Lempeää rajuilmaa, K-11 | Myyttinen fantasia

[Sielulintu]

Nimi: Lempeää rajuilmaa
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: K-11
Genre: Fantasia, romantiikka, fluff
Hahmot/paritus: Virvaliekki Tuiki/vedenhaltia Juola
Haasteet: Juhannustaikoja, Neliottelu, Fantasiahaaste

A/N: Hyvää juhannusta ja kesää yleensäkin Artelle! Sun toiveessa erityisesti sanat femme, fantasia, mytologia, luonto ja muinaisusko toimi tähän inspiraation lähteenä, ja tässä lopputulos.

Lempeää rajuilmaa

Suo on utuinen, parempaa sanaa sille ei ole. Keskikesän öiden maitomainen valo värjyy kaikkialla, ja suopursut levittävät huumaavan tuoksunsa joka sopukkaan. Tuiki hymyilee noustessaan mättäiden kätkemästä, tummavetisestä lammesta kukkivista sananjaloista punottu seppele hiuksissaan.

Osa ihmisistä sanoo, että sananjalat kukkivat juhannusyönä, osa väittää, etteivät ne kuki milloinkaan. Virvatulilla on kuitenkin kyky ihmeisiin, ja vuoden pisimpänä yönä sananjalat eivät pane pahakseen kukkimista virvaliekinkään hiuksilla.

Tuiki puikkelehtii pienenä ja nopeana kitukasvuisten puiden ja rehevänä rönsyilevän heinikon seassa. Silloin tällöin hän painautuu matalaksi kosteaa mätästä vasten välttääkseen uteliaiden ihmisten katseet. Hän ei kykene sammuttamaan hehkuaan kokonaan, yksikään virvaliekki ei pysty siihen.

Typerät ihmisolennot haluavat seurata häntä ja kuvittelevat löytävänsä aarteen. Tuiki kuitenkin tietää, ettei ihmisiä auta päästää seuraamaan. Ne tuijottavat häntä lumoutuneena lähestyvän aarteen sumentaessa mielen ja sitten ne uppoavat, vajoavat pohjattomaan suonsilmään, vaikka Tuiki miten yrittäisi väistellä nieleviä hetteikköjä. Eikä hän aarteista tiedä. Hänen aarteensa asuu joella, mutta sitä ihmiset eivät takuulla etsi. He haluavat kultaa ja hopeaa, mutta siitä Tuiki itse ei piittaa.

Täälläpäin käy harvemmin ketään. Suot eivät houkuttele kulkijoita, eikä suon omien asukkien lisäksi näillä main tavallisesti näy muita paria linnunpyytäjää lukuun ottamatta. Lähimmille savupirteille on matkaa, mutta tämä taianomainen yö houkuttelee rikkauksien ja seikkailun havittelijoita tännekin. Tuiki heläyttää ilmoille kirkkaan naurun ja nauttii katsellessaan, kuinka lähin onnenonkija pyörähtelee paikoillaan äänen lähdettä tähyten.

Vaikka typeristä ihmisolennoista onkin vaivaa, on heidän kiusoittelunsa toisaalta huvittavaakin. Hetken Tuiki leikittelee näyttäytymisen mahdollisuudella, mutta hylkää sen viimein. Metsänneidot huvitelkoot ihmisten päät sekoittamalla. Hänellä on muutakin tekemistä; tekemistä, joka houkuttelee häntä enemmän kuin mikään muu väkevän ja taikavoimaisen yön tarjoamista lukuisista mahdollisuuksista.

Suo, Tuikin koti jää vähitellen taa, ja sen tilalle vaihtuu ikivanha metsä. Tuiki kulkee omia merkitsemättömiä polkujaan uurteisten ja vankkojen runkojen lomassa. Lukemattomia kesiä nähneet puiden henget lymyävät oksistoissa. Niitä eivät keskikesän kaltaiset pienet asiat hätkäytä, sillä niille vuodenkierto on kuin silmänräpäys. Ne eivät yleensäkään poistu puidensa likeltä, ja vain harvoin tuiki on saanut houkutelluksi ne puhumaan. Niiden mielestä hän on häviävän nuori, liian ilkikurinen ja arvaamaton. Lisäksi puiden henget karttavat luonnostaan tulta, eivätkä ne hevin unohda, että Tuiki on virvatuli.

