Vuorovetten vavisuttamat (S • mangrovemetsäseikkailu • 3,5-raapale)

[Waulish]

S

FinFanFun1000 sanalla 963. tropiikki
Originaali10 #4 sanalla juna
Sana/kuva/lause10 lauseella joskus pitkälle mennäkseen on kuljettava yksin
Syntymäpäiväficcitopik

Hyvää syntymäpäivää Nevillalle, joka toivoi mangrovemetsiä!

// Vuorovetten vavisuttamat sai vuoden 2020 Finipikareissa jaettua hopeaa Vuoden raapale/ficlet -kategoriassa ja jaettua pronssia Vuoden originaalitarina -kategoriassa, lämpimät kiitokset! ♥


Kun ensimmäisen kerran todella ymmärsin olevani niin kaukana ja syvällä, että kuolisin varmasti aivoverenvuodon tai sydänkohtauksen sattuessa, minut valtasi ihmeellinen rauha. Se ei laskeutunut ylleni raskaana tietoisuuden viittana, vaan pikemminkin kevyenä vapauden huntuna. Oli helpompi hengittää, eikä se johtunut pelkästään siitä, että minua ympäröi neliökilometreittäin metsää.

Pääsin joentörmälle kohdasta, jossa pari kaatunutta puuta oli harventanut kasvillisuutta. Ne makasivat viimeisellä leposijallaan kuihtuneina, mutta yhä ylväinä. Sivelin niiden arpia ja mietin, miten pitkään ne olivat eläneet, miten korkeiksi kasvaneet. Lukemattomat linnut olivat rakentaneet pesänsä niiden oksille.

Rannassa kävin istumaan kovalle, auringon paahtamalle maalle. Se oli minun leposijani pitkän päivän jälkeen. Kurkkuni karjui kuivuuttaan. Jalkojani kolotti niin, etten ollut varma, kantaisivatko ne enää. Siitä huolimatta täytyin tyytyväisyydestä. Minulla oli kaikki, mitä tarvitsin. Olin siellä, missä pitikin.

Auringonvalo heijastui vedenpinnasta kirkkaana kuin peilinsiruista. Vielä enemmän minua häikäisi itse vesi hämmästyttävällä selkeydellään. Sen sielukkaissa syvyyksissä saattoi havaita häivähdyksen elämänvihreää. Se oli koti niin monelle, aivan kuten metsäkin.

Molemmin puolin jokea kumarsi vanhoja mangrovepuita. Tuuli hyväili niiden lehtiä, jotka olivat kyllästyneet samalla elämänvihreällä kuin vesikin. Se oli vanhaa vihreää, paljon elänyttä ja kokenutta. Sen alla juuret mutkittelivat ja risteilivät ja sukelsivat laskuveden syleilyyn. Niiden sokkelikko toi mieleeni ensin edellisenä vappuna syömäni tippaleivän ja sitten ystävyyden: sen, kuinka nuoret miehet paiskasivat kättä ja puolihalasivat, taputtivat toisiaan selkään. Yhtäkkiä olin Turun yliopiston Luonnontieteiden talon aulassa, vaikka samalla istuin visusti eteläisessä Aasiassa. Minua hymyilytti. Bangladeshilainen mangrovemetsä tuntui yhtä tutulta ja kotoisalta kuin Turun Hämeenkatu.

Tyhjensin vesipulloni, mutta se ei sammuttanut janoani. Hetken melkein kadehdin mangrovepuita, jotka olivat sopeutuneet elämään tappavan suolaisissa ja niukkahappisissa olosuhteissa. Niillä oli uskomaton kyky suodattaa suolaa vedestä. Se oli kiehtonut minua siitä saakka, kun olin lapsena nähnyt mangrovemetsän Avarassa luonnossa. Minua kiehtoi sopeutuminen, selviytyminen, vuorovetten vavisuttama vahvuus. Miten uskomatonta olikaan elämä, sen lehtivihreässä ja vesipisaroissa väräjävä voima.

