Ankaraa virtaa vastaan, K-11 | raapalesarja 7/7

[Sielulintu]

Nimi: Ankaraa virtaa vastaan
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: Max K-11
Haasteet: Spurttiraapale V

A/N: Tässä jälleen monien muiden tekstieni kanssa samaan fantasiamaailmaan sijoittuva raapalesarja. Jotkin asiat ehkä avautuvat hiukan enemmän ja paremmin, jos on lukenut ensin tekstin Vallan painopiste, S. Ilman senkin lukemista uskoisin tämän avautuvan ihan hyvin. Vuosiluvut otsikoiden alla ovat maailman omaa ajanlaskua ja helpottavat tekstien asettamista aikajanalle.

1.   Ansalankoja
Vuosi 502
Ikäraja: S
Sanamäärä: 300

Aurinko paistoi täydeltä terältä neuvottelusalin suuriin ikkunoihin saaden koko tilan muistuttamaan tukahduttavaa pätsiä. Kuumuus ei kuitenkaan ollut tilanteen ainut piinallinen seikka. Sitäkin paljon pahemmin Dorenia vaivasi keskustelu, jota pöydän ympärillä parhaillaan käytiin.

”Periksi ei voi antaa. Ne vaativat aina vain enemmän, jos niille lähtee myönnytyksiä tekemään”, ilmoitti hopealla koristeltuun viittaan pukeutunut mies Dorenin vasemmalla puolella.
”Toisaalta kansa pelkää uusia taisteluita. Väki kaipaa rauhaa, kun edellisestä suurvoitosta on vasta kahdeksan vuotta”, huomautti arvokas, harmaapartainen aatelinen pöydän keskivaiheilla.
”Heikkojen puhetta. Me emme peräänny emmekä lahjo niitä metsäläisiä hiljaisiksi. Haltiat eivät lähde sotimaan meitä vastaan. Nähtiinhän se jo viimeksikin, etteivät ne meille pärjää. Niissä on paljon vikaa, mutta eivät ne tyhmiä ole. Kääpiötkään eivät ole vaatineet takaisin menetettyjä maitaan väkivalloin, ja sitä paksukalloisempaa sakkia saakin jo tosissaan hakea.”

Hyväksyvä naurahtelun ja myöntelyiden sorina seurasi mielipiteensä ilmaisseen naisen sanoja. Doren tunsi sisikuntansa kouristelevan kammottavalla tavalla. Nainen, kenraali Fiana Doss oli kunnioitettu ja pelättykin henkilö. Hän oli kiistämättä älykäs, mutta toista yhtä kylmää ja armotonta henkilöä Doren ei ollut elämässään tavannut.

Tapa, jolla hän puhui itäisten metsien haltiakansasta ja kääpiöiden kunniallisesta joukosta, oli suorastaan kuvottavan alentava. Kuulosti siltä kuin Doss olisi puhunut olennoista, jotka eivät sen paremmin ajatelleet kuin tunteneetkaan. Doren olisi halunnut huutaa, lähteä pois paikalta, mitä tahansa, mutta hänen oli istuttava siellä, missä päätökset tehtiin.

”Entä teidän mielipiteenne, kunnioitettu hallitsija?”
Doren nielaisi tyhjää ja puristi kätensä nyrkkiin. Dossin katsetta kohtaamatta hän osoitti vastauksensa pöydän tummalle puupinnalle:
”Mitä se haittaa, vaikka Elyifea saisi itsehallintoasemansa. Se oli kuitenkin haltioiden pääkaupunki.”
Ja on edelleenkin, Doren lisäsi kapinallisesti mielessään.

”Mielestäni toimitte nyt hivenen harkitsemattomasti. Jospa palaisimme aiheeseen kahden kesken tänä iltana samalla, kun päätämme, mitä kapinahengestä viime viikolla kiinni jääneille vangeille tehdään.”
Rautakoura puristui tiukasti Dorenin sydämen ja keuhkojen ympärille. Hän oli ansassa. Doss olisi yhtä hyvin voinut sanoa suoraan, että Dorenin yhteistyöhalukkuudesta riippui tusinan vangin henki.

