Fandom: Muumit
Ikäraja: S
Paritus: Muumipeikko/Nuuskamuikkunen
Disclaimer: Kaikki tunnistettavat paikat ja hahmot kuuluvat luojalleen Tove Janssonille. Mielikuvitukseni vain lainaa heitä vähän.
Tiivistelmä: Jokaista kevättä ja kesää seuraa aina syksy, joka vie Nuuskamuikkusen mukanaan.
A/N: Turnajaisten 20. kierrokselle kirjoitettu pätkä, joka yllätti kirjoittajansakin positiivisesti voittamalla tekstikategorian. Siitä iso kiitos kaikille äänestäneille! Tekstiin syntyi inspiraatio Marguerite Yourcenarin lainauksesta 'Kaikki onnellisuus on viattomuutta.'
SYKSYN TULLEN
Vuodet vierivät Muumilaaksossa eteenpäin vaivihkaa. Kevät tuli aina uudestaan, joskus kylmempänä ja toisinaan taas niin lämpimänä, että Muumipeikko luuli nukkuneensa kesään asti. Aurinko herätti talven synkentämän mielen ja toi laaksoon tervetulleen linnunlaulun, jonka vanavedessä saapui myös Nuuskamuikkunen. Lapsenomainen riemu, joka oli sykkinyt Muumipeikon rinnassa aina vanhan ystävän palatessa matkoiltaan, oli vuosien myötä saanut uusia sävyjä. Hän ei ollut lapsi enää. Nuuskamuikkusellakin oli nutussaan taas muutama repale lisää.
Kesät olivat olleet aina liian lyhyitä Muumipeikolle. Syksyn ensimmäinen viileä tuulenvire tuli ja varasti hänen kesänsä, hänen Nuuskamuikkusensa, ja kerta toisensa jälkeen se sai Muumipeikon mietteliääksi. Mikä tunne uskalsi kurittaa hänen sydäntään sillä tavoin?
Hän ei koskaan kysynyt sitä Nuuskamuikkuselta, istui vain tämän vieressä joen rannalla ja katseli, kuinka mies yritti narrata itselleen kesän viimeistä kalaa. Heidän vierellään maa täyttyi hiljalleen kullankeltaisista lehdistä. Muumipeikko piti sormiaan niin lähellä Nuuskamuikkusen omia, että yksikään maahan leijailevista lehdistä ei pystynyt laskeutumaan heidän välilleen. Syksy sai vielä odottaa vuoroaan.
Hetkeä myöhemmin Nuuskamuikkunen totesi, että kalat olivat jo paenneet pois talven tieltä. Ehkä hänenkin pitäisi.
- - - - -
Kaksi aamua myöhemmin Nuuskamuikkunen seisoi laiturin luona selkä Muumitaloon päin. Muumipeikko muisti ajan, jolloin hän oli vain lähtenyt jättämättä hyvästejä, mutta niin ei ollut käynyt enää muutamaan vuoteen.
"Hei."
Nuuskamuikkunen kääntyi kohtaamaan Muumipeikon, joka puolestaan toivoi hartaasti, että aamun usva peitti taakseen silmäkulmat, joihin olivat keräytyneet jo tutut kyyneleet. Mitä hän voisi tällä kertaa sanoa ystävälleen?
"Ensilumi tulee pian. Pääsette nukkumaan", Nuuskamuikkunen totesi taivasta katsellen. Reppu hänen selässään näytti vuosi vuodelta painavammalta.
"Ja sinä pääset lähtemään", Muumipeikko kuiskasi katse routaiseen maahan kohdennettuna. Kuinka inhottavalta se näyttikään. Nuuskamuikkunen ei irrottanut katsettaan taivaan pilvistä, mutta Muumipeikko huomasi käden puristuvan nyrkkiin ennen kuin kohmeiset sormet ojentuivat häntä kohden ja kutsuivat tarttumaan kiinni.
Muumipeikko teki niin. Kaksin käsin. Tunsi onnellisuutta, jota hän uskalsi myös kutsua rakkaudeksi.
"Hei sitten, Nuuskamuikkunen." Muumipeikko puristi kättä vielä hetken ja niin lujaa, että Nuuskamuikkunen tuntisi lämmön sormenpäissään läpi talven.
"Kunnes kevät taas koittaa, Muumipeikko..."
Nuuskamuikkusen sormet lipuivat pehmeästi pois Muumipeikon otteesta ja painoivat nuhjuisen hatun syvemmälle päähään niin, että silmät jäivät piiloon sen varjoihin. Routainen polku oli pian vienyt miehen mennessään. Sitten tuli lumisade.