Kirjoittaja Aihe: Oodi pyöröoville | S | huumori, dystopia, katastrofi  (Luettu 378 kertaa)

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 343
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
Nimi: Oodi pyöröoville
Kirjoittaja: Rosmariini
Ikäraja: S
Genre: Huumori, dystopia, katastrofi(elokuva)
Haaste: Writing prompt aiheella "taifuuni"
A/N: Mulla alkoi tänään joululoma, ja nollasin aivojani kirjoittamalla jotain täysin järjetöntä. Tämä perustuu yhtä aikaa writing promptiin aiheella "taifuuni" sekä 15.12 Helsinki-miitissä käytyyn keskusteluun pyöröovien vaarallisuudesta vedenpaisumuksen aikaan. Tässä siis B-luokan katastrofielokuvamatskua tapahtumapaikkana Helsinki vuonna 2028. Kaikki esitetyt henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta viittauksia oikeaan maailmaan saattaapi olla.
Synopsis: Pasi palvoo pyöröovia. Hänestä ne ovat maailman tehokkaimmat ovet. Pasi ei ole väärässä tälläkään kertaa.



Oodi Pyöröoville

Sataa.

Vesi rummuttaa kattoa ja katukivetystä vasten. Se lorisee ränneissä, ripeksii niiden alustoille, ja kohisee toria täplittävien kaivojen syvänteissä. Se piirtää pitkiä railoja suurten lasi-ikkunoiden pintaan ja maalaa harmaan katukivetyksen mustaksi. Taivas on siitä raskaana, ja sen valkeat juovat vihmovat Helsingin korkeimpien tornien kattoja ja peittävät ne kokonaan alleen. Mannerheimin patsas ratsastaa sateen suomiman aukion poikki, ja läheinen Sokos Hotel Torni tutisee sen painon alla.

Kuten kuuluisa nykyrunoilija Petteri Uustila tunnetussa kappaleessaan toteaa, on lievästi sanottuna märkää.

Helsingin keskustakirjasto Odinissa käy kuhina. Tänään vietetään nimittäin kirjaston syntymäpäivää. Jo kymmenen loisteliaan vuoden ajan kirjasto on seissyt nykyisellä paikallaan Helsingin näyttävimpänä maamerkkinä, jota turistit saapuvat ihailemaan aina Aasiasta saakka. Silläkin hetkellä kirjaston aulan täyttävät japanilaiset turistit, joiden innokas puheensorina kantaa kauas avoimessa tilassa. Vaikka talvisää ulkona onkin leuto ja lumeton, turisteilla on päällään paksut takit ja kaulahuivit. Salamavalot välkehtivät ja puhelimet piippaavat, kun turistijoukko seuraa innoissaan Marja-salissa järjestettävää tilaisuutta, jonne on kutsuttu maineikkaita puhujia kaikilta yhteiskunnan toimialoilta.

Sillä hetkellä puheenvuoroaan pitää Helsingin pormestari, jonka nimeä kukaan ei koskaan tohdi muistaa, koska kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä pormestari tekee. Hänen takanaan lavan kulisseissa puhettaan hikisissä kämmenissään puristaa Helsingin Aasia-kerhon puheenjohtaja ja paljasjalkainen helsinkiläinen Mika Susi, jolla on tapauksena suhauttaa kaikki s-kirjaimensa lähes hyssyttelynomaisesti. Hänen takanaan ylpeänä jököttää Helsingin yliopiston geologian ja maantieteen laitoksen professori Petra Kivekäs. Vaikka Petra onkin jo eliökunnassa fossiileiksi luokiteltavaa ikäluokkaa, hänen silmissään on vielä leikkisä, nuorekas tuike, jonka hän väläyttää takanaan vuoroa odottavalle, Odin-kirjaston johtajalle, Pasi Korhoselle.

Pormestarin puheelle alun perin varattu viisiminuuttinen venähtää näillä näkymin viideksitoista. Professori Kivekkäälle siinä ei ole mitään uutta – kokonainen elinikä erilaisissa akateemisissa konferensseissa on opettanut hänelle, että vain harva puhuja koskaan pysyy sovitussa aikataulussa. Herra Korhonen ei kuitenkaan ole tästä yhtä innoissaan. Tämä venähtäminen tarkoittaa, ettei ketään kiinnosta jäädä kuuntelemaan hänen viimeiseksi jäänyttä päätöspuheenvuoroaan. Vaikka hänen jylhät kasvonsa ovat kiveä, syvällä sisimmässään Pasi itkee sivistyneen yhteiskunnan rappion tähden. Kun Petra Kivekäs on elävä esimerkki latinankielisestä fraasista nomen est omen, Pasi Korhosen nimi ja kuva voisivat olla sanakirjassa lauseen ”ennen oli kaikki paremmin”-kohdalla.