[Sielulintu]

A/N: Tässä eilisen raapale, jota en illalla ehtinytkään julkaisemaan.

2.   Sirpale vapautta
Vuosi 503
Ikäraja: S
Sanamäärä: 300

Doren kumartui eteenpäin piiskaavaa tuulta vastaan. Ori oli samaa mieltä vauhdin viehättävyydestä, sillä se pani parastaan kapealla kärrytiellä. Doren antoi hevosen juosta siitäkin huolimatta, että hänen oli tarkoitus tutkia ympäristöä jälkien varalta. Etsintäkuulutettuja metsästäessä ei tosiaankaan kuulunut nelistää kuin demonien takaa-ajamana, mutta ei hän onnistua halunnutkaan.

Hänen oli edelleen vaikeaa uskoa onneaan. Oli käsittämätöntä, että hänet oli päästetty tänne, tutkimaan yksikseen korpiseutuja ja jäljittämään kaukaista sukulaistaan Iroth Chirizeä, joka oli haluttu hengiltä jo vuosikausien ajan. Tämä oli ensimmäinen kerta Dorenin elämässä, kun kukaan ei seurannut hänen kannoillaan eikä huomioinut silmä tarkkana, mitä hän teki. Oli vaadittu melkoisesti näyttelytaitoja saada valtakunnan todelliset vallanpitäjät uskomaan, että hän halusi nähdä etsityn etäsukulaisensa päättävän elämänsä keskusaukiolla.

Yksin häntä ei sentään ollut alun perin matkaan päästetty. Kaksi enemmän lihaksia kuin järkeä omaavaa vartijaa oli kulkenut hänen kanssaan alkumatkan, mutta tryafien, pahantahtoisten ja sitäkin vaarallisempien tulidemonien hyökkäys oli jättänyt hänet jatkamaan taivaltaan yksin. Doren yritti olla pahoillaan miesten kuolemasta. Erityisen hankalaa se kuitenkin oli aina silloin, kun hän muisti ilkeämieliset naurut, joita nyt edesmenneet vartijat olivat päästelleet kuvitellessaan Irothin kohtaloa.

Hovissa ei ilahduttaisi, kun tieto hänen yksinäiseksi muuttuneesta retkestään ehtisi sinne saakka. Toisaalta minkä hän tryafien hyökkäykselle mahtoi. Oli pieni ihme, ettei hänkin nyt lojunut kuolleena vartijakaksikon rinnalla. Ori heitti päätään ja korskahti kuin hänen ajatuksensa aavistellen. Doren huikkasi sille kiitoksensa viiman ylitse. Hänen pakonsa olikin pitkälti hevosen nopeuden ja voiman ansiota.

Viimein ratsu suostui hidastamaan vauhtiaan ja lopulta jopa siirtymään käyntiin. Doren vilkuili uteliaana ympärilleen ja katsahti sitten satulalaukusta kaivamaansa karttaa. Paperinpala ja ympärillä avautuva maisema eivät tuntuneet sopivan yhteen. Tyytyväisenä hän taputti ratsunsa kaulaa. Pieni eksyminen vai lisäisi aikaa, jonka hän sai viettää Orannonin muurien ulkopuolella. Hän tiesi, että paluu vielä koittaisi, sillä velvollisuudentunto ei antanut hänen sysätä sentään aivan kaikkea päätäntävaltaa inhotun isänsä entisille sylikoirille. Hänen oli ainakin yritettävä viedä asioita parempaan suuntaan.

[Sielulintu]

3.   Lämpöä pimeässä
Vuosi 504
Ikäraja: S
Sanamäärä: 300

Vankityrmä oli yllättävän pieni ja jäätävän kylmä. Doren yritti ehdottaa, että edes kahleet hänen ranteistaan irrotettaisiin, mutta vartija vain nauroi. Nainen antoi raskaan kalterioven jysähtää kiinni ja poistui mennessään pilkallisesti ilkkuen.

