Kasvottomien akatemia K11, HP, drama, adventure, 18/18

[Elfalas]

Alaotsikko:

Nimi: Kasvottomien akatemia
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: Drama
Paritukset: Älkäämme puhuko niistä vielä tässä vaiheessa.
Ikäraja: K11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Fandom: Harry Potter

Yhteenveto:
Tylypahkassa on tohinaa yllin kyllin muutenkin - käynnissä on kolmivelhoturnajaiset ja muutakin epäilyttävää tuntuu olevan liikenteessä - ja siksi vuotuinen kansainvälisen taikayhteistyön liiton nuorisoprojektin T.O.S.I:n kokous jää vähemmällä huomiolle kuin ansaitsisi. Kaikessa hiljaisuudessa joukko kuudennen vuoden oppilaita matkustaa Venetsiaan, kaupunkiin, jossa kaikki mikä kiiltää on kultaa. On helmikuu ja carnevale-juhlan aika. Vaara kuitenkin vaanii ikivanhojen siltojen lomassa, sillä kun kaikki ovat kätkeneet kasvonsa, on kenen tahansa helppo sulautua väkijoukkoon. Nuoret pelastavat salaperäisen taikurikillan vainoaman pojan, ja sen jälkeen he ovat reilusti syvemmällä sopassa kuin haluaisivat. Eikä Kasvottomien akatemia ole tuhatvuotisen historiansa aikana jättänyt ainuttakaan loukkausta kostamatta…

Oikeudet: Maailma taas kerran J.K. Rowlingin. Hahmot tekijöidensä (alla), paitsi Kasvottomien akatemia sekä Kuukosken koko perhekunta omiani. Giacomo Casanova omistaa itse itsensä. Ja vaikka minä työskentelen tämän parissa pyhät läpeensä, palkkaa ei tipu.
Piicu: Raven Thompson
lontoo: Mickey O'Neil
Sun Lee: Mia Thorton
Carabella Lëralondîr: Meara Shadowline
Kaitz: Flavia Zanon
Ainoka: Alessandro Branca
Millijoona ja RedRose: Renda Wicaclya
Vodkamartini: Vladimir Mitrofanov
Olympos: Edgar Armstrong

A/N: Joo tuota, tämä luomus on siis uuswanhasta Finistä tuttu. Ajattelin tuossa päivänä muutamana, että voisi tämänkin pistää taas nettiin, ja sitten kun tietyt henkilöt vielä erikseen esittivät toivomuksen lukea tämä uudelleen, päätin ryhtyä tuumasta toimeen. Tämäkin on jo ikivanha, mutta rakas. Sekä hahmojen että niiden luojien kanssa oli mukava työskennellä. Ja edelleen saa huomautella jos sinne jotain typotusta on jäänyt. Toivotan teille nostalgisia tunnelmia.
En muuten ole varma, onko joku oikeuksissa mainittu vaihtanut nimimerkkiä tai semmoista. Saa urputtaa.

Jeespoks. Tästä lähtee sitten

/Karolain lisäsi fandomin..

Kasvottomien akatemia
La città dei segreti



Prologi

La repubblica serenissima. Meren kuningatar. Sen maine oli kiirinyt käsittämättömän kauaksi. Sen saarilla oli tuhansia nimiä. Kaupunki, jossa ei voinut kulkea pitkällekään ilman venettä. Sen arkkitehtuuria ihannoitiin, sen hämmästyttävää karnevaalijuhlaa saavuttiin ihastelemaan kaikkialta maailmasta.
Venetsian kaupunki nukkui nyt - mutta Azzurro tunsi siitä huokuvan muinaisen voiman ilmankin, että kadut kuhisivat ihmisiä. Huvittelijat olivat menneet levolle ja jäljelle olivat jääneet ainoastaan ne, jotka todella ansaitsivat kantaa naamioitaan.

Kuinka kaunis Venetsia sitten oli?
Ihmeellinen. Venetsialle kelpasi vain paras ja aito ja oikea. Se ei hyväksynyt messinkihelyjä, ja vesiväreillä maalatut rihkamanaamiot se viskasi suoraan mereen. Kanavien lomassa puikkelehtivia katuja rajoittivat rakennukset - eivät harmaat kivikuutiot, jollaisia Azzurro oli kuullut mantereella olevan, vaan todelliset arkkitehtuurin mestariteokset, kartanot, kirkot, joista jokainen olisi saattanut olla vuosisatoja vanha. Öisin lukemattomat tähdet peilasivat kuviaan merta vasten. Päiväsaikaan vedenpinta satojen siltojen ympärillä kimmelsi hopeisena, ja kirkkojen seinät oli silattu kullalla.
Kaunis - niin kaunis, mutta myös petollinen.

Azzurro lepuutti kättään kaiteella ja katseli, kuinka hänen veljensä ja sisarensa tanssivat katoilla ja käytävillä, niin kevein askelin ettei herkkäunisinkaan nukkuja havahtunut siihen. Sauvat kiepahtelivat yötuulessa, ja pimeydestä huolimatta Azzurro saattoi soihtujen turvin erottaa viittojen värit. Purppura. Punainen. Oranssi. Keltainen. Vihreä. Koko spektri siinä vieretysten, ihmeellisen unenomaisessa yössä, pyörien toistensa ympäri ja piirtäen hämärään hehkuvan ympyrän toisensa perään. Ainoastaan sininen puuttui, meren ja taivaan väri. Azzurrosta ei ollut tanssimaan. Oli hänkin aikanaan hyppinyt muiden joukossa, lyönyt rummulla tahtia ja nauttinut palosta sisällään - mutta nyt sitä ei häneltä enää vaadittu. Hän tyytyi seuraamaan sivusta - se oli kunnia, jota monille ei suotu. Katsella hänen veljiensä ja sisarensa tanssia.

Millä tavalla kaupungeista kaunein saattoi olla petollinen?
Voi - tuhansin tavoin! Sillä hehkuva auringonkehrä ei ollut veden paras ystävä, ja siksi vesi alituiseen palautti sen tarjoamat lahjat, päivänsäteet, lähettäjälleen. Ne puolestaan päätyivät lopulta ihmisille, jotka olivat liian epätäydellisiä pitelemään sellaista lahjaa hyppysissään - ja he paloivat. Venetsiassa kaikki oli kiinni pienestä. Yksi laho lauta, yksikin paikaltaan liikahtanut kivi - ja seuraavassa hetkessä varomaton löysikin itsensä vedestä kaulaansa myöten uponneena. Puhumattakaan venetsialaisten kauppiaiden nerokkuudesta, joka saattoi koitua onnettomien matkalaisten kukkaron kohtaloksi.
Petollinen - kuten rakkaus pahimmillaan.
Azzurro oli jo pikkuisena oppinut, ettei kauppiaiden oikkuihin kannattanut alistua. Ei, varas hän ei ollut - hän sai tahtonsa läpi toisin, kunniallisemmin keinoin. Sillä kunnia oli se, mikä merkitsi kaikkea näille jotka nyt tanssahtelivat Venetsian kaupungin yllä loikkien ketterästi katolta toiselle, kenenkään viittaansa sotkeutumatta, kenenkään jalkoihinsa kompastumatta. Tuolla otti sauva tukea maasta vaimeasti kalahtaen, ja toisaalla soihdunkantaja laski kantamuksensa uupuneena alas. Azzurro katsahti tätä terävästi ja napsautti sormiaan. Kokelas sävähti ja ryhdistäytyi samassa silmänräpäyksessä.

Eikö Venetsia ollut myös rakkauden kaupunki?
Sanottiinhan kyyhkystä rakastavaisten linnuksi. Ja mikäli pystyi hetkeksi sulkemaan korvansa tungeksivien ihmisten ääniltä, saattoi kaikkialla ympärillään kuulla tuttua kujerrusta. Harmaarintaiset kesykyyhkyt siellä kyyröttivät toisiaan vasten supatellen salaisia runojaan toistensa korviin. Varsinaisia runoniekkoja ne olivatkin - kyyhkyt siis. Tai kenties ne keksivät yhden runon, joka oli niiden mielestä kaiken huipentuma, ja toistelivat sitten sitä lopun ikäänsä. Kun muistettiin, että Venetsia oli suurelta osin juuttunut paikalleen useita vuosisatoja sitten, se ei olisi ollut ihme eikä mikään. Sillat, kapeat gondoliveneet, pienet suojaisat kujat - ne kaikki olivat mitä täydellisimpiä kohtaamispaikkoja nuorille rakastavaisille, jotka tahtoivat hieman rauhaa vanhempien nälkäisiltä katseilta. Toisaalta juuri näissä paikoissa myös Azzurro liikuskeli veljineen silloin kun he eivät tanssineet - vaikka sitähän eivät kaikki tienneet.
Rakkaus - yhtä kuin uskollisuus. Vaarallinen. Vieras.

Mestari ei ilmoittanut tulostaan lipuin eikä fanfaarein. Azzurro tiesi hänen saapuneen vain siitä, että kaikki hänen toverinsa jähmettyivät samalla sekunnilla siihen, missä sattuivat olemaan, ja kääntyivät tulijaan päin. Sitten he lankesivat polvilleen, painoivat päänsä ja laskivat oikean kätensä kämmen ylöspäin maahan. Mestari kulki heidän lomitseen ja nyökkäsi heille jokaiselle erikseen, ja yksitellen Azzurron veljet ja sisaret kohottivat kasvonsa.
Azzurro antoi mielensä irtautua hetkestä ja leijailla hetkeksi synnyinkaupunkinsa ylle. Hän näki silmissään merenrannan, sataman josta erkani suuri kanava, sen yli vievät suuret sillat. Venetsian suojeluspyhimyksen patsaat, jotka oli koristeltu karnevaalin kunniaksi kukkasin. Kukat olivat ilman viiletessä vetäneet terälehtensä suppuun - toisin kuin Azzurro, joka pimeän tullessa vasta aukeni nupultaan. Ikkunoista kajasti yksittäisiä valopisteitä. Muutamat olivat heränneet ihastellakseen öistä Venetsiaa. Turhaan, Azzurro tiesi. Sillä Venetsian yö avasi ovensa vain niille harvoille armoitetuille, jotka olivat ansainneet naamionsa.

Päästyään rivin päähän mestari kiepahti ympäri kädet levällään. Hänen ilmeensä ei antanut tunteista merkkiäkään, mikään ei ilmaissut, oliko hän tyytyväinen vai kenties pettynyt. Se juuri oli mestarissa vaarallista - hän oli yhtä ailahteleva kuin hopeinen merenpinta. Oli mahdoton tietää, mikä häntä milloinkin miellytti.

"Peittäkää kasvonne ja menkää!"
Yksittäinen viittakankaan kahahdus. Todellisuudessa se oli monta eri ääntä, mutta ne olivat niin samanaikaiset, että sulautuivat yhdeksi. Azzurro käänsi päänsä todetakseen, että kuin yhtenä henkenä hänen veljensä ja sisarensa olivat nousseet, kätkeneet piirteensä naamioiden taakse ja kadonneet ääntäkään päästämättä. Mestari seisoi kärsivällisesti aloillaan, yhä käsivarret levitettyinä, ja katseli Azzurroa lempein silmin. Meri oli tyyni sinä yönä.
Kauempana kattojen ylitse vilahtelivat viittojen varjot. Purppura. Punainen. Oranssi. Keltainen. Vihreä. Valkoinen. Musta.
Azzurro nousi vasta kaikkein viimeisenä, veti naamion takaraivoltaan silmiensä peitoksi ja katsahti vielä kerran olkansa yli uinuvaan kaupunkiin. Naamion alla hänen silmänsä hymyilivät, vaikkei hän väräyttänyt suupieltäänkään.

Voi kyllä. Venetsia oli meren kaupunki ja kaunis kaupunki ja petollinen kaupunki ja rakkauden kaupunki - ja kaikkea tätä.
Mutta ennen kaikkea Venetsia oli salaisuuksien kaupunki.

[Elfalas]

1.
Naurun kaupunki

Päivänvalossa Venetsia oli vielä öistäkin hämmästyttävämpi.
Tylypahkan oppilaat olivat saapuneet Venetoon aamuyöllä, uuvuksissa tunteja kestäneestä luudanvarsilla taiteilusta. Mieluiten he kai olisivat lentäneet kuten jästit, mutta koska professori Lipetit ei suostunut luottamaan näiden teknologiaan, kaikki olivat tehneet hänelle mieliksi. Matkansa aikana he olivat selvinneet kaikesta mahdollisesta ukkosmyrskystä aina mustasukkaiseen sorsaparveen saakka. Kaiken lisäksi heidän oli ollut pakko laskeutua mantereelle, sillä tuulet meren yllä olivat arvaamattomia.
Yhdeksältä aamulla helmikuun neljäntenätoista päivänä, kun kotona Englannissa vietettiin pyhän Valentinuksen päivää, heidän pieni moottoriveneensä saapui Venetsian kaupungin edustalle tyylikkäästi neljännestunnin myöhässä. Italialaiset olivat kiireetöntä kansaa. Vaikka kaikki kärsivät unenpuutteesta ja olivat myöhästymisen takia vielä entistäkin äkäisempiä, he eivät vain voineet olla huokailematta kaihoisasti nähdessään ensi välähdyksensä Muranosta ja hautausmaasaari San Michelestä. He olivat jättäneet laukkunsa hotelli Londraan aivan sataman tuntumaan ja lähteneet saman tien liikkeelle professori McGarmiwan hoputtamina.
"Herra Kuukoski odottaa meitä saapuviksi", professori oli sanonut, "millaisen kuvan me annammekaan toisille! Myöhässä ensimmäisenä kokouspäivänä!"

Oppilaita oli viisi - kolme tyttöä ja kaksi poikaa, kaksi rohkelikkoa, kaksi puuskupuhia ja luihuinen, kaikki kuudesluokkalaisia, kaikki luonnoltaan yhtä raikkaita ja räiskyviä; paitsi Raven Thompson, joka vain kulki joukon jälkimmäisenä pää painuksissa ja katseli kenkiään. Toiset kuitenkin tähyilivät ahnain silmin ympärilleen yrittäen tavoittaa ympäristöstään kaiken mahdollisen yhdellä kertaa. 'Toiset' olivat nimiltä lueteltuina Mickey O'Neal, Mia Thorton, Meara Shadowline ja Edgar Armstrong, ja he tuskin pysyivät nahoissaan. Kello oli kymmenen aamulla, ja kadut olivat jo täynnä vilskettä. Venetsian kuulu carnevale oli alkanut edellisenä päivänä. Kaduilla tanssittiin, naurettiin ja laulettiin, ja jopa töihinsä kiiruhtavat ihmiset olivat vetäneet kirjavan naamion kasvoilleen. Oppilaiden suureksi riemuksi professori Lipetitin pääkopan paikalle oli jo ilmestynyt jättiläismäinen, paperimassasta muotoiltu kukonpää. Professori McGarmiwa pyöritteli silmiään ja näytti siltä, että tunsi olonsa mahdollisimman epämukavaksi jästivaatteissaan.

Miaa huvitti ajatella, että kun venetsialaiset valmistautuivat jättämään lihansyönnin ja alkamaan paaston, hän ja hänen toverinsa tunkeutuivat heidän kaupunkiinsa mellastamaan ja katselemaan nähtävyyksiä. Sää ei Venetsiassa ollut siihen aikaan vuodesta paras mahdollinen, vaikkakin lämpimämpi kuin Britanniassa, ja oikeastaan siellä ei minkään olisi pitänyt houkutella turisteja. Koska carnevale kuitenkin oli ulkopuolisen mielestä kohtalaisen komeaa katseltavaa, oli kansainvälisen taikayhteistyön liiton puheenjohtaja päättänyt järjestää nuorisoprojektin vuosikokouksen juuri silloin.
"Voi, katsokaa tuonne!" huoahti Meara noin sadattaseitsemättä kertaa sen aamun aikana. Tällä kertaa kohteena oli korkealla kadun yläpuolella kajasteleva katettu silta. Siihen eivät auringonsäteet koskeneet pitkällä tikullakaan ja se oli kylmänharmaa, mutta kaiverrettuine pikku ikkunoineen se oli kieltämättä soma näky. Ties kuinka monetta kertaa joukkio pysähtyi. He tutkiskelivat sillan pienintäkin yksityiskohtaa silmät puoliummessa ja yrittivät painaa hetken kokonaisuudessaan mieleensä, harmaine lopputalven valoineen, juhlivien ihmisten äänineen ja suolan tuoksuineen.
Venetsiassa oli mahdollista seistä aloillaan kutakuinkin kymmenen sekuntia. Sen jälkeen heidän oli pelastettava polvenkorkuinen professori Lipetit väkijoukon jaloista ja jatkettava eteenpäin, jotteivät tukkisi jalkakäytävää. Siinä kun Meara, Mickey ja Mia jatkoivat kieppumistaan, Eddie keskitti nyt kaiken huomionsa matkaoppaaseen, jonka hän oli ostanut iltavirkulta katukauppiaalta Mearan vaadittua saada pysähtyä vessaan Gardajärven tienoilla. "Se taitaa olla Huokausten silta", poika mutisi sivujen lomasta niin, että Mia tuskin kuuli.
"Se on surullinen", Mia huomautti ja heilautti hiuksiaan antaen ymmärtää, ettei häntä juuri sillä hetkellä kiinnostanut mikään kovin murheellinen.
"Sillä on surullinen historia", Eddie sanoi. Mickey nauroi ja muksautti häntä takaraivoon.
"Oletkos viisastelematta!" hän huudahti. "Tällä reissulla saadaan muutenkin yliannostus kulttuuria - pitääkö sinunkin vielä aloittaa?"
"Älkää nyt jaksako!" Mia vuorostaan hihkaisi. "Me olemme Venetsiassa!"
Silloin professori McGarmiwa kääntyi ympäri ja rutisti kasvonsa niin kurttuun, että näytti aivan sitruunalta. Hän ei ollut nukkunut koko yönä silmällistäkään, kuten hän oli aamusella antanut ymmärtää, ja hiussuortuvat karkailivat hänen tavallisesti niin säntillisestä nutturastaan. Kukaan ei hennonut huomauttaa siitä hänelle. "Suuta soukemmalle siellä takana!" hän komensi. "On täällä tarpeeksi metakkaa muutenkin. Aamiainen odottaa meitä Ca' di Kukouskyssa!" Sitten McGarmiwa kompastui professori Lipetitiin, ja oppilaat nauroivat riemastuneina. Mia hymyili koko hammasrivillään. Saattoi olla niin pilvistä että aurinko pilkahti vain silloin tällöin tarkistamaan, oliko kaikki hyvin, ja saattoi tuoksua kostealta puulta ja pulunkakalta - mutta nauru tarttui, ja sitä juhlijat kaikkialla heidän ympärillään tekivät: nauroivat katketakseen, nauroivat pelkästä nauramisen ilosta. Mia yritti tavoittaa ohikulkijoiden kasvonpiirteitä, mutta missään ei näkynyt yksiäkään kasvoja ilman naamiota. Hän painoi mieleensä, että hänenkin pitäisi hankkia oma heti kun aikaa vain siunaantuisi.

"Kukouskyn minä tiedän", sanoi Mia Mearalle - vaikka italialainen väännös alkujaan englantilaisesta nimestä häntä ärsyttikin - "mutta mitä se 'ca' on?"
"Se on Veneton murteessa 'talo'", Meara huomautti ykskantaan. "Simppelein mahdollinen nimitys."
"Paitsi että Kuukoski on hölmösti käännetty", Mia mutisi, "italialaiset lausuvat kaiken ihan kummallisesti. Toivottavasti siitä ei pidä päätellä, etteivät he puhu englantia."
"Eivät he puhukaan. Minähän varoitin etukäteen, muistatko", Meara totesi. Samassa McGarmiwa kohotti kätensä pysäyttääkseen joukon. Mia jarrutti kiireesti askeliaan ollakseen törmäämättä Eddien selkään.
"Olemme perillä!" McGarmiwa julisti. "Katsokaa, oppilaat - Ca' di Kukousky!"
Mia katsahti pariin otteeseen ympärilleen - ja sai huomata tuijottavansa kermanvalkoista marmorikartanoa. Kerroksia oli vähintään kuusi, ja ovien ja ikkunoiden pieliin oli sijoitettu satamäärin toinen toistaan aidomman näköisiä patsaita. Julkisivua pitkin kasvoi yksi huolella leikattu murattiköynnös - muuten luonto ei ollutkaan jättänyt siihen merkkejään, vaikka se McGarmiwan mukaan oli seissyt samassa paikassa Venetsian perustamisesta saakka. Rakennus hehkui ja kimalteli kauttaaltaan, ja sen ympärillä kiemurteleva hopeinen sumu suorastaan tihkui taikuutta - muinaista taikuutta, joka oli ollut läsnä aikojen alusta ja vähät välitti nykyhetkestä. Se sai karnevaalijuhlan äänet hetkeksi hiljenemään merkityksettöminä. Nyt katseltiin kartanoa, jonka uumenissa piili koko Venetsian kaupungin magian alku ja juuri.

Mia vihelsi hiljaa. "'Talo'. Oikein soma. Varsinainen pieni mökki."
"Nimitys on kieltämättä harhaanjohtava", pisti Eddie väliin ja oli kai aloittamaisillaan pitkällisen luennon italian kielen historiasta, kun Raven voihkaisi teatraalisesti ja sähähti:
"Mennään nyt hitossa jo sisälle! Ei tässä nyt joudeta pällistelemään." Se oli ensimmäinen kerta heidän lähtönsä jälkeen, kun poika suvaitsi avata suunsa. Sen sanottuaan hän marssi suoraan ovelle ja tarttui suureen messinkikolkuttimeen. Mia, Meara ja Eddie katsoivat kummissaan toisiaan.
"Mikäs tuota vaivaa?" Mia kysyi.
"Verensokerit pohjissa", Eddie päätteli.

Ca' di Kukousky sijaitsi aivan Venetsian Suuren kanavan varrella, kaikkein otollisimmalla paikalla ihastella kaupungin kauneutta. Mialla oli vaikeuksia raastaa itsensä irti toisen kerroksen maisemaikkunasta - muut olivat menneet edelle ja unohtaneet hänet aulaan. Kanavan vesi oli sameanvihreää, mutta nyt kun pilvipeitto heijastui siitä, sen pinta näytti melkeinpä maidonvalkealta. Karnevaalijuhlan äänet kuuluivat enää vain vaimeina, vaikka jalkakäytävällä ikkunan alapuolella kulkikin toinen toistaan värikkäämpiä naamiaisilmestyksiä. Silloin tällöin ohi pöristeli vesitaksi.
"Nuo eivät ole vielä mitään", kuului jostakin ääni. "Todelliset hörhöt kömpivät koloistaan vasta pimeän tultua." Mia tunsi äkkiä käden laskeutuvan olalleen ja kiepsahti henkeään haukkoen ympäri. Hän törmäsi suoraan pähkinänruskeisiin silmiin, joista paistava nuoruus oli suorastaan hämmästyttävä verrattuna niiden omistajan hopeanharmaaseen tukkaan. Mies oli pitkä ja kullanruskeaihoinen, ja hänen silmäkulmissaan erottui naururyppyjä merkkeinä huolella eletystä elämästä. Purppuranpunaisessa kaavussaan hän onnistui näyttämään kunnioitusta herättävältä huolimatta siitä, että oli juuri käyttänyt nuorison kuullen sanaa 'hörhö'.
Kun Mia ei osannut ällistykseltään sanoa mitään, vieras hymyili ja ojensi hänelle juhlallisesti kätensä. Mia puristi sitä jokseenkin velttona. "Minä olen Arcangelo Kuukoski", mies sanoi ja kallisti päätään. "Ja sinä lienet… Amelia."
"Mia", Mia sanoi automaattisesti. Hän hengitti raskaasti. Tässä oli siis kansainvälisen taikayhteistyön liiton puheenjohtaja, paha kaiken takana, yksi maailman mahtavimmista velhoista, mies jonka ansiosta he yleensä olivat täällä! Kokemus oli kerta kaikkiaan musertava. Jokin miehen katseessa sai Mian vaistomaisesti laskemaan kaikki suojauksensa ja näyttäytymään sellaisena kuin oli.

Kuukoski hymyili säteilevästi.
"Mia ei ole nimi", hän totesi sävyyn, joka samalla oli ystävällinen eikä sietänyt vastaväitteitä.
Lipetit pyyhälsi paikalle Tylypahkan edustajat ja McGarmiwa kannoillaan. "Herra Kuukoski!" hän huudahti. "Olemme etsineet teitä! Yläkerroksiin johtavat portaat olivat kiinni ja…" Kuukoski käänsi tummat silmänsä professoriin, joka seisahtui paikalleen ja muuttui pikapikaa hennonpunaiseksi kasvoiltaan. McGarmiwa astui esiin, tuuppasi Lipetitin Mearan syliin ja lausahti arvokkaasti:
"Nimeni on McGarmiwa, Minerva McGarmiwa. Ja nämä ovat Tylypahkan edustajat T.O.S.I.-nuorisokokoukseen."
"Tiedän", Kuukoski totesi tyynesti ja antoi katseensa liukua yhdestä oppilaasta toiseen. Hän lausui heidän nimensä huolellisesti ääntäen, kuin olisi ollut vuosia siitä kun hän viimeksi oli tapaillut kielellään mitään niiden kaltaista. "Meara… Raven… Edgar ja… Mildred." Mickey sävähti kuullessaan nimen.
"Mistä se tuon voi tietää!?" hän sihahti Mialle, joka kohautteli hartioitaan. Hän oli käynyt tytön kanssa samaa yrttitiedon kurssia riittävän kauan muistaakseen, ettei tämä voinut sietää ristimänimeään lausuttavan ääneen. Eddiekin näytti olevan ulalla - yritti paraikaa uskotella vastahakoiselle Ravenille, että heidän nimensä oli kai ilmoitettu etukäteen, vaikka varmuus lähtijöistä olikin saatu vasta tuntia ennen lähtöhetkeä. Sekä McGarmiwa että Lipetit toljottivat Kuukoskea sen näköisinä kuin tämä olisi pilannut sen loistokkaan aloituspuheen, jota professorit olivat suunnitelleet koko lentomatkan Tylypahkasta saakka.
Ainoastaan Kuukoski oli kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut. Hän vilkaisi ensin McGarmiwaa, sitten Lipetitiä ja viittasi lopulta pöllämystynyttä joukkoa seuraamaan. "Tulkaa", hän sanoi hiven kummastusta äänessään, "toiset odottavat." Oppilaat seurasivat häntä kuin väsähtäneet lampaat. Mia hieroi unet silmistään ja kompuroi perään.

[Elfalas]

2.
Tuhansien kielten kaupunki

Herra Arcangelo Kuukoski puhui täydellistä englantia. Jo kaikesta italiankielisestä puheensorinasta uupuneena Eddie otti kiitollisena vastaan tämän tervetulotoivotukset ja vastasi lämpimästi, kun hänen kuulumisiaan kyseltiin. Koska paikalla kuitenkin oli useita kymmeniä nuoria eri puolilta Eurooppaa, ei hän voinut odottaa saavansa olla huomion keskipisteenä. Kuukoski johdatti hänet ja hänen toverinsa ylimmän kerroksen ruokasaliin ja istutti heidät pöytään vieretysten. Professorit seurasivat isäntää pöydän päähän, missä aikuiset keskustelivat tärkeistä ja vakavista aikuisten asioista. Mennessään McGarmiwa nappasi poissaolevasti lippalakin Eddien päästä. Eddie sihahti äkäisesti ja kaappasi hatun rintaansa vasten, muttei kuitenkaan pannut sitä päähänsä. Sillä hetkellä hän oli liian väsyksissä aloittaakseen tappelua. Hän asetti hatun huolellisesti polvelleen ja alkoi penkoa kameraa vyölaukustaan.

Salissa kuhisi siinä määrin, ettei kukaan ennättänyt liiemmin kiinnittää huomiota tulijoihin. Eddie vilkuili tämän tästä ympärilleen; pitkä pöytä, jossa he istuivat, oli täynnä edustajia Euroopan mahtavimmista taikakouluista! Yhdessä suunnassa puhuttiin kreikkaa, toisaalla saksaa, jossakin jotain slaavilaista kieltäkin. Kasvoja oli kaikkialla, ja nyt, kun ne eivät olleet naamioituja, oli hämmästyttävää nähdä niiden erot. Oli skandinaavista vaaleaa ja eteläeurooppalaista tummaa ihoa. Hopeanharmaa valo pyrki sisään suurista kaari-ikkunoista ja heijasteli kymmenistä erivärisistä hiuspehkoista. Kaikki söivät, joivat, juttelivat ja nauroivat vanhojen ja uusien ystävien kanssa.
Ja salin katto! Jos Tylypahkan loitsittu taivaskatto oli hämmästyttävä ilmestys, oli tämäkin taatusti katsomisen arvoinen! Tylypahkan suureen saliin kukaan ei nimittäin ollut keksinyt maalata freskoja. Ca' di Kukouskyn katon kultakoristeiset koukerot - Eddie osasi arvata, ettei kulta ollut pelkkää maalia - ja maalatut enkelinkasvot liikkuivat, supisivat keskenään ja seurasivat syöjien touhuja. Kuin olisi katsonut suunnatonta maisemaikkunaa. Ellei Eddie olisi tiennyt maisemaikkunan olevan alemmassa kerroksessa, illuusio olisi varmasti mennytkin häneen täydestä.

"Loistojuttu olla täällä", sanoi Mickey O'Neil, "voitko käsittää että me pääsimme molemmat? Olemme varmaan koko koulun onnellisimmat oppilaat! Kaikki muut kadehtivat meitä."
"Enpä usko", Eddie mutisi edelleen laukkuunsa keskittyneenä, "muilla taitaa olla ihan tarpeeksi miettimistä kolmivelhoturnajaisissa."
"Kolmivelhoturnajaiset!" Mickey henkäisi. "Tietävätköhän italialaiset niistä?" Noin kaksi sekuntia myöhemmin hän oli esitellyt itsensä vasemmalla puolellaan istuvalle, tukevalle italialaispojalle ja ryhtynyt kömpelöllä matkaitaliallaan - osin englantia apunaan käyttäen - kyselemään tämän tietoja Tylypahkan suuresta ylpeydenaiheesta.
"Kolmivelhoturnajaiset… siis, kyllähän sinun nyt täytyy ne tietää! Ei englanti noin vaikeaa voi olla!" hän tuskaili. Sitten hänen kasvonsa valaistuivat. "Torneo Tremaghi! Sehän se oli! Capisce?"
Johan toiseenkin tuli eloa! Pojan silmät alkoivat hehkua ja hän ryhtyi innokkaasti selostamaan jotakin äidinkielellään niin sukkelasti, ettei Eddie saanut siitä mitään selkoa. Tyypillistä - Mickey käytti kieltä rohkeasti kuten vain hän osasi. Hän oppisi sen nopeasti, kun Eddie puolestaan joutuisi tyytymään tökeröön muutaman sanan osaamiseensa. Kaksi viikkoa - Eddie olisi tarvinnut kaksi vuotta!
Räps! Salamavalo välähti, kun Eddie korkkasi uuden filmirullan matkakameraansa. Mickey rypisti ensiksi kulmiaan moitiskellen ja nauroi sitten päälle. "Pulla, jos sinä aiot jatkaa tuota koko reissun ajan, saat kyllä etsiä itsellesi väliaikaisesti uuden parhaan ystävän!"
"Et sinä pärjää ilman minua", Eddie sanoi leikillisesti.
"Pärjäänpäs!" Mickey lausahti. "Minulla on jo nyt uusi hyvä kaveri, eikö vain Fabio?" Italialaispoika ei ymmärtänyt edellisestä puheenvuorosta mitään - mutta hän näytti olevan kerrassaan tyytyväinen saamaansa huomioon. Eddie mietti, kauanko pojalta kestäisi käsittää, ettei Mickey koskaan tulisi kiinnostumaan hänestä muuten kuin kaverina. Eddie ja Mickey jakoivat kaiken - ja poika tiesi kyllä, miten valikoiva miesmaku hänen parhaalla ystävällään oli. Ennen pitkää Mickey palaisi hänen luokseen, ja sitten Eddie saisi jatkaa kuvien räpsimistä. Se oli varma, että hän kirjoittaisi Päivän Profeettaan parhaan raportin ikinä! Tämä oli hänen ensimmäinen iso juttunsa. Ensimmäistä kertaa hän saisi nähdä nimensä painettuna artikkelin alalaitaan!

Niin - Mickey ja Eddie olivat olleet parhaat ystävät ensimmäiseltä luokalta saakka. Eddie oli pelastanut tytön professori McGarmiwan vihalta heidän ensimmäisellä muodonmuutostunnillaan, kun tämä oli innostunut poikien kanssa heittelemään sulkakyniä. Eddie oli ottanut syyt niskoilleen - hänhän oli suloinen kauriinsilmäinen pojanpallero, kukapa hänelle olisi voinut olla vihainen? Ensimmäiseksi välitunnille päästyään Mickey oli haukkunut hänet lyttyyn arvokkuutensa latistamisesta. Sitten he olivat menneet yhdessä ruokasaliin. Ja kirjastoon. Ja kaikkialle koulussa seuraavien viiden ja puolen vuoden ajan. Heitä ei käynyt erottaminen.
Mickey vietti kesät Lontoossa, missä myös Eddie asui - ja silloin he kuluttivat yhdessä päivät läpeensä. Jouluksi hän suuntasi isänsä luokse Irlantiin, ja silloin Eddiellä oli ikävää. Jostain syystä laitakaupungin poikaporukka ei tuntunut samalta ilman Mickeytä. Sirorakenteinen tanssijatyttö, jolla oli leveät hylkeenkasvot ja kirkkaanpunaisia raitoja hiuksissaan, ei välttämättä soveltunut ulkoisesti sellaiseen seuraan. Se aihe oli kuitenkin haudattu lopullisesti, kun Mickey oli piruettia pyöriessään muksauttanut jalkateränsä erään suurikokoisen öykkäripojan palleaan. Ehkä hän oli ulkoisesti siro, mutta pippuria hänessä riitti. Eddie ei olisi viihtynyt piireissä ilman häntä - totta puhuen hän ei olisi edes päätynyt niihin ilman häntä.

Mickey näytti olevan kiireinen uusien ystäviensä kanssa, joten Eddie nappasi tyynesti jauhelihapasteijan hänen lautaseltaan ja ryhtyi etsimään käytännöllisintä kuvakulmaa koko pöytäseurueen vangitsemiseksi filmille. Oli paras ottaa ryhmäkuva nyt, kun kaikki kokouksen osanottajat olivat yhdessä paikassa. Hyvä on; olivathan Tylypahkan edustajat huonosti nukutun yön jäljiltä rähjäisessä kunnossa. Mickey ei ollut pessyt hiuksiaan; olipa vain sutaissut ne hiuspannalla pois otsalta ja kietonut sotkuiselle nutturalle. Eddie tiesi, ettei hänen omakaan ulkoasunsa ollut aivan viimeistä pilkkua myöten kohdallaan - mutta hänellä toisaalta oli sitä luontaista charmia.
"Mickey", Eddie sanoi.
"Myöhemmin, Pulla", Mickey vastasi ja uppoutui taas keskusteluun. Eddie puraisi kyllästyneenä pasteijaansa.

Ja juuri silloin se iski häneen. Pöydässä häntä vastapäätä; siellä istui ihanin olento, mitä hän koskaan oli nähnyt! Kullanruskea iho, jota vasten korpinmustat hiukset valuivat kiiltävänä putouksena. Tyttö olisi taatusti kyennyt istumaan hiustensa päällä jos olisi tahtonut. Ja ah, ne silmät, ne kimmeltävät, pähkinänruskeat silmät - ja vitivalkoinen hymy! Eddie oli sekunnissa täysin myyty. Kun tyttö sitten kääntyi puhumaan vieressään istuvalle mustatukkaiselle pojalle, Eddie tunsi mustasukkaisuuden piston.
Ennen kuin Eddie ehti menettää hermojensa hallinnan, herra Kuukoski kuitenkin nousi seisomaan pöydän päässä. Hän ei sanonut mitään, kunhan katseli vain - ja yksi kerrallaan kaikki nuoret vaikenivat. Mickey käänsi viimeisenä päänsä talon isännän suuntaan. Kun Kuukoski sitten oli saavuttanut kaikkien huomion, hän hymyili hyväntuulisesti ja levitti kätensä.
"Buongiorno - e benvenuto", hän aloitti, "tervetuloa Taikamaailman Oikeellinen Sivistys Ilmoille -nuorisokokoukseen! Kuten suurin osa teistä jo tietää, olen Arcangelo Kuukoski, kansainvälisen taikayhteistyön liiton puheenjohtaja ja tämän kokouksen idean isä."
Hyvänen aika, totta kai Eddie tiesi. Arcangelo Kuukoski oli sentään kuulun Crocifissa Kuukosken viimeinen elossa oleva jälkeläinen, tunnettu kaikkialla maailmassa ja etenkin Britanniassa, sillä tällä oli anglosaksiset sukujuuret. Kaikki olivat joskus jossakin muodossa kuulleet Kuukosken tarinan - siltä ei kerta kaikkiaan voinut välttyä. Jästit tunsivat hänet nimellä Santa Crocifissa ja pitivät häntä yhtenä Venetsian suojeluspyhimyksistä. Ja nyt Arcangelo Kukousky, jonka äiti oli kotoisin Englannista, oli ottanut jälleen käyttöön sukunsa vanhan anglosaksinkielisen nimen Kuukoski - ja britit olivat saaneet vielä lisää ylpeilyn aihetta. Kyllä Eddie tosiaan tiesi, kuka nyt oli äänessä.
Kuukoski puhui jälleen. "Kuten sanottua, kokouksen tarkoituksena on luoda vahvat kansainväliset siteet nuorten velhojen välille, jotta yhteistyö sujuisi myöhemmin mutkattomasti. Kansainvälistyminen on mielestäni tärkeää - ja sen näyttääkseni toimin tänä vuonna henkilökohtaisesti tapahtuman suojelijana omassa sukukartanossani."
"Signore", kuului jostain, "onko totta että Santa Crocifissan hauta on tässä talossa?"
"Täyttä totta", Kuukoski sanoi, hymyili eikä selittänyt sen pidemmälle. Sen sijaan hän kääntyi puhumaan nuorelle naiselle, joka istui hänen rinnallaan. Nainen oli vaalea, solakka ja taatusti Kuukoskea itseään ainakin puolta nuorempi. Siksi Eddie hämmästyi, kun mies jatkoi: "Ja nyt minulla on kunnia esitellä teille hurmaava puolisoni Desideria!" Pöytäseurue osoitti kohteliaasti suosiotaan, kun Desideria Kuukoski nousi vuorostaan seisomaan, hymyili äidillisesti ja vilkutti oppilaille pöydän toisessa päässä. Eddien mielestä naisen piirteissä oli jotakin epämiellyttävän tuttua. Sen näki, ettei hän ollut italialainen. Englantia hän ei puhunut lainkaan, kuten hänen puolisonsa selitti vaimonsa lausuttua muutaman ystävällisen sanan italiaksi.
"Mikäli olette syöneet kylliksenne", Kuukoski jatkoi sitten. Hän ei kuitenkaan päättänyt lausettaan, vaan taputti käsiään, jolloin kultakoristeiset posliinilautaset tyhjenivät. Eddie tuijotti omaansa pöllämystyneenä. Hän ei ollut ehtinyt syödä mitään sen lihapasteijan lisäksi, jonka hän oli pelastanut Mickeyltä!
"Ennen kuin lähdemme, pyytäisin teitä toivottamaan tervetulleeksi viimeiset 'eksyneet lampaamme'." Kuukoski hymyili edelleen jähmettynyttä hymyään, ja jostain syystä kylmät väreet kulkivat Eddien selkärankaa pitkin. "Tylypahkan" - Kuukoski viittasi Eddien, Mickeyn ja kumppaneiden suuntaan - "Spenderin" - Eddien tuorein ihastus nousi seisomaan - "sekä Arkangelin taika-akatemian edustajat." Viimeisenä pystyyn nousi mustatukkainen, tummapukuinen poika espanjalaistytön vierestä. Pöytäseurue taputti käsiään. "Jos suinkin teille sopii", Kuukoski sanoi nauliten katseensa esiteltäviin, "olen pyytänyt paria paikallista esittelemään teille kaupunkia. Voitte odottaa heitä täällä. Sitä ennen minulla on teille kaikille pyyntö. Koska olemme nyt kaikki paikalla, haluan minimoida mahdollisten konfliktien riskin. Ottakaa siis taikasauvanne esille." Nuoret tottelivat mukisematta, vaikka kummastuneita katseita vaihdettiinkin. Eddiekin palasi vyölaukkunsa pariin ja laski sauvansa pöydälle lautasensa viereen. Kuukoski pysyi yhä tyynenä ja selitti: "Tiedän kulttuurishokin oireet. Olen kokenut ne. Siispä varmistan, ettette päädy harkitsemattomuuksiin. Tämä loitsu estää taikasauvojanne loihtimasta ilkeitä kirouksia." Hän kohotti kätensä, jotka - kuten Eddie pani ällistyneenä merkille - olivat tyhjät.
"Abestemmiante."

Eddie tunsi voima-aallon hyökyvän lävitseen. Pöydällä hänen taikasauvansa kärki värisi ja hehkui hennon kullanpunaista valoa. Mickeyn silmät pyöristyivät. Sitten hän kumartui Eddien puoleen sanoen: "Tekikö hän tuon ilman taikasauvaa?"
"Hän ei tarvitse taikasauvaa", Eddie suhahti takaisin, "hän on Arcangelo Kuukoski."
Mickey irvisti. "Mitä se yleensä oli? Onko meidän tarkoitus noin vain hyväksyä, että hän sorkkii taikojamme?"
"Mickey", Eddie toisti painokkaasti, "hän on Arcangelo Kuukoski."
 Kuukoski laski kätensä. "Siispä - eksyneet lampaat - arvostaisin, jos jäisitte odottamaan. Te muut sen sijaan voitte mennä - tai hetkinen." Äkkiä Eddie sävähti. Hän tunsi Kuukosken katseen itsessään ja pakottautui kääntämään kasvonsa tämän suuntaan. "Tietooni on tullut, että nuoriherra Armstrong tässä on parhaillaan tekemässä raporttia kokouksestamme maansa viralliseen sanomalehteen. Jospa kaikki ensimmäiseksi antaisimme hänen ottaa meistä ryhmäkuvan." Kukaan ei vastustanut. Eddie nousi epävarmana seisomaan, käveli pöydän päähän ja pyysi muita pysymään paikallaan, ensin englanniksi, sitten italiaksi. Epäsiististä ulkoasustaan huolehtivat tylypahkalaiset mulkoilivat häntä murhaavasti. Eddie mulkaisi takaisin. Hän halusi vain päästä nopeasti pois Kuukosken katseen alta - sen kiinteys hermostutti häntä.
Räps!

Noin kymmenen sekuntia myöhemmin sali oli tyhjentynyt lukuun ottamatta Tylypahkan oppilaita ja opettajia, venäläistä poikaa, espanjalaistyttöä sekä Kuukoskea itseään. Tässä Eddie näki mitä mainioimman tilaisuuden ottaa kontaktia kiinnostuksenkohteeseensa. Hän marssi mahtipontisesti tämän luokse, kumarsi ja suuteli herrasmiehen tavoin tämän kämmenselkää. "Je m'appelle Edgar, mademoiselle", hän aloitti mitenkuten opitulla peruskouluranskallaan, "et vous êtes trés belle. Saanen tiedustella neidin nimeä?" Hän kohotti kasvonsa - vain kohdatakseen tytön pohjattoman ällistyneen ilmeen.
"Hän ei puhu englantia", sanoi tummatukkainen venäläinen hänen vieressään ja hymyili huvittuneesti. Eddie ei ehtinyt ällistellä pojan englannintaitoa, ennen kuin tämä jo oli tulkannut koko edellisen puheenvuoron espanjaksi tytön korvaan. Tämän kasvot halkesivat hymyyn - toisaalta peittelemättömän ystävälliseen, toisaalta alentuvaan. Eddie kirosi mielessään. Taas yksi tyttö halusi hänestä 'vain ystävän'.
"Olen Renda", tyttö sanoi varovasti, tapailevalla englanninkielellä.
"Ja minun nimeni on Vladimir Mitrofanov", sanoi venäläispoika ja puristi toverillisesti Eddien kättä.
"Eh - Eddie Armstrong", Eddie sanoi - tai oli sanomassa, kun Mickey jolkotti paikalle hihkuen: "Pulla! Tule katsomaan!"
"Ihan kohta", Eddie mutisi.
"Pulla", sanoi Renda iloisesti, "hauska tavata!"

"Mitä sinä oikein haet siitä tytöstä?" Mickey tiukkasi heti heidän päästyään kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Kaksikko teeskenteli bongaavansa ikkunasta gondoleita, jotteivät toiset olisi kiinnittäneet heihin huomiota. Siitä tosin ei ollut pelkoa; Ravenin verensokeri oli kai taas pudonnut liiaksi, ja professoreilla oli täysi työ hätäillä hänen kanssaan. Eddie oli aiemmin kuullut McGarmiwan mutisevan, kuinka professori Kalkaros oli henkilökohtaisesti luvannut nylkeä hänet, jos Ravenille sattuisi jotakin - ja professori Kalkaroksen lupauksia oli syytä kunnioittaa.
"Mitäs luulisit?" Eddie sihahti.
"Luovuta alkuunsa", Mickey totesi suorasukaisesti, "ei sinulla ole mahdollisuuksia. Olet vähän liian brittiläinen hänen makuunsa."
"Mistäs muka tiedät?" Eddie ynähti.
"Yrittäisit tuota Ameliaa. Hän voisi olla kiinnostunut", sanoi Mickey ja hymyili ovelasti.
"Miaa", Eddie korjasi nopeasti. Sitten hän tajusi menneensä lankaan ja punastui helakasti. Mickey taputti hyväntahtoisesti hänen olkaansa. Lohduttavat sanat eivät kuitenkaan päässeet kurkkua pitemmälle; seuraavassa hetkessä tyttö näytti unohtavan koko jutun. Hän tarrasi vuorostaan ohi kulkevan McGarmiwan hihaan. Tämä kääntyi yllättyneenä nutturaansa kohentaen.
"Professori", Mickey sanoi, "eikö teitä lainkaan… huolestuta? Hänhän teki sen taikasauvajutun teillekin, eikö?"
McGarmiwa katsoi häntä nenänvarttaan pitkin. "Mitä oikein tarkoitat?"
"Minä en ainakaan sulata sitä, että minua estetään tekemästä taikoja", Mickey valitti.
"Neiti O'Neil", sanoi McGarmiwa, "olen vakuuttunut siitä, että herra Kuukoski tietää tismalleen, mitä tekee. Ja oletukseni mukaan teillä ei tule olemaan mitään käyttöä hänen kieltämilleen kirouksille, sillä teillä ei alun alkaenkaan ollut mitään aikomusta käyttää niitä."
"Mutta emme voi tietää-" Mickey aloitti. Kesken hänen lauseensa alkoi porraskäytävästi kuulua huutoa. Vaativa, napakka tytönääni kaikui paljaista seinistä. "Sandro! Rapido!" se huusi.
"Si, vengo subito!" vastasi toinen kärsimättömästi. Askeleet lähenivät, ja seuraavassa hetkessä odottajien eteen pelmahti kaksi nuorta italialaista. Tyttö oli pieni ja rähjäisissä vaatteissaan kovin vaatimattoman näköinen, vaikka hänen silmänsä kimalsivat kullanruskeina. Nekin tosin piilottelivat pitkän otsatukan alla. Poika oli tumma, leveäharteinen ja voimakkaan näköinen. Pisamat poskilla loivat häneen jonkinlaista piilottelevaa pikkupojan vaikutelmaa. Kaksikon hymyt valjuuntuivat heti, kun he astuivat saliin. Juoksuaskeleet pysähtyivät, ja he jäivät ovensuuhun seisomaan. Unenpuutteesta yhä kärsivät tylypahkalaiset eivät tienneet, miten suhtautua tulijoihin - ja ainoana vaihtoehtona he päätyivät katsomaan Kuukoskea. Tämä säteili jälleen ja levitti kätensä niin, että kaavun väljät hihat hulmahtivat kyynärpäihin asti. Kun kumpikaan nuorista ei tullut peremmälle, hän käveli tuttavallisesti heidän luokseen.
"Buongiorno, signor Kukousky", sanoi tyttö.
"Ah, Flavia! Come sta?" Kuukoski kysyi.
"Molto bene, grazie. E lei?" Tyttö jatkoi keskustelua varoen, kuin olisi liikkunut heikoilla jäillä - sikäli kuin italialaisena oli koskaan jäätä nähnytkään - mutta piti silti äänensävynsä kohteliaan ystävällisenä.
"Tutto bene", Kuukoski totesi hymyillen. Kaikki hyvin. Eddien saaman vaikutelman mukaan Kuukoskella oli aina kaikki hyvin. Nytkin hän hymyili kuin se aurinko, joka talvitaivaalta puuttui. Hän viittoili italialaistyttöä tulemaan lähemmäksi ja ohjasi tämän Eddien ja Mickeyn - sekä muiden tylypahkalaisten, jotka olivat vaivihkaa kerääntyneet heidän taakseen - luokse. "Questi sono i rappresentanti d'Hogwarts."
"Benvenuto in Venezia", tyttö sanoi ja katsoi suoraan Eddieen, "mi chiamo Flavia."

[Elfalas]

3.
Veden kaupunki

Heitä oli kolme.
Voi, millaisen hässäkän kaksi Tylypahkan edustajista nostikaan, kun heille ilmoitettiin että vain toinen heistä saisi liittyä Flavian seuraan! He tappelivat kynsin hampain vastaan - edes heidän opettajansa ei tahtonut saada heihin kuria. Loppujen lopuksi Flavian ryhmään päätyi sitten kuusitoistavuotias brittipoika, venäläisnuorukainen sekä espanjalainen tyttö. Viimeksi mainittu ei osannut englantia, ja Flavia tyytyi vaihtamaan hänen kanssaan pari sanaa italiaksi, joka sentään muistutti espanjaa kohtalaisen läheisesti.
Flavia Zanon oli kuudentoista. Koko lyhykäisen elämänsä hän oli asunut Venetsian kauniissa kaupungissa - ja siitä hän osasi olla ylpeä katsellessaan jokakesäistä turistivyöryä, joka valtasi hänen kotinsa kadut yhtä vääjäämättä kuin muurahaiset kömpivät keväisin pesistään. Ehkei hän edustanut niitä kaupungin rikkaimpia sukuja - hyvänen aika, eiväthän hänen vanhempansa olleet edes velhoja! Mutta hän itse oli noita. Se oli hänen tiensä ulos maailmasta, joka pyöri pikkuisen hedelmäkojun ja vaatepuodin ympärillä. Hän janosi vuosi vuodelta enemmän tilaisuutta perehtyä syvemmin taitoihin, joita hän oli tähän mennessä oppinut vain vanhemmilta sisaruksiltaan.

Ja nyt sellainen tilaisuus oli tullut kohdalle. Hänellä oli opastettavanaan kolme nuorta taikuria aivan eri puolilta maailmaa, niin kaukaa ettei hän osannut edes haaveilla matkustavansa heidän kotikonnuilleen. Flavia oli iloinen, toisaalta jännittynyt - ja ennen kaikkea hämmentynyt. Hän ei edes tiennyt, mitä kieltä näille kolmelle puhuisi.
Ensimmäinen, englantilainen, oli nimeltään Eddie - hän oli pyylevä, ruskeatukkainen nuorukainen jolla oli suuret, surulliset silmät ja joka piti päässään nuhraantunutta lippalakkia. Hän todella näytti pikkupojalta, ja jollei hän olisi ollut hiukan Flaviaa itseään pitempi, tyttö ei olisi uskonut tämän olevan ikätoverinsa. Poika käyttäytyi kömpelön herrasmiesmäisesti, ikään kuin olisi yrittänyt parhaansa mukaan tehdä vaikutusta johonkin - ja Flavia aavisti, ettei se joku ollut hän itse. Hän katsoi parhaaksi olla huomauttamatta siitä.
Toinen, Renda - joukon ainoa tyttö - hän vaikutti aurinkoiselta kuin Venetsia kesäisin. Jossakin hänen silmänurkassaan pilkahti hetkellisesti häivähdys ahdistusta - mutta Flavian huomio kiinnittyi ennemminkin hänen seuralaiseensa, venäläispoika Vladimiriin. Mustatukkaisena ja vihreäsilmäisenä hän antoi jotenkin eksoottisen vaikutelman siitä huolimatta, että Flavia oli ikänänsä nähnyt tuhansittain turisteja kaikkialta maailmasta. Poika oli hyvin kaunis, vakava, vaitonainen - ja pukeutunut kuin parastakin juhlatilaisuutta varten. Hänen käsiensä liikkeestä Flavia kuitenkin vaistosi tuskaa, niin syvälle haudattua ettei tämä kenties ollut siitä tietoinen edes itse. Jotakin piilotteli syvällä tämän nuorukaisen aivokuoren poimuissa, ja Flavia aavisti, että jos se jokin pääsisi irti, ei seuraisi mitään hyvää.
Paras pitää häntä silmällä.