Siinä istuessani ajattelin, että minäkin olin kai selviytyjä. Pystyin hengittämään; en tukehtunut pakokaasuihin tai kuristunut aikatauluihin. Olin unohtanut, miltä puhelimeni soittoääni kuulosti. Kalenterini sivut täyttyivät jaarittelevista luontokuvauksista neonväreillä korostettujen määräaikojen sijaan. En pelännyt kuolemaa niin kuin vappuna junaradan yllä. Jos saisin aivoverenvuodon tai sydänkohtauksen, kuolisin, ja se olisi elämää.

Luontoäidin helmassa kuolema sykki elämää, ja minä sen mukana.

[hiddenben]

Minkä hienon tarinan olin jättänyt itselleni välilehtiin luettavaksi! Tämä oli todella, todella hieno teksti.

Ensinnäkin, pidin tämän tarinan hetkellisyydestä ja pysähtyneisyydestä. Olen jotenkin ihan heikkona sellaisiin tarinoihin, joissa onnistutaan pysähtymään hetkeksi ja keskittymään siihen, mitä ympärillä on, mitä näkee ja kuulee, haistaa. Tässä eksoottinen tapahtumapaikka toi aivan oman upeutensa pysähtyneisyyteen, ja luin innolla kuvailua lehtivihreästä ja mangrovemetsän päivittäisestä taistelusta (tai oikeastaan selviytymisen helppoudesta).

Toiseksi pidin siitä, miten tässä rinnastetaan elämä ja kuolema ja kuinka kumpikaan ei ole paha tai hyvä vaan ne ovat tasavertaisia. Tässä oli niin paljon hienoja lauseita, jotka korostivat elämää, mutta samalla kuolemaa. Pidin siitä, miten kuolemaa ei pelätty ja kuinka yksinkertaista elämää arvostettiin. Pidin vastakohdista kalenterimerkinnöissä, kuinka se asettaa kaiken jotenkin perspektiiviin. Ehkä tämä kappale tiivistää ajatukseni:

Siinä istuessani ajattelin, että minäkin olin kai selviytyjä. Pystyin hengittämään; en tukehtunut pakokaasuihin tai kuristunut aikatauluihin. Olin unohtanut, miltä puhelimeni soittoääni kuulosti. Kalenterini sivut täyttyivät jaarittelevista luontokuvauksista neonväreillä korostettujen määräaikojen sijaan. En pelännyt kuolemaa niin kuin vappuna junaradan yllä. Jos saisin aivoverenvuodon tai sydänkohtauksen, kuolisin, ja se olisi elämää.

Tuo pystyin hengittämään oli jotenkin suosikkini. Kaksi sanaa, mutta yhdessä niin äärettömän tärkeitä.

Ja kolmanneksi pidin siitä, kuinka samaistuttava tämä teksti oli! En ole seikkaillut mangrovemetsissä, mutta metsässä ja viidakossa ja merellä muuten, jossa luonnon läheisyys tuo etäisyyttä kaikkeen muuhun ja saa näkemään monien asioiden turhamaisuuden ja turhuuden. Aina välillä löysin itseni tekstistä, ja se on aina jotenkin todella ihanaa. Toki pidin myös viittauksista kotikaupungin tutuista kaduista ja kulmista sekä tippaleivistä, jotka jotenkin toivat tähän tekstiin myös hauskaa suomalaisuutta, vaikka mangrovemetsässä mentiinkin

Kiitos tästä hienosta tekstistä, tykkäsin tästä todella paljon!

[Nyyhti]

Tässä oli todella kaunista kuvailua, jota oli kertakaikkisen ilo lukea. Mangrovemetsä ei ole minulle tuttu sanaa lukuun ottamatta, joten oli kiva että tämän tekstin sanomaan liittyi myös vähän tieteellisempää näkökulmaa. Pidin myös siitä, että tässä oli niin positiivinen sanoma, vaikka samalla tuli tunne että taustalla on myös jotain negatiivisempaa, kun niin kuolemaa ajateltiin. Minulle tuli mieleen, että päähenkilö on lähtenyt jotain pakoon Aasiaan - ehkä saanut vakavan burnoutin, ja nyt metsän siimeksessä löytää tuttuuden ja rauhan myös siitä elämästä, jota lähti pakoon. Hieno teksti!

