Kirjoittaja Aihe: Mikään ei oo liikaa (tuon sulle planeetat ja auringon) // K11, Setre/Jaan, 6/7  (Luettu 1313 kertaa)

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 343
  • kuppi teetä kaipaukseen
Nimi: Mikään ei oo liikaa (tuon sulle planeetat ja auringon)
Kirjoittaja: Isfet eli minä
Ikäraja: K11
Fandom: Originaali
Genre: drama, h/c, fluffy... saa vielä nähdä! Avaruuspoikien jouluhaikailua!

Yhteenveto: ”Setre… Se on ihmeellinen. Niin kaunis.

A/N: Löysinpäs kerran tiedostojen uumenista julkaisemattoman pätkän, samana päivänä kun satuin selailemaan Joululahjaficcitopicia. Muistin siinä sitten, että Avaruuspiraatti se olikin, joka muinaisella syntymäpäivätoiveellaan sai minut ensimmäistä kertaa kirjoittamaan näistä pojista! Tämäkin on siis omistettu sinulle <3 Ja sinulle myös, Waulish koska joskus väitit haluavasi lukea näistä lisää.

Ja tietysti koska teidän molempien kirjoitukset ovat tuottaneet minulle paljon iloa, toivon että myös tämä on piristyksenä teille. Tästä on tarkoitus tulla lyhyiden oneshottien sarja ja tulevissa osissa yritän paneutua toiveisiinne tarkemmin, sillä ne olivat kovin inspiroivia! Ensimmäisenä makupalana, jotta saan tämän alkuun, tulee kuitenkin tämä vanha dialogipitoinen pätkä.

Kyllä tämä vielä jouluisemmaksikin muuttuu, siksi tämä osasto. Purettaessa saa laittaa Pergamentinpalaan, mikäli onnistun pysyttelemään tuossa ikärajassa  ;D



1.

Olen täällä sinua varten



”Setre? Oletko siellä?”

Setre säpsähtää ovipuhelimesta kuuluvalle äänelle. Hetken mietittyään hän huokaisee ja nousee ylös. Hän poistaa lukituksen liukuovesta vilauttamalla sirutettua rannettaan tunnistelevyn päällä ja avaa oven kevyellä kosketuksella. Käytävällä seisova nainen näyttää huojentuneelta vaaleanvihreässä työpuvussaan. Rintaan painetussa kyltissä lukee selkeällä tekstauksella:

Biokemian tutkija Katyuska Merjenko
Asema 3, osasto 4.

”Mitä sinä täällä teet?” Setre kysyy väsyneesti.

”Tulin katsomaan, miten voit. Saanko tulla sisään?”

Äiti astuu hänen ohitseen odottamatta vastausta, ja liukuovi painuu itsestään kiinni. Vasta kun oven vihreänä hohtaneet reunat sammuvat oven lukittuessa uudelleen, Setre saa itsensä kääntymään. Äiti sytyttää valot, noukkii lattialle unohtuneet sukat pyykkiin ja ottaa itselleen keinokahvia automaatista.

”Emme ole jutelleet hetkeen, tutkimusyksikössä on ollut kiireinen viikko. Ja sinullakin on kaiketi ollut kiireitä?” äiti rupattelee.

”No, ei normaalia enempää”, Setre vastaa.

”Olet siis saanut nukkua enemmän kuin viisi tuntia? Erinomaista”, äiti hymähtää ja juo kupistaan.

Kun Setre ei vastaa, äiti jatkaa rauhassa kahvinsa juomista. Tummien silmien alla on himmeät varjot, mutta se ei tee naisen olemusta yhtään riutuneemmaksi, kuten eivät harmaat suortuvat hiuksissakaan. Setre jaksaa melkein aina ihmetellä sitä, mutta ei tänään. 

”Älä murehdi. Jaan on Nymfillä, eikö vain?” äiti sanoo kohottaen katseensa hänen silmiinsä.

”Niin”, Setre sanoo, ”en tiedä, miten hän voi.”

”Kukaan ei tiedä, mutta apualus saapuu pian perille. Nymfi oli jo matkalla takaisin, eli se ei voi olla kovin kaukana. Sitten meillä on viestintäyhteys.”

”Niin”, Setre sanoo ja painaa päänsä katseen ulottuvilta. Pala alkaa muodostua hänen kurkkuunsa ilman syytä.

Äiti laskee kupin kädestään pöytätasolle, ottaa pari askelta päästäkseen Setren luo ja kietoo kätensä hänen ympärilleen. Äidin hiukset tuoksuivat laboratoriolle. Pala Setren kurkussa tuntuu turpoavan.

”Muistatko, kuinka kiipesit syliini aina pienenä? Kun yritin tehdä töitä, mutta myrsky pelotti sinua?”, äiti mutisee hiljaa silitellen hänen päätään. Setre saa aikaan vain ynähdyksen.

”Avaruudessa ei ukkosta, ja sinä ole jo iso poika”, äiti huokaisee, ”mutta voit silti tulla aina minun luokseni. Minulle ei tarvitse esittää kovaa.”

Setre vetää vapisevan henkäyksen, äiti puristaa häntä tiukemmin lähelleen. Sitten hän alkaa puhua. Tutkimustyöstään, muistoista Maasta Setren ollessa pieni. Arkisista asioista, vanhasta kahvinkeittimestään ja talon kunnostamisesta. Viimeisimmässä riitti aina tekemistä: Setre muistaa itsekin hyvin keikkuvat tikapuut, joilla kiivettiin milloin paikkaamaan vuotavaa kattoa, tiivistämään ikkunoita tai levittämään lahontorjuntaliuosta seiniin.

”Tässä on hyödynnetty nanopartikkelitekniikkaa, voit lukea sen toimintaperiaatteet illalla. Hyvin kiinnostava teoreema, ja vielä kiinnostavampi toteutusmenetelmä!"

Äiti oli aina innoissaan kaikista uusista sovellutuksista, olivat ne sitten miten arkipäiväisiä tahansa. Avaruusasemalle pääseminen oli hänelle todellinen voitto, kansainvälisen tutkijauran upein hetki. Äiti on monta kertaa sanonut miten ylpeä hän oli kun Setre hyväksyttiin sopivaksi lähtemään avaruuteen hänen mukanaan, vain viisitoistavuotiaana. Sen jälkeen heidän elämästään tuli täysin erilaista.

”Muistatko miten ennen vietimme joulua? Poltimme puita takassa, kuuntelimme musiikkia, laitoimme valot ikkunoiden puitteisiin… Leivoimme oikeita keksejä”, äiti naurahtaa.

”Söimme suklaata, jossa oikeasti oli kaakaota”, Setre sanoo.

”Voi taivas, antaisin toisen käteni levyllisestä suklaata.”

Setre tuntee olonsa jo paljon kevyemmäksi. Sitten ovipuhelimesta kuuluu taas puhetta.

”Setre? Tulin vain ilmoittamaan, että apualus on nyt perillä ja –”

Setre irrottautuu äitinsä otteesta ja avaa oven. Yoto astahtaa yllätettynä askeleen taaksepäin, mutta jatkaa sitten:

”Viestintäyksikkö ottaa vastaan tietoa tapahtuneesta parhaillaan.”

Setren vatsan läpi humahtaa uusi jännityksen aalto. Yoto katsoo häntä tavallista terävämmin, Setre toivoo etteivät punareunaiset silmät kieli pidätellyistä kyynelistä. Sitten mies kurkistaa vähän hänen ohitseen ja nyökkää tervehdyksen.

”Hei Katy.”

”Hei, Yoto. Sanohan, millainen työtahti teillä laitevalvonnassa oikeasti on tällä hetkellä?” äiti sanoo kulmiaan kohottaen.
 
”Äiti!” Setre älähtää.

”Ihan tavallinen, ei suurta kiirettä. Paras kuitenkin nyt mennä takaisin”, Yoto virnistää ja hölkkää pois.

Setre lähtee hänen peräänsä ja kääntyy hisseille vievään käytävään. Hän kuulee askeleet takanaan, äiti luultavasti lähti hänen peräänsä. He menevät samalla hissillä alimpaan osastoon ja jatkavat puhumatta kohti viestintäyksikköä. Sydän lyö Setren rinnassa hieman kiihkeämmin. Osastolla on tavallista ruuhkaisempaa, kun kaikki kynnelle kykenevät haluavat saada selon tapahtuneesta. Aluksen rikkoutuminen ja viestintäyhteyden katkeaminen ovat juuri niitä asioita, joita ei koskaan saisi tapahtua. Ei pitäisi tapahtua. Jos Setre ei olisi niin huolissaan Jaanista, hän mahdollisesti harmittelisi tulevia ylitöitä jotka aiheutuisivat vikojen selvittelystä.
 
”Hyvä on, hiljentykää kaikki!”

Viestintäyksikön apulaiskomentaja on nostanut kätensä pystyyn. Setre työntyy hieman lähemmäs kuullakseen paremmin.

”Kaikki on hyvin! Nymfi on saatu hinaukseen ja miehistö on kunnossa! Kahdella heistä on lieviä vammoja, mutta ei mitään vakavaa. He ovat täällä noin kolmen tunnin päästä, voitte palata takaisin töihinne.”

Puhkeaa puheensorina, jota halkovat helpottuneet huokaukset. Setrekään ei tajunnut pidättäneensä henkeään, ennen kuin äiti tönäisi häntä kevyesti selkään. Jaan on kunnossa. Tai, jos huono tuuri kävi, vain lievästi loukkaantunut.

”Hyviä uutisia on aina ilo kuulla. Tahdotko odottaa minun kanssani, vai yksin?” äiti sanoi.

”Menen takasin töihin, minua tarvitaan siellä. Aikakin kuluu nopeammin”, Setre vastasi.

Äiti katsoo häntä pitkään ja puristaa hartiasta. Ehkä tämä tunnistaa poikansa katseesta itsensä. Hän nyökkää ohimennen jollekin tutulle, päästää sitten Setren irti.

”Hyvä on. Mutta tulkaa käymään heti kun ehditte. Huomenna minulla on löysempi aamupäivä.”