Sitten oli Kukousky. Flavia ei koskaan ollut pitänyt tästä. Hänellä oli taipumus vaistota ihmisistä aina näiden syvin olemus, ja oli kuinka kuuluisa tahansa, Kukousky oli jotenkin hämärä. Ikään kuin kartoittamaton, valkea laikku kartalla tai sumun peittämä rantaviiva - Flavia ei saanut hänestä selkoa, ja jo se yksinään oli huolestuttavaa. Vaikka Flavia yritti käyttäytyä tämän läheisyydessä niin tyynesti kuin suinkin, olla kunnioittava mutta pitää silti etäisyyttä, hänellä oli sellainen kutina että signor Arcangelo Kukousky tiesi tismalleen, mitä hänen päässään liikkui. Eikä se juurikaan lientänyt Flavian huolta.
"Dove possiamo incontrarci?" Flavia kysyi nopeasti Kukouskylta kääntyessään ulko-ovelle. "Missä tapaamme?"
"Täällä", Kukousky vastasi italiaksi, "kello kolmelta. Haluan puhua kanssasi."
Flavia nyökkäsi. Arcangelo Kukousky halusi puhua hänen kanssaan kahden kesken. Oliko mitään huolestuttavampaa? "Arrivederci."
Kukousky kohotti kämmenensä jäähyväisiksi.

Flavia ja hänen uutukaiset suojattinsa astuivat kadulle. Flavia joutui pidättämään heitä menemästä edemmäksi, jottei väkijoukko olisi tempaissut heitä mukaansa - kyllä vain, Venetsia oli ehkä maailman kaunein kaupunki, mutta toisaalta se oli myös yksi maailman ahtaimmista. Venetsiassa sitä liikkui sinne, minne muutkin olivat menossa, ellei päässyt pujahtamaan sivukujille. Sivukujilla puolestaan liikkui hämärää väkeä. Flavia kääntyi opastettaviinsa päin ja kysyi:
"Parlite italiano?"
"Si", vastasi pyöreä poika toivottomalla korostuksella. Flavia joutui hillitsemään hymyn. Hän saattoi olla kokenut turistiopas, mutta hän oli myös venetsialainen eikä voinut mitenkään olla tuntematta hienoista sääliä niitä kohtaan, jotka eivät olleet.
Sandro konkkasi heidän ohitseen neljän opastettavansa kanssa. Siihen joukkoon kuuluivat loput Tylypahkan edustajat - kolme tyttöä ja yksi poika, joka tosin pitkine hiuksineen muistutti erehdyttävästi nuorta tyttöä. Tulijoiden vaaleat kasvot jaksoivat kerta kerran jälkeen hämmästyttää Flaviaa - hehän olivat kuin posliinia!
"Mitä aiotte tehdä?" Sando kysyi reippaasti.
"Vien heidät ajelulle", Flavia sanoi salaperäisesti hymyillen. Hänellä oli suunnitelmansa.
"Minä vien omani Pyhään Markukseen", Sandro selitti innoissaan, "tiedän hyvän jekun jolla pääsee jonon ohitse."
"Vie heidät mieluummin vaikka Muranoon kauppakierrokselle", Flavia sanoi, "siellä pidetään messua. Paras käydä siellä vasta arkena."
"Muranossa menee koko päivä", Sandro vastusti.
"Menköön - ei meillä ole kiirettä."
Flavia havahtui siihen, että vieraat olivat kokoontuneet oppaidensa ympärille ja töllistelivät nyt heitä peittelemättömän hämmentyneinä. Sandro ja hän vaihtoivat tietäväisen katseen - he tulivat heidän kaupunkiinsa muka italiaa puhuen, mutteivät ymmärtäneet sanaakaan Veneton omasta murteesta. Ulkomaalaiset osasivat olla itsevarmoja. Minä olen ehkä köyhä tyttö, hän ajatteli, mutta ennen kuin he pilkkaavat vaatteitani, heidän on opittava tekemään se oikealla kielellä. Hetken hekumoituaan Flavia vaihtoi jälleen kirjakieleen ja kääntyi Eddien, Rendan ja Vladimirin puoleen.
"Posso presentarle Alessandro Branca?"
Tässä vaiheessa Eddie kyllästyi esittelemään onnettomia italian taitojaan ja ryhtyi puhumaan englantia. Flavian oli pinnistettävä saadakseen selvää tämän sanoista.
"Minne me menemme?" poika kysyi. Flavia hymähti.
"Pian näet", hän sanoi vuorostaan englanniksi. "Ciao, Sandro!" hän huudahti, ja Sandro kohotti iloisesti kättään. Sitten hän otti nokkapaikan porukassaan ja juoksi suoraan väkijoukkoon. Hänen seuraajillaan oli täysi työ pysyä hänen perässään. Sandro kuului selittävän päivän uudistunutta ohjelmaa opastettavilleen. Sitten he suuntasivat väkijoukon mukana kohti venerantaa.

He ohittivat suuren kanavan ja suuntasivat pienemmille kujille välttyäkseen eksymästä toisistaan. Kun väkijoukon meteli oli hetkeksi laantunut, Flavia pysähtyi kiinnittämään hiuksiinsa suunnattoman, safiirinsinisen riikinkukonsulan. "Tällaisia on varmaankin kaupungissa monta", hän sanoi, "mutta jos olemme onnekkaita, yksikään niistä ei osu samaan paikkaan kanssamme. Seuratkaa tätä sulkaa, niin pysytte jäljessäni."
Vieraat nyökyttelivät. Flavia kihisi; hänen englantinsa ei ollut kovin harjaantunutta talven jäljiltä, mutta hän näytti tekevän asiansa selväksi aivan kohtuullisesti - ja sitä paitsi hän opasti ensi kertaa ikäisiään.
"Saanko ottaa kuvan?" kysyi Eddie.
Flavia hymyili hänelle, ja kameran salamavalo räpsähti hänen kasvoillaan. Kuva tulostui saman tien; siinä näkyi vastapäisen rakennuksen rapautunut seinä sekä katulyhdyn päällä tasapainotteleva pulu. Hetken kuluttua valokuva-pulu alkoi nokkia vilkuttavan valokuva-Flavian päätä. Oikea Flavia tuijotti tätä ihmeissään.
"Etkö muka ole nähnyt ennen valokuvaa?" Eddie ihmetteli.
"En", Flavia sanoi hiljaa, "olen ollut… poissa." 'Poissa' tarkoitti samaa kuin eristyksissä, piilossa oman perheensä luona. Heillä ei ollut varaa lähettää lapsiaan oikeaan taikakouluun saamaan makua suuresta taikamaailmasta. Harvat edes tiesivät heidän olevan velhoja.
"Venite", Flavia sanoi napakasti, "mennään rantaan." Niin he suuntasivat maidonvalkoisena kiiltelevän kanavan rannalle, sinne mistä gondolit kulkivat. "Olette onnekkaita", Flavia kertoili, "gondoliajelu maksaa nykyään kahmalokaupalla rahaa. Me selviämme vähemmällä."
"Miten?" kysyi Vladimir.
"Perhealennuksella", Flavia sanoi ovelasti.

Hän nosti kätensä ja viuhtoi voimiensa takaa lähestyvälle veneelle. Se oli musta ja virtaviivainen, kuten kaikki muutkin gondolit, ja sen kuljettaja oli puettu polvihousuihin, raidalliseen paitaan ja olkihattuun kuten gondolieerit aina - mutta Flavia tunnisti tämän nimenomaisen veneen siitä, että siihen, missä gondolieeri yleensä piti kukkakimppua, oli sullottu punainen silkkihuivi ja vihreänä kiiltelevä riikinkukonsulka. "Federico!" Gondolin kokka kääntyi ja suuntasi kohti rantaa. Gondolieeri kohotti hattunsa lieriä nähdäkseen paremmin - ja paljasti samalla kirkkaat, hunajanväriset silmät, samanlaiset kuin sisarellaan.
"Sorellina", sanoi Federico Zanon yllättyneenä, "chi sono questi? Keitä he ovat?"
"Visitatori d'Hogwarts", Flavia sanoi, "muistathan kun kerroin heistä? Opastan heitä tänään."
"Toki." Fedrico ohjasi gondolin taidokkaasti kanavan sivuun ja pysäytti sen ainokaisella airollaan. Hän ojensi kätensä Flavialle ja totesi: "Naiset ensin."
"Questo è il mio fratello", Flavia esitteli ylpeänä. Hän hyppäsi ketterästi veneeseen ja asettui pehmustetulle penkille. Muut seurasivat perässä epävarmasti, kuin olisivat pelänneet putoavansa laidan yli. Federico nauroi heille ja tuki heitä, kun he kompuroivat.

"Kaksi molemmille sivuille", Federico komensi kangertelevalla englannillaan.
"Teidän täytyy tehdä kuten hän sanoo", Flavia opasti, "vain hän tietää, kuinka gondoli pidetään tasapainossa." Joukko nauroi, kun Federico pian määräsi Eddien istumaan keskelle - sille paikalle, joka turistien mielestä kuului aina 'rakastavaisille'. Flavia tiesi kuitenkin, että veneen ohjaaminen kysyi tarkkuutta - alus oli pitkä ja kapea ja saattoi helposti kellahtaa kyljelleen jollei gondolieeri tuntenut sitä läpikotaisin.
"Veljesi on siis gondolieeri", Vladimir totesi. Flavia naurahti.
"Tavallaan", hän sanoi. Vladimir näytti käsittävän, ettei hänen arvauksensa ollut osunut aivan oikeaan, muttei kuitenkaan välittänyt - kääntyi vain selittämään tilannetta Rendalle. Tyttöä näytti hermostuttavan hänen oma ymmärtämättömyytensä. Federico puolestaan oli keskittynyt ohjaamiseen. Hän ei ollut vielä niitä taitavimpia gondolieereja, vaikka lahjakas olikin. Niin Flavian puhekumppaniksi jäi Eddie - joka ei suoraan sanottuna hänen mielestään ollut niitä kaikkein puoleensavetävimpiä persoonia. Tai kenties sillä tavalla kuin yksivuotias vauva on puoleensavetävä.
Suureksi yllätyksekseen Flavia itse ei kuitenkaan joutunut aloittamaan keskustelua. Eddie katsoi häntä pitkään ja hönkäisi sitten tahdittomasti: "Kerro Crocifissa Kuukoskesta."
Flavia pyöritteli päätään. "Mitä tahdot tietää hänestä?"
"Kaiken", Eddie sanoi. "En ole koskaan kuullut hänen tarinaansa paikallisen suusta. Siitä puuttuu jotakin."
"Crocifissa Kuukoski", Flavia tokaisi kimpaantuneena, "oli sentään koko silloisen Euroopan mahtavin noita!"
"Minun nähdäkseni hän oli jonkin sortin varhainen pasifisti", Eddie sanoi totisena. Silloin Flavia luovutti, toisaalta siksi että se oli ainoa keino päästä aiheesta eroon, ja toisaalta siksi ettei hän osannut kuvitellakaan sivistymättömyyttä joka salli pojan nimittää Santa Crocifissaa 'varhaiseksi pasifistiksi'. Hän aloitti alusta - aikojen alusta ja kaupungin alusta.

"Kun Rooman valtakunta hajosi", hän selitti, "ja kansainvaellukset alkoivat, silloisen Veneton alueen asukkaat pelkäsivät hunneja. Kun maahan hyökättiin, he pakenivat suomaalle merenrantaan - väliaikaisesti vain, kunnes tunkeilijat lähtisivät. Mutta venetolaisten ikäväksi he olivat tulleet jäädäkseen. Silloin he ajattelivat: 'Mikäs täällä on ollessa', ja ryhtyivät paaluttamaan itselleen asuinsijoja. Venetsian kaupunki kasvoi ryppäälle pieniä saaria. Se sai nimen Repubblica serenissima, meren kuningatar.
"Mutta hunnien joukossa oli mahtavia velhoja. He liittoutuivat vanhan Rooman keisarikunnan vanhoillisimpien kannattajien kanssa ja saapuivat Venetsiaan, ottivat sen hallintaansa. He perustivat dogen, yksinvaltiaan, huoneen. Ja sitten tuli Crocifissa Kukousky kaukaa anglosaksien maalta. Hän oli kuvankaunis, ja silloinen doge rakastui häneen silmittömästi. Vaikka Kukousky itse vihasi miestä, hän nai tämän, koska rakasti Venetsiaa. Doge ei kuitenkaan tiennyt, että hänen nuorikkonsa oli verraton noita. Vuosikausien ajan hän eli väkivaltaisessa, rakoilevassa avioliitossa paljastamatta voimiaan ja manipuloi vähin äänin diktaattoria hallitsemaan oikeudenmukaisesti. Mutta sitten Kukousky rakastui palatsin renkipoikaan. Hän synnytti tälle kaksoset, pojan ja tytön - mutta saatuaan tietää vaimonsa uskottomuudesta doge antoi hukuttaa pojan. Kun Kukousky vastusti, hänen puolisonsa tuomitsi hänet poltettavaksi. Hän kuoli kaikessa hiljaisuudessa palatsin takapihalle rakennetussa polttoroviossa - ei kirkunut eikä itkenyt.
"Tämä hiljainen kuolema kuitenkin teki hänestä yhden Venetsian suojelijoista. Juuri ennen kuin rovio sytytettiin, Kukousky langetti kaupungin ylle mahtavan loitsun, jonka vaikutus ei ole haalistunut edes hänen menehdyttyään. Tämä loitsu kasvattaa ja suojelee Venetsiaa ja tuo sille iloa ja auringonpaistetta. Ennen pitkää se oli kaatava myös dogen hallinnon kostona sille, joka surmasi Kukouskyn pojan. Jästit uskovat hänen kuolleen marttyyrina uskonsa puolesta. He kutsuvat häntä Santa Crocifissaksi ja rakentavat hänelle patsaita. Meille velhoille ja noidille hän taas on esikuva - saavuttamaton, mutta tosi." Flavia päätti kertomuksensa huomatakseen, että myös Renda ja Vladimir olivat lakanneet juttelemasta ja tuijottivat nyt häntä.

"Ja Arcangelo Kuukoski on hänen sukuaan?" Eddie varmisti.
Flavia nyökkäsi. "Hänen tyttärensä sukuhaaraa suoraan alenevassa polvessa. Kerrotaan, että hänen tuhkansa on siroteltu Ca' di Kukouskyn ylle. Siksi jokainen siellä syntynyt saa ennenkuulumattoman mahtavat taikavoimat."
Vladimir pärskähti. "Ovatko kaikki venetsialaiset noin taikauskoisia?"
"Jolleivät tarinamme miellytä sinua, kaupungista pääsee pois mitä hyvänsä vesireittiä pitkin", Flavia pyhähti loukattuna. Veneseurue vaikeni lukuun ottamatta Federicoa, joka huuteli parhaillaan jotakin ohi sauvoville gondolieereille. Flavian kertoessa he olivat äkkiä edenneet suurelle kanavalle saakka. Aallokko oli epävakaa ja ohjaaminen vaikeaa, mutta Federico otti näppärästi tukea seinien kulmista ja työnteli venettä eteenpäin täydessä tasapainossa. Flavia totesi veljensä kehittyneen viime kerrasta.

"Tuota", aloitti Eddie varovasti, "olisi vielä yksi kysymys."
"No mitä?" Flavia kihahti.
"Tuota - siis nämä gondolit. Miten sellaista pääsee… ohjaamaan?" Pojan silmät säihkyivät kirkkaampina kuin kulta Pyhän Markuksen kirkon seinissä. Flavia kuitenkin murskasi hänen unelmansa purskahtamalla nauruun.
"Siitä voit olla varma, ettei sinusta siihen ole!"
"Miten niin?" Eddie kysyi ja käpertyi närkästyneenä itseensä.
"Gondolieerin ammatti kulkee suvussa", Flavia selitti, "kun vanha gondolieeri jää eläkkeelle, hänen poikansa saa veistättää itselleen oman veneen ja ryhtyä opettelemaan sen ohjaamista. Vain aito venetsialainen saa ohjata gondolia."
"Mitä vikaa minussa muka on?" Eddie ynähti.
"Vain se, ettet ole syntynyt Venetsiassa", Flavia sanoi napakasti.
"Onko sinun isäsikin gondolieeri?" kysyi Vladimir.
"Ei!" Flavia alkoi jälleen nauraa. "Meillä ei olisi varaa veneeseen vaikka tahtoisimmekin!"
"No niin! Miten sitten-" Eddien lause keskeytyi, kun Federico totesi:
"Van'a naapurimme antaa silkkaa 'yvän 'yvyyttään minun o'jata venettään. 'Än pitää minua omana poikanaan. Tasapaino ei tietysti ole minulle paras ma'dollinen" - hän piti tauon sysätäkseen gondolin pois vesitaksin tieltä - "mutta käy, kunnes saan säästettyä ra'at omaan."
Flavia puraisi huultaan. Kas niin - nyt hänen taustansa oli tullut ilmi. Toivottavasti häntä ei nyt halveksittaisi köyhyytensä takia. "Rico", hän sanoi, "voisitko jättää meidät tässä? Meidän täytyy kiiruhtaa."
Seurue protestoi sillä perusteella, että suurin osa kaupunkia oli jäänyt heiltä näkemättä, mutta Flavia vakuutti, että he ehtisivät vielä kiertää nähtävyyksiä kyllästymiseen asti. Federico auttoi heidät kuivalle maalle, ja hyvästeltyään veljensä Flavia johdatti joukon kohti Pyhän Markuksen aukiota.

[Elfalas]

4.
Juhlan kaupunki

Kolmen tunnin kaupunkikierroksen aikana venetsialaisten luonne oli avautunut Mialle aiempaa syvällisemmällä tavalla. Häntä oli kyllä varoitettu näiden hyväntahtoisesta ylimielisyydestä ja siitä, kuinka mielellään he juhlivat - mutta kukaan ei ollut tullut maininneeksi, että kaupungin asukkaat olivat ennenkuulumattoman taitavia kaupankäyjiä. Heidän neljän hengen seurueensa oli kynitty luita myöten! Ainoa, joka ei ollut ostanut mitään, oli heidän oppaansa Alessandro, joka oli sentään syntyperäinen venetsialainen! Miaa toisaalta kiukutti, mutta toisaalta hän oli niin innoissaan, ettei edes jaksanut muistella kankkulan kaivoon menneitä kaljuunoitaan.
Kolmessa tunnissa he olivat kiertäneet Venetsian pääsaaren tärkeimmät nähtävyydet - katselleet kaikkea ulkoapäin menemättä lähelle. Sandro oli vakuuttanut, että he ehtisivät kyllä kahden viikon aikana ihmetellä rakennuksia kyllästymiseen asti. Sen sijaan he olivat nähneet talon, johon ihmiset jättivät autonsa kaupunkiin tullessaan - Venetsian kapeille kaduille eivät moiset kulkuneuvot mahtuneet. Mia ei kaikessa hälinässä ollut ehtinyt edes huomata autojen puuttumista, ja pysäköintihallin näkeminen oli hänelle valtava järkytys. Sieltä palatessaan he olivat kulkeneet suuren kanavan vartta, ja ihmetelleet valtavia kartanoita, joita venetsialaiset edelleen itsepäisesti nimittivät 'taloiksi', vaikka 'linna' olisi voinut olla lähempänä totuutta. Sandro selitti senkin heille:
"Kaupunkivaltion aikana ainoastaan dogen asunnosta sai käyttää sanaa palazzo. Kartanosta tai miksi ikinä niitä kutsuttekin tuli vain ca'."
Erään marmoriseinäisen rakennuksen kohdalla Sandro oli pysäyttänyt joukon. "Tämä on nimeltään Ca' d'Oro", hän oli sanonut, "illan tullen tiedätte miksi."
Mia, joka ei osannut italiaa, ei tietenkään ymmärtänyt nimen päälle, mutta Meara muistutti ehtimiseen lukeneensa 'kultaisesta talosta' ja odotti innoissaan näkevänsä sen todellisen olemuksen.

Turistikierros oli päättynyt Venetsian keskukseen, Pyhän Markuksen aukiolle, jonka ympärille keskittyivät kaupungin kenties hienoimmat rakennukset: Pyhän Markuksen basilikan taivaita hipovat tornit sekä entinen dogen palatsi. Aukiolla kuhistiin, naurettiin ja tanssittiin. Pyhän Markuksen patsaiden juurella myi muuan vanhus siemeniä annettavaksi puluille. Puluja aukiolla sitten riittikin - ne olivat suurin piirtein ainoa asia, mitä kaupungissa oli enemmän kuin ihmisiä. Mian piti todella katsoa mihin astui, ettei olisi tallannut yhdenkään pyrstön päälle. Lisäksi linnut olivat vielä röyhkeitäkin. Ne hyppivät aivan kulkijoiden varpailla ja viis veisasivat siitä, että olivat vähällä jäädä alle.

Nyt Mia, Meara, Raven, Mickey ja Sandro istuivat Venetsian vanhimmassa kahvilassa aivan aukion tuntumassa ja lusikoivat innokkaasti jäätelöannoksiaan. Café Florianin oli Sandron kertomuksen mukaan perustanut jo 1700-luvulla velho Florian Valchonoccha Venetsian näyttävimmälle paikalle. Vastoin hänen odotuksiaan siitä oli tullutkin ihmeen suosittu jästien keskuudessa - sitä olivat käyttäneet kokoontumispaikkanaan vuosisatojen mittaan monet kuuluisat taiteilijat. Nykyisin korkeat hinnat kuitenkin karkottivat useimmat jästit. Seurue oli järkyttynyt nähdessään ruokalistan, mutta Sandro oli vain iskenyt silmää tarjoilijalle ja sopottanut tälle jotain italiaksi. Mian ihmetykseksi tarjoilija oli hymyillyt takaisin ja tuonut heille suuret kulholliset jäätelöä. Aurinkokatoksen alla pienimuotoinen orkesteri soitti viulumusiikkia, eikä Mia mitenkään voinut olla tuntematta oloaan melkoisen kuninkaalliseksi siinä istuessaan.
Mickey ja Meara yrittivät parhaansa mukaan saada eloa Raveniin, joka ei ollut sanonut juuri mitään koko päivänä. Poika istui vain alallaan ja piilotteli paksun, ruskean otsatukkansa takana. Tytöt yrittivät härnätä häntä palmikoimalla hänen hiuksiaan - mutta luihuinen vain ravisteli ahdistelijat kimpustaan ja jatkoi annoksensa sorkkimista.
"Tuollainen ei ole hyväksi verensokerillesi", Meara töksäytti kimpaantuneena.
"Eihän se syö mitään muutenkaan", Mickey huomautti terävästi.
"Antakaa hänen vain olla", Mia sanoi lopulta, "kaikki ovat väsyneitä. Minä voin syödä hänen jäätelönsä, jollei hän itse halua."
Kukaan ei nauranut. Hetken neuvoteltuaan Meara ja Mickey veivät Ravenin jäätelön ja jakoivat sen keskenään. Sandro oli siirtynyt sivummalle vaihtamaan kuulumisia tarjoilijan kanssa. He puhuivat italiaa suureen ääneen, ja Miaa harmitti, ettei hän ymmärtänyt sanaakaan.
Pärjäät kyllä, hän muistutti itselleen, tähän mennessä kaikki ovat puhuneet oikein hyvää englantia.
Mia ei osannut italiaa. Eikä ranskaa. Eikä sen puoleen mitään muutakaan. Englannilla pärjäsi kyllä kaikkialla, ja jos ei pärjännyt, oli opeteltava pärjäämään. Meara kiusasi usein Miaa hänen kyvyttömyydestään oppia kieliä, mutta Mia itse ei piitannut. Tällä matkalla hän aikoi lähtemättömästi todistaa ystävälleen, että englanti riitti.

Meara Shadowline oli persoonallisen näköinen tyttö. Hän jätti Mian täysin varjoonsa häntä päätä pitempänä, eivätkä asiaa suinkaan auttaneet hänen hennon orvokinväriset hiuksensa, jotka hän kietoi aina monimutkaiselle nutturalle päälaelleen. Juuri nyt ne oli palmikoitu ja punottu kuin rusetille, ja muutama irtosuortuva riippui kehystämässä hänen kasvojaan. Hän ompeli itse kaikki vaatteensa ja maalasi ja painoi niihin kuvioita. Mia itse näytti vaatimattomalta vaaleine hiuksineen ja ruskeine raitoineen, ja hänen sinivihreät silmänsä tuntuivat hukkuvan hänen kasvoihinsa vaikka olivat kuinka suuret. Pienikokoisena hän jäi helposti muiden jalkoihin. Mutta sellaista oppi välttämään silloin kun talossa oli lauma teini-ikäisiä poikia - ja teini-ikäisiä hänen veljensä olivat olleet silloin kun hän oli vielä ollut oppimisiässä. Mia osasi ottaa ilon irti elämästä. Hänellä ei ollut äitiä puhaltamassa pipejä pois. Hän ei ollut mikään kitisevä pikkutyttö.
Toisaalta, eipä ollut Mearakaan. Rohkelikon oleskeluhuoneessa rätisi, kun Mia ja Meara ottivat yhteen.

Mia antoi päänsä vaipua taakse ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa. Se tuoksui savulta, suolalta, levältä ja paistuvilta leivonnaisilta. Jos hän olisi nyt ollut kotona Englannissa, olisi varmaankin satanut kaatamalla - tai jollei olisi satanut, olisi ainakin ollut niin sumuista, ettei ulos olisi ollut menemistä. Täällä Venetsiassa sen sijaan oli mukavan lämmintä, niin lämmintä ettei päällystakille ollut tarvetta, ja jopa aurinko suvaitsi silloin tällöin pistäytyä esittäytymään. Niin - ja jäätelö. Se oli parasta, mitä Mia koskaan oli syönyt.
Mia havahtui ajatuksistaan, kun Mickey yhtäkkiä kiljahti: "Tuolla on Eddie!" Sekä Meara että Mia hyppäsivät pystyyn molemmin käsin huitoen. Silloin Sandrokin huomasi tulijat ja kohotti letkeästi kättään. Italialaistyttö, Flavia, kipitti oikopäätä Sandron luokse, ja vain vähän hänen jäljessään tulivat Eddie Armstrong, puuskupuh ja Mickeyn ystävä, sekä Spenderin ja Arkangelin koulujen edustajat. Mia nousi ja tarjosi Rendalle paikkansa. Tämä otti sen vastaan ja hymyili. Kumpikaan ei tiennyt, mitä sanoa.
"Kielimuuri", Mia lopulta naurahti.
Renda katsoi häntä pitkään, ymmärtämättömänä. Epätoivoissaan Mia kääntyi Vladimirin puoleen - tämä hymyili alentuvasti ja kumartui kuiskaamaan tytölle jotain tämän äidinkielellä. Ymmärrys levisi Rendan kullanruskeille kasvoille.
"Kieli-myyri", hän äänsi varovasti. Mia taputti häntä rohkaisevasti selkään.

Tuota pikaa Flavia pyysi anteeksi ja katosi 'tärkeään tapaamiseen' näyttäen jotenkin pahoinvoivalta. Sandro taas tarjoutui ystävällisesti saattamaan seurueen hotellille. Heidän kävellessään hän selitti, kuinka Venetsiassa suunnistettiin: "Teidän on paras opetella suunnistamaan Ca' di Kukouskylle. Pikkukujia on aika paljon - mutta ei hätää", hän tyynnytteli kun Eddie näytti hätääntyneeltä, "joka ikisellä kulmalla on kylttejä Piazza San Marcoon tai Rialtoon. Jos osaatte reitin Pyhän Markuksen aukiolta, ette voi eksyä."
Eihän kukaan heistä osannut, mutta venetsialainen ylpeys oli nostattanut brittiläisissä vastareaktion, eikä kukaan myöskään ollut halukas myöntämään, ettei ehkä pärjäisikään yksikseen missä tahansa maailmankolkassa.

Sinä iltana kaikki olisivat halunneet mennä aikaisin nukkumaan - mukaan lukien professori McGarmiwa, joka oli pysynyt päivän valveilla 'italialaisen kahvin ja isännän ihastuttavan hymyn voimin' ja vetäytyi heti päivällisen jälkeen omaan huoneeseensa pyytäen, ettei häntä häirittäisi. Mia, Meara ja Mickey jakoivat yhteisessä huoneessaan sänkyjä, kun oveen äkkiä koputettiin.
Käytävässä seisoi Flavia helpottuneesti hymyillen. Hänellä oli päällään kimaltava, monikerroksinen hame, eikä Mia olisi edes tunnistanut häntä, ellei hän olisi laskenut sulkakoristeista naamiota silmiltään. "Buona sera. Aiotteko jättää juhlat väliin?"
"Juhlat?" kysyi Meara, joka oli ilmestynyt aivan Mian taakse.
"Tietenkin! Onhan Carnevale! Ette voi mitenkään olla liian väsyneitä tähän. Se on ehkä parasta Venetsiassa! Sandro hakee pojat. Pukekaa päällenne niin lähdetään."
Tämän yllätysvierailun seurauksena Tylypahkan tyttöjen ensi kosketus Venetsian karnevaaliin tapahtui hyvin pikaisesti järjestetyissä asusteissa. Flavian mukaan heillä ei ollut aikaa viettää tuntikausia laittautuen, ja hän pakotti heidät pukeutumaan mitenkuten ja sitomaan hiuksensa niin etteivät ne olleet silmillä. Sitten mentiin.

Ilta oli kirkas. Hajanaiset pilvenriekaleet pitivät taivaalla juoksukilpailua tähtien toimiessa tuomareina, ja alhaalla meri kannusti niitä kohinallaan. Se oli kai lyönyt vetoa saaren kanssa - sillä saari kohisi aivan yhtä lailla. Flavian mukaan se johtui siitä, että italialaisilla oli tapana lähteä sunnuntai-iltaisin ulos parhaisiinsa pukeutuneina - mutta oli kuinka oli, Mia oli aivan pyörällä päästään. Tuntui kuin hän olisi kokonaan menettänyt kasvojensa lihasten hallinnan. Hänen katseensa poukkoili paikasta toiseen. Kaikkialla kirkkaita värejä, kultaa, hopeaa, kimallusta! Ääniä - naurua, laulua, askelia, kättentaputusta. Väsyneiden pikkulasten kitinää. Ja tuoksui - kaikelta. Kaukaisten maiden mausteilta, karamellilta, mereltä, juhlalta, seikkailulta! Kaikki Mian ympärillä pyöri niin vinhaan, ettei hän edes osannut tuntea itseään vaatimattomaksi lyhyessä, mustassa hameessaan, joka ainoina koreiluinaan sai ylpeillä kultaisilla rannerenkailla. Mearalla oli monilaskoksinen satiinileninki, Mickeyllä vihreä harsohame, laakeriseppele ja balettitossut. Jopa Eddie Armstrong yllätti sulautumalla hämärään mustine viittoineen ja antiikkisine naamioineen.
"Näitkö Ravenin?" Meara kiljui hälyn yli Mian korvaan. Siitä ei ollut pelkoa, että ääni kantaisi kauemmas - sen verran meteliä juhlaväki sai aikaan. He eivät pystyneet itse ohjaamaan kulkuaan; viimeksi kun he olivat nähneet Flavian riikinkukonsulan, se oli suunnannut väkijoukon vanavedessä Pyhän Markuksen aukiolle päin.
"Näin", Mia sanoi ja nauroi, "hän aivan hehkuu!"
"Niin - värittömyyttään", Meara tokaisi, "näyttää lähinnä lumiukolta, paitsi että tukka on pitkä. Ja vieläkin hän kulkee pää painuksissa, huomaatko? Ei katso ketään silmiin."
"Se johtuu siitä että hän on luihuinen", Mickey heläytti, "luulee olevansa kaikkien yläpuolella."
"On rumaa puhua pahaa selän takana, neidit", moitiskeli Eddie. Siitäpä tytöt saivatkin hetkiseksi muuta ajateltavaa, kun ryntäsivät tutustumaan kullattuun, koristeelliseen valtikkaan jota poika kantoi kädessään. Miakin tiedosti vain etäisesti, että Raven katosi tungokseen samoihin aikoihin kuin hotelli Londran punatiiliset seinät jäivät näköpiiristä.

Pyhän Markuksen aukiolla oli hieman väljempää. Flavia pysähtyi ja etsi tylypahkalaiset käsiinsä basilikan leijonapatsaiden tuntumassa. Välittämättä innostuneista päiväturisteista he asettuivat nojailemaan patsaisiin ja nauttivat illan äänistä ja tuoksuista. Pikkuinen professori Lipetit, joka oli heti ensimmäisenä päivänä täydellisesti sisäistänyt Venetsian syvimmän olemuksen, luisteli kai kukonpäineen heidän ohitseen - vaikkakaan Mia ei ollut siitä täysin varma.
Hetkeä myöhemmin Sandro ilmestyi paikalle tulenpunaisessa kaavussa opastaen Vladimiria, joka talutti Rendaa käsipuolessaan. Kaksikko keskusteli innokkaasti espanjaksi. Mia unohtui hetkeksi tuijottamaan venäläisnuorukaista; tuntuiko hänestä vain, vai tekivätkö valonheittimet hänen vaalean ihonsa ja mustien kutriensa välisen eron vielä entistäkin näyttävämmäksi? Poika oli hoikka, hänen kasvonsa olivat yhtä lailla kaidat - mutta huulet täyteläiset. Vasta nyt Mia havahtui huomaamaan, että toinen hänen vihreistä silmistään näytti oudon samealta. Ikään kuin olisi katsonut tyhjää toisen liikkuessa vilkkaasti ympäriinsä. Oikeastaan ero oli mitättömän pieni. Saattoi olla, että Mia vain kuvitteli.

"Flavia!" Sandro puuskahti esittäen teatraalisesti järkyttynyttä. "Voitko todella väittää, ettei koko seurueesi ole naamioitu? Olen hyvin pettynyt sinuun!"
"Sinä ja sinun naamiosi. Eipä omakaan väkesi ole täysin asianmukaisesti puettua", Flavia näpäytti. Mian ja Vladimirin katseet kohtasivat hetkeksi - sitten Mia virnisti ja peitti silmänsä dramaattisesti käsillään. Vladimirin suupieli värähti. Hetken harkittuaan hän teki samoin.
"Asialle täytyy oikopäätä tehdä jotain", Sando totesi edelleen koko hammasrivillään hymyillen. Hän kaivoi kaapunsa taskusta jotakin, mikä näytti aivan valkoiselta silkkihuivilta ja ojensi sen Vladimirille. Mialle hän kuiskasi: "Palaan pian." Sitten hän katosi väkijoukkoon.
Vladimir kiersi kangaskäärön auki ja tutki sitä hetken. Mia totesi, että kankaaseen oli leikattu silmänreiät. "En tarkoita loukata", poika sanoi englanniksi osoittaen sanansa Flavialle, "mutta tätä en laita päälleni. En tahdo naamioitua."
"Hei, älä viitsi!" puuttui Meara puheeseen. "Älä ole tylsä!"
"Minut", Vladimir sanoi arvokkaasti, "on kasvatettu käyttäytymään kaikissa tilanteissa soveliaasti - ja julkisella paikalla naamioituminen on sopimatonta. Isoäitini saisi sydänkohtauksen jos näkisi minut hulluttelemassa. Kiitos."
"Oikeasti, et kai sinä noin pikkutarkka ole!"
"Se on vain hauskanpitoa. Maassa maan tavalla!"
Renda pyöritteli kummastuneena päätään. "Hei, mitä tapahtuu?" hän yritti - mutta kukaan ei vastannut hänelle. Vladimir nipisti huulensa tiukasti yhteen ja kääntyi kannoillaan. Renda seurasi huutaen hänen nimeään.
"Kas niin", sanoi Mia, "päivän riitakiintiö täytetty. Kaikki ovat varmasti onnellisia."
Kukaan ei taaskaan nauranut.

Muutamaa minuuttia myöhemmin Sandro palasi ja ojensi Mialle kimallekoristeisen kipsinaamion, jolla oli kissankorvat. Meara sitoi sen hänen kasvoilleen muiden katsellessa vierestä.
"Rihkamaa", Flavia sylkäisi, "mutta ei se mitään. Hankimme sinulle paremman, kunhan tilaisuus siunaantuu. Jatketaan - Ca d'Oro varmaankin näyttäytyy tuota pikaa."
"Ca d'Oro!" hihkaisivat Mickey ja Meara ja taputtivat käsiään. Muutama venetsialainen pysähtyi taputtamaan yhtä lailla - vaikkei heillä tietenkään ollut aavistustakaan, mistä puhuttiin.
"Entäs Vladimir ja Renda?" kysyi Eddie.
Sandro kohautti hartioitaan. "Piazza San Marcolle on helppo löytää. Ei huolta. Tulkaa nyt - sivukujilla on vähemmän väkeä."

Niin he sukelsivat Venetsian kapeille kaduille, joiden lomassa Sandro ja Flavia vanhoina tekijöinä johdattivat heitä. Mia keskittyi nauttimaan siitä, että kerrankaan hänen ei tarvinnut keskittää kaikkia voimiaan edellä pompahtelevan riikinkukonsulan seuraamiseen - kunnes hän sitten äkkiä näki silmäkulmassaan vaalean hahmon. Murto-osasekuntia myöhemmin hahmo iskeytyi suoraan hänen palleaansa. Mia kompuroi typertyneenä taaksepäin. Kaahari oli yltä päältä valkoisissa ja piti silinterihattua kädessään. Mia käsitti, kuka hän oli, vasta kun Meara huudahti: "Raven!"
Ravenin hiukset olivat sekaisin, hän hengitti hinkuen ja hänen koko hento vartalonsa vavahteli. "Nopeasti", hän huohotti, "näin juuri-" Lause katkesi yskänpuuskaan.
"Eikö hänelle pitäisi antaa sokeria?" Mickey kysyi huolissaan.
"Ei nyt!" Raven kivahti. "Nyt on kiire. Tulkaa - seuratkaa - heti tuon kulman takana. Hyvä että löysin teidät!"
Mia ei tiennyt mitä tehdä. Flavia ja Sandro sen sijaan katsahtivat nopeasti toisiaan. "Näytä tietä", he sanoivat yhteen ääneen.

Eddie jäi jälkeen, mutta tytöt kieltäytyivät ehdottomasti jättämästä väliin sitä, mikä ikinä odottikin kulman takana. He juoksivat Ravenin ja italialaisten perässä kunnes saapuivat pienemmälle aukiolle, joka kuin ihmeen kaupalla oli täysin tyhjä ihmisistä. Mia huomasi syyn; aukion yläpuolella leijui vaaleansininen loitsukupoli! Sen piti kai karkottaa kutsumattomat vieraat. Flavia ja Sandro juoksivat kuitenkin sen läpi vahingoittumattomina, ja hetken emmittyään myös Mia seurasi.
Näky sai hänet katumaan päätöstään lähteä mukaan.
Taikakupoli oli estänyt ääniä kantautumasta kujalle, mutta nyt, ollessaan sen sisällä, Mia kuuli selkeästi kirkunan ja inhottavat mäiskähdykset kun jotakin hakattiin jollakin - ja jompikumpi näistä joistakin antoi kerta kerralta enemmän periksi. Hänen korvansa johdattivat hänet pian katsomaan aukion reunalle, läheisen rakennuksen seinän tuntumaan. Hän näki kolme jäntevää ihmistä - miehiä tai naisia, Mia ei erottanut - kaikki pukeutuneet kirkasvärisiin viittoihin ja peittäneet kasvonsa. Verenpunainen, vihreä, possunpunainen. Vaatetuksensa puolesta he olisivat voineet olla keitä tahansa, aivan tavallisia juhlijoita - paitsi että heillä oli käsissään pitkät, koristeelliset puusauvat, ja he takoivat niillä tummaa hahmoa, joka oli lyyhistynyt maahan ja yritti suojata päätään käsillään. Mia tajusi yhtenä välähdyksenä, että uhri oli Vladimir! Kirkuja oli Renda, joka yritti kiivaasti riuhtoa ahdistelijoita kauemmaksi. Yritys vaikutti toivottomalta.
Viittamiehet huomasivat tulijat nopeasti. "Attenzione!" huudahti yksi. Tämän ääni ei kuulostanut kovinkaan syvältä - aivan kuin sen omistaja olisi ollut vasta hyvin nuori. Toiset kiepahtivat yhtenä miehenä ympäri ja kohottivat sauvansa.

Meara reagoi ensimmäiseksi. Hän kiskaisi taikasauvansa esille pukunsa käytännöllisistä laskoksista ja kiljaisi: "Tainnutu!"
Mitään ei tapahtunut. Hölmistynyt Meara yritti uudelleen. Ja uudelleen. Jos tilanne olisi ollut vähemmän vakava, Mia olisi nauranut. Hyökkääjät eivät kuitenkaan näyttäneet huvittuneilta. He katsoivat toisiaan kuin olisivat vaihtaneet ajatuksia telepaattisesti. Sitten he kiepahtivat ympäri, poispäin takaa-ajajista.
"Kuukosken typerä loitsu!" Mickey huusi. "Tiesin että siitä koituisi haittaa!"
"Älkää päästäkö heitä!" Sandro varoitti. Tylypahkalaiset levittäytyivät kiireesti eri puolille aukiota - mutta se oli myöhäistä. Rikolliset olivat jo ottaneet jalat alleen. He eivät juosseet pikkukujille tai yrittäneet paeta aukion ylitse - ei, he tekivät jotain aivan odottamatonta. Yksi heistä hyppäsi kiireesti toisen hartioille kuin paraskin akrobaatti ja tarrasi kiinni lyhdynpidikkeestä, joka riippui korkealla seinässä. Yksi kerrallaan pahalaiset heilauttivat itsensä ulottumattomiin, kipusivat hämähäkkimäisen nopeasti ikkunanpieltä pitkin katolle. Yksi heistä huusi vielä jotakin kirkkaalla tytönäänellä - siitä Mia ei taatusti ollut erehtynyt - ja sitten he olivat poissa.
Renda juoksi Vladimirin luo.
"Oletko kunnossa?" kysyi Flavia. Vladimir kömpi pystyyn. Hän vapisi kauttaaltaan ja hänen kasvonsa olivat ruhjeilla. Nenästä vuoti verta.
"Selviän kyllä", hän vakuutti urheasti. "Voisitko opastaa minut takaisin hotellille?" Tietysti Flavia suostui.

Hiukan myöhemmin syvästi järkyttyneet Mia, Meara, Mickey ja Raven sekä mitäänymmärtämätön Eddie saapuivat Sandron johdolla suuren kanavan varrelle. Renda oli vaatimalla vaatinut päästä Vladimirin mukaan. He pysähtyivät joukolla vasten aitaa, joka toimi tiukkana rajana veden ja jalkakäytävän välillä. Sandro nojautui siihen ajatuksissaan, mutta välttelivät kosketusta. Kukaan ei oikeastaan käsittänyt, mitä äsken oli tapahtunut. Mian aivot tuntuivat turtuneen täysin. Oliko hän juuri äsken todistanut murhayritystä - vai oliko hän vain uneksinut? Kaikki tuntui niin sumuiselta.
Viimein Sandro puhkesi puhumaan. "Katsokaa - Ca' d'Oro. Kultainen talo. Kauan sitten sen pröystäilevä omistaja päällystytti sen julkisivun lehtikullalla…"
"Lehtikullalla? Millainen hullu sellaista tekee?" älähti Eddie.
"Renessanssiajan hullu", sanoi Sandro kohauttaen olkapäitään. "Joka tapauksessa jästit uskovat, että kulunut kultapäällys poistettiin, kun rakennusta entisöitiin. Se ei ole aivan totta."
Mia hieroi silmiään. Äkkiä vaalea marmorikartano hänen edessään muuttui utuiseksi ja epäselväksi. Kun hän sitten sai silmäluomensa kammettua auki, näkymä hänen edessään oli vaihtunut. Siinä, missä hetkeä aiemmin oli erottunut vain sameapintaista kiveä, kiilsi nyt kirkas, sileä, rikkumaton metallipinta. Kanavan vesi peilaili äkkiä itseään peilinkirkkaasta kultaseinämästä. Mia olisi voinut vannoa, että erotti oman pikkuriikkisen heijastuksensa kanavan toiselta laidalta saakka! Juhlahumun äänet vaimenivat merkityksettöminä.
"Tämän näkevät vain velhot", Sandro kuiskasi hiljaisen kunnioituksen vallassa, "ja vasta kun aurinko on heittänyt viime säteensä."
"Käsittämätöntä", Mia sanoi hiljaa.
Kas vain, hän totesi mielessään, nähtävästi Venetsia on kitsas esittelemään salaisuuksiaan päivänvalossa.

Jos Mia olisi tiennyt, mitä hänen tupatoverinsa ja hyvän ystävänsä päässä sillä hetkellä liikkui, hän olisi varmaankin ollut levottomampi - sillä Mearan mieltä hallitsi sillä hetkellä vain yksi sana, sana jonka yksi Vladimirin pahoinpitelijöistä oli päästänyt ilmoille paetessaan yöhön. Hän oli oppinut tuon nimenomaisen sanan sattumalta sanakirjaa selatessaan, eikä ollut koskaan uskonut tarvitsevansa sitä.
Vendetta. Kosto.

[Elfalas]

5.
Kummallisten sattumien kaupunki

"Oletko nyt aivan varma?" Mickeyn tummansiniset silmät vilkkuivat hämmennystä. "Jos olet vain pudottanut sen?"
Eddie pudisti päätään. "En taatusti ole. Ensin se oli kädessäni ja sitten… ei ollut. En minä tiedä mitä sille tapahtui."
"Tiedättekö, mistä Venetsia on kuuluisa turistien ja pulujen lisäksi?" puuttui Mia puheeseen. "Taskuvarkaista!" Hän veti kättään toistuvasti tukkansa läpi - mikä johti siihen, ettei vapaita käsiä riittänyt pitelemään tikkukaramellia, jonka tikku sojotti koomisesti tytön suupielestä.
"Niin", Mickey sanoi, "mutta kuka kumma haluaisi varastaa leluvaltikan? Lapsikin näkee että se on kultamaalia!"
"Joko se tyyppi on hyvin, hyvin tyhmä tai sitten se on kleptomaanikko", Mia totesi kohauttaen olkapäitään. Hänen suustaan lennähti jokunen sylkipisara Eddien poskelle. Poika pyyhki ne pois kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
"Jos tuon on tarkoitus olla vitsi, se ei ole hauska", Mickey töksäytti. Mia otti karamellin suustaan ja irvisti.
Aivan tavallinen iltapäivä - lukuun ottamatta sitä, että esineet katosivat noin vain itsekseen. Eddie oli pahalla tuulella. Ei siksi, että valtikka olisi ollut arvokas edes tunnetasolla, vaan lähinnä siksi että hänen huolella suunniteltu naamiaisasunsa oli pilalla, ja hänen olisi nyt sen pelastaakseen pakko ostaa joltakin kaupungin verenimijäkauppiaista hiuksianostattavan kallis rihkamakoriste ja käyttää siihen viimeisetkin rahansa. Hän oli sentään kypsytellyt pukuideaansa kuukausikaupalla, jo kauan ennen kuin tieto Venetsiaan pääsystä oli tullutkaan! Eikä asiaa suinkaan helpottanut se inhottava tunne selkäpiissä, se joka ilmoittaa olemassaolostaan silloin kun tapahtuu jotakin selittämätöntä. Pahus! Eddie oli törmännyt vastaavaan viimeksi silloin, kun hänen velhonvoimansa olivat vasta heräilleet.
Siitähän se saattoikin johtua. Ehkäpä joku venetsialainen noitakakara oli yksinkertaisesti ihastunut sauvaan, alkanut vinkua sitä omakseen ja - kun ei ollut saanut tahtoaan läpi - äkkiä löytänyt sen tahmaisesta kourastaan edes käsittämättä, mitä oli tapahtunut. Ehkäpä Eddien pikku menetys oli tehnyt jonkun köyhän katulapsen sanomattoman onnelliseksi. Mene, tiedä.
Mickey koputti Eddien olkapäätä, ja poika säpsähti. Jostain syystä hän vain ei ollut tuntea tätä ilmestystä - se oli Mickey O'Neil, mutta toisaalta se oli neiti Mildred O'Neil ja pahimmassa tapauksessa lady Mildred. Yltä päältä muuttunut tyttö kammattuine hiuksineen, lehtikruunuineen ja kapeaa uumaa korostavine tanssipukuineen. Oikeasti - hän ei näyttänyt lippalakkipäiseltä poikatytöltä vaan nuorelta naiselta, sellaiselta jonka kuka tahansa hienopiirteinen italialaispoika olisi nielaissut yhtenä suupalana. Kohdallaan olivat enää Mickeyn vaativa ääni ja tapa kiskoa Eddietä korvista.

"Katso nyt. Luulisi sentään että tällaisessa kaupungissa olisi saatu töhrijät kuriin." Eddie kääntyi ystävänsä osoittamaan suuntaan ja siristi silmiään. Pikkukujan rapattuun seinään oli lyöty kyltti, kuin liikennemerkki, joka julisti räikeän suurin kirjaimin: "È VIETATO." Muutakin tekstiä siinä oli, mutta se oli tuhrittu tunnistamattomaksi hopeanvärisellä ruiskemaalilla. Lopuksi tihulainen oli ympyröinyt paljonpuhuvasti jäljellä olevat sanat. 'È vietato. On kielletty.'
"Tarkistapa, onko kuurausloitsu kiellettyjen listalla", Eddie sanoi.
"Ei se ole", Mickey totesi varmana itsestään. Hän käänsi pari kertaa päätään varmistaakseen, ettei kukaan katsonut, ja langetti sitten saippuaisen vesisuihkun tuhritulle seinälle. Maali haihtui hetkessä.
"Miksi minusta tuntuu että tuo on osoitettu jotenkin erityisesti… meille?" kysyi Mia. Hän vaikutti viluiselta ja pälyili huolestuneena ympärilleen.
"Sinä olet viettänyt liikaa aikaa venetsialaisten kanssa", tuhahti Mickey, "kuulostat ihan keskiaikaiselta kylämummolta. Mihin se elämä-on-ihanaa -asenne jäi?"
"Ei minua pelota!" Mia kihahti. "Se oli vitsi!"
"Sinä kerrot kurjia vitsejä", sanoi Mickey. Tässä vaiheessa Eddie katsoi asialliseksi omaksua kiiltävähaarniskaisen ritarin roolin ja rynnistää pelastamaan haavoittuvaa neitoa lohikäärmeeltä. Hän rykäisi ja sanoi:
"En haluaisi keskeyttää kissatappeluanne…"
"Ole sinä vaiti!" tytöt sähähtivät yhteen ääneen. Eddie jatkoi keskeyttämättä.
"…mutta mieleni tekisi kovasti ehtiä vielä tänään tutustua pariin kelpo kahvilaan. Jospa siis suuntaisimme ihmisten ilmoille? Niin nautittava kuin maisemakierros onkin ollut."
Mickey pyöritteli kärsivänä silmiään. "Jos pakotat kurkustani alas vielä yhdenkin kirsikkaleivoksen, minä kuristan sinut!"
"Kansalla on oikeus tietää", Eddie sanoi, "vertailu pitää saada valmiiksi."
"Monikohan Päivän profeetan lukijoista mahtaa lähiaikoina tulla Venetsiaan? Matkailusesonki on ohi."
"Mennään nyt vain. Mia, löydätkö takaisin Kuukosken kartanolle?"
"Totta kai. Suuntavaisto on toinen nimeni."

Kolmikko hajaantui Pyhän Markuksen suippojen tornien varjossa. Mia mutisi kiertävänsä vielä muutamassa kaupassa vaikka oli aivan auki, Mickey taas valitti olevansa kurkkuaan myöten täynnä makeisia. Mickeyn marmattaessa siitä, kuinka Eddie oli pakottanut hänet tuhlaamaan rahaa jok'ikisessä kaupungin kahvilassa, Eddie pyöritteli mielessään viime päivien tapahtumia.
Heidän saapumisestaan Venetsiaan oli nyt kaksi ja puoli päivää. Eddielle ei ollut missään vaiheessa käynyt oikein selväksi, mitä ensimmäisenä iltana karnevaaleissa oli oikein tapahtunut - hänelle oli jäänyt käteen vain tieto, että Vladimir Mitrofanov oli saapunut seuraavana aamuna Ca' di Kukouskyyn yltä päältä ruhjeilla ja mustelmilla. Hän ei puhunut aiheesta paljoakaan, mutta Eddie oli saanut puristettua hänestä irti, että hänen kimppuunsa oli käyty sivukujilla. Tämän seurauksena Renda roikkui entistä tiukemmin Vladimirin paidanhihassa - ja sekös Eddietä kismitti! Kahdenkeskistä aikaa ei ollut löytynyt sekuntiakaan, kun Kuukoski oli ensiksi pitänyt tiukkasanaisen kuulustelun selvittääkseen, tiesikö joku jotakin Vladimirin tapauksesta, ja kimmastuneena siitä, ettei asia selvinnyt, komentanut koko joukon tekemään esittelyjulisteita maansa kulttuurista. Renda ja Vladimir istuivat nurkassa ja juttelivat keskenään espanjaksi. Renda, joka oli taitava piirtäjä, tarjoutui piirtämään Venäjän lipun Vladimirin julisteeseen. Eddie yritti viittoa häntä auttamaan Iso-Britannian visualisoinnissa, mutta pahaksi onneksi ryhmässä oli jo taiteilija; Raven, joka ei ollut sunnuntain välikohtauksen jälkeen puhunut sanaakaan edes Eddielle joka sentään oli hänen huonetoverinsa, kaivoi laukustaan värikynät ja alkoi keskittyneesti hahmotella lipun ääriviivoja paperille. Eddie ei millään raaskinut keskeyttää häntä. Hän yritti parhaansa mukaan organisoida oman ryhmänsä työskentelyä, mutta keskittymisestä ei tahtonut tulla mitään.

