Kirjoittaja Aihe: Uusi Sherlock: Haamujen hautausmaa (S • kaipuuta ja harha-aistimuksia, John/Sherlock • triplaraapale)  (Luettu 406 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 522
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50




S • Uusi Sherlock • FinFanFun1000 sanalla 65. kuolema; Juhannustaikoja
Uusi Sherlock ei ole minun omaisuuttani. Tämä teksti on fanifiktiota, jota kirjoittelen vain omaksi (ja mahdollisesti muiden) iloksi.

Tämä on juhannustaika Crystedille, joka toivoi BBC!Sherlockia, Johnlockia ja musiikkia. Hyvää kesää! :-* Tämä on ihka ensimmäinen kerta, kun julkaisen tätä fandomia ja paritusta, iiks. Teksti sijoittuu The Reichenbach Fallin jälkeiseen aikaan.




John ei tiedostanut, mitä se oli, mutta se veti häntä puoleensa aivan kuin se olisi piileskellyt syvällä hänen lihasmuistissaan. Se syyti hermoimpulsseja pitkin hänen vartaloaan, viritti hänen lihassolunsa yksi kerrallaan, sai ne toimimaan sanattomassa yhteisymmärryksessä.

John ei tiedostanut, mitä se oli, mutta hän tiesi haluavansa sitä kohti. Hän tarvitsi sitä. Se oli vettä pitkän tulitaistelun keskellä, vettä Afganistanin auringon alla.

Hän käveli, kai. Hän tunsi lattialautojen saumat paljaissa jalkapohjissaan. Lattian narahdukset peittyivät siihen, mitä kohti hän käveli. Hän kuuli sen, mutta ei niitä.

Mitä lähemmäs John pääsi, sitä selvempänä se kuului. Se tuntui. Hän tunsi vibraton ihollaan. Hänen koko kehonsa täyttyi odotuksesta, joka kuplisi ja kuohuisi yli, ellei se täyttyisi. Pian, hän ajatteli ja astui olohuoneeseen, kotiin. Hurja riemu raivosi hänen rinnassaan, lähes epätoivoinen riemu, kunnes –

John henkäisi happea kuin hukkumaisillaan. Yhtäkkiä lattia hänen jalkojensa alla oli kovempi ja kylmempi. Hänen käsivarsillaan kiiri kylmiä väreitä vilusta, ei musiikista. Hänen ei tarvinnut avata silmiään tietääkseen, että hän seisoi 221B Baker Streetin olohuoneessa yksin, alushoususillaan, yösydännä. Taas.

Joka kerta John ymmärsi vasta herättyään, mitä kohti hän oli pyrkinyt, ja joka kerta se tuntui veitsenväännöltä vatsaontelossa. Hän ei kuulisi sitä enää koskaan. Sherlock ei enää koskaan soittaisi viulua, ei siinä kirotussa kodin irvikuvassa eikä missään muuallakaan. Jos John unissaan muuta luuli, ne olivat harhaluuloja. Hän kuuli harhakuuloja.

John kääntyi kannoillaan ja avasi silmänsä vasta sitten. Hän vaelsi takaisin vuoteeseensa ja ajatteli, ettei nukkuisi enää. Uni siivitti hänet siihen todellisuuteen, johon hän olisi halunnut herätä, ei nukahtaa. Se oli itsensä kiduttamista.

Hän lähtisi. Aamulla hän lähtisi. Hän ei voinut enää asua siellä. Se oli haamujen hautausmaa, ja Johnkin kuolisi sinne. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Hiljaisuus ympäröi hänet, mutta jossain valvetilan ja unen rajamailla hän kuuli kuiskauksen, John. Hän tunsi Sherlockin haparoivan kosketuksen leukapielellään, ja hän kuuli sen taas, ja hän nousi, ja se jatkui.

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 056
  • inFINIty
    • Listaukseni
Ääkk ihanaa, surullista mutta ihanaa! Johnlockia ja angstista kaipausta :) Tykkäsin siitä heti alussa, että John yritti keksiä tunteilleen selitystä lääkärillisestä näkökulmasta eli pohti mielessään minkälaisen reaktion tunne sai hänen lihaksistossaan aikaan ja teki niin jopa unissaan :D En ole koskaan kävellyt unissani, joten en osaa sanoa onko tämä hyvin kuvailtua unissakävelijän näkökulmasta, mutta ainakin fiiliksen pohjalta sanoisin sen käyvän järkeen, että se unikävelytila ei ole ihan unta, vaan jotain vähän tietoisempaa mutta ei kuitenkaan hereilläoloakaan, jolloin olisi täysi kontrolli kehostaan. Tuo vaisto vetää Johnia olohuoneeseen niin vahvasti kuin tarpeena jota tuossa tilassa ei osaa kyseenalaistaa, hän vain haluaa Sherlockin musiikinkaikujen luokse, voih :')