Setre ehtii nyökätä, ennen kuin joku tulee nykäisemään äitiä hihasta. Mies vaikuttaa olevan myös tutkimusosastolta, Setre kuulee osan puheesta ohi kävellessään:

”Katyuska, muistatko sen proteiinin koe-erän? Meidän täytyy muuttaa vähän koostumusta, se ei ole mittauksissa saavuttanut toivottua etua…”

Aseman käytävillä on vilkas liikenne, kuten yleensä siihen aikaan vuorokaudesta. Hea-valojen valkea värittömyys tuntuu rauhoittavalta, Setre nopeuttaa askeleitaan joutuakseen pikemmin perille. Laitevalvonta on huollon kanssa samassa osastossa, mutta eri siivessä. Annie on jo poistunut vuoronsa loputtua, mutta Yoto on yhä töissä. Hänen lisäkseen töissä on luultavasti joku muukin kiertämässä asemaa, sekä tietysti pari droidia. Silti heidän yksikkönsä oli useimmiten naurettavan alimiehitetty.

”Setre ilmoittautuu takaisin palvelukseen”, Setre tokaisee suupieltään kohottaen.

”Hyviä uutisia?” Yoto kysyy.

”Kukaan ei ole loukkaantunut vakavasti, ja Nymfi on saatu hinaukseen.”

Yoto virnistää, haraisten mustaa tukkaansa.

”Mahtavaa, kaipasimmekin sinua. Saat tulla kanssani tekemään rakennetarkastusta osastolle kuusi. Siellä on ensiviikolla määräaikaishuolto, ja he odottavat laitevalvonnan täyttä raporttia huomiseen puoleen päivään mennessä. Joku onneton yövuorolainen saa tehdä sitä vapaa-ajallaan”, Yoto sanoo silmiään pyöräytellen.

”Kuulostaa hyvältä. Kai sinulla on tarkastuslista valmiina?”
« Viimeksi muokattu: 17.05.2021 12:48:21 kirjoittanut Isfet »
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 244
Oii, mitä pakettini sisältä ilmestyikään <3 I luv me some sweet, sweet scifi! Kamalan kiva aloitus shottisarjalle ja mukava lisä edellisessä tarinassa luomallesi maailmalle. Nymfin rikkoutuminen, viestintayhteyden katkokset ja Setren huoli ovat makoisia ainesosia varmasti vieläkin makoisammalle jälleennäkemiselle (ja ehkäpä jopa hurt/comfortille). Minä jotenkin ihan sulan Setren äidille. Hän on varmasti kova ja määrätietoinen nainen, mitä tulee työhön, mutta perheelleen hän on lempeä ja huolehtivainen.
Lainaus
”Avaruudessa ei ukkosta, ja sinä ole jo iso poika”, äiti huokaisee, ”mutta voit silti tulla aina minun luokseni. Minulle ei tarvitse esittää kovaa.”
Tämä sulatti sydämeni. Toivottavasti näemme Setren äitiä tulevissakin shoteissa, hän on aivan ihana <3

Kiitos ihanasta joululahjasta! En malta odottaa, kun pojat jälleen tapaavat toisensa ^-^


"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 343
  • kuppi teetä kaipaukseen
Avaruuspiraatti, jee, ihanaa että tykkäsit! <3 Oli tosiaan mukava palata kirjoittamaan näistä pojista, vaikka näistä tahtookin tulla kumman dialogivetoisia...

A/N: No niin, tämä liittyy vielä melko tiiviisti edelliseen osaan. Sen jälkeen on näillä näkymin tulossa pieni aikahyppy.



2.

Sinua kaivannut oon


Jaanin hengitys tuntuu kosteana Setren niskahiuksissa. Nymfiltä paluustaan asti hän on seuraillut Setreä lähes tuskallisen likellä, suostumatta ottamaan kuuleviin korviinsakaan pyyntöjä mennä lepäämään. Ainakaan ilman poikaystäväänsä.

Toki Setre olisi jo mielellään lähtenyt Jaanin kanssa, ilman muuta. Mutta hän on karannut jo kerran kesken töiden sinä päivänä, ja Yoto puolestaan tehnyt pitkän vuoron. Rajansa kaikella joustavuudellakin, oltiin sitten vaikka kuinka kavereita. Niinpä Setre viimeistelee tarkastuslistaa vuoroon astuneen Cruzen avustuksella, Jaanin pyöriessä ei-niin-auttavasti hänen takanaan.
 
”Oliko muuta?” Cruze kysyy.

”Hmm, odota vähän… Voitko selata ilmastointikanaviin?” Setre kysyy ja painaa käden otsalleen.

Cruze pyyhkäisee näyttöä kuivakalla sormellaan, pysäyttäen sen mainittuun kohtaan. Setre ja Yoto ovat tarkistaneet kaikki listan kohdat normaalitoimisiksi, vain automaattisen säädön kohdalle on tehty huomautus.

”Mietin, että johtuisiko virhelukema mittareissa falskaavasta venttiilistä?”, Setren otsa rypistyy, silmät painuvat kiinni. Jaan puhaltaa lähes huomaamattomasti hänen korvanlehteensä.

”Mahdollista, kyllä. Miksi niin?” Cruze sanoo tutkittuaan hetken saatuja lukemia.

”Kun mittasimme järjestelmän aiheuttamaa melua kanavan suulta, taustalle piirtyi outoa kohinaa. Liitetään mittauksen kaaviokuva mukaan ja laitetaan siihen tuo teoria. Tietysti vain mikäli olet samaa mieltä”, Setre vastaa avaten jälleen silmänsä.

Cruze naurahtaa ja sukaisee kädellään harmaantuvia hiuksiaan. Hän on työskennellyt ensin Maan avaruuskeskuksella, sittemmin vielä kolmekymmentä vuotta Avaruusasema 1:llä ja 3:sella. Laitevalvontaa siitä ajasta on kaksikymmentäseitsemän ja puoli vuotta, joten enemmän tai vähemmän kaikki yksikössä nojaavat häneen.

”Minusta voit hyvin olla oikeassa. Venttiilit päästävät toisinaan kummia ääniä. Ainakin huoltajien on syytä vilkaista asiaa.”

Setre nyökkää, ja lisää huomautuksen Melu-kohdan alle. Hetken selaamisen jälkeen myös kaaviokuva löytyy liitettäväksi. Jaan astuu muka sivummalle, hipaisten ohimennen jalallaan Setren jalkaa. Yrittäen jättää vaivihkaiset lähentelyt huomiotta, Setre selaa tarkastuslistan vielä kerran läpi. Kaikki kohdat on katsottu. Hän ei todellakaan kadehdi Cruzea, joka joutuu muodostamaan listasta referoidun raportin liitteeksi. Setre on itsekin ollut tekemässä sitä, muiden nukkuessa hyteissään.

”Minulla ei ole enää mitään lisättävää. Saanko luvan poistua?” Setre kysyy rutiininomaisesti.

Joskus laitevalvonnan työpäivät voivat venyä hyvinkin pitkiksi, sillä ruuhkaantuneessa tilanteessa ei voi vain kirjata työaikaansa kalenteriin ja lähteä. Tänään ei kyllä todennäköisesti ole tarvetta ylitöille, sillä kaikki on toiminut normaalisti. Nymfin parissa pyörivät nyt viestintäosaston tutkijat, vasta seuraavana päivänä laitevalvonta ja huoltomekaanikot päästetään töihin.

”Minun puolestani”, Cruze hymähtää.

Jaan lähtee seuraamaan Setreä parin askeleen päästä, melkein puolihuolimattoman oloisesti kuin omissa ajatuksissaan. Lumetta kestää kunnes hissinovet sulkeutuvat. Jaan kääntää katseensa Setreen, mutristaa huultaan ja kallistaa päätäänkin, kädet rinnalle ristittyinä.

”Aina sinä laitat työn minun edelleni.”

”Minkä työn? Asemalla tämä kaikkihan on vain elämää”, Setre vastaa naljailuun ja pyöräyttää silmiään.

Jaan mulkaisee häntä kulmiensa alta, jatkaen mököttämistä. Setre keskittyy painamaan suupieliään alaspäin jotta ei hymyilisi. Hissin ovet avautuvat, ja he astuvat hyttikäytävään. Huoneen oven avautuessa Setre lähes tuuppaa Jaanin sisään, tarrautuu käsillään tämän hiuksiin ja suutelee kunnes Jaanin polvet ovat pettää.

”Tällä tavoin minä oikeasti halusin toivottaa sinut takaisin”, Setre mutisee, ”mutta sinut kiskottiin heti lääkärintarkastukseen.”

”Ja sinut takaisin töihin ennen kuin pääsin pois”, Jaan hengähtää.

”Haluatko tosiaan keskustella siitä vielä?”, Setre kysyy.

Puhuessaan hän antaa kätensä valua alas hiuksista Jaanin takamukselle. Tekninen kangas ainakin liukuu käden alla helposti, vaikka riisuminen tuntuukin olevan toisinaan liian hidasta.

”En”, Jaan huoahtaa, taivuttaen päätään jälleen suutelemaan Setren virneeseen taipuneita huulia.

*

”Jaan?”

Jaan kääntää päänsä Setreen päin, joka vastaa katseeseen hymyillen.

”Halusin vain sanoa että minulla oli sinua ikävä”, Setre sanoo, pujottaen sormensa Jaanin sormien lomaan.

”Kyllä minä tiesin. Kaipasin vain huomiota”, Jaan virnistää laiskasti.

”Ryökäle”, Setre mumisee.

Jaanin silmät tuikahtavat, kun hän kohottautuu Setren ylle. Valkea hea-valo poimuttuu ruskeisiin kiharoihin, jotka ovat sotkuisessa pörrössä. Setre miettii hetken miltä Jaan näyttäisi auringon valossa, keskipäivän teräviä varjoja kasvoillaan tai illan pehmenevässä hämyssä. Ehkä jos he olisivat eläneet eri aikakaudella, he voisivat maata näin vaikka rannalla. Jaanin vartalolla olisi vesipisaroita, joita Setre yhdistelisi puroiksi kielellään. Setre joutuu puremaan hammasta ettei sanoisi ajatuksiaan ääneen, sillä hän tietää miten kovasti Jaan tahtoisi nähdä Maan. Edes kerran.
 