Vladimirin pahoinpitelytapaus ei siis ollut selvinnyt. Kuukoski kertoi ilmoittaneensa viranomaisille ja näiden tutkivan asiaa, mutta joka tapauksessa Tylypahkan edustajat olivat seuraavan päivän olleet varpaillaan. Illan tullen hermostus oli hellittänyt, ja kun mitään kummallista ei ollut tapahtunut, he olivat viettäneet koko illan juhlien karnevaaliväen seassa. He alkoivat oppia suunnistamaankin; kenelläkään ei ollut vaikeuksia löytää sovittua tapaamispaikkaa. Kaikilla oli pitelemättömän hauskaa. Ainoat vaisummat kasvot kuuluivat Flavialle, joka jostain selittämättömästä syystä vaikutti huolestuneelta. Tyttö oli jälleen iltapäivällä kadonnut tapaamiseen ja palannut sieltä hiukset miltei pystyssä sojottaen. Jopa Mickey oli huomannut muutoksen - vaikkakin hän oli kuitannut sen olankohautuksella Flavian runnottua hyökkääväksi yltyneen juopon sivukujilla.

Vierailtuaan kahdessa kahvilassa Eddie ja Mickey saapuivat Ca' di Kukouskyn portille. Kumpikaan ei ollut niin nälkäinen että olisi tarvinnut päivällistä, mutta toisaalta he aavistelivat, ettei Kuukoski katsoisi hyvällä, jos he jäisivät pois aterialta. He lausuivat kuorossa tunnussanan, jonka Kuukosken palvelustyttö oli heille opettanut, ja suojaloitsut päästivät heidät läpi. Kuljettuaan kuusissa portaissa ja eksyttyään kertaalleen he saapuivat ruokasaliin, joka kuhisi jo oppilaista. Lautaset tosin olivat vielä tyhjät. Eddie huomasi, että katon liikkuvat freskot ilmiselvästi laittoivat ruokaa siellä missä seinät kohtasivat sisäkaton.
Mickey miltei törmäsi Mearaan. Eddie pelasti hänet juuri ja juuri nappaamalla häntä olkapäästä - tytöllä oli sylissään iso maalikanisteri, jota hän oli kai viemässä varastoon. "Hei vaan", hän sanoi, "minne te Mian jätitte?"
Eddie kohautti hartioitaan. "Lähti yksikseen kaupunkikierrokselle. Ehkä tunti sitten. Sanoi tulevansa tänne heti sen jälkeen."
"Yksin?" Meara pudisteli päätään puolittain hymyillen, puolittain irvistäen. "Se älytön, uhkarohkea idiootti! Hän ei osaa italiaa!"
"Ei kai hän ole eksynyt?" Eddie huolehti. Hän tunsi varjon kohoavan selkänsä takana - jos Mia oli kadoksissa, se oli hänen syytään. Hänen ei olisi pitänyt antaa tytön lähteä.
"Minä en huolehtisi", Mickey sanoi, "hän on takuulla San Marcolla. Sinne ei mitenkään voi olla löytämättä."
"Niin kai", Meara mutisi epäillen. Sitten hänen ilmeensä kirkastui. "Tulkaa, mennään syömään! Kuukoski lupasi currya!" Jos sillä hetkellä olisi tullut auringonpimennys, kukaan ei olisi Mearan hymyn loisteelta huomannut sitä.
"Jee", Eddie sanoi happamena.

Renda ja Vladimir istuivat jälleen kerran päät yhdessä koko ruokailun ajan. Eddietä kiukutti. Koska Edgar Armstrong kuitenkin sattui olemaan tunnettu herrasmies, hän päätti - sen sijaan että olisi alkanut riehua kuin luolamies - ottaa kontaktia kilpakosijaansa. Hän suostutteli Mickeyn esittelemään Rendalle tanssitaitojaan ja hiipi sitten itse ikkunalle asettuneen Vladimirin seuraksi.
"Iltaa", hän sanoi kun ei tiennyt miten muutenkaan aloittaa.
"Bonsoir", sanoi Vladimir edes katsomatta häntä.
"Osaat ranskaakin", Eddie hämmästyi.
"Ja suomea, saksaa, turkkia, arabiaa, italiaa ja kiinaa. Satuin huomaamaan että pidät ranskankielestä."
"Mitä nyt vähän…" Eddie ei voinut muuta kuin punastua. Hän laski katseensa ikkunalautaan, jolla Vladimir piti käsiään. Vasta nyt hän huomasi, että tämän kynnet oli lakattu kirkkaanpunaisiksi.
"Tuota… se sunnuntai-iltainen. Mitä oikein tapahtui?"
Vladimirin käsivarret jännittyivät ja kädet puristuivat nyrkkiin piilottaen hyvinhoidetut kynnet. Oli kuin hänellä olisi ollut suuria vaikeuksia hillitä kiukkuaan. Lopulta hän ähkäisi: "Selvittelin ajatuksiani sivukujilla. En muuta. Ja sitten he yhtäkkiä kävivät päälle. Langettivat kokovartalolukon. En voinut mitään. En voinut!" Viimeisten sanojen kohdalla hän iski nyrkkinsä ikkunalautaan niin että tärähti.
"Varovasti, se lauta on viisisataa vuotta vanha", Eddie sanoi niin myötätuntoisesti kuin osasi. Hetken harkittuaan hän jatkoi: "Olet varmaan oppinut pärjäämään omillasi."
"Vanhempani kuolivat. Isoäitini kasvatti minut." Vladimir ei vaikuttanut halukkaalta puhumaan aiheesta.
"Olitko nuorikin?" Eddie kysyi.
"Kahden", vastasi Vladimir. Sitten hänen silmänsä äkkiä välähtivät, aivan kuin hän olisi ollut saamaisillaan raivokohtauksen. "Anteeksi", hän mutisi, kumarsi päänsä ja harppoi matkoihinsa.

Kello kuudelta samana iltana Mia Thorton oli virallisesti kadonnut. Meara oli käynyt Pyhän Markuksen aukiolla ja Rialtolla ja omien sanojensa mukaan 'missä tahansa minne vain oli tienviittoja', mutta hänestä ei vain näkynyt jälkeäkään. Hän ei ollut palannut hotelliin, hänen tavaransa makasivat koskemattomina siinä minne hän oli ne aamulla jättänytkin - pääasiassa tyttöjen suihkukopin lattialla - ja hänen musta karnevaalipukunsakin lojui päiväpeitteellä, kissanaamio rintamuksen päällä.
Tylypahkan edustajat kohelsivat kiireesti Ca' di Kukouskyn vierassaliin. Professori McGarmiwa istui punasamettisella divaanilla, pieni valkotukkainen Lipetit jalkarahilla sen vieressä ja Kuukoski isännän hapsukoristeisessa nojatuolissa. Ruokasalin freskotkin olivat vaihtaneet kerrosta. Ne keittivät nyt teetä Crocifissa Kuukosken tyylitellyn muotokuvan kanssa ja kuuntelivat tarkasti. Eddie touhusi paikalle juuri, kun Kuukoski oli avaamaisillaan suunsa.
"Anteeksi, olen myöhässä", hän mumisi ja kompuroi istumaan lähimmälle tuolille, vaikka Mickey viittoi häntä viereensä. Hänen olisi kenties mieluummin kannattanut seurata Mickeyn neuvoa, sillä hän tajusi aivan viime hetkellä olevansa rojahtamassa koko painollaan Desideria Kuukosken syliin.
"Mi scusi", nainen sanoi tuskin kohottaen katsettaan ja siirtyi viereiseen tuoliin. Eddie tuijotti vapautunutta istuinta hämmentyneenä, kiitti sitten tökerösti ja istahti tarjotulle paikalle.
"No niin", sanoi McGarmiwa napakasti, "kuka teistä näki Mian viimeksi?"
Eddie nielaisi. Hän ja Mickey nostivat kätensä. McGarmiwa katsoi heitä vuorotellen - vähän liian pitkään, että Eddie olisi voinut tuntea olonsa mukavaksi.
"Piazza San Marcolla, professori", Mickey ilmoitti kirkkaalla äänellä, "hän oli menossa kauppakierrokselle."
"Eikä mieleenne juolahtanut", McGarmiwa aloitti painokkaasti, "että Venetsia on sokkeloinen kaupunki? Että hän voisi eksyä omille teilleen - osaamatta - paikallista - kieltä?"
"Kaikkialla on kylttejä San Marcolle!" Mickey kivahti. "Tyhmäkin osaa suunnistaa sinne… professori."
"Mia ei ole tyhmä!" Meara ulvaisi. Tyttö oli suunniltaan, hiukset sekaisin ja silmät punaiset. Hän tuskin edes tiesi mitä puhui, arvioi Eddie. Hän itse katsoi parhaaksi olla puuttumatta keskusteluun; hän keskittyi mieluummin siihen, että Arcangelo Kuukosken vaimo vilkuili häntä parhaillaan varsin selittämättömästi valkoisen otsatukkansa alta.
"Eihän kukaan ole sellaista väittänytkään, tyttöseni", McGarmiwa tyynnytteli Mearaa.
"Miten niin ei? Mia on kadoksissa ja te vain viilaatte pilkkua!"
"Emmeköhän rauhoittuisi nyt kaikki", sanoi professori Lipetit ja siemaisi teekupistaan, "hän on varmasti vain eksynyt ja löytää hotellille tuota pikaa."
"Mutta mitä jos ei?" Meara kimitti. "Hän on paras ystäväni. Meidän on pakko, pakko, pakko löytää hänet! Etsin vaikka läpi koko yön, jos täytyy!" Tässä vaiheessa kaikki alkoivat huutaa toistensa suihin - lukuun ottamatta Eddietä, rouva Kuukoskea joka ei voinut osallistua englanninkieliseen keskusteluun, ja Ravenia, joka ei muutenkaan sanonut mitään.

Kuukoski puuttui keskusteluun vasta tarkkailtuaan sitä pitkän tovin. Hän nousi seisomaan puolityhjine viinilaseineen ja puhui hiljaisella äänellä, ja vaikka sitä tuskin kuuli, kaikki hiljenivät kertaheitolla. "En usko, että yöunien haaskaaminen on tarpeen, Meara hyvä", hän lausui, "viranomaisille on ilmoitettu, ja he tekevät kaikkensa löytääkseen neiti Amelian."
"Yhtä paljon kuin tekivät Vladimirin tapauksessa?" Meara sähähti myrkyllisesti.
"Kas niin, neiti, tiedän että olet järkyttynyt", Kuukoski sanoi silmäluomenkaan värähtämättä - mutta hänen suureksi hämmästyksekseen professori Lipetit keskeytti hänet.
"Minun mielestäni neiti Shadowline puhuu asiaa", pikku professori sanoi ja hörppäsi tyynesti teetä. "Herra Mitrofanovin tapaus oli kovin valitettava, eikä poliisitutkinta ole osoittanut edistyksen merkkejä."
"Oppilaita hakataan iltaisin kaduilla", jatkoi McGarmiwa, "myöntäkää pois, hyvä herra Kuukoski, tämä kokous ei ole turvallinen."
"Venetsia on turvallinen niille, jotka osaavat pitää huolta itsestään", sanoi Kuukoski kirpakasti. Silloin Eddie hätkähti; rouva Kuukoski nousi seisomaan helmojaan kahisuttaen, harppasi parilla askeleella miehensä luo ja alkoi puhua tälle nopeatempoista italiaa, murtaen tietoisesti niin voimakkaasti etteivät läsnäolijat ymmärtäneet häntä. Vain satunnaiset "no-" ja "si" -äännähdykset pitivät kuulijat selvillä siitä, että Kuukoski oli alakynnessä.
"Nyt riittää!" kivahti Meara. Hän pomppasi vuorostaan jaloilleen ja työnsi alahuulensa kipakasti tanaan. Hänen syvänsiniset silmänsä kipinöivät uhmakkaasti. "Minä aion löytää ystäväni, ja jollette te aio auttaa minua, selviän kyllä yksinkin!" Niine hyvineen hän harppoi ulos huoneesta. Mickey ryntäsi hänen peräänsä kiljuen jotain sellaista kuin: "Odota! Etsitään Flavia ja…" Eddie oli liian pyörällä päästään käsittääkseen, mitä oikeastaan tapahtui. Lopulta hän hyppäsi sohvalta lattialle, koska kaikki muutkin olivat niin tehneet. Juuri silloin salia kuitenkin halkoi huuto:
"Silencio!"

Kaikki vaikenivat. Eivät kuitenkaan loitsun vaikutuksesta - vaimennusloitsun hopeiset kipinät kieppuivat ainoastaan rouva Kuukosken ympärillä! Arcangelo Kuukoski osoitti yhä hurjistunut ilme kasvoillaan vaimoaan taikasauvalla. Eddie räpytteli silmiään. Siis mitä? Kirosiko Kuukoski juuri vaimonsa?
Hetken kuluttua tyrmistynyt professori McGarmiwa ehdotti varovasti, että he kaikki siirtyisivät hotelliin kokoamaan ajatuksiaan. Useimmat läsnäolijat pitivät ehdotusta loistavana. "Teen pieniä tiedusteluja animaagimuodossani", McGarmiwa sanoi, "emmehän soisi, että myös Meara ja Mickey eksyisivät… Olen varma, että löydämme Mian."
"Niin olen minäkin", sanoi Kuukoski jälleen tavanomaisen hillittynä. "Tehkää hyvin."

Eddie poistui rakennuksesta vasta pitkään jälkijunassa. Jopa tavallinen mattimyöhäinen Raven oli jo loikkinut tiehensä, kai Kuukoskien perheriitaa peläten. Ilta oli hiljainen; juhlijatkin tuntuivat väsähtäneen - tai sitten Eddie vain ei halunnut kuulla heidän juhlivan, kun Mia oli kadoksissa. Eddie ei kuitenkaan ehtinyt Ca' di Kukouskyn pihakiveystä edemmäksi, sillä pian hän kuuli juoksevia askeleita takaansa. Hän kääntyi ympäri tajutessaan niiden tulevan naistenkengistä. Kun hän sitten tarkensi katseensa, hän näki edessään Desideria Kuukosken kalpeat kasvot, joita kuunvalo tuntui vaalentavan entisestään. Hiukset liimautuivat suortuvina kostealle iholle. Nainen oli selvästi juossut koko matkan yläkerrasta.
"Edgar", hän huohotti.
"Signora Kuukoski", Eddie aloitti, "lei ha…"
Rouva Kuukoski kuitenkin kohotti molemmat kätensä vaientaakseen hänet. "Edgar - luulen että tiedän, missä ystävänne on. Hän on turvassa. Kerro Mearalle… ettei häntä satuteta."
Eddiellä ei ollut harmainta aavistustakaan, toistiko rouva ehkä miehensä sanoja vai houriko omiaan, eikä hän yleensä osannut aavistaakaan, mistä tämä olisi voinut tietää Mian olinpaikan. Eniten häntä kuitenkin hämmästytti, että…
"Puhutte englantia!"
Rouva Kuukoski hymyili salaperäisesti. "Luotan siihen, ettet paljasta minua." Hän vei hoikan etusormensa huulilleen ja katsoi Eddietä merkitsevästi. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja palasi rakennukseen.

[Elfalas]

6.
Kahlittujen kaupunki

Mia ei oikeastaan tiennyt, kuinka kauan oli maannut lattialla. Hän ei tiennyt, oliko päivä vai yö - vaikkakin siitä, että hänen avatessaan silmänsä oli pimeää, hän osasi tehdä tiettyjä päätelmiä. Varmasti hän tiesi ainoastaan sen, että hän makasi lattialla, joka oli märkä, ja että hänellä itsellään oli kylmä. Liian kylmä, kun muistettiin se seikka että oltiin Italiassa.
Mia tavoitteli vaistomaisesti taikasauvaansa. Sitä ei ollut.
Seuraavaksi hän ryhtyi tunnustelemaan vointiaan. Päätä jomotti ja tuntui, kuin jokin suurempi voima olisi puristanut hänen ohimoitaan. Takaraivossa jyskytti. Positiivisesti ajatellen; luita ei kuitenkaan tuntunut olevan poikki, ja olkapää, jota hän oli horteessa pyöriessään useasti valittanut, olikin vain taittunut hankalasti hänen painonsa alle - ja kun hän siristeli silmiään, hän saattoi todeta olevansa suuressa, avarassa tilassa. Ei siis kylmässä, pienessä vankityrmässä. Paikka ei voinut olla kovin huomaamaton, jos yksi huonekin oli näin laaja!

Mia pudisteli päätään saadakseen painajaisten tahmasormet irti hiuksistaan. Hän kun oli luullut, että olisi jo päässyt yli pahoista unista! Häntä puistatti. Pikkuinen Mia Thorton juoksemassa pitkin mustaa käytävää, jonka päästä kaikuivat hänen äitinsä kauhunhuudot. Pikku Mia ei tiennyt, mitä tapahtui - kuuli vain äitinsä olevan pulassa ja halusi olla avuksi - mutta vanhempi Mia, se joka seurasi unta sivusta, käsitti kyllä, että äitiä revittiin paraikaa kappaleiksi - vihoviimeisten kuolonsyöjien toimesta! Mutta käytävä jatkui jatkumistaan, ei päättynyt ikinä, ja pikku Mia juoksi minkä jaloistaan pääsi samalla kun epäselvät karjahdukset hiljalleen alkoivat muodostaa sanoja. Avada kedavra! Avada kedavra! AVADA KEDAVRA! Sama toistui kerran toisensa jälkeen. Niin oli käynyt joka yö vuosien ajan, alkaen siitä kun Mian tajunta oli alkanut tiedostaa äidin puutteen.

No niin, Mia - rauhoitu. Se on uni. Vieläpä täysin tyhmä uni. Kaikki kuolonsyöjät olivat Azkabanissa jo kauan ennen kuin sinä osasit kävellä. Saati sitten juosta. Sinä et edes muista äitiä.
Tämä ei ollut aivan totta. Mia oli ollut kolmen silloin, kun hän-joka-jääköön-nimeämättä oli sortunut. Se ilta oli hänen vanhin muistonsa - taikailotulitus, jota isä oli vienyt hänet ja hänen sisaruksensa katsomaan. Kuinka veljet ja sisko olivat hyppineet ja nauraneet ja halailleet toisiaan ja isää. Mutta ei, äitiä hän ei muistanut. Äiti oli kuollut vuotta aiemmin tehdessään ratsiaa kuolonsyöjien oletettuun päämajaan. Mia saattoi vain katsoa hänen valokuvaansa ja kuvitella hänen äänensä.
Mia ravisteli itsensä takaisin todellisuuteen.

No niin, laitetaanpa sitten aivot ajan tasalle. Tilannekatsaus. Tapahtumapaikka: Pyhän Markuksen aukio. Aika: Tuntematon. Muutama tunti sitten?
Mia palasi mielessään aukiolle. Hän vaelteli äkkiä jälleen ihmismassan mukana, suuntasi minne muutkin tietämättä oikeastaan, mitä aikoi. Oli yllättävän lämmin, kuuma suorastaan. Mia veti hupputakin pois päältään, solmi sen hihat vyötäisilleen ja harkitsi ostavansa jäätelön. Hän tarvitsisi rahaa kyllä myöhemminkin - mutta ehkäpä hän saisi muutaman sulmun pummattua Mearalta. Se olisi sen ajan ongelma.
Puoli tuntia myöhemmin Mia kalppi kovaa vauhtia pitkin Rialtoa, yhtä Venetsian suurista silloista, ja ihmetteli meripihkakoruja sille rakennettujen puotien ikkunoissa. Sitten hän huomasi suuressa kanavassa veneen, jonka kylkeen oli maalattu kiehkuraisin kirjaimin nimi Amelia. Hetken mielijohteesta Mia seurasi sitä kanavaa pitkin - ja kas! Ennen kuin hän huomasikaan, hänellä ei ollut enää aavistustakaan, missä oli. Erään huolestuttavan puluepisodin jälkeen hän tuli huomanneeksi, että silta oli kadonnut näkyvistä. Ei hätiä mitiä, hän ajatteli, opaskylttejähän täällä on lähes yhtä paljon kuin puluja.
Mutta opaskylttejä oli kymmenittäin, ja kaikki osoittivat eri suuntiin! Juttu alkoi äkkiä näyttää Miasta kovin suunnitellulta.
Karnevaaliväki oli jäänyt keskustan tuntumaan, ja siksi Mian oli sukellettava lähimmälle pikkukujalle, jonne oli nähnyt yhden kirkkaankeltaisen viitanliepeen katoavan. Naamioitu nuorukainen oli pulleahko, ehkä hiukkasen Miaa itseään vanhempi - ja kun hän huomasi itseään seurattavan, hän pysähtyi kulmalle odottamaan.
"Anteeksi", Mia sanoi englanniksi yrittäen ääntää niin selkeästi kuin suinkin, "etsin Ca' di Kukouskya. Tiedätkö, miten sinne pääsee?"
Toinen pudisti päätään, selitti jotakin italiaksi - yritti kai väittää ettei osannut englantia. Mia toisti asiansa kovemmalla äänellä, niin kuin se olisi auttanut ymmärtämistä. Poika jatkoi olkienkohauttelua. Sitten Mia kuuli ääntä takaansa, yritti kääntyä. Punainen valo - ja silmissä pimeni.

Niin. Sen jälkeen Mia oli todennut olevansa täällä - missä 'täällä' nyt ikinä olikaan. Sali oli hämärä ja tuoksui tunkkaiselta. Se ei selvästikään ollut toiminut vuosikausiin ihmisasumuksena, tai sitten sen asukkaat olivat hyvin laiskoja tuulettamaan. Lattia oli mukulakiveä, ja kivien välit haisivat levältä ja homeelta. Ikkuna - suuri suippokaari-ikkuna - oli korkealla seinässä. Valo, joka oletettavasti oli peräisin kuusta, tuskin saavutti lattian sieltä käsin. Tila oli aavemainen. Mian katse seurasi yhtä valkoisten kivien muodostamaa viivaa lattiassa. Se kiertyi mutkalle seinän tuntumassa muodostaen lohikäärmeen kaulan. Kun Mia liikautti päätään, hän huomasi että koko salin lattia oli täynnä samankaltaisia kuvioita - pelkistettyjä, mutta kauniisti ja taidokkaasti tehtyjä. Sitä paitsi katto oli päällystetty mosaiikkikuvioin.
Juuri kun Mia alkoi tuntea olonsa niin kotoisaksi kuin siepattuna vain oli mahdollista, kaari-ikkunoiden lomasta alkoi kuulua askelia. Tulijat yrittivät vaimentaa kaikua, mutta tällaisessa hiljaisuudessa pieninkin ääni erottui kuin tykinlaukaus. Mia kohottautui kyynärpäidensä varaan, kallisti päätään ja kuunteli. Kun hän oikein keskittyi, hän saattoi erottaa kahden äänen juttelevan vaimeasti italiaksi. Tyttö ja poika, nuoria molemmat - viimeksi mainittu vielä keskellä äänenmurrosta. Kumpikaan ei kuulostanut kiihtyneeltä tai hermostuneelta. Ilmeisesti nämä eivät sitten olleet venetsialaisia taskuvarkaita, jotka olivat vain siepanneet rikkaan näköisen englantilaistytön lunnasrahojen toivossa. He tiesivät tismalleen mitä tekivät. Oli tietysti olemassa sekin mahdollisuus, etteivät tulijat edes tienneet Mian olevan rakennuksessa - mutta jokin heidän äänensävyssään sai Mian jättämään moiset epäilyt tyystin pois laskuista. Kun lepattava soihdunliekki sitten heitti seinälle kaksi liioitellun suurta varjoa, Mia pudottautui salamannopeasti takaisin makuulle.

Keitä tulijat sitten olivatkaan, heitä ei huijattu. Askeleet eivät pysähtyneet holvin suulle, vaan lähenivät entisestään. Pian Mian silmäluomien sisäpinta alkoi hehkua punaisena merkiksi siitä, että soihtu oli saapunut näkökenttään. Kun hän sitten avasi silmänsä, hän näki hiilenmustan viitanhelman. Viitan omistaja tarkasteli Miaa korkeuksistaan. Mia ei uskaltanut katsoa ylös, ja arveli ettei se olisi hyödyttänytkään - näinä aikoina kun kaikki tapasivat olla naamioituja. Sen sijaan hän hivutti katsettaan vähä vähältä vasemmalle. Soihtua pitelevä vieras näytti olevan valkoviittainen. Tässä valossa Mia saattoi tietysti olla väärässäkin.
Mustaviitta liikahti äkkiä ja vajosi lähes Mian tasolle. Hän ei kyyristynyt hitaasti ja vaivalloisesti vaan pudottautui ketterästi kuin kissa! Ikään kuin hän olisi vain äkisti rentouttanut polvensa ja antanut niiden vajota. Hansikoitu käsi tarrasi Mian leukaan ja kohotti sitä päättäväisesti. Enää Mia ei yrittänyt salata hereilläoloaan. Hänen arvauksensa oli osunut oikeaan - toisen kasvojen yläosaa peitti kiiltävänmusta naamio, joka oli sidottu taakse silkkinauhalla. Narrinhattu tytön päässä oli yhtä lailla musta, vaimeasti heliseviä tiukuja myöten - mikä antoi enemmänkin pelottavan kuin viihdyttävän vaikutelman. Siinä oli klovni eksynyt pahasti alkuperäisestä tehtävästään. Oli mahtanut jäädä nuorena leskeksi. Jos kyseessä nyt sitten edes oli tyttö - kapeasta leuasta ja täyteläisistä huulista Mia päätteli niin. Tämän hiuksetkin oli keritty tiukasti hatun alle.

Hän sai varmuuden vasta, kun mustapukuinen kysyi jotakin kirkkaalla tytönäänellä. Mia pudisti päätään. Hän ei osannut italiaa. Hänen puhumattomuutensa näytti kuitenkin hermostuttavan hänen sieppaajiaan; mustaviittainen tyttö ravisti hänen leukaansa kaikkea muuta kuin hellästi ja toisti kysymyksensä. Mia vetkutti taas olkapäitään niin laajalti kuin pystyi.
Valkopukuinen puuttui peliin ja tarrasi kumppaninsa olkaan kiinni. He vaihtoivat keskenään muutaman sanan italiaksi, ja sitten tyttö päästi otteensa Miasta niin varoittamatta, että hänen leukansa tärähti kipeästi lattiaan. Hän ryömi vaistomaisesti taaksepäin, vetäytyi seinää vasten ja käpertyi sikiöasentoon. Mieluummin hän olisi noussut ja tapellut tiensä ulos, mutta jalat tuntuivat voimattomilta, ikään kuin joku olisi langettanut häneen kolmannen asteen löllösääriloitsun ja vahvistanut sen ikitarttumataialla.

Mustapukuinen läksytti valkopukuista. Lopulta tämä kiepahti ympäri, nosti ylimääräisen soihdun seinällä riippuvasta rautapidikkeestä ja sytytti siihen tulen valkopukuisen pitelemästä soihdusta. Sitten hän komensi toisen kiivaasti viuhtoen matkoihinsa. Valkoviitta säntäsi kiivain askelin matkaan, suojaten soihdun tulta käsivarrellaan. Toinen taas asettui nojailemaan holvikaareen ja mulkoili vähän väliä Miaa naamionsa suojista.
Mia painoi päänsä polviaan vasten ja yritti ajatella mukavia, rentouttavia asioita. Hän ei kuitenkaan pystynyt keskittymään. Hetkeä myöhemmin käytävästä kaikui taas askelia, ja piakkoin hänen vartijansa alkoi keskustella tulijan kanssa normaalilla puheäänellä.

 -

"Signore?"
Ovi narahti, ja Flavia hypähti vaistomaisesti varpailleen.
"Flavia. Tule toki sisään."
Kukouskyn ääni kuului nojatuolista ikkunan läheltä. Flavia väänsi varovaisesti painavan puuoven sen verran raolleen, että mahtui puikahtamaan aukosta vierassaliin, ja sulki sen takanaan. Sitten hän tassutteli kuuliaisesti Kukouskyn osoittamaan nojatuoliin. Hän tunsi itsensä kovin pieneksi, köyhäksi ja vaatimattomaksi Ca' di Kukouskyn loistossa. Keskimittaiset kauluspaitatytöt nyt eivät yksinkertaisesti kuuluneet sellaiseen ympäristöön. Kukouskylla oli yllään iänikuinen purppurakaapunsa, tällä kertaa tosin hopeanvärisillä reunusnauhoilla. Iltapäivän valo kävi hänen kasvoilleen valkoisena ja teki hänen muutenkin harmaantuvista hiuksistaan entistä kuluneemman näköiset. Silti Kukousky onnistui näyttämään mitä vähäisimmässä määrin hauraalta. Hänen silmänsä vain säteilivät sellaista tyyneyttä, että kuka tahansa häntä katsova ajatteli: Tuossa on mies joka pitää langat tiukasti käsissään!

Paitsi Flavia - tietenkin. Tavattuaan Arcangelo Kukouskyn useaan otteeseen hän oli muodostanut ainoastaan yhden käsityksen: Kukousky oli epäilyttävä. Heidän tapaamisensa muuttuivat kerta kerralta huolestuttavammiksi. Ei siksi, että Kukousky olisi käyttäytynyt sopimattomasti - sitä oli arvellut Flavian sisar, kun hän oli kertonut kutsusta - tai yrittänyt tuputtaa hänelle almuja - niin oli Federico veikannut - vaan siksi, ettei tapaamisissa yksinkertaisesti ollut päätä eikä häntää. Kukousky tervehti, kyseli kuulumiset ja alkoi sitten tarkoitusperiään selittämättä tehdä selvää hänen opastettaviensa taustoista. Tässä vaiheessa Flavia tiesi jo kaiken Rendan masennuskaudesta ja itsemurhayrityksestä, Vladimirin vihanhallintaongelmista ja Mickeyn kitkaisesta suhteesta vanhempiinsa. Kaikilla oli hämärät salaisuutensa, kuten Kukousky sanoi. Flavia oli saanut kuulla, kuinka Raven Thompson taisteli yhä muutaman vuoden vanhan diabeteksen kanssa, ja siitä kuinka innokas kultapoika Eddie oli laulamaan. Mearan animaagius oli tullut yllätyksenä, mutta loppujen lopuksi sekin oli ajateltavissa. Flavia ei kysellyt, mistä Kukousky sai haltuunsa tietoja, joista hänen ystävänsä eivät olisi kuollakseenkaan maininneet halaistua sanaa kenellekään perheen ulkopuolella - Kukousky oli aina Kukousky, ja hänen keinojensa kyseenalaistaminen saattoi tietää vain pahaa.

"Arvannet, kuka tänään on vuorossa", Kukousky sanoi.
"Mia Thorton", Flavia kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä. Kukousky luki kai hänen huuliltaan, koska hän hymyili maireaan tapaansa ja nyökkäsi. Kun hän napsautti sormiaan, ikkunan haalistunut lasimaalaus alkoi äkkiä liikkua. Sen hahmot kieppuivat, hajosivat kappaleiksi, heittelehtivät lasin laidalta toiselle, kunnes lopulta asettuivat ja muodostivat kuvan vaaleatukkaisesta brittitytöstä. Hänen ympärilleen ilmaantui lisää kasvoja: mies, nainen, kolme nuorta miestä, nuori tyttö. Kukousky ohjaili heidän kuviaan samalla kun puhui. "Amelia Thorton - nuorin viidestä lapsesta. Moitteeton tausta, malliperhe, valtaosa lapsista pimeydenvelhojen metsästäjiä. Erica - opiskelee numerologiaa. Jacob, Marc sekä - Elijah." Kuvanauha pysähtyi pojista vanhimman kasvoihin. "Yksi velhomaailman etevimmistä velhoista. Taiteili viisivuotiaana omakotitaloon kolme lisäkerrosta ja loihti sen karttaamattomaksi. Ja hän kehittyy edelleen. Jos velhomaailma ajautuu sotaan, hän saattaa hyvinkin olla lähellä sitä, joka ratkaisee kaiken."
"Miksi kerrotte tämän minulle?" Flavia kysyi.
Kukousky painoi sormenpäänsä yhteen, kumartui eteenpäin ja katsoi Flaviaa läpitunkevin silmin. "Siksi", hän sanoi huulet tuskin liikkuen, "että tahdon sinun ymmärtävän, kuinka tärkeässä asemassa me olemme. Amelia on kanava, jonka kautta on mahdollista vaikuttaa yhteen maailmamme voimakkaimmista taikureista. Jos hän päätyisi vääriin käsiin…" Kukousky puisteli päätään.
"Haluatte minun etsivän hänet?"
"Ei. Minä haluan sinusta liittolaisen."

Arcangelo Kukousky nousi suorien kaapunsa helmoja. Flavia seurasi esimerkkiä kuin hypnoosissa. Kukousky antoi hänen ymmärtää, että hänen pitäisi pohtia kuulemaansa ennen seuraavaa tapaamista. He kättelivät, ja Kukousky patisti Flavian ulos laskevan auringon punertavaan valoon. Ensimmäistä kertaa vuosiin juhlahumu kiusasi Flaviaa.

-

Kidnappauksien osalta Mia oli ensikertalainen, mutta tähän mennessä hän oli ehtinyt jo muodostaa ennakkokäsityksen, että vankina oleminen oli äärimmäisen ikävystyttävää. Kyllästyttyään kuulostelemaan, kuinka home versoi hänen varpaidensa välissä, hän oli tylsyyksissään alkanut kuunnella vartijoidensa keskustelua. Työvuoroa jatkui useita tunteja. Sitten seurasi vahdinvaihto, ja vanhan kunnon Mustanaamion korvasi piristävämpi, punapukuinen tyyppi. Miasta tuntui, että hän oli nähnyt tämän ennenkin. Typeräähän sellaista oli ajatellakaan, kun puolet toisen kasvoista oli naamion peitossa, mutta Mian oli pakko myöntää että tämän vaatekaapinkorkuinen olemus muistutti häntä jostakin. Tämä sai seurakseen kapeauumaisen tytön, jonka viitta oli vaaleanpunainen. Ei vauvanpinkki, vaan vaaleanpunainen. Räikeä neonpinkki, jonka kirkkaus särki silmiä hämärässäkin.
Yö meni ja tuli jälleen valoisaa. Mia ei nukkunut silmällistäkään. Keskustelu jatkui, ja yllätyksekseen hän alkoi erottaa siitä sanoja. Jossakin vaiheessa vain napsahti, ja päämäärätön mutina muuttui selkeäksi kieleksi, jota Mia vain ei ymmärtänyt. Mia huvitti itseään arvuuttelemalla, mistä puhuttiin, ja italialaisille ominainen ilmeikäs puhetapa vain siivitti hänen mielikuvitustaan. Mutta kun sitten tuli vahdinvaihdon aika, vihreäviittainen lomittaja kumarsi ja julisti:
"Il viene subito."
"Principe", sanoi punaviitta huolestuneena. Sitten hän väistyi sivummalle. Käytävästä läheni jälleen askelten ääni. Mia kohensi asentoaan ja vetäytyi entistä tiiviimmin seinää vasten. Hän ei osannut aavistaakaan, mikä 'principe' oli, mutta kun siitä puhuttiin tuollaiseen sävyyn, mitään hyvää se ei voinut tarkoittaa. Hän yritti samanaikaisesti rutistaa koko ruumiinsa niin pieneksi ja huomaamattomaksi kuin mahdollista ja venyttää kaulaansa nähdäkseen, mitä oli tulossa.

Aurinko nousi ikkunan tasalle juuri, kun mies saapasteli holvikaaren alitse. Mia pakotti silmänsä pysymään auki siitä huolimatta, että niitä häikäisi. Tulija henki puhdasta, kiistämätöntä arvokkuutta kaikkialle ympäristöönsä, kulki pää ylväästi pystyssä ja selkä itsevarmasti kaarella. Hänellä oli yllään kirkkaansininen viitta, samansävyinen tunika ja väljät pussihousut. Pehmeiden saappaiden varsia koristivat kullanväriset kannukset. Taivaansininen naamio peitti kasvot samalla tavalla kuin muillakin - jättäen näkyviin ainoastaan sileäksi ajellun, hienopiirteisen leuan - ja hiukset oli taas kerran suittu monihaaraisen narrinhatun alle. Jostakin kumman syystä hatun luonne ei kuitenkaan vähentänyt hahmon herättämää kunnioitusta. Tässä on mies joka tietää mitä tekee! Minun kanssani et halua ryhtyä leikkimään! Näin tuntui koko tulijan olemus kirkuvan.
Hän kulki suurimmaksi osaksi ääneti, mikä oli kummallista, sillä hän ei näyttänyt juurikaan varovan askeliaan. Ikään kuin hän ei olisi koskettanut lattiaa laisinkaan. Kuitenkin hänen joka askeleellaan maahan kolahti sauva - pitkä, koristeellinen puusauva, yhtä lailla sininen.

Mia puuskahti suureen ääneen keuhkonsa tyhjiksi. Hän oli kokonaan unohtanut hengittää. Tämä ääni sai uuden tulokkaan unohtamaan ympäristön merkityksettömänä ja naulitsemaan katseensa Miaan. Mia hätkähti. Vaikka Mearan silmät olivat sinisimmät, mitä hän oli koskaan nähnyt, niistäkään ei ollut kilpailemaan näiden kanssa. Miehen iirikset olivat kauttaaltaan hehkuvan taivaansiniset; niin kirkkaat, että ne suorastaan hohtivat.

Toiset tervehtivät tulijaa kunnioittavasti tekemällä asennon, mutta tämä vain ärähti heille pahantuulisesti ja harppoi suoraa päätä Mian luokse. Hän laskeutui tytön tasolle, nojautui toiseen polveensa ja kumartui lähelle häntä. Kun hän sitten puhui, Mia yllättyi äänen kirkkaudesta. Kauempaa katsoen hän oli tulkinnut tulijan pelkästään hänestä huokuvan arvovallan ja itsevarmuuden perusteella aikuiseksi mieheksi. Tässä puhui kuitenkin ikätoveri; nuori poika.
"Sono Azzurro", hän sanoi, ja Mia vetäisi vaistomaisesti päänsä taakse pojan hengityksen koskiessa kasvojaan, "come ti chiami?"
Mia, joka oli jo ehtinyt lyödä takaraivonsa seinään, onnistui viimein änkyttämään ilmoille ne ainoat kolme italiankielistä sanaa, jotka Meara oli paukuttanut hänen päähänsä ennen lähtöä:
"No… Non parlo italiano."
Siniviitta kääntyi osittain ympäri ja puhutteli tovereitaan. "Non parla italiano", hän sanoi.
"È inglese?" huikkasi punaviittainen. Siniviitta kääntyi taas Mian suuntaan.
"Sei inglese?" Hän veti henkeä, näytti keräävän voimia ja lausui lopulta hiomattomasti englantia ääntäen: "Olet englantilainen?"
"Kyllä", Mia sanoi silmät suurina hermostuksesta.
Poika näytti helpottuneelta. Englantia puhuessa hänen kielensä sammalsi, ja Mian piti tosissaan keskittyä ymmärtääkseen tätä - mutta toisaalta kurjakin englanti sai hänet tuntemaan olonsa kotoisammaksi kuin italia. "Olen Azzurro. Miten sinua kutsut?"
Mia terästäytyi ja selvitti kurkkuaan. "Olen Mia", hän sanoi, "Mia Thorton."
Azzurro toisti nimen pari kertaa, makusteli, kokeili sitä kielellään. "…Maria."
"Ei. Mia."
Silloin Azzurro liikahti niin nopeasti, että Mia kumartui välttääkseen iskua - mutta tämä kohottikin vain toisen kätensä kuin varoittaakseen jostakin. Käytävässä kulki taas joku. "Attenzione!" huusi yksi vartijoista. Mia toljotti äimistyneenä, kuinka kaikki aiemmin niin itsetietoiset vartijat vajosivat polvilleen ja painoivat päänsä.

[Elfalas]

7.
Vaarojen kaupunki

Nähtävästi Miasta oli äkisti tullut taikamaailman keskipiste, sillä koko Venetsian arvovaltaisimmat henkilöt tuntuivat tupsahtelevan yksi kerrallaan hänen seuraansa. Jos Mia oli pitänyt Azzurroa vaikuttavana, seuraava tulija jätti tyrmäävässä vakaudessaan tämänkin varjoonsa.
Ei tällä kertaa narrinhattua ja pehmeitä saappaita. Mies - ja tällä kertaa Mia oli vaikutelmasta täysin varma - oli sukinut pikimustat hiuksensa taakse ja sitonut ne harmaalla satiininauhalla. Hän oli kauttaaltaan harmaissa vaatteissa - ei hiirenharmaissa, vaan kiiltävissä hopeanvärisissä. Jalassaan hänellä oli saappaiden sijaan siistit samettitossut. Siinä kun Azzurron viitta ulottui juuri ja juuri vyötäisille, tämän miehen oma viisti maata. Lisäksi siinä oli kärpännahkareunus, sekin värjätty hopeanharmaaksi. Hän liikkui kevyesti ja rauhallisesti, vailla sitä energiaa ja määrätietoisuutta, joka oli nähtävissä Azzurron käynnistä, mutta siitä ei ollut epäilystäkään, etteikö tämä mies olisi ollut arvossa kaikkien muiden yläpuolella. Mia joutui keräämään rohkeutta aika tovin, ennen kuin kykeni katsomaan miehen kasvoihin. Kuten hän oli arvellutkin, tämän naaman yläosaa suojasi hopeanvärinen, helmiäiskoristeinen naamio. Miehen iästä oli mahdoton sanoa mitään. Hiusten väristä päätellen hän tuskin oli kovinkaan vanha - mutta hiusten värjääminen ei ollut velhomaailmassakaan uusi keksintö.

Vartijat olivat jo ajat sitten vaipuneet maahan, mutta Azzurro odotti vielä. Vasta kun vieras oli aivan kohdalla, hän lehahti äkkiä pystyyn niin, että viitta hulmahti, ja lankesi sitten polvilleen tämän eteen. Hän laski oikean kätensä maahan kyynärpäätä myöten. Yksi ainoa sana kirposi hänen huuliltaan tuskin kuiskausta vahvempana:
"Maestro."
Miehen ääni oli yhtä rauhallinen kuin hänen koko olemuksensa. Hän ei pitänyt kiirettä kumartuessaan Azzurron puoleen - mikä ilmeisesti oli merkki siitä, että tämän oli sallittua kohottaa katseensa. Mies katsoi häntä pitkään.
"Azzurro. Tutto bene?"
"Si chiama Maria." Azzurron ilme ei värähtänytkään. "Viene d'Inghilterre."
Mies nyökkäsi, sipaisi etusormellaan leukaansa ja lausui lopulta: "Maria non è un nome." Muutamaan sekuntiin kukaan ei sanonut mitään. Sitten mies kysyi: "È purosangua?"
Azzurro katsahti Miaa hermostuneesti, sen näköisenä ettei tavallisesti olisi tehnyt niin. Poika punnitsi häntä katseellaan, tutkaili häntä päästä varpaisiin ja pakotti hänet vetäytymään vielä entistäkin tiukemmalle kerälle. Sitten hänen suupielensä värähti. Hiukkasen vain - Mia ei edes erottanut, suuntautuiko liike ylös- vai alaspäin. Mutta se oli ensimmäinen kerta, kun Azzurron ilmeessä tapahtui muutos. Tähän mennessä hänen kasvonsa olivat olleet kuin kiveä. Ennen kuin Mia ehti äimistellä enempää, poika kuitenkin kääntyi poispäin. "Si", hän lausui itsevarmasti.

Harmaapukuinen kääntyi vuorostaan ympäri ja viittasi vartijoita poistumaan. Nämä olivat tiessään yhdessä viittakankaan kahahduksessa. Mies lausui puoliääneen pari sanaa ja taputti käsiään. Sitten hän yllättäen hymyili.
"Eiköhän liene paras, että puhumme kaikki englantia."
Azzurro nousi jaloilleen ja kiepahti päkiöillään Mian suuntaan. "Maestro d'Argento", hän sihahti, "kumartaa nyt."
"Se ei ole tarpeen", toinen sanoi. Hän kumartui Mian puoleen, ojensi hänelle kätensä ja auttoi hänet herrasmiehen tapaan ylös. Hänen ihonsa oli lämmin ja kuiva, ja hän tuoksui vienosti laventelilta. Sivistyneen miehen tuoksu. Sitä paitsi hän puhui englantia täydellisesti, vailla minkäänlaista vierasperäistä korostusta. "Tervetuloa matalaan majaani, signorina", hän sanoi.

"Missä minä olen?" Mia tiukkasi intoutuneena siitä, että vihdoin sai vapaasti puhua omaa kieltään. "Keitä te olette?"
"Kärsivällisyyttä, tyttö hyvä", mies virkkoi ja päästi otteensa Mian kädestä. Hän kuulosti epämiellyttävästi siltä, ettei tiennyt mitään sieppauksesta. Ikään kuin Mia olisi tullut hänen vieraakseen omasta vapaasta tahdostaan. "Voit kutsua minua mestari Hopeaksi. Nuori Azzurro tässä taas on lähin luottomieheni." Azzurro kohotti ylpeänä leukaansa.
Mia oli neuvoton. "Mutta mitä… miksi…" Hän ei oikeastaan edes itse tiennyt, mitä olisi halunnut sanoa. Kaikki oli niin sekavaa. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä. Hän päätti kuitenkin vakaasti pitää kyyneleet sisällään. Hän ei osoittaisi minkäänlaista heikkoutta.
"Älä pelkää", sanoi mestari Hopea myötätuntoisesti, "sinun ei käy kuinkaan. Itse asiassa minä pidän henkilökohtaisesti huolen siitä, ettei sinua vahingoiteta. Olet täällä tiettyä tarkoitusta varten, ja se selviää sinulle aikanaan."
"Siinä tapauksessa teitä varmasti kiinnostaa, että minut on jo kertaalleen kolkattu!" Mia äyskähti. "Niin - eikä yön viettäminen homeisella kivilattialla kamalasti auttanut asiaa!"
"Odota", Hopea komensi painokkaasti. Syntyi hetken hiljaisuus, kun mestari Hopea ja Mia vain tuijottivat toisiaan. Azzurro seisoi mestarinsa olan takana ja viittoi tyttöä lopettamaan. Lopulta Mia ei enää kestänyt - stressi oli vienyt hänen voimansa. Hän laski kuuliaiseesti katseensa jalkoihinsa. Hopea hymyili.
"Mainiota. Olet nokkela tyttö. Uskon että sopeudut nopeasti. Azzurro - ", hän laski kätensä pojan olalle, ja tämä sävähti vaistomaisesti suorempaan asentoon, " - oletan, että autat tekemään pikku signorinan olon mukavaksi. Päivä koittaa, ja minun on vielä ojennettava sisaruksiasi ennen kuin lähden."
"Kyllä, mestari", Azzurro sanoi kunnioittavasti.
"Hei, tämä ei…" Mia yritti, mutta Azzurro vaiensi hänet katseellaan. Silloin käytävästä kuului kovaäänistä kiistelyä. Muutamaa sekuntia myöhemmin pinkkiviittainen tyttö säntäsi hengästyksissään sisään.
"Maestro, può aiutarmi? Per piacere?"
"Andate!" mestari Hopea lausahti kärsimättömänä. Tyttö kalpeni ja katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hopea kohautti anteeksipyytävästi hartioitaan. "Minun on todella mentävä."
Mia ei kuunnellut. Hän oli juuri nähnyt pinkkipuvun kädessä esineen, jonka ei missään nimessä olisi pitänyt olla siinä. Se oli sinällään täysin merkityksetön, ja Mia tunnistikin sen vain koska sitä oli edellisenä päivänä etsitty kissojen ja koirien kanssa. Eddien kullattu valtikka!
Tyhmä, hän ajatteli, tuollaisia on varmaan tuhansia pelkästään Venetsiassa! Mutta ajatukset olivat jo lähteneet laukkaan. Hänen katseensa harhaili Azzurron suuntaan ja vangitsi sinisen puusauvan, johon tämä nyt nojaili kevyesti. Mia henkäisi. Sauva ei ollut ainoa laatuaan. Juuri tuollaisella hän oli paria päivää aiemmin nähnyt naamioituneiden pirulaisten pieksevän Vladimiria! Yhtenä rysäyksenä hänelle valkeni, missä hän oli nähnyt puna- ja pinkkiviittaiset vartijansa. Ja nyt hän oli päätynyt samojen tyyppien vangiksi!
Mestari Hopea hymyili itsetietoisesti, astui Miaa kohti ja sipaisi hänen poskeaan kädellään. "Älä pelkää", hän sanoi toistamiseen, "vastedes sinusta pitää huolen… l'Accademia dogeale."

-

Oli kulunut enemmän kuin vuorokausi siitä, kun Mia oli viimeksi nähty. Suurimman osan päivää tylypahkalaiset olivat kyyhöttäneet yhdessä Ca' di Kukouskyn nurkassa ja pyöritelleet peukaloitaan. Mearan ja Mickeyn edellisiltainen etsintäretki oli päättynyt nolosti, kun Meara oli törmännyt suoraan päin kierrokselta palaavaa Sandroa ja tyrkännyt tämän kanavaan. Miasta ei kukaan ollut nähnyt vilaustakaan.
Eddie oli huolissaan. Ei sillä, että hän olisi ollut pihkassa Miaan tai sellaista, mutta he olivat sentään olleet koulutovereita viisi ja puoli vuotta. Tottahan tällainen traumatisoi häntäkin. Ilta oli tunkkainen, ahdas ja liian kylmä. Eddie oli jättänyt naamionsakin hotelliin; juhlaväen mekkalointi ei juuri nyt jaksanut häntä kiinnostaa. Väkijoukkoon oli ehtinyt jo tottua, eikä tuhansien ihmisten seassa kahlaaminenkaan enää nostattanut adrenaliinia pintaan. Mickey oli liian kiireinen riidellessään pulujen kanssa lohduttaakseen häntä. Hän oli yrittänyt jonkin aikaa saada Ravenia ulos kuorestaan, mutta tämä oli keskittynyt piirtämään ulkomuistista Mian kuvaa Ca' di Kukouskyn oveen kiinnitettäväksi eikä virkkanut mitään. Lopulta professori Lipetit oli kyllästynyt heidän apeisiin ilmeisiinsä ja passittanut koko revohkan ulos kävelylle. Eddie kulki pää painuksissa kiinni Mickeyn kyljessä ja näppäsi silloin tällöin sisällöttömän valokuvan jostakin pintapuolisen mielenkiintoisesta kohteesta. Ei, kulttuurishokki ja katoamistapaus eivät todellakaan olleet hyvä yhdistelmä.
"Voidaanko ostaa jäätelöt?" Raven mankui. Mitään muuta hän ei ollut koko iltana sanonutkaan.
"Ei maistu", sanoivat tytöt. Niin masentuneena Eddie ei ollut koskaan Mickeytä nähnyt. Silloin hänen päässään napsahti. Mitä tämä nyt oli? Hän oli ainoa mies porukassa! Tai no - jos Ravenia ei otettu lukuun. Eikä häntä otettu, koska hän käyttäytyi muutenkin kuin tyttö. Joka tapauksessa Eddie oli äijä ja hänen piti käyttäytyä sen mukaisesti.
"Me menemme nyt jäätelölle", hän kuulutti, eikä kukaan jaksanut vastustella. Pieni innonpoikanen alkoi nostaa päätään jossakin Eddien pääkopan perukoilla. Mia löytyisi - olisi pakko löytyä - ja ennen sitä hän itse saisi loistavaa materiaalia Päivän Profeetan raporttiin. Ajankohtaista-palstan tarinasta tulisi hetkessä etusivun juttu! Kuvia järkyttyneiden ystävien harmahtavista kasvoista, huikeita haastatteluja uhkarohkeista etsintäyrityksistä! Hänen pitäisi vain olla paikalla ratkaisun hetkillä, kuvata Mian dramaattinen paluu tovereidensa keskuuteen.
"Kaikella on valoisat puolensa", Eddie virkkoi ja hymyili jälleen. Meara murahti Mickeylle jotakin, minkä seurauksena tämä riuhtaisi lippalakin Eddien silmille. Hyvä on, Eddie ajatteli, älkää sitten tehkö yhteistyötä. Minä saan juttuni kasaan muutenkin. "Kävellään Rialtolle", hän sanoi ääneen.
Sieltä saa kivoja taustoja.

