapauksessa saat meinaan turpaas.”

”Joo”, Matti henkäisee. ”Siis ei. Siis en pillaile. Mää… Voi paska. Oota. Oota hetki.”

Julius ei muista koskaan nähneensä ystäväänsä yhtä empivänä ja hermostuneena. Matti hieroo kasvojaan molemmin käsin, puhaltaa ilmat keuhkoistaan ja kääntyy puoliksi kohti Juliusta. Matin kasvoilla kareilee melkein kuin avunpyyntö.

”Mää en tiiä, miten tää tehhään”, Matti tunnustaa. Hänen huuliltaan purkautuu hermostunut korahdus, jonka pitäisi kai olla naurahdus.

”En – en määkään. En määkään tiiä, en helevetissä.”

Sanojensa ja hulluutta hakkaavan sydämensä turvin Julius astuu kohti Mattia, ihan lähelle, lähemmäs kuin koskaan muutoin kuin jalkapallon tuoksinassa. Hän tuntee Matin raskaan hengityksen kasvoillaan, ja hän melkein tuntee jo Matin rintakehän kiivaan kohoilun. Matin silmät eivät tahdo tai uskalla pysyä auki; ne harhailevat jonnekin alas. Matin huulet epäröivät raollaan. Ripset värähtävät. Toisen kulmakarvan lomasta vierähtää vielä yksi sadepisara pitkin poskea. Hetken mielijohteesta ja hulluudesta Julius suutelee pisaran pois. Hän vie huulensa Matin posken viileälle iholle kevyesti, hyvin kevyesti, ja vetäytyy sitten vain aavistuksen irti. Matin uloshenkäys pyyhkäisee Juliuksen kaulansyrjää.

Yhtäkkiä Julius muistaa taas, miten paljon hän on taistellut juuri tätä hulluutta vastaan. Hulluus on sykkinyt hänen sydämessään ja virrannut hänen verenkierrossaan, ja hän on yrittänyt kätkeä sen kaikin keinoin itseltäänkin. Ei hän tunne ketään muuta samanlaista, ei edes tiedä. Maaseudulla ei ole yksinäisiä poikamiehiä. Isä puhuu hyvistä naimisista ja valoisasta tulevaisuudesta ja taputtelee Juliusta harteille. Justuksella on jo tyttöystävä, ja niin alkaa olla joillakin Juliuksen lukiokavereillakin. Tupakkapaikalla ei puhutakaan enää mopoista. Jossain vaiheessa Julius vain huomasi pudonneensa kyydistä. Ehkä hän samalla nyrjäytti itsensä jotenkin.

Sydämessään Julius kuitenkin tietää, että hän on jo hävinnyt taistelun, koska tällä kertaa hän haluaa hävitä sen. Niinpä hän ottaa kädellään tukea Matin lantiolta – Matti jännittyy – ja painaa toisen kevyen suudelman Matin korvanjuureen. Matti vie tärisevän kätensä Juliuksen olkavarrelle, ja kosketus rohkaisee Juliusta. Seuraava suudelma osuu suoraan suulle. Kumpikin puristaa silmänsä kiinni ja pohtii kai päänsä puhki, miten kuuluisi toimia, mutta onneksi vartalo ottaa ohjat. Matin huulten sadeveden pehmittämä iho tuntuu samaan aikaan vieraalta ja hätkähdyttävän luonnolliselta Juliuksen huulia vasten. Julius nostaa kätensä Matin kaulalle, silittää ja rohkaisee heitä molempia, ja suudelma syvenee. Mattikin vastaa siihen. Matin ote Juliuksen olkavarresta tiukkenee.

He eivät katso toisiaan, vaan päätyvät lopulta johonkin halauksen kaltaiseen. Päät lepäävät toisiaan vasten, ja leuat painuvat hartioille. He tasailevat hengitystään ja tunnustelevat toisiaan. Matin vartalo Juliuksen syleilyssä on ehkä hullua, mutta se tuntuu ihmeellisen oikealta. On kuin rauha olisi vallannut Juliuksen jokaisen solun. Ei ole enää tarvetta taistella. Taistelu on hävitty – ja tavallaan kai voitettu.

”No, oliko tääki heleppo koppi?” Julius kuiskaa Matin korvaan hymyillen. ”Mää ku oon olematon vastus tännään.”

Matin matala naurahdus kipristää Juliuksen vatsanpohjassa. ”No ei ny mikkään heleppo, mutta kannattihan se kopata.”

Julius hymähtää. Hän haistelee tuoksua, jossa on häivähdys sateen raikkautta, häivähdys heinäladon ummehtunutta kotoisuutta ja häivähdys Mattia. Yhtäkkiä hän ei enää kaipaakaan kaupunkiin Justuksen hälisevien ja metelöivien kavereiden seuraan. Heinälato huhtikuisen sateen jälkeen on juuri se paikka ja aika, jossa hän nyt haluaa olla.

”Mää luulin olevani hullu”, Julius sanoo ja puree huultaan.

”Et sää oo”, Matti vastaa, tällä kertaa hetkeäkään empimättä. ”Ei myö olla, eikä tää oo.”

Matti lomittaa sormensa Juliuksen sormiin, ja Julius puristaa tiukasti takaisin.
« Viimeksi muokattu: 30.01.2022 21:33:51 kirjoittanut Waulish »


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Grenade

  • Fluff-fiilistelijä
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 472
  • ava Claire + bannu Ingrid
Jos mainitaan maaseutuslash, niin meikäläinen on heti paikalla. :D Olipa mukavaa lukea pitkästä aikaa originaalislashia ja vielä teinipojista! Mahtaa kyrsiä istua pellolla, kun muut hilluu kaupungilla, mutta onneksi on sentään seuraa, ja vallan sopivan oloistakin seuraa, hih.

Lainaus
”Mitä helevettiä sää puhut?”

”No… Niin. Huulet ne on mullaki.”
Aaaa, mun teki niin mieli heittää puhelin pois tässä kohtaa ja vaan haudata pää tyynyyn, kun aaa, voi Mattimattimatti, miks sä oot noin sulonen.

Lainaus
”Ny ois mitä parahin hetki kakistaa ulos, jos sää pillailet mun kustannuksella”, Julius jatkaa. ”Siinä tapauksessa saat meinaan turpaas.”

