Kirjoittaja Aihe: Harakkatalvi, K-11, (modernisointi sadusta Villijoutsenet)  (Luettu 812 kertaa)

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 438
  • Phantom Thief of Hearts
Nimi: Harakkatalvi
Tyylilaji: moderni satu
Ikäraja: K-11
Yhteenveto: Silloin maailma oli reunoiltaan rispaantunut ja satuja tuntui versovan kartanon hämärillä käytävillä kuin sieniä. Me kuusi - minä, Joel, Leo, Heta, Miia ja Teo - eksyimme omaan taikapiiriimme ja ajattelimme, että se vuosi kestäisi ikuisesti. Mutta sitten tuli talvi, pakkaset ja pimeät yöt ja niiden myötä seikkailu, joka muutti kaiken. Harakkatalvi - niin minä myöhemmin sitä ajanjaksoa kutsuin.
Haasteet: Olipa kerran..., Originaali10, Finfanfun1000 (480.   Seikkailu), Yhtyeen tuotanto (Scandinavian Music Group - Rauhan laulu).

K/H: Harakkatalvi. Tätä pientä tarinanversoa olen hoivannut syksystä 2009 muodossa tai toisessa, mutta se vaati juuri tietynlaisen ympäristön kasvaakseen: rapistuneen omakotitalon narisevine portaineen ja suurine puutarhoineen. Aion hoivata tarinaa huolella. Tämä on sitten ehkä perinteisintä mahdollista YA-matskua. Teitä on varoitettu. :P

*

Are you going to Scarborough Fair?
Parsley, sage, rosemary and thyme
Remember me to one who lives there
For once she was a true love of mine


-Simor & Garfunkel, Scarborough Fair

*

 Silloin maailma oli reunoiltaan rispaantunut ja satuja tuntui versovan kartanon hämärillä käytävillä kuin sieniä. Me kuusi - minä, Joel, Leo, Heta, Miia ja Teo - eksyimme omaan taikapiiriimme ja ajattelimme, että se vuosi kestäisi ikuisesti. Mutta sitten tuli talvi, pakkaset ja pimeät yöt ja niiden myötä seikkailu, joka muutti kaiken. Harakkatalvi - niin minä myöhemmin sitä ajanjaksoa kutsuin.

*


Prologi

Ullakkohuoneet kuvataan tarinoissa aina arvoituksellisiksi ja auringontäplittämiksi, joten kun kuulin, että saisin Harmaavuoren sisäoppilaitoksen ainoan ullakkokamarin, ajattelin, ettei se oikeastaan olisi mikään ongelma. En ottanut huomioon sitä, että matkatavaroiden raahaaminen ylös asti saisi käsivarteni särkemään ja että minulla ei tulisi olemaan huonetovereita kuten kaikilla muilla tyttöoppilailla. Enkä sitä, että tarinat ovat melko usein väärässä.

Elokuun viimeisenä päivänä, sateisen iltapäivän nuokkuessa iltaa kohti, kiipesin naarmuisen matkalaukkuni kanssa natisevia portaita ulös. Koulun keittäjä oli antanut minulle avaimen ja suuntaohjeet, muttei tarjoutunut auttamaan. Askelmia oli jäljellä enää muutama kun laukkuni kahva päätti pettää ja koko hökötys vieri alas kylväen vaatteitani pitkin portaikkoa.

Siinä vaiheessa Leo astui mukaan kuvaan. Hän kurkisti ovensuusta portaikkoon ja huomasi aiheuttamani sekasotkun. Pikimustat hiukset sojottivat hämmentyneinä töyhtöinä pojan kasvojen ympärillä ja tummien silmien minuun heittämä katse oli utelias ja kummallisen torjuva samaan aikaan. Ilmeisesti tuskastunut ilmeeni ei riittänyt herättämään hänessä uinuvaa ritarillisuutta, sillä poika kääntyi kannoillaan ja olisi kadonnut ilman avunpyyntöäni:

”Olisitko kiltti ja nostaisit muutaman tavaran? Minä tulin tänne Oulusta asti, haluan vain nukkumaan ja...”

Ennen kuin ehdin lopettaa vuodatustani, Leo kohautti olkiaan ja poimi käteensä villasukkaparin. Hän kiipesi portaita pitkin ylöspäin keräten omaisuuttani, minä lähestyin vastakkaisesta suunnasta. Suunnilleen puolivälissä sain pojalta vaatemytyn ja puolittaisen nyökkäyksen. Vasta kun hän oli ehtinyt takaisin ovelle havahduin tarpeeksi tiedustellakseni auttajani nimeä.