”Minä sinulle ryökäleet näytän”, Jaan kuiskaa ja näykkäisee Setren kaulaa kipeästi.

”Au!”

Yllättynyt huudahdus vaihtuu kuitenkin huokaukseen, kun Jaan naurahtaa ja suutelee puremakohtaa. Seuraava suukko osuu kurkunpäälle, sitten solisluulle. Jaanin huulet ovat lämpimät ja kosteat, eikä Setre tahdo pysyä paikoillaan. Kädet hipsuttavat hänen kylkiään tuskallisen hiljaa, kunnes laskeutuvat painokkaina lonkalle. Samalla hetkellä kun Setre kohottaa kätensä vetääkseen Jaanin lähemmäs, tämä vetäytyy pahankurinen virne kasvoillaan.

Setre ynähtää tyytymättömänä kun Jaan nousee ylös, ja älähtää kun toinen heittää vaatemytyn hänen naamalleen.

”Meidän pitäisi varmaan käydä syömässä vielä ennen kuin ruokala menee kiinni. Sen jälkeen ei ole enää muuta kuin automaattien antimet”, Jaan sanoo vetäessään housuja jalkaansa.

”Ei minulla ole nälkä”, Setre marisee, ”tule tänne.”

Jaan ainoastaan hyräilee, vetää paidan päälleen ja sukaisee hiuksiaan ojennukseen peilin edessä. Hän näyttää raikkaalta, rennolta, sekä Setren silmissä oikein haluttavalta. Ei yhtään siltä että hän on juuri viettänyt viikon suhteellisen pienessä tutkimusaluksessa tarkkailemassa mittareita ja valvomassa sähköisten koneistojen toimintaa, joutunut onnettomuuteen, valvonut kahdeksantoista tuntia sekä sen jälkeen harrastanut seksiä hytin lattialla poikaystävänsä kanssa.

Täysin epäreilua.

”Etkö vieläkään ole valmis? No, minä menen jo. Ehkä Hadiya ei ole vielä ehtinyt syömään. Näkyillään”, Jaan rupattelee vino hymy huulillaan, poistuen käytävään.

Ovi liukuu kiinni, kun Setre vasta kohottautuu epäuskoisena kyynärpäidensä varaan.

”Ryökäle. Miksi minä kaipasinkaan häntä?”, Setre nurisee happamasti.

Jaan ei ole tulossa takaisin, joten Setre päättää käyttäytyä kuin aikuinen joka hän on. Eli nousta ylös lattialta. Onneksi heidän vaatteitaan on lähes mahdotonta rypistää, joten siltä osin hän ei näytä niin homsuiselta. Vilkaisu peiliin paljastaa kuitenkin masentavan totuuden. Toisin kuin Jaanilla, Setren silmien alla on mustat renkaat jotka johtuvat varmaan silkasta stressistä ja nestehukasta. Hänen karkeat hiuksensa törröttävät epämäärisesti otsalta ja takaraivolta, eivätkä tosiaankaan asetu pelkällä silityksellä.

Lisäksi hänen kaulassaan on selkeä puremajälki, niin ylhäällä että kauluksella ei ole toivoakaan peittää sitä, mutta toisaalta niin alhaalla etteivät hiukset yltä edes hipomaan sitä. Aivan kuin se ei riittäisi, hänen poskensa punottavat ja vaaleissa silmissä on se tietty kiilto.

Setre näyttää saaneelta.

”Voihan madonreikä”, Setre sihahtaa.   
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 343
  • kuppi teetä kaipaukseen
A/N: Aika jouluun hupenee niin äkkiä! Vaikuttaa pahasti siltä ettei tämä ehdi valmistua, mutta katsotaan. Lisäksi tämä uhkaa kaatua enemmän jatkiksen kuin puhtaan shottisarjan puolelle, mutta katsotaan sitten sitäkin. Olen muuten vähän fiiliksissä siitä että sain taas kirjoittaa tällaisen työntäyteisen ja vähän teknisemmän pätkän!



3.
 
Yötä päivää

Nymfin tapauksen jälkeen laitevalvonnan yksikkö on palannut takaisin kiireelliseen elämänrytmiin. Viaksi määritettiin lopulta asteroidinryöpyn iskun aiheuttama vikatila vakausjärjestelmässä, jonka sivuhaitat aiheuttivat viestinnän häiriöt. Setre oli Liamin kanssa yövuorossa, kun tämä välitti tiedon hänelle.

”Isku osui tänne, d-lohkoon”, Liam näytti mallinnoksesta.

”Mutta eihän tuo ole lähelläkään vakautusjärjestelmää.”

”Ei niin, ongelmana toimivatkin materiaalien välittämät heijastumat. Pahimmassa tapauksessa heidän paineistuksensa olisi voinut pudota, jolloin he eivät olisi saaneet enää riittävästi happea. Ja lopulta –”

”Tiedän”, Setre keskeytti kalvenneena.

”Se on hurja virhe. Tiedätkö mitä tämä merkitsee meille?” Liam kysyy totisena.

”No?”

”Me joudumme painamaan kuin kiikkuisimme mustan aukon laidalla.”


Setre ei voi kuin todeta, että Liam osui harmillisen oikeaan. Kaikki liikenne keskeytetään, tilanteesta viestitään muille asemille sekä Maahan. Nymfin lisäksi kaikki muutkin aseman alukset mitataan, puretaan, tarkistetaan ja huolletaan muutoskorjauksineen. Materiaaleja testataan eri olosuhteissa, ja laitevalvonta tietysti kalibroi kaikki mittausvälineet, tarkastaa droidit ja robotiikan, tekee välimittauksia ja valvoo operaatiota. Siis tavallisten töidensä lisäksi, tietysti. Aivan kuin se ei riittäisi, joku johtoportaasta keksii että yleisen turvallisuuden nimissä myös kaikki aseman kuoren rakenteet, välitykset, piuhat, mittaristot ja sensorit tulee niin ikään tarkistaa, kalibroida, säätää uudelleen ja tehdä materiaalitasonhuolto. Voihan siinäkin olla vikaa aivan kuten Nymfissä. Koska hei, molemmat ovat rakennettuja.

Sanalla sanoen heidän niskaansa siis kaadetaan hillittömän suuri työmäärä. Koska droidit ovat osan ajasta niin ikään tarkastuksessa ja huollossa toimintavarmuuden vuoksi, taakka tuntuu moninkertaiselta. Ylimääräisiä töitä ei sentään tehdä ympäri vuorokauden, ainoastaan aamukuudesta iltayhdeksään. Yövuorolaisille jää siis vain rutiinitehtäviä, mukaan lukien tietysti ne jotka ovat jääneet rästiin aiemmin päivällä.

Kello on 18.51. Setre on ollut töissä kohta tunnin. Hän kätkee haukotuksensa mukilliseen keinokahvia, ja kumartuu sitten lähemmäs nanokidenäyttöä. Hän varmistaa että kaikki sähköimpulssit näkyvät reaaliajassa, kun Bryan testaa antureita. Nikki juottaa laserilla johtoja yhteen lyhyen matkan päässä. Kolmen minuutin kuluttua Setren silmien eteen piirtyy pylväskaavio, jossa näkyvät päällekkäin kahden mittarin tulokset.

”Anturissa kolme on kahden sadasosasekunnin viive.”

Bryan nousee ähkäisten seisomaan, hieroo kivistävää selkeäänsä ja tihrustaa ruutua. Setre ei voi olla säälimättä sähköteknikkoa hieman – tämä on kuulemma ollut töissä aamukahdeksasta, pitäen yhteensä kaksi tuntia taukoja.

”Hemmetti. Sitä ei ole mitään järkeä vaihtaa tuon takia, mutta ei kyllä voi jättää tuollaiseksikaan. Hei Nikki!”

Pieni nainen sulkee laserin, nostaa suojalasit päästään ja kohottaa kulmiaan.

”Voisitko vilkaista tätä anturia? Sinulla on herkimmät kädet”, Bryan pyytää.

”Imartelija”, Nikki tuhahtaa ja kävelee vilkaisemaan näyttöä, ”Jep, voin säätää tuon jos irrotat sen. Haen vain työpakkini.”

Setre kiinnittää huomionsa toiseen näyttöön, johon laukeaa äkkiä monta vikailmoitusta merkkiäänen säestämänä. Bryan keskeyttää työnsä ja nostaa katseensa häneen, mutta jatkaa kun näkee Setren nyökkäävän. Nikki puolestaan on tunkenut hänen eteensä tutkimaan taulua, joten Setren pitää hienovaraisesti töniä naista kauemmas. Vain parin sekunnin päästä hänen korvanappinsa piippaa.

”Annie täällä. Asema on ylikuormitustilassa, töitä pitää keskeyttää. Elektronisia häiriöitä osastolta toiselle.”

”Ei meidän vikamme, täällä mitataan antureita. Johtojen uusiminenkin on nyt seis”, Setre raportoi.

”Paska! Mistä se tulee?”, Annie huudahti turhaantuneena, ”Odota, kytken droidini järjestelmätietoihin, sain sen takaisin tänään. Pystytkö sillä välin hoitamana yhden kohteen? Kaappaa mekaanikko mukaasi ja selvitä mikä on vialla länsisiiven hississä, osastojen yksi ja kaksi välillä. Hissikuilu 7b, viestintäyksikön lähellä.”

”Annie, minä olen kuudennen osaston pohjoissiivessä tutkimassa ulkoseinien paineantureita ja sähköistyksen suojauksia. Olen melko varma että joku on lähempänä”, Setre älähti.

”Ehkä, mutta kuka täällä on pomo? Tee se nyt, kun minä yritän hoitaa tämän hirvittävän sotkun! Jossain on vakavaa ylikuumenemista ja vapaita makrojännitteitä.”

Korvanappi piippaa uudestaan. Setren tekee mieli huutaa vuorostaan jollekulle, mutta sen sijaan hän ilmoittaa Bryanille tarvitsevansa tätä, heti kun mies on saanut anturin irti Nikkille, joka virittelee esiin neulanohuita työkalujaan. 