”Joo”, Matti henkäisee. ”Siis ei. Siis en pillaile. Mää… Voi paska. Oota. Oota hetki.”
Nuuu, älä nyt hermoile, hyvin se menee! ^^

Lainaus
Matin matala naurahdus kipristää Juliuksen vatsanpohjassa. ”No ei ny mikkään heleppo, mutta kannattihan se kopata.”
Awwww!

Aww, olipas tämä söppänä! Tässä oli ihana tunnelma, varsinkin, kun päästiin tuonne latoon ja molemmat oli vähän hukassa, että mitäs nyt tehdään ja tehdäänkö ylipäätään ja miten sitä sitten tekis ja voiko nyt niin... Kuvailu oli just sopivaa ja tykkäsin yksityiskohdista, ja siitä, että ollaan vielä vähän hukassa kaiken kanssa ja ei olla ihan niin varmoja mistään, mutta kuitenkin halutaan yrittää ja kohdata vähän pelottavakin asia. Ah, tykkäilin kovasti! Kiitos tästä! <3
Hyppää lehtikasaan!

Kineza7

  • ***
  • Viestejä: 303
Luin tän muutama yö takaperin ja kello oli silloin enemmäin kuin nyt ja kuvittelen, että saisin nyt järkeävämmän kommentin aikaiseksi. Tiedä sitä sitten. Tiesin toki jo silloin, että haluaisin kommentoida tähän. Sen verran söpö tämä on. Tykkäsin erityisesti tästä maaseutuaspektista ja kaupunginkaipuustaa. Varsinkin, kun sitten selvisi se pakoilun syy. Se oli yksi parhaita kohtia tässä oneshotissa. Varsinkin sen jälkeinen vuoropuhelu oli oikein hauska.
Tosi jouhevasti esiintyivät myös muut hahmot. Tykkäsin.
Jotenki vaan iskee, koska ymmärrän salailun. Totuuden kertominen ei aina oo helppoa, mutta sitten taas sit se, että salailee ja on siitä vihainen, ei varmaan helpota tilannetta. Jotenki kyllä ymmärrän myös Matin turhautumisen siinä, ettei seura kelpaa. Varsinkin, kun myöhemmin selviää, että hänkin on kiinnostunut Juliuksesta. Hienoa, että hänenkin tunteet tulivat ilmi, vaikkakaan ei ihan niin vahasti kuin Juliuksen.
Erityisesti tykkään tässä tosta ympäristön kuvailusta, se tuntuu sulautuvan muun tekstin joukkoon eikä tunnu siltä, että "nyt kirjoitan jotain ympäristöstä, koska pitäähän nyt sitäkin kuvailla" vaan se on tekstin sisällä. En nyt tiedä osaanko selittää tätä ideaa, mitä haen takaa. Kaiken kaikkiaan tykkäsin tästä kovin ja mielelläni lukisin jotain samantyylistä myöhemminkin.

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 763
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Voi että, olen niin onnessani siitä, että tähän tarinaan tuli näin nopeasti kaksi ihanaa kommenttia! :-* Ne merkitsevät minulle todella paljon. Jotenkin tämä tarina on minulle aivan erityinen, sillä kirjoitin tämän äkillisen, vaativan inspiraation sysäämässä flow-tilassa, imeydyin tähän täysin ja ikään kuin tunsin tämän kirjoittaessani voimakkaasti. Jännitin, hermoilin ja hykertelin hahmojen mukana. Olen siis todella innoissani siitä, että tästä on saanut jotain irti lukijankin roolissa!

Grenu, voi sinä ihana, minun maaseutuslash-idolini! Ihanaa, että nautit tämän tarinan lukemisesta, ja että teinipojatkin kelpasivat. Kirjoitan yleensä aikuisista, eikä minulla taida varsinaista teinislashia olla Finissä tämän lisäksi muuta kuin yksi lukiodraama ja yksi ihan miniraapale. Teini-ikä ei ole ihan mukavuusaluettani, mutta yllättävän mukavaa tätä tarinaa kuitenkin oli kirjoittaa, ja olen hyvilläni siitä, jos lukeminenkin maistui!

Ihanaa, että tarina oli söpöä luettavaa ja Matti aiheutti söpöstelyreaktioita, aww. Vähän hukassa nämä pojat kyllä ovat, mutta onneksi se ei aiheuttanut liikaa myötähäpeää vaan ihan myönteisiä fiiliksiä. Jospa poikien kanssakäyminen helpottuisi, kunhan jää on kunnolla rikottu.

Kiitos paljon ihanasta kommentista! :-*

Kineza7, voi että, ihanaa että inspiroiduit kommentoimaan! Olen mielissäni siitä, että maaseutu tapahtumaympäristönä ja sisäinen kaupunkikaipuu toimivat ja kiinnostivat. Kun lähdin tätä tarinaa kirjoittamaan, minullekaan ei ollut vielä selvää se, miksi Julius oikein haikailee kaupunkiin. Ensin ajattelin sitä perinteistä nuoruuden haikailua sinne, missä kaikki tapahtumat ja ihmiset ovat, mutta sitten koin ahaa-elämyksen, kun tajusin, että tyyppihän ikään kuin verhoaakin todellisen syyn siihen, ehkä tiedostamattaankin. Minusta on aina hauskaa, kun hahmojen motiivit aukenevat täysin vasta kirjoittamisprosessin aikana, ja iloitsen siitä, jos se tarjoaa myös kivoja lukuhetkiä.

Juliuksen tilanne ei tosiaankaan ole helppo. Kertominen ei ole helppoa, jos on vähänkään epävarma muiden suhtautumisesta (ja oikeastaan vaikkei olisikaan), mutta salailu taas on kuluttavaa ja ymmärrettävästi tekee turhautuneeksi ja vihaiseksikin. Kivaa, että Matinkin puoli välittyi, vaikkei hänen päänsä sisään samalla tavalla päästäkään tässä tarinassa kurkistamaan. Minäkin ymmärrän Matin turhautumisen. Tavallaan koen, että Matti on jo vähän pidemmällä itsensähyväksymisprosessissa ja ehkä turhautuu siksikin, ettei Julius tunnu näkevän tai tajuavan senkään vertaa.

Ihana kuulla, että lukisit mielelläsi lisääkin jotain samantapaista! Minulla itse asiassa alkoi kolkutella mielessä pidempi jatkotarina näistä pojista. Se sijoittuisi tätä kevättä seuraavaan kesään. Ehkäpä voisin ottaa siitä itselleni kesälomaprojektin!