Pasi on jo iäkäs mies. Ei toki niin iäkäs, kuin professori Kivekäs, mutta sen verran elon kolhima, että oikeastaan kaikki on kurjaa. Häntä vaivaa jatkuva, tylsä kipu, jonka lähdettä hän ei koskaan osaa aivan paikantaa. Hän ei enää näe värejä kuten ennen, eikä ruoka enää maistu tai tuoksu miltään. Pahinta on kuitenkin se, miten nyky-yhteiskunnasta on tullut pelkkä irvikuva siitä kukoistuksen hedelmästä, mikä se oli vielä hänen nuoruusvuosinaan. Yksin keskustakirjasto kohoaa sivistyksen majakkana keskellä tätä tietämättömyyden ja rahvaanomaisuuden temppeliä. Ja tuon temppelin alttaritauluna, krusifiksinä, taivaallisen ilmentymänä maan päällä, seisoo yksi asia.

Pyöröovet.

Kun muut vannovat Jeesuksen, rahan tai vallan nimeen, Pasille pyhistä pyhintä ovat pyöröovet. Hän yhä muistaa ensimmäisen kerran, kun hän näki pyöröovet. Hän oli Wall Streetillä, korkeassa pilvenpiirtäjässä, jonka kaksikymmentä metriä leveät pyöröovet lappasivat miljoonakaupungin ihmismassaa sisään ja ulos yhtä tehokkaasti kuin täpötäynnä olevassa karaokebaarissa Kaivopihalla, jonne tullaan pitkän illan toivossa, mutta josta liuetaan heti, kun ensimmäinen kultakurkku laulaa. Siitä alkaen Pasi on nähnyt pyöröovet unissaan joka yö. Hänelle ne edustavat ikkunaa – tai pikemminkin ovea tulevaisuuteen, samalla tapaa kuin pyörivät tuuliturbiinit Eduskunnan viherpiipertäjille. Pasi ei koskaan lakkaa puhumasta pyöröovista. Työtovereiden mielestä hänen pakkomielteensä on jo mennyt sen verran pitkälle, että häntä on alettu porukan kesken kutsua Pyöröovi-Pasiksi.

Pasi kantaa leimaansa kuin kruunua.

Pasin päätöksestä Odinin kaikki ovet on vaihdettu pyöröoviksi, vessoja myöten. Myös surullisenkuuluisat Elielinaukion puoleiset ovet, jotka on korjattu tähän mennessä jo kolmesataaviisikymmentä kertaa. Pasi on kuitenkin luottavaisin mielin, että jonain päivänä tuolle sisäänkäynnille asennetaan uudet, entistä paremmat pyöröovet, jotka eivät rikkoonnu tai mene jumiin. Projekti on vain… pitkäikäinen. Onhan Olkiluoto kolmostakin rakennettu jo kaksikymmentäkolme vuotta. Tässä on vielä reilut kolmetoista vuotta aikaa.

Pasin vielä fantasioidessa pyöröovistaan, Mika Susi valmistautuu estradille pormestarin päätellessä puhettaan. Päättelyosuus on venymässä pitkäksi. Se tuo Mikalle mieleen hänen omat opiskeluaikansa, jolloin laulettiin pöytäjuhlien päätteeksi ”ken onpi fuksi”-nimistä kappaletta, jolla oli tapana repäistä vääristymä aikajatkumoon. Näin kävi erityisesti vuosijuhlien aikaan, jolloin paikalla oli kaikenlaisia vanhoja kääpiä, joiden olisi pitänyt olla haudassa jo kauan sitten. Siinä vaiheessa, kun kappaletta laulettiin kolmannettakymmenennettä kertaa, Mika oli alkanut epäillä elävänsä jonkinlaisessa sitsi-limbossa: painajaisessa, joka vain jatkuu ja jatkuu loputtomiin, ja jossa jallupullo juodaan aina tyhjäksi juuri ennen sen ehtimistä hänen paikalleen.

Mika elää jallupainajaista uusiksi juuri sillä hetkellä, kun vesi kastelee hänen kenkänsä.

Ensiksi hän epäilee laskeneensa alleen. Hänellä on joskus tapana tehdä niin hermostuessaan. Mutta tällä kertaa kyse ei ole siitä. Ainoastaan hänen sukkansa ovat märät.