”Yleistiedotus Asema 3:n mekaanikoille: kaikki aseman huoltotyöt keskeytettävä toistaiseksi. Teemme vianmääritystä. Alusten huoltotyöt voivat jatkua normaalisti. Toistan: kaikki kiinteät aseman huoltotyöt keskeytettävä toistaiseksi.”

Bryan irrottaa anturin ja ojentaa sen Nikkin odottavaan käteen.

”Tuo ei onneksi estä sinua korjaamasta tätä”, hän sanoo.

”Voi mitä onnea”, Nikki mutisee ja asettaa anturin laserskannaavan mikroskoopin alle.

Setre ja Bryan kiiruhtavat yhdessä länsisiipeen ja etsivät 7b-hissikuilun. Kukaan toinen ei näytä olevan töissä ylimmässä kerroksessa. Setre näppäilee koodin hissikuilun tunnistelevyyn ja aloittaa skannauksen. Sitten hän painaa mikrofonin nappia.

”Täällä puhuu Setre Merjenko, Asema 3, osasto 3, laitevalvonnan yksiköstä. Olemme tulleet korjaamaan hissikuilun 7b. Onko kyydissä matkustajia?”
Puhuttuaan hän päästää sormensa napilta ja kuuntee. Skannauksesta on valmiina 63 prosenttia.

”Kyllä on, kaksi matkustajaa. Hamilton Cox, Asema 3, osasto 5, komennusyksikkö, sekä Catherine Burr, Asema 1, osasto 4, tutkimusyksikkö. Olemme vahingoittumattomia”, syvä miesääni vastaa hätäpuhelimesta.

Setre tuntee hulmahduksen kulkevan lävitseen. Hamilton Cox. Jaanin isä on vankina hänen hississään. Isän ja pojan suhde on hieman hankala, mutta Setre vie kireän tunnelman aivan uudelle tasolle. Hänen käsittääkseen miehen ongelma ei ole se, että Jaanilla on poikaystävä – ongelma on se, että poikaystävä on juuri Setre. Venäläissyntyinen, vasta viisitoistavuotiaana asemalle tullut nuorimies, joka on kolme vuotta Jaania vanhempi mutta ei silti kyllin pätevä hänelle.

”Hei Setre, skannaus on valmis”, Bryan sanoo, kummeksuen selvästi hänen jähmettyneisyyttään.

”Joo, okei. Katsotaan. Oikosulku paneelissa A14, lähde tuntematon sivujännite. Mikä hitto tätä paikkaa vaivaa. Pääsetkö käsiksi paneeliin A14 tästä tasosta?” Setre kysyy.

Bryan pudistaa väsyneenä päätään. Hän haroo vaaleita hiuksiaan.

”Minun pitää laskeutua kuiluun. Välineitä en tarvitse onneksi paljoa, jos kyseessä on pelkkä oikosulku. Mutta haluaisinpa tosiaan jo lopettaa työt tältä päivältä.”

Setre vilkaisee kelloaan. 19.18. Sitten hän painaa jälleen mikrofonin nappia, samalla kun Bryan hakee huoltokaapista valjaat ja pukee ne ylleen. Jokaisessa kerroksessa on oma huoltokaappi hissien luona, jossa ovat tärkeimmät pelastus-, ensiapu- ja korjaustarvikkeet. On aseman suunnittelussa käytetty järkeäkin.

”Erinomaista, komentaja Cox. Pysykää rauhallisena, olemme paikallistaneet häiriön. Korjaamiseen kuluu vain muutama minuutti.”

Setre ei jää odottamaan vastausta, vaan näpyttelee ohjauspaneelin näytölle komentokoodin joka mahdollistaa ovien aukaisemisen manuaaliajolla, missä tilanteessa tahansa. Hän auttaa Bryania kiinnittämään valjaat huoltovaijeriin, ja katsoo kun tämä laskeutuu alaspäin avatakseen paneelin. Pudotus on todella syvä.

Setre varmistaa että hissi on pysäytetty manuaalisesti, jottei se vahingossa lähde korjauduttuaan liikkeelle ja liiskaa Bryania alleen. Sitten hänen korvanappinsa piippaa taas.

”Annie taas. Otan yhteyttä vain ilmoittaakseni, että häiriöiden aiheuttaja on paikallistettu. Yksi huoltoryhmä oli unohtanut kytkeä ohitusjärjestelmän toimintaan töiden ajaksi asennettuaan sen.”

Setre voi melkein kuulla, miten Annie pyörittelee kireästi silmiään. Hän kuvittelee naisen nojaavan kaksin käsin laitevalvonnan yksikön päävalvomon pöytään, selaavan raportteja silmillään puhuessaan hänelle.

”Selvä. Hissin ongelma oli sivujännitteiden aiheuttama oikosulku, Bryan korjaa sitä parhaillaan.”

”Hienoa. Lienette pian valmiita? Dave joutui lähtemään aikaisin, huonovointisuutta. Saisitte käydä korjaamassa myös tuotanto-osaston valot, kasvatuserä uhkaa mennä pilalle ellei ajastus toimi. Pääsette alas vaikka korjaamallanne hissillä. Länsisiipi, osasto 4, kasvintuotanto.”

”Selvä on, Annie. Voitko vielä selvittää onko joku tulossa vaihtamaan vuoroa Bryanin kanssa? Hän on ollut kohta töissä aamukahdeksasta, vain pakolliset tauot. Kohta kaksitoista tuntia”, Setre kysyy.

Bryan huikkaa saaneensa työn valmiiksi samaan aikaan kun Annie huokaisee ärtyneesti.

”Kyllä minä osaan laskea, Setre. Luuletko että ehdin toimia työsuojeluviranomaisena? Ettei minulla ole muuta tekemistä? Mutta hyvä on, minä kysäisen huolto-osastolta. Lähetän uuden hepun sitten sinun luoksesi.”

”Kiitos, Annie. Kaikki me tiedämme miten paiskit töitä. Vinkki sinulle: syö jotain.”

Setre sulkee linjan ennen kuin Annie alkaa tiuskia hänelle lisää. Annie on kärttyinen silloin kun hän on stressaantunut, väsynyt tai nälkäinen. Eli ärtymys on hänen perusolotilansa. Mutta epäreilu hän ei ole milloinkaan, siksi kaikki laitevalvonnassa pitävät Anniesta. Kun Bryan on hilautunut ylös ja valjaat on irrotettu, Setre sulkee ovet. Sitten hän ottaa viimeisen kerran yhteyttä hissin matkustajiin.

”Komentaja Cox, tutkija Burr. Vika on nyt korjattu, ja kokeilemme käynnistää hissin. Kiitokset kärsivällisyydestänne.”

Setre poistaa korin manuaalilukituksen ja näkee valvontatulusta hissin liikkuvan jälleen normaalisti. Kello on 19.30. Hätäpuhelimesta kuuluvat vielä Catherine Burrin kiitokset ripeästä työskentelystä. Komentaja Cox ei ilmeisesti kykene yhtymään mielipiteeseen ja siten kiitoksiin. Hartioitaan pyörittelevä Bryan irvistää nähdessään Setren ilmeen. Setre ei koskaan ole osannut vetää kasvojaan ammattimaiseksi maskiksi. Ehkä siksi komentaja Cox ei pidä hänestä.

”Tuo naama tietää lisää töitä.”

”Totta puhut. Ongelmia hea-valojen kanssa.”


Kello 02.47 Setre on yhä töissä.
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 343
  • kuppi teetä kaipaukseen
A/N: Dialogiaaaa.....


4.

Mukanani täältä kauas pois


Herätessään Setre tuntee ensimmäiseksi Jaanin käden ympärillään. Tämä on siis jo tullut töistä. Sitten hän kuulee itsepäistä piipitystä yöpöydältä. Tuo ei ole herätysääni. Setre ojentaa jo kättään, kun Jaan rutistaa häntä itseään vasten.

”Älä vastaa, minä tulin vartti sitten. On yö.”

”Se voi olla töistä”, Setre vastaa ja pyristelee irti.

Jaan mutisee peitteiden seasta jotain, ehkä juuri siksi, mutta Setre ei voi sanoa mitään varmaa niin pian herättyään. Sen sijaan hän pujottaa napin korvaansa ja astuu kauemmas punkalta, ettei häiritsisi Jaania.

”Setre.”

”Jo oli aikakin. Ilmoittaudu heti päävalvomoon”, Annie sanoo ja katkaisee yhteyden.

Setre huokaisee ja alkaa kiskoa vaatteita päälleen. Himmeät valot syttyivät lattianrajaan hänen noustessaan ylös, joten pukeminenkin on helpompaa kuin pilkkopimeässä. Vaikka hän yrittää olla varovainen, Jaan raottaa silmiään.

”En voi uskoa että he saivat sinut taas. Olet levännyt vasta neljä tuntia.”

”Parempi minä kuin esimerkiksi sinä. Yritä nukkua, jooko?”, Setre sanoo, suukottaa Jaania ja lähtee, edes pesemättä hampaitaan.

Hän saa kulkea autioita käytäviä rauhassa lähes koko matkan. Nukkuvassa asemassa on yhä jotain, mikä saa Setren toisaalta rentoutumaan, toisaalta nostaa selkäkarvat pystyyn. Hän on kävellyt reitin niin monta kertaa, että osaa sen unissaankin. Itseasiassa se on aika tärkeä taito vuorojen venyessä. Vasta kolmannella osastolla hän nyökkää ohimennen yövuoroa tekevälle Hadiyalle. Vaikuttaa siltä että nainen on töissä laitevalvonnassa kahdestaan Annien kanssa. Ja nyt ilmeisesti myös Setre.

”Missä palaa?”, Setre kysyy näyttöjä tutkivalta Annielta.

”Tilanne ei ole juuri nyt akuutti. Istu alas.”

”Ei ole akuutti? Miksi sitten kiskoit minut ylös tähän aikaan? Kellohan on-”, Setre vilkaisee nopeasti rannettaan,” 04.11. Millainen ihminen herättää toisen siihen aikaan, jos tilanne ei ole akuutti?”

”Olet jäämässä minulle pahasti velkaa, joten suosittelen että tottelet mukisematta. Istu, ole hyvä.”