Kiitos kovasti aivan ihanasta kommentista! :-*


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Kineza7

  • ***
  • Viestejä: 303
Waulish, ehdottomasti suosittelen (suostuttelen) sua kirjoittamaan tästä jotain pidempääkin!
Hyviä mietintöjä sulla kaiken kaikkiaan. Ihmisten tunne-elämän luominen ei ole kovin helppoa saada välittymään teksteistä. Varsinkin, jos jonkinlaista kasvua ja muutosta haluaisi kirjoittaa näkyviin.
Lisää, kyllä kiitos!
 Se, kun ei aina omiakaan tunnetilojaan ja niitä kaikkia syitä edes itse tajua. Jotenkin tuo, että teit hahmolle asioita, joita hän ei itsekään tiedosta, tekee hahmosta paljon uskottavamman ja realistisemman.
Lukemisessa on kyllä parasta se, kun oppii aina itsekin uutta ja jotenkin tajuaa, että ei kaikki muutkaan aina osaa.
Nyt meen aika suuresti ohi aiheen, mutta eipä kai se mitään.

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
Ei vitsi tämä oli kyllä ihana <3 ja miten hienosti tuo nimi avautui kesken tarinan! Voin niin hyvin kuvitella nuo pellonreunat, pöllyävän tien ja sortumisvaarassa olevan ladon, itsekin samanlaisissa maisemissa lapsuutta viettäneenä. Tykkään jälleen kerran ihan hirmuisesti siitä, että pojat puhuu murteella, siitä tulee niin kotoista olo ja se vie tarinan vielä syvemmälle sinne maaseudulle <3 Samoin irti juokseva koira ja äidin huuto (meillä oli yhteen aikaan lapsena sellainen sääntö, että ulkona touhuillessa piti pysytellä ”huutoetäisyydellä” :D).

Tässä oli todella kaunista kuvailua: suhahtava tuuli, ikkunoista heijastuva kevättaivas, hetki tuolla ladossa. Esimerkiksi tällaisista tykkään ihan hurjan paljon:
Lainaus
Matin harmaansiniset silmät peilaavat vielä sadetta.
Lainaus
Ripset värähtävät. Toisen kulmakarvan lomasta vierähtää vielä yksi sadepisara pitkin poskea.
Jotenkin tällaiset aivan pienet yksityiskohdat tekevät hetkestä vielä pysähtyneemmän, vähän jännittyneen ja hengästyneen. 

Lainaus
”No, oliko tääki heleppo koppi?” Julius kuiskaa Matin korvaan hymyillen. ”Mää ku oon olematon vastus tännään.”

Matin matala naurahdus kipristää Juliuksen vatsanpohjassa. ”No ei ny mikkään heleppo, mutta kannattihan se kopata.”

Tämä pisti hymyilemään, niin ihana ja jotenkin tuollainen maalaispojan suuhun sopiva sutkautus. Ja loppu oli niin liikuttava, tietenkään et ole hullu, Julius<3

Kiitos kun kirjoittelit, sinun tekstejäsi on aina ihana lukea ja tämä oli aivan erityisen mukava iltapala :-*
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 763
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Kineza7, voi että, ihanaa että suosittelet ja suostuttelet! :-* On aina kiva tietää, että potentiaalisia lukijoita olisi. Minulla onkin nyt suunnitteilla toinen shotti näistä hahmoista, tai lähinnä Juliuksesta, ja sen jälkeen luulen, että käyn sen jatkiksen kimppuun, kunhan saan ensin vähän muita projekteja edistettyä. Olen jatkista jo pyöritellyt ja suunnitellut mielessäni, mutta vielä ei mitään ole jalostunut tekstiksi saakka. Eiköhän näistäkin tyypeistä kuitenkin vielä kuulla! Kiitos kovasti sinulle ihanista sanoista ja inspiraatiosta. ♥

Thelina, voi mikä kommentti! Se jos mikä oli aivan erityisen mukava iltapala. ♥ Olen hyvällä tavalla häkeltynyt siitä, että olet tykännyt teksteistäni ja murteiden käytöstä. Kirjoitan tyylillä ja aiheilla, jotka eivät varmasti ole kaikkien mieleen, mutta siitä tulee huikea fiilis, kun teksti ja lukija ikään kuin kohtaavat sopivalla tavalla. Olen tosi otettu siitä, että olet jaksanut lukea näitä minun höpsötyksiäni ja vielä kirjoittaa niin ihania kommenttejakin!

Olen mielissäni siitä, että koit tekstin nimen avautuvan kesken tarinan. Tappelin nimittäin tämän tarinan nimeämisen kanssa todella pitkään! Yleensä minun tekstini vähän niin kuin itse nimeävät itsensä kirjoittamisen aikana, mutta tällä kertaa minulla oli varmaan toistakymmentä nimiehdokasta eikä ainoatakaan hyvältä ja sopivalta tuntuvaa. Lopulta päädyin nimeen, joka ei edes ollut ehdokaslistalla millään muotoa, mutta joka kuitenkin tuntui oikealta. Nyt olen hyvilläni siitä, että jaksoin malttaa nimeämisen kanssa ja odottaa sitä oikeaa!

Onpa kiva kuulla, että tunnelma ja kuvaukset onnistuivat viemään maaseudulle sinutkin, joka olet viettänyt sellaisissa maisemissa lapsuutta! Minä vartuin kaupunkiympäristössä, tai no pienessä kunnassa, mutta monet pääsiäiset ja kesät vietin maalla Eestissä isoäitini vanhalla tilalla. Koen maaseudun jotenkin tosi inspiroivaksi, ja ihmettelen, miten en ole aikaisemmin tajunnut siitä kirjoittaa!