Doren huokaisi ja istahti kosteutta tihkuvalle kivilattialle. Koko homma oli silkkaa näytöstä, jonka oli luultavasti tarkoitus saada hänet yhteistyöhaluiseksi. He eivät voisi tappaa häntä ilman epäjärjestyksen riskiä. Siihen ryhdyttäisiin todennäköisesti vain, jos hän aiheuttaisi vakavia ongelmia. Pelkkä lain vahvistamisesta kieltäytyminen toisi korkeintaan muutaman yön vedellä ja leivällä telkien takana. Tämä oli ensimmäinen kerta kun uhkaus selliin pistämisestä todella toteutettiin, mutta mahdollisuutta oli väläytelty usein.

”Seuraa, lopultakin”, sanoi ääni pimeydestä.
Doren hätkähti ja yritti nähdä, mutta soihtuja ei palanut missään. Pimeys oli läpitunkematon.
”Kuka siellä?” Doren tiedusteli.
”Vanki vain. Aroseth Chirize, jos nimen tahdot.”

Hetkeen Doren ei osannut sanoa mitään. Miksei hän ollut kuullut, että haltia oli saatu kiinni? Iroth, jota hän oli itse reilu vuosi sitten ollut etsivinään oli edelleen karkuteillä, mutta tämän isä oli ilmeisesti saatu napatuksi. Mitäköhän muuta hänelle oli jätetty kertomatta?

”Pahoittelut”; Doren sanoi mitään ajattelematta.
”Mistä niin?”
”Siitä, että jouduit tänne.”
”Älä turhaan. Eivät ne uskalla minulle mitään tehdä, koska muuten mellakointi alkaa varmasti. Haltiat eivät ilahdu, jos Elyifean armeijan johtajalle käy jotakin. Varmaankin vain yrittävät säikytellä minut hiljaiseksi.”
”Tuttu tunne”, Doren vastasi. ”Mitä tarkoitat Elyifean armeijalla?”
”Pelkkää piskuista joukkoa, joka yrittää estää kuninkaan miehiä viemästä viimeistäkin itsenäisyyden murusta pääkaupungistamme. Saanko minä puolestani tietää, kenen kanssa keskustelen?”

Doren liikahti levottomasti. Häntä ei lainkaan houkutellut henkilöllisyytensä paljastaminen haltian äskeisten sanojen jälkeen.
”Doren Fangol, hauska tutustua”, hän lopulta sai puserretuksi ulos.
Sama henkilö, jonka isän takia sinulla ei ole enää vaimoa eikä kohtaehkä poikaakaan, Doren jatkoi synkkänä mielessään.

Arosethin olisi pakko inhota häntä. Niinpä järkytys olikin suuri, kun pimeydestä kantautuivat haltian sanat
”Uskoisin pitäväni sinusta huomattavasti enemmän kuin isästäsi.”
Tyrmän kylmyydestä huolimatta Doren tunsi lämmön tulvivan sisälleen.

[Sielulintu]

4.    Vahingossa vastahankaan
Vuosi 504
Ikäraja: S
Sanamäärä: 300

Väkeä tungeksi keskusaukiolle suoranaisina hyökyaaltoina. Ihmiset painautuivat toisiaan vasten ja pakkautuivat massana puhujankorokkeen ympärille. Doren yritti pysyä rauhallisena, mutta vellova tungos teki siitä vaikeaa. Hän tiesi, etteivät läheskään kaikki paikalla olevista palaneet halusta kuulla hänen puhuvan. Jos Orannonin kaupungissa sattui olemaan vähänkään tavallista silmäätekevämpi tapaus, kuninkaan puheiden väliin jättämisellä saattoi olla ikäviä seurauksia. Hän ei osannut päättää, oliko pahempaa puhua vastentahtoisille vai innokkaille mutta pian pettyville kuulijoille.

Itse Doren toivoi mitä tahansa estettä tai hämminkiä, jonka vuoksi koko puhe jäisi pitämättä. Eikö raju ukkoskuuro pyörremyrskyksi äityvine tuulineen voisi tulla tilaisuutta lykkäämään tai hevoslauma karata laitumilta sekoittamaan yleisen järjestyksen? Mitään sellaista ei tietenkään tapahtunut, ja äkkiä sotilasvartion torvien törähdykset vaativatkin jo hiljaisuutta. Yleisö noudatti vaatimusta liiankin hyvin.

