Kirjoittaja Aihe: τὸ τέλος ὁ χρόνος ἀπαιτεῖ | Sallittu, anakronistinen lyhytkertomus kultista  (Luettu 223 kertaa)

Ferope

  • ***
  • Viestejä: 165
Nimi: τὸ τέλος ὁ χρόνος ἀπαιτεῖ
Kirjoittaja: Ferope
Ikäraja: sallittu
Tyylilaji: lyhytkertomus kultista (oneshot, 1064 sanaa)
Yhteenveto: Säkenöivässä, humaltuneessa tilassamme emme kyenneet kieltäytymään, kun hän pyysi meitä matkaamaan kanssaan Kreikkaan. Me seurasimme häntä jalan, marssien kuin mahtavan Kreikan muurahaisarmeija Akhilleuksen kintereillä.

Sisältövaroitus: joukkoitsemurha (ei graafinen, ainoastaan maininta)




Noin parikymmentä vuotta sitten me rakastuimme San Giacomon hurmaavaan mieleen, avoimiin kasvoihin, ja timmiin, päivettyneeseen vartaloon. Silloin hän oli vain fiksu nuori mies, pää täynnä herkullisen hämmentäviä filosofioita. Hänen leppoisa luonteensa, älykkyytensä ja historiantuntemuksensa tekivät hänestä suositun seuralaisen Vanhan Rooman nuorten pyhiinvaeltajien keskuudessa. Ruukasimme kutsua kaupunkia Vanhaksi Roomaksi – vastikkeenaan paljon nuorempi, voimallisempi antiikin Rooma, jonka rajat hivelivät Iberian niemimaata, Dardanelleja idässä, ja Hadrianuksen muuria pohjoisessa. San Giacomo kertoi meille ettemme olleet muuta kuin pappien kaatamien juomauhrien nostattamia henkiä, ja että meidän sielumme kuuluivat kaksi milleniaa nuorempaan maailmaan, jonka otsalla koreili harvempi ryppy. Emme aina ymmärtäneet hänen sanojaan mutta luotimme häneen.
   
Olimme matkaajanuorukaisia. Paahduimme auringon alla kuin kastanjat tai savi, ja vietimme päivämme Vanhan Rooman kulahtaneilla, kapeilla kaduilla. Aurinko riipi sormillaan kaupungin mutkaisia polkuja ja kärvensi meidät punaisiksi. Me kaikki tapasimme San Giacomon kanssa yksityisesti, kasvokkain, täällä tai tuolla, ja hänen helmiäishymynsä (yksi hänen kulmahampaistaan oli hieman vinossa) houkutteli meidät syvemmälle hänen haaviinsa.
   
Hän suoritti mitä saarnasi. Hän kertoi rakastavansa meitä kaikkia yhtäläisesti, mikä tarkoitti ettei hän rakastanut meitä laisinkaan. Kuitenkin, yksi pikainen hymy häneltä kykeni vakuuttamaan kenelle tahansa meistä, että olimme hänen maailmansa napa. Usein hän vaati hellästi mutta armottomasti rakkaudentunnustuksia ja uskollisuutta. Me tottelimme. Noina päivinä pyhimystä oli helppo rakastaa. Hän toi meidät mukanaan reissuilleen ja vei joka ilta jonkun meistä jonnekin; hän maksoi lippumme juniin, museoihin, teatteriin – mitä ikinä sydämmemme halasivat. Koska olimme nuoria ja tahdoimme vaikuttaa älykkäiltä ja arvokkailta tuon Bysantin miehen silmissä, pyysimme häntä kutkuttamaan aivojamme. Istuimme kolisevissa junissa kohti Ostia Anticaa tai kävelimme Il Pantheonin viileissä, kaikuvissa saleissa, ja aina hän ohjasi meitä isän kädellään.
   