Harhakuuloja, onpa jännä tavallaan tutunomainen sana, jota en silti oo ennen tainnu kuulla sitä, tykkään! Kuvastaa hyvin Johnin kokemusta. Surullista, että hän kokee että hänen on lähdettävä Baker Streetiltä, mutta se käy järkeen, kun hän aistii Sherlockin läsnäolon yhä niin vahvasti, kunnes järki sanoo, että Sherlock on kuollut :( Ja niinhän sarjassakin kävi että John päätyi lähtemään Baker Streetiltä, joten tää oli just tälllänen kiva canonmainen palanen, joista tykkään :)

Lainaus
Pian, hän ajatteli ja astui olohuoneeseen, kotiin.
Pakko lainata tää, koska tää vihjaa niin vahvasti että tuo kotiin olisi tässä tapauksessa synonyymi Sherlockin luo, voih sydäntä kivistää (hyvällä tavalla) :D

Vaikea uskoa, että tää on sun eka (julkastu)ficci tästä fandomista tai parituksesta, pääsit hyvin Johnin pään sisään :) Kiitos paljon lahjasta!
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Angelina

  • s l y t h e r i n
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 846
Ihanaa kun ihmiset esittää näin hienoja toiveita ja toiset niitä toteuttaa :3

Tämä oli niiiiin nyyh ja samalla niiiin hieno! Huomasin pidätteleväni hengitystä lukiessani ja se on sen merkki, että oon täysin sisällä tekstissä ja eläydyn siihen mieltä ja kroppaa myöten. Siis apua. Lyhyt teksti, mutta niin täynnä tunnetta ja kaikkea!

Lainaus
Hiljaisuus ympäröi hänet, mutta jossain valvetilan ja unen rajamailla hän kuuli kuiskauksen, John. Hän tunsi Sherlockin haparoivan kosketuksen leukapielellään, ja hän kuuli sen taas, ja hän nousi, ja se jatkui.

Tää oli jotenkin niin lohduton kohta, että tuli ihan paha mieli :< Voi ei miten kamalaa Johnilla on täytynyt olla! Tästä vällittyi upeasti se tuska ja kaipuu ja paha olo, että ihan tuli itsellekin sellainen olo, että tähän perään tarvitsee nyt jotain siirappista. Pahoittelen surkeaa kommenttia, mutta tämä oli todella hieno teksti!


"You trust me?"
"I do."

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 522
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Crys, hauskaa että tartuit tuohon lääkärinäkökulmaan! ;D Itsekin sitä nimittäin pohdin kirjoittaessani. Unessakin John on tietoinen hermoimpulsseista ja niiden vaikutuksista, heh. Ihana kuulla, että myös itse unissakävelykohtaus tuntui ainakin jossain määrin luontevalta! Itse olen kävellyt unissani yhden ainoan kerran, ja minulle jäi siitä hämärät muistikuvat, vaikka aamulla olinkin hyvin ihmeissäni siitä, miten olin päätynyt vanhempieni sänkyyn nukkumaan. :D

Halusin pysyä jokseenkin kaanonille uskollisena, ja siksi päädyin siihen, että John lopulta lähtee tai ainakin aikoo lähteä. Hyvä jos se oli toimiva ratkaisu surullisuudestaan huolimatta!

Kiitos paljon kommentista, onpa ihanaa että tykkäsit tästä! :-*

Angie, toiveet on kyllä parhaita, kun niistä usein inspiroituu ihan eri tavalla ja tulee joskus kirjoittaneeksi jotain ihan uutta oman mukavuusalueensa ulkopuolelta! :) Olen miettinyt Sherlockista fikkaamista jo pitkään, ja nyt sain sitten juuri sopivan sysäyksen sen toteuttamiseen.

Olen otettu siitä, että teksti tempaisi mukaansa ja sai eläytymään, vaikka onkin näin lyhyt. Hienoa, että Johnin tunteet välittyivät. Itsekin mietin, että hänellä on täytynyt olla todella vaikeaa Sherlockin oletetun kuoleman jälkeen. :'(

Eihän tuo ole surkeaa kommenttia nähnytkään, päinvastoin! Suuret kiitokset! :-*

Melodie

  • ***
  • Viestejä: 1 225
  • Banneri @ Crysted
Voi mikä murheellinen tarina! Alku on aivan unenomainen ja sitten tulee itsellekin ihan kylmä kun John-ressu on yksinään alusvaatteisillaan yössä! Mikä ihana sana onkaan harhakuuloja. <3 Johnin unenvälttely (ja sitten, nukahtaminen ja kaiken toistuvuus!) on hienoa luettavaa ja erityisen vaikuttava on kohta haamuista ja siitä miten Johnkin kuolisi. Hieno teksti, kiitos!