Doren vilkaisi hermostuneena alas saamaansa lappuun, joka lojui sille tarkoitetulla telineellä yleisöltä piilossa.
”Hyvää riemun päivää arvoisat kansalaiset”, Doren aloitti rauhallista nuottia tavoitellen.
Keskittyminen kuitenkin kärsi pahasti, sillä ajatukset eivät suostuneet vaikenemaan. Miten joku saattoi olettaa, että hän kykenisi pitämään uskottavan juhlapuheen, kun hän kerran itsekin inhosi koko juhlaa? Miksei joku muu voinut tehdä tätä?

”Tänään on tullut kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä, kun valtasimme...” Doren jatkoi ja tajusi heti tehneensä virheen. ”kun yhdistyimme suureksi ja uljaaksi Gredethean valtakunnaksi.”
Hänen ei tarvinnut edes vilkaista korkeuksiin kohoavien katsomoiden yläriveillä istuviin neuvonantajiinsa tietääkseen, etteivät nämä olleet tyytyväisiä. Siitäpä saivat, kun pakottivat hänet tällaiseen. Tällä kertaa hän ei edes yrittänyt vastustaa tahallisesti, sillä eihän typerän esityksen pitäminen suoranaisesti ketään vahingoittanut. Vastustus tuli vahingossa, aivan kuin hänen suunsa olisi tehnyt virheitä omasta tahdostaankin.

”Jatkakaa kukin kykyjenne mukaan ylvään maamme hyväksi tehtävien, yhteisten ponnistusten parissa”, Doren takelteli puheen päätökseen hankalalla lauseella runsaan neljännestunnin kuluttua.
Väkijoukko puhkesi osoittamaan suosiota innokkaimmin siellä, missä vartijat seisoivat. Yleistunnelma oli kuitenkin vaisu, ja Doren tiesi pitäneensä yhden historian surkeimmista esityksistä. Siitä huolimatta helpotus oli ainut tunne hänen laskeutuessaan portaat korokkeelta, pois yleisön huomion keskipisteestä.

[Sielulintu]

5.   Todellinen koski
Vuosi 505
Ikäraja: S
Sanamäärä: 300

Kun Doren kuuli koputuksen yksityisiin tiloihinsa johtavalta ovelta, hän ei osannut ennakoida mitään poikkeuksellisen kammottavaa. Oli melko tavallista, että häntä tultiin hakemaan milloin mihinkin. Pahat aavistukset heräsivät, kun hän näki tulijan. Kenraali Doss ei koskaan alentunut noutamaan häntä itse yhtään mihinkään.

Nainen astui sisään kuin omasta ovestaan vastalauseet syrjään huitaisten. Hän lampsi huoneen poikki ja viittasi Dorenia seuraamaan. Doren pysähtyi mahdollisimman etäälle Dossista tuijottaen kenraalia kiukun ja pelon sävyttämin tuntein.

”On ollut levottomuuksia.”
Sanat leijuivat ilmassa ja tuntuivat kaikuvan kiviseinistä.
”Tiedän”, Doren vastasi eleettömästi.
”Ne lopetetaan.”
Lause oli edellistäkin lyhyempi mutta sitäkin hyytävämpi.

”Kuinka?” hän sai kysytyksi.
”Näin.”
Doss kohotti paksua ja virallisen oloista paperinippua.
”Ensimmäinen sivu kertonee kylliksi”, hän sanoi pahantahtoisesti hymyillen ja tyrkkäsi nivaskan vasten Dorenin rintaa.

”Lakimuutos kapinallisuutta koskien”, Doren luki.
Hänen silmänsä kiirehtivät etusivua alaspäin, ja rivi riviltä hänen kauhunsa lisääntyi. Kenraali Doss oli taatusti pelkkä iljettävä, ruumiillistunut painajainen kuvottavine lakiluonnoksineen.