Mutta se ei ole ainoa asia, mikä on märkänä. Koko Marja-salin lattia suorastaan lainehtii vedestä. Mika ei käsitä, miten ei ole huomannut sitä aiemmin. Lattia kiiltää kosteudesta kuin Suomenlahti konsanaan. Tällä hetkellä sitä on vain seitinohut kerros, mutta vettä tulee kaiken aikaa lisää. Ehkä Hämeentien ikuisuuden kestävässä katutyössä on taas rikkoutunut vesiputki? Nykyäänhän Hämeentien katutyöt ulottuvat aina Rautatientorin ratapihalle saakka.

Mutta ei. Tässä on kyse jostain vieläkin pahemmasta.

Veden ropina, jota Mika oli ennen pitänyt rauhoittavana – hänellä on nimittäin tapana kuunnella sateen ääniä mennessään nukkumaan – on nyt muuttunut oikeastaan aggressiiviseksi. Sen vihainen kuiske tuo Mikalle mieleen hänen nuoruutensa mielenosoitukset Mannerheimintiellä: väkijoukon huudot ja jalkaparien jyskeen mukulakiviä vasten. Mika varastaa silmäyksen takanaan aukeavan ikkunan suuntaan, ja hänelle aukeaa mitä eriskummallisin näky.

Katu on täynnä vettä. Mika on toki tiennyt, että Odinia suunnitellessa tehtiin rakennusvirhe, ja pihakaivojen vähyyden ansiosta vedellä on taipumusta kertyä torin pintaan, mutta tällä kertaa vettä on aivan liikaa. Aivan kuin hän olisi laivassa. Ja sitä tulee kaiken aikaa lisää.

Samaisella hetkellä, kun Mikan ajatukset palaavat takaisin nuoruuden laivareissuihin, professori Kivekäs näkee ikkunasta ensimmäisen harmaahylkeen.

Professori hieraisee silmiään. Mutta tämähän on mahdotonta. Halichoerus grypus ei koskaan tule näin lähelle Helsingin rannikkoa. Kansallistorista puhumattakaan. Tämän täytyy olla kummallista unta.

Silmien hierominen ei kuitenkaan auta. Halli läpsyttelee paksua pyrstöään suoraan ikkunan ulkopuolella niin, että vesi roiskuu. Professorin leuka putoaa auki, kun hän käsittelee näkyä edessään. Vettä. Kansalaistorilla. Metrin verran. Kyseessä on tulva! Oikea vedenpaisumus, kuin Nooan aikoina konsanaan! Hän on toki osannut odottaa tätä päivää – Venetsiahan upposi jo viisi vuotta sitten – mutta nytkö? Heillähän piti olla vielä kaksi vuotta aikaa kahden asteen tavoitteessa pysyttelemiseen! Jos hän olisi tiennyt paremmin, olisi hän tullut töihin moottoriveneellä, ei autolla, hemmetti soikoon!

Professori Kivekäs tilaa vesitaksin samalla, kun vieressä oleva aasialaisturistiryhmä alkaa kailottaa jotain järjetöntä. Mika Sudelle nämä järjettömyydet eivät kuitenkaan ole järjettömyyksiä. Turistit huutavat selkeästi yhtä ja ainoaa sanaa, jonka Mika muistaa Aasianreissuiltaan oikein hyvin. Hän avaa suunsa ja kääntää huudon selkeälle suomen kielelle:

Taifuuni!

Vai että taifuuni?
Professori Kivekäs puuskahtaa. Nämä diletantit eivät alkuunkaan ymmärrä, mistä tässä on kyse! Taifuunit rajoittuvat yksinomaan Tyynen valtameren alueelle. Atlantin ympärillä puhuttaisiin hurrikaaneista. Mutta hurrikaaneja ei ole ollut Suomessa sitten… ikuisuuden. Ehkä joskus jurakaudella, kun olimme pikemminkin päiväntasaajalla. Mutta että harmaahylkeitä ja taifuuneja? Ollaanko tässä jossain B-luokan katastrofielokuvassa, jossa David Passelhoff taistelee lentäviä ihmissyöjähaita vastaan?

Enempää professori ei kuitenkaan ehdi manailla. Vettä nimittäin ryöpsähtää ovista sisään niin voimalla, että se pyyhkäisee hänet jaloiltaan ja heittää hänet lavan kulmaa vasten kuin uimataidottoman kakaran Villivirran ensimmäisessä kunnon pyörteessä. Vettä sinkoaa saliin kuin kanuunasta ammuttuna, eikä professori kuollakseenkaan kykene paikantamaan sen lähdettä.