Hän kutsui meitä ystäviksi, mutta me kutsuimme itseämme hänen opetuslapsikseen, sillä tiesimme ettemme olleet hänen veroisiaan. Ja olimme oikeassa. Silti San Giacomo jakoi meille ystävyytensä ja vanhurskautensa. Hän ei milloinkaan uhannut meitä. Hänen huolensa meistä kävi lähes sietämättömäksi aina välillä. Hän soitti peräämme aamun pikkutunteina varmistaakseen, että olimme turvassa hostelleissamme. Hän pyysi meitä lepäämään enemmän, opiskelemaan enemmän. Hän halusi meidän näkevän kauemmas, tietävän enemmän. Useimmat meistä, ulkomaalaisia kun olimme, puhuimme huonoa italiaa, lähes vulgaaria latinaa, ja emme puhuneet melkein sanaakaan kreikkaa, mutta San Giacomo opetti meitä armollisesti. Vietimme päiviä, jotka vanuivat kuin melassi, Vanhan Rooman kaupunginmuurin ulkopuolella, makoillen korkeassa baabelinruohossa, sypressien alla, puhuen antiikinajoista kankein romaanisin kielin, joita pyhimyksemme luritti kuin satakieli. Hän kuunteli, hymyili, nyökkäili, ja sepitti lähes homeerisia monologeja filosofiasta, vallasta ja valtiosta, uskonnosta, ja kulttuurista. Hän kertoi meille metamorfooseista, näytelmistä, demokratiasta. Me imimme jokaisen hänen sanoistaan kuin sieni, jolla roomalaissotilas kostutti Kristuksen huulia ristillä.
   
San Giacomo messusi Attikan murteella. Aluksi ymmärsimme hänen puheistaan vähemmän kuin toistemme kivuliaista yrityksistä puhua modernia kreikkaa. Mutta kun viikot kuluivat ja vietimme kaiken aikamme ikioman Gideonimme enneunissa, aloimme ymmärtää kieltä, jota hän puhui, ja omat kielemme suissamme vetristyivät ja kiertyivät yhä helpommin tuon antiikin puheen ympärille.
   
Meistä tuli turistinähtävyys paikallisille. Suurin osa meistä vietti myös yönsä San Giacomon talossa. Nukuimme matoilla ja tyynyillä hänen olohuoneessaan muttemme ikinä astuneet hänen yksityiseen makuuhuoneeseensa, sillä huone oli hänen pyhä temppelinsä. Hän tarjosi meille niukkoja mutta täyttäviä aterioita. Söimme paistettuja vihanneksia ja viljoja, joimme viinejä ja hunajamaitoa hänen hämärässä asunnossaan.
   
Ohittaessamme paikallisia vanhuksia, he huusivat usein peräämme: il tiranno! Coglione! Päätimme olla ymmärtämättä, mistä he puhuivat.
   
Meille pyhimys oli rakkaimpamme. Hän jakoi ajatuksiaan ja tietoaan kanssamme, ja meidän maailmassamme nuo olivat arvokkainta mahdollista valuuttaa. Tärkeintä meille oli puheen lahja, jonka hän oli antanut. Kuitenkin useille Vanhassa Roomassa, olimme leipää ja sirkushuveja. Tuo antinousmainen johtaja ja hänen opetuslapsien kulkueensa. Me olimme sukupuolten, ihonvärien ja uskontojen sillisalaatti, joka laahusti väsyneenä mutta innokkaana pyhimyksen perässä. 
   
Meillä jokaisella oli omat syymme siihen, miksi olimme tulleet Vanhaan Roomaan, mutta löysimme vankkumattoman yhtäläisyyden syistä, miksi jäimme kaupunkiin. Nämä syyt listasimme kirjeissä perheillemme ulkomailla, jotka San Giacomo lähetti kirjekuorissa ilman palautusosoitetta. Emme enää tahtoneet tavata perheitämme; tahdoimme vain heidän tietävän että olimme onnellisia ja valaistuneempia kuin ennen. San Giacomon seurassa tunsimme olevamme arvokkaampia kuin he, joilla ei ollut lupaa istua pyhimyksen pöydän ääreen.
   
Moni kysyi meiltä, miksi rakastuimme niin syvästi ja nopeasti pyhimykseen, joka kylvetti meidät viisauden ja ikuisen elämän joessa. Monet kysyivät, kuinka suljimme silmämme hänen niin kutsutulta ulkokultaisuudeltaan ja hyperboliltaan. Tämän sanoimme niille, jotka kysyivät: hän kehräsi niin satumaisia kertomuksia ja eepoksia, että voipuneet, hämmentyneet mielemme, jotka olivat sokaistuneita jo yksin Vanhan Rooman eetteristä ja täyteläisestä ilmasta, joka kastoi meidät hikeen, olivat vain aivan liian täynnä ymmärtääkseen maailmaa pyhimyksemme kertomusten toisella puolen.