”Se on valmis, kuten epäilemättä näet. Siitä puuttuu enää sinun allekirjoituksesi.”
”Ja sitä te ette saa!”
Hän tajusi vain etäisesti huutavansa.
”Minä en kirjoita nimeäni tuohon. Te ette voi asettaa kuolemantuomiota kapinasta epäillyille. Te ette vain voi!”

”Emmekö?”
Kenraali Dossin ääni oli vaarallisen pehmeä.
”Ette. Te tarvitsette  allekirjoituksen, enkä minä anna sitä. Ilman nimeäni tuo ei astu voimaan.”
Dossin jäisten silmien syvyydessä välähti, mutta hänen äänensä oli entistäkin tyynempi.
”Siinä tapauksessa meillä on ongelma. Annan sinulle kolme kuukautta aikaa. Olen avokätinen. Ellet siinä ajassa ole ottanut minuun yhteyttä lain allekirjoittaaksesi, meidän täytyy suostutella sinua. Minä odotan.”
Niine hyvineen nainen sieppasi lakinsa Dorenin raivosta tärisevistä käsistä ja marssi tiehensä vailla merkkiäkään pettymyksestä.

Oven sulkeuduttua naisen perästä kiukku Dorenin sisältä valui tyhjiin. Sen korvasi outo epätoivon ja turran epäuskon seos. Pieni ääni hänen mielessään kertoi hänelle, että tätä olisi pitänyt osata odottaa. Koko hänen elämänsä oli ollut pelkkää vastavirtaan uimista, mutta nyt oli tultu ensimmäiseen todelliseen koskeen.

[Sielulintu]

6.   Ensimmäinen pisara
Vuosi 506
Ikäraja: K-11
Sanamäärä: 300

Talvipäivänseisaus tuli ja meni. Sinä vuonna talvi oli kylmä Orannonissakin, ja pohjoisempana oli todellisia ongelmia. Kylmyys ja sen muassaan tuoma hätä näyttäytyivät kansan normaalia äänekkäämpänä protestointina, jonka syyt Doren ymmärsi turhankin hyvin. Kukaan ei taatusti ilahtunut, kun aitasta vietiin veroina viimeinenkin viljasäkki tai kun perheen elannon hankkivia aikuisia kiskottiin kodeistaan tekemään alipalkattua työtä milloin mihinkin päin valtakuntaa.

Kaiken tämän keskellä ajatus kenraali Dossista ja tämän kolmesta kuukaudesta häilyi jatkuvasti hänen mielensä laitamilla. Aika kului ensin hitaasti, mutta mitä lähemmäs hänen kammoamansa päivä ehti, sitä nopeammin aika kului. Se loikki eteenpäin yhä suuremmin harppauksin, ja pian määrätystä kolmesta kuukaudesta oli jäljellä enää viikko, sitten päivä ja lopulta ei enää mitään.

Kun Doren kuuli oveltaan koputuksen, hänen ei tarvinnut arvailla tulijan henkilöllisyyttä. Tyytyväiseen hymyyn kenraalin kasvoilla hän ei kuitenkaan ollut osannut varautua.
”Kas niin, kuninkaani. Aika on täyttynyt, enkä ole saanut sinulta sen paremmin allekirjoitusta kuin viestiäkään. Tämä merkinnee sitä, ettet ole muuttanut mieltäsi.”
”En ole”, Doren äyskähti.
”Siinä tapauksessa meidän on mentävä muuttamaan se yhdessä. Minä autan.”

Ei olisi ollut hyötyä kieltäytyä. Hän olisi saanut kenties hetken armonaikaa, mutta luultavasti jo seuraavana yönä Dossin käskyttämät sotilaat olisivat hakeneet hänet ja pakottaneet kaikessa hiljaisuudessa hänet sinne, mihin hänet nyt ikinä haluttiinkaan. Parempi oli mennä itse.