Vähitellen ikiaikainen aarniometsä väistyy nuorempien puiden tieltä. Tuiki huomaa liikkuvansa vapautuneemmin, hyppelevänsä eteenpäin aiempaa kirkkaammin hehkuen. Nuoret puut eivät häntä ja hänen tultaan kavahda, ehkä siksi, että niiden asukkaat tuntevat hänet paremmin. He muistuttavat oikeastaan enemmän häntä itseään kuin vanhan metsän uneliaita henkiä.

Metsänneidot laulavat omia salaperäisiä laulujaan, ja jotkut niistä on selvästi tarkoitettu houkuttelemaan ansaan uhkarohkeita metsänkävijöitä. Tuiki ei jaksa kantaa heistä huolta, vaan liittyy ohi kulkiessaan hilpeään kuoroon. Hän tietää sinipiioista tunnollisimpien kyllä auttavan onnettomat eksyneet metsänpeitosta takaisin omiensa pariin, ihmisten ilmoille. Se ei ole hänen tehtävänsä. Sitä paitsi on ihmisten oma ongelma, jos he eivät vaivaudu huolehtimaan itsestään. Pieni kujeilu heidän kustannuksellaan on vain oikeus ja kohtuus.

Vaikka metsä on kaunis ja tunnelma taianomainen, Tuiki kiihdyttää vauhtia. Sääsket eivät häntä häiritse, mutta odotus saa kiiruhtamaan. Joelle ei ole enää pitkälti, ja Tuiki aistii ilmassa aavistuksenomaisen veden tuoksun. Vesi täällä tuoksuu erilaiselta kuin suolla; siinä on jotakin kirkkaampaa ja terävämpää. Vähitellen häivähdys tyynessä ilmassa muuttuu voimakkaammaksi, ja pian Tuiki kuulee etäisen kohinan. Joki laulaa ryöpytessään kivikkoisessa uomassaan.

Juola seisoo selin kivellä keskellä jokea, kun Tuiki pääsee rantaan. Juolan pitkät hiukset laskeutuvat vesivirran tavoin selkään ja aina joen pintaan saakka, joka ulottuu Juolan vyötärölle. Näky on yhtä henkeäsalpaava kuin aina. Vedenhaltia näyttää yhtä villiltä kuin vaahtoavana pauhaava virtakin.

Juola kääntyy hitaasti ympäri, ja katsoo Tuikia suoraan silmiin. Hänen silmänsä ovat erikoinen sekoitus veden värejä, eikä Tuiki ole koskaan osannut nimetä, mikä värisävyistä on voimakkain. Lempeä sini, suvantojen kirkkaus, syvyyksien tummuus ja viileiden pisaroiden jäinen hohde tuntuvat sulautuvan kaikki yhteen tavalla, jota ei muualla näe.

Tuiki on varma, että hän voisi vaikka hukkua Juolan katseeseen, niin vetovoimainen se on. Häntä ei edes haittaisi kadottaa itseään, sillä maailmassa ei ole mitään Juolaa parempaa. Hänen onnekseen vedenhaltia ei kuitenkaan koskaan hukuta ketään tarkoituksella. Joki on ystävällinen, kunhan muistaa pitää varansa. Tuikin onneksi hän on erikoistapaus, sillä varovaisuus ei ole hänen vahvoja puoliaan. Hänen ei tarvitse pelätä mitään, kun he ovat yhdessä.