Kiitos kovasti sinulle ihanista sanoistasi! :-*


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Violetu

  • Draamaprinssi
  • ***
  • Viestejä: 5 928
asdfghjkllkfjhgdsjlkgljökfdjagklöä

Kommenttikampanjasta vihdoin, iltaa o/
Aaaaaa, tää oli ihana <3 ihanaa, että joku vihdoin kirjoitti jotain sijoittuvaksi heinälatoon, ja se vieläpä päätyi itselle luettavaksi (pyörinyt se miljöö mielessä varmaan sellaset kymmenen vuotta ilman, että mitään on koskaan syntynyt ::))
Näiden murre oli hellyyttävää, ja ylipäätään koko kuvio, että Julius yritti niin kovasti olla jotain muuta ja kieltää kaiken.
Tätä lukiessa oikein haistoi kevään, sateen ja ladon, tunsi kevätillan viileyden. Ja ai jestas sentään mikä jännite!
Jotenkin tykkäsin miljööstä kokonaisuudessaankin, se oli niin kotoisa, ei suurkaupunkeja ja kerrostalokämppiä, vaan vähän "vanhanaikaisempaa".
Ja erityisesti sateen tunnelma osui jotenkin tosi syvälle, koska sellainen se juuri on;
Lainaus
He ravistelevat vaatteitaan ja hiuksiaan, valuvat vettä ja tuijottavat herkeämättä sateeseen, joka on kuin sankka harmaa seinä heidän ja muun maailman välissä.
Sateella voi jotenkin olla rauhassa, sellaisessa pysähtyneisyyden tilassa, joka tuli tässä tosi hyvin lukijalle asti^^

Lainaus
”No… Niin. Huulet ne on mullaki.”
Saatoin vähän kiljahtaa ;D Go, Matti!

Kiitokset tästä päivänpiristyksestä ja kevään tuulahduksesta! ^^

~Violet

I spend my days so close to you
'cause if I'm standing here,
maybe everyone will think I'm alright.
.

Seila

  • Vieras
Kommenttikamppanjasta heipsistä!

Maaseututeinislash kuulosti hyvältä, joten täällä ollaan. Oli virkistävää lukea maaseudulle sijoittuvasta tekstistä. Juliuksen kaipuu kaupungille ja sinne missä tapahtuu oli jotenkin samaistuttavaa. Itse olen hyvin pieneltä paikkakunnalta kotoisin, eikä siellä ollut ikinä oikein mitään tekemistä, joten Juliuksen turhautumiseen pystyin samaistumaan, vaikka ei miulla ollut noin pitkää matkaa isompaan kaupunkiin. Totta kai kismittää, kun itse on jumissa peltojen ja metsän keskellä kahdestaan kaverinsa kanssa. Ja sitten kun on vielä yksin noiden tuntemusten ja ajatusten kanssa, että tykkääkö sitä edes tytöistä ja miksi näkee unta pojista. Voi Julius.

Kivaa että pojat puhuivat tässä murteella! Hitsi kun itsekin osaisi kirjoittaa murteella. Mutta voi Matti minkä teit, kun totesit että huulet ne on sinullakin. Tässä oli kyllä hyvin läsnä tuo hermostus ja epävarmuus, että mitäs hittoa tuo toinen nyt selittää ja onko se tosissaan ja uskaltaako toiselle uskoutua. Ja se halu, että tahtoisi kokeilla! Hieman huvitti, kun Julius ajatteli, että peräkylä on tehnyt heidät molemmat hulluiksi. Voi Julius kun ei se ole siitä kiinni.

Musta oli myös kiva, etteivät pojat suoraan suudelleet vaan Julius pohjusti sitä pussaamalla vesipisaran pois ja sitten pussaa korvanjuureen. Sellaista hidasta lämmitystä ennen sitä varsinaista pussailua. Ja ihanaa kun Julius otti ohjat ja tarttui Mattia ihan lantiolta, hihi. Hahmoista jäikin fiilis, että Julius on lopulta se rohkeampi, kun vähän tönäistään oikeaan suuntaan.  Heinälato sateessa toimi musta myös kivasti poikien pussailupaikkana. Eikä se onneksi nytkään lahonnut. Olisi ollut vähän kurjanpuoleinen tapahtuma, kun olisikin juuri tällä hetkellä katto rysähtänyt sisään :D

Ei hitsi, tämä oli kivaa luettavaa. Sun teksteissä on sellainen kiva tietynlainen kerrontatyyli, mikä tässäkin oli ja mistä ehdottomasti tykkään. Tässä oli kanssa kivoja yksityiskohtia, mitkä värittivät kivasti tekstiä.

Kiitos oikein paljon tästä! :3

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 201
Selaisin vielä uudelleen tuota listaustasi, vaikka olinkin jo kommentoinut arpajaisiin. Saat siis tällaisen bonus-kommentin nyt :D

Tämä oli aivan mahtavaa! Tykkäsin ihan valtavasti kaikesta siitä epävarmuudesta ja peloista mitä tässä oli. Sekä sitten tietenkin tuosta viimeisestä, ratkaisevasta askeleelsta kun kaikki lopulta muuttui! En osaa varmaan sanoa mitään järkevää tästä, sillä olen ihan fiiliksissä siitä miten tavoitit tässä tekstissä niin paljon ❤️

Maaseutuslash ja teinipojat ovat kyllä sellainen yhdistelmä mikä saa sydämen sykkimään vähän lujempaa. Nämä hahmot olivat todella onnistuneet, pidin erityisesti Matista joka tuntui olevan askeleen pidemmällä itsensä kanssa kuin Julius, joka vielä hieman haparoi minuutensa kanssa. Onneksi järki kuitenkin sitten lopulta voitti ja oi että miten hienosti olit kuvannut tuon suudelman! Olin täällä ihan että 😍

Tästä jäi hyvä fiilis, vaikka en voikaan olla pohtimatta näiden kahden tulevaisuutta. Uskon että heillä on ihania hetkiä keskenään kun tutustuvat toisiinsa uudella tavalla, hankkivat kokemuksia ja syventävät suhdettaan. Silti luulen, ikävä kyllä, ettei tämä ihastus kestä loppuelämää. Eikä sen toki tarvitsekaan. Jotenkin ajattelen että Matti jää maalle ja Julius suuntaa suureen maailmaan. Mutta toivottavasti heidän ystävyytensä kuitenkin säilyy :)

Lämmin kiitos tästä! Ihanaa että bongasin tämän! Saisit kirjoitella enemmänkin tämmöisiä tarinoita ❤️

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Angelina

  • Stark-Rogers
  • ***
  • Viestejä: 6 480
Ai vitsi miten ihanan vanhanaikainen ja rauhallinen maaseutufiilis tässä oli - näin mielessäni sellasen oikein vanhan kunnon suomileffamiljöön ja upposin tähän ihan täysin!