Setre istuu alas. Eräs droidi rullaa hänen luokseen ja ennen kuin huomaakaan, Setre on purkamassa virhekoodia. Annie vilkaisee häntä hymähtäen. Hetkeä myöhemmin droidi on lähtenyt matkoihinsa, valmiina syöttämään apukoodin osasto kakkosen eteläsiipeen. Annie nappaa tuolin ja kääntyy vihdoin Setreen päin.

”Muistatko kun kerroin sinulle jokusia päiviä sitten, että Dave oli huonovointinen?”

Setre nyökkää. Se oli se hullun pitkä päivä jolloin hän työskenteli ainakin viiden eri huoltajan kanssa, kunnes Jaan lopulta tuli vapauttamaan hänet vuorosta. Setre ei tosin ymmärrä suoranaisesti miten tämä liittyy häneen, ellei Annie sitten aio siirtää Daven työvuoroja hänelle. Se olisi jo julmaa, mutta mahdollista.

”No, hänen täyttyykin pysyä hoidossa ja tarkkailussa pari kuukautta. Ei mitään vakavaa, mutta töitä täytyy vähentää”, Annie sanoo.

”Ja ajattelit heti minua? Olen imarreltu”, Setre sanoo sarkasmia tihkuen.

”Ei, äläkä ole tuollainen lapsi tai muutan mieltäni. Daven oli tarkoitus lähteä valvomaan Asema 1:lle menevää alusta, ja sieltä Maahan”, Annie piti taiteellisen tauon antaakseen sanojen upota Setren tajuntaan, ”Tässä kohtaa ajattelin sinua”, hän lisäsi pehmeämmin.

Setre räpytteli silmiään. Tarkoittiko Annie tosiaan sitä mitä hän luuli? Oliko se edes mahdollista? Hänen päänsä ei tahtonut uskoa sitä, mutta sydän löi uuteen kiihkeään rytmiin.

”Minä?” Setre varmisti.

”No, olet ollut jonotuslistalla mitä, kolme vuotta? Kauemmin? Olet hyvä työssäsi, Setre, etkä pyydä paljoa. Tiedän aina että voin luottaa sinuun. Tämä on myös iso vastuu ja siinä on paljon työtä. Alus on iso, eikä pysähdy ennen kuin saapuu Asema 1:lle, aurinkokuntaan. Sen jälkeen se on tuotava takaisin vain parin viikon päästä. Ja joka ikisen minuutin kaiken on toimittava virheettömästi”, Annie sanoo.

Todellisuus jysähtää Setreen kuin leka. Ei hän voisi lähteä, ei ilman Jaania. Jaan ei ole koskaan käynyt Maassa. Setren pitäisi pyytää Annieta antamaan hänen paikkansa Jaanille, se olisi vain reilua. Jaan oli yhtä pätevä kuin hänkin, ei ehkä ihan yhtä pompoteltavissa, mutta aivan yhtä pätevä.

”Tietystikään sellaista tehtävää ei voi antaa vain yhdelle henkilölle. Alunperin Cruzen piti lähteä Daven kanssa, mutta hän on valmis luovuttamaan oman paikkansa Jaanille.”

Setren pulssi kiihtyy entisestään, hengityskin katkeaa hetkeksi. Annie alkaa nauraa, hänen hampaansa hohtavat desinfioivan sinisessä hea-valossa.

”Jos –”, Setre pihahtaa ja joutuu selvittelemään kurkkuaan, ”jos nyt huijaat, minä lyön sinua. Harrastin potkunyrkkeilyä teininä.”

Annie nauraa entistä helakammin. Se on ihana ääni, kevyt ja tarttuva. Vaikka Setre kyllä soisi että hänen taidoilleen asetettaisiin enemmän painoarvoa, mutta ehkä Annie ei naura sille.

”En huijaa, Setre. Te kaksi pääsette yhdessä Maahan. Ymmärrätkö nyt, mitä olet minulle velkaa?” Annie virnistää.

”Olen orjasi”, Setre vakuuttaa ja hyppää sitten antamaan Annielle spontaanin poskisuukon, ”Kiitos.”

Annie huokaa ja kietoo kädet hänen kaulaansa hetkeksi. Annie on ollut vastuussa illasta saakka, järjestellen asioita. Setre osaa laittaa sille arvoa. Hän laittaa muistiin että myös Cruzea pitää kiittää tilaisuuden tullen. Annie vetäytyy kauemmas, kun Setren liikkeelle lähettämä droidi saapuu paikalle piiputtaen. Annie hymähtää, kun ääniraportti ilmoittaa häiriön olevan korjattu.

”Tätä minä tarkoitan. Sinä hoidit sen tuosta vain. En tajua miten kaikki erilaiset järjestelmänvalvoja-, ohitus-, ja virhekoodit ynnä muut pysyvät päässäsi niin vaivattoman näköisesti.”

”Se tulee minulta luonnostaan. Ja harjoituksen kautta, tietysti. Niissä on oma matemaattinen logiikkansa, ja loppu onkin silkkoja algoritmejä”, Setre sanoo hieraisten niskaan hämillään.

”Mmh. Ei sinun tarvitse hävetä sitä että olet älykäs. Äitisi poika.”

Setre ei osaa sanoa kohteliasuuteen mitään, tuijottaa vain kun Annie selaa raporttinäyttöä. Varjot ja sininen valo saavat naisen silmäkulmien hennot rypyt erottumaan.

”Menepäs siitä jo nukkumaan. Odotan että aamulla kirjaat työaikasi alkavaksi vuorosi mukaan, eikä siihen ole enää kuin… puolitoista tuntia.”

Setre kääntyy ympäri, vaikka kunnollisesta unesta ei enää ole toivoakaan. Mutta hän on tottunut torkkumaan pätkissä. Ovella hän kääntyy kuitenkin vielä ympäri.

”Annie? Kiitos.”

Annie hymyilee ja huiskauttaa kättään. Hän saa tavallisesti kertoa niin vähän hyviä uutisia huonojen sijaan, että niillä on suorastaan piristävä vaikutus. Setrenkin askeleet takaisin hytille ovat reippaammat, jopa kevyet. Hän kihisee halusta kertoa, mutta ei tahdo herättää Jaania. Hän astuu sisään hipihiljaa, riisuu ainoastaan paitansa ja menee nukkumaan kapeammalle kakkoslaverille, jossa on levällään Jaanin vaatteita. Setre tuuppaa ne mytyksi lattialle ja kuulee vaimean kopsahduksen.

Se oli varmaan Jaanin tablet.

Hups.

”Mitä sinä siellä teet?”, Jaan kysyy unisesti, ”tule tänne.”

”En halunnut herättää sinua.”

Jaan heittää häntä kohti katseen jonka on pakko olla kyllästynyt, kohottaa peitteen reunaa niin että Setre saa pujahdettua sen alle. Jaanin keho on unenlämpöinen, ja jopa tuoksuu pehmeältä.

”Mitä asiaa hänellä oli? En odottanut sinua takaisin”, Jaan sanoo.

”En halua valvottaa sinua enempää.”

”Usko tai älä, minun tarvitsee mennä töihin vasta neljältä päivällä. Annie antoi minulle muutaman tunnin ylimääräistä vapaa juuri ennen kuin lähdin.”

Setre hymyilee päätään pudistaen. Se nainen ajattelee kaikkea. Jaan katsoo häntä kummeksuen, eikä Setre voi naurulleen mitään. Sitten hän tarttuu Jaania kasvoista, suukottaa huulille ja katsoo tiiviisti silmiin.

”Me lähdemme käymään Maassa.”

Hän ymmärtää nyt miksi Annie nauroi. Hän katsoo miten sanat uppoavat vähä vähältä Jaanin tajuntaan, ja on pakahtua pelkästään sen katsomisesta. Ensin tämän kasvot valahtavat hämmentyneen ilmeettömiksi, sitten silmät leviävät ja suu avautuu. Viimeiseksi Jaanin silmät alkavat loistaa.

”Onko tämä nyt unta?”, hän varmistaa vielä.

”Ei ole. Me oikeasti pääsemme sinne, töissä tietysti, mutta –”

Enempää Setre ei ehdikään sanoa, ennen kuin Jaan tukkii hänen suunsa omallaan.
« Viimeksi muokattu: 04.05.2021 13:23:44 kirjoittanut Isfet »
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 6 819
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Tämä shottisarja oli aivan ihana joululahjaylläri. Muistan nämä hahmot ja sen, miten janosin lukea heistä lisää, ja sitten sainkin monta shottia ihanaa Setre/Jaania - kyllä kelpaa. :-* Kiitos kovasti muistamisesta joulun alla, sydämeni on onnesta sykkyrällä!

Ensinnäkin täytyy kehaista tämän sarjan nimeä, joka on paitsi hirmuisen kaunis ja sykähdyttävä ja mielikuvia herättävä, myös hirmu hyvin hahmoihin sopiva. Heti kun näin otsikon, muistin Setren ja Jaanin erilaiset taustat, sen miten toisella on muistoja Maasta ja toinen ei ole koskaan astunut sille jalallaankaan. Planeettojen ja aurinkojen tuomisesta tulee mieleen se, miten toisen ihmisen kautta voi elää myös sellaista, mitä ei ole koskaan itse kokenut, ja se on ihana ajatus. Mikään ei oo liikaa -osuus taas herättää mielikuvan intohimoisesta rakkaudesta ja kumppanuudesta, ja sekin on ihanaa. Voi että mikä nimi, mikä nimi! Tykkään!