”Leo.”

Siinä kaikki. Ei kovin erikoinen ensikohtaaminen. Minä selvisin kammariin tavaroideni kanssa ja järjestin ne pikkuruiseen kaappiin nurkassa. Ulkona tihkutti, huoneen ainoasta ikkunasta näki pisaroiden kirjoman lasin läpi takapihalle. Huoneeni oli pieni ja hämärä, kellanruskeat tapetit täynnä naulanreikiä ja rasvatahroja menneiltä vuosilta. Vuoteen päiväpeitteeseen oli kirjottu päivänkakkaroita, kirjoituspöydän kulmalla nökötti maljakko johon joku oli asetellut kuivakukkia.

Kun myöhemmin soitin kotiin, kerroin äidille heleänvihreästä sammaleesta jota kasvoi ikkunalaudalla ja iloisesta räsymatosta – niistä kahdesta asiasta, joista huoneessani pidin. Ripustin kalenterini seinälle ja lajittelin koulutarvikkeet kaapin päälle. Kirjahyllyä kammarissani ei ollut, joten pinosin mukaani otetut teokset pöydälle umpimähkään. Asetin niiden viereen myös perhevalokuvan ja pysähdyin katselemaan sitä hymyillen. Kuva oli otettu vuosia sitten. Silloin hiukseni olivat olleet vielä pellavanvaaleat, nykyään ne olivat tummuneet maantienvärisiksi. Muistutinkin nykyään ehkä enemmän kuvassa näkyvää äitiäni kuin nuorempaa itseäni. Ainoastaan harmaanvihreät silmät olivat säilyttäneet värinsä ajasta piittaamatta.

Kun kaikki järjestely oli tehty, istuin pitkään vuoteella tuijottaen seinää apaattisesti. Jos olisin aloittanut Merikosken lukiossa, en olisi koskaan tullutkaan Kauniaisiin. Äitini oli kuitenkin saanut jostain käsiinsä Harmaavuoren esitteen, ja kun hän kertoi tähtitieteen ja kasviopin tunneista, pienistä oppilasryhmistä ja kartanomaisesta päärakennuksesta, minä tietenkin innostuin. En ajatellut miten kauas kotoa muuttaisin tai mitä ystävyyssuhteilleni tapahtuisi – minä vein hakupaperit postilaatikkoon heti seuraavana aamuna.

Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi. Koulu alkaisi vasta huomenna, eikä minun tehnyt mieli lukea mitään. Tuskin olisin jännitykseltäni pystynyt keskittymäänkään. Pitkän pähkäilyn jälkeen nousin ja lähdin alakertaan etsimään ruokasalia, josta keittäjän ohjeiden mukaan saisi illallista.

Ruokasalissa oli autiota, mutta tiskiltä löytyi illallistarpeita, joten voitelin itselleni leivän ja istuin syömään. Ehkä muut olivat jo ehtineet syödä tai tutustuivat parhaillaan toisiinsa asuinsiivissään, ajattelin katkerana. Minä sen sijaan eläisin koko vuoden ylhäisessä yksinäisyydessäni vain siksi, että ilmoittauduin viimeisenä ja tavalliset huoneet oli jo varattu.

”Hei!” hätkähdin äkillistä tervehdystä. Ovensuussa seisoi kaksi tyttöä. Ilmeisesti he olivat vasta tulleet ulkoa – hiuksista tipahteli vettä ja kengissä oli kuraa. Pidempi tytöistä hymyili minulle leveästi, lyhyempi ei nostanut katsetta lattiasta.

”Hei”, minä vastasin. ”Oletteko tulossa iltapalalle?”

”Ihan kohta. Viemme vain takit kuivumaan – siellä on hurja ilma – ja tulemme sitten.”

Minä pudistin päätäni. Tytöt katosivat sadetakit heiluen käytävään ja jättivät minut taas yksin. Vasta kun kuulin tuolin jalkojen raapivan lattiaa ja käännyin katsomaan taakseni, näin, että Leo oli ilmeisesti istunut salissa koko ajan. Poika vei astiansa tiskattaviksi ja käveli ohitseni sanaa sanomatta.