Oot saanut tähän tosi paljon hienoja elementtejä - pidän kovasti tuosta Juliuksen epävarmuudesta ja hänen ajatuksistaan liittyen siihen, että onko hän tulossa maaseutuhöperöksi ja sekoamassa. Sääliksikin käy, kun miettii että hän on väkisin yrittänyt pakottaa itsensä katsomaan kauniita näyttelijättäriä kuhisevia elokuvia ihan vaan, jotta saisi kielletyt ajatukset pois päästään. Pidin myös tuosta, miten Julius ajatteli Matista, siitä miten se on koko ajan siinä ja kaikki viikonloput vaan potkitaan palloa, mutta kuitenkin miten paljon hän tiesi Matin kiinnostuksen kohteista ja harrastuksista ja miten kaikki negatiiviset ajatukset kumpusivatkin vaan siitä, että Julius ajatteli olevansa "hullu".

Onneksi Matilla menee lopulta kuppi nurin ja hän heittää tuon haasteen ilmoille - vaikka on sen täytynyt vaatia häneltäkin rohkeutta! Tykkäsin myös tuosta kovin varovaisesta ja söpöstä suutelukohtauksesta, koska se oli niin kovin symppis :'3

Lainaus
Yhtäkkiä hän ei enää kaipaakaan kaupunkiin Justuksen hälisevien ja metelöivien kavereiden seuraan.

Naaawws, näin sen pitää ollakin ♥

Siis tykkäsin tosi paljon molemmista hahmoista (ja Nanasta <3), mutta suurimman vaikutuksen muhun oikeesti teki tässä tää tunnelma ja fiilis! Todella nautinnollista ja mukavaa luettavaa, sitten kun seassa oli vielä kielletyn hedelmän ja romantiikan elementtejä, niin ai että. Tää oli todella hieno ♥


ava & bannu © Inkku

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 439
  • ava by Rosmariini
Kommenttiarpajaisista hei!

Tykkäsin kovasti Matin ja Juliuksen edesottamuksista. Heidän puhumansa murre oli hauskaa. Tässä oli kiva tunnelma ja sivuhahmotkin niveltyi hienosti tarinaan: Justus jo omine juttuineen ja äiti taustalla huolehtimassa. Pidin siitä miten olit kuvaillut Juliuksen kamppailua oman seksuaalisuutensa kanssa. Vaikka hän itse valitteli tyttöjen puutetta, niin voisi olettaa, ettei siellä maalla ole ollut ketään homoesikuvaakaan, josta ottaa mallia ja todeta, että olen minäkin ihan normaali.

Lainaus
”Kaulailla ostarilla jonku Millan tai Venlan kanssa? Kerryttää pisteitä niitten silimissä polttamalla tupakkaa? Olla siisti ja suosittu jätkä? Vittu sun kanssas…”
Matti kysyy ikäistään paljon viisaampia kysymyksiä... Näitä meidän kaikkien vähän niin kuin pitäisi miettiä, omaan elämään sovellettuina tietenkin.

Kiitos, kun kirjoitit! :-*

-Kel
"Miten vaikeaa onkin pitää se mun mielessä
       Kuinka täysin tyhjin käsin olen täältä lähdössä."
           (Reino Nordin: Pysähdy kanssani tähän)                       
                            

                

                    
      
          

kaaos

  • huitulapää
  • ***
  • Viestejä: 1 090
Oi oi, kun tämä kirpaisi jotenkin syvältä! Siis aivan i h a n a!!! ainaku luen sulta jotain, mä mietin miksen lue useammin, sillä mä niin rakastan sun töitä! Tämä ei siis tosiaan ollut poikkeus.

Musta tässä oli hienoa ihastuksen kuvailua, kun Juliuksen ääni ei oikein kai kertaakaan esim miettinyt, että Matti olisi komea tai vastaavaa, mutta jostain puolivälistä eteenpäin oli silti hyvin selvää, että hän on ystävästään kiinnostunut.

Lainaus
Matti naurahtaa ja katsoo Juliusta selvästi huvittuneena, vaikkei Julius uskallakaan vastata katseeseen. ”No mitä sää sitte tahtosit tehä? Mää voin kyllä lähtä kotia pallottelemaan iha itekseniki, jos ei seura kelepaa.”

”Ei se oo seurasta kiinni…”
^esim tuossa :3 mutta myös just se että Julius tiesi hyvin kaikki Matin harrastukset, kertoo siitä että toinen on hänelle vähintäänkin tärkeä.

Juliuksen päänsisäinen paini oli liikuttavaa luettavaa, ja erityisesti sydän sykähti aivan lopulle, kun Matti olikin ihan varma, etteivät he ole hulluja lainkaan 💕

Ja kuten muutkin taisivat tuolla kommentoida (silmäilin vain, en ajatuksella lukenut nyt muiden palautteita), tässä tekstissä aivan erinomaista oli tunnelman kuvaus ja kerronta noin muutenkin. Niin niin kauniisti sanottuja kohtia.

Lainaus
Voimakas tuulenpuhuri pyyhkäisee läpi pellon. Se taivuttaa metsän korkeiden kuusten latvoja ja saa Juliuksen ihon kananlihalle. Pian sen jälkeen Julius tuntee ensimmäiset sadepisarat poskillaan. Ne ovat pistävästä kylmyydestään huolimatta vasta hentoja aavistuksia, eikä Julius pyyhkäise niitä pois.
^ tämän tyyppisiä, hurmaavia kerrontapätkiä oli tässä joka välissä, kunnon herkkupaloja!

Tykkäsin lopun kopittelu-viittauksesta. Kokosi hienosti ja palautti alun tunnelmiin.

Voi että, tätä mietin vielä pitkään, kiitos oikein paljon!
kaaos

words make worlds

tuorein jatkis: Hämäränsäteet, K15, H/D

ava: sokerisiipi, bannu: Ingrid

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
En ihan rehellisesti sanottuna tiedä, miten pitkään olen säästellyt tätä tekstiä välilehdessä. Varmaan joskus vuoden alussa avasin tämän, pääsin lauseeseen ”No… Niin. Huulet ne on mullaki.” ja oli tehtävä jotain muuta, koska tuntui, että haluan säästää tämän johonkin parempaan hetkeen. Ja on kai sanottava, että näin meinasi käydä tälläkin kertaa. Tämä novelli on vaan niin... ihana ja herkkä ja osuu niin oikeaan, että voisin varmaan vielä vuosia vain vilkuilla tätä ja säästellä. Mutta se vasta hölmöä olisikin, koska tämä ansaitsee tulla luetuksi kokonaisena ja nyt päätin todella tehdä sen. Seuraava tehtävä onkin tämän kommentin kirjoittaminen, jonka tiedän jo nyt jäävän vajaaksi, koska on vaikea pukea sanoiksi se, miten paljon tästä tykkään :)