Olimme Vanhassa Roomassa oppiaksemme lisää ja sen todenteolla teimme – tosin aapiskirjan viimeisiä kirjaimia emme osanneet odottaa. Sitruksen tuoksun keskellä istuimme pyhällä aukiolla ja hän istui edessämme kuin runoilija Ithakan kivijalalla ja sormeili lyyransa kieliä. Hän lauloi kauniisti ja kauan hiekkaisesta Pyloksesta, ja merestä, joka raivosi tummana kuin viini, ja aina, aina Protesilauksesta.
   
Pyhimyksen suosikkikertomus oli Protesilauksen tarina. Tuo ensimmäinen kreikkalainen, joka astui Priamin rannalle. Tuo Troijan sankari, jonka kuoleman vihollisen kädestä Hellespontosin tuntemattomilla sannoilla kuin uhrihärän oli profeetta nähnyt jo kauan ennen hänen syntymäänsä. Pyhimys kertoi meille usein, kerta toisensa jälkeen, Protesilauksen leskestä, joka heittäytyi tuleen hänen kuolemansa jälkeen, ja hänen pyhäköstään Phylakeessa. San Giacomo paljasti ettei toivonut mitään muuta kuin hänen juuriensa pureutuvan syvälle Protesilauksen isänmaan multaan, tuohon Phthiotisin oivalliseen kohtuun. Taas kerran hän kehräsi kauniita kuvia muinaisesta maailmasta, joka roikkui juuri ja juuri ulottumattomissa ihmismielessä, mutta tarpeeksi lähellä että me sitä kykenimme tutkailemaan hänen tarjoamansa ovensilmän lävitse.
   
Säkenöivässä, humaltuneessa tilassamme emme kyenneet kieltäytymään, kun hän pyysi meitä matkaamaan kanssaan Kreikkaan. Me seurasimme häntä jalan, marssien kuin mahtavan Kreikan muurahaisarmeija Akhilleuksen kintereillä. Matkatessamme, pyhimyksemme huvitti meitä tarinoin Aiaksesta ja Herkuleesta, Penelopesta ja Athenesta. Kreetalla, hän esitteli meille minoalaisia raunioita ja hautakukkuloita. Seurasimme häntä kimaltavan meren halki yhä innokkaampina. Merimatkallamme San Giacomo luennoi Odysseuksesta ja Thetiksestä. Hän kertoi meille, kuinka Poseidon oli jokaisen vihaisen aallon takana.
   
Kun saavuimme Pylokseen, pyhimys punoi niin rikkaan tarinan, ettemme kyenneet näkemään nykymaailmaa tuon muinaisen kertomuksen takaa. Ravintolan sijaan näimme temppelin. Jahdin sijasta rannikolla poikkoili bireemi. Mielissämme seisoimme Nestorin valtakunnan rajoilla, sillä pyhimys oli kutonut meille matkan ei ainoastaan Mare Nostrumin halki vaan halki suullisen historian. Ja Hellespontoksessa pyhimyksen ei tarvinnut anella meitä vuotamaan pyhää vertamme Priamin siunatulle kivelle ja ikuisesti liittymään Ilionin sankarien joukkoon Elysionin kentillä. Mutta ennen kuin pyhimys matkasi Haadekseen, hän jätti yhden – hänet, joka kirjoittaa tätä tarinaa – suorittamaan rankkaa mutta taivaallista tehtävää. Hän jätti yhden jälkeensä kertomaan pyhimyksestä ja hänen opetuslapsistaan. Viimeisen käskynsä annettuaan, pyhimys kuoli kuin kunnioitettu Laodamia.


Tämän selonteon muinaiskreikkalaisen herätyskultin joukkoitsemurhasta vuonna 1972 on kirjoittanut Regina Coeli -rangaistuslaitoksen vanki vuonna 2003. Selonteko kirjoitettiin osana muuan saksalaisen historijoitsijan kirjeenvaihtoa vangin kanssa. Turvallisuussyistä vangin identiteettiä ei ole paljastettu.
« Viimeksi muokattu: 28.06.2019 22:58:06 kirjoittanut Ferope »
People go in one end, and meat comes out the other.