[Fiorella]

Tässä tekstissä on jotakin hämmentävän rauhoittavaa. Melkein kuin luonto itsekin, se jotenkin tyynnytti mukavasti. Toisaalta se jollakin tapaa kuljetti mukanaan elämää ja kuolemaa, ei sillä tapaa vastapareina vaan ikään kuin veljeksinä, jotka kulkevat käsi kädessä. Mehevä kuvaus kylläisestä vanhasta vihreästä ja kirkkaasta vedestä - ihanasti sanottuna elämänvihreästä - ihastutti.

Siitä huolimatta täytyin tyytyväisyydestä. Minulla oli kaikki, mitä tarvitsin. Olin siellä, missä pitikin.

Siinäpä tunne, jonka vertaista ei montaa ole. Se tekee levollisuuden ja rauhan sisimpään. Ja tässä vieläpä oltiin toteutuneen haaveen äärellä, lapsuudenaikaisten seikkailuiden ytimessä.

Olin unohtanut, miltä puhelimeni soittoääni kuulosti.

Voisi tehdä hyvää melkein jokaiselle nykypäivän ihmiselle kokea tämä edes joskus.

Kiitos tästä luontohetkestä! Tässä oli jotain erityisellä tavalla kiehtovaa.

[Lyra]

Heissan ja terveisiä kommenttikampanjasta! Minusta oli mukavaa vaihtelua lukea parituksetonta tekstiä ja tällainen kuvaus oli vielä kovin mukavaa luettavaa. Mangrovemetsä kuulostaa aivan ihanalta paikalta ja otsikosta alkaen tässä oli jotain sellaista, mikä vetää minua kovasti puoleensa. Jotenkin itse vaikka olisi hienoa olla niin kaukana sivistyksestä, että apua ei tulisi, en ehkä pystyisi kertojan tavoin olemaan noin huoleton, saattaisi vähän pelottaa.

viimeisellä leposijallaan kuihtuneina, mutta yhä ylväinä -- niiden arpia -- Kurkkuni karjui kuivuuttaan -- Auringonvalo heijastui vedenpinnasta kirkkaana kuin peilinsiruista. -- Sen sielukkaissa syvyyksissä saattoi havaita häivähdyksen elämänvihreää Tällaiset hienot yksityiskohdat, tekivät tästä erittäin vaikuttavan tekstin. En muista korrektia kielioppitermiä, mutta tuo otsikossa jo oleva molemmat sanat alkaa v:llä, toistuu myös tuossa sielukkaissa syvyyksissä. Ne eivät tunnu ollenkaan pakotetuilta, vaan tuovat tekstiin jotakin kaunista lisää.

Olin unohtanut, miltä puhelimeni soittoääni kuulosti.

Niin minäkin, puhelin ollut äänettömällä varmaan siitä asti kun olen sellaisen omistanut!

En pelännyt kuolemaa niin kuin vappuna junaradan yllä.

Tämä jotenkin kolahti ja loi heti paljon syvemmän luonteen tälle tekstille. Tuo Pystyn hengittämään aukeni myös aivan eri valossa tämän lopun myötä. Lopetus oli kaunis ja muutenkin pidin kovasti siitä, miten tässä kuolemaa ja elämää verrattiin toisiinsa tai ehkä enemmän kuinka ne ovat tasavertoisia ja vain ovat, että se on luonnollista. Tämän luontokuvaus oli myös uskomattoman nättiä. Haluaisin ehkä itsekin lähteä mangrovemetsään jonnekin todella kauas. Kiitos tästä hieman erilaisesta lukukokemuksesta, se oli varsin virkistävää <3

[sugared]

Vau, miten upea teksti! Lainailen aiempien kommentoijien hyvin valittuja sanoja: mustakin tämän pysähtyneessä tunnelmassa oli jotakin tosi tyynnyttävää. Eikä se kai mikään ihme olekaan, kun tekstin kertojakin löytää rauhan ja hyväksynnän.