Yksi tämän tekstin antoisista asioista on se, että vaikka tämä käsittelee periaatteessa vaikeaa asiaa, seksuaalista heräämistä ja normista poikkeamisen hyväksymistä, osaat esittää asian Juliuksen näkökulmasta ymmärrettävällä ja jotenkin... helpolla tavalla. Lukijalle, joka ei ole itse joutunut samalla tavalla painimaan juuri tämän asian kanssa, on helppo ymmärtää Juliusta, koska hänellekään asia ja sen hyväksyminen ei ole yksinkertaista. Pidinkin tosi paljon kaikista ajatuksista, jotka tuovat tätä hyväksymisen vaikeutta esiin. Niitä oli lukuisia, mutta esimerkiksi tämä jäi mieleeni: Se on aivopessyt Juliuksen, ja siksi hänen pitäisi ottaa etäisyyttä. Tuo lause kuvastaa tuota ajatusten ristiriitaisuutta ja kuinka se vetää aivot tuollaiseen ääripäähän, koska se tuntuu "ainoalta mahdolliselta selitykseltä". Se on ainakin minusta todella loogista ja ymmärrettävää asian käsittelyä, vaikka lukijana tajuaakin, mitä Juliuksen mielessä oikeastaan liikkuu. Pidin myös viittauksista häpeään, ne tuntuivat tärkeiltä, vaikka häpeä onkin tunteena lohduton.

Tämän asian lisäksi nautin todella paljon Matin ja Juliuksen välisestä dialogista ja siitä, miten Julius näkee Matin. Matti on ihanan outo, Julius puolestaan tietämättään vähän samanlainen, ja Matti osaa jotenkin sanoa juuri ne oikeat asiat, jotka saavat Juliuksen tuntemaan olonsa epämukavaksi - ainakin niin kauan, kun Julius on epävarma itsestään. Rakastan sitä, että Matti uskaltaa olla rehellinen ja sanoa asiat niin kuin hän ne itse kokee. Samalla on hyvä, että Julius on epävarmempi ja empii ihan melkein viimeisiin hetkiin saakka, uskaltaako suostua Matin ehdotukseen. Siitä syntyy toimiva henkilökemia, jossa on sopivan hymyilyttävää jännitettä ja joka pitelee lukijaa otteessaan.

Ja ehkä viimeisenä asiana, minkä vielä sanon, on se, että kokonaisuutena maaseutuslash on erittäin ihana ja oivallinen genre. Osaat kuvailla maaseutua hyvin tunnistettavalla tavalla, ja tässä esimerkiksi tuo pölyisyys ja yksittäinen maali pellolla, jolla pelata palloa, tuovat maaseudun lukijalle vahvasti eloon. Tulee mieleen kaikki ne maalaismaisemat, joiden ohi on autossa tai bussissa tai junassa ajanut, joita on tullut katsottua. Myös nuo tunnin bussimatkat, 25 km matka keskustaan, jonka Julius on valmis polkemaan vain päästäkseen sinne, missä tapahtuu, kuinka isä etsii sopivaa varaosaa mopoon ovat kaikki yksityiskohtia, jotka tuovat maaseudun lukijan lähelle. En osaa oikein tiivistää tätä ajatusta kokonaiseksi, mutta pidin tosiaan tässä tekstissä miljööstä aivan erityisen paljon.

No, tuntuu, etten osaa sanoa kunnolla oikein mitään :D Mutta tiedä, että nautin tästä aivan valtavasti. Tämä on sellainen teksti, jonka voi lukea monta kertaa ja joka antaa joka kerralla uutta. Kiitos tästä tekstistä, tämä on mielettömän hyvä ♥

between the sea
and the dream of the sea

niiina

  • Ylikuolonsyöjä
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 5 592
  • Malfoysexual
Kommenttiarpajaisista hei o/

Valitsin tekstin ihan otsikon perusteella. Musta se on nerokas ja mahtava.

Sen jälkeen selailin vähän juonta ja mitähän tämä teksti tulisi pitämään sisällään ja koko konsepti tuntui tosi suloiselta. Luin alkua innolla ja musta on aina aivan jäätävän hienoa, kuinka hyvin osaat kuvailla asioita. Keskityt paljon tosi pieniinkin juttuihin ja olisi ihana saada edes murto-osa tuota sinun taitoa nähdä pienissäkin asioissa kuvailtavaa ja kuinka niillä saa rakennettua oivallisen tunnelman. Olen itse tuollaisessa niin laiska, kun kaipaan jo sitä, että pääsee etenemään. Kuitenkin nuokin asiat voi luoda sitä tarinaa ja luoda siitä tuhat kertaa paremman ja syvällisemmän.

Olin myös ihan taivaassa kuinka ihanasti kuvasit perheen koiraa tässä. Oli hyvä kuvaus nuoresta noin vuoden ikäisestä koirasta. Sellainen into pieniin juttuihin ja elämään. Musta se loi tästä tarinasta tosi elävän kun jaksoit tuoda noita koiran tekemisiä eri kohdissa esille. Vaikka koiralla ei ollut itse poikiin ja heidän juoneen mitään järjettömän suurta vaikutusta, se toi tarinaan paljon lisää. Ihana lukea toisen innosta hakea palloa, pureskella sitä ja tuo, ettei malttaisi luovuttaa palloa heitettäväksi - vaikka haluaisi, että se heitetään hänelle. Aww.

Lainaus
”Mitä helevettiä sää puhut?”

”No… Niin. Huulet ne on mullaki.”

Juliuksen sydän valahtaa ensin jonnekin vatsanpohjaan ja hypähtää sitten kurkkuun. Se muljuu hurjasti. Yhtäkkiä häntä hengästyttää, vaikkei hän edelleenkään tee muuta kuin istuu. Nana tuhoaa jalkapalloa, joka on jo täynnä hampaanjälkiä ja enää pelkkä kuori vailla ilmaa, ja Matti tuijottaa visusti toisaalle. Hämmentyneenä Julius huomaa, että Matinkin rintakehä kohoilee tavallista kiivaammin.
Tämä varsinkin oli ihana kohta ja kuten tuossa ylempänä tuota koiran kuvailua kehuin, niin musta se sopi esim. tähänkin kohtaan tosi hyvin! Pidin tämän tekstin dialogista tosi paljon. Olet tosi osaava kirjoittaja!