Ensimmäinen shotti imaisee heti mukaansa tilanteeseen. Setren ahdinko välittyy oikeastaan aivan ensimmäisistä virkkeistä asti, mutta pidän siitä, että sen syy kuitenkin selviää vasta vähitellen eikä sitä sillä tavalla selitetä auki vaan sitä käsitellään luonnollisesti dialogin keinoin. Aloin miettiä, miten kauheaa varmaan on, jos rakas ihminen on jumissa jossain avaruusaluksessa ties missä avaruuden syövereissä eikä minkäänlaista viestintäyhteyttä ole. Tiedossa varmasti on, että avaruudessa työskentelyyn liittyy kaikenlaisia riskejä, mutta ei se silti poista tai edes lievennä järkytystä, joka vavisuttaa, kun jotain tällaista sattuu omaan lähipiiriin. Hyrrr. En edes osaa kuvitella, miten jäytävässä epätietoisuudessa pystyy nukkumaan tai ylipäätään olemaan. Varmaan siten, että ihminen on selviytyjä ja toivoa on, kunnes toisin todistetaan, mutta odotteluaika on silti varmasti ollut Setrelle todella rankkaa. :-\

Onneksi Setrellä on äiti, joka tulee käymään ja puhumaan asioista ja viemään Setren ajatuksia vähän toisaallekin. Setren äidillä tuntuu olevan varsin järkevä lähestymistapa, kun hän ei surkuttele tai voivottele tai lietso lisää huolta vaan on yksinkertaisesti läsnä. Maanpäällisten aikojen muistelu on ihanaa luettavaa ja herättää minussakin turvallisuuden tunteita. Minusta tuntuu, että usein juuri tuollaiset arkiset muistot tikapuista ja kahvinkeittimistä ovat niitä lohdullisimpia. Yhteinen kaipuu oikeaa suklaata ja oikeita keksejä kohtaan on jotain, mihin pystyy lukiessa samaistumaan, vaikka itsellä onkin vapaa pääsy kaikenlaisiin herkkuihin. Pidän muuten hirveästi keinokahvista ja muista tekstin yksityiskohdista, ne luovat sellaista kivaa realistisuudentuntua avaruusarkeen!

Toisessa osassa päästäänkin sitten nauttimaan miesten jälleennäkemisestä. Ihanaa! Jaan on kyllä veikeä veikkonen, kun hän tuolla tavalla roikkuu Setren perässä ja häiritsee tämän keskittymistä töihin ja myöhemmin vielä jättää kahdenkeskisen intiimin hetken kesken mennäkseen ruokalaan syömään. :D Kenties pieni takaisinmaksu Setren töihin keskittymisestä. Haha, tällainen kiusoittelu on kyllä minun mieleeni! Setreä ei tosin varmaan virnuiluta samaan malliin kuin minua. Saattaahan se olla vähän masentavaakin, kun on ensin stressannut ja huolehtinut melkein hiukset päästään (tai ainakin varjot silmien alle) ja sitten ei saakaan unohtua toisen syleilyyn kovin pitkäksi aikaa. Veikkaan, että ennemmin se on kuitenkin myös Setrelle helpottavaa - siis se, että Jaan vaikuttaa olevan oma ilkikurinen itsensä. Onnettomuuskoettelemus ei vaikuta vieneen pilkettä Jaanin silmistä, ja se on ihanaa.

Kolmas shotti on kaikessa teknisyydessään tosi inspiroivaa luettavaa! Kaikki yksityiskohdat ja hahmojen välinen kommunikointi ja tiedonanto tuntuvat luontevilta ja uskottavilta, aivan kuin seuraisin elämää ja työskentelyä oikealla avaruusasemalla. Vakausjärjestelmiä, paineantureita, sivujännitteitä... Hykerryttävän mielenkiintoisia yksityiskohtia! Nautin kovasti maailmasta, jonka olet luonut. En ole koskaan ajatellut olevani erityisen scifi-mieltynyt ihminen, mutta nämä Setre/Jaan-tarinat ainakin ovat poikkeuksia, koska näihin olen todella mieltynyt!

Pidän siitä, kuinka rankankin työn lomassa avaruusaseman työntekijät vaikuttavat olevan rennoissa väleissä ja hyvää pataa keskenään. On kevyttä naljailua ja töiden tuskailua, mutta samalla hommia vaikutetaan paiskivan yhteistyössä, ja se lämmittää mieltäni. Tarinassa on mielenkiintoisia sivuhahmoja, kuten kokenut ja riuska Nikki ja kroonisen ylikuormittunut mutta silti reilu Annie. Bryaniinkin tykästyin jotenkin kovin, ja minusta on ihanaa, miten Setre pitää hänen puoliaan ja huolehtii siitä, että hän pääsee vihdoin lepäämään. Kauheaa painaa kaksitoista tuntia töitä yhteen soittoon! Itsekin olen painanut, mutta sentään sellaisia rutiininomaisia hommia enkä ties miten monia yllätystyötehtäviä, joita Bryanin työpäivään näyttää kuuluvan. :-X

Komentaja Coxin ja Setren välinen suhde onkin kiintoisa. Minun on helppo uskoa, että tässä maailmassa kynnyskysymykset liittyvät juuri kulttuuriperimään ja muutenkin elämäntaustaan ennemmin kuin seksuaaliseen suuntautumiseen. Miksiköhän Cox suhtautuu niin tympeästi venäläissyntyiseen Setreen, joka on saapunut asemalle vasta teini-ikäisenä? Olisi mielenkiintoista lukea hahmojen välisestä historiasta ja dynamiikasta enemmänkin.

Neljättä shottia lukiessani riemastuin siitä, että saadaankin lisää Annieta ja hänen kurinalaista reiluuttaan! Sydäntäni lämmittää se, kuinka Annie on ajatellut Setreä ja tämän maanpäällistä menneisyyttä Daven paikan vapautuessa. Setrelle merkitsee takuulla todella paljon se, että hän pääsee käymään Maassa vuosien avaruudessa työskentelyn jälkeen. Ehkä kuitenkin vielä enemmän Setrelle merkitsee se, että Jaankin pääsee mukaan, näkemään ja kokemaan kaiken ensimmäistä kertaa. Siksi sydäntäni lämmittää vielä enemmän se, että Annie on ajatellut myös Jaania. Ihanaa, että miehet pääsevät vihdoin käymään Maassa yhdessä, vaikkakin sitten työmatkalla. Toivottavasti saamme vielä lukea tästä reissusta!

Kuten sanoin, pidän Anniesta, mutta en oikein tavoita sitä, miksi hän yhtäkkiä alkaa kommentoida Setren ulkonäköä. Minusta se on jotenkin, en tiedä, karmivaa. Ei se tunnu oikein liittyvän mihinkään, enkä ole aikaisemmasta Anniesta saanut kuvaa, johon sopisi se, että hän kiinnittäisi erityistä huomiota varatun ihmisen ulkonäköön tai ainakaan kommentoisi sitä noin suoraan. Nyt Annien puheista välittyy minulle jotenkin sellainen fiilis, että ne ovat etupäässä keino kuvailla Setren ulkonäköä, kun aiemmin on keskitytty Jaaniin Setren näkökulmasta. Hmm, ehkä en vain osaa lukea tätä kohtausta ja sananvaihtoa sillä tavoin kuin se on tarkoitettu! En tarkoita tätä kritiikiksi, vaan minä ihan vain rehellisesti hämmennyin tästä vuoropuhelun saamasta käänteestä. Ei olisi kyllä ensimmäinen kerta, kun minulta jää jotain tajuamatta... ;D

Voi että, tämä shottisarja on tarjonnut ihania lukuhetkiä. Olen tykännyt kovasti tämän rakenteesta, siitä että tämä on ikään kuin sellainen löyhä jatkis jossa osat liittyvät toisiinsa mutta toimivat myös itsenäisinä kokonaisuuksinaan. Tästä maailmasta ja näistä hahmoista lukeminen on kiehtovaa ja mukaansatempaavaa. Lämpimät kiitokset ja halaukset tästä joululahjayllätyksestä! :-* Toivottavasti tämä jatkuu vielä. ♥ -Walle
« Viimeksi muokattu: 28.02.2020 10:59:45 kirjoittanut Waulish »


out in the sea, deep in the ground, on top of the highest mountain

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 343
  • kuppi teetä kaipaukseen
Waulish, olipa ihanaa lukea kommenttisi uudestaan, kiitos! ♥ Olit nostellut esiin hienoja huomioita, ja oli huippua kuulla että höpsöt pienet avaruuspoikani onnistuivat valloittamaan sinut puolelleen! Sen verran vielä tuosta mainitsemastasi kohdasta viimeisessä osassa, että minunkin oli vaikea nähdä mikä aivopieru sen sinne oli sysännyt 😅 Muokkailin sen nyt pois, kun kerran aloin nostelemaan esiin uudestaan. Kiitos vielä, ja tervetuloa takaisin jos yhä kiinnostaa!



A/N: Hmmh, hei? (En oikeasti tiedä mitä sanotaan, kun palaa jatkamaan tekstiä mikä on ollut kesken miltei puolitoista vuotta. Pokkani ei riitä saapastella tänne kuin ei mitään.)  Tämä on ollut usein ajatuksissani, etenkin viime joulun aikaan. Ja aina, kun katsoin avaruusohjelmia, sellaisia kuten Uljas universumi ja Ihmeellinen planeetta Maa. Tai kuuntelin Ylen podcasteja Tiedetrippi ja Tähtisarja. Kun Perceverance laskeutui Marsiin.

En kuitenkaan uskonut, että voisin viedä tätä "loppuun" enkä siksi lähtenyt julkaisemaan vaikka valmista tekstiäkin jo oli (kuten tämä vanha pätkä). Nyt tuntuu hieman siltä, joten kokeillaan!



5.

Sydämessäni mukana



Setre venyttää kapasiteettinsa rajoja tasolle, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Hän tietää ettei alus pääse lähtemään, ellei asema ole jälleen normaalissa päiväjärjestyksessä. Sitä paitsi itse aluskin on vielä tarkastusten alaisena.

Ja ihme kyllä, se onnistuukin. Kahdessa viikossa alus on lähtövalmiina, eikä aseman seinistä ja lattioista enää pilkistele kaapeleita. Viimeisimmät kattavat rakenne- ja toimintatarkastukset tosin puuttuvat useimmilta osastoilta. Setre tuntee syyllisyyden sekaista helpotusta siitä, ettei ole mukana tekemässä niitä. He lähtevät kuitenkin jo seuraavana päivänä parin kuukauden mittaiselle matkalle kohti Aurinkokuntaa, ja kestää vielä toinen mokoma ennen kuin he palaavat takaisin. Uusiakin ongelmia ehtii hyvin ilmaantua.