”Tulit nopeasti”, Juola huomauttaa ja loikkaa sulavalla liikkeellä lähempänä rantaa olevalle kivelle.
Pisarat kimmeltävät hänen ihollaan ja vangitsevat Tuikin katseen.
”Yötön yö”, Tuiki vastaa hilpeästi. ”Haluan viettää sen kokonaan sinun kanssasi.”
”Ihan niin kuin kaikki muutkin vuoden öistä”, Juola naurahtaa ja äkkiä hän seisoo rantatörmällä aivan Tuikin vieressä.
”Tämä yö on vielä niitä muitakin parempi, jos se on ylipäänsä mahdollista”, Tuiki sanoo ja joutuu keskittymään, ettei hukkaisi keskustelun punaista lankaa.
Juola on niin lähellä, että hän voi suorastaan maistaa joen ja kuohut kielellään.

”Olet oikeassa. Kai näissä hetkissä on jotain erityistä voimaa, väkeä”, Juola tuumii ja hymyilee hieman.
Tuiki haluaisi kurottaa varpaisilleen ja painaa pienen suudelman kohonneeseen suupieleen, mutta hän hillitsee itsensä. Hän haluaa ensin jutella hetken. Kun heidän huulensa koskettavat, puhumisesta ei kuitenkaan tulee enää hetkeen mitään. Sen he ovat kokemuksesta oppineet.

”Hehkut tänään kirkkaasti”, Juola huomauttaa.
Tuiki huomaa sen olevan totta. Mitä onnellisempi hän on, sitä kirkkaampana hän loistaa, ellei hän erityisesti yritä himmentää hehkuaan.
”Se johtuu sinusta”, hän kertoo ja hipaisee Juolan kättä omallaan.

”Hassua, vai mitä”, Juola sanoo hetken kuluttua.
”Mikä?”
”Yleensä minä pikemminkin saan tulet sammumaan ja hiipumaan, en loistamaan aarnivalkean lailla.”
”Säännöt on tehty rikottaviksi. Yleensä minäkin olen se, jota ihmiset seuraavat ja havittelevat. Sinun kanssasi ymmärrän heitä vähän paremmin. Joidenkin asioiden vuoksi voi kulkea vaikka maan ääriin. Sitä paitsi vastakohdat täydentävät toisiaan, eikö se jotenkin niin mene. Tuli ja vesi ovat melko ääripäitä.”

Juola nyökkää ja vetää Tuikin mukanaan alas äyräälle istumaan. He laskevat jalkansa alas virtaavaan veteen ja unohtuvat katselemaan toisiaan. He tapaavat miltei joka yö, toisinaan päivisinkin, mutta siitä huolimatta Tuiki ei saa toisen läsnäolosta kyllikseen. Lopulta hän ei enää kykene odottamaan vaan hivuttautuu kiinni Juolaan, joka on käsittämättömällä tavalla yhtaikaa miltei polttavan lämmin ja viileä kuin virtaava vesi.

Tuntuu melkein kuin kohdassa, jossa heidän ihonsa koskettavat, saattaisi pian sinkoilla kipinöitä. Niin paljon ilmassa väreilee jännitettä ja odottavaa kihelmöintiä. Jossain kumisee kaukainen ukkonen.

Tulen ja veden kohtaamisessa on voimaa, mutta ei se niin suoraviivaista ole. Ei ukonilma nouse joka kerta, kun he ovat tällä tavalla yhdessä. Ehkä heillä kuitenkin on tällä kertaa jotain tekemistä vielä kaukana kaikuvan jylyn kanssa, sillä kuten Juola sanoo, keskikesän yön väki on voimakasta ja arvaamatonta. Sitäkään ei sovi unohtaa, että heidän kaltaisensa saavat välistä kummia aikaan etenkin, jos tunteet yltyvät rajuiksi. Elleivät nämä tunteet ole sellaisia, Tuiki ei tiedä, mikä olisi. Oikeastaan hän jopa toivoo rajuilmaa, sellaista, joka täyttää ilman pauhullaan ja jossa maahan iskeytyy ukonvaajoja. Sellainen sopii heille; yhdistyväthän ukonilmassa vesi ja tuli aivan niin kuin pitääkin.