Olit saanut poikien tarinan rakentamisen tosi luonnolliseksi. Vaikka teksti on vain one-shotti, niin siinä oli kaikki tarpeellinen eikä tilanne edes tuntunut etenevän liian nopeasti, koska sitä kuvailua, tilanteita yms. oli paljon! Upea teksti, onneksi päädyin valitsemaan tämän. Kaunis tarina kahden nuoren miehen alun seksuaalisesta heräämisestä ja vielä kaiken lisäksi hieman haastavammasta sellaisesta, kun ne omat fiilikset kohdistuu samaan sukupuoleen. Olit osannut kuvailla tätä tilannetta todella taitavasti.

Hieno teksti, Walle! Kiitos hurjasti sulle tästä lukukokemuksesta! ❤️

niiina
Dramione

Human_cannonball

  • ***
  • Viestejä: 308
Luin tämän jo pari päivää sitten, mutta oli pakko palata kommentoimaan sillä jäi mieleen suloisuudessaan. Nautin kovasti lukea tätä! Tässä oli ihanan paljon loistavaa tunteiden, maaseudun ja kevään muuttuvien säiden kuvailua. Sellaista jonka kautta pystyi luomaan ihanat mielikuvat siitä, mitä oikein on meneillään. Erityisen kutkuttavaa oli lukea Juliuksen päänsisäistä kamppailua ja tulkintoja siitä onko hän tullut "hulluksi" vain koska ei pääse pois maalta vai onko kyseessä kenties jotain muuta. Ihanasti sait tähän tuotua sitä ihmisen mielensisäisen maailman ja sydämessä tuntuvien tunteiden keskistä ristiriitaisuutta sillä tavalla. Inhimillisyyttä.

Tykkäsin myös kovasti siitä, miten vaikka samalla Juliuksen tunteita ja ajatuksenjuoksua kuvailtiin laajasti ja kuvailevasti, tarina itsessään ei sisältänyt yltiömäisiä rakkaudentunnustuksia ja ihastushehkuttelua. Poikien dialogit oli just sellasia teinipoikamaisia, että ei paljon tunteita ilmaista ja heidän välinen kanssakäyminen pientä ja ihanan tunnustelevaa. Ja tulihan sekin pikku hiljaa ja sillä tavalla hienovaraisesti ilmi, että Julius taitaa tykätä Matista. Kokonaisuudessaan sun kielenkäyttö on tässä ihanan herkkää ja mukanaan vievää ja kerronta samastuttavaa.

Onhan se toki hieman klisee, että nuorena halutaan pois maalta ja kaupunkiin, missä tapahtuu kaikkea kiinnostavaa ja jännittävää. Ja onhan se myös toimiva klisee. Musta oli kuitenkin mukavaa, että Matti oli tässä tarinassa rikkomassa sitä stereotypiaa. Ja ihanaa oli se, että Juliuskin lopussa tuli siihen tulokseen, että on hyvä olla siellä missä on.

Itse maalla nuorena asuneena en muista koskaan kaivanneeni isoille kylille ja pois kaupunkiin, vaan nauttineeni elämästä omassa rauhassa. Tämä tarina sai muistelemaan teiniaikoja sekä paria maaseudulla vietettyä kesää ihanalla kaiholla. Ja on myönnettävä, että poiki myös tarinaidean omassa päässäni, vaikkakin hyvin hyvin erilaisen. Kiitos paljon sulle ihanasta lukuelämyksestä :) Tämmöstä maaseutuslashia lukis mielellään lisääkin ;)

Banneri by: Ingrid

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 456
Olipas miellyttävän keväinen fiilis tässä tosiaan, kun nyt syksyä pukkaa ja vauhdilla niin oli jotenkin tosi toiveikas tunnelma, kuten minulle aina keväästä tulee. :) En ole koskaan asunut maaseudulla, mutta tunnistan silti tuon tarpeen viettää nuoruuttaan, olla porukassa mukana, koska itsekin eristäydyin kotiin ison osan teinivuosistani, joskin syynä oli vain introverttiys. Sydämeni sykki Juliuksen harmistukselle, mikä ei ole todellakaan hänelle reilua. Hienosti tunsin maaseudun hitauden, kun tarinakin liikkui hitaasti, jokainen hetki otti aikansa. Tuntui, että joka hetkeen oli ahdettu enemmän aikaa kuin mitä isommassa kaupungissa tapahtumat antaisivat periksi. :) Mattikin tuntui ujuttautuvan tarinaan vähän huomaamatta ja vasta pidemmällä tarkistin parituksen, kun ymmärsin, että hän olikin se toinen osapuoli. Alkuun Julius ajatteli hänestä niin välttelevästi, että epäilin hänen olevan vain sivuhahmo ja se sopi myös hitaaseen liikkumiseen erinomaisesti.

Äää ja miten julmaa seksuaalisuutensa kanssa kamppailevalla nuorelle tuo maaseutuelämä onkaan, mielestäni vielä enemmän kuin jos asuisi kaupungissa. Kaupungissa voi jopa törmätä sentään samankaltaisiin ihmisiin, mutta Julius on joutunut selvittämään itseään, ja ilmeisesti epäonnistumaan siinä, täysin yksin. On tosi väärin, että hän on saanut kuvan, että hänen pitää oppia pois homoudesta tai korjata itsensä, ruveta normaaliksi. Inhottavaa eheytyksen fiilistä tuossa ja hyvin olit tuonut Juliuksen ahdistusta ja itsensä vihaamista esiin, mikä niin valitettavan tuttua on kapeakatsoisissa ympäristössä eläneillä nuorilla. -.- Jotenkin toivoisin, että Julius vain kuvittelee vanhempiensakin hylkäävän hänet, jos kertoisi totuuden tai että he ainakin oppisivat hyväksymään asian ja rakastaisivat poikaansa kuten aina ennenkin.

Lainaus
”No… Niin. Huulet ne on mullaki.”

Hirveän söpö tokaisu. ^^ Sateen pitäminen lahossa ladossa oli kauhean kuumottavaa ja tosi äkkiä tunnelma muuttui paljon sähköisemmäksi, vaikka edelleen mentiin aika jarrutellen eteenpäin.

Lainaus
”Ny ois mitä parahin hetki kakistaa ulos, jos sää pillailet mun kustannuksella”, Julius jatkaa. ”Siinä tapauksessa saat meinaan turpaas.”