”Kiitos avusta”, minä totesin hänen selälleen. Olkapäiden kohautus, siinä kaikki. Sitten poika oli taas poissa.

Kauan minun ei tarvinnut pohdiskella Leon juroutta, sillä tytöt liittyivät seuraani. Pian opin, että minua ensin puhutelleen nimi oli Heta ja hänen seurassaan kulkevan ujomman tytön taas Miia. Heta kertoili vuolaasti heidän tutkimusretkestään ulkona, vanhoista omenapuista takapihalla, tyhjästä tallirakennuksesta ja rengaskeinuista. Miia nyökkäili hänen sanoilleen, muttei itse puuttunut keskusteluun juurikaan. Hän sekoitti vain vaitonaisena kaakaotaan, lusikka kilahteli kupin valkoisia reunoja vasten. Kullanruskeat hiukset riippuivat silmillä, joten en nähnyt Miian kasvoja tai hänen ilmeitään.

”Asutteko te samassa huoneessa?” minä kysyin, kun Heta sai raporttinsa lopetettua. Tytöt nyökkäsivät tismalleen samaan aikaan.

”Entä sinun huonetoverisi?”

”Minulla ei ole sellaista”, vastasin. Kuvailin pienen ullakkohuoneeni ja saapumiseni, jopa kohtauksen portaikossa. Miia kohotti katseensa Leon nimen kuullessaan. Hänen harmaansinisissä silmissään oli häivähdys hymyä.

”Me törmäsimme häneen myös”, Heta tuhahti. ”Varsinainen kummajainen.”

”Ehkä hän avautuu tuosta vielä kun lukuvuosi edistyy?” ehdotin, vaikka jokin varoitti minua jo silloin. Leo ei vaikuttanut helposti ystävystyvältä tyypiltä, mutta Heta sen sijaan kylläkin. Olimme tavanneet vasta hetkeä aiemmin ja jo nyt hän sai minut nauramaan. Miiakin tuntui viihtyvän Hetan seurassa. Hän turvautui romuluiseen tyttöön kuin pelastusrenkaaseen. Kun Heta heilautti päätään taaksepäin ja nauraa hohotti, Miia peitti hymynsä kämmeneensä. Kun Heta kurtisti kulmiaan ärtyneenä jollekin, Miia nyökytteli.

”Oletko muuten jo nähnyt lukujärjestyksen?” tällä kertaa kysyjä oli yllättäen Miia. Kun pudistin päätäni, hän kaivoi selkärepustaan kokoon taitellun paperin ja ojensi sen minulle.

Aluksi kaikki näytti ihan normaalilta. Tiesin jo etukäteen erikoisemmista aineista ja historian sekä kirjallisuuden korostamisesta. Vasta kun ehdin lukemisessani perjantain kohdalle, hätkähdin. Luovaa ajattelua.

”Mitä tuo on olevinaan?”

”Sitä mekin ihmettelimme. Ehkä se tarkoittaa kotitehtävien tekemiseen varattua aikaa tai jotain muuta”, Heta pohdiskeli.

”Tai on synonyymi taideaineille”, ehdotin.

”Ei voi olla. Kuvaamataidolle, musiikille ja käsitöille on varattu omat lohkonsa”, Heta tyrmäsi.

”Eiköhän se selviä meille viimeistään perjantaina”, Miia haukotteli. Hän nielaisi loputkin kaakaostaan ja nousi sitten seisomaan. Hetakin vilkaisi kelloaan ja sitten kaksikko toivotti hyvät yöt.

Kun kiipesin portaita pitkin omaan huoneeseeni, kaikki tuntui jo kotoisammalta. Harmaavuori ei ehkä ollutkaan niin kauhea paikka – ainakin olin jo tutustunut kolmeen muuhun opiskelijaan. Tai no, Leoa ei ehkä voinut laskea yhdeksi heistä, kun tämä kerran oli vaivautunut puhumaan minulle tasan sen verran, että kertoi nimensä.
Pohdin yhä hiljaisen pojan arvoitusta kun astuin sisään kamariini. Siellä oli yllättävän kylmä – olin ilmeisesti unohtanut ikkunan auki. Kun kurkotin sulkemaan sen, huomasin, että tuuli oli heittänyt sisään sinimustan linnunsulan.
« Viimeksi muokattu: 24.10.2019 12:48:18 kirjoittanut Nevilla »
if I don't follow my heart this time
I'm gonna forget what this life is all about
I'm gonna take that path I'm going in on my own
I'm gonna take that fear and wear it like a crown