Sillan tuntumassa oli jäätelöbaari, joka ei näyttänyt kovin saastaiselta. Sen eteen he pysähtyivät. Tytöt riitelivät aikansa mauista, kunnes Ravenin kädet sitten alkoivat täristä huolestuttavasti ja Eddie kiirehti tilaamaan.
"Per me un cioccolato, per favore… e… per lui un…" Eddie katsahti Ravenia. Tämän huulet sinersivät ja hän pudisteli päätään. Eddie vetäytyi nopeasti kauemmas ja tilasi kaikessa hiljaisuudessa hänelle vaniljajäätelön. "Mille grazie. Arrivederci." Hän joutui likipitäen taluttamaan pojan pois kioskin luota. He istuutuivat portaille odottamaan tyttöjä, jotka seurasivat pian kirkkaansinisten jäätelöpallojen kanssa. Jonkin aikaa he söivät kaikessa hiljaisuudessa.
"Flavia kävi Kuukosken luona tänään", Meara sanoi lopulta, "hänellä on varmaan tietoa Miasta."
"Siinä paha missä mainitaan", Mickey lausahti. Kaikki neljä kääntyivät katsomaan väkijoukkoon - ja kyllä! He erottivat yhdet kasvot, joita ei ollut naamioitu. Flavialla oli leveälierinen hattu päässään ja hän piilotteli sen alla, mutta hän se ehdottomasti oli. Hetken kuluttua Flavia istuutui seuraavalle portaalle mustalla naamiolla varustettu Sandro seurassaan.
"Vilustuitkos?" Meara kysyi enimmäkseen kohteliaisuudesta. Sandro pudisti päätään.
Kumpikaan ei ollut kuullut mitään Miasta. Eddie ei oikein tiennyt, miten reagoida uutisiin. Niinpä hän ei sanonutkaan mitään, vaan näppäsi kuvan Sandrosta ja Flaviasta kun nämä sitä vähiten aavistivat. Flavia mulkaisi häntä paheksuvasti kuin olisi aikonut sanoa jotakin, muutti sitten mieltään ja keskitti kaiken mielenkiintonsa Mickeyn jäätelöön.
"Mitä jäätelöä tuo on?"
"Se maistuu lähinnä sokerilta", Mickey vastasi, "maun nimi on azzurro."

Raven hotki ahnaasti jäätelönsä viimeistä murua myöten, kun tytöt taas pyörittivät lusikoita omissaan kunnes ne olivat pelkkää turkoosia maitolitkua. Tyypillistä - hameväki otti aina tällaiset tapaukset niin raskaasti sen sijaan, että olisivat yrittäneet löytää vaihtoehtoisia selviytymiskeinoja. Kaiken machoilunsa lomassa Eddie muisti sentään syödä oman jäätelönsä, ja kun Sandro lopulta kelpuutti tyttöjen jäätelöt syötäväkseen, he saattoivat jatkaa matkaansa. Suunnitelmia ei tehty, päätöksistä ei keskusteltu - Flavia vain johdatti heidät muutaman pikkuisen sivukujan kautta kanavalle, jota seuraamalla he ennen pitkää päätyisivät satamaan. Mutkia matkaan tuli vasta, kun yksi kanavan ylittävistä silloista olikin parhaillaan korjauksen alla.
"Basta! Tie on poikki!" Flavia kivahti. "Olisi pitänyt tietää."

-

Venetsia oli vanha kaupunki, ja vanhat kaupungit tapasivat ennen pitkää alkaa repeillä liitoksistaan. Remonttimiehet ja entisöijät kävivät ympäri vuoden tuhoon tuomittua taistelua kulumista, eroosiota ja pikkueliöitä vastaan. Siltaa korjattiin - toisin sanoen se oli lyöty poikki, ja työskenneltyään pari tuntia työmiehet olivat menneet kotiin päivälliselle ja jääneet sille tielleen.
Flavia harkitsi nopeasti, mitä tehdä. He voisivat suunnata takaisin pikkukujille ja palata toista kautta, mutta kaikki olivat jo väsyneitä - ja Flaviasta näytti kovasti siltä, että Ravenin verensokeriarvot heittivät jo kärrynpyörää. Toisaalta tämä silta oli viimeinen ennen satamaa. Kanavan yli ei päässyt muualta.
"Per piacere, Sandro", hän sanoi italiaksi, "ole kiltti ja etsi puusilta." Muutamasta puuparrusta rakennetut väliaikaiset sillat olivat Venetsiassa elinehto. Koskaan ei tiennyt milloin joku läpimätä lankku räksähtäisi poikki, ja väki juoksenteli jatkuvasti ympäriinsä rakentelemassa uusia pikasiltoja ja purkamassa entisiä, jotta niiden puutavara saatiin uusiokäyttöön seuraavalla sillalla.
Sandro kohotti kättään ja osoitti eteenpäin. Flavia läimäisi otsaansa. Heti seuraavan mutkan takana. Eihän sinne ollut pitkäkään.
Sillan rakennepuut tuntuivat yllättävän korkeilta. Ehkäpä se johtui vain siitä, ettei Flavia ollut aikoihin katsonut tällaista väliaikaista siltaa ajatuksen kanssa, olipa vain kävellyt yli. Jostakin syystä rakennelma toi mieleen ne suuret sillat, joista Flavia oli nähnyt kuvia kuvakirjassa. Sellaiset häkkyrämäiset metallirakenteet, joita isot kaupungit pursuilivat. Tämä silta tosin oli umpipuuta ja pysyi sellaisena.

Raitatukkainen tyttö, Mickey, katsoi siltaa pitkään ja epäilevästi, aivan kuin arvioiden sen kestävyyttä. Flaviaa nauratti. Nämä sillat rakennettiin nopeasti ja turvallisesti. Ne kestivät aina - niin kauan kuin ne olivat tiukasti kiinni kanavan laidoissa. Hän kehotti ääneti tyttöä astumaan eteenpäin ja päästämään muutkin liikkeelle.
Mickey hyppäsi ensimmäisille lankuille ja Meara seurasi heti perässä. Flavia naurahti ääneen ja valmistautui menemään heidän jälkeensä, kun hän äkkiä huomasi Ravenin muuttuneen vitivalkoiseksi. Hän kääntyi. "Hei, sinun verensokerisiko? Minulla on kyllä-" Flavian sanat hukkuivat meteliin, kun Eddie yhtäkkiä loikkasi eteenpäin ja karjahti:
"Ei! Palatkaa!"
"Mitä? Mitä ihmettä?" Se oli Mickey.
Sitten Flaviakin näki heidät. Osa heistä kieppui korkealla sillan rakennepuissa kuin joukko villikissoja. Toiset taas olivat ripustautuneet väijyksiin läheisten talojen välisille pyykkinaruille. Flavia tunnisti heidät välittömästi. Äänettömät liikkeet, räikeänväriset viitat, naamiot ja järjettömät hatut - sekä kiehkuraiset, pitkät sauvat, joita he onneksi toistaiseksi käyttivät lähinnä tasapainotteluun.
"Kunpa en olisi koskaan ilmoittautunut tähän pahanonnen projektiin!" Flavia sihahti itsekseen. Sandro laski kätensä hänen olalleen, ja he molemmat vetivät taikasauvansa esille.

Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Yksi naamioiduista, punaviittainen, ponnahti ilmaan niin, että sauvakäsi vapautui. "Pietrificus totalus!" hän karjahti. Flavia ei ehtinyt estää - kangistumisloitsu osui suoraan Mickeyn rintaan, ja tämä kupsahti jäykistyneenä siltarakenteille. Eddie huusi, ja vaikka Sandro yritti pidätellä häntä, hän ei kuunnellut. Hän juoksi suoraan ystävänsä luokse - sillalle, joka oli sillä hetkellä kaikkea muuta kuin turvallinen - ja alkoi riuhtoa tämän jähmettynyttä ruumista kohti rantaa. Meara, Eddie ja Mickey-rukka seisoivat aivan keskellä kanavaa. Meara ja Eddie uisivat jos putoaisivat veteen, mutta Mickeytä he eivät voisi raahata mukanaan. Silloin Flavia tajusi, mitä naamioidut yrittivät.
Samalla sekunnilla pyykkinaruille ripustautuneet vaanijat heräsivät transsistaan ja ryhtyivät toimeen. He ottivat vauhtia, heilahtivat tarkalleen samassa tahdissa eteenpäin ja suuntasivat siltaan kolminkertaisen tärinäloitsun.
"Sandro, pian!" Flavia huudahti ja tarrasi kaikin voimin sillankaiteeseen. "Se on pidettävä vakaana! Muuten se sortuu!"
Sandro nyökkäsi ja iski jalkansa siltaa kannattelevien rakenteiden päälle, jotteivät ne irtoaisi jalustastaan. Raven näytti unohtaneen verensokerin heittelyt ja ryntäsi avuksi. Pitelijöitä oli kuitenkin vain toisella puolella siltaa, eikä se riittänyt.
"Juoskaa pois, idiootit!"
RÄKS. Yksi sillan kannatinlankuista särkyi, ja Mearan nilkka jäi puristuksiin murtumakohtaan. Se siitä mahdollisuudesta.
"Expelliarmus!" Sandron taikasauva, jota hän oli juuri ollut kohottamassa, lensi kaaressa päin lähimmän rakennuksen seinää.

Mearan kunniaksi oli sanottava, että hän tosiaan teki parhaansa pelastaakseen itsensä ja ystävänsä. "Tainnutu!" Kirous Kukouskyn kiellettyjen listalta - ei vaikutusta. "Karkotaseet!" Yhtä lailla kielletty. Lopulta Meara menetti kaiken itsehillintänsä ja kiljaisi: "Kuuraannu!"
Se ei ollut kielletty, mutta vesisuihkulla ei naamioituja paljon häiritty. Yksi heistä joutui pitelemään naamiota kasvoillaan toisella kädellään, mutta tasapainottelu näkyi sujuvan siitä huolimatta. Flavia puri huultaan. Kunpa, voi kunpa hänen perheellään olisi ollut varaa lähettää hänet kunnolliseen taikakouluun! Kunpa hän olisi oppinut häijyjä kirouksia kuten kaikki muutkin, eikä hänen olisi tarvinnut pärjätä vain napakoilla potkuilla strategisiin paikkoihin!
Kuin yhteisestä merkistä sillankaiteilla pomppineet loikkasivat ja laskeutuivat kissamaisen ketterästi pientareelle.
"Se sortuu…" Flavia varoitti voimattomasti. Kukaan ei reagoinut. Sitten jostakin kajahti huuto. Matalahko naisenääni mylväisi niin, että maa tuntui tärähtelevän:
"Expelliarmus!"
Kuusi pitkää sauvaa lensi kaaressa ilmaan ja kalahti kohta kiveykselle. Silmää nopeammin niiden omistajat olivat liikkeessä; hyppäsivät maan tasalle, sieppasivat omansa ja kiirehtivät askeleitaan. Flavia räpytteli silmiään. Näytti kuin hyökkääjät olisivat kiivenneet sileää seinää pitkin suoraan ylöspäin! Eddie, joka oli ensimmäisenä saanut ajatuksensa kerättyä, juoksi jo heidän peräänsä, mutta pönäkällä poikaparalla ei ollut toivoa. Flavia komensi itseään liikkumaan, menemään apuun, mutta hänestä tuntui kuin hänen kätensä olisi liimattu sillankaiteeseen. Ja sitten he olivat tiessään. Eddie toljotti hölmistyneenä tyhjää seinää edessään. Oli tapahtunut aivan sama kuin muutamaa päivää aiemmin; kasvottomat olivat tulleet, satuttaneet ja kadonneet jäljettömiin viime hetkellä.

Kun Flavia kääntyi ympäri, hän näki edessään Kukouskyn vaimon tutut kasvot. Nainen piteli kädessään taikasauvaa, jonka kärki hehkui yhä vienosti. Hän oli kiittämäisillään tätä italiaksi, kun tämä sitten nosti vapaan kätensä ja alkoi puhua englantia.
"Teille oli käydä todella huonosti", hän sanoi ja harppoi sillan suulle. Yhdellä taikasauvannapautuksella hän vapautti Mickeyn loitsustaan, räjäytti kylmästi reiän puuhun kohtaan, johon Mearan jalka oli juuttunut, ja talutti molemmat tytöt maankamaralle. "Ovatko kaikki kunnossa?"
Meara osoitti vertavuotavaa nilkkaansa. "Muuten kyllä."
"Mitä oikein tapahtui?" Mickey oli pyörällä päästään.
"Kimppuunne käytiin. Satuin paikalle - onneksi", vastasi rouva Kukousky.
"Ettekä sattunut", kajautti Eddie virran toiselta puolelta, "te seurasitte meitä koko ajan! Minä näin!"

Kukousky nipisti huulensa tiukasti yhteen ja kääntyi ympäri. Vasta nyt Flavia huomasi, että heidän ympärilleen oli kerääntynyt koko joukko pällistelevää juhlaväkeä. Ryhmässä kävi kuhina - kukaan ei oikein käsittänyt, mitä oli juuri nähnyt. Toisaalta heidän teki mieli taputtaa uskomattomille silmänkääntötempuille, toisaalta taas ilmoittaa poliisille ilkivallasta. Rouva Kukousky unhoitutti heidät kaikki epäröimättä.
Kun tilanne sitten oli rauhoittunut ja ihmiset palanneet tavalliseen tyhjänpäiväiseen öllöttelyynsä, Kukousky keräsi tylypahkalaiset, Flavian ja Sandron ympärilleen ja alkoi puhua heidän kanssaan matalalla äänellä.
"Olet oikeassa, Edgar - seurasin teitä. En tosin kovinkaan pitkään. Arvasin, että jotakin tällaista tapahtuisi, ja halusin… auttaa."
"En tiennyt, että puhutte englantia, rouva Kukousky", Mickey sanoi vieläkin hieman ulkona tilanteesta.
"Kutsukaa minua Desideriaksi", nainen heläytti. Sitten Meara hyökkäsi häntä vastaan.
"Mikset kangistanut heitä?" hän valitti. "Olisimme voineet luovuttaa heidät poliisille! Nuo samat tyypit hakkasivat Vladimirin!"
"Kuka todistaa? He olivat naamioituja silloinkin."
"Mutta…"
"Ei sanaakaan. Minä haluan, että te kaikki palaatte nyt hotellille." Desiderian silmissä oli ukkospilviä. "Myös te, Alessandro ja Flavia. Järjestän kaiken. Mutta teidän on pysyttävä siellä. Ette saa enää etsiä ystäväänne."
"Mutta kun…" Väittely hukkui Flavian korvissa muunlaisen metelin alle. Äänet eivät häntä kuitenkaan kiinnostaneet, sillä hän oli huomannut kanavan vedessä jotakin mielenkiintoista. Hän käveli sen luokse ja onki ylös vettävaluvan, kirkkaanpunaisen narrinlakin. Sandro tuli lähemmäksi, ja Flavia ojensi hatun hänelle. Hän henkäisi.
"Tiu'ut on vuorattu kankaalla sisältäpäin! Todella! Voiko tämä olla totta? Flavia, ajatteletko sinä samaa kuin minä?"
Vaikka Flavialla ei ollutkaan kykyä lukea ajatuksia, hän aavisti kyllä, että tällä kertaa hän ja Sandro ajattelivat tismalleen samoin. Hän oli kyllä kuullut tästä väestä. Tuhansia kertoja. Turistit kyselivät heistä. Heistä kerrottiin takkatulen ääressä iltaisin. Mutta tätä ennen Flavia oli uskonut, että he olivat keksittyjä. Satu, jolla peloteltiin pikkulapset pysyttelemään sängyssä illalla.
Flavia nyökkäsi hitaasti. "L'Accademia delle maschere."

[Elfalas]

8.
Kyyhkysten kaupunki

Pyhän Markuksen basilika toi etäisesti mieleen valtavan, harmaanruskean kermakakun. Maan tasalla oli riveittäin ajan harmaiksi muuttamia pylväitä, ja niiden päällä kerroksittain lisää ja lisää samanlaisia. Koristeelliset ikkunankaaret ja pilarit kantoivat korkealle Venetsian kaupungin yläpuolelle saakka. Ylemmille näköalatasanteille pääsi vain lisämaksusta, mutta Flavia tiesi, että se oli sen arvoista. Ennen maisemienkatselua edessä oli kuitenkin jotain vähintään yhtä kaunista; Pyhän Markuksen porttikongitkin oli koristeltu taidokkain mosaiikein. Kyllä - Pyhän Markuksen kirkko oli Venetsian nähtävyyksistä se ainoa, jota näkemättä ei voinut jättää kaupunkia. Flavia oli koko ikänsä kulkenut sen ohitse vähintään kerran päivässä. Hän oli kasvanut tuon rakennuksen varjossa.
"Lattia on sitten kuin pieni vuoristo", Flavia muistutti johdattaessaan vierasmaalaisia ystäviään pitkin aukiota, "teidän on paras varoa kompastumasta. Muuten minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin katkaista kaulanne ja uhrata teidät alttarilla."
"Et kai sinä tarkoita tuota?" Eddie kysyi kalvenneena.
"En", sanoi Flavia, "mutta tosiasia on, että tämä on kirkko. Ja kirkoissa on usein ihmisiä, jotka nostavat hillittömän metakan, jos heidän tiloissaan metelöidään, joten olkaahan siivosti."
"Mikä siinä lattiassa on vikana?" Meara kysyi ohimennen.

Flavia huokasi. Hänen synnyinkaupungillaan oli surullisetkin puolensa - ja heidän kauneimman kirkkonsa ahdingosta puhuminen toi kohtalokkaat ajatukset turhankin elävästi hänen mieleensä. "…Venetsiassa tulvii keväisin", hän lausahti lopulta, "ja vesi ulottuu yhä pidemmälle. Piazza San Marco on usein kokonaan veden vallassa. Marmori ei oikein kärsi vettä."
"Masentavaa, että tuollainen monumentti kärsii luonnonvoimista", Eddie sanoi ja räpsäisi valokuvan. Ja toisen.
Flavia katsoi rakennusta pitkään. Se oli joskus ollut ihmeellisen kaunis ja mahtipontinen, täynnä elämää ja venetsialaisten suurta ylpeyttä kaupungistaan. Nyt se oli harmaantunut ja haurastunut kuin satavuotias vanhus - vaikkakin se oli tuntuvasti vanhempi kuin satavuotias - ja sen tuhannet tasanteet oli kansoitettu metallipiikein, jotteivät pulut rakentaisi niille pesiään. Turisteille Pyhä Markus oli kaunis - venetsialaisille surullinen muistutus kaiken katoavaisuudesta.
"Ei luoja, katsokaa!" huusi Mickey. "Tuo jono on takuulla mailin pitkä!"
Tylypahkalaiset voihkaisivat yhteen ääneen.
"Kirkkoon päästetään vain muutama turisti kerrallaan", Flavia huomautti.
"Ei hätää", Sandro sanoi ovelasti, "tiedän miten pääsemme ohi."

Sandro johdatti joukon eräälle pulunkakan kuorruttamalle sivukujalle ja vei heidät sisään erään pienen puodin ovesta. Mitään kyselemättä hän keräsi kaikkien laukut ja antoi ne vastaanottoon. Vastineeksi hän sai pinon pieniä, punaisia lappusia.
"Mitäs tämä nyt on?" Eddie kysyi epäillen.
Flavia oivalsi. "Tavarasäilytys kestää tunnin", hän sanoi, "siinä ajassa selviäisimme hyvällä tuurilla basilikan ovelle. Näillä lapuilla pääsemme jonon ohi sisään."
"Ovelaa", Eddie sanoi.
Flavia havahtui, kun Renda äkkiä kirosi raskaasti omalla kielellään. Kun hän kääntyi katsomaan, hän näki tämän pyyhkivän jotakin valkoista olkapäältään Vladimirin antamalla nenäliinalla. Sandro katseli heitä hymyillen.
"Pulut!" Renda sammalsi.
"Me venetsialaiset uskomme, että tuollainen tuottaa onnea", Sandro pisti väliin, "se tarkoittaa, että palaat vielä Venetsiaan ja päivä paistaa sinulle."
Flavia odotti Vladimirin kääntyvän tulkkaamaan edellisen tytölle, mutta hänen yllätyksekseen Renda nyökkäsi ja hymyili vaisusti. "Päivä paistaa nytkin", hän sanoi, "voisin vaihtaa sen puhtaisiin olkapäihin."
Eddien silmät levisivät. "Missä välissä sinä olet alkanut puhua englantia?" hän henkäisi.
"Vladimir on opettanut minua", Renda sanoi suloisesti.
"Luulenpa, ettei kyse ollut niinkään minusta. Rendan piti vain uskaltaa puhua", Vladimir väitti vaatimattomana.
"Vai niin", Eddie mutisi, "sen takia te olette istuneet aina kylki kyljessä siitä asti kun tulimme tänne." Hänen kasvonsa muuttuivat tummiksi mustasukkaisuudesta. Flavia seurasi tilannetta kiinnostuneena.
"Niin!" sanoi Renda innoissaan, käsittämättä lainkaan peiteltyä murhanhimoa Eddien äänessä. "Vladimirin kanssa minua ei ollenkaan pelota puhuu englantia!"
"Perusmuoto, Renda", Vladimir näpäytti. Renda punastui vienosti.
"Puhua englantia", hän korjasi.

Flavian mielestä Eddie alkoi näyttää siinä määrin murhaavalta, että oli paras puuttua tilanteeseen. Hän selvitti kurkkuaan ja huomautti kuivasti:
"Olkapääsi pysyisivät puhtaampina, jos peittäisit ne. Olen muuten tosissani. Noissa vaatteissa te ette tule pääsemään basilikaan. Olkapäät on peitettävä."
"Millä muka?" valitti Mickey, jolla oli yllään kirkkaanvihreä putkitoppi.
"Huivilla, takilla, millä hyvänsä!"
"Saat minun päällystakkini, Mickey", Eddie sanoi avuliaasti unohtaen aiemman myrtymyksensä. Seurasi hetki kiivasta neuvottelua ja vaatteiden vaihtamista. Kun Flavia sitten oli kaikkien ulkoasuun tyytyväinen, hän viittasi Sandrolle, joka johdatti heidät takaisin aukiolle. Eddie ei mitenkään voinut olla ilkikurisesti napsimatta valokuvia onnettomista turisteista, jotka joutuivat odottamaan sisäänpääsyään sievästi jonossa.
"Vetäkää henkeä", Sandro kuiskasi heidän astuessaan sisään, "yrittäkää säilyttää tasapainonne."

Ulkomaalaiset huokailivat. Kirkossa oli hämärää, sillä sähkövalo ei ollut hyväksi näyttelykohteille, ja käveltävät reitit oli huolella rajattu köysiaidoin. Flavia ei tiennyt, miltä loppujen lopuksi tuntui nähdä Pyhän Markuksen kirkko ensi kertaa; olihan hän vieraillut siellä kauemmin kuin edes muisti. Hän itse oli saanut nimensä tässä kirkossa, samoin hänen sisaruksensa. Hänen vanhempansa oli vihitty täällä.
"Katsokaa lattiaa!" sihahti Mickey. Flavia katsoi, vaikka tiesikin mitä odottaa: tulvien seurauksena kupruileva lattia oli kauttaaltaan marmoria. Se oli sommiteltu pikkuriikkisistä laatoista, jotka olivat kaikki erivärisiä. Huolella suunnitellut kuviot jatkuivat niin pitkälle kuin katse kantoi - kiehkuraiset aallot, enkelit, leijonat, riikinkukot.
"Katsokaa kattoa!" kuiskasi Meara samanaikaisesti. Pian Flavia käänsi katseensa ylöspäin. Sieltä häntä katsoi lauma pyhimyksiä enkeleiden keskeltä. Mosaiikkeja olivat toteuttaneet useat taiteilijat, toiset lahjakkaampia kuin toiset, mutta kokonaisuus oli yhtä kaikki henkeäsalpaava. Tyhjät alueet hahmojen välissä oli silattu kullalla.
"Hitto… onko tuo kultaa?" Eddie kohotti kameraansa, ja Flavia nappasi nopeasti sen remmistä kiinni. Valokuvaaminen kirkossa oli kiellettyä.
"Venetsiassa kaikki mikä kiiltää on kultaa", sanoi Sandro rinta paisuen. "Tämä ei ole edes parasta! Tulkaa, teidän pitää nähdä Pala d'Oro.
"Mikä se on?" Renda kysyi.
"Maailmanhistorian kallein alttaritaulu - ei sitä voi selittää. Se on nähtävä. Tulkaa nyt vain."

Pala d'Oro - kultainen taulu - oli nimensä mukainen. Se oli kauttaaltaan puhtainta kultaa. Pyhimysten kuvat, joita oli useampia kuin olisi ollut terveellistä, oli maalattu emalipinnoille. Koko komeus oli vielä koristeltu yli kahdellatuhannella jalokivellä. Turisteille se oli suuri ihmetyksenaihe. Flavian, joka kuitenkin oli nähnyt sen moneen kertaan, katse hakeutui aina tyhjille paikoille, laikuille jotka olivat vähän ympäristöä kiiltävämpiä. Niistä jalokivet puuttuivat. Ne olivat valloittajat vieneet kaupunkivaltion sortuessa.
"Vau", sanoi Mickey.
"Eikö täällä tosiaan saa kuvata?" Eddie valitti.
"Uskomatonta", Meara kuiskasi, "nuo hahmot eivät edes liiku, ja silti minusta tuntuu että voisin katsella tätä lopun päivää."
"Parempi olla katselematta", Sandro huomautti, "säilytys loppuu pian. Puolet kirkosta on vielä näkemättä. Emme taida ehtiä museokerrokseen."
"Meillä on vielä viikko", Flavia sanoi, "mennään ensi kerralla suoraan sinne."
Basilikan ulkopuolella heitä odotti yllätys - Desideria Kukousky. Tämä tervehti heitä vakavana ja osoitti heille Pyhän Markuksen aukiolta istumapaikan, jonka oli epäilemättä itse loihtinut; Flavia muisti satojen matkailijoiden nurinoista, ettei piazzalla ollut ainuttakaan penkkiä. Kuitenkin turistit, jotka eivät tätä tienneet, ottivat innolla vastaan tarjotun penkin. Flavia, Sandro ja Desideria jäivät etäämmälle.

"L'Accademia delle maschere", Flavia sanoi päättäväisesti. Desideria nyökkäsi synkeänä.
"Luuletteko että meidän pitäisi kertoa heille?" kysyi Sandro. Hän oli alkanut haroa hermostuneena hiuksiaan heti, kun oli nähnyt Desiderian.
Desideria katsoi heitä molempia syvälle silmiin. "Sen jälkeen, mitä eilen tapahtui, luulen ettei meillä ole vaihtoehtoja. He ovat jatkuvassa hengenvaarassa, jolleivät tiedä. Me kaikki olemme."
Flavia puri huultaan. Tämä oli käymässä turhan kohtalokkaaksi hänen makuunsa. Mieluiten hän olisi sillä hetkellä ryöminyt punkkaansa selailemaan jompaakumpaa kuvakirjoistaan ja unohtanut koko ympäröivän maailman. Hän oli kurkkuaan myöten vaikeuksissa. "Miksi he vainoavat meitä?"
"Estitte heitä suorittamasta määrättyä tehtäväänsä - karkottamasta Vladimiria kaupungistaan. He kostavat. He eivät lepää ennen kuin olette kuolleet." Desideria puristi kätensä napakasti nyrkkiin.
"Mitä varten sinä sitten…" Flavia aloitti, mutta kalvennut Sandro hyökkäsi väliin:
"Tarkoitatko, ettemme ole turvassa Venetsiassa?"
"Kyllä", Desideria sanoi, "luultavasti ette voi jäädä kaupunkiin. Mutta…" hän lisäsi, kun Flavia aukaisi suunsa väittääkseen vastaan, "tällä haavaa tärkein tehtävämme on huolehtia, että kokouksesta selvitään kunnialla. Vielä viikko - sitten voimme miettiä, mitä tehdä."
Äkkiä Flaviaa kylmäsi kuin kilometrien levyinen pilviverho olisi yllättäen lipunut auringon eteen. Jättää Venetsia? Kaupunki, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut - kaupunki jossa olivat hänen vanhempansa ja sisaruksensa! Hän veti käsivartensa tiukasti kylkiään vasten. Tämä ei voinut olla totta.

"Mitäs täällä murehditaan?" Se oli Meara. Flavia ja Desideria vaihtoivat nopean katseen. Flavia veti keuhkonsa täyteen ilmaa, laski kätensä Mearan olalle ja puuskahti:
"Meidän täytyy puhua. Kaikkien yhdessä."
"Mutta ei täällä", sanoi Sandro, "he voivat kuunnella."
"He nukkuvat", Desideria keskeytti varmana asiastaan, "he olivat liikkeellä koko vahvuudellaan eilisiltana. Hekin ovat vain ihmisiä."
"Ketkä? Mitä?" Meara ei ymmärtänyt aiheesta mitään. Flavia ja Sandro istuttivat hänet jonon jatkoksi penkille ja kumartuivat salaperäisesti heitä päin. Desideria asettui heidän keskelleen näyttäen vakavalta.

"Eilisillasta", Flavia sanoi, "ja tämä koskee myös teitä, Vladimir ja Renda."
"Eilisillasta? Mitä silloin tapahtui?" Renda siristi silmiään epävarmana siitä, oliko ymmärtänyt oikein. Flavia huokasi ja selitti tapahtumasarjan pähkinänkuoressa. Hänen puhuessaan tylypahkalaiset taistelivat silminnähden pahoja ajatuksia vastaan. Ennen pitkää heidän ihonsa alkoi muuttua vaaleammaksi veren paetessa pintakerroksista. Eddie pyöritteli hermostuneena päätään.
"Tiedättekö, keitä he olivat?" Meara kysyi ääni väristen. Hänen kätensä hipoi vaistomaisesti hänen kipeää nilkkaansa.
Flavia katsoi Sandroa, Sandro katsoi Flaviaa. Kumpikaan ei uskaltanut avata suutaan. Lopulta molempien huulilla pyörivän ajatuksen puki sanoiksi Desideria:
"L'Accademia delle maschere", hän sanoi, "naamioiden akatemia. Kansanomaisesti se tunnetaan vielä useammin nimellä kasvottomien akatemia."
"Minä olen lukenut siitä!" älähti Eddie. "Se on… se on…"

"…järjestö, joka pyrkii suojelemaan Venetsiaa sellaisena kuin se on ja sellaisena kuin sen heidän mielestään kuuluu olla", lausui Desideria päättäväisesti. "Viralliselta nimeltään se on Accademia dogeale, ja siitä on merkintöjä kaupunkivaltion pöytäkirjoissa niin pitkältä ajalta kuin niitä on säilynyt. Ensimmäinen doge perusti sen henkilökohtaiseksi suojelijakaartiksi pojalleen. Hän koulutti nuoria poikia seuraamaan lasta tämän joka askeleella - huomaamatta - ja kun nämä varttuivat, he saivat ottaa paikan uuden dogen henkivartijoina. He olivat huippuunsa hiottuja taistelijoita ja taikureita. Murhasivat ja juonittelivat epäröimättä, jos se oli hyväksi heidän kaupungilleen. Heidät oli koulittu irti omastatunnosta. Sulautuakseen väkijoukkoon he pukeutuivat narreiksi - mutta pystyäkseen liikkumaan ääneti he myös vuorasivat lakkiensa kulkuset sisäpuolelta vaimentaakseen niiden kilinää. Yhä vieläkin joka kerta kun joku löytää jostakin pehmustetun tiu'un, pelätään akatemian läsnäoloa - vaikka se tarinan mukaan onkin jo kuollut."
"Kuoli yhtä aikaa kaupunkivaltion mukana", Flavia huomautti. "Mutta se ei selitä sitä, että he hyökkäsivät kimppuumme eilen illalla."
"Kasvottomien akatemia hyökkäsi meidän kimppuumme?" Eddie vinkaisi. Mickey vaiensi hänet tuuppaamalla häntä kyynärpäällä kylkeen.

Desideria taputti Flavian päälakea. "Tyttö kyselee viisaita. Vastoin yleistä tietoa Accademia dogeale elää yhä. Aatelisten sijaan se kouluttaa niitä, joiden katoamista kukaan ei ihmettele: orpolapsia, poikia ja tyttöjä. Heidän mestarinsa opettaa heidät liikkumaan huomaamatta, kiipeilemään lähes pystysuorilla pinnoilla, loikkimaan uskomattoman ketterästi katolta toiselle! Koska heillä ei ole enää dogea suojeltavanaan, he suojelevat hänen kaupunkiaan henkensä ja kunniansa kaupalla."
"Eikö niille tullut mieleen, että se silta jonka ne eilen rei'ittivät on myös osa kaupunkia?" Mickey huomautti purevasti.
"Se puusilta oli pelkkä väliaikainen rakennelma eikä kuulu heidän täydelliseen kaupunkiinsa", Desideria sanoi arvokkaasti, "he eivät milloinkaan tee mitään, mikä vahingoittaisi Venetsiaa."
"Mutta", Vladimir huomautti, "miten me tähän liitymme? Miksi nämä… kasvottomat haluaisivat vahingoittaa minua - tai muita sen puoleen?"
Desideria pudisti päätään. "Ettekö vieläkään käsitä? He haluavat tappaa sinut, Vladimir, siksi ettet kuulu Venetsiaan. Olet ulkopuolinen. Ja niin olette te muutkin. He eivät saa tunnontuskia kostaessaan teille… kostaessaan minulle."
"Etkö sinä ole venetsialainen?" Renda pisti väliin.

"En", sanoi Desideria, "en ole venetsialainen. En oikeastaan kuulu minnekään. Tästä tuli kotikaupunkini vasta, kun menin naimisiin Arcangelon kanssa ja saimme tyttäremme… Mutta se ei riitä kasvottomille. On oltava Venetsiassa syntynyt kelvatakseen heille. He ovat uskomattoman lahjakkaita, käyttävät muinaista väkivahvaa taikuutta eivätkä välitä muusta kuin kasvojensa säilymisestä salassa. Ja juuri nyt me olemme kaikki hengenvaarassa."
Hän laski kätensä syliinsä, ja Flavia erotti kyyneliä hänen silmäkulmissaan. "Tahtoisitteko vielä kysyä jotakin?"
"Entä Mia?" Eddien ääni oli kimakka. "Sanoit, että tiedät missä hän on!"
Desideria ryhdistäytyi niin äkisti, että Flavia loikkasi säikähdyksissään ainakin metrin ilmaan. Hänen silmänsä kipinöivät, kun hän liu'utti katsettaan vuoronperään tylypahkalaisesta toiseen. "Hän on turvassa. Tällä erää teidän on uskottava minua ja oltava huolehtimatta hänestä. He eivät tee hänelle vahinkoa."

"Mitä me voimme tehdä?" Flavia kysyi Desiderialta, kun he olivat jättäneet ulkomaalaiset omiin oloihinsa pohtimaan kuulemaansa. "Eikö herra Kukousky voi auttaa?"
"Hän tietää", Desideria sanoi, "sanoi tekevänsä asian hyväksi minkä pystyy. Mutta hän sanoo, että kasvottomien akatemia on mahtava - ehkä liian mahtava hänelle. Hänen on tehtävä järjestelyjä."
"Miten me voimme puolustautua?" Sandro kysyi hypistellen taikasauvaansa.
"Ette mitenkään. Arcangelo kieltäytyy poistamasta kirouslukkoa taikasauvoistanne. Jos näette jossakin narrinhatun, jonka tiu'ut eivät helise, teidän on vain yritettävä etsiä minut käsiinne ja toivottava parasta. Ca' di Kukouskylla olette ainakin toivoakseni turvassa."
Flavia nojautui pitkin pituuttaan vasten yhtä aukion pylväistä ja katseli Ravenia, joka istui jalat yhdessä ja kädet sylissä tyhjäksi jääneellä penkillä. Yksinäinen pulu lennähti hänen viereensä. Se sattui olemaan hyvin röyhkeä pulu; se yritti nokkia Ravenin kämmeniä siinä toivossa, että hän olisi piilottanut niihin makupaloja. Raven katsoi sitä kerran ja siirtyi sivummalle.
Pulu tepasteli perässä rinta rottingilla.
Raven hivuttautui taas lähemmäksi penkin reunaa.
Pulu seurasi.
Tätä jatkui, kunnes poika lopulta istui puolittain ilmassa ja näytti pohdiskelevan, nousisiko ylös. Silloin Eddie viimein huomasi hänen ahdinkonsa ja tuli hätistämään pahansuopaa lintua tiehensä - sillä seurauksella, että pulu hurjistui ja hyökkäsi pitkine kynsineen vasten Eddien kasvoja.
Flavian ryppyotsainen iltapäivä päättyi lopulta vapautuneeseen nauruun, kun hän riensi vapauttamaan Eddien pulunkakkavankilastaan ja lohduttamaan tätä vanhalla uskomuksella onneatuottavista puluista. Silti taustalla kangasteli ajatus siitä, että hän itse saattaisi pian jättää Venetsian milloinkaan palaamatta.

[Elfalas]

9.
Kasvottomien kaupunki

Mia sai nopeasti tietää lisää järjestöstä, joka oli siepannut hänet. Hetkeksikään hän ei lakannut olemasta varuillaan eikä unohtanut sitä, että hänen vapautensa oli riistetty - mutta loppujen lopuksi hän ei voinut noin vain sulkeutua ympäröivältä maailmalta. Näiden naamioitujen - joita hän pian oppi nimittämään kasvottomiksi - käsissä oli hänen tulevaisuutensa. Jos nämä jostakin syystä haluaisivat hankkiutua hänestä eroon, he voisivat yksinkertaisesti jättää antamatta hänelle ruokaa ja vettä. Kasvottomat olivat usein poissa kotoa, mutta näiden päämajan ovet olivat aina lukitut, eikä ikkunoille ollut pääsyä. Silti he tuntuivat kunnioittavan hänen yksityisyyttään, eivät yrittäneetkään koskea häneen ja toivat hänelle hänen ruoka-annoksensa säännöllisesti. Eikä ruokakaan ollut pahaa; se maistui aivan kelvollisesti italialaiselta kotiruualta. Kukaan ei yrittänyt hakata häntä, eikä väkivallasta näkynyt merkkiäkään kasvottomien päämajassa tai sen ympäristössä. Ehkäpä Vladimirin hakanneet tyypit olivat lopultakin olleet tavallisia venetsialaisia, jotka vain olivat naukanneet muutaman liikaa. Se oli varma, etteivät kasvottomat koskaan juoneet. Vihdoin he olivat jopa käsittäneet, ettei Mian nimi suinkaan ollut Maria. Koska Mia ei kuitenkaan mestarin mukaan 'ollut nimi', he väänsivät muitta mutkitta Ameliasta Emilian.
Sekin oli parempi kuin Maria.
Ennen pitkää Accademia dogeale alkoi Mian silmissä vaikuttaa aivan kohtalaisen ystävällismieliseltä seuralta.

Azzurro pistäytyi usein Mian huoneeseen ja kertoili hänelle tarinoita veljistään ja sisaristaan. Eivät he tietenkään olleet oikeasti hänen sisaruksiaan - vain orpoja, jotka mestari Hopea oli hänen laillaan pelastanut kadulta heidän ollessaan alle viisivuotiaita. Akatemia oli Azzurron mukaan rauhanomainen Venetsia venetsialaisille -tyyppinen järjestö, joka teki parhaansa suojellakseen kaupungin kunniaa ja sen asukkaiden puhdasta verta. He vaikuttivat useissa puolueissa, ja heidän kouluttamansa alle seitsemäntoistavuotiaat toimittivat kaikenlaista pientä, hyödyllistä askaretta ympäri kaupunkia. Heitä kunnioitettiin - lähinnä naamioiden takia, kuten Azzurro väitti.
Kun Mia sitten kysyi, miksi naamioiden käyttäminen oli välttämätöntä, Azzurro vastasi että se oli perinne ja siirtyi sitten kiireesti seuraavaan aiheeseen.
Narrinhatut, kirkasväriset karnevaalivaatteet ja naamiot kuuluivat akatemian imagoon - ne olivat eräänlainen koulupuku. Sääntö kuului, etteivät oppilaat koskaan saaneet katsoa toistensa kasvoihin. Heidän piti kyetä muuttumaan täysin tunnistamattomiksi vain vaihtamalla vaatteita keskenään. Taikasauvoina heillä oli tavallisten muutaman tuuman mittaisten puukeppien sijaan voimakkaat, koristeelliset velhonsauvat, joita saattoi käyttää lyömäaseina ja tukena kävellessä, jos sille tuli tarvetta.
Mestari Hopea oli nuhteeton, lempeä, antelias, epäitsekäs ja kaikkea hyvää, mitä vain saattoi kuvitella. Hän oli oppilailleen kuin isä, jota heillä ei ollut koskaan ollut. Hän oli akatemian suuren perheen pää. Hän opetti lapsilleen taiteita yhtä lailla kuin taistelua, laupeutta samalla kuin julmuutta. Toisinaan hän piiskasi heidät äärimmilleen harjoituksissa, mutta lopulta palkitsi heidät kaikki hymyllä. Hän halusi vain heidän parastaan. Aina, kun Azzurro puhui mestaristaan, hänen silmiinsä kohosi ihaileva, kunnioittava utu. Mia ymmärsi, miksi. Azzurrolla ei ollut muuta roolimallia.

Mestari Hopea oli pelastanut Azzurron kahden ja puolen vuoden ikäisenä imettäjältä, joka oli suunnitellut vievänsä hänet pois kaupungista ja kasvattavansa hänet omanaan vanhempien kuoleman turvin. Hän ei edes muistanut alkuperäistä nimeään, eikä sanojensa mukaan kaivannutkaan sitä. Mestari oli kasvattanut hänet lähellään ja näyttänyt hänelle kaikki kaupungin salaisuudet - ja kun hän oli ollut kolmentoista, hän oli saanut partion korkeimman arvonimen. Principe, prinssi tai ruhtinas - nimitys jota oli aikanaan käytetty Venetsian hallitsijan perillisestäkin. Azzurro oli nyt kuudentoista, ja hän oli muiden keskuudessa lähes yhtä kunnioitettu kuin mestari itse. Hän sai tehdä mitä halusi, toimia oman harkintansa mukaan, ja oli vastuussa teoistaan ainoastaan mestarilleen. Toisinaan hän sai jopa syödä päivällistä tämän seurassa.
Mia kuunteli näitä kertomuksia ja tunsi toisaalta syvää sääliä Azzurroa kohtaan ja toisaalta halua päästä takaisin kotiin veljiensä luokse. Kotiinpaluu oli kuitenkin kielletty aihe. Azzurro muuttui vaivaantuneeksi ja etäiseksi aina kun Mia mainitsi sen.

Ensimmäisenä päivänä sieppauksensa jälkeen Mia alkoi opiskella italiaa. Hän ei olisi koskaan odottanut, että hänen ensimmäiset italiankielen sanansa olisivat spektrin värit - mutta niin vain kävi. Kaikki akatemian oppilaat olivat luopuneet omista nimistään ja ottaneet tilalle italiankielisen sanan jollekin värille. Azzurro tarkoitti taivaansinistä.
Varsinaisia kasvottomia oli yhteensä yksitoista. Arancia, oranssi, oli joukon ilopilleri. Sen sijaan Nera, Mian Mustanaamio, oli kärttyisä ja syrjäänvetäytyvä, mestarin fanaattinen kannattaja. Poikien nimet olivat Bianco, valkoinen, Violetto, Verde, vihreä, Giallo, keltainen sekä Bruno ja Marrone, molemmat erisävyisiä ruskeita. He kaikki olivat iältään kahdentoista ja kuudentoista välillä. Sitten olivat sisarukset, Rosso ja Rosa, joiden nimissä Mia tahtoi ehtimiseen mennä sekaisin. Rosso, punainen, oli joukon vanhin, pian seitsemäntoistavuotias, järkälemäinen poika, jolla oli töykeä äänensävy. Hänen sisarensa Rosa, vaaleanpunainen, oli neljäntoista, ja hänellä oli heleä ääni ja taipuisa luonne. Mutta annas olla kun Mia meni sekoittamaan heidät toisiinsa! Silloin oli piru irti, ja Mian piti pyytää heiltä toistuvasti anteeksi ennen kuin pääsi jälleen puheväleihin heidän kanssaan. Ei sillä, että Mia olisi suuremmin halunnut olla puheväleissä kasvottomien kanssa, mutta Azzurro vaatimalla vaati, joten hän teki tälle mieliksi.
Hännänhuippu, kuusivuotias poika, oli saapunut akatemiaan vasta reilua vuotta aiemmin. Häntä kutsuttiin Chiaroksi, sillä sitä nimeä pitivät kaikki oppilaat kunnes täyttivät kaksitoista ja saivat ottaa osaa tehtäviin, mutta epävirallisesti hän oli jo saanut hyväksytyn nimen Blu, sininen, koska hän näytti lapsenlikkansa Arancian mielestä Azzurrolta nuorempana. Mia piti pikkulapsista - hän oli perheensä pahnanpohjimmainen ja oli aina toivonut itselleen pikkuveljeä. Kun Azzurro kuuli tämän, hän järjesti Mian eräänä iltana katsomaan pojan perään. Ikävä kyllä Mian italiantaito ei ollut vielä tarpeeksi kehittynyt, eikä poika puhunut mitään muuta kieltä. Kasvottomat yleensä eivät puhuneet. Italia oli heistä ainoa puhdas kieli.

Niin kului muutama päivä. Mia käyskenteli päivät akatemiarakennuksessa, nouti itselleen syötävää heidän ruokakomerostaan ja tappoi aikaa hätyyttämällä puluja ikkunalaudoilta. Illansuussa Azzurro yleensä ilmaantui paikalle ja he puhelivat keskenään jonkin aikaa Mian omassa huoneessa, jonne hänelle oli tuotu yksinkertainen pukkisänkykin. Sitten Mia kävi pitkäkseen, ja Azzurro vartioi hänen untaan niin kuin se olisi ollut maailman yksinkertaisin asia. Mia ei mielestään tarvinnut vartiointia, muttei kehdannut kieltääkään. Sitä paitsi tuntui turvalliselta, kun seurassa oli joku, joka puhui englantia, vaikkakin takellellen. Azzurron englanti parani päivä päivältä.

Eräänä iltana auringon laskettua, kun karnevaalin äänet olivat alkaneet kaikua jostakin kaukaa, Azzurro saapui Mian huoneeseen kuten aina ja istahti hänen sänkynsä reunalle. Tällä kertaa hänen päänsä kuitenkin oli painuksissa ja silmänsä murheelliset. Mia yllättyi. Yleensä Azzurro ei paljastanut tunteitaan kenellekään - vaikka Mia olikin vain merkityksetön vieras. Hän yritti näyttää niin normaalilta kuin suinkin ja hivuttautui Azzurron vierelle.
"Mikä on?" hän kysyi tuijoteltuaan hetken vastapäiseen seinään.
"En tiedä", Azzurro sanoi ja pudisti verkkaan päätään, "en tiedä jos minun pitää kertoa tämä sinulle."
"Voit kertoa minulle mitä vain", Mia sanoi, vaikkei ollut asiastaan lainkaan varma, "minä en puhu kenellekään. Enhän minä tunne täältä ketään."
"Olet oikeassa." Azzurro huokasi helpottuneena ja kohotti katseensa. Hän tarttui Miaa kädestä, ja Mia näki että hänen kirkkaansiniset silmänsä hehkuivat jälleen. "Sinä tietää, että Accademia pitää vain seitsemäntoistavuotiaat ja nuoremmat oppilaat."
Kyllä Mia tiesi. Rosso oli selittänyt, Azzurron tulkkausavulla tietenkin, että seitsemäntoista täyttäneet oppilaat katosivat jälkiä jättämättä syntymäpäivänsä jälkeisenä yönä. Akatemiassa heistä ei enää kuultu, mutta mestari vakuutti että he voivat hyvin.
"Mutta eihän se koske sinua", Mia huomautti, "sinustahan tulee uusi mestari. Mestari Taivaansini."
"Sinä saa minut kuulostamaan aivan metsänkeijulta", Azzurro sanoi hymyillen. "Mutta ongelma ei ole minä. Tai on. Se liittyy sii'en mitä minä on. Minä ei 'uolehtisi tästä, jos en olisi."
"Mene asiaan", Mia komensi lempeästi.
"Maestro on kertonut minulle, koska minä on mitä on, mitä 'eille tapa'tuu kun 'eidät viedään. Siitä minä 'uolissani." Azzurro huokasi pitkään.
"Mitä heille sitten tapahtuu?" Mia kärtti.

Azzurro epäröi, heilutti käsiään, totesi sitten ettei hänen haluamaansa ollut mahdollista selittää elekielellä. "'Eille te'dään… oblivion. Tiedät", hän jatkoi kun Mia näytti puulla päähän lyödyltä, "'e uno'taa kaikki. Että koskaan oli Accademia. Että 'e oli täällä."
"Heidät unhoitutetaan", Mia puuskahti.
"Un'oitutetaan", Azzurro toisti. "Niin kuin 'uno'taa'?"
"Ja…"
Azzurro painoi sormillaan ohimoitaan. "Rosson syntymäpäivä on pian. Minä en voi päästää 'äntä menemään. Tarvitsen 'äntä."
"Mikset sitten puhuisi siitä mestarisi kanssa?" Mia ehdotti.
"Ei, se ei käy. Maestro ei suostu. Sanoo että 'än on vaarallinen. Ei saa jäädä van'enemaan."
"Mutta", Mialle valkeni äkkiä, "mitä tapahtuu niille, jotka unhoitutetaan? Mitä he tekevät?"
"Maestro vie 'eidät kaupunkiin. 'E eivät muista muuta kuin että 'eidän pitää suojella kaupunkia. 'E asettua aloilleen ja kasvattaa perhe. 'E ei edes muistaa että 'e on… vel'o."
Mia rykäisi varovasti. "Mutta ehkäpä juuri se olisi Rossolle parasta. Rauhallinen elämä."
"Ei!" Azzurro hyppäsi pystyyn. "Ei voi olla! 'Än on veljeni! 'Än kasvatti minut!"
"Luulin että mestari Hopea kasvatti sinut", Mia huomautti. Se osa Azzurron kasvoista, mikä näkyi, muuttui helakanpunaiseksi, mikä väri riiteli iloisesti naamion taivaansinisen kanssa. Hän kiepahti ympäri niin, että viitta, jota hän ei milloinkaan riisunut, heilahti hänen korviensa tasalla.

"Maestro ja Rosso", hän sanoi hiljaa. "Niin. Mestari ja Rosso y'dessä."
"Uskon sinua", Mia sanoi.
Ei hän uskonut. Asiaan liittyi muutakin. Mutta hän oli liian hyvä ystävä mainitakseen siitä ääneen. Itse asiassa Azzurro oli hänen ainoa ystävänsä täällä. Hänellä ei ollut varaa menettää tätä.
"Emilia", Azzurro sanoi, "vii'tykö sinä täällä?"
"Minun nimeni on Mia eikä Emilia, Azzurro", Mia muistutti haroen hiuksiaan kyllästyneenä. Olihan Hopea käskenyt kutsua häntä Emiliaksi ja kaikkea, mutta kun pelkkä Ameliakin oli jo tarpeeksi kamala.
Azzurro epäröi. Hän katsahti ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan kuullut - valmistautui uhmaamaan mestarinsa käskyä ensi kerran elämässään. Rikkomus oli pieni, mutta Mia näki, että se teki pojalle tiukkaa.
"Mia", hän sanoi, "jäisitkö sinä tänne ainiaaksi?"
Mia ei saanut sanaa suustaan.

"Emilia", kuului käytävästä, "oletko sinä siellä?" Antiikinkeltainen verho, jonka Giallo ja Bianco olivat laittaneet holvikaaren eteen, liikahti. Azzurro jännittyi äkkiä kuin jousi, ja ennen kuin mestari Hopea pisti päänsä sisään verhojen välistä, tämä oli jo polvistunut ja laskenut katseensa lattiaan. Hopea katsoi häntä nopeasti ja pärskähti sitten. "Taivaan tähden, Azzurro, nouse. En minä sinua tullut tänne kiusaamaan." Sitten hän käveli ällistyneen Azzurron silmien alta suoraan Mian luo ja tarttui tätä käsistä.
"Emilia", hän sanoi, "olet käyttäytynyt hyvin viime päivät, ja siksi olen päättänyt palkita sinut."
Voi miten hienoa, Mia ajatteli, nyt hän sitten myöntää pitävänsä minua vankina. Juuri kun olin alkanut kotiutua.
Mestari Hopea hymyili, ilmeisesti merkkinä siitä ettei hän tuntenut lukitilista tai oli uskomattoman hyvä näyttelijä. "Sinun on aika päästä ulos. Tule kanssani. Azzurro - sinä jäät tänne."
"Ma maestro-" Azzurro aloitti, mutta Hopea mykisti hänet yhdellä rivakalla kädenliikkeellä. Poika jäi sanattomana tuijottamaan, kuinka hänen mestarinsa ujutti Mian käden käsipuoleensa ja johdatti hänet päättäväisesti käytävään.