Setre ja Jaan ovat saaneet lukuisia ohjeistuksia niin kirjallisesti kuin suullisestikin, heidät on perehdytetty matkalla mukana oleviin laitteistoihin ja välineisiin. Sen lisäksi he ovat tavanneet koko lentomiehistön ja mikä tärkeintä, matkalle lähtevät kolme huoltomekaanikkoa. Tulevasta urakastaan huolimatta Setre on yhä edellisenä aamuna vielä päävalvomossa, nuokkumassa yövuoron jäljiltä kunnes Hadiya tulee vaihtoon.

”Huomenta, Setre. Ongelmia yöllä?”

”Ei kummempaa. Suojakenttä havaitsi ja käänsi kurssistaan yhden pienen meteoroidin tuossa neljän aikoihin. Outo lentorata, mahdollisesti peräisin isommasta kappaleesta. Parasta tutkia”, Setre vastaa.

”Pidetään mielessä. Menes jo siitä, sinun pitää vuorokauden päästä olla jo pirteänä menossa”, Hadiya sanoo.

”Kiitos. Oletko sinä käynyt Maassa?” Setre kysyy.

”En vuosiin. Olen syntyisin Amritsarista”, Hadiya hymyilee, ”Pääsin kuusitoistavuotiaana mukaan Aasian Avaruusohjelmaan, ja kolme vuotta sitten tänne. Pidä hauskaa Jaanin kanssa.”

”Yritän, kunhan saamme vain aluksen pysymään liikkeessä.”

Käytäviä kulkiessaan Setre harmittelee sitä että hänen vuorokausirytminsä on niin nurinniskoin, mutta toisaalta pitäähän heidän toimia vuoroissa aluksellakin. Joten ehkä se on ihan tarkoituksenmukaista. Oli miten oli, seuraavaksi Setre haluaa nukkumaan. Hän vaikka työntäisi Jaanin ulos hytistä, että saisi rauhassa painaa päänsä pielukselle.

Hänen suunnitelmansa toteuttaminen osoittautui oletettua haastavammaksi.

Heti kun ovi liukuu auki ensimmäiset millit, Setren korviin kantautuu sisäpuolelta naurua. Jaan istuu heidän pienen pöytänsä ääressä Setren äidin kanssa, jutellen niin iloisesti ja levänneesti, että Setre melkein vihertyy kateudesta.

”Ai hei kulta”, äiti sanoo.

”Minä vähän jo mietinkin missä sinä viivyt”, Jaan sanoo.

”Töissä”, Setre murahtaa.

Äiti ja Jaan katsovat häntä hieman liian myötätuntoisesti, mutta Setre päättää olla välittämättä asiasta. Hän ottaa itselleen lasillisen vettä kääntyen sitten pöytäseurueen puoleen. Äiti on hylännyt työtakkinsa nimilaattoineen, mutta hiukset ovat tutulla luottosykeröllä niskassa. Hän hymyilee Setrelle pehmeästi.

”Minulla on vapaapäivä, joten päätin tulla vielä toivottamaan teille onnea. Matka Maahan ei ole mikään kevyt reissu.”

”Ei varsinkaan töissä”, Setre sanoo silmiään pyöräyttäen.

Äiti nousee ylös pöydän äärestä, pyöräyttää kerran hartioitaan ja kääntyy sitten kokonaan Setren puoleen.

”Minä tiedän että sinua väsyttää, mutta tulisitko silti saattamaan? Minulla on jotakin annettavaa sinulle huoneessani.”

”Hyvä on”, Setre myöntyy, huokaustaan pidätellen.

”Ihanaa. Teidän pitää muistaa soittaa minulle jossain välissä kun ehditte”, äiti sanoo vielä ja halaa Jaania napakasti.

”Totta kai. Äläkä huoli, minä pidän huolta ettei Setre sano kyllä aivan kaikkeen”, Jaan lisää virnistäen uhkarohkeasti, Setren tiukoista katseista välittämättä.

”Minä tiedän että sinä huolehdit hänestä”, äiti sanoo, äkkiä hieman värisevämmällä äänellä.

Setre huomaa äitinsä silmissä kyynelten kiillon ennen kuin tämä ehtii naurahtaa ja räpytellä ne pois. Vasta silloin Setre tajuaa etteivät he oikeastaan koskaan ole olleet varsinaisesti erossa toisistaan kuin lyhyitä, suunnilleen kuukauden mittaisia komennuksia joita Setre on suorittanut pienemmillä aluksilla. Ajatus sellaisesta välimatkasta saa hänet tuntemaan itsensä oudon pieneksi ja avuttomaksi, eikä hän ihmettele äitinsä reaktiota lainkaan.

Jaan hyvästelee äidin luonteenomaiseen iloiseen tapaansa, mikä tuntuu keventävän hieman heidän kaikkien oloa. Setre ehtii astua äitinsä kanssa hissiin, kun tämä tarttuu häntä käsivarresta saadakseen Setren koko huomion. Äidin ilme on vakavoitunut, sellainen minkä Setre muistaa ankarasta keskittymisestä työntekoon. Tai siitä, kun äiti keskusteli hänen kanssaan mitä mieltä Setre olisi, jos he lähtisivät avaruuteen eivätkä ehkä enää koskaan palaisi.

”Minä en halua pelotella teitä ja olen varma että teille on selitetty nämä asiat jo aiemmin. Haluan kuitenkin varmistaa että sinä otat tämän asian vakavasti”, äiti sanoo ja pitää pienen paussin, varmistaakseen että Setre kuuntelee.

”Minä ymmärrän.”

”Hyvä. Jaan ei ole ensimmäinen avaruudessa syntynyt joka matkustaa Maahan, mutta ei heitä montakaan ole. Teidän täytyy ehdottomasti noudattaa kaikkia terveydenhoitohenkilökunnan ohjeita ja suosituksia, sekä huolehtia riittävästä sopeutumisesta ja levosta.”

Setre nielaisee. Hän on ollut asiasta huolissaan enemmän tai vähemmän siitä asti kun ensihuuma matkasta laantui. Hän tietää että Aseman painovoima ei ole läheskään niin voimakas kuin Maan, ja että siihen sopeutuminen tulee olemaan rankaa hänellekin, mutta erityisen raskasta Jaanille, joka ei ole koskaan kokenut vastaavaa. Hänen kudoksensa lihaksista luustoon ja aina nestekiertoon asti eivät ole sopeutuneet maapallolle. Taivas, Setre tietää että hänenkin luidensa massa on vähentynyt avaruudessa, vaikka vaikutuksia pystytäänkin nykyisellään hillitsemään. Hän tuskin pärjäisi enää potkunyrkkeilyssäkään entiseen malliin.

”Haluan, että te otatte aikaa matkasta toipumiseen Asema 1:llä. Haluan, että otatte aikaa sopeuttamistoimiin, kuten paineistuksiin, kiertoradalla. Haluan, että ulkopuolisen tarkkailun lisäksi sinä pidät silmällä Jaanin hengitystä, sykettä ja vireystilaa. Jos hän on yhtään outo, teidän pitää ottaa aikalisä”, äiti sanoo.

Hissi on jo saapunut oikeaan kerrokseen, mutta äiti ei päästä Setrestä irti vielä käytävälläkään. Setrellä ei kylläkään enää ole kiire nukkumaan, sillä unenpuute on haihtunut tehokkaasti hänen mielestään.

”Ennen kaikkea sinun on kuitenkin luvattava, ettei kumpikaan teistä kiirehdi ylittämään omia voimavarojaan”, äiti sanoo ja sipaisee hänen kasvojaan.

”Minä yritän, äiti, ihan totta”, Setre sanoo ja tarkoittaa sitä.

Äiti tyytyy puristamaan hänen kättään hiljaisuudessa, jonka vallitessa he kävelevät käytävää pitkin aina hyttiin saakka. Koska äiti on tutkija hänen huoneistonsa on hieman paremmin varusteltu – erillinen työpöytä, parempi keittonukkaus, tilavampi kylpyhuone. Mahdottoman paljon nerokasta säilytystilaa. Äiti vitsaili joskus viettäneensä niin vähän aikaa hytissään että löytää sieltä yhä uusia jippoja, kuten ylemmän suihkuhyllyn. Kukaan heistä ei osannut sanoa mitä varten se on.

Äidillä on yhä kansiollinen paperimuistiinpanoja ja -laskelmia, sekä pari vanhaa biologian kirjaa, vaikka suurin osa onkin skannattu pilveen. Ehkä ne saavat hänen olonsa tuntumaan enemmän kodilta. Setre ainakin muistaa miten hän oli istunut äidin työpöydän alle pudonneiden papereiden keskellä, samalla kun äiti oli levitellyt tietokoneen näytön edustalle kaksi eri kansiota, kolme kirjaa ja pari ammattilehteä, joissa julkaistuihin tutkimuksiin hän viittaili tiheästi raportin teoriaosaa pohjustaessaan.

”No niin. Tässähän tämä on”, äiti sanoo napaten pienen laatikon pöydältä. Se näyttää vanhalta älypuhelimelta isoine näyttöineen.

”Tämä on hieman vanhanmallinen kamera. Se on tehty puhelimen runkoon, niin että kuvia voi katsella, muokata ja jakaa laitteella. Soittamiseen tai muiden sovellusten käyttämiseen siitä ei kuitenkaan ole, lähes kaikki teho on kuvaamista varten”, äiti hymähtää ojentaen kameran Setrelle.

Setre ottaa krominharmaan ja mattapintaisen laitteen käteensä, huomaten sitten selkäpuolella suuren päälinssin sekä joitakin pienempiä kameroita. Siitä olikin aikaa kun hän oli pidellyt jotain tällaista – nykyään kaikki viestintä tapahtui korvanapin kautta, seinäpäätteistä tai tarvittaessa tiedostojenkin käsittelyyn soveltuvalla tabletilla.

”Minä toivoin että te ottaisitte paljon kuvia ja lähettäisitte niitä minulle, tablettini on siinä oletusvastaanottajana. Siten tuntuu vähän enemmän siltä kuin… kuin voisin olla…”

Äiti ei kykene lopettamaan lausettaan, vaan silittää kädellään Setren hiuksia, poskea. Kasvoilla on surumielinen hymy ja silmissä kyyneleitä, jotka tuntuvat ahtauttavan Setren omankin rinnan. Ilma on sakena sanoista ja tunteista, mitä kummankaan kieli ei kykene ilmaisemaan tarpeeksi hyvin.