He kulkivat ääneti linnan halki ja alas tyrmiin johtaviin portaisiin. Doren aprikoi, aiottaisiinko häntä taas kurittaa yhdellä tyrmistä.
”Et sinä. Tällä kertaa sinuun ei koske kukaan”, Doss naurahti kolkosti, ja Doren värähti tahtomattaankin.

Ja pian hän ymmärsi kenraalin sanat. Kokonaiset puoli tuntia hänet pakotettiin katselemaan, kuinka vangittua haltiaa rääkättiin, ruoskittiin, potkittiin ja pakotettiin nielemään haltioille erityisen haitallista suolavettä. Vasta kun Doren vannoi oksennusta nieleskellen allekirjoittavansa mitä tahansa, mitä Doss vaati, esitys lopetettiin. Dorenin seuratessa kenraalia yläkerroksiin hän pani kummallisen etäisesti merkille, että pisara haltian verta oli lentänyt hänen kädelleen.
”Ensimmäinen pisara”, hän sanoi hiljaa Dossin läsnäolosta piittaamatta.

[Sielulintu]

7.    Lastu
Vuosi 506
Ikäraja: K-11
Sanamäärä: 300

Ensimmäisen kapinallisuudesta epäillyn teloitus tapahtui vain muutama päivä sen jälkeen, kun Doren oli  suostunut antamaan laille hyväksyntänsä. Kapinallisia oli tuomittu kuolemaan ennenkin, mutta tämä oli silti eri asia. Nyt tuomiolle saattoi joutua syytönkin, jota vain epäiltiin. Vedenpitäviä todisteita ei enää vaadittu, ja Doren oli kohtuullisen varma, että ensimmäinen lain takia kuoleva ei ollut kapinallisia nähnytkään. Tämä oli esitys samaan tapaan kuin haltian kiduttaminen Dorenin edessä. Tämä oli varoitus kaikille.

Tuomioiden määrä vaihteli suoraan sen mukaan, kuinka paljon ongelmia ja vastustusta valtakunnan johto kohtasi. Jos oli hyvä ja rauhallinen hetki, aukio pysyi useammin tyhjänä. Jos taas levottomuuksia oli enemmän, myös hirsipuu oli kovemmalla käytöllä. Doren vihasi sitä enemmän kuin muisti vihanneensa mitään milloinkaan.

Silti hän pakottautui katsomaan joka ikisen tuomion täytäntöönpanon. Hänen ei olisi ollut pakko. Vain ensimmäisiin teloituksiin hänen odotettiin osallistuvan. Seuraaviin hän meni vapaasta tahdostaan. Hän halusi muistaa.

Kun syytetyt kirkuivat, ottivat tyynenä vastaan kohtalonsa tai anelivat ja rukoilivat, Doren muisti, miksi se kaikki tapahtui. Hän eli uudelleen joka kerta hetken, jona hän oli tarttunut mustaan korpinsulkaan ja kastanut sen musteeseen, kirjoittanut nimensä vaalealle paperille. Järjen ääni huomautti, ettei hänellä ollut ollut vaihtoehtoja. Ne olisivat toistaneet haltian kanssa toteutetun välikohtauksen uudelleen ja uudelleen niin kauan, että hän olisi tehnyt mitä käskettiin, mutta ei se auttanut. Mikään ei muuttanut sitä, että hän oli antanut suostumuksensa tähän, ja nyt hänen täytyi nähdä toimintansa seuraukset.

Kun kansalle haluttiin tarjota viihdettä ja likaisen työn tekijäksi raahattiin pyövelin sijaan nuijaa heilutteleva jurda, Doren kieltäytyi kääntämästä katsettaan pois. Hitaanpuoleinen mutta sitäkin vahvempi olento ei ollut työssään ripeä eikä siisti, mutta hän oli ansainnut kärsimyksensä. Hänen nimissään tämä kaikki tapahtui. Ja vaikka Doren tunsikin olevansa kuin lastu vuolaassa joessa, hän ei voinut lakata syyttämästä itseään. Hänen olisi pitänyt pysäyttää joki, kääntää sen kulku. Hänen olisi pitänyt tehdä mitä tahansa muuta kuin antaa asioiden ajautua tähän pisteeseen.