Se oli minun leposijani pitkän päivän jälkeen.

Tämä virke tuntui kuin kutsuvan mut kertojan viereen istahtamaan lämpimään maahan. Tekstistä löytyi heti vahvasta aloituksesta lähtien kivasti erilaisia vastinpareja: kotikaupunki ja tutkimaton viidakko, kiire ja pysähtyminen, yksin olo ja ystävät, kuoleman pelko ja elämän hyväksyminen. Tyhjentyvä vesipullo ja kolottavat jalat saivat mut kieltämättä pohtimaan, pääseekö kertoja vielä joskus kotiin, mutta loppua kohti tunnelma oli toiveikas.

Luontokuvaus, ja kieli ylipäätään, oli tässä toden totta kaunista, hyvin lyyristä mutta elävää. Viidakko voisi olla synkkä ja uhkaavakin, mutta kertoja näkee ympärillään kauneutta ja ihmeitä. Ne hetket, kun jokin oikein vavisuttaa kauneudellaan, ovat kyllä elämän suola ja sokeri, ja tässä oli juuri sellaista tunnelmaa.

Se oli vanhaa vihreää, paljon elänyttä ja kokenutta.

Tekstissä oli paljon hienoja yksityiskohtia, mutta tämä nousi ehdottomaksi suosikikseni!

Kiitos paljon hienosta lukukokemuksesta, hyvä muistutus myös luonnon ääreen pysähtymisestä! (Olkoonkin, että toi parvekkeen laseja helisyttävä myrsky ei herätä erityisen helliä tunteita luontoäitiä kohtaan just nyt.)

[Sielulintu]

Löysin tämän luettavaksi kommenttiarpajaisten kautta, ja tämä vaati päästä luettavaksi jo senkin vuoksi, että luontotekstit ovat usein aivan loistavia. Tämä oli todella ihana, ja tuntui ihan siltä, että tässähän rentoutuu itsekin ihan vaan kuvittelemalla itsensä tekstin maailmaan, kauas kaikesta mangrovemetsän keskelle.

Erityisen paljon pidin tämän kiireettömästä tunnelmasta ja siitä, että luonnon läsnäolon oikeasti aisti koko tekstistä. Ajatusten virta tuntui myös seurailevan todella uskottavasti niitä polkuja, joille ajatukset usein luonnossa lähtee. Kaiken yhteys ja paikan löytäminen luonnosta on mieletön tunne. Hienosti musta olit myös kuvannut vihreyden elämän ikivanhana värinä.

Hienosti tuli tässä esiin myös se, miten luonnossa kaukana muista ihmisistä keskellä ei mitään ei välttämättä tarvitse tuntea oloaan yksinäiseksi tai turvattomaksi. Aivan viimeinen virke kiteyttikin upeasti sen, miten voi kokea yhteenkuuluvuutta koko maailman kanssa ja olla osa elämän kulkua. Ihanan rauhallisen ja levollisen fiiliksen synnytti myös tämä kohta ja sen herättämä mielikuva.

Rannassa kävin istumaan kovalle, auringon paahtamalle maalle. Se oli minun leposijani pitkän päivän jälkeen.

Suuret kiitokset tästä. Tuli ihan itsellekin sellainen olo, että pakko pian lähteä ulos jonnekin vaikka metsään kävelemään.

[Seila]

Kommenttikampanjasta iltaa.

Tässä oli jotenkin todella rauhaisa tunnelma. Upposin tätä lukiessani tyystin tekstin tunnelmaan ja itselleni tuli jotenkin niin rauhallinen ja sellainen no, steady olo. Kuten muutkin sanoivat, niin oli tämä oli tyynnyttävä. Aivan kuin pieni pysähdyshetki hektisen arjen keskellä.

Tykkään itse hirveästi luontokuvauksista ja tämä tekstihän tarjoili sitä ja vieläpä oikein ihanasti. Tykkäsin paljon sanavalinnoista, mangrovemetsän kuvailusta. Erityisesti pidin tuosta kohdasta, missä kertoja kohtaa kaatuneet puut viimeisillä leposijoillaan ja siveli niiden arpia. Sielukkaat syvyydet ja elämänvihreä olivat myös minua miellyttäviä ilmaisuja.

Tykkäsin myös kuinka tässä kertojan kotikaupunki Turku kietoutuu mukaan, vaikka kertoja onkin kaukana Aasiassa keskellä mangrovemetsää. Tippaleivästä ja ystävyydestaä päästiin oikein näppärästi Turun yliopistolle ja lopulta Hämeenkadulle.

Minulle tuli mieleeni tätä lukiessa, että kuinka helpottunut kertoja on kulkiessaan mangrovemetsässä, kaukana kaikista velvollisuuksista ja arjen hektisyydestä. Ei tarvitse kytätä puhelinta, joka soi ja piippaa. Ei tarvitse murehtia deadlineista ja aikatauluista. Voi vain olla niin kuin tahtoo. Voi kierrellä metsässä koko päivän, ihailla luontoa ja hengittää rauhassa. Tuntuu että kertoja on viimein osannut päästää irti tavallisen (vai kenties entisen?) elämänsä hektisyydestä ja antaa elämän viedä.

Kiitos paljon tästä tyynnyttävästä, kauniista tekstistä!

//pff, 400. viesti jei!

[Thelina]

Vaihdokkaista tervehdys! Ilahduin kovasti, kun sain kommentoitavaksi sinun tekstisi Tällä on tosi mielenkiintoinen ja vahva nimi, mutta en oikeestaan tiennyt, mitä odottaa, kun aloin tätä lukea. Alkutiedoissa mainittu mangrovemetsä kuulosti kuitenkin heti mielenkiintoiselta lähtökohdalta ja ehdottomasti sopii hyvin kesälukemiseksi, kun hellettä on riittänyt taas tänäkin vuonna.

Pidin siitä, miten elävän kuvan ympäristöstä pystyi lukiessa näkemään mielessään, vaikka tuon tyyppinen maisema ei olekaan tuttu itselle kuin vain kuvista. Tässä ei ollenkaan haitannut, että päähenkilöä ei kuvailla paljoakaan - se oli itse asiassa aika luonnollista hänen ollessaan kertoja, sillä yksin reissussa harvemmin keskittyy omaan ulkonäköön, varsinkin kun tekstistä sai sen kuvan, että päähenkilöllä on ollut vaikeuksia ennen matkaa ja luonnossa hän vihdoin saavutti rauhan. Valtavien puiden ja suuren metsäalueen keskellä murheet tunnetusti alkavat tuntua paljon pienemmiltä ja itsekin sai ihanasti keskittyä soljuvaan tarinaan sen sijaan, että olisi miettinyt mitään muita juttuja.

Tässä oli monia ilmaisuja, joista pidin: puiden arpisen pinnan sively, kuivuuttaan karjuva kurkku, auringonvalon ja veden värin kuvailu, mangrovepuiden herättämät mielikuvat. Hienosti ajatuskulku sitoo tekstiä myös kertojan kotiin ja elämäntilanteeseen, elämään, jota on metsän ulkopuolella ja jonka kanssa kertoja pääsee pikkuhiljaa sinuiksi. Kovin ajatuksia herättävät nuo viimeiset kappaleet, mutta pidin siitä, että tässä oli rauhallinen tunnelma ja kertoja saavuttama rauha välittyi etenkin lopussa, vaikka viitattiin synkempiin asioihin. Kiitos tästä, upea teksti!