Juola on huomannut Tuikin lähestymisen ja ehkä jopa lukenut hänen ajatuksensa. Tuikista tuntuu usein, että Juolalla on pakko olla kyky kuulla hänen ajatuksensa, tai ainakin hän tuntuu aina tietävän, mitä Tuiki toivoo hänen tekevän. Nytkin Juolan käsi liukuu pitkin hänen käsivarttaan ja siitä edelleen niskaan. Pitkät ja taitavat sormet leikkivät Tuikin hiuksissa ja hän tuntee kiusoittelevan nykäisyn.

”Vuoden lyhimpänä yönä ei ole aikaa viivytellä, vai mitä mieltä sinä olet”, Juola sanoo hiljaa.
Lausahdus on ennemminkin toteamus kuin kysymys, mutta Tuiki vastaa silti. Juola ymmärtää sanattoman vastauksen, jonka Tuiki antaa liukumalla odottavaan syliin.

Kun jyrisee seuraavan kerran, nyt jo lähempänä, hän kietoo jalkansa Juolan ympärille. Tuikille on hiukan epäselvää, missä vaiheessa he päätyvät puoliksi veteen, mutta se ei haittaa. Juolan käsivarret ovat hänen ympärillään, eikä tämä joki sammuta virvaliekkejä, niin vuolas ja viileä kuin se onkin. Pisaroita pärskyy korkealle heidän hiuksiinsa saakka, vaikka vesi on tässä matalaa. Ensimmäisessä suudelmassa maistuvat jokivesi ja kirpeät kipinät.

Juolan kädet liikkuvat hitaasti Tuikin vartalolla ja pysähtyvät silloin tällöin kuin lupaa kysyen. Tuiki haluaisi nauraa ja sanoa, ettei lupia tarvita ja että kaikki on aivan hyvin, mutta suudelma on liian suloinen rikottavaksi puhumista varten. Siksi hän jatkaa sanatonta ilmaisuaan ja antaa omillekin käsilleen luvan lähteä liikkeelle. Siitä varmasti ymmärtää, että hän on mukana joka sopukallaan.

Juolan iho on sileämpi kuin mikään, mitä Tuiki on koskaan koskettanut. Siitä tulevat etäisesti mieleen kalojen hopeiset suomut, mutta vain hiukan. Kalojen suomupeite on kova ja pikemminkin luotaantyöntävä, mutta Juolan iho on pehmeää ja liiankin kutsuvaa. Se muistuttaa tavallaan vettä, kuten kaikki muukin Juolassa.

Sitten Tuiki ei enää ajattele mitään. Juolan hampaat ovat löytäneet hänen kaulansa herkän ihon, eikä minkäänlaisille ajatuksille ole enää tilaa. Hän ei tiedä, karkaako kiihkeä ja kaipaava ynähdys hänen vai Juolan huulilta, mutta oikeastaanhan he ovat yhtä. Kirkas ja rosoreunainen salama halkoo taivasta heidän päällään ja sitä välittömästi seuraava jylinä lyö miltei korvat lukkoon. Tuiki takertuu Juolaan kuin hänen henkensä riippuisi otteen pitävyydestä ja kuljettaa kättään pitkin vedenhaltian reittä.

Tuuli yltyy yhä navakammaksi ja rajut puuskat lennättävät vettä entistä korkeammalle. Joki käy koko ajan levottomammaksi, mutta siihen vaikuttaa rajuilman lisäksi taatusti myös kiihko, jota sen haltia tuntee. Juola on siirtynyt näykkimään ihoa solisluun ja olkapään alueelle, mikä saa Tuikinkin etenemään nopeammin ja rohkeammin. Tuli hänessä palaa sitä voimakkaammin, mitä pidemmälle aika kuluu, ja rajuilma heijastaa heidän tuntemuksiaan. Sade alkaa ryöpytä heidän yllään myllertävästä pilvimassasta kiihtyvällä vauhdilla ja pian vettä ja tiuhaan välkkyviä salamoita on kaikkialla.