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 834
Uudelleentulkinnat saduista ovat ihan parasta. <3 Ja Villijoutsenista vieläpä, se on yksi suosikeistani! :) Sisäoppilaitokset ja vastaavat ovat minusta aina kiehtova miljöö, ja tässä prologissa oli jo tosi viehättävä tunnelma. Kuvailusi on kyllä aina yhtä kaunista, sitä on ilo lukea. Tykkään siitäkin, että tämä sijoittuu Suomeen. Koetan jatkossa kommentoida vähän kattavammin, mutta jään siis ehdottomasti seuraamaan tätä.
sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

moodrose

  • explorer
  • ***
  • Viestejä: 124
  • ava © Sokerisiipi
    • vlaurelia.blogspot.com
Todella mukaansatempaava aloitus! Jo heti ensimmäinen kappale oli yhtä aikaa arvoituksellinen että informatiivinen. Pidän kovasti kirjoitustyylistäsi, tuntuu siltä että miltei kaikki kirjoittamasi lauseet tuovat jotain lisäarvoa tarinaan sen sijaan, että välissä olisi tyhjiä sanoja. Osaat siis niin sanotusti laittaa paljon informaatiota pieneen pakettiin. 

Suosikkilauseeni tästä ekasta luvusta oli varmaankin seuraava:

Lainaus
Kun myöhemmin soitin kotiin, kerroin äidille heleänvihreästä sammaleesta jota kasvoi ikkunalaudalla ja iloisesta räsymatosta – niistä kahdesta asiasta, joista huoneessani pidin.

Tämä oli jotenkin aivan ihana ja sympaattinen lause. Tästä tulee mieleen joskus lukemani kirjoitusvinkki siitä, että pienet, usein merkityksettömältäkin tuntuvat yksityiskohdat kertovat monesti paljon enemmän kuin suuret linjat. Kyseisessä postauksessa käytettiin esimerkkinä sotaa: monesti voi olla vaikuttavampaa lukea vaikka poltetun kaupungin raunioista löytyvästä pienen pojan sukasta kuin itse kaupungin polttamisesta. Tämä kyseinen lauseesi oli vähän iloisempi esimerkki, mutta samalla tapaa osoitti sen, että tuollaiset pikku-yksityiskohdat kuten yksittäinen sammalpläntti ikkunalaudalla voivat kertoa enemmän tilasta kuin pitkä pätkä yksityiskohtaista kuvailua. Samalla tapaa realistinen kuvaus, sillä harvoin uuteen paikkaan muuttaessamme käymme heti läpi paikan jokaista nurkkaa vaan juuri nimenomaan tuollaiset hassut tai söpöt yksityiskohdat voivat kiinnittää paremmin huomiomme :)

Hahmotkin vaikuttivat eläväisiltä ja aidoilta omanlaisiltaan persoonilta, omaksi suosikikseni ehkä nyt alkuun osoittautui Leo, olen jotenkin aina rakastanut tuollaisia vähän arvoituksellisia outolintuja.

Jään ilolla seuraamaan ja odottamaan, miltä Villijoutsenten satu tässä modernisoinnissa näyttää!

Sokerisiipi

  • Teekuningatar
  • ***
  • Viestejä: 3 926
Mielenkiintoinen aloitus. Ihastuin miljööseen saman tien, ja kun Kauniainen mainittiin, sisälläni läikähti lämpimästi. Tuli ihan omat kansanopistoajat tästä mieleen <3 Myönnän, että itsekin romantisoin ullakkokamareita ;D Harmaavuori kuulostaa myös ihanalta, kuten tarinan nimikin, Harakkatalvi, oi <3 Sinulla on usein todella kauniita otsikoita eikä tämä ole poikkeus! Vähän jo esiteltiin tyyppejä. Leo vaikutti kiehtovalta omituisuutensa ja sulkeutuneisuutensa vuoksi. Puhelias Heta ja ujo Miia. Kivaa, että kertoja sai jo vähän tehdä tuttavuutta kolmen eri tyypin kanssa, hän, kun harmitteli yksinäisyyttä, johon osaan itsekin samaistua.

Jään seurailemaan :3


hei rakas kerro mulle
mikä on tää tunne
kun ei riitä linnunratakaan