Oli ikuisuuksia siitä, kun Mia oli nähnyt tähdet viimeksi. Raikkaan ilman pyörre oli niin musertavan voimakas, että ensimmäisen minuuttinsa päämajan ulkopuolella Mia vietti haukkoen henkeään avuttomana kuin kala kuivalla maalla. Hän tajusi vain hämärästi, että mestari Hopea opasti hänet parvekkeen reunalle ja laski hänen kätensä kaiteelle. Sitten hän itse asettui Mian viereen ja suuntasi katseensa kaukaisuuteen antaen tytölle tilaisuuden tähyillä ympärilleen.
Mialla ei ollut aavistustakaan, missä he olivat. Ainakaan eivät pääsaarella, jos Venetsiassa laisinkaan - hän oli varmasti nähnyt koko saaren. Oli hiljaista. Ainoan äänen päästi meri, ja sekin hukkui hiljaisuuden kohinaan Mian korvissa. Parveke, jolla he seisoivat, oli taatusti vähintään kolmannessa kerroksessa. Maan tasalla kaikki näytti pieneltä. Pitkin huolella parturoitua nurmikkoa seisoi kivipaasia ja patsaita; itkeviä, hunnutettuja naisia, murheellisia enkeleitä pikkulintuja käsivarsillaan. Paasien juurelle oli levitetty kukkia ja sytytetty kynttilöitä. Lähempänä merta siinsi joukko suurempia, pylväiden kannattamia rakenteita. Mia tajusi olevansa hautausmaalla.
Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, mestari Hopea lausahti raukeasti: "Tämä on San Michele. Hautausmaasaari. Oletko kuullut siitä?"
Mia pudisti päätään silmät edelleen kiinni eräässä erityisen vähäpukeisessa enkelissä.
"Ennen vanhaan Venetsian kuolleet haudattiin itse kaupunkiin", mestari kertoi, "mutta sitten huomattiin, että mätänevät ruumiit myrkyttivät kaivoveden. Sen jälkeen Pyhän Mikaelin saari pyhitettiin vain ja ainoastaan vainajille."

"Sepä mielenkiintoista", Mia sanoi mekaanisesti. Hopea hymähti. Hän tarttui Miaa ranteesta ja vei hänen etusormensa osoittamaan kohti merellä hohtelevia valoja.
"Tuolla on pääsaari ja kaupunki", hän sanoi, "ja näetkö tuon suuren valkoisen rakennuksen tuolla? Tuon, joka näyttää pikkutyttöjen satulinnalta?"
Mia näki, joskin rakennus oli hyvin etäällä. Se oli valkoinen ja sen suippoa kupolia ympäröivät monenlaiset patsaat, joiden yksityiskohtia hän ei erottanut.
"Se on Santa Maria della salute", Hopea sanoi. "Se rakennettiin kiitokseksi ja ylistykseksi, kun Venetsia taas kerran selvisi erityisen pahasta ruttoepidemiasta. San Marco on Venetsian kirkoista kuuluisin, mutta minun mielestäni Santa Maria della salute on kaunein. Mitä mieltä sinä olet, Emilia?"
Mia säpsähti äkkiä. "Minkä takia te kerrotte minulle tämän?"
Mestari näytti kummastuneelta. "Mutta lapsi rakas", hän sanoi, "näinhän minä aina teen oppilailleni. Heidän on tunnettava kaupunki läpikotaisin, jotta he tietävät mikä kuuluu heihin ja mikä ei."
"Mitä te tarkoitatte?"
Hetken Mia ja Hopea vain tuijottivat toisiaan. Sitten mestari äkkiä rykäisi ja kysyi:
"Nimesi on Thorton, eikö vain? Ettei Elijah Thorton vain sattuisi olemaan sinun veljesi?"

"On", Mia sanoi epävarmasti, "hän on isoveljeni. Mistä te hänet tunnette?" Äkkiä häntä paleli. Hän kiersi kätensä suojaamaan hartioitaan yötuulelta. Hopea katseli häntä hetkisen mietteissään ja avasi sitten oman viittansa soljen. Hän laski raskaan, hopeisen viitan Mian hartioille ja kiinnitti sen hänen leukansa alle.
"Noin on parempi. Oletteko läheisiäkin, sinä ja veljesi?"
"Enpä tiedä", Mia mutisi, "hän on minua melkein kymmenen vuotta vanhempi. Hän vietti kaikki illat kavereidensa kanssa, kun olin vauva, ja myöhemmin hän oli koulussa talvet pitkät. Näin häntä kesäisin, ja silloin hän oli taas kavereidensa kanssa."
Mestari nyökytteli myötätuntoisesti. "Älä sure", hän sanoi ja taputti Miaa olalle, "olen varma, että jos sinä Emilia joutuisit vaaraan, hän ryntäisi oikopäätä auttamaan sinua. Onhan hän veljesi."
"Oletteko tosiaan sitä mieltä?" Mia niiskaisi. Kaikki oli aivan sekaisin. Hän oli tullut tänne siepattuna, vankina, hylkiönä pimeässä luolassa - ja nyt kaikki olivat hänelle valtavan ystävällisiä, kohtelivat häntä kuin perheenjäsentä. Se ei vain sopinut kuvioon.

"Toden totta", mestari ynähti. Hän käytti paljon sen kaltaisia pikku lausahduksia, ikään kuin olisi yrittänyt välttää hiljaisuutta. Lopulta hän tarttui taas Mian ranteeseen ja irrotti yhden hänen kultaisista rannekoruistaan. Hän katseli sitä kuunvalossa. "Kulta taitaa olla mieleesi?"
Mia nyökkäsi. Rannerenkaat olivat kultaa, samoin korvakorut ja riipus, jonka hänen isänsä oli ostanut hänelle kuusitoistavuotislahjaksi. Kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa, mestari vei kätensä hänen niskaansa ja irrotti taitavin sormin riipuksen ketjun lukostaan. Hän piteli pikkuista sydänriipusta kämmenellään ja tarkasteli sitä. "Tytöllä on kultainen sydän", hän lausahti, ja Mia nauroi.
"Katsohan tänne", mestari kehotti seuraavaksi. Mia totteli, ja mestari kohotti riipuksen hänen silmiensä eteen. Se heilahteli puolelta toiselle, ja tyttö seurasi sitä katseellaan. Samanaikaisesti mestari puhui, ehkä merkityksettömiä, ehkä tärkeämpiä. "Pidät siis kullasta, tyttäreni? Hyvä on - olkoon nimesi siis 'kultainen'."
"Mestari, minun nimeni on Mia", Mia yritti, mutta mestari vain hymyili järkähtämättömän päättäväistä hymyään.
"Mia ei ole nimi", hän sanoi rauhallisesti. "Imperio."

[Elfalas]

10.
Petollisten kaupunki

"Minä en tee tätä mielelläni", sanoi professori McGarmiwa, "mutta neiti Thorton on nyt ollut kadoksissa viikonlopun yli. Minun olisi pitänyt ryhtyä toimeen jo aiemmin, mutta oivallinen isäntämme kehotti minua pysymään rauhallisena…"
"Taivaan tähden, Minerva, mene jo asiaan!" komensi professori Lipetit. Hän ei ollut aivan yhtä kärsinyt kuin kollegansa; McGarmiwan silmänaluset olivat jo alkaneet tummua unenpuutteesta, sillä tämä vietti kaikki yönsä kaupungilla tekemässä tiedusteluja. Sinä nimenomaisena aamuna oppilaat olivat kokeneet shokin nähdessään muodonmuutosten opettajansa ensimmäistä kertaa hiukset auki. Sellaista ei taatusti ollut tapahtunut sitten McGarmiwan villien nuoruudenpäivien!
"Aivan niin", McGarmiwa takelteli, "olin siis sanomassa, että olemme nyt ilmoittaneet katoamisesta rehtori Dumbledorelle ja pyytäneet apujoukkoja Britannian taikasuurlähetystöstä. Tilanne on vakava."
"Älkää kuitenkaan huolehtiko itseänne kipeiksi. Olen varma että hänet löydetään ennemmin tai myöhemmin", Lipetit huomautti ja hymyili rohkaisevasti. Sitten hän hautasi kasvonsa teekuppiin. Eddie ja Mickey katsahtivat toisiaan merkitsevästi. Oli tuskaista nähdä toisten huolehtivan tuolla tavalla - mutta eiväthän he voineet kertoa Mian olevan turvassa paljastamatta Desideriaa.

Kasvottomien akatemia oli nyt siis epäonnistunut kahdessa tehtävässä, ja Desiderian mukaan sellainen oli anteeksiantamaton rikos heidän keskuudessaan. Seuraavaksi he laittaisivat liikkeelle järeimmät aseensa - aseet, joiden laadusta rouva Kuukoski ei osannut tarkemmin kertoa. Eddie teki parhaansa suojellakseen ystäviään oletetulta hyökkäykseltä - mutta turhaan. Kasvottomat olivat nimittäin toistaiseksi unohtaneet velvollisuutensa kostaa tylypahkalaisille. Ensimmäisenä jonossa oli nyt Desideria Kuukoski.
Se tapahtui juuri auringon laskettua, kun oli vasta tullut siinä määrin hämärää, että tiellä tallustavien hahmojen ääriviivat alkoivat haipua varjoihin. Eddie maleksi tapansa mukaan Ca' di Kukouskyn pihamaalla, potkiskeli kiviä ja yritti kerätä rohkeutta mennä puhelemaan Rendalle, kun puutarhan suunnalta raikui äkkiä kirkaisu. Eddie olisi lukenut sen osaksi karnevaalien äänimaailmaa, mutta se toistui, ja tällä kertaa oli selvää, ettei se ollut leikkisää kiekumista vaan täynnä tuskaa, kauhua ja ennen kaikkea avunpyyntöä. Eddie pyöri ympyrää paikallaan; hän ei ollut kertaakaan käynyt Ca' di Kukouskyn puutarhassa, vaikka sen kauneudesta puhuttiin Englannissa asti. Kuukoski tuntui suojelevan sitä, ikään kuin ei olisi halunnut meluavia nuoria sinne runnomaan kasvejaan - mikä itse asiassa olikin aivan viisasta. Joka tapauksessa Eddiellä oli nyt ongelma, sillä hän ei osannut aavistaakaan, missä puutarhan portti oli. Sitä ympäröivä pensasaita näytti olevan kaikkialla yhtä läpitunkematon.
Kirkuna kuului taas.
Äh, pakko sen on täällä jossain olla! Eddie ajatteli. Kolme askelta kaupungin suuntaan - ei mitään. Kuusi talon suuntaan - ei mitään sielläkään. Aita oli paksu kuin Berliinin muuri!

"Mickey!" Eddie huusi. Kun kukaan ei vastannut, hän yritti hiukan kovempaa, ja kun sekään ei auttanut, hän lopulta suorastaan karjui ystävänsä nimeä. Mickey oli kai yhä sisällä talossa. Eddie puuskahti äänekkäästi. Tytöt - eivät koskaan paikalla silloin kun heitä tarvittaisiin. Hänen olisi pakko pärjätä yksin. Hän kouraisi taikasauvan käteensä ja hyökkäsi sen kanssa suoraan vasten pensasaitaa huutaen: "Sytyjo!" Kirkkaanpunainen tulipallo syöksähti sauvan kärjestä ja tarttui pensasaidan lehtiin. Ne alkoivat oitis käpristyä ja muuttua mustiksi. Hiljakseen liekit siirtyivät oksiin ja alkoivat vääntää piikkejä mutkalle - mutta 'hiljakseen' ei ollut tarpeeksi nopeasti. Eddie sytytti vielä pari roihua, ja todettuaan keinon kelvottomaksi hän sammutti ne kaikki. Tulipalohan tästä vielä puuttuisi.
Nyt puutarhasta kuului kolketta, askelia ja italiankielistä huutoa. Yksi ääni, muita kimakampi, kiroili, yksi jakeli käskyjä ja loput heittelivät kirouksia. Kuka siellä ikinä olikin, tämä oli alakynnessä ja tappeli kovasti vastaan.
Eddie teki päätöksensä. Nyt hänen vasta pitäisi olla rohkea!
Hitto, tästä on sitten paras tulla pahuksen hyvä artikkeli, hän mutisi ja tarrasi molemmin käsin pensasaitaan. Piikit pistelivät hänen kämmeniään ja viilsivät hänen sormensa haavoille, mutta hän yritti parhaansa mukaan olla piittaamatta kivusta. Hän veti syvään henkeä ja kiskoi koko rotevan olemuksensa aidan kyljelle, sitten kahareisin sen päälle ja lopulta alas toisella puolella.
Hänen mieleensä ei jostain syystä juolahtanutkaan noutaa Kuukoskea paikalle.

Eddie oli siis puutarhassa. Se oli kieltämättä ihmeellinen kaikkine trooppisine kasveineen, joista valtaosa todennäköisesti söi lihaa, mutta hänellä ei parhaillaan ollut aikaa jäädä ihmettelemään. Pensasaita oli kärsinyt hänen painostaan ja hän itse oli kärsinyt pensasaidasta, mutta urheasti hän heitti mielestään polttelevat kämmenet ja repeytyneet vaatteet ja juoksi ääntä kohti. Pimeni nopeasti, ja alkoi olla vaikea nähdä eteensä. Yksi toisensa jälkeen valot kauempana kaupungissa syttyivät; ne tuikkivat pensasaidan läpi. Eddien päämäärä oli kai jossakin puutarhan keskellä. Se oli varsinainen pikku labyrintti. Mutta onneksi Eddie oli aina ollut poikkeuksellisen hyvä ratkomaan sokkeloita.
Oikealle. Vasemmalle. Ja siinä ne sitten olivat! Pikaisesti laskettuna hahmoja oli ainakin täysi tusina, ja suurin osa heistä pommitti parhaillaan yhtä kirouksilla. Uhri oli rohkea, torjui ja väisteli - ja ehtipä vielä siinä välissä lähettää ahdistelijoidensa suuntaan muutaman napakan potkun. Mutta hän oli alakynnessä - vastustajilla oli miesylivoima. Kasvottomilla oli yllään koko värispektri ja vielä vähän päälle, värejä joille Eddie ei ehkä olisi edes osannut antaa nimiä. Etunenässä taisteli kirkkaansiniseen, lyhyeen viittaan sonnustautunut nuorukainen rinnallaan nuori tyttö kullankeltaisissa vaatteissa.
Uhri puolestaan - niin, vaaleat hiukset, vielä vaaleampi iho, suuret, murheelliset silmät - siinä oli Desideria Kuukoski. Ja Eddie olisi voinut tehdä hänen hyväkseen muutakin kuin seistä pensasaidan suojissa.

Eddie vilkuili ympärilleen etsien jotakin kättä pitempää. Taikasauva ei tullut kysymykseen; ne pikkutaiat joita hänellä oli käytössään eivät yksinkertaisesti riittäneet kahdentoista kasvottoman kukistamiseen. Hän tarvitsisi jotakin järeämpää.
Hänen silmiinsä sattui kukkaruukku, harvinaisen valtava sellainen, ja siinä violetti, pullisteleva taikakasvi joka aukoi sahareunaisia lehtiään kuin olisi hetkellä millä hyvänsä aikonut napata palasen Eddien takamuksesta. Siinä se oli! Tarkemmin harkitsematta Eddie suuntasi taikasauvansa ruukkuun ja rääkäisi minkä keuhkoista lähti: "Siipiirdium lentiusa!"
Ruukku kohosi, hitaasti mutta varmasti - mutta niin kohosivat kasvottomatkin. Äänekäs loitsiminen oli tietysti herättänyt heidän huomionsa. Siniviittainen sähähti jotakin epäilemättä toistokelvotonta ja komensi sitten pelkästään kädellä viittaamalla kaksi muuta liikkeelle. Puna- ja vihreäviittaiset naamioidut jättivät Desiderian rauhaan ja kaarsivat Eddien suuntaan. Okei, keskity, Ed. Pidä vain se ruukku ilmassa.
RÄKS.
Okei. Käyhän se noinkin.
Lihansyöjäkasvi oli rysähtänyt suoraan Eddien kimppuun käyneiden kasvottomien niskaan. Itse asiassa hän oli tarkoittanut sen antamaan Desiderialle aikaa paeta, mutta kaksikin kasvotonta poissa pelistä oli parempi kuin ei mitään. Näykkivä kasvi nopealiikkeisine kärhineen piti heidät aivan kohtalaisen näppärästi aloillaan. Tavallisesti naamioidut olisivat kasvojensa paljastumisen pelossa jo paenneet tässä vaiheessa, mutta nyt Eddiestä tuntui että he olivat liikkeellä koko vahvuudellaan. He eivät aikoneet epäonnistua. Sinipukuinen vilkaisi haavoittuneita kerran ja yllytti sitten toisia taistelemaan yhä innokkaammin. Oli ihme, että Desideria oli selvinnyt näinkin pitkälle.

"Eddie! Mitä halvattua täällä tapahtuu?"
Eddie sävähti äkkiä. Ääni oli Mickeyn. Hän kiepahti tulosuuntaansa ja heilutti kiivaasti Mickeylle, joka säntäsi häntä kohti Raven ja Meara kantapäillään. Nähdessään hävityksen kauhistuksen hän hyppäsi pensasaidan suojiin. "Desideria!"
"Mickey", Eddie kuiskasi, "miten te pääsitte tänne?"
"Sisäkautta, takaovesta", Mickey sanoi kummissaan. "Mitä me teemme?"
"Kaksi on jo hoideltu", Eddie sanoi.
"Haetaan Kuukoski", Raven pisti väliin. Kukaan ei ehtinyt kuunnella häntä. Eddie osoitti äänettömästi, että lihansyöjäkasveja oli enemmänkin ja viuhtoi sitten muita leijuttamaan ne kasvottomien niskaan. Mickey ymmärsi, Meara ja Raven todennäköisesti eivät - mutta koska Mickey sattui olemaan johtajatyyppiä, hän otti ohjat käsiinsä ja näytti muille, miten tuli menetellä.
"Siipiirdium lentiusa!" Loitsu kuului tällä kertaa neljästä suusta, ja samalla hetkellä neljä kukkaruukkua singahti ilmaan kuin joukko tykinkuulia. Ne räsähtivät rikki aivan taistelukentän yläpuolella ja hautasivat kasvottomat kosteaan multaan. Vastustajiensa hetkellisen sokaistumisen turvin Desideria heilautti jalkaansa kaaressa ja iski sen suoraan keltaviittaisen kasvottoman ohimoon. Sen tehtyään hän otti jalat alleen. Tylypahkalaiset seurasivat. Eddie hengitti raskaasti, ja hänen jalkansa tuntuivat olevan lyijyä, mutta hän pakotti itsensä liikkeelle. Mieluummin sydänkohtaus kuin isohammaskirous kasvottomien taholta!

"Meidän pitää hakea herra Kuukoski!" Raven huohotti. Desideria paineli kuitenkin itsepäisesti eteenpäin hameenhelmat liehuen.
"Ei! Emme ehdi! Tulkaa pian - seuratkaa!"
Desideria juoksi puutarhan toiselle laidalle ja naputti pensasaitaa pari kertaa taikasauvallaan. Oksat värisivät ja siirtyivät syrjään. He kompuroivat kiireesti läpi aukosta, ja kun hännänhuippu Eddie vihdoin oli saanut ahterinsa laahattua puutarhan ulkopuolelle, pensasaita tiheni yhtä ankaraksi kuin aiemminkin. Eddie mietti, mahtaisiko aita pidätellä kasvottomia.
"He loikkaavat siitä yli kuin ei mitään", Desideria varoitti kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. Seuraavassa hetkessä hän jo tarrasikin molemmin käsin läheisen kerrostalon palotikkaisiin. Muutamaa sekuntia myöhemmin Mickey hyppäsi hänen peräänsä raahaten Eddietä mukanaan, ja Meara ja Raven seurasivat kun eivät osanneet muutakaan. Puuskuttaen he kaikki kapusivat talon tasakatolle. Eddie heittäytyi huohottaen vatsalleen ja yritti saada ajatuksensa selkenemään. Joka paikkaa särki. Koko rakennus tuntui huojuvan hänen allaan.

"Pulla…"
"Mitäh?"
"Ylös. Katso."
Rummutusta. Kuka soittaa rumpuja katolla? Eddie vääntäytyi istumaan - ja hetken ajan hän luuli näkevänsä unta. Tämä ei voinut olla mahdollista. Siinä, aivan hänen silmiensä edessä, olivat kasvottomat, jotka hän oli vain vähän aikaa sitten jättänyt taakseen Ca' di Kukouskyn puutarhassa. Se oli jo itsessään kummallista, mutta vielä erikoislaatuisempaa oli, että he tanssivat. Tanssivat kahdessa rivissä nopein askelin, eivätkä tehneet elettäkään hyökätäkseen. Siinä he nyt olivat, kasvottomien pahimmat viholliset kaukana kotikentältään, ja nämä vain tanssivat. Heidän liikkeitään tuskin pystyi seuraamaan. Oikealle, vasemmalle, takaisin oikealle. Eteen, taakse ja käännös. Tarkalleen samalla silmänräpäyksellä he kaikki kalauttivat pitkät velhonsauvansa kattoon. Heidän rytminsä ei heittänyt sekunnin murto-osan vertaa. Edes Mickey, joka sentään oli lahjakkain Eddien tuntema tanssija, ei olisi pystynyt parempaan. Mickey tuijottikin heitä murhanhimonsekaisen ällistyksen vallassa.
Eddie oli mykistynyt. Ensimmäistä kertaa hän saattoi katsoa kasvottomia kunnolla. Näiden viittojen väripaljous suorastaan särki silmiä. Koko spektri siinä vieretysten; kaikki sateenkaaren värit. Sitten musta, valkoinen, kaksi ruskeaa, vaaleanpunainen ja omituinen sekoitus kirkkaankeltaista ja ruskeaa. Mutta jotakin kummallista tässä eturivin reunimmaisessa oli. Olihan tällä narrinhattu ja kultakoristeinen sauva, eikä hänen kasvojaan erottanut naamion alta, mutta silti hänessä oli jotain tuttua. Eddien teki mieli mennä lähemmäksi ja katsoa häntä silmiin tunnistaakseen hänet.

Raven sai ensimmäisenä ajatuksensa koottua. Hän hyppäsi äkkiä koko muun joukon eteen ja huudahti: "Sytyjo!" Samassa kahden etummaisen kasvottoman viitat hulmahtivat liekkeihin. Toinen näistä etummaisista sattui nimenomaan olemaan kullankeltainen tyttö - ja tämä ei nähtävästi ollut yhtä kokenut kuin toverinsa, sillä tämän askellus häiriintyi ja tyttö lennähti polvilleen. Raven toimi epäröimättä. "Kuuraannu!" hän jatkoi, ja kristallinkirkas vesisuihku pyyhkäisi suoraan tytön kasvoihin. Kultareunuksinen naamio lensi kaaressa toiselle puolelle kattoa.
Kun siniviittainen poika huomasi tämän, hänkin erkani rivistä ja loikkasi naamion perään. Kultaviittainen sen sijaan painautui kyyryyn ja kätki kasvonsa käsiinsä niin pian kuin tajusi, mitä oli tapahtunut. Mutta Meara ei tarvinnut enempää kuin murto-osasekunnin. Hän tarrasi Mickeyn käsivarteen ja kirahti: "Se on Mia!"
"Hitto, se on Mia!" Eddie sähähti. Noista piirteistä hän ei vain voinut erehtyä. Hän mulkaisi julmasti Desideriaa, joka oli lysähtänyt voimattomana savupiippua vasten.
Samalla sekunnilla punaviittainen kasvoton kiepahti ja iski sauvallaan Ravenilta jalat alta. Poika haroi hetken käsillään ilmaa, hoippui vaarallisen lähelle katon reunaa…
Eddie käsitti vasta nyt, että he kiipeilivät kaupungin katolla, aivan liian korkealla, jotta pudotuksesta voisi selvitä hengissä! Hän ehti juuri ja juuri harpata sivulle ja tarttua Ravenin käteen. Yhden piinallisen sekunnin ajan tämä paino heilui tyhjän päällä.
Sitten Eddie kiskaisi hänet rivakasti itseään päin, ja poika lysähti kyljelleen.

Meara oli tällä välin juossut Mian kyyristyneen olemuksen luo ja hieroi nyt epätoivoissaan hänen hartioitaan. Mia rimpuili minkä ennätti, mutta ei voinut liikkua pitkällekään paljastamatta kasvojaan. Lopulta hän päätyi vetämään narrinhatun kasvojensa peitoksi ja loikkaamaan kiireesti sivummalle Mearan huolehtivasta syleilystä.
"Mia! Tule takaisin! Me emme anna niiden viedä sinua enää!" Meara huudahti. Mia astui askeleen kauemmaksi ja pudisti päätään.
"Non capisco", hän sanoi, "non parlo inglese."
"Mitä sinä tarkoitat?" Mearan ääni kohosi oktaavin verran. "Se on äidinkielesi! Mia!"
"Non sono Mia. Non è un nome." Hän kiepahti ympäri. "Azzurro! Ti afretto!"
Samassa siniviittainen laskeutui yhdessä taivaansinisessä väläyksessä Mian ja tylypahkalaisten väliin. Hänellä oli Mian kultanaamio kädessään, ja hän heitti sen tälle huutaen: "Aurea!" Mia otti kopin, kääntyi selin ja sitoi huolimattomasti naamion nauhat niskaansa. Siniviittainen, jota Mia nimitti Azzurroksi, puolestaan huikkasi toisille kasvottomille:
"Andate rapido! Abbiamo fretta!"
Punaviittainen astui esiin. "Ma principe…" hän aloitti, mutta Azzurro vaiensi hänet nopeasti humauttamalla sauvallaan hänen korvansa vierustaa.
"Dissi rapido!"
Eddien yllätykseksi kasvottomat kääntyivät, kopauttivat vielä kerran kattoa sauvoillaan ja loikkasivat muitta mutkitta reunan yli. Jäljelle jäivät vain Mia ja Azzurro, joka oli laskenut kätensä suojelevasti Mian olkapäälle. Hän asteli Eddietä kohti ja naulitsi hänet katseellaan paikalleen. Sitten hän yllättäen alkoi puhua kömpelöä englantia.

"Me te'dä sopimus. Me ei tappaa teitä, ja te jättää Aurea rau'aan."
Eddien kasvot alkoivat punoittaa. "Hän ei ole minkään maailman Aurea! Hänen nimensä on Mia Thorton ja hän on minun ystäväni! …tai siis, meidän!"
"Onko?" Azzurro kallisti päätään, ja näytti kuin hän olisi ollut huvittunut. "Te olla ere'tyneet 'enkilöstä. Minä ei tunne yksikään Mia. E tu, Aurea? Conosci una Mia?"
"No", vastasi Mia ääntäen virheettömästi italiaa. Eddie alkoi yllättäen epäillä itseään. Jos tässä tosiaan oli Mia, tämä oli oppinut uuden kielen yllättävän nopeasti. Kadotessaan hän ei ollut puhunut italiaa sanaakaan!
"En usko sinua", Meara sähähti vihamielisesti. "Tunnen hänet. Hän on paras ystäväni. Päästä hänet irti."
"Kas kun", sanoi Azzurro ilkikurisesti, "'än ei 'alua. 'Än ta'htoo jäädä. 'Än on nyt yksi meistä. Älä pelkää. Accademia pitää 'änestä 'uolen."
Kukaan ei osannut sanoa mitään.
"Ette pu'u?" Azzurro lausahti ja virnisti häijysti. "Niin minä arvelin. Aurea. Uccidi."

Mia kohotti tottelevaisesti sauvansa, kiepahti pari piruettia ja karkotti sitten yhdellä liikkeellä kaikkien tylypahkalaisten taikasauvat. "Stupeficio!" ja punainen valo lennähti sauvan kärjestä kohti Eddien kasvoja.
Juuri silloin joku työnsi Eddien kirouksen tieltä maahan. Olkapäätä vihlaisi. Hän kompuroi kiireesti polvilleen vain nähdäkseen Desiderian torjuvan iskun pienellä sauvannapautuksella. "Principe! Mene tiehesi ja vie tyttö mukanasi! Sinulle ei ole täällä mitään!" hän huusi ja hänen silmänsä leimusivat.
Azzurro katsahti häntä kerran. Sitten hän tarttui Miaa käsipuolesta ja loikkasi reunan yli.

[Elfalas]

11. Epäuskoisten kaupunki

Seuraavana päivänä Eddie ilmaisi kovaäänisesti aikeensa kertoa Kuukoskelle koko tarinan alusta alkaen. Hän ei enää välittänyt siitä, saiko tämä tietää vaimonsa englannintaidosta. Enää ei ollut kyse luottamuksen pettämisestä. Ihmiset kävivät kuoleman partaalla ja menettivät kaiken itsehillintänsä! Raven ei ollut edellisillan jälkeen syönyt juuri mitään; hän oli vain istunut järkyttyneenä paikallaan ja tuijottanut eteensä. Desideria ei ollut näyttäytynyt aamiaisella, ja sekä Mickey että Meara näyttivät pahoinvoivilta. Eddien tunteet olivat sekavat. Hänen mielensä vaelteli Venetsian kaduilla Mian – tai Aurean – perässä, mutta toisaalta hän ei voinut olla säälimättä ystäviään.

He istuivat kaikki vierassalin ikkunalaudalla: tylypahkalaiset, Vladimir, Renda ja heidän italialaiset oppaansa. Jo siitä, että he kaikki mahtuivat istumaan sille yhtä aikaa, on pääteltävissä että se oli melkoisen suuri ja leveä ikkunalauta. Ruukkukasveja Kuukoski ei pitänyt. Kai hänellä oli tarpeeksi rehuja puutarhassaan. McGarmiwa ja Lipetit neuvottelivat rehtori Dumbledoren kanssa häthätää avatun hormiverkon välityksellä. Kuukoski oli jäänyt yläkertaan omien sanojensa mukaan 'yrittämään pelastaa sen, mitä pelastettavissa on'.

"Sairasta", sanoi Vladimir, kun Eddie ja Mickey olivat yhteistuumin selittäneet edellisillan tapahtumat.

"Tunnen itseni syylliseksi, kun emme olleet siellä", Sandro mutisi. "Mekin olemme kaulaamme myöten tässä sopassa."

Flavia nyki masentuneena hiuksiaan, kuten hän oli tehnyt siitä asti kun he olivat keskustelleet kasvottomista Pyhän Markuksen aukiolla.

"Kuule Sandro, minä luulen, ettei hyödytä saattaa enää enempää väkeä hengenvaaraan", hän sanoi.

"Me olemme jo valmiiksi siinä määrin hengenvaarassa, ettei enää pahemmaksi voi mennä", Sandro totesi happamena.

Renda katseli hetken aikaa toisiaan mulkoilevia italialaisia, työntyi sitten näiden väliin ja uteli: "Eikö Kukousky ole sanonut mitään?"

"Miksi olisi?" Mickey pisti väliin. "Eihän hän tiedä."

"Kun otetaan huomioon se hävityksen kauhistus, jonka kerroitte saaneenne aikaan puutarhassa, olisin hämmästynyt, jollei hän tietäisi", sanoi Vladimir mietteliäästi. "Sitä paitsi – eikö hän puhu vaimonsa kanssa?"

"Veikkaan, ettei Desideria ole sanonut sanaakaan", Eddie murjotti, "se eukko on niin salaperäinen, ettei siitä saisi mitään selkokielistä irti kiduttamallakaan."

"Soisin, että käyttäisit hieman kunnioittavampaa kieltä puhuessasi vaimostani", kuului vasemmalta.

Eddie hätkähti äkkiä ja suoristi ryhtiään parhaansa mukaan, vaikka väistämätön oli jo ehtinyt tapahtua. Arcangelo Kuukoski nojasi kevyesti seinään ja katseli nuoria tavanomaisen raukein ilmein. Eddie ryki kuin olisi saanut jotakin pölyhiukkasta tuntuvasti suurempaa henkeensä, vaikka todellisuudessa hän yritti voittaa aikaa. Hän tunsi punan kohoavan kaulaansa pitkin kasvoille. Kuukoski seurasi kärvistelyä aikansa, kunnes lopulta naurahti leppoisasti ja sanoi: "Kas niin. Lepo vain. Kertokaahan, mitä teillä on sydämellänne."

Mickey katsoi Eddieen pilke silmäkulmassaan. Eddie henkäisi syvään kesken teeskennellyn yskänpuuskan sillä seurauksella, että alkoi nikotella. Silti hän tarrasi Mickeytä korvasta ja suhahti: "Minä tunnen tuon ilmeen, Mickey! Hänelle ei voi valehdella. Hän on Arcangelo Kuukoski!"

"Sinä ja sinun Kuukoskesi", Mickey supisi takaisin. "Tiedätkö mitä? Minä luulen, ettei hän ole lainkaan niin yli-inhimillinen kuin sinä tunnut luulevan!"

Kuukoski taputti vienosti käsiään, ja sekä Mickey että Eddie kääntyivät katsomaan häntä.

"Tiedoksenne", Kuukoski sanoi sävyttömästi, "en ole vielä niin hapertunut, etten kuulisi vallan mainiosti, mitä puhutte. Olen otettu uskollisuudestasi, Edgar. Antakaahan nyt kuulua, mitä niin järisyttävää on tapahtunut, että uskallatte edes harkita puhuvanne palturia puhdasveriselle Kuukoskelle? Mahtaako se jotenkin liittyä puutarhani kaaokseen?"

Nuoret vilkuilivat vaivaantuneina toisiaan. Eddie kiskoi lippalakkiaan tiukemmin korvilleen ja kaipasi kipeästi kameraa, jonka linssin taakse olisi voinut piiloutua Kuukosken läpitunkevan katseen alta. Mickey näpelöi ärsyttävään tapaansa Eddien hihaa. Lopulta Meara ponkaisi seisaalleen.

"Näin kävi", hän tokaisi, "ja näin kävi ainoastaan siksi, että te annoitte Mian kadota!"

Kuukoski painoi sormenpäänsä yhteen ja kallisti odottavasti päätään.

Meara kertoi koko tarinan siitä saakka, kun kasvottomat yrittivät romauttaa sillan heidän altaan. Hän selosti Desiderian täpärän pelastuksen pienintä yksityiskohtaa myöten unohtamatta sitä, että nuoret olivat sinutteluväleissä tämän kanssa, narrinlakin vuorattuine tiukuineen, kasvottomien uhkaukset ja lopulta edellisillan tapahtumat siitä asti, kun Meara, Mickey ja Raven saapuivat Eddien avuksi puutarhaan. Koko ajan Kuukoski kuunteli tarkkaavaisesti, nyökytteli ja ynähteli hyväksyvästi tekemättä välikysymyksiä tai osoittamatta minkäänlaisia järkytyksen, tai edes yllätyksen merkkejä. Hänellä oli kasvoillaan se väsyttävä, kivettynyt hymy, jota Eddie oli viime päivinä oppinut inhoamaan. Juuri kun Eddie luuli, ettei enää jaksaisi enempää, Kuukosken kasvot valahtivatkin vakaviksi ja terve väri poskilta katosi. Hänen silmänsä muuttuivat äkkiä kivenkoviksi. Meara sulki suunsa ja risti kätensä. Kaikki tuijottivat Kuukoskea odottavasti.

Murto-osasekunnin ajan Eddie uskoi, että Kuukoski menettäisi malttinsa, raivostuisi, alkaisi riehua. Muuttaisi ehkä heidät kaikki hiiriksi tai tekisi heistä freskoja seinilleen. Mutta ei. Tämän kyseisen murto-osasekunnin päätyttyä mies pudisti rivakasti päätään, ja kun hän jälleen kohotti kasvonsa, niitä suojasi taas kerran tuttu virne. Eddie joutui likipitäen sulkemaan suunsa kädellään ollakseen voihkaisematta ääneen.

"Teinä en ottaisi liikaa paineita Desiderian kertomuksista", Kuukoski lausahti ja nauroi vapautuneesti. "Hän on hurahtanut vanhoihin myytteihin ja viljelee salaliittoteorioitaan kaikkialla! Olkaa rauhallisin mielin. Kaikki järjestyy, ja me löydämme Amelian."

Tällä kertaa oli Mickeyn vuoro punertua, mutta ei nolostuksesta vaan kiukusta.

"Mutta me näimme Mian eilen! Me tiedämme mitä tapahtui! Väitättekö meitä hulluiksi?"

"En tietenkään, Mildred", sanoi Kuukoski, ja Eddie huomasi, kuinka Mickeyn hengitys alkoi muuttua raskaaksi. Silloin kun tämä oli jo valmiiksi pahalla päällä, ei ollut alkuunkaan terveellistä haukkua häntä ristimänimellään. Hän laski huolekkaasti  kätensä Mickeyn olalle. Jollei hän pystyisi hillitsemään tätä, hän saisi ainakin otteen tämän kauluksesta ennen kuin sattuisi kauheita.

"Nyt suokaa anteeksi", Kuukoski virkkoi totisena, "minun on puhuttava Desiderian kanssa."

Eddie paransi otettaan Mickeyn topinolkaimesta, kun tämän ilme muuttui entistä murhaavammaksi.

–

Flavia oli tällä välin seurannut tarkasti muiden ilmeitä ja reaktioita. Hän oli nousemaisillaan hillitsemään Mickeytä, joka näytti huojuvan raivohulluuden partaalla. Mutta juuri silloin Vladimir, joka oli viimeiset viisi minuuttia puristanut käsiään nyrkkiin niin, että Rendakin oli alkanut liikehtiä levottomasti, päästi raivoisan karjaisun. Kukaan ei ennättänyt estää häntä; hurjistunut katse silmissään poika kavahti pystyyn ja ryntäsi suoraan Kukouskya päin. Järjettömässä vimmassaan hän tarrasi kiinni tämän hiuksista ja takoi vapaalla kädellä tämän rintaa. Koko ajatus malttinsa menettäneestä Vladimirista oli niin käsittämätön, ettei kukaan edes reagoinut hänen purkaukseensa ennen kuin hän tajusi kaivaa taikasauvan esille. Siinä vaiheessa Kukousky vääntäytyi väkisin irti hänen otteestaan ja vetäytyi taemmaksi. Vladimir seurasi askel askeleelta ja raivosi liikkuessaan ääneen.

"Väität että kuvittelemme! Väität! Onko se, että minut hakattiin, täyttä mielikuvitusta? Näetkö nämä mustelmat? Näetkö? Oletko sokeutunut, vai väitätkö minuakin hulluksi?"

Poika kohotti taikasauvansa ja karjahti loitsun venäjäksi. Pahaksi onnekseen hän tuli kuitenkin valinneeksi yhden Kuukosken kieltämistä kirouksista, ja ennen kuin hän ehti valita toisen, Tylypahkan opettajat olivat jo rientäneet paikalle. Kukousky ja harmaatukkainen naisopettaja tarttuivat rimpuilevaa Vladimiria käsistä, ja pieni valkotukkainen professori näpäytti: "Kangistumis tyystilys!"

Vladimirin käsivarret napsahtivat kylkiä vasten ja nilkat yhteen. Hän kaatui suoraan Kukouskyn käsivarsille, ja mies tuki häntä tottuneesti ja rauhallisesti, ikään kuin poika ei olisi koskaan yrittänytkään kirota häntä. Renda kompuroi hänen luokseen ollakseen joko avuksi tai tiellä. Flavia kuitenkin unohti kangistetut venäläiset kertaheitolla, kun aivan hänen läheltään kuului voihkaisu ja äänekäs tömähdys; ikään kuin Vladimirin henki olisi heilunut hänen korvansa tuntumassa. Kaikki muut tuijottivat niin keskittyneesti Kukouskya, joka raahasi Vladimiria kohti ovea, etteivät kuulleet ääntä. Jopa Flavia joutui repimään katseensa irti tästä. Sitten hän huomasi, että Raven oli pökertynyt hänen jalkojensa juureen ja hengitti vaivalloisesti.

Flavia laskeutui kiireesti polvilleen tajuttoman ystävänsä viereen ja keikautti tämän kyljelleen niin nopeasti kuin saattoi. Hän kohotti tämän puoliumpeen painunutta silmäluomea – silmät olivat verestävät ja niiden katse harhaili. Koko poika tärisi kauttaaltaan, sätki ja vääntelehti sitä edes itse tiedostamattaan.

"Raven? Mikä sinulle tuli?" Eddie kumartui Flavian puoleen. "Mickey, tule tänne!"

"Hakekaa joku vettä!"

Flavia oli kuitenkin juuri tajunnut, ettei pelkkä vesi riittäisi mihinkään. Tämä tajuttomuus oli vaikeampaa lajia. Mutta hänen kielensä tuntui menneen kokonaan lukkoon – hän ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen katseensa vaelsi pitkin huonetta yrittäen löytää jostakin tarttumapintaa. Lopulta se osui Kukouskyn loittonevaan takaraivoon. Tämä ja opettajat eivät kai olleet huomanneet, mitä tapahtui – siinä määrin närkästyneinä he läksyttivät Vladimiria, joka ei voinut liikuttaa muuta kuin silmiään.

"Signore!" Flavia huusi. Kukousky käänsi huolettomasti päätään hänen suuntaansa. Tyttö viittoili kiivaasti matolla retkottavaan poikaan. "Ha diabeta! Chiami subito un medico!"

–

Kuukosken perhelääkäri tuli ja meni. Hän elvytti Ravenin insuliinishokistaan antamalla tälle ruiskeen käsivarteen, ja niin pian kuin poika tuli tajuihinsa, opettajat raahasivat hänet yläkerran vierashuoneeseen lepäämään. Lääkärin mukaan hänen tulisi pysyä siellä ainakin seuraavaan aamuun saakka ja pitempään, jos hänen päätään vielä särkisi. Mickey, Meara ja Sandro juoksivat hänen peräänsä hätäilemään. Sen sijaan Eddie jäi vierassaliin. Hän lysähti voimattomana sohvalle Flavian viereen.

"Jopas on", hän puuskahti, "ei olisi Ravenista uskonut. Että sokeritauti."

Flavia pyöritti kummissaan hiussuortuvaa sormensa ympärille. "Kuinka? Etkö sitten tiennyt siitä? Olet vitsaillut hänen verensokereistaan iät ja ajat!"

Eddie tunsi taas punertuvansa. Jos hän olisi tiennyt Ravenin sairaudesta, hän ei taatusti olisi viitannut sanallakaan verensokereihin! Saattoihan hän olla hiukan mahtipontinen ja isotteleva ja inhota luihuisia, mutta tahditon hän ei missään nimessä ollut. Eddie ei ollut aikoihin ollut näin nolona. Ei edes hetkeä aiemmin, kun Kuukoski oli yllättänyt hänet mollaamasta vaimoaan.

"Se oli vain..." Hän epäröi. "...sellaista yleistä huulenheittoa. Kaikkihan sitä harrastavat."

"Teillä briteillä on sitten omituinen huumorintaju", Flavia tuhahti ja vaikeni.

Eddie istui kädet sylissään ja naputteli sormenpäillä reittään. Tämä ei tuntunut hyvältä hetkeltä ottaa valokuviakaan. Äkkiä Eddielle valkeni, että ellei hän ottanut valokuvia, hän ei tehnyt mitään. Ei osannut tehdä.

Selvä. Ja tästä ei sitten kirjoiteta Profeettaan.

"Pulla", kuului jostakin. Eddie arveli jo Mickeyn palanneen, mutta kun hän katsoi tarkemmin, hän näkikin edessään Rendan kullanruskean naaman. Poika ryhdistäytyi heti, veti vatsan sisään ja paransi asentoaan. Flavia pyhähti itsekseen ja harppoi tiehensä.

"Pulla", Renda toisti, ja hänen kasvonsa alkoivat punertaa. "Voisitko olla kiltti ja... auttaa minua?"

"T-toki", Eddie änkytti, "ihan mitä vain." Hän toivoi sydämestään, ettei tyttö huomaisi hänen punakoita kasvojaan. Hänen kätensäkin hikosivat ja tärisivät. Nyt hän ei olisi voinut ottaa kuvia vaikka olisi halunnutkin.

Renda kääntyi ja viittasi nopeasti Vladimiriin, joka istui nyt jalat ristissä ikkunalaudalla ja tuijotteli kaukaisuuteen. "Minun pitää puhua Vladimirille."

"Miten minä siihen kuulun?" Eddie uskalsi kysyä, vaikka arvasikin jo vastauksen.

"Pulla, sinä olet minulle hyvä ystävä", Renda jatkoi herttaisesti huomaamatta, että sana 'ystävä' vihlaisi Eddie-rukan sydänalaa kuin paraskin veritulppa. "Sinä voit auttaa minua. Tulla tueksi."

"Enpä osaa arvatakaan, mikä voisi olla niin vaikea kertoa, että minun tukeani siihen tarvittaisiin..." Eddie yritti parhaansa mukaan luikerrella irti, mutta Renda oli saanut hänet koukkuun. Kissanpentumaisen herttaisella katseellaan tyttö oli taivuttanut hänet jo ennen kuin oli avannut suutaan.

"Minä..." Renda punastui vuorostaan vielä helakammin kuin Eddie. "...tahdon kertoa, että... minä pidän hänestä hyvin paljon."

Ei! Eijeijei! kirkui pieni ääni Eddien korvan takana, mutta hän vaiensi sen väkisin. Nyt ei ollut oikea aika olla mustasukkainen. Ehkä.

Hetkeä myöhemmin Eddie seisoi ikkunan vieressä yrittäen peitellä kärsivää ilmettään samalla, kun Renda hivuttautui salavihkaa Vladimirin viereen. Kuunvalo heitti joukon sinisiä varjoja hänen kasvoilleen, ja ne vaelsivat levottomina ympäriinsä, kun hän puhui. Hän sanoi sanottavansa neutraalisti englanniksi, joka ei ollut kummankaan äidinkieli. Eddie oli neuvonut häntä olemaan mahdollisimman rauhoittava. Tasapuolinen. Ärsyttämätön.

"Vladimir... mitä tapahtui?"

Pojan hartiat vavahtivat. "En mahda sille mitään", hän kuiskasi yhtä lailla englanniksi, "niin vain... käy joskus. Harvemmin nykyään."

Renda sipaisi muutaman hiussuortuvan otsaltaan korvansa taakse. Eddie risti sormensa ja puri hampaansa yhteen, jotta olisi kyennyt pysymään paikallaan. Hän pakotti kaikki sisällään mellastavat tunteet pieneen kaappiin mielensä perukoille ja lukitsi väkivoimin oven. Renda istui ikkunalaudalla, katsoi häntä ja haki hänestä turvaa. Sitten Vladimir äkkiä puhui.

"Sinä varmaan halveksit minua nyt", hän lausui. "Iso mies ei pysty hillitsemään itseään tuon vertaa. Menettää malttinsa pikkuasiasta ja yltyy väkivaltaiseksi."

"Ei se ole pikkuasia", Renda totesi kiivaasti, "he satuttivat sinua. Kukouskylla on velvollisuus tehdä jotakin!"

"Hän ei ole minusta vastuussa sen enempää kuin kukaan muukaan täällä", Vladimir sanoi ja painoi päänsä. Renda vei verkkaan kätensä hänen niskaansa ja pakotti pojan katsomaan itseään silmiin.

"Siinä sinä olet väärässä", hän sanoi hitaasti, "koska silloin kun kasvottomat löivät sinua... minä tunsin olevani sinusta vastuussa. Ja olen tuntenut aina vain voimakkaammin sen jälkeen."

"Renda", Vladimir yritti jäykästi, "anna minun olla."

"En! Usko jo lopultakin! Et ole pelkkä englanninopettaja!" Renda kuiski ja tarttui Vladimirin käteen. Poika tuijotti häntä sanattomana.

"Haluatko sinä...?"

"Haluan."

Sen enempää kumpikaan heistä ei sanonut. Eddie seurasi hiirenhiljaa sivusta, kuinka Vladimir suoristautui ja levitti käsivartensa. Renda painautui hänen rintaansa vasten, ja hänen pitkä poninhäntänsä huiskahti Vladimirin olan yli, kun he syleilivät. Ja kun tämän käsivarret sulkeutuivat Rendan ympärille, pikkuruisen lukon haittalevyt Eddien sydämessä loksahtivat kohdalleen. Se teki kipeää, mutta samalla kilahduksessa oli katkeransuloinen sävy.

[Elfalas]

12.
Toteutuneen oikeuden kaupunki

Kasvoton ei rupattele. Kasvoton kulkee ääneti. Kasvoton säilyttää salaisuuden verhon. Kasvoton ei paljasta kasvojaan edes veljilleen. Kasvoton rakastaa mestariaan yli kaiken ja noudattaa hänen jokaista käskyään. Tottelemattomuutta ei suvaita. Kasvoton harjoittelee kuuliaisesti, kunnes osaa mitä hänen täytyy ja enemmän. Sillä kasvoton on ainoa, joka on päässyt maistamaan täydellisyyttä.
Aurea oli antanut pois nimensä, piirteensä ja henkilöllisyytensä, mutta hän oli saanut tilalle jotakin muuta, ehkä parempaa. Sillä kasvottomana hän ei tarvinnut omia piirteitään eikä kukaan kutsunut häntä entisellä nimellään. Mutta veljiensä ja sisariensa kanssa hän puhui italiaa ja kieppui korkealla kaupungin yläpuolella kevyenä kuin kyyhkynen. Sitä ei kukaan entisessä maailmassa ollut voinut hänelle antaa. Ja nyt hänellä oli koko joukko veljiä ja sisaria jotka opastivat häntä ja huolehtivat hänestä - ja toisaalta he katsoivat häntä ylöspäin, sillä hän oli erityinen. Erityinen siksi, että hän oli itsensä principen, mestarin ottopojan, suojeluksessa ja sai kutsua tätä nimeltä. Hän kulki Azzurron mukana minne tämä ikinä menikin - paitsi silloin kun tämä puheli mestarin kanssa - auttoi häntä, laittoi hänelle syötävää ja toi hänelle kuivan viitan, kun toinen oli kastunut ulkona. Ulos Aurea ei edes saanut mennä yksinään. Hän oli ollut kasvoton niin vähän aikaa, ettei mestari vielä luottanut häneen.
Mutta Aurea ei ollut vihainen. Hän ymmärsi, koska mestari oli mestari ja hänen kaikki käskynsä palvelivat akatemian hyvää.

Akatemia ei ollut 'järjestö' tai 'ryhmittymä', vaikka tietämättömät kuraveriset sitä niin kutsuivatkin. Akatemia oli, mitä sen nimi antoi ymmärtää: koulu. Silloin kun mestari ei lähettänyt oppilaitaan suorittamaan tehtäviä kaupunkiin, hän opetti heitä. Osa heistä suoritti likipitäen mahdottomia tasapaino- ja tarkkuustehtäviä virheettömästi - ja virheet olisivat olleetkin kohtalokkaita, koska harjoitushuoneen lattia oli ohutta lasia ja särkyi helposti. Giallo oli kerran tullut salista nilkat verillä, koska oli kompastunut ratkaisevalla hetkellä. Niin ei saanut tehdä. Mestari ei suvainnut epäonnistumisia.
Osa heistä työskenteli keittiössä oppiakseen itsehillintää ja keskittymistä. Ruokasali oli aina äänetön, sillä lautaset liisivät paikoilleen kuin olisivat lentäneet, eivätkä kasvottomat milloinkaan puhuneet keskenään ellei heillä ollut tärkeää sanottavaa. Yksi ojensi veitsen, toinen paloitteli lihan, kolmas keitti pastan. Ainut ääni lähti kiehuvasta vedestä, ja senkin he olisivat mieluiten vaientaneet, jos olisivat keksineet siihen keinon. Sillä keittiössä ei saanut käyttää taikoja. Mestari sanoi, ettei heillä aina olisi taikasauvoja käden ulottuvilla, ja oli mahdollista estää loitsut taikakeinoin. Heidän oli osattava selvitä ilman taikuutta. Juuri tämä erotti kasvottomat muista puhdasverisistä: tavalliset velhot ja noidat olivat riippuvaisia taikuudesta. He takertuivat siihen kuin sylilapsi äitinsä vaatteisiin. Mutta kasvottomat eivät jääneet neuvottomiksi, vaikka heidät vietiin kauas magian piiristä. He löysivät aina ulospääsyn.

Viimeiset kasvottomat työskentelivät akatemiarakennuksen suuressa salissa. Siellä he veistivät marmorista uskomattomia, kiiltäväpintaisia patsaita ja maalasivat freskoja seinille ja pylväisiin, ja ne joilla ei ollut kylliksi tilaa maalaamiseen, toistelivat tanssiaskelia, kunnes ne jäivät kiinni heidän selkäytimeensä. Aina kun joku täytti seitsemäntoista ja lähti tiehensä, oli kaikki muistot hänestä häivytettävä, ja niin mestari pani oppilaat maalaamaan kaikkien hänen oppipoika-aikanaan tekemiensä freskojen päälle uusia ja hakkaamaan hänen veistoksistaan jotakin muuta. Kasvottomat tottelivat ja tekivät parhaansa. He olivat eteviä, sillä heidän silmänsä olivat tarkat ja kätensä yhtä lailla, ja he olivat pienestä asti oppineet löytämään ympäristöstään sen, millä oli merkitystä. Mutta taitavin kaikista oli Azzurro. Kukaan ei enää määrännyt häntä maalaamaan eikä tanssimaan, ja hän istui yleensä seinustalla ja katseli muita raukeana, silmät puoliummessa. Sitten jossakin vaiheessa, toisten mukaan kohtalaisen harvoin, hän sai ajatuksen, tarttui siveltimeen ja suti hetkessä kokonaisen seinän täyteen käsittämättömiä, kirkasvärisiä kuvioita. Hän saattoi maalata hetken mielijohteesta niin aidon näköisen ikkunan, että joku nuoremmista saattoi hetkeä myöhemmin yrittää kiivetä ulos sen kautta. Azzurro oli paras kaikessa.

Tämä kaikki tapahtui yöaikaan soihtujen ja kuunvalon turvin, sillä päivisin kasvottomat nukkuivat. He pitivät vuorotellen vahtia palazzon käytävillä. Aurealla ei siihen ollut vielä lupaa, mutta hän istui Azzurron seurassa silloin, kun tämä tarjoutui ottamaan jonkun muun vuoron hoitaakseen. Azzurron ei tarvinnut vartioida jollei hän halunnut, eikä hän aina tahtonutkaan. Toiset olivat kertoneet Aurealle, että Azzurro oli ryhtynyt toimeliaaksi vasta, kun Aurea oli sanomattoman kauan mutta silti liian vähän aikaa sitten tullut hänelle avustajaksi. Aurean mielestä se oli kummallista, mutta koska Azzurro oli principe, hän ei kyseenalaistanut tätä millään tavoin.
Sitten oli mestari. Mestari oli yksiselitteinen johtaja, koska hänellä oli ajankääntäjä. Ajankääntäjä teki kasvottomien elämästä erityistä. Ainoina maailmassa heille tarjottiin mahdollisuus palata takaisin korjaamaan virheensä. He saattoivat viettää sillä tavalla päiväkausia. Niin myös Aurean aikakäsitys oli hämärtynyt. Hän ei tiennyt, elikö menneisyydessä vai nykyisyydessä. Jo kauan sitten hän oli lakannut laskemasta päiviä. Hän eli tyhjiössä, jossa aika oli hengissä vain auringonlaskusta auringonnousuun, ja kun aurinko laski ja Aurea heräsi, oli jälleen saman päivän ilta.

Kaiken kaikkiaan Aurea viihtyi akatemiassa. Hän ei kaivannut entistä elämäänsä takaisin; se oli yhä olemassa, mutta eli hänen mielessään vain merkityksettömänä muistona. Se tuntui yhtä kaukaiselta kuin lapsuus, josta Azzurro kertoi toisinaan. Sillä ei ollut hänelle annettavaa. Ilman uutta elämäänsä akatemiassa Aurea ei olisi oppinut tanssimaan ja soittamaan luuttua. Hän ei olisi keinunut katon tasalla maalaamassa freskoja tai sukellellut läpi ahtaista käytävistä, joita hän oli kuulemma ennen pelännyt. Ennen kaikkea hän ei olisi puhunut ainutta oikeaa kieltä, kieltä joka oli alkanut pulputa hänen huuliltaan miltei saman tien, kun mestari oli antanut hänelle siunauksensa. Aurea rakasti mestariaan ja akatemiaansa ja veljiään ja sisariaan. Kaikki oli hänen kannaltaan hyvin.

Pian Rosso, se punainen, täytti seitsemäntoista vuotta, ja akatemia järjesti hänelle juhlat, kuten se teki kaikille täysi-ikäiseksi tulleille omalla vuorollaan. Sinä yönä kasvottomat pukeutuivat parhaimpiinsa - Aurea kultaan, Azzurro taivaansiniseen ja Rosso karmiininpunaiseen - ja kiipesivät akatemian katolle tanssimaan. Kukaan ei liikkunut hautausmaalla yöaikaan - hyvä niin. Jos joku olisi heidät nähnyt, he olisivat joutuneet tappamaan tuon onnettoman. Akatemiarakennuksen sijainti oli tarkimmin varjeltuja salaisuuksia koko akatemian kunniakkaassa historiassa. Sitä oli vuosisatojen mittaan siirretty paikasta toiseen, jottei mysteeri olisi ratkennut. Jälleen ulkopuoliset ajattelivat liian yksipuolisesti. He etsivät yhä paikkaa, jossa akatemia oli ollut viisisataa vuotta sitten.
Aurea nautti tanssimisesta. Hän ei ollut entisessä elämässään ymmärtänyt askeleiden päälle, mutta nyt pelkkä rummutus riitti saamaan hänen jalkansa liikkeelle. Askel, askel, askel. Loikka. Käännös. Askel. Piruetti ja paluu muodostelmaan. Hän koputti kolmesti kattoon sauvallaan. Hänen viittansa helma hulmusi hänen ympärillään ja vaatteiden pehmeä pellavakangas painautui ilmavirrassa hänen ihoaan vasten. Tuuli vihelsi pikkuruisesta raosta, joka jäi naamion ja kasvojen väliin. Aurea oli liikkeessä, Aurea oli tuuli!
Hän epäili vahvasti, etteivät kuraveriset koskaan saaneet kokea tätäkään tunnetta.

Juhlan jälkeen, kun kaikki olivat hyvästelleet Rosson, Aurea seurasi Azzurroa oman makuusalinsa parvekkeelle, sinne missä Azzurro mielellään vietti aikaa, koska sieltä oli paras näköala pääsaarelle. He istuivat vieretysten, Azzurro kaiteella ja Aurea siihen veistetyllä penkillä. Kuten oli soveliasta, Aurea katseli kaukaisuuteen, kun Azzurro puolestaan katsoi häntä. Nuoremman ei ollut sopivaa aloittaa keskustelua. Kasvottomat eivät liikoja puhuneet, mutta silloin kun Azzurro tahtoi keskustella, Aurea jutteli mielellään. Mutta tänä yönä principe näytti kovin apealta, jopa murheelliselta. Hän vilkuili lakkaamatta katonrajaa, vaikka hänellä näytti olevan vaikeuksia irrottaa katsettaan Aureasta. Lopulta hän kumartui koskettamaan tytön olkaa. Aurea tiesi sen luvaksi kohottaa katseensa.

"Huomenillalla kun heräämme, hän ei ole enää täällä", Azzurro sanoi surullisesti. Aurea nyökkäsi hiljaa.
"Niin täytyy olla ja niin on hyvä."
Mutta yllättäen Azzurro nousikin seisomaan ja levitteli tuskastuneena käsiään. "Onko? Oletko ajatellut hänen sisartaan, Aurea? Rosa jää vaille suojelijaa nyt kun hänet erotetaan veljestään. Ja kun hän kolmen vuoden päästä lähtee omille teilleen, hän ei turvallisuussyistä saa muistaa tätä. Onko oikein erottaa sisarukset toisistaan, kun heillä ei ole muita kuin toisensa?"
"Meillä kaikilla on koko joukko veljiä ja sisaria akatemiassa", Aurea muistutti rauhallisesti. Azzurrolla oli ainoana oikeus arvostella mestarin töitä ja päätöksiä, jos hän niin halusi. Aurea ei tuntenut tarvetta kyseenalaistaa mitään.
"Sinä olet kokonaan hänen pauloissaan", Azzurro huokasi.
"Kenen niin?" Aurea räpytteli silmiään.
"Mestari Hopean tietenkin", vastasi Azzurro. Aurea avasi suunsa vastustaakseen, mutta yllättäen Azzurro vaiensikin hänet viemällä sormensa hänen huulilleen. Hän silmäili Aureaa pitkään ja tarkasti, mittaili hänen varttaan, tulkitsi häntä silmien kautta. Sitten hän kohotti kätensä ja vetäisi hatun tytön päästä. Aurea kavahti vaistomaisesti taaksepäin, kun lyhyet, vaaleat hiukset äkkiä levähtivät valloilleen.

"Aurea", Azzurro lausui vitkaan, kiirettä pitämättä, piittaamatta Aurean säikähdyksestä, "minä olen päättänyt tehdä jotakin, mitä ehkä kadun lopun ikääni. Juuri nyt se järkyttää sinua, mutta minä tiedän, että kaikki kääntyy hyväksi."
"Mitä sinä tarkoitat?" Aurea kysyi. Hänen vatsanpohjassaan alkoi äkkiä tuntua kihelmöintiä. Yllättyneenä Aurea tajusi, ettei edes muistanut milloin oli viimeksi tuntenut jotakin.
Azzurro kääntyi puolittain selin Aureaan ja suuntasi katseensa pihamaan puihin. Hänen äänensä tuskin kantoi tytön korviin. Aurea huomasi kuuntelevansa niin herkeämättä, että aivan unohti vetää henkeä. "Ehkä et muista - mutta kun ensi kertaa tapasit mestarin, hän kysyi minulta, oletko sinä puhdasverinen. Ja minä vastasin, että olet."
"Tietysti vastasit", Aurea sanoi, "sehän on totuus."
"Minä olisin vastannut niin, vaikka olisin tiennyt sinun olevan jästisyntyinen", Azzurro paukautti. Aurean sydän tuntui pysähtyvän. Olisiko principe tietoisesti valehdellut mestarilleen? "Minä olisin vastannut niin", Azzurro jatkoi, "koska jos hän olisi kuullut sinun olevan jästisyntyinen, olisit nyt kuollut."
Aurea vain tuijotti puhumatta mitään, kunnes Azzurro jälleen aukaisi suunsa:
"Mestari sanoo, että Venetsia kuuluu venetsialaisille. Mutta todellisuudessa hän tarkoittaa, että Venetsia kuuluu puhdasverisille. Niille, joiden suonissa virtaa puhdas taikuus. Ja minä olen tullut siihen tulokseen, ettei se ole oikein."
"Kuinka niin ei ole?" Aurea kimpaantui ja ravisteli Azzurron käden olkapäältään. "Kuraveriset ovat meitä huonompia! Sinä tiedät sen! Heistä ei ole mihinkään. He vain saastuttavat velhorotuamme…"
Azzurro nosti kätensä pystyyn kämmenet Aureaa kohti. Tyttö hiljeni. "Olenko minä muita huonompi?"
Aurea tuijotti tuijottamistaan.
"Minä olen puoliverinen, Aurea. Ja siitä huolimatta minä olen tässä asemassa. Mestari tahtoo kansoittaa kaupungin parilla sisäsiittoisella velhosuvulla, ja kaikessa tarmossaan hän on unohtanut, että mekin olemme ihmisiä. Aurea, sinun parhaat ystäväsi Tylypahkassa ovat puoliverisiä."

"Tylypahkassa…" Aurea toisti hiljaa. Se oli jotain, mitä hän ei olisi halunnut muistaa. - Ei. Se oli jotain, mitä hän ei olisi saanut muistaa. Mutta hän halusi.
Kuin lukien hänen ajatuksensa Azzurro suoristautui ja tarttui sauvaansa, joka oli nojallaan kaidetta vasten. Hän kaiveli viittansa taskua ja veti esille pienen, sydämenmuotoisen kultariipuksen, jonka hän sitten vei Aurean silmien eteen. "Minä olen principe, ja siksi minulle on annettu… valtuuksia. Mestari ei koskaan epäillyt uskollisuuttani - mutta tämän jälkeen minä en voi palata. Me emme voi palata. Mia -" Azzurro kopautti maata sauvansa kärjellä, ja Aurea värähti, " - ole tästä eteenpäin Mia, äläkä milloinkaan enää Aurea."
Sauva, jota Aurea piteli kädessään, räsähti poikki. Maailma pimeni.

Kun Mia heräsi, hänen ensimmäisiä ajatuksiaan oli, miten lämmintä ja pehmeää hänen makuupaikassaan olikaan. Sitten hän raotti silmiään. Naamion varjostaminakin hänen silmänsä erottivat Azzurron kätketyt kasvot yläpuolellaan. Hän jännittyi äkkiä kauttaaltaan ja kavahti istumaan. Azzurro suoristautui ja vei kiireesti kätensä syliinsä. Mian ruumis kihelmöi siitä, mihin ne olivat koskeneet. Azzurro hengitti nopeasti ja katkonaisesti, ikään kuin olisi saanut nuolen selkäänsä.
Paitsi ettei hän ollut.
"Mitä… mitä oikein tapahtui?" Mia kysyi, ja hän huomasi yllätyksekseen tekevänsä sen italiaksi.
Azzurro katsoi häntä kiinteästi. "Komennuskirous", hän sanoi hiljaa, "mutta minä olen nyt vapauttanut sinut siitä. Olet vapaa lähtemään."
"Takaisin kaupunkiinko?" Mia hieroi silmiään. Tuntui kuin hänen luomensa olisi muurattu yhteen.
"Niin", sanoi Azzurro, "mutta pyydän sinulta vielä yhtä."
"Mitä?"
"Vie minut mukanasi."
Kuului kalahdus, kun Azzurron puusauva kalahti lattiaan. Poika lähestyi Miaa varovasti. Hän tunsi tämän hengityksen kuumana ihollaan, muttei vetäytynyt pois. Azzurron kädet eksyivät Mian niskahiuksiin ja sormenpäät hyväilivät selkänikamia. Mia tunsi tärisevänsä, sulavansa kokonaan pois, lakkaavansa olemasta yksi olento.
Ja juuri silloin Azzurron huulet kohtasivat hänen omansa. Ensin perhosenkevyinä, epäröiden, tutkien. Sitten suudelma syveni, siihen sekoittui voimaa, halua omistaa. Mia ei voinut muuta kuin vetäytyä mukaan ja antaa sielunsa imeytyä ulos ruumiistaan. Ei sillä tavalla, jolla ankeuttajat tuhoavat uhrinsa - ei, vaan hyvällä tavalla. Niin järisyttävän hyvällä, fantastisella, jumalaisella tavalla että se täytti pääkopan lintujen liverryksellä ja maalasi silmäluomille sateenkaaria. Kädet kiertyivät kaulan ympärille, lantio painui lantiota vasten, huulet raottuivat, hampaat kalahtivat vienosti yhteen. Eikä kumpikaan välittänyt, vaikka Mian naamion nauhat löystyivät ja se liukui syrjään. Azzurro kietoi kätensä tukevasti Mian ristiselän ympärille, nosti hänet kevyesti ilmaan ja kantoi hänet käsivarsillaan sisälle, pois viileästä yöilmasta.
Sanoja ei vaihdettu - pelkästään suudelmia. He kuorivat kasvottomuuden yltään kuin se olisi ollut vain ylimääräinen vaatekerta. Ja kun Mia viimein kaatui selälleen vuoteelle, hän iloitsi eniten siitä että saattoi nähdä Azzurron kasvot.

Jälkeenpäin Mia lepäsi sotkettujen lakanoiden seassa toinen käsi kevyesti Azzurron kaulalla, missä hän saattoi tuntea tämän sydämenlyönnit. Hän tunsi olonsa ihmeen sekavaksi. Hänen sydämestään kumpusi jonkinlaista hiljaista voitonriemua, sanoinkuvaamatonta onnentunnetta siitä, että hän oli vapaa tekemään omat päätöksensä. Ja rakkautta. Hän rakasti Azzurroa, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta ennen kaikkea hän tunsi itsensä häväistyksi, hämilliseksi, noloksi. Oliko hän tosiaan tuntenut pojan vasta muutaman päivän ajan? Jostain kumman syystä tosielämä ei tuntunut noudattavan tavallista rakkaustarinan kaavaa. Mia oli eksyksissä. Ja näihin ajatuksiin hän havahtui puolihorteesta, räväytti silmänsä selälleen ja katsoi Azzurroa, joka istui hänen vierellään tyynyliina hartioillaan ja katseli häntä mietteissään. Mia karkotti pimeyden katseestaan - hänen oli pakko nähdä Azzurron kasvot uudelleen.
Oli sääli, että kaikkien näiden vuosien ajan poika oli joutunut piilottamaan kasvonsa. Ne eivät olleet poikkeuksellisen kauniit - ne olivat tyttömäisen kaidat ja pehmeäpiirteiset. Kapeat, sirot kulmakarvat matalalla, mantelinmuotoiset, hehkuvat silmät, korkea, sileä otsa ja elegantti, suora nenänvarsi. Jokainen pieni yksityiskohta oli paikallaan. Häntä olisi helposti voinut luulla tytöksi pelkästään kasvojen perusteella. Mia oli kuitenkin tainnut hetkeä aiemmin saada kohtalaisen pitävät todisteet siitä, ettei Azzurro todellakaan ollut tyttö. Mutta ennen kaikkea Azzurron kasvot olivat rauhalliset, paljon elämää nähneet, vaikutusvaltaiset.

"Mitä sinä teet?" Mia kysyi hiljaa. Hän oli pitkästä aikaa kiitollinen pimeydestä; näin poika ei voinut nähdä hänen kasvoilleen kohonnutta punaa.
"Vartioin untasi", Azzurro sanoi vakavana. "Mutta nyt olet hereillä."
"Niin olen." Mia nousi istumaan. Vatsalihakset tuntuivat vieläkin kumman veltoilta. Ikään kuin Azzurro olisi vienyt jotain hänen sisältään ja jättänyt tyhjän kohdan sen paikalle. "Mikä sinun on? Näytät onnettomalta."
Azzurro vastasi kumartumalla Mian puoleen ja suutelemalla häntä pitkään ja hellästi, pelkästään tytön itsensä ehdoilla. Kun hän sitten vetäytyi kauemmas, hänen katseensa oli kivettynyt. Hän nousi ja alkoi vetää vaatteita ylleen. "Tämä ei ole oikein", hän sanoi.
"Paljonpa sitä enää auttaa murehtia", Mia huomautti purevasti. Päässä viirasi. Toisaalta hän olisi halunnut Azzurron takaisin vierelleen, toisaalta tehdä koko viimeisen tunnin tyhjäksi.
"Etkö käsitä!" Azzurro suhahti. "Olet sisareni. Olit. Olet. Ei sen väliä."
"Minä en ymmärrä."
"Mia, kaikki kasvottomat ovat veljiä ja sisaria keskenään. Ja kaikille veljille opetetaan, ettei sisariin sovi kajota." Azzurron ilme oli puolittain epätoivoinen ja puolittain vihamielinen. Miaa kylmäsi äkkiä, ja hänkin alkoi kiireesti riuhtoa akatemian rytkyjä päälleen.
"Mitä aiot nyt tehdä?" Hän jähmettyi äkkiä ja katsoi suoraan Azzurroon, joka näkyi punnitsevan naamiota kämmenellään.
"En tiedä…" Pojan ilme koveni. "Ei. Täytyy vain unohtaa. Olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut."
Mia kietoi kätensä ylävartalonsa ympärille karkottaakseen kylmän. Unohtaa? Niin tietysti. Azzurrolla ei ollut aavistustakaan, millaisen korvaamattoman lahjan hän oli tälle antanut. Mia ei ollut tämän ainoa. Millainen yllätys.
"On etsittävä sinun toverisi", Azzurro sanoi päättäväisesti, vaikka Mia kaiken aikaa tuijotti häntä niin että olisi voinut rei'ittää hänen ruumiinsa pelkällä katseella, "minä olen nyt epäonnistunut kolmessa tehtävässä. Olen yhtä suuressa hengenvaarassa kuin hekin. Paras, että kaikki henkipatot ovat yhdessä."
"Entäs minä?" Mia kivahti.
"Sinä tulet myös." Azzurro sipaisi kevyesti hänen olkapäätään, näytti sitten katuvan ja vetäytyi kuoreensa. "Kiipeä puutarhaan. Luulen ettei mestari ole talossa juuri nyt… minä haen Rosson."

Minä en tahdo Rossoa! Tahdon sinut! Mia huusi mielessään. Mutta toisaalta hän ajatteli värähtäen akatemian kunniakäsitystä ja kaikkea, mitä oli saanut kuulla heidän tehneen pitääkseen sitä yllä. Komennuskirouksen alaisena se oli tuntunut hänestä luonnolliselta. Nyt se puistatti häntä.
Azzurro loikkasi parvekkeen kaiteen yli alempaan kerrokseen, mutta Mia jäi jälkeen. Hän sijasi huolellisesti vuoteen ja taittoi lakanan veriset kohdat piiloon. Vasta sitten hän tarttui murattiköynnökseen parvekkeen vierellä ja kiipesi sitä pitkin alas. Azzurro seurasi pian Rosson kanssa. Tämä näytti olevan tuohduksissaan ja yritti tavoittaa Mian katsetta, mutta käänsi hänkin pian silmänsä pois. Kolmikko suuntasi vaivihkaa hautakivien takana kyyristellen kohti lauttarantaa - ja ainoastaan Rosso oli peittänyt kasvonsa.

[Elfalas]

13.
Väärinkäsitysten kaupunki

Hotelli Londra oli mukava kolmen tähden majapaikka - ei liiallista luksusta, mutta aivan kelvollinen muutaman nuoren viettää lomaa. Punertavien tiiliseinien takana piilotteli muutama koruton käytävä, joiden kivilattiat kolisivat apeasti kun niillä kulki. Rakennus oli kapea ja korkea; ylemmissä kerroksissa liikkuessa tuntui, kuin koko talo olisi heilunut. Mutta siellä oli juokseva vesi, toimiva huonepalvelu ja keittiö, joka tarjosi kaikille huoneen varanneille kaupan päälle kevyen iltapalan.
T.O.S.I.-kokouksen osanottajat täyttivät hotellin kolmannen kerroksen kokonaan. Professorit McGarmiwa ja Lipetit nukkuivat omissa pikku kopperoissaan rakennuksen läntisellä puolella. Heti heistä seuraavana oli siivouskomero. Itäisellä seinustalla olivat oppilaiden huoneet, tytöillä ja pojilla omansa, ja sitten omituinen perhesviitti, jossa nukkuivat Renda ja Vladimir Spenderin rehtorin ja tytön saattajan kanssa. He olivat ilmoittautuneet kokoukseen niin myöhään, ettei heillä oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa. Sinä yönä sviitti oli kuitenkin tyhjä, samoin opettajien huoneet - aikuiset olivat taas kerran Ca' di Kukouskyssa riitelemässä Dumbledoren kanssa. Sen sijaan kaikki nuoret olivat ahtautuneet Eddien ja Ravenin huoneeseen. Sen jälkeen kun Flavia ja Sandro olivat Desiderian käskystä muuttaneet hotelliin ja asettuneet taloksi tylypahkalaisten huoneisiin, kukaan ei ollut nukkunut yhtä kokonaista yötä. Juuri nyt he istuivat ringissä lattialla ja pelasivat pullonpyöritystä.

Eddie oli lentänyt ulos pelistä jo alkuvaiheessa ryhdyttyään väittelemään säännöistä, eikä hän voinut sanoakaan olevansa erityisen innostunut katselemaan kuinka Renda istui Vladimirin polvella ja kiherteli niin sanomattoman onnellisena, että Eddietä oksetti. Hän istui mieluummin parvekkeella ja bongasi harvenevan juhlaväen seasta omituisia asuja. Hän oli jo onnistunut nappaamaan virtahevon ja kiinalaisen lohikäärmeen, ja hän oli varma että jossakin oli juossut jopa suuri pallopäinen Harry Potter.
Kahden päivän kuluttua heidän oli määrä lähteä takaisin Tylypahkaan, eikä Miasta ollut vieläkään kuulunut mitään lukuun ottamatta välikohtausta kasvottomien kanssa, jota kukaan ei tietenkään uskonut todeksi. Dumbledoren ja opettajien väliset väittelyt kävivät kiivaammiksi ja kiivaammiksi, eikä oppilailla ollut niihin muuta sananvaltaa kuin se, mitä he sanelivat Eddien lehtijuttua varten. Silti heidän oli pakko päiväsaikaan istua kuuntelemassa, kuinka professorit riitelivät. Mickey ja Meara ompelivat, Vladimir ja Renda lässyttivät keskenään ja Eddie ja Raven lähinnä istuivat ja tuijottivat toisiaan.
Hyvin tylsää.
Kaikesta oli tullut niin epätodellista ja merkityksetöntä, ettei kukaan jaksanut enää edes ottaa Mian etsintöjä vakavasti. He ottivat valokuvissa poseeratessaan kasvoilleen liioitellun tuskaisia ilmeitä, ja epäonnistuneimmat kuvat jopa irvailivat suoraan. Eikä ketään naurattanut. Noin kuudennenkymmenennen velhoshakkierän jälkeen oppilaat olivat lopulta kyllästyneet ja palanneet hotellille, mutta loppujen lopuksi ketään ei ollutkaan huvittanut nukkua. Ja siinä sitä oltiin; toiset rääkkäsivät Ravenia yrittäen pakottaa hänet suutelemaan Mickeytä, ja Eddie tihrusti parvekkeelta alas kaupunkiin ottaen huonoja, epätarkkoja valokuvia juhlakansasta. Luojan kiitos tämä karnevaalihässäkkä olisi pian ohi ja paasto alkaisi!
Vaikkakaan silloin Eddie ja muut eivät olisi enää Venetsiassa nauttimassa rauhasta ja hiljaisuudesta.

Jostain kuului naputusta. Itsepintaista koputusta jostakin parvekkeen yläpuolelta. Eddie arveli ensin, että se oli pulu, ja heitti sitä kaiteesta irronneella pikkukivellä. Se vastasi hiljaisella, italiankielisellä kirouksella. Eddie jähmettyi. Ainakaan kotona Englannissa pulut eivät tavanneet kiroilla. Hän perääntyi hitaasti ja äänettömästi, sulloi kameran huolellisesti laukkuunsa ja laski kätensä ovenkahvalle.
Välähdys! Ilmavirta toi mukanaan aavistuksen verenpunaista, taivaansinistä ja kultaista - ja äkkiä Eddie huomasikin tuijottavansa suoraan kirkkaanpunaisen naamion peittämiin ihmiskasvoihin. Tummanruskeat silmät tuijottivat häntä pistävinä kuin kaksi suklaakuorrutettua ampiaista. Sauvan perä kalahti vaimeasti parvekkeen lattiaan, viitanhelma suhahti osuessaan kaiteeseen. Kasvottomat olivat tulleet. Eddie ei voinut itselleen mitään - hän heitti päänsä taakse ja kiljui kohti kurkkuaan kuin kauhuelokuvan sankaritar.
"Mi dai la maschera", kuului ääni. Eddie mykistyi äkkiä, kun punapukuisen hahmon takaa astui toinen, tyttö, sonnustautunut kullanvärisiin. Tällä ei ollut naamiota eikä narrinlakkia, ja kasvot olivat tutut. Mitä ilmeisimmin hän oli Mia - mutta hänhän puhui italiaa! Vaikka Eddie oli parhaillaan kuolemanvaarassa, hänen ensi ajatuksensa oli: Joku muukin on näköjään piilotellut kykyjään.

Mia astui eteenpäin, otti punapukuiselta sauvan ja, tämän epäröityä hetken aikaa, myös naamion. Sen alta paljastuivat jäntevät pojankasvot. Eddie rentoutui silminnähden. Mia ojensi tavarat kolmannelle hahmolle, sinipukuiselle, kohotti sitten kasvonsa ja - hymyili.
"Eddie!" hän huudahti ja kapsahti pojan kaulaan, ja Eddie kietoi yllättyneenä kätensä hänen hartioidensa ympäri. Sinipukuinen Azzurro katsoi heitä kulmiensa alta. Eddie rykäisi ja suoristi selkäänsä, jotteivät heidän vartalonsa olisi liimaantuneet niin tiiviisti yhteen. Mia ymmärsi vihjeen ja astui taaksepäin.
"Ihana nähdä sinua", hän huokaisi. "Anteeksi siitä viimeisestä. Anteeksi kamalasti. Sinun on pakko uskoa - minä en tehnyt sitä omasta tahdostani."
"Minä uskon", Eddie sanoi automaattisesti, "mutta mitä nuo täällä tekevät?"
"He ovat pettureita. Vainottuja, kuten mekin. He pettivät akatemian minun takiani… ja itsensä takia." Mia katsahti hellästi Azzurroon, joka käänsi päänsä pois.
Eddie vei kätensä selkänsä taakse. Uskaltaisiko hän luottaa tyttöön, joka heidän viime tapaamisellaan oli yrittänyt tappaa hänet? Viisasta se ei ainakaan ollut, sen hän käsitti. Saattaisi olla, että sillä hetkellä kun parvekkeen ovi aukeaisi, nuo kolme rynnistäisivät sisään ja teurastaisivat koko joukon yhdellä kertaa!

Eddie ei ehtinyt miettiä kauaakaan. Samassa ovi lennähti selälleen hänen takanaan, ja hänen ystävänsä ilmaantuivat oviaukkoon taikasauvat ojossa. Mickey kietaisi kiireesti kätensä hänen kurkkunsa ympärille ja kiskoi hänet turvaan. Sen sijaan Vladimir, Renda ja Mickey virittivät parhaan kuurausloitsunsa. He tosin ehtivät lausua loitsusta vain puolet, kun Flavia levitti kätensä ja huudahti: "Odottakaa!"
Tyttö astui taikasauvojen ja kasvottomien väliin. Hänen silmänsä hehkuivat päättäväisyyttä. "He eivät ole täällä satuttaakseen. Ettekö näe? Heillä ei ole naamioita."
"Mitä se todistaa?" Mickey kivahti. Meara taas näytti epävarmemmalta; hänen taikasauvansa oli laskeutunut puolitiehen. Hänestä ei olisi tekemään Mialle hallaa.
"Sitä se todistaa", Flavia sanoi painokkaasti, "etteivät akatemian jäsenet uhraa kasvottomuuttaan. Koskaan. He ovat vannoneet."
"Päästäkää nyt Merlinin nimessä meidät sisälle ennen kuin muut tulevat perässä!" Mia huudahti. Azzurro tuhahti välinpitämättömästi ja tyrkkäsi toiset tieltään. Lupaa kysymättä hän marssi sisään huoneeseen ja istahti Ravenin sängylle. Raven siirtyi varmuuden vuoksi seinustalle. Eddie kohautti hartioitaan ja seurasi Azzurron ja punapukuisen perässä, ja sen jälkeen muutkaan eivät nähneet tarpeelliseksi hytistä parvekkeella. Kaikki istuutuivat piiriin kuten aiemminkin, sillä erotuksella, että nyt Eddie istui Mickeyn vieressä ja entiset kasvottomat kyhjöttivät kuka kenenkin vuoteella.

-

Miaa pyörrytti. Hän ei ollut aiemmin edes huomannut, kuinka erilaiselta italialaiset tuoksuivat tylypahkalaisiin verrattuna. Kasvottomat olivat eksoottisia mausteita, suolaa ja hiekkaa. Hänen opiskelutoverinsa taas… niin tylsää kuin se olikin, raikkaantuoksuista huuhteluainetta, sampoota, yleensä puhtautta. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen nämä tutut tuoksut huimasivat hänen päätään kuin hän ei olisi koskaan ennen haistanut niitä.
Azzurro ei puhunut hänelle vieläkään. Siitä asti kun he olivat pudottautuneet parvekkeelle hotellin seinältä, hän oli vain tuijottanut eteensä. Tai ei - nyt kun Mia tarkemmin ajatteli, hän huomasikin, että pojan katseella oli kohde. Tämä istui Mickeyn oikealla puolella ja pyöritteli käsissään tyhjää kermakaljapulloa. Tuijotus alkoi hiljalleen häiritä Miaa. Hän suuntasi omat silmänsä Azzurron takaraivoon niin pakottavina, että tämän oli pakko kääntää päänsä. Mia kohotti tyytyväisenä toista suupieltään.
"Come si chiama?" Azzurro kysyi äkkiä. "La ragazza con i capelli violetti."
"Meara", Mia sanoi hämmentyneenä.
Se siitä. Hän oli mustasukkainen. Tästä eteenpäin hän keskittyisi pitämään Azzurron erossa Mearasta. Tai ainakin Mearan erossa Azzurrosta.
"Tuota", sanoi Eddie, "nyt kun olemme hm… vakuuttuneet aikeistanne, olisiko esittelyillä mitään laitaa?"
"Aivan", Mia virkkoi hajamielisesti, "te ehkä muistatte Azzurron. Ja tuo köriläs on Rosso. Pojat, tässä ovat Meara, Mickey, Eddie, Renda, Vladimir, Raven, Flavia ja Sandro." Hän löi kätensä yhteen. "Ja minä olen Mia enkä milloinkaan enää Aurea, ja siitä saan kiittää vain yhtä!"
Azzurro ei reagoinut. Muut tuijottivat heitä typertyneinä.

"Öh", sanoi Eddie, "entä jos selittäisit… mitä tapahtui?"
Vasta silloin Azzurro puhui ääneen. Hänen englantinsa ei ollut kehittynyt sen jälkeen, kun Mia oli vihitty kasvottomaksi, mutta hän puhui painokkaasti ja varoittavasti, eikä hänen ajatuksensa jäänyt kellekään epäselväksi. "Ei ole aikaa", hän sanoi, "me olemme kaikki 'enkipattoja nyt. 'E tulee pian perässä. 'E tappaa jos löytää. Pitää lä'teä. Pian."
"Ehei", tokaisi Mickey, "mihinkään ei lähdetä ennen kuin tilanne on vesiselvä. Kuka tulee, milloin ja mistä, ja kuinka hyvät mahdollisuudet meillä on runnoa heidät maanrakoon?"
"Olemattomat", Azzurro totesi.
"Lupaan kertoa kaiken pienintä yksityiskohtaa myöten sitten kun olemme turvassa", Mia vakuutti anteeksipyytävästi. "Jos onnistumme välttämään kasvottomia vielä puolitoista yötä, meillä ei ole enää hätää. Kuunnelkaa vain Azzurroa, hän…"
"Ei käy."
Silloin Mian päässä napsahti. Kaikki väsymys, häpeä ja mustasukkaisuus sekoittui yhteen ainoaan tunteeseen: kiukkuun siitä, ettei häneen luotettu vaikka hän oli käytännöllisesti katsoen palannut kuolleista auttaakseen tovereitaan! Hän puristi kätensä tiukasti nyrkkiin, antoi silmiensä kyyneltyä harmista ja huusi: "Kuunnelkaa! Meidän on saatava Azzurro ja Rosso pois kaupungista ennen kuin on liian myöhäistä! He ovat jo kannoillamme. Seurasivat meitä San Michelestä…"
Azzurro sihahti ääneen ja läimäisi kätensä Mian suulle. Mia oli riuhtaisemaisillaan sen pois, kun sitten äkkiä tajusi paljastaneensa yhden akatemian tarkimmin varjelluista mysteerioista. Vanhat tavat kai istuivat tiukassa. Mutta jos akatemian päämaja oli paljastettu, akatemia itse oli raunioitumisen partaalla. Kun tieto leviäisi, salaisuuden verho hälvenisi ja akatemia kuihtuisi pois.
Mia ei tuntenut syyllisyyttä.
Mutta Azzurropa tunsi, ja hän nousi loukkaantuneena, marssi suoraan piirin toiselle laidalle ja ahtautui Mearan ja Sandron väliin. Mian kasvot alkoivat punoittaa hänen katsellessaan, kuinka poika nuuhki vaivihkaa Mearan hiuksia ja katseli kainosti pois, kun Meara huomasi sen. Rosso, joka oli tähän asti istunut sängyllä kädet ristissä, tuhahti ja sanoi italiaksi:
"Tipico. Principe on juuri tuollainen. Hän ei katso kahdesti, kenen tytön helmoihin tarrautuu."

Lausahdus pisti Miaa syvemmälle kuin Rosso arvasikaan. Hän päätti kuitenkin ryhdistäytyä, kun Mickey sitten alkoi kovaan ääneen arvostella akatemiaa.
"No niin - meidän perässämme on lauma mielipuolisia naamiohihhuleita, jotka lahtaavat meidät kaikki kerralla jos saavat kiinni ja joita vastaan meillä ei ole mitään mahdollisuuksia. Mitä odotat meidän tekevän? Olemme toivottomasti alakynnessä!"
"Pitäisikö sitten vain käpertyä nurkkaan kuolemaan?" Mia kivahti.
Meara näpsäytti Azzurron sormet olkapäältään.
"Emme me ehkä ole niin pahasti alakynnessä", huomautti Eddie, "montako kasvottomia on?"
"Rosso ja Azzurro poislukien… yhdeksän", Mia sanoi.
"Meitä on yksitoista", Eddie totesi voitonriemuisena. Silloin Azzurro vihdoin jätti Mearan rauhaan; hän purskahti alentuvaan nauruun.
"'Eitä on kaksi vä'emmän", hän pyrskähti, "mutta 'eistä jokainen vastaa ainakin kolmea teikäläistä. 'E tekevät teistä selvää."
"Emmekö voi pyytää apua Arcangelo Kuukoskelta?" Mia kysyi. Hän liu'utti sormiaan käsivarttaan pitkin. Ne olivat jääkylmät.
"Kuukoski ei auta", Meara sanoi topakasti, "hän ei edes usko kasvottomiin."
"Sen sijaan hänen vaimostaan voi olla hyötyä", Eddie totesi. Mian katsellessa Azzurron kasvoille nousi kummallinen ilme. Tosiaan - Desideria Kuukoskihan heidät oli käskenyt tiehensä sinä kohtalokkaana iltana. Tämä oli puhutellut Azzurroa principeksi, ja hän oli totellut vastustelematta. Jutussa oli nyt selvästi koira haudattuna.
Sitten Mian ajatuksen harhautuivat taas, kun Azzurro kumartui kuiskaamaan jotakin Mearan korvaan.
"Minäpä tiedän, mitä tehdään." Vladimir puhui ensimmäistä kertaa koko iltana. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömän vakavat, eivät osoittaneet pelkoa eivätkä uhkarohkeutta. "Nukutaan yön yli. Heti aamulla menemme etsimään Desiderian ja pyydämme häntä viemään teidät kaupungista. Sillä selvä."
"Nimenomaan yöllä emme ole turvassa", Mia vänkäsi - mutta Vladimirin kylmän rauhallinen äänensävy oli saanut kaikki vakuuttumaan. Pojat mutisivat hyvänyöntoivotuksia, tytöt haukottelivat ja venyttelivät jäseniään - ja Azzurro näytti flirttailevan Mearan kanssa. Ei hyvä.

Sitten Mia tuli katsahtaneeksi kelloa. Kuusi. Aurinko nousisi hetkellä millä hyvänsä - nukkuminen ei enää hyödyttänyt. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, sillä oveen koputettiin. Eddie kompuroi haukotusta peitellen avaamaan. Saranat narahtivat, Rosso valpastui, Azzurro käännähti. Mia piteli päätään. Oven takana seisoivat professorit McGarmiwa ja Lipetit… sekä Arcangelo Kuukoski.
"Valvoitte sitten läpi yön?" McGarmiwa sanoi kuivasti. "No - katson sitä tällä kertaa läpi sormien. Olemme saaneet uusia tietoja ystävästänne…" Hän vaikeni kesken lauseen, kun Meara väistyi ja vapautti suoran näköyhteyden sängyllä nököttävään Miaan. Tyttö oli kai murheellinen näky rähjääntyneine karnevaalivaatteineen, sotkuisine hiuksineen ja naamion reunojen kasvoille jättämine painaumineen - mutta se oli hän, ja hänen piti olla kadoksissa. McGarmiwa näytti uskovan, että hänen sijastaan siinä istui huipputekninen klooni tai vahanukke. Lisäksi huoneessa oli kaksi poikaa, jotka eivät olleet alun perin olleet siellä.
Lipetitin ja McGarmiwan ilmeet olivat näkemisen arvoiset. Nekin kuitenkin jäivät varjoon, sillä silloin, ensimmäistä kertaa koko kaksiviikkoisen Venetsian-vierailun aikana, Arcangelo Kuukoski rikkoi läpitunkemattoman tyyneyden naamionsa. Hänen silmänsä alkoivat loimuta. Sitten äkisti hän levitti kätensä laajalle, ja professorit väistyivät hämmentyneinä. Kuukoski nousi yhdelle jalalle ja kiepahti täydet kolmesataakuusikymmentä astetta varpaillaan, hyppäsi kevyesti ilmaan ja laskeutui ääntäkään päästämättä jaloilleen.
Mian silmät laajenivat, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää nopeammin. Ellei Kuukoski ollut ammattimainen balettitanssija, kuten ei ollut, oli vain yksi mahdollisuus. Edellisen kaltaiseen temppuun pystyi ainoastaan huippuunsa koulutettu…
"Kasvoton."
Azzurro nyökkäsi pikaisesti - ja sitten he olivat liikkeessä. Mia viittoi muita juoksemaan nopeasti parvekkeelle, ja yleisessä hämmennyksen tilassaan he tottelivatkin. Rosso paimensi ulos viimeisetkin, vaikkei edes ymmärtänyt Mian englanninkielisiä käskyjä. Mia kääntyi viimeisenä. Sen sijaan Azzurro otti taisteluasennon ja suuntasi kipakan potkun suoraan kohti Kuukosken rintaa. Kuukoski oli varautunut. Hän liikahti vain aavistuksen verran asentoon, jossa saattaisi tarrata kiinni Azzurron jalasta. Viime hetkellä Azzurro kuitenkin muutti syöksynsä kulmaa niin, että lennähti sivuun ja ainoastaan hipaisi miehen kylkeä. Hän törmäsi vastapäiseen seinään, jarrutti iskua käsillään ja laskeutui taidokkaasti lattialle. Samalla liikkeellä hän tyrkkäsi McGarmiwan porraskäytävään.

Azzurro oli jo menossa - hän pinkoi henkensä edestä pitkin käytävää, jo Kuukosken ulottumattomissa. Mutta Mia ja Azzurroa auttamaan valmistautunut Rosso jähmettyivät paikoilleen. Azzurron hipaisu oli riittänyt vetämään sivuun Kuukosken kaavun etumuksen - ja sen alta oli paljastunut jotakin järisyttävää. Aluspaidan sijaan hänellä oli yllään hopeanharmaa tunika, jonka helmaan oli ommeltu kaistale kärpännahkaa. Viimeisen iskun antoivat kuitenkin kiemuraiset hopeavitjat hänen kaulassaan.
Sellaisia käytti vain ja ainoastaan akatemian maestro d'Argento.
Mestari Hopea.

"Näin on, Aurea", Kuukoski sihisi hampaidensa välistä. "Onnittelut. Olet todistanut mysteerion, jota ei uskottu edes prinssille. Tunnet mestarin todelliset kasvot." Hän hymyili kylmästi. "Minä en tahraa käsiäni vereen. Mutta voin varmistaa, että ennen kuolemaasi et paljasta kenellekään näkemääsi."
Kuukoski kohotti kätensä ja painoi sormenpäänsä yhteen. "Obliviato."
Mia kiepahti kannoillaan juuri ajoissa. Tai liian myöhään. Sillä kun Kuukosken sormista sinkoilevat hopeiset säteet saavuttivat maalinsa, hän oli jo turvassa lasioven takana, siellä missä alakerroksiin luikahtanut Azzurro jakeli muille mattimyöhäisten sviitistä löytämiään luudanvarsia. Sen sijaan kirouksen tiellä seisoi se ainoa, joka ei voinut millään keinoin välttää kohtaloaan. Unohdusloitsu osui suoraan Rossoon.

[Elfalas]

14.
Lainsuojattomien kaupunki

Kymmenen henkipattoa pakeni hotelli Londrasta luudanvarsilla ratsastaen.
Loppujen lopuksi oli ollut uskomaton onnenkantamoinen, että Azzurro ylipäänsä oli onnistunut löytämään muutaman - sattumoisin ne, joilla Rendan koulun edustajat olivat saapuneet Venetsiaan. Renda kaappasi omansa, auttoi Vladimirin sen selkään ja kaahasi matkoihinsa. Mia, Meara ja Azzurro ahtautuivat yhteiselle luudanvarrelle, joka tuskin kesti heidän kaikkien painon, ja tilanpuutteessa Azzurro joutui tasapainoilemaan käytännössä varpaillaan luudan perällä. Se tosin ei näyttänyt olevan hänelle suurikaan ongelma. Flavia äkkäsi pienikokoisesta ja huomaamattomasta Miasta kehittyneen notkean akrobaatin, joka varmoin elein ohjasi luudanvartta kuin vanha tekijä. Flavia, joka ei ollut eläissään nähnytkään luudanvartta, joutui jättämään ohjaamisen lähes yhtä tietämättömälle Sandrolle. Loput pakolaiset jakautuivat luudille kuka mitenkin ja - heräilevien jästien kummeksuvista katseista piittaamatta - taiteilivat joukon johtajien perään. Flavia aavisteli, että seuraavan päivän aikana Italian taikaministeriö tulisi saamaan enemmän kuin kyllikseen unhoitutettavaa.

Flavia oli saanut huomata Miassa muitakin muutoksia. Jotain oli tapahtunut - jotain järisyttävää. Eddien mukaan hän oli ollut hetken aikaa yksi kasvottomista, eikä Flaviasta oikeastaan ollut epäilemään sitä. Ennen katoamistaan Mia oli lakkaamatta jaaritellut, kertonut huonoja vitsejä ja yrittänyt olemattomalla menestyksellä kohentaa muiden mielialaa. Nyt tyttö oli kuitenkin haudanvakava ja keskittyi tekemiseensä silmät puoliummessa. Flavia ei ollut nähnyt hänen edes hymyilevän sitten paluunsa. Sitä paitsi hän tarkkaili kaiken aikaa Azzurroa jotenkin arvostelevalla silmällä, ikään kuin hänellä olisi ollut tämän kanssa sanaton sopimus… joka oli nyt rikottu.

Flavia ymmärsi äkkiä - mutta hän napitti sievästi suunsa, sillä taas kerran hän säpsähti Mian kutsuessa itseään. Tyttö solkkasi sujuvasti italiaa, jota ei muutamaa päivää aiemmin ollut osannut sanaakaan!
Meneillään oli jotakin hyvin hämärää.

"Kasvottomat eivät liiku päivänvalolla", Mia huusi luutansa selästä ensin englanniksi, sitten italiaksi, "jos onnistumme löytämään suojaisen paikan, saatamme ehtiä nukkua hetken."
"Miten sinä voit ajatella nukkumista tällaisella hetkellä?" Eddie mongersi.
"Hän puhuu asiaa", heitti Flavia, "parempi olla hyvässä terässä kun kohtaamme kasvottomat. Ja me kohtaamme, se on varma."
"Melkein y'tä varma kuin se, ettemme selviä siitä 'engissä", Azzurro huomautti synkeästi. Mia huitaisi kädellään pojan suuntaan vaientaakseen tämän, ja tämä vain hyppäsi kevyesti ilmaan sen tieltä laskeutuen sitten turvallisesti takaisin luudanvarrelle.
"Lopeta patsastelu", Mia ärähti, "yritän ohjata."
"Sono il tuo principe", Azzurro vastasi italiaksi. "Sinä et jakele täällä käskyjä."
"Sinä et ole ollut minun prinssini sen jälkeen, kun vapautit minut, minkä muuten teit omasta tahdostasi!"
"Kiittämätön", Azzurro tuhahti. Kun Sandro luotsasi tökerösti heidän luudanvartensa Mian, Mearan ja Azzurron ohi, Flavia katsoi entistä kasvotonta tarkkaan. Azzurron äänensävy oli kova ja kylmä, mutta hänen silmissään, hänen eleissään oli jotakin muuta… rakkauttako?
Ei. Syvää surua.
Pian poika käänsikin päänsä pois ja alkoi kulmikkaalla englannillaan selostaa Mearalle jotakin - epäilemättä akatemian historiaa.

Luudat jaksoivat juuri ja juuri kantaa heidät satamaan asti. Siellä he laskeutuivat, toiset taidokkaasti, toiset karkeammin - lukuun ottamatta Eddien ohjaamaa luudanvartta, joka liisi nokka edellä suoraan mereen. Azzurro ja Mia eivät edes katsoneet toisiaan; he hyppäsivät epäröimättä veteen ja kiskoivat muitta mutkitta säikähdyksestä kangistuneet toverinsa kuivalle maalle. Siinä he värjöttelivät likomärkinä ja yrittivät esittää aamuvirkuille merimiehille, etteivät tienneet mitään lentävistä luudanvarsista ja että nämä olivat vain juoneet liikaa. Flavian mieli oli niin rauhallinen kuin tällaisessa tilanteessa oli mahdollista. Tiedettiin, että venetsialaisilla merimiehillä oli kyky nähdä 'maagisia asioita' useammin kuin ihmisillä missään muualla maailmassa. Kukaan ei ottaisi vakavasti heidän kertomuksiaan. Muutama unhoitutettava vähemmän.

Vladimir tarjosi hienostuneesti päällystakkiaan Mialle, mutta silloin Azzurro mulkaisi poikaa niin julmasti kuin hänen kauniilla silmillään vain oli mahdollista, ja Vladimir kääntyi kiireesti ojentamaan takin Mickeylle.
"Nähtävästi aikainen aamu on paras aika paeta salamurhaajia", Vladimir lausahti purevasti. Sekä Mia että Azzurro reagoivat välittömästi kivahtamalla kuin yhdestä suusta:
"Salamurhaajia!?"
Vladimir sai pyydellä anteeksi sanavalintaansa, kunnes Eddien hampaiden kalina lopulta ylitti äänenvoimakkuudessa heidän riitelynsä, eivätkä he voineet muuta kuin lopettaa ja ryhtyä etsimään suojapaikkaa.
Flavia katseli ympärilleen. Aurinko oli nousemassa. Taivaanranta oli muuttunut karmiininpunaisesta oranssiksi, ja hiljalleen oli alkanut vaaleta. Satamassa oli vielä hiljaista. Vain kaikkein innokkaimmat veneilijät jaksoivat sotkea köysistöjään tähän aikaan vuorokaudesta. Auringonnousuihin erikoistunut katutaiteilija näytti pystyttävän maalaustelinettään piazza San Marcon suunnalla. Muutoin liikkeellä oli vain puluja. Venetsiassa sai harvoin nauttia tällaisesta hiljaisuudesta, ja vaikka kylmyys alkoi hiljalleen kalvaa Flavian luita, hän levitti kätensä ja hengitti aamunraikasta ilmaa keuhkojensa täydeltä.

"Flavia."
Vaikutelma oli tiessään. Sandro tarttui Flavian käsivarteen ja auttoi hänet pieneen veneeseen, jonka nimi sattumoisin oli Azzurra. Ehkä juuri siksi Azzurro oli mieltynyt sen ulkomuotoon siinä määrin, että kelpuutti sen väliaikaiseksi turvapaikaksi. Hän kiipesi sinne köyttä pitkin ketterästi kuin marakatti, tiirikoi kajuutan oven auki muovisella hammastikulla ja päästi sisälle Flavian, Sandron, Vladimirin, Rendan ja lopulta Ravenin.
"Kajuutassa on peitteitä", hän selitti italiaksi, "ette palele. Nukkukaa te. Me jäämme ulos vartioon."
Kajuutassa todella oli huopia, ja pikkuriikkisestä jääkaapista löytyi jopa tölkillinen pari päivää sitten vanhentunutta tuoremehua. Pakolaiset jakoivat sen keskenään tunnontuskia kokematta. Veneen omistaja tuskin heittäisi henkeään yhden mehutölkin takia, mutta heillä oli sentään elämä pelissä! Juotuaan he kääriytyivät huopiin ja käpertyivät kuka mihinkin nurkkaan. Rendan ja Vladimirin silmät painuivat kiinni melkein heti, Ravenin tuijottelivat pitempään kattoon. Mutta kun Mia hetken kuluttua piipahti tarkistamaan, että kaikki oli hyvin, Flavia oli ainoana hereillä.
"Flavia, dormi-tu?" tämä kysyi hiljaa.
"No", Flavia vastasi, "sono sveglia."

Mia istahti hiljaa hänen viereensä ja tähyili ulos kajuutan pienestä ikkunasta. Päivä oli nousemassa. Ulkopuolelta alkoi kuulua hiljaista puhetta, hyvän huomenen toivotuksia, huutoja. Oli vain ajan kysymys, milloin veneen omistaja hyökkäisi paikalle ja häätäisi heidät.
"Sinun pitäisi nukkua", Flavia sanoi.
"Minä jaksan. Kasvottomat valvovat pahimmillaan viikon yhteen menoon." Mian ilme oli poissaoleva.
"Ethän sinä ole ehtinyt harjoitella sellaista", Flavia huomautti, "et ole ollut kadoksissa viikkoa enempää."
"Viikko?" Mia naurahti. "Onko siitä tosiaan niin vähän aikaa? Olen todella menettänyt ajantajuni."
Flavia ei sanonut mitään - tuijotti vain Miaa kysyvästi. Tämä nyökkäsi suopeasti.
"Ajankääntäjä. He eivät koskaan käytä sitä tehtävissä - se on kai kunnia-asia - mutta harjoitusajan pidentäminen on mahdollista. Vaikka olisit heidän luonaan päivän, se saattaa tuntua viikolta. He elävät samat hetket uudelleen ja uudelleen."
Tämä ei ollut sisältynyt kasvottomista kerrottuihin tarinoihin! Flavia paransi asentoaan ja kysyi viattomasti: "Kuka käyttää ajankääntäjää?"
"Maestro d'Argento", Mia sylkäisi ja värähti itsekin nimen kaiusta, "Kuukoski."
Tästäkään tarut eivät olleet edes vihjanneet! "Kukousky? Onko hän…"
"On", Mia päätti, "älä kysy enempää. Muista varoittaa muita. Häneen ei saa luottaa, vaikka hän sanoisi mitä… Minulla on sellainen kutina, että joudumme eroon toisistamme."
"Mitä me sitten teemme?"
"Non lo so."

-

Mia palasi laiturille, jonka luo hän, Azzurro, Meara, Eddie sekä Mickey olivat perustaneet väliaikaisen tukikohdan. Laiturin reunan ja vesirajan välissä oli sopiva kaistale kuivaa maata, ja kun siitä raaputti irti enimmät osterit ja peitti limaisimmat kohdat veneen kajuutasta viedyillä huovilla, sinne mahtui juuri sopivasti viisi nuorta lepäämään kylki kyljessä. Litimärät Mickey ja Eddie olivat jo sikiunessa, ja Azzurro istui tavallisen valppaana unen ja valveen rajalla hortoilevan Mearan vieressä. Mia heilautti itsensä alas laiturin reunalta, kipusi tolppaa pitkin alas ja pudottautui pojan rinnalle. Azzurro kohotti ilmeettömänä katseensa.
"Nuku vain", hän sanoi, "minä pidän vahtia."
"Ei minun tarvitse", Mia mutisi, "sinä näytät miettivän vähän liikaa, kun vartioit untani."
"Minä vartioin nyt Mearaa", Azzurro sanoi jämerästi. "Usko viimein. Olet sisareni. Tästä ei enää puhuta."
"Eipä niin", Mia tuhahti katkerana. Sitten hän paneutui kuuliaisesti pitkäkseen huovan reunalle ja pakotti karvaat kyyneleet pysymään sisällään. Nyt ei ollut aika itkeä. Oli aika kerätä voimia. He olivat keskellä sotaa, jonka voittamiseen ainoa keino oli viivytystaisto. He pakenisivat henkensä edestä niin kauan, että Tylypahkasta tultaisiin noutamaan heitä. Hotellille he eivät voisi palata - ja Ca' di Kukousky oli yhtä lailla kiellettyä aluetta, sillä Kuukoski saattoi päivystää missä tahansa. Hänen henkilökuntansakin saattoi olla vaaraksi. Sen sijaan hänen vaimoonsa olisi pitänyt luottaa… Miksi tämä olisi puolustanut Mian ystäviä, jolleivät tämän aikeet olleet hyvät?
Mia pakotti sormillaan silmäluomensa umpeen ja antoi unen viedä.

Seuraavan kerran Mia havahtui, kun oli jo pimeää. Ylhäältä kuului askelia. Hän sävähti vaistomaisesti istumaan ja painautui laiturin tolppaa vasten, ja Azzurro hänen vierellään teki samoin. Sillä jalalla, jota hän ei tarvinnut pitämään itseään asemissa, hän töykki Mearaa ja muita hereille. Pian he kaikki kyyröttivät yhdessä rykelmässä silmät selällään kuin pelästyneet oravat.
Askeleet pysähtyivät, kääntyivät. Ylhäällä vaihdettiin nopeasti muutama sana italiaksi.
Äkkiä pieneen rakoon maanpinnan ja laiturin välissä ilmestyivät kasvot. Eivätkä mitkä hyvänsä kasvot. Hiilenmusta naamio, samettinen narrinlakki jonka tiu'ut eivät päästäneet ääntäkään heilahdellessaan lakin haarojen päissä. Nera. Hän kyyristeli laiturilla ja kurkisteli sieltä käsin sen alle. Hänen suupielensä venyivät ilkikuriseen hymyyn.

"Ora!" Azzurro huudahti. Ja samassa he kaikki olivat liikkeessä. Mia kaappasi luudanvarren alleen ja hoputti muita kiirehtimään, ja juuri ennen kuin neljän kasvottoman joukko teki rynnäkön heidän piilopaikkaansa, he suhahtivat pois vihollisten ulottuvilta. Ajoitus merkitsi kaikkea. Jos yksikin kasvoton olisi seissyt vielä laiturilla, hän olisi voinut helposti hypätä ylös ja tarrata kiinni luudanperään. Mutta laiturin alla ei ollut mitään, mistä ottaa tukea - ja siinä vaiheessa kun ensimmäiset pääsivät takaisin ylös, luudanvarret olivat jo kohonneet heidän ulottumattomiinsa. Mia silmäili kasvottomien joukkoa. Nera. Bianco. Giallo. Arancia. Vähän aikaa sitten hän oli pitänyt noita neljää ystävinään - nyt he yrittivät tappaa hänet.
Niin tyypillistä minun tuuriani.
Varmuuden vuoksi Mia suihki kierroksen veneen ympärillä. Kajuutta oli tyhjä.

-

Flavia oli herännyt meteliin ulkopuolella ehkä kuuden aikaan. Hän oli ravistellut kiireesti muut hereille, sillä tulijoiden askeleet lähestyivät selvästi. Pian ne kolkkasivat jo kannella. Kun kajuutan ovi sitten raottui, siellä piilotelleet ystävykset hyppelehtivät varpaillaan kuin pelästyneet kauriit.

Tulijat eivät olleet kasvottomia. Flavia ei tiennyt, ollako siitä helpottunut vai jotakin muuta. Sisään astui keski-ikäinen, punakkakasvoinen mies. Hänen silmänsä harittivat ja askel horjui. Mies oli selkeästi juovuksissa. Oli hän veneen omistaja tai ei, vesille lähteminen tuossa tilassa olisi itsemurha.
"Katsos lankomies", hän sanoi ja vilkaisi epämääräiseen suuntaan, "täällähän on jäniksiä. Oikein nättejä tyttöjä. Mahtoivat olla juhlimassa!"
'Lankomies' tungeksi oviaukkoon silmiään siristellen. "Mahtaa kuitenkin olla poika tuo yksi", hän sammalsi.
"Tyttö se on", ensimmäinen ynähti, "katso nyt. Sillä on pitkät hiukset ja kaikki."
Raven lehahti punaiseksi, muttei sanonut mitään. Vladimir sen sijaan ryhtyi toimeen; järjesti Rendan taakseen suojaan ja verrytteli rystysiään. Flaviaa ei huvittanut tapella - mutta ensimmäisen miehen lähestyessä viinanhajuisine hengityksineen adrenaliini alkoi kuohua hänenkin veressään.
"Tuota sinä et halua tehdä", Flavia sanoi matalalla äänellä.
"Mitä se tytteli mutisee?" sössötti mies. "Tule tänne vaan sedän luo, ei setä tee pahaa…"

"Vladimir, ora!" Flavia komensi, ja samalla sekunnilla he vetivät taikasauvansa esille. "Sytyjo!" huudahti Vladimir, ja 'lankomiehen' housunlahje syttyi tuleen. Flavia sen sijaan kivahti: "Siipiirdium lentiusa!" ja häntä hätyyttänyt mies nousi parin tuuman korkeuteen kannesta - ei turhan korkealle, mutta jo pelkästään sen tajuaminen, ettei jalkojen alla ollut kuin ilmaa, riitti säikyttämään miesparasta ilmat pihalle. Hän menetti tajuntansa ja räsähti takaisin lattialle miltei saman tien. Flavia ja kumppanit pinkoivat ulos minkä jaloistaan pääsivät.

"Minne nyt?" kysyi Sandro heidän päästyään kuivalle maalle.
"Muita ei näy. Paras lähteä liikkeelle", totesi Flavia vakavana, "meidän taikamme jäljitetään pian."
"Miten olisi Ca' di Kukousky?" esitti Vladimir. "Desideria voi auttaa."
"Ei!" sanoi Flavia kiivaasti. Kun muut näyttivät lähinnä ällistyneiltä, hän selitti kaiken mitä oli aiemmin Mialta kuullut. Se ei auttanut ällistykseen, mutta riitti vakuuttamaan kaikki siitä, ettei vierailu Ca' di Kukouskyssa ollut nyt mahdollisuuksien rajoissa. Hetken harkittuaan he ottivat suunnan kohti Flavian kotia. "Viimeinen paikka mihin Kukousky uskoisi meidän pakenevan", Flavia selitteli valintaansa, "en milloinkaan johdattaisi kasvottomia perheeni luo. Paitsi tietenkin jos on mahdollista, etteivät he seuraa meitä."

He vapautuivat matkalla. Hyvinnukutun päivän jälkeen kaikki tuntui jotenkin helpommalta kestää. Sandro kehui Flavian siipiirdium lentiusaa, ja kun Flavia nolona tunnusti ettei osannut juuri muuta, Sandro lupautui opettamaan häntä pääsiäislomallaan. Flavia hymyili pitkästä aikaa, Renda ja Vladimir kävelivät käsi kädessä koko matkan, ja Raven vaati pysähtyä vessaan matkan varrella - kai pistääkseen insuliinipiikkinsä. Hetken aikaa he olivat kuin ketkä tahansa nuoret iltakävelyllä.

Flavian vanhemmat olivat ystävällisiä vieraita kohtaan. He tarjosivat laihaa teetä ja vastaleivottuja teeleipiä iloisina siitä, että tytär vaihteeksi oli kotona. Ennen kuin he huomasivatkaan, ulkona tuli pimeää.
Flavia istui tuijottelemassa ikkunasta pimeyteen, kun hän oli kuulevinaan jostakin äänen. Se muistutti vaimeaa kulkusen helähdystä, paitsi että se tuntui jotenkin tukahdutetulta. Ehkä hän oli kuvitellut koko jutun - mutta tällaisessa tilanteessa oli paras pelata varman päälle. Hän nousi, kiitti pirteästi vanhempiaan ja paimensi ystävänsä ulos. Heti kun pikku kotitöllin valot olivat jääneet näköpiiristä, viisikko pinkaisi juoksuun.

Kasvottomat eivät pitäneet ääntä liikkuessaan, mutta Flavia tiesi heidän olevan perässä. Hän viittoili muita seuraamaan itseään ja johdatti koko joukon pienille kujille. Hän otti tietoisen riskin - kadut saattoivat olla sokkeloinen pelastus, mutta jos hän muistaisi väärin yhdenkin käännöksen tai kulman, niistä tulisi äkkiä kuolemanloukku. Katulyhdyt oli sammutettu, iänikuiset juhlijat söivät illallista tietämättä takaa-ajosta kotipihoillaan. Flavia sukelsi erään nurkan taakse ja kurkisti taakseen. Siellä he tulivat. Viisi kasvotonta. He liikkuivat ketterästi, hyppivät edestakaisin, ottivat tukea seinistä kuin kuivan maan gondolieerit, ja heidän viittansa hulmusivat kuin suuret tuomion liput. Vaaleanpunainen. Violetti. Vihreä. Suklaanruskea. Kastanjanruskea.
Jostakin syystä Flavian elämä alkoi vieriä kuvanauhana hänen silmiensä editse.

-

"Piazza San Marco", Azzurro suhahti Mian korvaan, "siellä on väkeä. He eivät voi seurata meitä jos ovat vaarassa tulla nähdyiksi."
"Azzurro, me olemme vaarassa tulla nähdyiksi", Mia kuiskasi ja koputti rystysillään luudanvartta.
"Lennä nyt vain, typerys!"
Mia lensi. Se ei ollut enää tietoista toimintaa - hän oli antautunut kokonaan refleksien vietäväksi. Ja vaistot suuntasivat automaattisesti sinne, missä oli muita ihmisiä, oli näistä puolustamaan häntä tai ei. Aukea paikka olisi muutenkin hyvä taistelutanner. Hän puristi taikasauvaansa vapaalla kädellään. Tämän takia Kuukoski oli asettanut kirouslukon! Ikään kuin hän olisi tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan. Kaikki tuntui niin suunnitellulta. Mia ei voinut välttää tunnetta, että häntä oltiin ajamassa ansaan.
'Katsokaapa, lapset, mitä teidän veljenne nyt on tehnyt!'
'Elijah, sinä olet varmasti velhomaailman taitavin taikoja.'
'…Ettei Elijah Thorton vain sattuisi olemaan sinun veljesi?'
Mia sävähti.
Minun veljeni. Elijah.
Kaikki oli suunniteltua. Hänen isoveljensä oli yksi velhomaailman etevimmistä velhoista, ja hänen maineensa oli kiirinyt Italiaan saakka. Kaksikymmentäviisivuotiaana! Ja Kuukoski halusi hänet. Mitä ikinä hänen kierot tarkoituksensa olivatkaan. Maailman valloitus ja sen kansoittaminen puhdasverisillä velhoilla ja noidilla. Vaikka sitten ranskanperunoilla! Mia ei suostuisi pelinappulaksi tällaiseen hulluuteen.

"Emilia, che cosa è?"
"Tajusin juuri jotakin."
"Che?"
"Emme ehdi. Mutta Azzurro - lupaa minulle. Jos he saavat minut, sinun on selvittävä hengissä ja kerrottava perheelleni… ei, ei. Unohda. Jos he saavat minut, sinun on riistettävä minulta henki."
"Mitä sinä oikein horiset, Emilia rakas?"
Emilia rakas. Mia ei vieläkään pitänyt italialaisesta nimestään, mutta noita kahta sanaa suloisempaa hän ei ollut kuunaan kuullut. Mutta nyt oli pysyttävä lujana. "He voivat tehdä minun avullani sanoinkuvaamatonta vahinkoa. Heitä on estettävä hinnalla millä hyvänsä. Suojele muita."
"Sei coraggiosa, cara mia."
"Grazie."

[Elfalas]

15.
Kuolemaantuomittujen kaupunki

Alusta asti Eddie oli vihannut Venetsiassa alati vallitsevaa tungosta ja kaaosta, mutta nyt hänen oli pakko myöntää kaipaavansa joka puolella tungeksivia ihmisiä. Heidän joukkoonsa hän olisi sentään voinut yrittää sulautua, vaikka yritys olisi silloinkin ollut toivoton. Mutta kadut olivat tyhjät. Niitä harvoja, jotka he näkivät, Mia, josta yllättäen oli tullut joukon johtaja, ei halunnut saattaa vaaraan pyytämällä apua. Niin Eddie juoksi henkensä edestä. Ilma oli jo kauan sitten lakannut maistumasta miltään ja kaikki veri noussut pintaan. Jalkoja kivisti. Tuntui kuin aivot olisivat olleet muuttumassa puuroksi. Jäljellä ei ollut ajatuksia, ei mitään muuta kuin järjetön pakko juosta eteenpäin ja ääni, joka alituiseen komensi ensimmäistä luovuttamaan.

Anna olla! se sanoi. Peli on menetetty!
Juuri tällaisella hetkellä Mickey hölkkäsi hänen rinnalleen. Hänen hengityksensä oli tasaista siinä kun Eddie puuskutti - hän oli sentään urheilullinen. Mutta hän hymyili valjusti ja tarttui Eddietä käsivarresta, ja siitä poika sai uutta voimaa. He juoksivat käsi kädessä, ja heidän edellään Azzurro retuutti käsivarresta Mearaa. Mia, joka oli ottanut luudat kantaakseen, oli jo ehtinyt heittää ne menemään, sillä ne olivat hidastaneet vauhtia.
Eddie vannoi, että jos hän tästä selviäisi, hän alkaisi käydä lenkillä kolme kertaa viikossa!
Kun Eddie välillä kääntyi katsomaan taakseen, hän saattoi verrata Mian ja Azzurron liikkeitä kasvottomiin. He eivät juosseet päkiöillään kuten kaikki muut, vaan antoivat koko jalkapohjansa painua maahan ja vauhdittivat liikettään ponnistamalla, loikkimalla kuin kissat. He hengästyivät vain hiukan, eivätkä heidän askeleensa päästäneet huopatossun hissutusta kummempaa ääntä. Meara, Eddie ja Mickey hengittivät raskaasti, huojuivat puolelta toiselle. Jalat hakkasivat katukiveystä.

Käännös. Vasta nyt Eddie käsitti, minne he olivat matkalla. Pyhän Markuksen torilla ei enää ollut ketään, torikauppiaat olivat pistäneet putiikkinsa kiinni ja kahvilat sulkeneet ovensa. Piilopaikkaa ei ollut. Mutta ainakin suuntia oli monia - he voisivat hajaantua. Eddie katsoi nopeasti Mickeytä ja viestitti katseellaan, että tämä lähtisi juoksemaan eri suuntaan.
Azzurro viittoi heitä pysymään yhdessä. He juoksivat basilikan porttien ohitse kivileijonien luokse, kun kasvottomat taas tarttuivat veistoskoristuksiin kirkon seinillä ja heilauttelivat itseään eteenpäin niiden varassa antaakseen jalkojensa levätä. Azzurro ja Mia hyppäsivät kevyesti kivileijonien yli ja suuntasivat aukeammalle paikalle. Meara seurasi. Mutta silloin Eddien jalat pettivät. Hän vaipui polvilleen kiveykselle hätyyttäen närkästyneen pulun tieltään. Mickey kyyristyi hänen viereensä ja takoi hänen selkäänsä, jotta hengitys kulkisi tasaisemmin.
Kaikki saattoi olla pimeydestä johtuvaa harhaa, mutta ennen kuin vaipui puolittaiseen tiedottomuuteen, Eddie ehti nähdä Mearan ääriviivojen himmenevän ja muuttuvan joksikin muuksi.

-

"Meara!" Mia varoitti. Mutta tyttö oli jo liikkeessä. Hän väisti kiireesti Giallon sauvaa, taivutti selkänsä kaarelle ja keskittyi. Ja sitten siinä ei ollutkaan enää Meara, vaan valkoharmaaturkkinen, suuri kissapeto, ja Giallon tiellä heilahteli enää tuuhea, paksu häntä. Lumileopardi kiepsahti ympäri ketterästi kuten vain kissa osaa, otti vauhtia ja loikkasi suoraan keltapukuisen kasvottoman kimppuun. Tässä vaiheessa Mia uskoi, että tyttö pärjäisi itsekseen, veti taikasauvansa ja syöksyi auttamaan Mickeytä, joka raahasi pökertynyttä Eddietä pois kasvottomien ulottuvilta pitäen nämä loitolla vesisuihkuin.
Mia liittyi "Kuuraannu!"-huutojen kuoroon suihkuttamaan saippuavettä Neran ja Biancon päälle, mutta nämä etenivät siitä huolimatta. Eddie tuskin pystyi liikkumaan - he olivat juoksuttaneet häntä liikaa. Azzurro puolestaan oli nokat vastakkain Arancian kanssa; heitteli voltteja ja kärrynpyöriä yrittäen parhaan taitonsa mukaan välttää tämän sauvaniskut.

Paikalle eksyneet jästit seisoivat ja tuijottivat. Mikä yllätys. He eivät osanneet päättää, katsoivatko parhaillaan sirkusnäytäntöä vai sitä veristä taistelua, joka todellisuudessa oli käynnissä. Kasvottomien kiepahdukset olivat kieltämättä huikeaa katseltavaa. He taipuivat mahdottomiin asentoihin, taittuivat miltei kaksinkerroin taaksepäin ja loikkasivat siitä asennosta ilmaan kuin kirppupelin nappulat - ja sitten laskeutuivat jaloilleen ääntäkään päästämättä ja ryhtyivät kieputtamaan sauvojaan vaarallisen kiivaassa tahdissa. Azzurro oli jo joutunut ottamaan käyttöön kaiken taitonsa taistelulajeissa. Hän jakeli potkuja ja napakoita iskuja suuntaan jos toiseen, ja kun Meara viimein sai johdatettua Giallo hänen suuntaansa, nämä ryhtyivät yhteistuumin piirittämään vastustajiaan.
Kasvottomat eivät olleet moksiskaan.

"Raven! Merlin, tehkää jotakin!"
Kun Flavia ja Sandro joukkoineen saapuivat, Mia ja muut olivat jo pahasti alakynnessä, eikä hengästynyt ja hiusjuuriaan myöten pelästynyt joukko hyödyttänyt lisävoimina paljonkaan. Sen sijaan kasvottomia oli nyt yhdeksän, ja Miasta alkoi tuntua että peli oli kokonaan menetetty. He rynnistivät sisämaanpuoleisten rakennusten takaa katettua käytävää pitkin - typerää, sillä kuten Mia tiesi, kasvottomat liikkuivat nopeammin kun saivat ottaa tukea pylväistä ja patsaista - ja hajaantuivat ympäri aukiota. Renda ja Vladimir aseistautuivat Café Florianin terassituoleilla ja -pöydillä, Flavia ja Sandro hyökkäsivät auttamaan Azzurroa ja Meara-lumileopardia Arancian ja Giallon satimesta. Flavian pikkuloitsuista ei ollut paljonkaan apua, mutta hän teki parhaansa silkalla nokkeluudella ja sillä, ettei järkyttynyt puolikuoliaaksi nähdessään Mearan huivin lumileopardin kaulassa. Ikään kuin tyttö olisi arvannut - jopa tiennyt - aiemmin, että Meara oli animaagi.

Mialla ei ollut aikaa olla järkyttynyt moisista paljastuksista. Hän pani merkille, että Eddie alkoi virota - mikä näkyi siinä että hän tollotti silmät selällään Mearaa, joka parhaillaan riipi kynsillään Giallon naamiota irti. Mia jätti Mickeyn ja Eddien selviämään omillaan ja houkutteli Neran peräänsä. Raven, joka oli ehtinyt maastoutua kivileijonien taakse, näytti olevan helisemässä paikalle vasta pölähtäneiden kasvottomien kanssa.
"Maschera nera! Sono solo!" Mia huudahti ja sukelsi eteenpäin mustapukuinen Nera vanavedessään. Hän kaappasi Ravenin kainaloonsa ohi rynnätessään, eikä poikaparka ehtinyt edes henkäistä ennen kuin Mia oli jo kiskonut hänet lähimmälle ikkunanpielelle ja kiikutti häntä kohti seinään kiinnitettyä lipputankoa.
Nera hyppäsi, iski jalkansa seinään ja täräytti ikkunalautaa juuri sen verran, että Mian ote lipesi. Raven putosi huitoen - kunnes tilanne lopulta valkeni hänelle ja hän otti vastaan kyynärpäillään. Pojan toinen ranne rusahti ilkeästi. Mia toivoi, ettei se ollut murtunut. Ainakaan se ei haitannut hänen menoaan - hän kipitti suoraa päätä Vladimirin ja Rendan asemapaikkaan ja ryhtyi rakentamaan tuoleista pientä barrikadia sillä välin kun toiset pommittivat hyökkääjiä kivisillä tuhkakupeilla.

Mia taivutti vartaloaan taaksepäin ja pelastui juuri ja juuri joutumasta kangistuskirouksen kohteeksi. Hän tarttui lyhdynpidikkeeseen, ja vaikka hänen sormiensa iho oli jo hiertynyt rakkuloille, heilautti itsensä kaaressa sen ylitse. Nera seurasi töykkien häntä sauvallaan. Askel. Väistö. Kyyryyn. Kierre. Jopa kasvottoman koulutuksen saaneen pako muistutti hienostunutta tanssia. Mia heilahteli puolelta toiselle, taivutti selkärankaansa käsittämättömiin kulmiin ja hyppeli epätodellisen pitkiä matkoja lyhdynpidikkeeltä toiselle.
Toisen kerroksen ikkunan viereen oli joku asentanut pikkuisen lipputangon, jossa riippui karnevaalin kunniaksi Italian kolmivärinen lippu. Mia saavutti tasapainon ikkunalaudalla, riuhtaisi yhdellä liikkeellä tangon irti seinästä ja torjui sillä Neran seuraavan iskun. Sitten hän sukelsi alempaan kerrokseen ja sitä kautta kiveykselle - vastustaja seurasi. Pisto. Väistö. Askel, kyyryyn, ylös, sivulle. Taistelusta oli tullut irvokasta kiemurtelua, jonka tuskin saattoi tunnistaa kamppailuksi. Oli kuin he olisivat näytelleet jotakin teennäistä Shakespearen kappaletta. Kaikki oli leikkiä. Vaikkakin kuolemanvakavaa sellaista.

-

Vladimir, Renda ja Raven näyttivät pärjäävän kohtalaisesti pikku sotavarustuksillaan, vaikka kahvilan rekvisiitta kylläkin kärsi vakavia aineellisia vahinkoja. He olivat tehneet viisaasti valitessaan taustakseen historiallisesti arvokkaan rakennuksen; kasvottomien piti varoa joka liikettään, jotteivät vain olisi vahingoittaneet arkkitehtonisesti arvokasta seinää. Taatusti he olisivat pystyneet takomaan rakennuksen maan tasalle vaikka paljain käsin kaiken loikkimisensa lomassa, ellei se olisi vahingoittanut heidän maagista kaupunkiaan. Flavia alkoi hiljalleen olla siinä pisteessä, ettei vanhojen tiilien kohtalolla ollut enää hänelle merkitystä. Kunhan hän vain selviäisi hengissä tästä tuomitusta taistelusta ja pääsisi pois, takaisin perheensä luo…
Vai halusiko hän selvitä? Flavian mielessä kangasteli tummana se mahdollisuus, että jos hän jollain poppakonstilla jäisikin henkiin, hän joutuisi pakenemaan akatemiaa kaupungista. Ei ehkä näkisi perhettään enää koskaan. Eikö kuolema vain olisikin parempi vaihtoehto?
Vaaleanpunapukuisen kasvottoman sauva suhahti aivan hänen korvansa vierestä, ja hän väisti. Hän katsoi Sandroa, joka parhaillaan jakeli estoloitsuja puolelta toiselle yrittäen välttää osumasta Azzurroon tai Mearaan. Hikipisarat kimmelsivät pojan ohimoilla ja tukka oli liimautunut märkinä suortuvina hänen poskilleen. Ilma kulki rahisten hänen etuhampaidensa lomitse.
Ei. Jos Sandro seuraisi häntä mantereelle, Flavia olisi valmis jättämään Venetsian ikuisiksi ajoiksi. Oli selvittävä hengissä - hinnalla millä hyvänsä.

Flavia oli vaikuttunut nähdessään Mearan viimein tositoimissa. Kuulemansa mukaan hän oli joukosta ainut, joka tiesi hänen animaagiudestaan, mutta ehkäpä hänen henkistä valmistautumistaan oli haitannut se seikka, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt lumileopardia. Tummanharmaat, rengasmaiset täplät aaltoilivat kissan selässä, kun se - hän - ravasi kehässä keltaviittaisen kasvottoman ympärillä ja teki nopeita yllätyssyöksyjä tämän kimppuun. Kissa liikkui ääneti, silpaisi kynsillään syvän haavan vastustajansa käsivarteen ja vetäytyi sitten niin sukkelasti, että vastaisku osui korkeintaan häntään. Hännänpäässä turkki olikin muuttunut pikimustaksi loitsujen kärvennettyä sitä. Mutta Meara ei välittänyt kivusta. Hän otti vastaan Azzurrolle tarkoitetun iskun ja ampaisi saman tien taas hyökkäykseen.

Flavia sai käteensä Ravenin barrikadilla käydyssä taistelussa irronneen tuolinjalan ja iski sillä voimiensa takaa kohti vaaleanpunapukuisen kasvottoman takaraivoa. Tämä käännähti silmää nopeammin ja tarrasi toisella kädellään tuolinjalan vapaaseen päähän. Flavia paransi otettaan ja veti ainutta asettaan itseään kohti. Toinen pani vastaan. Tyttö oli ilmeetön, ei näyttänyt merkkejä edes hengästyksestä. Ainoastaan valkoisiksi kalvenneet rystyset antoivat osviittaa siitä, että hän ylipäänsä teki työtä. Kasvot olivat kuivat, naamio säntillisen suorassa ja heilahtelevan narrinlakin alle kätketyt hiukset suitut kuin sievistelevimmässä juhlagaalassa. Tämä näennäinen välinpitämättömyys raivostutti Flaviaa. Kuinka tämä uskalsi näyttää niin rauhalliselta ja arkipäiväiseltä, vaikka toiset taistelivat hengestään? Hän painoi kyntensä kiinni metalliin niin että ne kirskahtivat ja kiskaisi voimiensa takaa.

Ratkaisevalla hetkellä kasvoton letkautti toisen olkapäänsä rennoksi ja valahti kyyryyn niin, että Flavia kadotti tasapainonsa. Sitten tämä kylmän rauhallisesti vetäisi tuolinjalan selkänsä taakse niin, että yhä siihen takertunut Flavia lennähti pitkin pituuttaan kiveykselle. Azzurro vältti viime hetkellä astumasta hänen päälleen. Kasvoton kohotti sauvansa korkealle päänsä yläpuolelle kai miettien, millä tuskallisella kirouksella tekisi hänestä lopun.

Juuri silloin Meara karjahti voitonriemuisena: hän oli iskenyt keltaviittaista kasvotonta kaikkein arimpaan paikkaan! Naamion nyörit olivat poikki, ja vaistomaisesti poika veti hattunsa kasvojensa peitoksi. Eihän kukaan hänen kasvojaan olisi halunnut nähdäkään - mutta eduksi oli se, että poika ei nyt nähnyt kunnolla eteensä. Vaaleanpunapukuinen sähähti kirouksen ja kiepsahti ympäri. Hän vei kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi. "Attenzione!" hän huusi kimakasti, ja kasvottomat kaikkialla aukiolla, kaikki yhdeksän, kohottivat katseensa. He jättivät tottelevaisesti rauhaan sen, jota olivat parhaillaan murhaamassa, ja liittyivät vaaleanpunaviittaisen rinnalle. He muodostivat kaksi riviä, etummaiseen neljä kasvotonta ja toiseen viisi. Musta. Valkoinen. Keltainen. Oranssi. Vaaleanpunainen. Violetti. Vihreä. Suklaanruskea. Kastanjanruskea.

Meara ja Azzurro vetäytyivät kauemmaksi, ja Flavia ja Sandro seurasivat esimerkkiä. Mickey ja Eddie maastoutuivat Ravenin barrikadille ja alkoivat vahvistaa sitä pihapöydillä. Mia hyppelehti muutamalla puolivoltilla aukion keskelle, suoristautui ja vei kätensä lanteilleen. Hän kantoi toisessa kädessään ohutta, valkopintaista lipputankoa.
Vaaleanpunapukuinen tyttö katsoi häntä tuimasti. "Aurea!" hän huusi käskevästi.
"Non sono Aurea", Mia muistutti. Toinen tuhahti.
"Minun veljeni. Dove si trova?" Flavia jähmettyi. Hän ei tiennytkään, että kasvottomilla oli lupa olla perhesuhteita.
"Non lo so", Mia sanoi hiljaa, "kysy mestariltasi."
Flaviaa alkoi hermostuttaa. Mistä nyt oli kyse? Hän astui muutaman askeleen taaksepäin ja tarttui Sandron käsivarteen. Poika tuijotti järkähtämättömänä eteensä. Azzurro puhui vaimeasti englantia Mearalle, joka vastasi kieputtamalla häntäänsä.

-

Kasvottomat eivät enää yrittäneet kaikkeaan. He tiesivät voittaneensa taistelun. Mia pysyi itsepäisesti lujana - hän ei aikonut lähteä taistelutta. Mutta käytännössä he olivat jo hävinneet. Kahvilan eteen linnoittautuneet saattaisivat sinnitellä hiukan muita pitempään. Ennen pitkää kasvottomat saavuttaisivat heidätkin, jähmettäisivät loitsuin ja nuijisivat sitten kuoliaaksi sauvoillaan. Kuolemankirous olisi ollut niin paljon yksinkertaisempi - mutta ei. Se ei soveltunut kasvottomien tiukkaan moraaliin. Kipu oli kunniallista. Kärsimys katsomisen arvoista. He olivat kuin muinaisajan ritareita - kunnia ennen kaikkea. Toisinaan se oli heidän vastustajilleen etu. Tässä tapauksessa varma haitta.
Mia toivoi vain, etteivät he saisi Azzurroa ennen häntä, ja että poika muistaisi lupauksensa.

Jälleen kerran Accademia delle maschere tanssi yhtenä miehenä. Kenestä hyvänsä muusta se saattoi näyttää omituiselta, mutta Mia tiesi, että se oli heidän tapansa koota voimia ja ajatuksia, vaihtaa raportteja. Jokaisen yksittäiset askeleet olivat salaista merkkikieltä, jotka kertoivat olivatko he haavoittuneet, kuinka monta vihollista he olivat jo tappaneet ja kuinka tehtävän suorittaminen edistyi. He kaikki ottivat nyt pieniä ristikkäisiä sivuaskelia.
Voitonriemua.
Yhä enemmän väkeä oli kertynyt aukion reunoille, mutta he olisivat yhtä hyvin voineet kuulua lavastukseen. He seisoivat kuin pahvikuvat ja toljottivat suklaansuloiset, italialaiset silmät selällään tätä kummallista näytöstä. Loitsut sinkoilivat, Cafè Florianin kunnianarvoisia tuoleja tuhottiin - ja kaiken keskellä tanssivat nuo yhdeksän kasvotonta omaa, ennalta suunnittelematonta tanssiaan täydellisessä harmoniassa. Ainoastaan valmistautuen viimeiseen iskuun.
Mia ja Azzurro olivat osanneet säästellä voimiaan, mutta muut olivat antaneet kaikkensa. He olivat uuvuksissa. Viimein jopa Meara otti jälleen ihmishahmon ja linnoittautui muiden seuraan barrikadeille.

Kasvottomat muuttivat askeliaan. He eivät tanssineet enää riveissä, vaan liikkuivat eteenpäin ja toisiaan kohti ja muodostivat piirin, jonka keskellä Rosa kieppui vaaleanpunaisissaan. He kalauttivat tuon tuostakin sauvojensa kärjet yhteen ja huusivat sanatonta huutoa kootakseen voimiaan. Mia ei ollut ehtinyt ottaa osaa tällaiseen rituaaliin, mutta Azzurro oli kertonut siitä; kun kasvottomat tiesivät, etteivät heidän uhrinsa enää pääsisi pakenemaan, he tavallaan jakoivat toisilleen voimaa rikkoa moraalisia sääntöjään. Mia tiesi, mitä he ajattelivat. Vierasmaalaiset olivat pettureita. He olivat loukanneet akatemiaa ja ansaitsivat kohtalonsa. Mia ja Azzurro olivat pettäneet heidät. He eivät tuntisi syyllisyyttä.

"Andiamo!" huudahti Rosa, ja kasvottomat tottelivat. Mia paransi otettaan lipputangostaan. Hän tunsi olevansa kuin kuningas Arthur. Jos hänen olisi lähdettävä, hän veisi mahdollisimman monta noista mukanaan. Sillä hetkellä Kasvottomien akatemian oppilas nosti päätään hänen sisällään. Azzurro katsoi häneen, ja sen ohikiitävän hetken ajan he ymmärsivät toisiaan täydellisesti. Sitten kasvottomat hyökkäsivät.

-

Tokkurainen Eddie seurasi kauhun vallassa tapahtumia kauempana aukiolla. Mickey oli raahannut hänet väkipakolla barrikadille kun hän oli vironnut tarpeeksi. Hänen olonsa ei vieläkään ollut vahva, mutta ainakaan häntä ei rusikoitu taukoamatta puusauvalla. Se oli huomattava parannus. Vladimir ja Renda seisoivat tuoliaseineen barrikadin edessä ja heristelivät nyrkkejään. Mutta kukaan ei mennyt lähemmäksi, kun kasvottomat kävivät Mian ja Azzurron kimppuun. Vain Mian ja Azzurron - he olivat komentaneet jopa Flavian ja Sandron sivummalle. Eddie ymmärsi, että heillä olisi mahdollisuus sulautua väkijoukkoon. Paeta. Pelastautua. Niin heidän olisi pitänyt tehdä, sitä varten Azzurro ja Mia uhrautuivat. Silti he eivät lähteneet, ja jos Eddie olisi veteliltä polviltaan voinut, hän olisi oikopäätä sännännyt Mian rinnalle tuohon kuolemanloukkuun.
Mearan rinnassa oli syvä viiltohaava, ja hän hengitti vaivalloisesti. Mickey kyyrötti hänen vierellään yrittäen tyrehdyttää verenvuotoa Eddien lippalakilla, jota poika ei pökerryksissään edes ymmärtänyt kaivata. "Meidän täytyy päästä pois", Mickey tolkutti, "Meara menettää verta. Auttakaa minua kantamaan hänet-" Eddie katsoi; tytön käsivarret olivat kyynärpäitä myöten punaisten tahrojen peittämät.

"Morgan Le Fay!" älähti silloin Raven, ja kaikki hätkähtivät. Raven ei koskaan huutanut. Ikinä. "Me emme mene minnekään!"
"Kuule", Mickey aloitti - mutta Meara vaiensi hänet pelkällä katseellaan.
"Raven puhuu asiaa", hän sanoi, "emme voi jättää muita. Minä jään tänne."
"Mutta kun-"
"Sinä pahennat tilannetta. Paina haavaa."
Mickey teki työtä käskettyä.

Eddie kurotteli pitkälle barrikadin reunan ylitse nähdäkseen Rendan ja Vladimirin välitse mitä torilla tapahtui. Azzurro ja Mia olivat pahassa pinteessä, ja nyt kasvottomat olivat ulottaneet järjestelmällisen hyökkäyksensä Flaviaan ja Sandroonkin. Olemattomine taikataitoineen Flavia ei osannut puolustautua, ja loppujen lopuksi Sandro taisteli heidän molempien edestä.
"Pietrificus totalus!" loitsi yksi kasvottomista. Valo välähti aukiolla, ja samassa Mia kellahti elottomana kiveykselle. Azzurro tanssahteli hänen ylitseen kuin ei olisi häntä huomannutkaan ja kääntyi sitten kauempaa hätistämään haaskalinnut Mian kimpusta. Eddien oli pakko purra paidankauluksensa piloille, jottei olisi huutanut.

Kaikki näytti olevan menetetty. Ja sitten:
"Cessate, tutti!"
Taistelu taukosi kuin yhdestä sopimuksesta. Kaikki, sekä kasvottomat että heidän alakynteen jääneet vastustajansa, kääntyivät katsomaan Pyhän Markuksen kivileijonille päin. Lyhdyt oli yllättäen sytytetty, ja niiden turvin he näkivät majesteettisen hahmon, jolla oli yllään hulmuavan väljä, siniturkoosi viitta. Hänen vaaleat hiuksensa oli sidottu tiukalle nutturalle, ja kun hän viskasi viitan pois, sen alta paljastui samantyylinen, käytännöllinen taisteluasu kuin kasvottomillakin. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Desideria Kuukoski, ja hänellä oli taikasauva kädessään.
"Expelliarmus! Stupeficio! Pietrificus totalus!" Äkkiä osat olivat vaihtuneet. Kirouksia sinkoili edestakaisin, mutta Desideria oli mahtava noita, eikä laumasta kasvottomia näyttänyt olevan vastusta hänelle, kun hän sai apua Sandrolta, Azzurrolta ja myöhemmin Mialta, jonka hän vapautti heti kun eteni tämän luokse. Yhdeltä kasvottomalta lensi taikasauva, toinen menetti tajuntansa, kolmas kangistui. Tämä taistelu oli ilmiselvästi vihdoin kääntymässä heidän tappiokseen. Eddie, Raven, Renda ja Vladimir ryhdistäytyivät, ottivat taikasauvansa ja juoksivat muiden avuksi siinä, kun Mickey jäi auttamaan haavoittunutta Mearaa.

Niin - taistelu näytti kääntyvän heille eduksi. Mutta sitten tapahtui jotakin, mitä heidän olisi ehdottomasti pitänyt mutta eivät olleet osanneet odottaa.
"Buona sera, cara marita."
Desideria jäykistyi kauttaaltaan. Kivileijonien välissä, siellä missä hän itse oli hetkeä aiemmin seissyt, odotteli nyt uusi hahmo. Harmaatukkainen, jäntevä mies pukeutuneena hopeanharmaaseen tunikaan, kärpännahkaa hihansuissa ja lahkeissa sekä hopeinen naamio kasvoillaan.
"Maestro", kuiskasi Azzurro - samalla kun Mia puolestaan sähähti:
"Kuukoski."

[Elfalas]

16.
Levottomien henkien kaupunki

Äänet haihtuivat ympäriltä. Kiveys maistui suolalta ja linnunsiemeniltä, mutta Mia ei edes harkinnut liikahtavansa. Hän oli painautunut pitkälleen maata vasten leikkien kuollutta, pyörtynyttä, kangistettua, mitä hyvänsä. Hän ei ollut aivan varma, oliko edes aikeissa ponnahtaa yhtäkkiä pystyyn yllättämään jonkun kasvottomista. Sen jälkeen, kun kasvottomat olivat siepanneet hänet, Mia oli tuntenut surua, hermostusta, pettymystä ja suoranaista pakokauhua - mutta nyt hän ensimmäistä kertaa pelkäsi. Pelkäsi niin, että verisolut tuntuivat muuttuvan mikroskooppisen pieniksi jääkiteiksi ja repivän hänen suonensa hajalle. Hän vuoti hitaasti kuiviin samalla, kun Arcangelo Kuukoski hyppäsi alas kivileijonan selästä ja heilahti parilla puolivoltilla suoraan vaimonsa luokse.

"No, rakkaani", hän sanoi italiaksi, "tekeekö mielesi vaihtaa kuluneita lauseenparsia jotta tämä hetki päätyisi mahdollisimman ikimuistettavaksi, vai ryhtyisimmekö mieluummin heti toimeen?"
"Aloittakaamme heti", totesi Desideria viileästi, "mutta yhdellä kysymyksellä haluan sinua vielä piinata. Arcangelo - miksi?"
Kuukoski heitti päänsä taakse ja nauroi. "Miksikö olen kääntynyt sinua vastaan, kuraverinen puolisoni? Miksikö olen mestari Hopea? Tunnet, että olen pettänyt sinut, eikö vain?" Hän heitti sauvansa ilmaan, ja se palasi kieppuen hänen käteensä. Hän pyöräytti sitä kerran päänsä päällä ja huitaisi sillä Desideriaa, joka väisti ketterästi.
"Näin on", nainen lausahti rauhallisena ja suuntasi sanattoman kirouksen kohti aviomiestään, joka myös vältti sen taitavasti. Mia epäili, ettei kumpikaan heistä edes yrittänyt osua toiseen. He vain koettelivat omia voimiaan, varmistivat että olivat valmiita tulevaan mittelöön.

"Sinä nait kuraverisen", Desideria sanoi, "ja kasvatit puoliveristä omana poikanasi. Jopa tytär, jota vielä muutama vuosi sitten keinutit polvellasi, on puoliksi jästi. Miksi, Arcangelo?"
"Lapsella ei ole tähän mitään osuutta!" Kuukoski kivahti ja suuntasi hyvin tähdätyn iskun vaimonsa rintaan. Tämä torjui sen silmää räpäyttämättä. "Sinut minä otin vain yhdestä syystä - vanhempasi, joille olin kiitollisuudenvelassa, pyysivät sitä!"
"On siis kunniakkaampaa kasvattaa puoliveristä lasta kuin olla kiitollisuudenvelassa jästille, sitäkö tarkoitat?"
"Sitä juuri."
"Miksi siis nyt käännyt minua vastaan?"
"Siitä yksinkertaisesta syystä, sinä elämäni valo, että seisot minun ja kaupunkini välissä, ja jos pakotat minut valitsemaan… minun on valittava kaupunkini etu."
"Sinun kaupunkisi uppoaa, Arcangelo! Se kuolee!"
"Ei niin kauan kuin se on minusta kiinni."
"Vieläkö mielesi tekee paljastaa yksityiskohtia pirullisesta suunnitelmastasi maailman valloittamiseksi - vai tapatko minut nyt?" Desiderian katse oli tyyni, ikään kuin hän olisi tiennyt jo pitkään odottaa tätä kohtaamista. Hän ei selvästi pelännyt, muttei näyttänyt olevan myöskään varma voitostaan. Ottelun lopputulos oli jo tiedossa. Arcangelo Kuukoskea mahtavampaa velhoa ei löytynyt koko Euroopasta, paitsi ehkä Dumbledore, eikä hänen vaimostaan - oli kuinka taitava tahansa - olisi häntä päihittämään. Kuukoski tiesi sen, Mia arvasi ja Desideria itse oli tiennyt jo kauan.
"Jos se miellyttää rouvaa." Kuukoski kohautti hartioitaan. Azzurro astui eteenpäin, kyyristyi Mian vierelle ja ravisteli tätä olkapäästä. Mitään ajattelematta Mia nousi ja liittyi pojan rinnalle. Kuukoski taputti käsiään ja kutsui kasvottomansa taakseen, kun ulkomaalaiset puolestaan ryhmittyivät Desiderian tuntumaan. Mialla oli aseenaan lipputanko, Flavialla tuolinjalka, Rendalla ja Vladimirilla kokonaiset tuolit - muilla taikasauvat, joissa oli kirouslukko. Tilanne vaikutti kieltämättä onnettomalta.

"Mia", sanoi Desideria suupielestään, "voitte yrittää lähteä. Taistelu on hävitty, muttei koko sotaa."
"Sota ei ole vielä alkanutkaan", Mia suhahti ja tarttui tiukemmin ainoaan aseeseensa. Hän ei oikeastaan itsekään tiennyt, miksi tahtoi jäädä. Ehkä veljensä takia, tai Venetsian takia, tai sitten Azzurron takia. Joskus vain oli sellaisia tilanteita, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää pelastaa maailma tai menettää henkensä sitä tehdessään. Mia tiesi olevansa typerä. Niin tiesivät kaikki muutkin. Kukaan heistä ei syyttänyt siitä toistaan.

Hetki, jona Kuukoski antoi käskynsä hyökätä, ei painunut Mian mieleen. Sen sijaan muutamat sekunnit sen jälkeen tuntuivat hidastetuilta, kun jokainen kasvottomista kuin ennalta sovittuna valitsi itselleen vastustajan ulkomaalaisten joukosta. Eddietä kiusasi Bianco valkoisissaan. Nera kävi Azzurron kimppuun. Arancia temppuili Flavian ympärillä. Mutta Mialla oli muuta ajateltavaa - katkeruudesta vääntyneet suupielet hänen edessään kuuluivat Rosalle, tytölle joka oli hänen takiaan menettänyt veljensä. Vihaisena tälle oli sivuseikka, että tämä olisi menettänyt Rosson joka tapauksessa jo aiemmin. Mian oli onnistunut vain viivyttää hänen unhoituttamistaan hiukan. Tosin hän ei tiennyt, mitä Kuukoski sitten oli pojalle tehnyt. Tämä saattoi olla elossa - mutta mitä todennäköisimmin ei. Kasvottomat eivät kerta kaikkiaan kärsineet valapattoja.

Taistelu ei ollut niin raskas kuin Mia oli odottanut. Aika, jonka hän oli kasvottomien parissa viettänyt, oli opettanut hänet säännöstelemään voimiaan, ja loppujen lopuksi hän huomasi liikkuvansa vain juuri ja juuri niin paljon, kuin oli ehdottomasti tarpeen. Rosa hyppäsi häntä kohti, hän astui elegantisti sivuun, pyörähti ympäri ja suuntasi lipputangollaan iskun tytön vatsaan. Tietysti Rosa näki sen ennalta ja väisti - mutta tällä tavalla voitti aikaa. Aikaa harkita voitokasta taktiikkaa. Niin, tai viimeisiä sanoja.
Suurimmaksi vaikeudeksi osoittautui lopulta seurata Kuukoskien keskinäistä kamppailua samalla, kun itse oli vähällä joutua tapetuksi. Herra Kuukoski oli jättänyt suosiolla lasten asiat lasten keskuuteen, ja akatemian nuoret tappelivat ulkomaalaisten kanssa mestarin puuttumatta asiaan. Sen sijaan mies sinkoili vähän päästä kirouksia vaimonsa niskaan. Tämä puolestaan käytti edistynyttä kilpiloitsua ja torjui ne kokonaisuudessaan. Hyökätä hän ei puolustautumiseltaan ehtinyt. Hän näytti odottavan, että Kuukoski väsyisi - eikä tämä osoittanut merkkejä väsymyksestä. Ottelu oli kuin elegantti tangotanssi. Kuukoski otti varmoja, napakoita askelia, ja Desideria liukui niiden tieltä sivuun kuin pitkäkaulainen joutsen. Toisinaan he näyttivät vain leikittelevän, mutta välillä kamppailu muuttui kuolemanvakavaksi, kun molempien osapuolien kulmat kurtistuivat ja suupielet vääntyivät kiukusta. Kuukosken ilmeitä oli toisaalta vaikea seurata naamion takaa, mutta päätellen siitä kuinka tämän taikakeinoin mustiksi värjätyt hiussuortuvat sähköistyivät, kiukku kipinöi hänen ympärillään ihan yhtä lailla kuin hänen vaimonsa ympärillä.

Mia syöksähti vielä kerran sivuun Neran sauvaniskun tieltä. Hän vältti täpärästi töytäisemästä Vladimiria, joka romutti parhaillaan tuolia Giallo-rukan selkää vasten. Mia virnisti hänelle katkerasti. "Ei ihan, miten olisit odottanut Venetsian-matkan päättyvän, vai mitä?" hän sanoi ohimennen.
"Älä viitsi pelleillä", Vladimir sanoi ja ähkäisi Giallon kootessa voimansa uuteen iskuun. Miaa hämmästytti, miten hyvin poika säilytti malttinsa. Hän itse olisi ollut tässä vaiheessa kypsä kirkumaan, elleivät kasvottomat olisi kaiken muun ohella opettaneet häntä taistelemaan ääneti.
Jästit aukion laidalla tuijottivat yhä. He olisivat voineet soittaa poliisin tai edes ambulanssin haavoittuneelle Mearalle - vaan ei! He näyttivät luulevan, että kyseessä todellakin oli jokin kumma, englantilainen puskafarssi jonka mainoksen he olivat sattuneet päästämään ohi korviensa. Ei se ollut harvinaista. Venetsialaiset eivät harrastaneet ilmoitustauluja, ja se ettei talojen seiniin kiinnitetty ilmoituksia oli itsestäänselvyys.

Eddie huusi. Se ei ollut tavanomaista tuskanhuutoa, vaan kimakkaa, säröistä kirkunaa joka toi Mian mieleen unet, joissa hän-joka-jääköön-nimeämättä kiekui voitonriemuisena hänen äitinsä nimeä… Paitsi että Eddie oli kaikkea muuta kuin voitonriemuinen. Mia kiepsahti kannoillaan auttaakseen häntä. Mutta hän oli myöhässä. Hän kääntyi juuri parahiksi nähdäkseen, kuinka Bianco iski valkoisen sauvansa suoraan pojan ristiselkään. Kuului ilkeä räsähdys, ja Eddie vaipui maahan. Elottomana vai vain voimattomana, siitä Mia ei saanut selkoa, sillä seuraavassa hetkessä Bianco oli vuorostaan hänen kimpussaan. Hän sukelsi kiireesti pois Rosan ja Biancon yhteisiskun alta.
Mieti, Mia! hän komensi itseään. On pakko olla jokin keino!
Mutta kun keinoa ei ollut. Kasvottomien kaikki kyvyt oli hiottu täydellisyyteen saakka. Heitä ei voinut voittaa. Kuukoski oli sanonut niin. Kasvottomat tiesivät sen itse.

'Se johtuu siitä että hän on luihuinen', Mickey heläytti, 'luulee olevansa kaikkien yläpuolella.'
Voisiko olla mahdollista, että kasvottomatkin vain luulivat liikoja itsestään? Mia väisti taas yhden tarkkaan tähdätyn iskun ja langetti pikaisesti kuurausloitsun Biancon kasvoille. Kasvottomien taktiikka oli hiottu täydellisyyteen. He tiesivät, miten missäkin tilanteessa oli järkevintä toimia, ja he olettivat Mian tekevän samoin. Mutta jos hän tekisi jotain järjetöntä, täysin nurinkurista, hän voisi saavuttaa pienen yllätysedun jonka turvin puikahtaisi auttamaan Eddietä…

Jyrähdys. Ikään kuin ukkonen olisi ravistellut kaupunkia. Mutta taivas oli pilvetön ja tähdet tarkkailivat hävitystä alhaalla aukiolla. Mia kyyristyi väistämään ylitseen kieppuvaa Biancoa ja tähysti taivaanrantaa. Pilviä ei erottunut, mutta nehän saattoivat piilotella pimeällä taivaalla. Ukkosmyrskyä tässä vielä kaivattiinkin!

Sitten, tarkalleen samalla hetkellä, kaikkien kasvottomien sauvat irtosivat omistajiensa käsistä ja kohosivat ilmaan. Outo, kalpeansininen hehku ympäröi ne kauttaaltaan, ja kun kasvottomat yrittivät tavoittaa niitä, he sävähtivät kuin sähköiskun saaneina ja palasivat maankamaralle. Kaikkien kasvottomien sääntöjen mukaan heidän olisi pitänyt jatkaa taistelua ilman sauvojaan - mutta ukkonen jyrähti uudelleen, ja tällä kertaa sillä oli puheääni, syvä ja voimakas naisen ääni.
"Arcangelo Kuukoski", se sanoi karkeasti ääntäen.
Kuukoski, joka oli alkanut hutkia vaimoaan paljain käsin, lakkasi ja kohotti katseensa. Ilmassa ottelijoiden päiden yläpuolella taikasauvat alkoivat hiljalleen kiertää kehää toistensa ympäri, ensin verkkaisesti, sitten nopeammin - ja sinisestä hehkusta muodostui hyrrämäinen pyörre, joka toi Mian mieleen alakoulun oppikirjojen kuvat Linnunradasta.