Sade jatkuu vielä tovin sen jälkeen, kun ukkonen on jo kuluttanut voimansa loppuun. He lojuvat vierekkäin omasta lempeästä rajuilmastaan uupuneina ja nauttivat pehmeästä kesäsateesta, joka valuu taivaalta nyt aiempaa rauhallisemmin. Pisarat ovat kevyempiä ja huuhtovat heitä villiä jokea lempeämmin. Kun Tuiki antaa katseensa harhailla hiljalleen seestyvällä taivaalla siinä aivan lähellä Juolaa, hän tietää, mitä tarkoittaa olla pakahtumaisillaan onneen ja rakkauteen.

[Avaruuspiraatti]

Tämä oli aivan ihana!! Kaikki luontokuvaukset osuivat tässä aivan nappiinsa, nautin ihan hirmuisesti jokaisen lauseen lukemisesta. Myös myyttiset elementit olivat kivoja ja antoivat tälle oman säväyksensä. Tuikin ja Juolan suhde oli kyllä romantiikka-genreä parhaimmillaan. Minusta oli kans tosi kiva idea, että taivaalle syttyi ukonilma heidän tunnekuohunnastaan! Tämä tarina virtaili ja pyörteili vähän samaan tapaan kuin nuo vesielementit, joita kuvasit. Ensin oli rauhallisempaa ja odottavaa, sitten kuohui ja lopuksi taas tunnelma rauhoittui tuon kesäsateen siivittämänä.

Kiitos lukukokemuksesta C:

[Arte]

Voi ettäääääää <3 Tämä on niin ihana! Awwwwwww. Kieriskelen täällä ihastuksissani. Ai että. Ihana!!!!!!!

Voiiii, en edes tiedä mitä kaikkea kehuisin. Virvatuli!!!! Vedenhaltia!!! Yhdessä! Iiih. Miten suloista. Oi. Tykkään niin kauheasti mytologiasta, ja oli niin ihanaa lukea, kuinka olit herättänyt virvatulet ja vedenhenget ja puunhenget ja kaikki eloon! Tykkäsin ihan kauheasti siitä, miten Tuiki kertoi kyllä yrittävänsä johdattaa ihmiset suonsilmäkkeiltä pois, mutta ihmiset ovat niin typeriä, että itse sinne hukkuvat! Aivan ihanaa! Tuiki on varmasti niin ketterä ja nopea, ettei kukaan ihminen hänen liikkeissään pysy mukana.

Ja Juola! Voiii! Tykkäsin kauheasti siitä, että kun Juola kiihkoutui, myös joki oli mukana tämän tunteissa. Voi että. Niin ihanaa. Ja tykkäsin siitä, että vesi ja tuli eivät sulkeneet toisiaan pois, vaan he pystyivät ihan samalla tavalla olemaan toistensa kanssa tekemisissä kuin kuka tahansa muukin ♥

Tykkäsin myös siitä, että nimistä tulee tosi paljon mieleen juuri nuo ilmentymät! Tuiki -> tuikku -> liekki tuikussa, liekki tuikkuu, ja Juolasta taas tulee mieleen vuolaana virtaava vesi. Ai että.

Tämä oli aivan ihana juhannustaika, kiitos aivan kauhean paljon, ah <3

[Sielulintu]

Avaruuspiraatti: Kiitos paljon kommentista! Ihanaa kuulla, että tykkäsit. Kiva, kun pidit ukkosmyrskyajatuksesta ja tekstin kulusta. Tää oli vähän uudelle alueelle astumista, koska en ihan hirveästi ole tämäntyyppistä ikinä kirjoitellut. Tän kirjoittaminen oli kuitenkin todella kivaa, ja mahtavaa kuulla, että lukeminenkin oli.