”Joo”, Matti henkäisee. ”Siis ei. Siis en pillaile. Mää… Voi paska. Oota. Oota hetki.”

Oli ehkä lempparikohtani, vähän paikat vaihtuvat ja Juliuksen tölväisy turpaan vetämisestä ja oli teinimäistä ja hauskaa - tai siis olihan se surullistakin, että hänen reaktionsa on aggressiivisuus - että hän rupesi vielä varmistukseksi noin uhkailemaan. Matin epäröinti oli herttaista, vaikka hän oli tähän saakka tuntunut hieman kypsemmältä ajatuksiensa kanssa. Minusta oli kivaa, että molemmat epäröivät ihan viime metreille saakka ja vielä Juliuksen ensimmäinen huulten kosketus oli arka ja lupaa pyytävä. Kaikki tuossa hetkessä oli kohdallaan, tuntui että molemmat epäröivät ja sitten Julius uskalsi ryhtyä toimeen ja lopuksi he jäivät vielä syleilemään, sisäistämään tilannetta. Kyllä todella tämä tuntui maaseutuslashilta tuossa hetkessä, siinä oli verkkaus, nuoret pojat kokeilemassa, etsimässä itseään, heinäladossa. ^^ Josko he voisivat olla toistensa turva, eikä kumpikaan enää erehtyisi ajattelemaan menneensä sekaisin. :)
Kiitos tästä, tämä oli kaiken kaikkiaan tosi kaunis ja herttainen tarina. :)
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 049
Olipas ihanaa saada päätyä tämän tekstin pariin Vaihdokkaiden kautta! Tässä oli valtavan ihanaa kesäisen maaseudun kuvausta, ja se että tätä luki juuri keskellä (sateista) kesää oli tosi mainio sattuma (//edit: ai mutta tämähän olikin muuten keväinen eikä kesäinen teksti, niin sitä kuitenkin lukuajankohta vaikutti vahvasti siihen, mikä mielikuva päähäni tästä tekstistä syntyi x)). Ja vaikka jo ympäristönkuvailu oli elävää ja tarkkaa ja erittäin onnistunutta, ehdottomasti eniten nautin Juliuksen seksuaalisuus- ja tunnetuskailusta lukemisesta. Se tuskailu tuntui riipivän mua lukijanakin, ja olit kuvannut sitä tosi upeasti. Musta oli kauhean tyydyttävää esimerkiksi tajuta, että Juliuksen kaipuu kaupunkiin ei ollut pohjimmiltaan stereotyyppistä tapahtumien ja vilskeen perään haikailua, vaan hieman epätoivoisempaa kaipuuta pakoon omia tunteitaan ja ajatuksiaan. Ahh, niin freesiltä ja aidolta tuntuva asetelma! Ja päähenkilöltä kyllä valloittavan kreisi ajatus, että peräkyläelämä tekisi homoksi, voi Julius! <3 :-*

Tykkäsin kovasti myös näistä hahmoista sekä heidän välisistään eroista. Ehkä eroavaisuudet korostuivat vielä lisää siitä, kun lukijana pääsi kuulemaan Juliuksen päänsisäisen kuohunnan, kun taas Matti vaikutti jo heti alkuun tosi rauhalliselta ja itsensä kanssa sinut olevalta tyypiltä, jopa maadoittavalla tavalla tyyneltä kaverilta Juliukselle (eihän hänen ajatuksiaan saanut samalla tavalla silmiensä eteen). Ja koska kehitin Matista ehkä turhankin viileän kuvan päässäni, kuvittelin että kyllä se Julius olisi se joka jotenkin tekisi lähestymisaloitteen, paniikinomaisesti tai muuten. Mutta voi vitsit kuinka ilahduin, kun pääsin tuohon jo monen muunkin lainaamaan "huulet ne on mullaki" -replaan!! Ihan timanttinen repla, hihkaisin ja kihertelin sille, ai että, niin hyvin heitetty iskurepliikki. Nautin myös hirvittävästi dialogin murteisuudesta, ja ihailen kovasti että osaat sellaista luontevasti kirjoittaa! Se toi vielä astetta enemmän arjen makua tähän tekstiin.

Nautin niin paljon myös siitä, että asetelmat keikahtavat hieman toisinpäin kun päästiin latoon (oijoi, miten kutkuttava miljöövalinta, tykkäsin niin!), ja Julius uskaltautuukin tenttaamaan, mitä Matti oikein sillä loistavalla lausahduksellaan tarkoitti. Ja sitten on Matin vuoro mennä vaikeaksi ja epävarmaksi - tosin ilahduin siitä, ettei hän kuitenkaan ruvennut hanakasti kiistämään sanomisiaan ja peruuttelemaan, vaan toteaa vain että asia voitaisiin unohtaa. Ja niiiiiin tyydyttävää, kuinka Julius siinä hetkessä käsittää, että käsillä on sellainen nyt tai ei koskaan -tilanne, ja että Mattikin on epävarma ja että Mattikin on kiinnostunut ja että nyt voi muuttaa paljon heidän välillään. <3

Lainaus
”Mää en tiiä, miten tää tehhään”, Matti tunnustaa. Hänen huuliltaan purkautuu hermostunut korahdus, jonka pitäisi kai olla naurahdus.

”En – en määkään. En määkään tiiä, en helevetissä.”
Kumpikaan ei tiedä ja myöntää sen, ja sitten kuitenkin tietää, tai vähintäänkin oppii, kun vain uskaltautuu lähemmäs. Oi, ja tekisi mieli vielä lainata näitä reploja seuraavakin kappale ja sitä seuraava ja varmaan sitäkin seuraava, kohtaus oli upean intensiivinen, aivan ihana ensisuudelma, joka alkaa jostain muualta kuin suoraan toisen huulilta, jess! Ja kulmakarvalta vierähtävä vesipisara ja käsi lantiolla ja kaikki! Ihania yksityiskohtia! <3<3

Tää teksti myös loppuu todella ihanasti ja hellästi keskusteluun koppien ottamisesta sekä herkästä varmistelusta, ettei tässä olla kumpikaan hulluja. Voi hittolainen. <3 Kaiken kaikkiaan hyvin nautinnollinen lukuelämys kaipuusta ja orastavasta rakkaudesta ja itsensä hyväksymisestä. Kiitos kiitos kun olet kirjoittanut tämän!
« Viimeksi muokattu: 06.07.2023 11:25:24 kirjoittanut Sisilja »
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!