Sitten pyörre yhdessä hujauksessa muuttui sinisestä kauttaaltaan mustanharmaaksi ja pysähtyi. Sauvat jäivät leijumaan ja jatkoivat vaimeaa hehkumistaan. Niiden keskelle muodostui hahmo. Ensin pelkät ääriviivat, kapeat kasvot, vahva kulmien kaari, leveät poskipäät, sirot kädet ja vartalonmyötäinen iltapuku. Sitten hahmo muuttui vaaleaksi, hopeanharmaaksi aaveeksi, joka levitti käsiään aavistuksen verran ja ohjasi itsensä maan tasalle. Se lennähti aivan Mian vierestä, eikä Mia mitenkään voinut olla huomaamatta etteivät tämän jalat koskettaneet maata lainkaan. Heidän kaikkien silmien edessä leijaili nyt aave, hyvin vanha, jo haalistunut, mutta silti tunnistettavissa. Se oli hyvin nuori nainen, korkeintaan kahdenkymmenenviiden vanha, hiukset palmikoitu säntillisesti pään taakse ja puku väljästi vyötetty. Se tuijotti vaativasti suoraan Kuukoskeen.

"Mitä tämä on?" Kuukoski kysyi ärtyneenä keskeytyksestä.
"Arcangelo", sanoi aave, "etkö sa tunnista mua?" Se puhui kummallisella, vanhahtavalla nuotilla josta tuskin sai selvää - ikään kuin se ei olisi ollut englantia ollenkaan. Italiaa se ei ainakaan puhunut. Tylypahkalaiset tuijottivat sanattomina.
Kuukoski ei vastannut.
"Sun käytöstavoissas' ei liene kehumista, poikani", aave sanoi. "Sa olet katsonut mun kasvojani kerrasta toiseen siitä saakka kun synnyit talossa, jota ma itse kerran pidin omanani. Ma olen Crocifissa Kuukoski, sun kaukainen esiäitis'."
Kuukoski ei vastannut vieläkään, mutta tällä kertaa se ei johtunut töykeydestä, vaan siitä, että tämä oli kauttaaltaan jähmettynyt paikoilleen - eikä omasta tahdostaan. Desideria Kuukoski astui esiin hänen takaansa. Hän oli kauttaaltaan rähjääntynyt, hänen hiuksensa olivat irronneet nutturalta ja kiertyneet hänen kaulansa ympärille ja hänen tunikansa oli repeillyt - mutta niin vain hänellä oli vielä taikasauva kädessään, ja hän piteli pystyssä kangistettua aviomiestään.
"Uskoisin, että hän kuuntelee nyt", Desideria sanoi ja hymyili pienesti, "puhukaa asianne, signora Kukousky."

Aave kääntyi aavistuksen verran ja vastasi Desiderian hymyyn kohottamalla suupieltään tuskin näkyvästi. "Kaksikuudetta vuotta sa, Arcangelo, olet mun huonettani häpäissyt. Nyt sen on loppuminen, sillä ma en enää siedä katsella, kuinka sa johdat näitä lapsia väärälle polulle. Sa olet päättänyt puhdistaa maailman niistä, jotka eivät ole puhtaasti sun omias' - mutta sa olet unohtanut tärkeimmän."
Crocifissa Kuukosken haamu kääntyi ja lähestyi kaukaista sukulaistaan. Hän kiersi kertaalleen tämän ympäri ja sipaisi nauhaa, joka piti miehen naamiota paikallaan. Se rapsahti poikki.
"Sun tähtes' ma olen hetkeksi antanut itselleni luvan verottaa sun huoneesi voimaa tullakseni takaisin tähän maailmaan, ja tämän hetken jälkeen ei sun talos' koskaan tule olemaan entisellään. Sitäkö sa halusit, Arcangelo? Tuhlata mun suuren uhraukseni hedelmät turhuuteen? Sillä katso!" Nyt aave levitti kätensä ja puhui äänekkäästi koko yleisölleen, koko maailmalle. "Tämän hetken jälkeen ei yksikään Kuukosken taloon syntynyt tule olemaan taikuri, sillä vielä satojen vuosien ajan sun sukus' maksaa velkaansa mulle! Ja sun, Arcangelo, ei pidä enää ainuttakaan kirousta langettaman. Sa rakensit lukon niille jotka sitä eivät ansainneet, ja nyt ma käännytän sen lukon tekijälleen takaisin."

Kummituksen puhuessa Mia huomasi taikasauvansa pyrkivän pois hänen taskustaan. Sen kärki alkoi hehkua vihreänä, ja se kohosi parin jalan verran hänen päänsä yläpuolelle. Samoin kävi muille. Sitten äkkiä jokaisen taikasauvan kärjestä irtosi kirkkaanvihreä valonsäde, jotka kaikki kohdistuivat Kuukosken rintaan. Kirkkaus sokaisi Mian hetkeksi, ja hänen oli pakko pudottaa lipputankonsa kiveykselle ja peittää silmänsä. Hän ei kuullut sen päästämää ääntä. Sen sijaan hän kuuli, kuinka Kuukosken puinen taikasauva räsähti keskeltä poikki, ja sen puolikkaat kalahtivat maahan.

Kun valo sitten himmeni, Crocifissa Kuukosken haamu oli kumartunut lähimmän kasvottoman puoleen. Se katsoi tätä pitkään tutkimaton ilme silmissään, ja uhriksi joutunut tuijotti ilmeettömänä takaisin. Sitten aave sanoi:
"Ja nyt ma tulen tekemään sen, mikä on teille kaikille paras." Hän katsoi jokaista kasvotonta vuorotellen, ja sitä mukaa kun hänen katseensa saavutti heidät, he alkoivat hehkua kauttaaltaan. Mia tuijotti silmät pyöreinä, kun aave kävi läpi hänen entiset ystävänsä, nykyiset vihollisensa, kiersi sitten kohti töllisteleviä jästikatsojia - ja tuli lopulta Azzurron kohdalle. Se kallisti päätään, raotti huuliaan. Sitten se hymyili.
"On asioita, joita sun pitää muistaman", se lausui. Vaiettuaan se kääntyi ja taputti käsiään hyvin samaan tapaan kuin Kuukoski silloin, kun teki loitsuja ilman taikasauvaa. "Unhoituta!" se huudahti - ja saman tien kaikki, jotka se oli vanginnut hehkullaan, vajosivat tiedottomina maahan.
Paitsi Azzurro. Azzurron se oli jättänyt.
"Accademia dogeale on kuollut", aave lausui kohtalokkaasti. Sitten se oli poissa, ja kaikki oli niin kuin ennenkin. Paitsi että kasvottomien naamiot, narrinlakit ja taikasauvat olivat tiessään. Oli vain joukko pöllämystyneitä, enemmän tai vähemmän vahingoittuneita nuoria velhoja ja noitia, joista yksikään ei oikeastaan käsittänyt, mitä juuri oli tapahtunut.

Flavia hengitti epätasaisesti. "Merlin", hän sanoi, ja toisti saman vielä kolmeen kertaan ennen kuin koki olevansa valmis ähkäisemään: "Oliko tuo Santa Crocifissa?"
"Mikä ikinä olikin", Sandro sanoi aivan yhtä äimistyneenä, "näytti Kukouskylle taivaan merkit."
Mia ei osannut sanoa mitään muuta kuin: "Puh."

Seuraavat kymmenen minuuttia olivat yhtä melunsekaista hässäkkää. Mickey ryntäsi barrikadilta halaamaan Eddietä, Azzurro ponnahti jaloilleen syleilläkseen ensin nopeasti Mearaa ja sitten perusteellisemmin Miaa, Renda ja Vladimir suutelivat pitkään - ja oikeastaan kaikki itkivät, koska eivät parempaakaan keksineet. Sitten entiset kasvottomat alkoivat virota, ja Desideria näki parhaaksi kutsua paikalle apua ensinnäkin hoitamaan Mearan haavat ja toiseksi viemään muistinmenetyksen kokeneet kasvottomat pois ihmisten ilmoilta. Jästit, jotka aave oli myös unhoituttanut, nousivat ja jatkoivat askareitaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja vihdoin aukion reunamilta alkoi kuulua huutoa. Mia pyyhkäisi hikipisarat otsaltaan ja juoksi suoraan järkyttyneenä pajattavan McGarmiwan syliin.

[Elfalas]

17.
Sisäisen rauhan kaupunki

Päivä oli pitkästä aikaa täysin pilvetön. Korkealla tasapainotteleva aurinko vilkutteli peilikuvalleen suuren kanavan pinnassa, peilikuvalle, jota rikkoivat vain silloin tällöin ohitse lipuvien gondolien hahmot. Lokit olivat vihdoin uskaltautuneet ulkosaarilta itse kaupunkiin. Niiden valkoiset hahmot pitkin taivasta olivat tervetullut näky kaikkialla kaupungissa, ja niiden räikkyvät huudot hukkuivat hilpeään meteliin. Carnevalen viimeisen päivän humu velloi kaikkialla kuin autiomaan kukat sadekauden jälkeen. Tuntui kuin kaikki tukkalaitteisiin ripustetut riikinkukonsulat olisivat kasvaneet kymmenen sentin verran lisää pituutta ja vannehameiden helmat levenneet ainakin metrillä. Tuuli toi mereltä suolan ja vapauden tuoksua. Kaduilla kaikui musiikki, ja jopa suuren kanavan gondolieerit olivat innostuneet laulamaan.
Kanavan reunamilla yksi gondoli ajautui vasten rantaa. Sen ohjaaja hyppäsi kiveykselle ketterästi, kumarsi virnistäen ja auttoi kuivalle maalle nuoren tytön, joka varmoista liikkeistään päätellen olisi voinut aivan hyvin nousta veneestä itsekin. Hän nyökkäsi gondolieerille ja veti leveän lierihatun päästään. Tytöllä oli sähkönsiniset, puolipitkät hiukset ja kasvoillaan kapea, vaalea naamio.

Ca' di Kukousky näyttäytyi sinä päivänä uudessa valossa. Se ei ollut enää kappale Venetsian harmaata historiaa, eikä se enää hehkunut taikuutta kaikkialle ympärilleen. Kaunis rakennus oli - kuten kaikki Venetsiaan rakennettu - mutta siitä puuttui jotakin. Se oli kadottanut sen suunnattoman mahtipontisuuden, joka siitä oli aiemmin huokunut, vetänyt avunsa sisään ja ryhtynyt vaatimattomaksi. Jos keskittyi ja kuunteli, oli mahdollista kuulla taikuuden virtaavan vanhan talon seinien välissä kuin verisuonissa ikään. Saattoi jopa vaistota sen sydämenlyönnit. Mutta enää talo ei pitänyt meteliä itsestään. Santa Crocifissa ei ollut vetänyt suojelustaan pois, mutta hän oli piilottanut sen syvälle talon uumeniin, jotteivät taikamaailman kuokkavieraat pääsisi siihen käsiksi. Talon viehätys piili nyt jossakin muussa: vihreissä muratinlehdissä sen seiniä vasten, liki elävän näköisiksi veistetyissä Panin patsaissa jotka nojailivat sen pylväikköihin.

Tyttö oli noussut veneestä aivan lähellä rakennuksen pääporttia. Hän kulki väkijoukon mukana kiirehtimättä, vitkastellen, puristaen vaistonvaraisesti taskuunsa piilottamaansa taikasauvaa. Kesti useamman minuutin päästä pihatielle, joka johti Ca' di Kukouskyn ovelle. Siinä tyttö kääntyi ja suuntasi samanlaisin, nautinnollisen verkkaisin askelin vaatimattoman pihan läpi.
Portailla istui poika, aivan samanlaisena kuin aiemminkin - ruskeasilmäisenä, hieman lapsenpyöreänä ja totisen mietteliäänä. Mutta hänkin oli kasvanut. Enää hänellä ei ollut lippalakkia päässään. Sen sijaan hänen hiuksillaan lepäsi gondolieerin olkihattu.
"Hei, Flavia", Eddie tervehti, "pidän kampauksestasi."
"Kiitos", Flavia naurahti ja heilautti hiuksiaan. Hänkin piti hiuksistaan enemmän kuin koskaan. Oikeastaan hän oli halunnut värjätä ne merenvihreiksi, mutta ensimmäisellä yrityksellä ei edes voinut odottaa onnistuvansa. Sandro oli tarjoutunut muuttamaan hiukset takaisin, mutta Flavia oli kieltäytynyt. Hän piti niistä juuri sellaisina kuin ne olivat - siksi, että hän oli värjännyt ne itse, ikiomalla taikasauvallaan ja omasta vapaasta tahdostaan. Hän oli vaistonnut jonkin muuttuneen ja halunnut näyttää sen koko maailmalle.
Tietysti hänen vanhempiensa ilmeet olivat olleet näkemisen arvoiset.

"Onko nälkä?" Eddie kysyi ja nousi seisomaan. Hänen ilmeensä oli ihmeellisen vakava siihen nähden, että hän oli vasta edellisyönä pelastunut kuolemalta. Ehkäpä se johtui väsymyksestä. He olivat kaikki valvoneet pitkään. Flavia ja Sandro eivät olleet pystyneet nukkumaan koko loppuyönä.
"Ruoka maistuisi", sanoi Flavia lyhyesti ja aukaisi toisen suurista pariovista. He livahtivat sisään perätysten ja kiipesivät rinta rinnan ylös, kolmannen kerroksen ruokasaliin. Siellä istuivat toisetkin tuhoamassa valtaisia ruoka-annoksiaan. Tylypahkan professorit vahtivat heitä kuin kaksi silmälasipäistä haukkaa, uskomatta etteivät heidän oppilaansa enää katoaisi heidän silmiensä alta.

Flavia ja Eddie istuutuivat pöydän päähän, ja Eddie alkoi oikopäätä kauhoa lautaselleen munakokkelia. Flavia otti vadilta omenan ja ryhtyi verkkaisesti kuorimaan sitä pojan hotkimista katsellessaan. Kuin tämä ei olisi syönyt aamulla ollenkaan - kuin hän olisi mennyt alakertaan vain odottamaan seuraa. Flavia itse kääri omenansa kaikessa rauhassa lautasliinaan ja silmäili ympäristöään. Ruokasali oli samanlainen kuin ennenkin. Freskot katossa naureskelivat vieraiden touhuille ja ikkunoiden lasimaalaukset vaihtoivat paikkaa silloin kun kukaan ei nähnyt. Desideria Kukousky istui pöydän toisessa päässä juttelemassa joukolle saksalaisia opiskelijoita. Mutta tuolilla hänen vieressään ei istunut hänen puolisonsa; siinä oli Azzurro, joka parhaillaan metsästi innokkaasti jotakin kadottamaansa sanaa Mearan kanssa. Mia nyhjötti heidän tuntumassaan ja tökki masentuneena annostaan.
"Eddie", sanoi Flavia nopeasti, "missä Kukousky on?"
"Yläkerrassa", Eddie sössötti suu täynnä. "Ei suostu tulemaan alas ennen kuin Desideria on lähtenyt."
Flavia tuijotti poikaa vaativasti.
"Hyvä on. Tänä aamuna Desideria kutsui Venetsian vaikutusvaltaisimmat velhot koolle kartanoon ja kertasi heille viime yön tapahtumat."
"Mitä he päättivät?" Flavia kysyi.
"Kuukoski kielsi kaiken", Eddie sanoi vältellen, "eivätkä he tietenkään uskoneet kuraveristä hänen ylitseen. Mutta Desideria vaati heitä antamaan Kuukoskelle totuusseerumia."
"No?"
"Hän kertoi koko jutun."
"Ja?"
Eddie laski lusikkansa pöydälle ja huokasi syvään. Vastaus näkyi hänen kasvoiltaan ennen kuin hän sai sen kakisteltua kurkustaan. "Heitä ei kiinnostanut se, että ihmisiä on kuollut. He halusivat vain tietää, paljonko kulttuurista arvoa Akatemialla on."
"Mitä?" Flavia pärskähti.
"Niin siinä kävi", Eddie sanoi arvokkaasti, "olin itse paikalla."

Niinpä tietysti. Venetsialaisten perusluonto oli sellainen kuin oli. He eivät voineet nähdä oman kaupunkinsa kudoksessa ainuttakaan nurjaa silmukkaa. Kasvottomien akatemia oli siis yhä olemassa, he ajattelivat. Vaikkakin nyt, kun suurin osa sen jäsenistä oli unhoitutettu, jäljelle oli jäänyt vain yksi keskenkasvuinen oppilas, se jonka Mia oli vaatinut Desideriaa pelastamaan ennen kuin oli itse suostunut palaamaan hotellille. Mutta se oli silti olemassa ja sen pää oli yhä venetsialainen. He eivät pyrkisi tekemään Kukouskysta toimintakyvytöntä. He korkeintaan pyytäisivät häntä kirjoittamaan kokemuksistaan menestyskirjan.
"Sen sijaan että olisivat heittäneet Kuukosken vankilaan, he syyttivät Desideriaa kirouslukon langettamisesta", Eddie kertoi kyllästyneenä.
"Vaikka te kaikki todistitte vastaan?" Flavia kohotti kulmiaan.
"Vaikka!" Eddie tuhahti. "Teidän italialaisten oikeusjärjestelmä on aivan mahdoton."
"Ei se ole oikeutta", Flavia sanoi, "se on korruptiota."
Epäilemättä Kukousky oli joskus aikaa sitten lahjonut kaikki Venetsian merkittävät velhosuvut puolelleen. Flavia ei olisi ollut siitä yllättynyt. Kaupungin kermaan kuului vain puhdasverisiä, niitä joita Kukousky niin suuresti palvoi. He olivat sitä väkeä, joka jätti Flavian kaltaiset surutta vaille huomiota.
"Mitä me nyt teemme?" Flavia kysyi ja rusensi puolittain huomaamattaan lautasliinaan käärimänsä omenan.
Eddie kohautti hartioitaan. "Me matkustamme tänä iltana kotiin. Desideria tekee minkä pystyy… kaikesta huolimatta Kuukoskessa on yhä kirouslukko, jota hän ei pysty murtamaan. Hän ei voi enää leikkiä ajankääntäjällä tai mitään sellaista."
"Entäs kasvottomat?" Flavia kysyi.
"En minä vain tiedä", sanoi Eddie ja kurottautui ottamaan sämpylän leipävadilta.

-

Mian päähän koski, eikä se ollut pelkkää väsymystä. Hän oli luullut, että se mitä hän ja Azzurro olivat edellisiltana tehneet, olisi merkinnyt pojalle jotakin. He olivat pelanneet täydellisesti yhteen taistelussa, suojelleet yhteisvoimin muita kasvottomilta. He olivat liikkuneet kuin identtiset kaksoset, kuin olisivat tienneet ennalta toistensa kaikki aikeet.
Ei, ei kaksoset. Mia terästäytyi. He eivät olleet sisaruksia, eivät edes mitään sitä muistuttavaa. Azzurro oli keksinyt koko jutun omasta päästään ja takertui siihen nyt, ikään kuin hän ei olisi voinut päästä irti kasvottomuuden kahleistaan. Mutta Mia ei ollut enää kasvoton, eikä sen puoleen ollut Azzurrokaan, vaikka häntä kutsuttiinkin yhä kasvottoman nimellä, koska hänellä ei muuta nimeä ollut. Mia olisi milloin hyvänsä voinut antaa pojalle uuden nimen, mutta ei, nimi ei ollut ongelman ydin eikä ratkaisu siihen. Naamiot oli nyt riisuttu ja murskattu, jopa akatemian päämieheltä oli revitty juuret.
Mikä siis oli vialla? Mia itse?
Azzurro ja Meara istuivat päät yhdessä ja riitelivät italiaksi lihapasteijasta. Miaa vihloi joka kerta kun hän vain katsoikin heihin päin. Hän tunsi itsensä niin petetyksi. Eihän hän voinut syyttää Mearaa - Azzurro se oli, joka oli aloittanut sodan. Mutta silti hänestä tuntui, ettei hän voisi olla Mearan ystävä samalla tavalla kuin ennen. Hän ei voisi enää katsoa tätä silmiin ajatellen, että tämä ehkä pian menisi oleskeluhuoneeseen kirjoittamaan kirjeen sille, jolle hän itse olisi halunnut kirjoittaa.
Ainakin he lähtisivät sinä iltana. Mian ei tarvitsisi enää alituiseen muistuttaa itseään Azzurron kirkkaista silmistä ja hienoista kasvonpiirteistä.

Mian lautanen oli vielä puolillaan, kun Azzurro sitten nousi. Hän kuitenkin pyysi Mearaa jäämään paikalleen ja koputti sen sijaan Mian olkaa. "Emilia, vieni con me, per piacere", hän sanoi, ja vaikka hänen äänensävynsä oli viileän kohtelias, se ei jättänyt sijaa vastaväitteille. Mia hylkäsi puoliksi pureskellun lounaansa ja seurasi Azzurroa, joka nyökkäsi Desiderialle ja johdatti hänet sitten ulos ovesta, portaikkoon, ja lopulta yhteen alemman kerroksen kamareista. Se oli niin sanottu 'pohjoinen kamari', siinä päässä taloa joka oli aina muita viileämpi. Se oli kalustettu niin kuin olisi voinut kuvitella kaukana pohjoisessa tehtävän; seinät oli kauttaaltaan paneloitu maalaamattomalla puulla ja lattialla oli paksu porontalja. Seinillä oli taulujen sijaan paksuja kangasryijyjä, ja siitä huolimatta että ulkona paistoi päivä, takassa räiskyi ikuinen taikatuli. Ikkunaverhot hämärsivät huonetta sen verran, että se loi vaikutelman arktisesta talvesta.
Vaikutelma oli onnistunut; Miaa kylmäsi.
"Che cosa è?" hän kysyi viestittääkseen, että halusi nopeasti pois, mutta Azzurro kohotti sormen huulilleen ja viittoi häntä istumaan. Mia vilkaisi häntä hermostuneena. Kuitenkin hän antoi itselleen luvan upota yhteen huoneen pilvenpehmeistä nojatuoleista. Azzurro odotti, kunnes hän oli asettunut mukavasti, ja laskeutui sitten saman tuolin käsinojalle. Hän naulitsi katseensa oitis Mian silmiin, ja lempeän sijaan se oli lähinnä ärtynyt, kuin hän olisi vihannut itseään sen takia mitä ajatteli. Hän meni suoraan asiaan. Nopeasti ja kärsimättömästi, täysin odottamatta, hän töksäytti:
"Minä rakastan sinua, Emilia."
Minäkin rakastan sinua, Azzurro. Näin Mia olisi halunnut sanoa - mutta jostakin syystä hän ei saanut suutaan auki. Hän olisi tahtonut kääntää päänsä pois Azzurron silmien alta, muttei pystynyt siihenkään. Hän vain istui aloillaan ja tuijotti, ja hänen vaistonsa sanoi ettei tässä ollut kaikki.
Eikä ollutkaan. "Minä rakastan sinua, Emilia - mutta tämä ei ole oikein. Ymmärräthän sinä sen?"
"En ymmärrä", Mia sanoi, "miksei se ole oikein?"
"Koska sinä olet sisar -", Azzurro aloitti, mutta Mia keskeytti hänet.
"En ole!" hän kivahti. "En ole sinulle sisar enkä ole missään vaiheessa ollutkaan! Sinäkään et usko sitä tosissasi. Minä varoitan sinua, Azzurro - minä en ole tyhmä. Jos tahdot säästellä minua joltakin kammottavalta totuudelta, kerro se nyt, sillä tuo ei auta."

Azzurro tuijotti Miaa pitkään tutkimaton ilme kasvoillaan. Sitten hän yllättäen hymyili.
"Et todellakaan ole typerä tyttö, rakkaani. Siksi minä sälytän sinun harteillesi totuuden, jota en olisi koskaan voinut paljastaa silloin, kun olin vielä kasvoton."
Mia risti kätensä ja tuijotti takaisin.
"Emilia -" Azzurro epäröi hetken " - rehellisesti minä en voi olla sinun kanssasi, koska en ole sinun arvoisesi. Sinulla on koti kaukana pohjoisessa. Minä en ole enää edes akatemian prinssi. Olen katupoika."
"Meillä Englannissa ei ajatella noin", Mia yritti, mutta Azzurro vaiensi hänet viemällä kätensä hänen huulilleen.
"Se on este, jota sinä et vielä edes ymmärrä. Mutta se valkenee sinulle ajan mittaan. Juuri nyt sinun täytyy luottaa minuun, ihan kuin olet tehnyt tähänkin asti."
Mia pyyhkäisi pojan käden pois ja vetäytyi kuoreensa. "Entäs Meara sitten?" hän kysyi katkerana.
"Hän lähtee ja minä jään tänne."
"Azzurro!"
"Hyvä on." Azzurro vei käsivartensa ristiin ja kämmenensä olkapäilleen, kuten kasvottomilla oli tapana. Mia ei sillä hetkellä muistanut, mitä ele merkitsi, ja oli oikeastaan siitä hyvillään. "Meara on pelkkä leikki. Ei mitään tärkeää. Halusin sinun uskovan, että olen unohtanut sinut, jotta itse tekisit samoin. Halusin sinun pitävän minua halpamaisena petturina."
"Siinä onnistuit", Mia tuhahti. Sitten hän kätki kasvonsa käsiinsä kuin olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Mutta hän ei itkenyt. Hän tarvitsi vain hetken rauhaa, aikaa ajatella, järjestää kaikki päässään. Ajatukset liittyivät yhteen, erosivat jälleen. Tunteet vaihtelivat rakkaudesta välinpitämättömyyteen ja välinpitämättömyydestä vihaan. Lopulta hän kohotti kasvonsa ja katsoi Azzurroa ilmeenkään värähtämättä.
"Azzurro", hän sanoi kylmästi, "nyt minä käsitän, minkä takia me emme voi olla yhdessä."
"Hyvä", Azzurro sanoi vakavana ja kääntyi pois.

-

Kun Eddie palasi yläkerroksista, Flavia istui divaanilla juttelemassa Sandron kanssa. Eddie heilautti kättään tervehdykseksi ja rojahti sitten heidän seurakseen ikkunasta tulvivaan aurinkoon.
"Miltä Meara näytti?" kysyi Flavia oitis.
"Ei paremmalta eikä huonommalta", Eddie totesi, "hän on vieläkin kamalan kalpea, mutta ainakin hän on nyt hereillä." Kasvottomat olivat onnistuneet viiltämään Mearan rintaan kolme syvää haavaa, yhden niistä luuhun saakka. Hän oli menettänyt melko paljon verta, tai niin ainakin parantajat olivat sanoneet. Mutta Desiderialla oli onneksi ollut valtuudet kutsua paikalle kaupungin taitavimmat parantajat, jotka olivat kuroneet tytön kokoon yllättävänkin nopeasti. Hän oli nukkunut sikeästi aamuyöstä saakka, ja toiset oppilaat olivat aika ajoin käyneet tarkistamassa hänen vointiaan. Ketään muuta McGarmiwa ei sitten huoneeseen päästänytkään.
"Pääseekö hän mukananne kotiin tänään?" kysyi Sandro ohimennen.
"Ainakin parantaja väittää niin", Eddie vastasi ja haukotteli. Hän itse ei ollut liiemmin saanut unta - mutta hän ei suurin surminkaan suostunut ottamaan nokosia. Tämä oli hänen viimeinen päivänsä Venetsiassa, ja hän aikoi ottaa siitä kaiken irti. Kamera lepäsi nyt turvallisesti hotellissa hänen matkalaukkunsa pohjalla. Hän ei tarvinnut sitä enää, sillä kaikki tarpeelliset kuvat oli jo otettu. Hänen olisi tehnyt mieli ottaa ryhmäkuva kaikista ystävistään, mutta hänestä tuntui, että se olisi ollut heille kaikille liian tuskallista. Eddie oli päätöksensä tehnyt; kansalla ei lopultakaan ollut oikeutta tietää aivan kaikkea. Jotakin oli jäätävä Venetsian itsensä salaisuudeksi. Hän kertoisi Päivän profeetalle tarinan 'valitettavasta katoamistapauksesta' ja siitä kuinka Mia oli viettänyt useamman päivän kaupungin laitamilla erään ystävällismielisen italialaisperheen luona parantelemassa loukkaantunutta nilkkaansa. Azzurroa hän ei ollut edes pyytänyt kuviin. Joskus sitä oli vain valittava maineen ja mielenrauhan välillä.

"Entäs Kuukoski", Eddie muisti äkkiä, "onko häntä näkynyt?"
Flavian kasvot tummuivat. "Paineli ohi muutama minuutti sitten. Ei sanonut sanaakaan."
"Kuin myrskyn merkki", Sandro naurahti.
"Älä viitsi pelleillä, hän on oikeasti pelottava!" Flavia komensi, ja poika näytteli sulkevansa vetoketjun huuliensa editse. Eddie hymähti hyväntahtoisesti ja kiinnitti huomionsa Flavian uutuuttaan hohtelevaan olemukseen. Sininen sopi hänelle, vaikka se kullanruskeaan ihoon yhdistettynä loikin kieltämättä erikoisen vaikutelman. Mutta meripihkanoranssien silmien kanssa se sointui yhteen täydellisesti. Tämä ei ollut pelkkä karnevaaliasu - Eddie aavisteli, että tyttö suunnitteli todellakin pitävänsä tämän asustuksen. Jostakin syystä näytti, kuin Flavia olisi hiustenvärin muuttumisen myötä kasvanut päätä pitemmäksi. Hänet oli nyt entistä helpompi huomata, vaatimattomista vaatteista huolimatta.
"Minua kammottaa olla hänen talossaan eilisen jälkeen", Flavia sanoi puoliääneen, ja Eddie taputti häntä myötätuntoisesti olalle. Flavia oli jästisyntyinen, ja heitähän Kuukoski vihasi. Hänellä oli syytäkin pelätä. Eddietä kuitenkin rauhoitti tieto siitä, ettei mies enää pystyisi langettamaan kirouksia. Mihin se sitten käytännössä johtikin. Eddie ei oikeastaan ollut käsittänyt edellisyön tapahtumista tarpeeksi, vaikka Mia olikin käyttänyt kauan aikaa selittääkseen hänelle Kuukosken taustat viimeistä piirtoa myöten. Loppujen lopuksi he olivat yhdessä päätyneet siihen, ettei Eddien raportissa mainittaisi Kuukoskeakaan muuten kuin nimenä.

"Hei kaikki!" Se oli Mickey. Toiset väistyivät sivummalle divaanilla tehdäkseen hänelle tilaa. Tyttö istahti Eddien viereen ja kietaisi toisen käsivartensa hänen harteilleen. Hänellä oli karnevaaliasunsa yllään, ja rennosti puuvillaan sonnustautuneiden tovereidensa joukossa hän oli silkkipuvussaan kerrassaan erikoislaatuinen näky. Kukaan ei kuitenkaan huomauttanut siitä. Tässä vaiheessa kaikki jo tiesivät, että Mickey nautti omasta erikoislaatuisuudestaan. Hän oli oikeastaan toipunut viimeöisestä nopeimmin koko joukosta. Sekin oli Mickeyn tapaista. Hän ei antanut asioiden turhaan vaivata itseään. Tai saattoihan olla, kuten Eddie muistutti itselleen puoliksi leikillään, että hän vain torjui koko jutun alitajuisesti ja luuli, että he olivat vasta saapuneet Venetsiaan.
Muutaman hilpeän tervehdyksen jälkeen Mickey kysäisi mietteliäänä: "Mitä tapahtuu karnevaalin jälkeen?"
Flavia nauroi. "Koko kaupunki hiljenee. Paasto alkaa, ja kaikista tulee yllättäen kamalan hartaita. Sitten koko jupakka päättyy pääsiäisenä, ja kansa syö itsensä tainnoksiin."
"Voisimmekohan me palata tänne pääsiäislomalla?" Eddie heitti. Mickey läimäytti häntä toverillisesti selkään.
Vladimir ja Renda saapuivat pitkin käytävää käsikkäin. Divaanilla istujat väistyivät taas kerran syrjemmäksi, ja kaksikko istuutui Mickeyn ja Flavian väliin. Siinä vaiheessa sohvalla ei kuitenkaan ollut enää riittävästi tilaa, ja kappas vain - Flavia keikahti sen laidan yli lattialle. Renda pyysi iloisesti anteeksi ja auttoi hänet seisomaan.

Eddie nojautui taaksepäin ja painoi takaraivonsa ikkunaa vasten. Kaikki tuntui kamalan paljon rauhallisemmalta nyt. Desideria oli pari tuntia aikaisemmin ilmoittanut, että kaikki entiset kasvottomat Azzurroa lukuun ottamatta oli nyt sijoitettu turvallisesti kaupungin orpokotiin. Heille luotaisiin kokonaan uusi menneisyys, ja he saisivat oppia uudelleen hallitsemaan kykyjään Venetsian arvostetuimmassa taikakoulussa. He olivat löytäneet jopa Rosson, joka oli harhaillut hotelli Londran käytävillä ymmärtämättä, miten oli sinne joutunut. Ainoana kadoksissa oli Desiderian mukaan akatemian pikkupoika, Chiaro, jonka Kuukoski oli kai ehtinyt siirtää muualle. Saattoi olla, että Kasvottomien akatemia ei ollutkaan kuollut. Mutta ainakin se oli tehty toimintakyvyttömäksi siihen saakka, että Eddie ja kumppanit selviytyisivät turvallisesti pois kaupungista. Ilman Azzurroa Kuukoskella ei ollut seuraajaa. Hän joutuisi aloittamaan kaiken alusta - jos hänen ylpeytensä siis riittäisi siihen.

"Renda!" Mickey äkkiä hihkaisi. "McGarmiwa pyysi minua suunnittelemaan tanssiesityksen kokouksen päättögaalaan! Tuletko apuun?"
"Mielihyvin", Renda sanoi varmasti. Vladimir hymyili raukeana; ehkä Rendan kehittyneelle englannintaidolle, ehkä tytölle itselleen. Joka tapauksessa tytöt nousivat ja livistivät kartanon ylempiin kerroksiin harjoittelemaan.
Hetken kuluttua Flaviakin suoristautui. "Kuka haluaa lähteä kokousajan viimeiselle jäätelölle?"
Vladimir nosti kätensä, mutta Eddie pudisti päätään. "Minä taidan jäädä tänne vahtaamaan kattofreskoja", hän sanoi leikillisesti. Sandron taas ei tehnyt mieli jäätelöä. Niinpä pojat istuivat pian kahdestaan ikkunalla ja tuijottelivat kattoon.
"Sandro hei", Eddie sanoi vaimeasti, "ei sinulla olisi vielä yhtä jännittävää tarinaa kerrottavana tästä kaupungista?"
"Voi toki on", poika sanoi ja virnisti, "oletko sattunut kuulemaan… Casanovasta?"
"Siitä naistennaurattajasta? Kerro lisää!"
"Sanotaan, että Giacomo Casanova itse on syntynyt tässä talossa. Hän oli ennenkuulumaton lemmenjuomataituri!" Puhuessaan Sandro levitteli innokkaasti käsiään, ja kaikesta näki, että hän liioitteli. "Hän on jäänyt historiaan hyvin puoleensavetävänä miehenä, mutta perimätiedon mukaan hän oli todellisuudessa vallan rujo…"

Eddie sai kuulla kaiken Casanovan kiistoista hallituksen kanssa ja siitä, kuinka hän oli nokkelasti paennut tarkkaan vartioidusta tyrmästä, siihen saakka kun hän päätti jättää Venetsian. Siihen saakka Sandro ehti kertoa, ennen kuin Raven tuli juosten portaita alas posket punaisina ja huikkasi ohimennen, että oli aika lähteä pakkaamaan.

[Elfalas]

18.
Aina yksinäinen kaupunki

Karnevaalin viimeisenä iltana Venetsiassa järjestettiin ilotulitus. Oppilaiden jutustelu hukkui paukkeeseen, kun räjähtävät raketit värjäsivät heidän kasvonsa vuoroin punaisiksi, kultaisiksi ja vihreiksi. Hotellin kaikki valot oli sammutettu, jotta vieraat olisivat nähneet pimentyneen taivaan peittävät kipinät paremmin. Raketit vinkuivat ja poksahtelivat, ikään kuin ne olisivat yrittäneet esittää epävireistä sinfoniaa.
Renda ja Vladimir olivat asemoituneet tyttöjen huoneen ikkunalle ja kirjoittivat viimeisiä terveisiä muistiinpanovihkoihinsa. Miaa vihloi yhä katsella heitä. He tiesivät että ero koittaisi vain muutaman tunnin kuluttua, mutta silti he osasivat olla iloisia, ottaa yhteisistä hetkistä kaiken irti. He vaihtoivat osoitetietoja, lupasivat kirjoitella. Renda suunnitteli matkustavansa Venäjälle heti pääsiäislomalla. Mia sulloi karnevaalipukunsa kultakoruineen matkalaukkuun ja huokaisi. Hänellä oli yllään enää vaatimattomat matkavaatteet. Niiden määrä tuntui kovin liioitellulta, kun ulkona oli vielä lämmintä. Mutta Mia tiesi, että pian he kaikki jälleen palelisivat Tylypahkan koleassa talvessa. Muistot tuskin lämmittäisivät pitkään.
"Milloin te lähdette?" kysyi Renda ohimennen.
"En ole varma", Mia vastasi tähystellen samalla ikkunasta ulos, "rehtori lupasi tulla ilmoittamaan niin pian kuin reitti on selvä. Menemme Ca' di Kukouskylle odottamaan."

Tällä kertaa he matkustaisivat hormiverkon kautta. Rehtori Dumbledore ei kuulemma halunnut enää ottaa sitä riskiä, että joku mielipuoli matkan varrella sieppaisi oppilaat - vaikka se kuinka maksoi heille mahdollisuuden katsella maisemia. Loppujen lopuksi Mia tunsikin olevansa aivan liian uupunut lentämään, vaikka hän kuinka rakasti vapauden tunnetta ilmassa. Hän ei ollut jaksanut pysyä hereillä edes T.O.S.I.-kokouksen päättögaalan ajan. Professori McGarmiwa oli taluttanut hänet huolekkaasti takahuoneeseen torkkumaan. Aamulla hän oli vielä tuntenut jonkinlaista transsinomaista virkeyttä, mutta nyt hänen silmäluomensa alkoivat väkisinkin vetää toisiaan puoleensa. Hän haukotteli pitkään ja väänsi väkivoimin matkalaukun kannen kiinni. Hän oli nostamaisillaan laukun käsivarsilleen, kun Vladimir äkkiä pysäytti hänet ja heilautti sen kevyesti muiden oppilaiden tavaroiden vierelle. Tavarat toimitettaisiin Tylypahkaan jotakin tarkemmin määrittelemätöntä reittiä, ja Dumbledore oli luvannut niiden odottavan heitä makuusaleissa, kun he vihdoin pääsisivät takaisin koululle.

Renda istahti Mian vastasijatulle vuoteelle ja venytteli. "Tämä on kamalan outoa", hän sanoi surullisesti.
"On", Mia mutisi poissaolevana.
"En enää edes muista miltä kouluni näyttää!"
"Se nyt ei ole kovin suuri menetys." Kaikki kolme nauroivat. Renda halasi Miaa lämpimästi, ja Vladimir ja Mia kättelivät muodollisesti. Sitten Meara köntysti ovelle liehuhihaisessa paidassa, joka näytti lähinnä yöpuvulta. Todellisuudessa sen tietenkin oli tarkoitus peittää paksut siteet hänen rintansa ympärillä, eikä Mia siksi hennonut huomauttaa asiasta. Hänen hiustensa kirkas violetti sävy lähenteli pimeässä Flavian uutukaista sähkönsinistä, kunnes uusi ilotulistusraketti sitten muutti sen kirkkaanpunaiseksi. Hän hymyili heikosti. Vaikka hän oli joukosta ainoa, joka todella oli nukkunut edellisyön hässäkän jälkeen, hänen silmänalusensa olivat tummat. Mia nyökkäsi Vladimirille ja Rendalle ja asteli Mearan rinnalle. Pikaisten jäähyväisten jälkeen ystävykset suuntasivat portaikkoon. Miasta tuntui, että jokin osa hänestä jäi tuohon hotellihoneeseen. Ehkä oli niin, että oli asioita joita ei vain voinut kokea yhdessä muodostamatta elinikäistä sidettä. Ja jos niin oli, muinaisen taikurikillan päihittäminen kuului ilman muuta niihin.

Ulkona kaduilla oli vaikea liikkua, sillä karnevaaliväki oli vakaasti päättänyt seistä juuri siinä missä sattui olemaan. Tuhannet ja taas tuhannet naamioidut ihmiset tuijottivat niska kenossa taivaalla laukkaavia kultakipinöitä. "Mi scusi, ho fretta", Mia hoki ja tuuppi itseään kyynärpäätaktiikalla eteenpäin. Meara seurasi jäljessä liian väsyneenä runnomaan itseään väkijoukon läpi niin kuin hän yleensä olisi tehnyt. Mian vanavedessä oli aivan yhtä hyvä liikkua.
"Tämän jälkeen kolmivelhoturnajaiset ovat pikkujuttu", Meara naurahti, "voidaan jättää ne suosiolla väliin." Mia virnisti vinosti.
"Ei nyt sentään. Haluan nähdä, voittaako Potter."
"Se pentuko? Ei ikinä!"
He tulivat pian samaan kohtaan, jossa he ensimmäisenä iltana olivat kadottaneet Ravenin. Hotelli Londra oli enää tiilenpunainen katonharja sataman suunnassa. Ainoastaan sen valokyltti vilkutti heille. Edessäpäin erottui Ca' d'Oro kultaseinineen - nytkin useampi velho istui katselemassa ilotulitusrakettien heijastuksia sen metallipinnasta.
"Olen miettinyt", Meara huusi viimein ilotulituksen melun yli, "mitä 'Londra' mahtaa tarkoittaa. Sanakirjasta sitä ei löydy!"
Miaa hymyilytti. Hän ei ollut uskonut, että tulisi vielä päivä jolloin hän saisi opastaa Mearaa italiankielessä! Kaksi viime viikkoa olivat tehneet käänteen. Mia puhui yhä täydellistä italiaa, eikä aikonut vastakaan lopettaa. Hän palaisi Venetsiaan vielä, vaikkei yksikään sikäläinen pulu ollut kakkinut hänen päälleen. Eikä pelkästään Venetsiaan - jonakin päivänä hän kiertäisi koko maan rajojaan myöten. "Se on oikeastaan hassu juttu", hän sanoi herttaisesti, "Londra on italialaisten nimitys Lontoolle!"

Kun Mia ja Meara saapuivat Ca' di Kukouskylle, Flavia ja Sandro istuivat muiden tylypahkalaisten kanssa takkahuoneen lattialla ja tuijottivat tuleen. Sanoja ei tuntunut olevan riittävästi kuvaamaan sitä, minkä he olivat vasta kokeneet yhdessä. He olivat horjuneet kaikki lähempänä kuoleman rajaa kuin olivat arvanneetkaan - ja loppujen lopuksi heidät oli töytäissyt takaisin elämään joku, joka oli itse kuollut. Joku jota jästit kutsuivat pyhimykseksi! Meara asettui Mickeyn ja Ravenin väliin ja laski leukansa kämmeniensä varaan. Mia sen sijaan kääntyi ikkunalle. Ikkunalaudalla kyyhötti yksinäinen hahmo, selkä aina yhtä täydellisen suorana mutta pää kumarassa, jalat ristissä ja kädet arvokkaasti polvien päällä. Hänellä ei ollut enää kasvottoman vaatteita päällään - hän oli pukeutunut Ravenin vanhaan verryttelyasuun ja sukinut hiuksensa tiukalle poninhännälle - mutta Mia olisi tuntenut hänen virheettömän ryhtinsä missä tahansa.
Ensimmäistä kertaa häntä katsoessaan Mia ei tuntenut onnettoman rakkauden aiheuttamaa tuskaa. Hän puri tiukasti huultaan ollakseen marssimatta suoraan Azzurron luo. Mia tiesi, että rakasti poikaa koko sydämensä voimalla, mutta hän tiesi myös ettei heitä yksinkertaisesti ollut luotu yhteen. Hän oli käsittänyt sen aiemmin samana päivänä. Jos Azzurro kerran pystyi luomaan säröjä Mian ja Mearan kuusivuotiseen ystävyyteen, heidän rakkautensa täytyi olla väärin. Poikien ei ollut tarkoitus rikkoa tyttöjen välistä ystävyyttä. Sellaista tapahtui vain hölmöissä tyttökirjoissa.
Eikä Mia olisi kestänyt pojan kanssa, joka oli valmis särkemään Mearan sydämen.

Azzurro hätkähti huomatessaan Mian heijastuksen ikkunasta, ja Mian suureksi yllätykseksi hän nousi seisomaan. Hän asteli suoraan tytön luokse, jäi seisomaan askeleen matkan päähän hänestä ja katsoi läpitunkevine silmineen suoraan hänen sisimpäänsä.
"Mitä nyt?" Mia sanoi viileästi. Hän puhui italiaa vahvalla Veneton murteella estääkseen muita ymmärtämästä heidän sanojaan. "Luulin että kaikki oli jo sanottu."
"Vain yksi asia", Azzurro sanoi vakavana. Hänen silmissään ei näkynyt murhetta, eikä sen puoleen mitään muutakaan. "Minua ei ole."
"Mitä?" Mia vei vaistomaisesti kätensä sydämelleen. Se takoi nopeammin kuin sen olisi pitänyt siihen nähden, että hän vähät välitti pojasta joka seisoi hänen edessään.
"Minua ei ole. Unohda minut."
Mia ei voinut muuta kuin nyökätä. Mutta hän aavisti, ettei hän unohtaisi. Ihmisikä ei ollut riittävästi kadottamaan edellisen yön muistoja, sitä kuinka he olivat tanssineet rinta rinnan kasvottomien rakoilematon rivi vastassaan.

Juuri silloin professorit McGarmiwa ja Lipetit törmäsivät sisään Desideria Kuukoski kannoillaan. Itse pääpirusta ei näkynyt hännänpäätäkään - eikä se ollut yllätys. Kuukoski tuskin oli enää järin innokas jättämään sopuisia hyvästejä vierailleen. Samalla sekunnilla Azzurro kiepahti kannoillaan ja palasi ikkunalle, ja Sandro ja Flavia nousivat seisomaan tehden lähtöä. Desideria laski kätensä heidän kummankin olalle ja hymyili arvoituksellista, aavemaista hymyään.
McGarmiwa touhotti takan eteen ja alkoi ankarasti sorkkia tulta hiilihangolla. "Olkaa valmiina, oppilaat", hän valisti, "rehtori Dumbledoren pitäisi saapua näillä hetkillä… Ovathan kaikki nyt yhtenä kappaleena?"
"Olemme, professori", vastasivat oppilaat kuorossa. Lipetit hekotteli valtavan kukonpäänsä suojissa ja pyöritteli silmiään McGarmiwan huomaamatta. "Tiedättehän", hän sanoi, "ei salama iske kahdesti samaan paikkaan." Mia pani merkille, että tämän huomautuksen myötä Azzurron asento ikkunalaudalla painui entistä enemmän lysyyn.

Desideria oli kai aikeissa käyttää tilaisuuden hyväkseen lausuakseen jotakin henkevää tilaisuuden päätteeksi, mutta myöhästyi hienoisesti. Liekkien keskelle ilmaantui hiljaisen humahduksen säestämänä parrakkaan pään hahmo. Tarkkaavaiset silmät tähyilivät puolikuulasien takaa, ja oppilaat vääntäytyivät jaloilleen silmät hehkuen kuin he olisivat jo päässeet kotiin.
"Rouva Kuukoski", Dumbledore tervehti leppoisasti, "Filius. Minerva."
"Taivaan kiitos, Albus", McGarmiwa huokaisi. "Kas niin, nuoriso. On aika jättää tämä kuolemanloukku… ja jos minä näen vielä yhdenkin metkun, saatte olla varmoja että tupamestaruus menee tänä vuonna Korpinkynnelle."
Mia jäi kauemmaksi, kun toiset yksi kerrallaan heittivät kourallisen hormipulveria takkaan, huusivat: "Tylypahkaan!" ja katosivat liekkeihin. Meara meni ensin, McGarmiwa aivan kintereillään, ja sitten seurasivat Raven ja Mickey. Eddie ei kuitenkaan mennyt vielä. Hän kääntyi Miaan päin, ojensi kätensä ja lausahti: "Naiset ensin."
Mia hymähti pojan tökerölle kohteliaisuudelle. Ehkäpä kaikki puuskupuhit eivät tarkemmin ajatellen olleetkaan täydellisiä mammanpoikia…

"Emilia…"
Azzurron ääni keskeytti Mian pohdinnan. Hän kiepahti hymyilevän Eddien luota nähdäkseen toisen yllättävän epävarmat, kirkkaansiniset silmät.
"Che?"
"Ti amavo."

Azzurro jäi vaatimattomana varjoon seisomaan. Mia tarttui Eddien ojennettuun käteen, ja he astuivat yhdessä liekkeihin.

-

La repubblica serenissima. Kaunis - niin kaunis, mutta myös petollinen.
Äänetönnä, ympäröivästä maailmasta piittaamatta Azzurro istui sillankaiteella. Hänen polviaan särki ponnistuksesta. Hän oli istunut samassa paikassa, mahdottomassa tavallisen ihmisen saavuttaa, tuntikausia. Taltta toisessa kädessään ja hiomapaperi toisessa hän nakutti sillan kiveen uurteen toisensa jälkeen. Hahmotteli nenän, kapeat kasvot, pöllömäisen suuret silmät. Hiljalleen muinaisen taitelijan veistämät, ilmeettömät enkelinkasvot alkoivat muuntua hänelle tutummiksi. Hän veisti kiveen rakkaimpansa kasvot, keskelle kaupunkia, kaikkien nähtäville. Se oli vähintä, mitä hän saattoi tehdä. Sillä Azzurro, entinen kasvoton, entinen prinssi, tiesi nyt yhden asian varmemmin kuin oli tiennyt mitään koko nuoren ikänsä aikana. Elävinä hän ei ehkä tulisi noita kasvoja näkemään, mutta sen hän tiesi, ettei milloinkaan, milloinkaan niitä tulisi enää kätkeä naamioon.

-

PÄIVÄN PROFEETTA
3. maaliskuuta

Helmikuun lopussa joukko Tylypahkan noitien ja velhojen koulun oppilaita sai valita kolmivelhoturnajaisten ja toisen unohtumattoman elämyksen väliltä. Viisi koulun edustajaa matkusti kahdeksi viikoksi Venetsian kaupunkiin Italiaan. Kansainvälisen taikayhteistyön liiton T.O.S.I.-nuorisokokoukseen osallistui edustajia kolmestatoista eurooppalaisesta taikakoulusta. Kaksi viikkoa oppilaat viettivät aikaa kansainvälisen taikayhteistyön liiton puheenjohtajan, Arcangelo Kuukosken, kotona. Kokouksessa tutustuttiin osanottajien kotimaihin ja luotiin kansainvälisiä ystävyyssuhteita ympäri Eurooppaa.
Kahden viikon aikana ehti tapahtua kaikenlaista, mutta kokouksen arvoisan järjestäjän ansiosta läsnä oli aina ansioitunut terveydenhoito, ja pienistä loukkaantumistapauksista selvittiin säikähdyksellä. Paikallisten oppaiden kautta tutuiksi tulivat niin venetsialaisten juhla kuin arkikin.
"Tämä on ollut ainutlaatuinen kokemus", kertoo Tylypahkan kuudennen luokan oppilas Amelia Thorton, "en tule koskaan unohtamaan ystäviäni Venetsiassa!" Thorton vannoo käsi sydämellä palaavansa kaupunkiin vielä kerran.
"Maailmankuvani muuttui täysin", Raven Thompson tiivistää.
Venetsia on tunnetusti rakkauden kaupunki, ja ehtivätpä toiset suhteet syventyä ystävyyttä pitemmällekin. Näiden unohtumattomien kahden viikon aikana Tylypahkan edustajat tuntevat selviytyneensä vielä kolmivelhoturnajaisiakin mittavammasta urakasta. "Kuin olisimme pelastaneet maailman useampaan kertaan", Thorton selittää posket hehkuen.
Kaiken kaikkiaan T.O.S.I.-nuorisokokous ei vain laajentanut osallistujiensa kulttuurintuntemusta, vaan opetti heitä myös puhaltamaan yhteen hiileen. Päivän profeetta näyttää projektille vihreää valoa ja toivoo, että vastaavia kokouksia järjestetään jatkossakin.

Teksti ja kuvat: Edgar Armstrong

-

FINE