”Minä tiedän”, Setre kuiskaa käheästi ja kietoo käsivartensa äidin ympärille.
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 343
  • kuppi teetä kaipaukseen
A/N: Hiemankaan vanhemman tekstin julkaiseminen aika kevyellä editoinnilla herättää kyllä ristiriitaisia fiiliksiä  :D Näillä näkymin heitän tähän vielä yhden osan, ja sen jälkeen voin kutsua tätä itselleni valmiiksi! Huh!




6.

Halki avaruuden


Jälkikäteen ajateltuna matka sujui yllättävän hyvin. Miehistö oli mukava, eikä yhtäkään suurta vikaa tullut, ainakaan sellaista joka olisi vaarantanut aluksen toiminnan. Setre sai välillä levättyäkin, vaikka leppoisampaa matkaa varten mukaan olisi pitänyt irrottaa vielä yksi laitevalvonnan työntekijä. Alalle ei kuitenkaan yllättäen kouluttautunut kovin paljon ihmisiä, ehkä hullun työtahdin vuoksi. Niinpä heidän resurssinsa ovat aina hieman rajoitetut.

Setrellä on viimeinen työvuoro ennen Asema 1:selle telakoitumista, ja hän on luvannut herättää Jaanin hyvissä ajoin ennen sitä. Hän yritti aikanaan kyseenalaistaa Jaanin vaatimuksen, mutta se keskustelu oli ollut aika lyhyt.

”Sinun unesi jäävät kyllä vähiin”, Setre oli sanonut.

”Ei sillä väliä. Minä haluan nähdä sen ja sinä tarvitset minua. Ja sitä paitsi, ensi yönä meille kahdelle on jälleen oma huone. Vihdoin. Enkä aio nousta siitä vuoteesta ihan heti.”

Setre oli joutunut nielaisemaan ja luettelemaan piin likiarvon päässään niin moneen desimaaliin asti kuin muisti karistaakseen Jaanin vihjailevan äänensävyn aiheuttamat mielikuvat päästään. Eikä asiasta enää puhuttu.

Kaikki laitteet toimivat virtuaaliraportin mukaan moitteetta, mutta varmuuden vuoksi Setre lähettää kuitenkin vielä droidin hakemaan koodit tarkastuspäätteistä. Sen jälkeen hän ottaa yhteyttä kapteeniin.

”Kuuleeko ohjaamo, täällä laitevalvonnan Setre Merjenko. Kaikki vaikuttaa toimivan normaalisti. Onko miehistöllä raportoivaa?”

”Kapteeni Daudi kuulee. Miehistöllä ei raportoitavaa, hallintalaitteiden operatiivisuus kunnossa. Telakoitumiseen noin kolmekymmentä minuuttia, valmistautukaa täysvalmiuteen”, kapteeni vastaa syvällä äänellään.

”Kuittaan.”

Setre lähtee suunnistamaan kiireesti majoitustiloja kohti. Jaan on onneksi tapansa mukaan nopea heräämään, eikä mene kauaakaan kun he seisovat komentokannella valvomassa saapumista asemalle. Asema 1 on selvästi suurempi kuin heidän oma kolmosensa, mutta Setre on kuulut kaikista parhaimman varustelun olevan kakkosasemalla. Sillä on parhaimmat edellytykset tukea elämää.

He eivät kuitenkaan ehdi ihastella lähestymistä kovin kauan, sillä kuten aina, tekemistä riittää.

”Jalaksen 3 b tartuntapinnassa ei ole kontaktia!”

”Nopeusmittareiden synkronointi heittää, suorittakaa uudelleen kalibrointi.”

”Tarkistakaa siltakammion paineistus ja happitasot manuaalimittauksella, elektroninen mittaristo ei välitä tietoja!”

Lopulta Jaan ja Setre juoksevat kumpikin tahollaan, kunnes alus on turvallisesti kiinnittynyt asemaan ja miehistönjäsenet ovat astuneet sen sisälle. Sitten he keräävät tavaransa ja astuvat aseman hangaariin. Ensin heidät viedään tavalliseen pitkän matkan rutiiniterveystarkastukseen, sitten huoneeseensa.

”Asemaa esitellään teille huomenna, mutta ensin on paras levätä kunnolla”, heitä ohjaava nainen sanoo pysähtyen ovelle, ”oven tunnistelevy on ohjelmoitu teidän sirullenne.”

”Kiitos”, Jaan sanoo ojentaen ranteensa lukijalle. Ovi liukuu hiljaa auki, aivan kuten heidän omassa huoneessaan. Äkkiä Setreä kouraisee koti-ikävä, mutta hän tunkee sen sivuun heilauttaakseen kättään naiselle, joka kiiruhtaa jo takaisin hangaariin.

Huone on melko samanlainen kuin heillä on kolmosasemalla, ehkä hieman pienempi. Jääkaapissa on ruokaa illaksi ja pöydällä on aseman pikakäsikirja.

Tässä huoneessa tosin on vain yksi sänky.

Mistä puheenollen…

”Mmmm”, Jaan hymisee kietoessaan kädet takaapäin hänen ympärilleen, ”loputtoman pitkiä viikkoja huoltajien, lääkäreiden ja lentomiehistön keskellä nukkuen. On ollut ikävä tätä.”

”Niin minullakin”, Setre sanoo, hieman huoahtaen kun Jaan painaa lantionsa vasten hänen takapuoltaan.

Jaan maistelee hänen niskaansa ja sivelee rintaa ohuen kankaan läpi, lähettäen väristyksiä pitkin Setren matkan uuvuttamaa kehoa.

”Mitä jos mennään tuolle sängylle”, Jaan mumisee Setren iholle, ”ja sitten pidän sinua hyvänä kunnes silmäsi eivät pysy auki?”

”Käy minulle”, Setre huokaisee.

Jaan virnistää vasten hänen ihoaan, kädet rullaten jo paitaa pois Setren päältä.

”Niin vähän arvelinkin.”



Seuraavana päivänä heille esittelee ykkösasemaa eräs sen päällystöstä, komentaja Greyton, joka on Jaanin isän vanhoja tuttuja. Setrelle ei ole selvää kuinka tiiviissä ajatuksenvaihdossa he kaksi ovat olleet viimeaikoina, mutta pelkkä Jaanin asema komentajan poikana riittää antamaan heille miehen silmissä eriarvoisen aseman.

Mistä näitä idiootteja oikein löytyy?

”Narcissus 2 lähtee ISS:lle – tai MKC:lle, mikäli niin mielitte – huomisaamuna. Teille on varattu paikat matkustajaluettelossa osastonjohtaja Annie Jonesin pyynnöstä.”

Tyyppi saa tosiaankin Setren veren kiehumaan. Ensinnäkin mies katsoo häntä hieman liian tietäväisesti käyttäessään kansainvälisen avaruusaseman venäjäkielistä lyhennettä, aivan kuin olisi siten nokkelasti osoittanut huomaavaisuuttaan Setren ”kulttuurillista taustaa” kohtaan. Toisekseen Greyton päästää suustaan sanan osastonjohtaja sellaisella huolimattomalla alentuvuudella, joka ei jää Setreltä huomiomatta. Hitto vie, Annie paiskii luultavasti päivässä rankemmin töitä kuin tuo mies yhdessä viikossa. Pelkässä laitevalvonnan yksikön ylipäällikkönä toimimisessa on hirvittävä määrä vastuuta.

Heidän astuessaan hissiin Greyton vetää huulilleen lipevännäköisen hymyn ja katsoo Jaania silmiin.

”Nuoriherra Cox, suokaa anteeksi röyhkeyteni, mutta minun on pakko ihmetellä mitä teidän kaltaisenne lahjakas miehen alku tekee laitevalvonnan rivityöläisenä. Teillä varmasti olisi ollut mahdollisuutta hakea muihinkin tehtäviin?”

Jaan vastaa miehelle hymyllä, jonka mielistelevyys lähestulkoon vetää vertoja Greytonin omalle. Samalla Jaanin omanarvontunto kuitenkin puskee ulos hänen joka ikisestä ihohuokosestaan, niin että kokonaisvaikutelma on nöyryyttävällä tavalla alentuva.

”Komentaja Greyton, mitä tuohon oikein voi sanoa? Koen nykyisen työtehtäväni itselleni mielekkääksi, sekä merkitykselliseksi tavalla joka on monessa muussa tapauksessa saavuttamatonta.”
Setreä lähes puistattaa miten paljon Jaan osaakin toisinaan muistuttaa isäänsä, mutta toisaalta Greyton on sen ansainnut.

”Vai niin”, mies toteaa rykäisten, ”mutta isällänne on varmasti ollut sanansa sanottavana asian suhteen?”

”Isälläni ei valitettavasti ole valtaa määritellä sitä, mitä hänen poikansa pitää tärkeänä. Näkemyksemme eroavat muun muassa omalla työllä saavutetun tuloksen arvottamisessa suositusten ylitse. Ja nyt, jos sallitte”, Jaan sanoo kylmästi hissin ovien avautuessa, ”meillä on kaiketi aikataulussamme joitakin sopeuttamisharjoitteita kiertoradalle matkaamista varten.”

”Niin, no…”

”Löydämme perille itsekin”, Jaan toteaa tarttuen Setren käteen, ”Tule, rakas.”

Sitten Jaan vetää Setren itseään vasten ja suutelee, perusteellisesti ja pitkään. Itse asiassa niin kauan että hissin ovet menevät uudestaan kiinni, vieden ravistellun näköisen komentaja Greytonin mennessään.

”Nähtävästi isä ei ole tullut maininneeksi ihan kaikille ystävilleen, että hänen rivityöläisenä suvun nimeä tahraava poikansa myös seurustelee venäläissyntyisen tutkijanpojan kanssa”, Jaan puhahtaa hänen huulilleen.

”Joskus sinä pelotat minua”, Setre mutisee ja suukottaa Jaanin huulia.

”Anteeksi”, Jaan kuiskaa, varastaa vielä yhden suukon.
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii