South Park: Surunsiirtosympatiaa (S, Clyde & Craig, oneshot)

[Larjus]

Title: Surunsiirtosympatiaa
Author: Larjus
Chapters: lyhykäinen oneshot
Fandom: South Park
Characters: Clyde Donovan & Craig Tucker
Genre: drama, hurt/comfort, jonkin verran myös deathfic
Rating: S
Disclaimer: South Park on Trey Parkerin ja Matt Stonen luomus, heille kaikki oikeudet siihen, sen hahmoihin jne. jne. Tämä fici on kirjoitettu ilman rahallista hyötyä.
Summary: Clyde oli aiemmin ilmoittanut tulleensa paikalle henkiseksi tueksi, mutta Craigista tuntui, kuten oli aina tuntunut, että heistä kahdesta Clyde oli se, joka tarvitsi enemmän tukea.

A/N: En ookaan moneen vuoteen kirjoittanut South Parkista! Kirjoittelin kunnolla siitä viimeksi joskus 2013, ja edellisen oneshotin taisin julkaista joskus viitisen vuotta sitten, ja siinäkin oli sattumoisin juuri Craig ja Clyde (ja marsuja, tässä tosin lähinnä vain mainintana, mutta...) Nyt on kyllä taas pitkästä aikaa alkanut inspata sekin fandom (ja oon miettinyt, että pari ikivanhaa ficiäni voisin kirjoittaa uusiks ja valmiiks ja ehkä julkaistakin).

Koska South Parkin aikajana on mystinen, eikä ole tietoa, missä välissä Stripe #1 kuoli, oon soveltanut omaa Tää nyt siis sijoittuu niin, että Betsykin on jo kuollut. (Ja tosiaan, Craigin ekasta marsusta on tässä ficissä kyse, sen takia juuri tuo viittauskin sen kuolemaan.)

Lähtökohta tähän ficiin on mahdollisesti tullut omasta elämästäni. Mulla on ollut marsuja lähes tauotta vuodesta 2005, ja sinä aikana on joutunut jokusen hyvästelemään (parin tuhkatkin mulla on juurikin puisessa uurnassa). Teksti kuitenkin eli omaa elämäänsä aika kiitettävästi heti alusta alkaen. Kun tämän aloitin, en edes ollut ihan varma, mihin suuntaan se lähtee

Otsikko on aika jännä, eihän se oo edes mikään varsinainen sana, ja sen merkitys on siksi jotain. Se kuitenkin kuulosti hauskalta, joten sopii tarpeeksi hyvin ¯\_(ツ)_/¯




Surunsiirtosympatiaa


Vaaleasta puusta tehty uurna oli pieni. Toisaalta pieniähän kaikki uurnat taisivat olla. Craig ei oikeastaan tiennyt, hänen ei ollut ennen tullut edes ajateltua asiaa. Mutta nyt hän piteli sylissään uurnaa, ja se oli pieni, ihan niin kuin oli ollut Stripekin, jonka tuhkat oli siihen uurnaan suljettu.

Craig oli kyllä tiennyt, että marsut eivät olleet kaikkein pitkäikäisimpiä lemmikkejä, vaikkakin ne elivät pidempään kuin esimerkiksi rotat ja hamsterit, mutta ei hän ollut varautunut siihen, että Stripe kuolisi niin nuorena. Ei se tosin ollut edes ollut luonnollinen kuolema, äidin syytähän se oikeastaan oli ollut, mutta…

Stripe oli poissa yhtä kaikki.

Craigin olo oli tyhjä mutta yllättävän tyyni. Ehkä hän ei ollut vielä täysin sisäistänyt sitä, että hänen rakas Stripensa oli enää pieni kasa tuhkaa puu-uurnassa. Ehkä lemmikin menetys iskisi häneen vasta myöhemmin. Hänen sormensa sivelivät puupintaa mietteliäänä, vaikka ei hän pohjimmiltaan ajatellut oikeastaan mitään.

Vaikka Craigia ei itkettänyt lainkaan, Clyde hänen vierellään tuntui jostain syystä parkuvan hänenkin puolestaan. Clyde oli aiemmin ilmoittanut tulleensa paikalle henkiseksi tueksi, mutta Craigista tuntui, kuten oli aina tuntunut, että heistä kahdesta Clyde oli se, joka tarvitsi enemmän tukea.

”Miksi sä itket?” Craig kysyi vilkaisten vieressään istuvaa Clydea sivusilmällä.

”Miksi sä et?” Clyde vastasi niiskaisten ja lopetti itkemisen hetkeksi. ”Sun… sun marsushan se oli.” Itku jatkui jälleen.

”En tiedä”, Craig kohautti olkiaan. ”Kyllä mä surullinen olen, mutta… ei vain itketä.”

”No mua itkettää. Aloin kuvitella sitä päivää, kun Rex lopulta kuolee. Mitä mä sitten teen!? Se oli meillä jo kun mä synnyin! Se on ollut aina osa mun elämää! En mä tiedä, millaista elämä on ilman sitä.”

”Se selviää sitten”, Craig sanoi, kun ei oikein tiennyt, mitä muutakaan sanoisi. ”Kyllä sä sitten tiedät.”

”Mutta entä jos mä en halua? Entä jos mä en halua kokea sitä enää…”

Kyyneleet alkoivat taas virrata Clyden silmäkulmista. Craigilta kesti muutama sekunti tajuta, mitä Clyde oli sanoillaan oikein tarkoittanut. Tämä oli jo menettänyt jonkun, joka oli ollut hänen elämässään aina. Clyden äiti oli kuollut. Ja vaikka Clyde itkikin paljon ja usein, ja monesti muiden mielestä vähäpätöisistäkin asioista, Craig ei muistanut koskaan nähneensä Clyden itkevän edesmenneen äitinsä vuoksi, ei edes hautajaisissa.

”Hei Clyde, ei… ei mitään hätää”, Craig sanoi hämillään.

Ei hän ollut hyvä lohduttaja. Ei hän tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä tai sanoa, mitä Clyde haluaisi kuulla. Jos Clyde olisikin vaikka itkenyt elokuvan ylionnellista ja -tunteellista lopetusta tai auton tuulilasiin kuolleita kärpäsiä, hän olisi tyypilliseen tapaansa sanonut jotain, mikä ulkopuolisten korviin kuulostaisi suorastaan ilkeältä. Mutta eihän hän tässä tilanteessa voinut sanoa Clydelle, että tämä oli itkupilli ja sen takia suorastaan nolo, ja että teippaisi tämän suun kiinni, jos itku ei muuten loppuisi. Ei hän kylmistä ja julmistakin sanoistaan huolimatta pahantahtoinen ollut.

Kömpelösti Craig laski kätensä Clyden olalle ja puristi sitä kevyesti. Tämä ulvahti ja heittäytyi päin Craigia, joka hämmentyi tilanteesta entisestään mutta ei peruuttanut pakoon. Clyde itki hänen rintakehäänsä vasten kädet tarrautuneina hänen paitaansa. Stripen uurna painoi hänen reisiään vasten.

Itkevän Clyden näkeminen ja kuuleminen sai Craigin voimaan pahoin. Se ei johtunut siitä, että hänen mielestään Clyde olisi nyt ollut nolo, säälittävä tai typerä, ei. Hän ei tosin osannut selittää, mikä siinä kaikessa teki hänelle niin pahaa. Ei hän normaalisti reagoinut Clyden vollotukseen niin, joskin nyt tällä oli normaalia painavampi syy itkeä.

Oliko se sympatiaa?

”Ei mitään hätää”, Craig sanoi uudelleen ja empien kietoi kätensä ystävänsä ympärille. Hän taputteli tätä kömpelösti selkään. ”I-itke vaan.”

Craig ei tuntenut enää oloaan tyhjäksi. Nyt hänen sisuskalunsa olivat kuin täyttyneet jollain niin kamalalla ja vastenmielisellä, ja se jokin tuntui suorastaan tukehduttavan hänet. Kurkkua kuristi, silmissä poltteli, ja sydän oli kuin sadan kilon möhkäle hänen rinnassaan. Hän todella voi pahoin. Hän oli päällepäin tyyni enää vain Clyden takia.

Kumpikaan heistä ei tiennyt, kauanko he siinä oikein istuivat, Craigin sängyllä huonoissa asennoissa mitään sanomatta. Hiljaisuuden rikkoi vain Clyden itku. Vollotus kuitenkin lopulta laantui ensin hiljaiseksi nyyhkytykseksi ja sitten enää satunnaiseksi niiskutukseksi. Kun Clyde viimein suoristautui ja päästi irti Craigin paidasta, hänen poskensa olivat kyyneleistä juovikkaat ja silmät punoittivat, mutta hänen olonsa oli harvinaisen kevyt ja mieli kirkas.

”Anteeksi…” hän mumisi. ”Sun ei tarvi edes sanoa. Mä tiedän kyllä, että mä itken liikaa.”

”Ei sun tarvitse pyytää anteeksi.”

Craigin ääni kuulosti Clyden korviin oudolta, jotenkin tukkoiselta, tukahdutetulta. Hän katsoi Craigia kummissaan kulmat kurtussa.

”Itkekö sä?” hän kysyi uskomatta sitä oikein itsekään. Hän yritti tavoittaa Craigin katseen, mutta tämä itsepäisesti käänsi päänsä toiseen suuntaan. Craig puristi Stripen uurnaa käsissään.

”En.”

”Itkethän.”

”No en!”

”No kyllähän itket.”

”Mä en itke!”

He tiesivät kumpikin Craigin valehtelevan.

[Maissinaksu]

Hii, jes, kirjoitit South Parkia!

Ja voi eeeei, Stripe on mennyt marsujen taivaaseen! D: En ole itse milloinkaan lemmikkiä menettänyt, mutta varmasti kirpaisee enemmän tai vähemmän... Craig se myös varmasti suree omalla tavallaan, vaikkei sitä osaisikaan näyttää. Clyde hoitaisi itkemisen muutenkin sen puolesta, ja kuten lopussa näkyi, jotain murtui tyynessä pintakuoressa. Voi että. <3 Ja jotenkin tuo, että Clyde itkee enemmän kamunsa lemmikille kuin äidilleen on niin sydäntäsärkevää...

Mutta joo, rakastan tuota Clyden taipumusta vollottaa avoimesti kaikelle, etenkin kun Craigin kyynisyys luo siihen niin loistavan kontrastin. xD Siitä on hyvä repiä komediaa, mutta samalla sitä oli käsitelty kivasti myötätunnon näkökulmasta. Ja vielä tuo että "kumpikohan sitä henkistä tukea tässä oikeasti kaipaa"... Vastaus: molemmat. Epäilemättä Stripe oli molemmille rakas. Mutta mitä sille lopulta kävi ja miten Craigin äiti liittyy asiaan? D;

Puhekielisyys oli muuten jännä valinta! Muutaman fandomin kohdalla saakin tosiaan miettiä, että miten repliikit kirjoittaisi... Itse päädyin SP:n kohdalla Potter-puhekielisyyteen parempaakaan keksimättä. En sano, että puhekielisyys häiritsi mitenkään, mutta jotenkin se sai minut ajattelemaan, että hahmot olisivat tässä vähän vanhempia kuin sen 10 vuotta, ehkä jo yläkoulussa. No jaa, pikkuseikka eikä mitenkään oleellinen. ^^

Hurt/comfort toimii kyllä aina, siitä ei pääse yli tai ympäri. Tämä oli kovin söötti, kiitoksia! <3

- Mai

[Larjus]

Haha joo, niinhän mä vähän uhkasin tehdä XD On kyl ihan hauska tehä vähä comebackia vanhoihin fandomeihinsa (ja sillon perjantainaki ku TFBW:a pelasin niin äää, pakko myöntää et alko olla jo kova ikävä näitä poikia ;__;)

Mä en ees tiedä, miten päädyin kirjoittamaan lemmikin kuolemasta, mut niin pääs käymään. Definitely not my plan. Craig marsuineen saattoi valikoitua hahmoksi juurikin marsujen takia, koska niitä mulla on itelläkin ollut eikä muita lemmikkejä, joten kokemus marsun menettämisestä on tuttu.

Clyde on itkupilli ja just sen takia ihana. Ja itse asiassa toi, minkä takia Clyde tässä itkee... Se on mun mielessä monen seikan yhteistulos. Clyde itkee itse Stripeakin joo, mutta ehkä sitäkin enemmän se itkee sitä, että hänen paras ystävänsä on menettänyt lemmikkinsä (sympatiaitkua ), ja kuolemaa yleensä. Ja myös jo etukäteen sitä päivää, kun Rex kuolee. Ja ajattelin myös, että se itkee tässä myös omaa menetystään, sitä, että menetti äitinsä ja joutui kohtaamaan sen, että hänen elämässään ei yhtäkkiä enää olekaan tärkeää henkilöä, joka siinä oli alusta alkaen ollut. Mulle nimittäin tuli mieleen se, että muistaakseni Clyde ei Reverse Cowgirlissä itkenyt kertaakaan, edes niissä Betsyn hautajaisissa, ja sitten mä varmistaakseni sen seikan menin ja katsoin kyseisen jakson. Ja joo. Ei se itkenyt (vaikka muuten näyttikin niin murheelliselta about koko jakson, poor baby... ;___; sen jakson tekeminen tekee mulle vieläki vähän pahaa). Jotenki oon aatellut, että se menettämisen itku on tullut vasta jälkikäteen ja joidenkin muiden asioiden alulle sysäämänä (kuten juurikin tässä ficissä). Vähän niin kuin semmoista surunsiirtoa. Mä olin alun perin kirjoittanut yhteen kohtaan virkkeen, jossa Craig ajattelee, että ehkä Clyde viimein itkee äitiäänkin, mutta otin sen sitten lopulta pois. Mut ehkä se olis sit kuitenkin selkiyttänyt sitä, mitä hain takaa, vaikka halusinkin, että se on tuolla rivien välissä (minkä takia se ei mun mielestä loppujen lopuks sopinutkaan).

Craigikin sitten lopulta herkistyi, koska jee ne sympatiaitkut. Ja surunsiirto. Ja se kaikki, mihin mä tolla otiskolla yritin viitata XD

Craigin ensimmäinen Stripe (joo niitä on sillä ollut canonissa toistaiseksi neljä) kuoli siihen, kun Craigin äiti vahingossa astui sen päälle ja sen selkä murtui :/ Halusin tehdä siihen viittauksen, mutta sitten en itse ficissä halunnut alkaa selostaa kuolinsyytä yhtään sen enempää. Mulle tulee siitä itelle aina semmoset puistatukset, etten halua kirjoittaa semmoista ficiini (marsunomistajana mulla on aina ollut toi pelko, että joku tallaa vahingossa marsun päälle) + eikä se mun mielestä ihan ole S-ficiin kaikkein sopivinta matskua (vaikka kuvailun pitäisikin niin minimissä).

Puhekielisyyden kanssa puntaroin hetken. South Parkista tuli enemmän kirjoitettua englanniksi silloin aikoinaan, mutta myös suomeksi, ja muistelinkin, mitä oon aiemmin tehnyt. Oon vähän vaihdellut sitä, miten selvää puhekieltä käytän (edellisessä, 2015 julkaisemassani tais olla aika muodollista), mutta jotenkin tykkään South Parkin kohdalla ainakin jonkin verran enemmän semmoisesta epämuodollisuudesta. Koen, että se vastaa paremmin sitä, miten hahmot alkuperäisessä sarjassa englanniksi puhuvat. Ja aika hauska tuo, että se mielessäsi vanhentaa hahmot Itse kun näen töissäni päivittäin 3-6-vuotiaita lapsia ja nekin jo puhuu ihan tasan sitä samaa puhekieltä kuin kaikki muutkin ympärillään. Eli just tätä. En ainakaan koe kirjoittaneeni mitään "teinislangia". Eikä South Parkin lapset nyt muutenkaan aina kovin lapsia ole Ei puhetavan eikä varsinkaan tekojen perusteella.

Kiva et tää vähän random raapustus oli mielestäsi söötti! Hurt/comfort on kyllä toimii mullekin, vaikka se sydämeen sattuiskin </3 Kiitän

[Waulish]

Tervehdys Kommenttiarpajaisista! Iloitsin kovasti voitostasi, sillä olet osallistunut niin pitkään ja ahkerasti. Tämän tekstin pariin päädyin oikeastaan ovelan nimen ja marsun takia! En tunne fandomia, mutta lemmikin tai läheisen menettämisessä ja surussa ylipäätään on jotain niin universaalia, että koin tämän tarinan puhuttelevan minua. Lisäksi samaistun marsun menettämiseen, koska veljelläni ja minulla oli muinoin kaksi marsua, Unski ja Pate. Ne kuolivat myös varsin nuorina, toinen ripulitautiin ja toinen oletettavasti suruun ja yksinäisyyteen, kun mitään fyysistä vikaa siinä ei vaikuttanut olevan. Nykyään olen siirtynyt marsuista deguihin, mutta lemmikki kuin lemmikki - onhan pitkäaikaisen toverin menettäminen aina kova pala.

Pidän siitä, miten aidosti ja elämänmakuisesti tässä tarinassa käsitellään poikien välistä ystävyyttä ja vuorovaikutusta ja sitä, millä tavoin tunteiden ilmaiseminen on sallittua ja hyväksyttyä. Pojille opetetaan usein jo ihan pienestä pitäen, ettei saa pillittää turhanpäiväisiä, ja sosiaalinen paine aiheuttaa usein sen, että pitäisi olla ikään kuin kova jätkä. Tässäkin kyseinen paine tulee luontevasti ilmi, kun Clyden itkiessä Craig pohtii, että normaalitilanteessa hän piikittelisi Clydea pillittämisestä, mutta nyt, yksityisenä ja herkkänä hetkenä, se ei tunnu sopivalta. Tavallaan realisoituu myös hyvin se, miten Craigilla ei oikein ole tilanteessa vaihtoehtoisia toimintatapoja. Hänelle on kenties niin syvään juurtunut ja iskostunut se malli, että itkeminen on noloa ja hankalaa, että hän hämmentyy tilanteesta ja myös omasta tunnereaktiostaan eikä oikein tiedä, miten lohduttaa toista. Ah, jotenkin niin elämänmakuista!

Pidän hurjasti myös siitä, miten tunteiden kirjoa ja ilmenemistä käsitellään tässä tarinassa. Useinhan on niin, että suru ilmenee muilla tavoilla kuin itkuna, tai se voi ilmetä viiveellä tai heijastua muihin asioihin. Tunteellinen tapahtuma, joka ei välttämättä kosketa itseä edes kovin läheisesti, voikin sytyttää odottamattoman tunnereaktion. Clydella on takanaan ikäviä koettelemuksia, ja minusta on ymmärrettävää, että hänellä on niiden muovaama perspektiivi myös toisen ihmisen suruun ja menetykseen. Clydella vaikuttaa olevan aika syvä ja kompleksinen suhtautuminen kuolemaan jo tuossa iässä, ja se on toki ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, mitä hän on joutunut kokemaan. Craigin osalta taas olevan havaitsevinani hienoista kasvutarinan taimenta, tietynlaista ajatusmaailman aikuistumista jopa. Yhtäkkiä ystävän kokema suru hetkauttaakin, eikä sitä voi kuitata pelkällä piikittelyllä, vaan se pitää osata kohdata inhimillisesti.

Ai niin, nimi on aivan mielettömän hieno ja kuvastaa nokkelasti jaettua surua, empatiaa ja toisen tunteiden aiheuttamia tunnereaktioita!

Olipa hedelmällinen ja ajatuksia herättävä lukukokemus, kiitos kovasti! -Walle

[Larjus]

Waulish: Kylhän se tuntui itsestäkin kivalta kun voitto viimein osui kohdalle 😊 (tais olla sinun arvastasi vieläpä, kiitos ♥)

Eipä tämän tekstin ymmärtämiseen taida pahemmin fandomtietämystä tarvita. En ole katsonut South Parkia (paria jaksoa lukuun ottamatta) suunnilleen viiteen vuoteen, ja Craig ja Clyde ovat molemmat sivuhahmoja sarjassa, joten mulla on aina ollut tapana tulkita heidän hahmojaan aika lailla juuri miten itse haluan :'D Vaikkakin canonia mukaillen.
Ja kaikki muukin tekstin kannalta oleellinen on itse tekstissä mukana, joten mukaan pitäisi päästä hyvin. Ainakin toivon niin. Ja kuten itsekin sanoit, aihe on universaali ja muutenkin itselle rakkaiden menettäminen on aina kova pala.

Clyde on sarjassa tosi herkkä itkemään (mutta silloin kun hänen äitinsä kuoli, hän ei itkenytkään lainkaan) ja muilla on enemmän tai vähemmän tapana käskeä häntä lopettamaan (eikä yleensä mitenkään kauniisti), joten kun se sitten tuntuukin Craigista väärältä, niin kyllähän se hämmentää. Toi pohdintasi siitä, miten poikien itkuun ym. suhtaudutaan, on ihan totta, ja itsekin pyörittelin mielessäni samoja juttuja tätä kirjoittaessa. Craigilla ei tosiaan oikeastaan ole muita toimintatapoja reagoida (edes tutun ja turvallisen) Clyden itkuun, muuta kuin ehkä täysi asian ohittaminen, joten se vain panee hänen omat ajatuksensa solmuun entistä enemmän. Mutta sieltä herää ne omatkin tunnereaktiot sitten

Musta tuntuu että South Parkissa vähän joka hahmolla on aikamoisia kokemuksia kuolemasta (siinäkin kyllä Kenny on ihan omaa luokkaansa.) Clyden menetys kyllä on todella pysyvä sarjankin sisällä (vaikka en muista että siihen olisi jälkikäteen mitenkään syvällisesti palattu - en tosin tiedä mitä jaksoissa on viimeisen viiden vuoden aikana tapahtunut), ja onhan se kokemuksena sellainen, että kyllä se jälkensä jättää. 

Craigin osalta taas olevan havaitsevinani hienoista kasvutarinan taimenta, tietynlaista ajatusmaailman aikuistumista jopa.

Kasvutarinat on pop, joten oli pakko ripotella pientä semmoisen maustetta Kiva kun huomasit asian! Tykkään aina siitä, kun hahmot oppivat jotain uutta (itsestään, muista, elämästä ylipäätään) ja sitä kautta kasvavat, ja tähän ficiin semmoinen ujuttautui pienesti mukaan oikein kivasti. Menetystenkin kautta voi oppia paljon!

Ja kiva kuulla että nimi toimii ja sait sen ajatuksesta kiinni :3 Kuten A/N:ssa sanoinkin, se oli vähän random sanakokonaisuus joka tuli jostain, mutta näköjään on tehnyt tehtävänsä

Kiitos kommentistasi, oli oikein kiva lukea ajatuksiasi tästä ^^