Arte: Isot kiitokset kommentista! Mahtavaa, että tykkäsit tästä, ja kiva lukea, mitä ajatuksia tää herätti. Kiva, että mainitsit Juolan mielialojen vaikutuksesta jokeen, koska juuri tuollaisilla pienillä yksityiskohdilla yritinkin tuoda luonnonhenkimäisyyttä mukaan tekstiin. Ihanaa, että nostit esille myös nimet, koska niitä mietin KAUAN. Hienoa siis kuulla, että ne sopivat hahmoille.

[Okakettu]

Oi, ihanaa että finiin on ilmestynyt näin kesän myötä myyttistä fantasiaa. <3 Avaruuspiraatti ja Arte nostivatkin tästä esiin jo paljon juttuja, joista minäkin pidin - etenkin luonnon läsnäolo oli käsinkosketeltava, ja tuo miten se heijastaa Tuikin ja Juolan senhetkisiä tuntemuksia oli hienosti kuvattu, olipa kyse sitten joen kuohunnasta tai ukkosmyrkystä. Kuvailu oli muutenkin aivan ihanaa läpi tekstin, ensimmäisessä suudelmassa maistuvat jokivesi ja kirpeät kipinät ja kaikki tällainen, se miten kuvailit Juolaa Tuikin silmin nähtynä. <3 Ylipäätään pidin tosi paljon ajatuksesta, että kyseessä on juuri virvaliekin ja vedenhaltian rakkaustarina. Heidän yhteinen hetkensä tuossa lopussa oli ehdottomasti suosikkini, kaunista ja kuitenkin kiihkeää. Kiitos hirmuisesti hienosta lukukokemuksesta.

[Sielulintu]

Okakettu: Kiitos paljon kommentista!
Ihanaa kuulla, että tykkäsit tästä ja että virvaliekin ja vedenhaltian suhde oli kivaa luettavaa. Hienoa että pidit myös lopusta, koska sitä oli ehdottomasti myös kivaa kirjoittaa.

[Lyra]

Terveisiä vaihdokkaista! En tiedä miten mulla oli kesällä mennyt tämä ohi, mutta oli mukavaa lukea kesätunnelmia nyt kun kesä on taas tulossa. Myyttinen fantasia on ehkä lempijuttuja ikinä ja virvaliekki/vedenhaltija paritus on erittäin mielenkiintoinen, mutta tykkään siitä jo ihan hirveästi vaikken ole alkutietoja pidemmällä. Virvatulet on ehkä mun lempiasia fantasiassa, joten tätä oli oikein ihana lukea. Ja personifikoitu (jos se sana on näin) virvatuli on aivan loistavaa, rakastan tätä

Alku oli kaunis, tykkään sun luontokuvauksesta ihan hirveesti ja miten tässä heti sukelletaan taianomaiseen maailmaan. Kesäyö oikein hehkuu tekstistä läpi ja sen kaiken lämmön voi tuntea.

Osa ihmisistä sanoo, että sananjalat kukkivat juhannusyönä, osa väittää, etteivät ne kuki milloinkaan. Virvatulilla on kuitenkin kyky ihmeisiin, ja vuoden pisimpänä yönä sananjalat eivät pane pahakseen kukkimista virvaliekinkään hiuksilla.

Tämä oli ehkä mun lempikohta tästä tekstistä, jotenkin kaikki oli tässä kohdallaan, sananjalkojen kukkiminen juhannusyönä, ah <3

Tuiki on ihana nimi. Tykkään miten siinä on vähän virvatuliifilistä mukana.

Tykkäsin myös siitä, että nimistä tulee tosi paljon mieleen juuri nuo ilmentymät! Tuiki -> tuikku -> liekki tuikussa, liekki tuikkuu, ja Juolasta taas tulee mieleen vuolaana virtaava vesi. Ai että.

Komppaan Artea tässä! Tähän tekstiin on muutenkin upotettu loistavasti virvatuliuskomuksia. Mytologia oli muutenkin superkaunista ja yksityiskohdat oli kohdalleen.