Nani?! kuuluu parahdus, kun Mika Susi onnistuu jollain ihmeen kaupalla kaappaamaan kiinni yhdestä Aasialaisturistista, joka kelluu veden pinnalla kuin pelastusvene paksun talvitakkinsa ansiosta. Mika tasapainoilee veden päällä, kuvitellen itsensä lapsuuden pallomeriin. Vesimassa kuitenkin vain kasvaa kasvamista. Mika ei voi olla ajattelematta:

Mistä tätä vettä oikein tulee?

Siihen vastauksen tietää ainoastaan Pasi ”Pyöröovi” Korhonen.

Pasi on aina rakastanut pyöröovia. Hän on vannonut pyöröovien nimeen. Joskus, nuorempana, hän muistaa jopa tehneensä verivalan Pyöröoville yön hämärinä tunteina. Yhdestäkään asiasta elämässään hän ei ole ollut yhtä varma kuin pyöröovien ylivertaisuudesta. Erityisesti Suomessa, jossa ilmasto on jatkuvasti kylmä ja sisällä vetää aina, pyöröovet eristävät lämpöä paremmin kuin tavalliset ovet. Puhumattakaan siitä, kuinka monta ihmistä niistä mahtuu kerrallaan. Kauppakeskuksissa niihin voi asentaa kaikenlaisia kauniita installaatioita, joilla saa ihmiset manipuloitua ostamaan enemmän jo ennen kuin he astuvat sisään. Ne ovat kiistatta maailman tehokkaimmat ovet.

Vesimassan kasvaessa kasvamistaan (tähän väliin on huomioitavaa, ettei veden sisääntulo ole millään lailla pysäyttänyt pormestarin puhetta, vaan kiittelykierros jatkuu yhä), Pasi käsittää, ettei hän ole ollut väärässä tälläkään kertaa. Juuri pyöröovien ansiosta vesi pääsee rakennukseen niin tehokkaasti. Kun viereisen Sanomatalon lattialla sitä on vasta siistin, muutaman sentin kerroksen verran, Odin alkaa jo muistuttaa akvaariota. Ikuisesti pyörivät pyöröovet lappaavat vettä sisään joka pyörähdyksellä kuin vesipyörä, joka entisestään kiihdyttää niiden pyörimisvauhtia. Pasi tekee insinöörilaskelmia päässään ja alkaa epäillä, että kohta vesipyörä pyörii jo niin lujaa, että se ylittää maapallon pakonopeuden. Jos vesipyörän nyt viskaisi avaruuteen, se olisi ulkona ilmakehästä puolessa minuutissa.

Pasilla ei kuitenkaan ole uhrata edes puolta minuuttia. Vesi yltää häntä jo kaulaan asti.

Vesi on märkää ja kylmää, mutta Pasi ei oikeastaan tunne mitään. Hän on lakannut tuntemasta jo kauan sitten. Nyt, painajaisten pyöröovia katsellessaan, hänen mielessään kuitenkin velloo päällimmäisenä yksi, voimakas tunne, joka tiivistyy vedessä kelluviin, tyhjiin talvitakkeihin ja pormestarin iäti jatkuvaan, kuivaakin kuivempaan kiitospuheeseen, jota edes kaikki Itämeren vesi ei saa kostutettua.

Silmissä pimenee. Vettä sataa korvista sisään.

Olisi pitänyt valita tavalliset ovet, Pasi ajattelee.

Meri nielaisee hänet alleen.
« Viimeksi muokattu: 15.02.2020 11:11:02 kirjoittanut Rosmariini »


the dark is generous and it is patient and it always wins
but in the heart of its strength lies its weakness -
one lone candle is enough to hold it back.

Thelina

  • Unelias luihuinen
  • ***
  • Viestejä: 632
Vs: Oodi pyöröoville | S | huumori, dystopia, katastrofi
« Vastaus #1 : 16.12.2019 21:02:08 »
En kestä, että kirjoitit tällaisen ;D aivan mahtavia nuo viittaukset Olkiluotoon ja Hämeenkadun remonttiin, puhumattakaan niistä Elielin puoleisista remontoitavista ovista :D kaikkien arkkitehtien pitäs lukee tää, tietäisivät sitten, mitä kaikkea siitä ovien valinnasta voi seurata. Kiitos illan piristyksestä!
Kurkista matka-arkkuun

Avatar Ingridiltä ♥