”Yleensä minä pikemminkin saan tulet sammumaan ja hiipumaan, en loistamaan aarnivalkean lailla.”

Tykkään niin kovasti Juolan ja Tuikin suhteesta, kun he ovat niin toistensa vastakohtia. Pidin myös siitä miten luonnonvoimat oli yhdistetty tunteisiin ja kun vähän pusutellaan niin se päättyykin myrskyyn :D Lempeää rajuilmaa on myös hauska otsikko kun molemmat sanat on toistensa vastakohtia.

Kokonaisuutena, tykkäsin kovasti ja olen onnellinen että sain tämän tekstin vaihdokkaista!

[Sielulintu]

Lyra: Kiitos paljon kommentista! Tosi kiva kuulla, että tykkäsit luonnon kuvauksesta. Sitä on aina kiva kirjoittaa ja lukea, ja hieno juttu, että kesäöinen tunnelmakin välittyi. Tätä kirjoittaessa olikin vähän ajatuksena tuollainen vastakohtainen pari, vedenhaltia ja virvaliekki, joten oli hienoa kuulla, että sen sieltä bongasi ja se tässä toimi.

[hiddenben]

Kommenttiarpajaisista hei ja onnea voitosta! En ehtinyt osallistua kierrokselle viimeksi, kun voitit, joten oli kivaa päästä nyt etsimään listauksestasi jotain luettavaa Ja löysinkin jotain varsin mukavaa, sillä kalenteriluukkusi luettuani hahmot ovat jo tuttuja ja tykästyin jo tuolloin tähän virvatulien ja vedenhaltijoiden maailmaan! Tässä onkin jotenkin kiihkeämpi tunnelma talvitarinaan verrattuna, mikä on toisaalta ymmärrettävää (ja ihanaa), sillä keskikesä on täynnä tunteita ja seikkailuja.

Pidän kovasti Tuikista ja hänen persoonallisuudestaan. Erityisesti ajatukset ihmisistä ja heidän typeryydestään, kun haluavat seurata virvatulia kullan ja hopean toivossa naurattivat. Tykkäsin myös todella paljon tuosta puiden henkien kuvailusta ja kuinka he eivät uskaltaudu Tuikin seuraan, mutta se ei häntä haittaa. Tämä lause on erityisen kaunis ja pysähdyin miettimään sitä lukemisen ohessa:

Niitä eivät keskikesän kaltaiset pienet asiat hätkäytä, sillä niille vuodenkierto on kuin silmänräpäys.

Ylipäätänsä tässä tekstissä metsän mytologia herää eloon ja nautin siitä, miten persoonallisilta saat kaikki metsän olennot kuulostamaan! Lyra sanoi kommentissaan hyvin, että kesäyö hehkuu tässä läpi ja metsä ikään kuin herää lukijallekin eloon Kun Tuiki sitten pääsee Juolan luo, siinä on ihanaa kihelmöivää ihastuneisuutta ja samalla Tuikin mielessä juoksee kymmeniä ja taas kymmeniä ajatuksia Juolan ihanuudesta säähän ja häneen ja heihin ja kaikkeen ympärillä - kunnes he suutelevat ja Tuiki vihdoin hiljentyy hetkeen Juola on ihanan rauhallinen ja täydellinen vastapaino Tuikille, minkä takia on erityisen ihanaa, että he ovat niin ihastuneita toisiinsa. Varsinkin tämä lause ihastutti:

Ensimmäisessä suudelmassa maistuvat jokivesi ja kirpeät kipinät.

Tässä on kovasti kaikenlaista, mistä tykkään! Tuiki on ihanan innokas ja energinen ja kaikkialla samaan aikaan, kun taas Juola on jännittävän seesteinen ja mielenkiintoinen hahmo (erityisesti tuo kuvaus siitä, kuinka hän seisoo joessa, oli todella onnistunut ja maalasi hienon kuvan!). Kivaa, että olet kirjoittanut heistä enemmänkin Kiitos tästä!