Kirjoittaja Aihe: Tähtien sota: Valovuosien takaa (S • kipeä romantiikka, Luke/Han • ficlet)  (Luettu 225 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 037
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50




S • Tähtien sota • FinFanFun1000 sanalla 72. planeetat; Juhannustaikoja
Tähtien sota ei ole minun omaisuuttani. Tämä teksti on fanifiktiota, jota kirjoittelen vain omaksi (ja mahdollisesti muiden) iloksi.

Tämä on juhannustaika Nevillalle. Hyvää kesää! :-* En ole varma, olenko koskaan aikaisemmin ajatellut Luke/Han-paritusta, mutta nyt Nevillan toiveiden inspiroimana tulin ajatelleeksi sitä oikein kunnolla ja tunteneeksi samalla niin paljon, huhhui. Olipa ihanaa kirjoittaa näistä hahmoista!




Temppelisaari oli aina tuulinen niin kuin koko Ahch-Ton planeetta vellovine merivirtoineen, mutta sinä päivänä tuulenpuuskat olivat tavallistakin voimakkaampia. Ne repivät kosteaa meri-ilmaa ristiin rastiin ja riepottelivat kaikkea, mikä niiden tielle osui. Porgitkin suojautuivat. Luke näki, miten niitä kyyhötteli ryppäinä kallionkoloissa. Yksi onneton otus oli vasta matkalla suojaan, ja puhurit saivat sen horjahtelemaan ja kompuroimaan.

Luke etsi nuotiota varten jotain sytyttämiskelpoista välittämättä siitä, että hänen silmänsä vetistivät ja vaatteensa liehuivat ympäriinsä. Pian laskeutuisi hämärä, ja hän piti kiinni rutiineistaan. Niiden avulla selvisi hengissä karuissakin olosuhteissa.

Luke oli juuri kumartunut tutkimaan kivenkoloa, kun viiltävä kipu lävisti hänet. Se tuntui kaikkialla, ihokarvoissa saakka, aivan kuin jokainen solu hänen kehossaan olisi revennyt liitoksistaan ja yhtynyt tuskanhuutoon. Hänen hengityksensä salpautui. Hän rojahti maahan ja iskeytyi vasten kivenmurikkaa, mutta hän ei edes tuntenut osuneensa mihinkään. Hän tunsi vain suunnatonta tuskaa, joka kumpusi jostain sisältäpäin. Se ahmaisi hänet, teki hänet tyhjäksi, pyyhki pois kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa.

Sitten se katosi, aivan yhtä nopeasti kuin se oli saapunut. Yhtäkkiä jäljellä oli vain kasvoja piiskaava tuuli ja kova, viileä maa. Luke tunsi tympeää jomotusta kyljessään, jota kivenmurikka oli koetellut, mutta se oli tuskin huomattavissa verrattuna siihen kokonaisvaltaiseen tuskaan, jota hän vielä hetki sitten oli kokenut. Huohottaen hän kampesi itsensä istumaan, ja silloin kalpea aavistus hiipi häneen.

Hän ajatteli Voimaa. Hän ajatteli sitä, miten se oli yhteydessä kaikkeen ja kaikkiin, kaikkialla ja kaiken aikaa. Hän ajatteli sitä, miten monta kertaa se oli välittänyt hänelle viestin jostain hyvin, hyvin kaukaa.

Luke oli pyrkinyt sulkemaan mielensä siltä. Hänen elämänsä oli jo pitkään koostunut yksinäisyydestä, luonnosta ja selviytymisestä, ja päivä päivältä se oli käynyt helpommaksi. Jedi hänessä oli menneisyyttä. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä entisen elämänsä kanssa. Hän ei halunnut olla yhteydessä siihen.

Yhteys oli kuitenkin väistämätön. Aina silloin tällöin Voiman tasapaino järkkyi niin pahasti, että hän vaistosi sen. Yleensä se oli helppo sivuuttaa; hyvin, hyvin harvoin se oli mitään fyysistä. Koskaan se ei ollut ollut samanlaista tuskaa kuin sinä tuulisena iltana Temppelisaarella.

Luke tasasi hengitystään. Hän sulki silmänsä ja valmistautui kohtaamaan väistämättömän, sillä hänen kalpealla aavistuksellaan oli nimi: Han Solo.

Jotain oli tapahtunut. Luke oli aistinut sen jokaisella solullaan. Fyysinen tuska oli muistuttanut siitä, ettei kyse ollut suinkaan vain Voiman tasapainosta, vaan myös Luken omasta tasapainosta. Kyse oli siitä hauraasta tasapainosta, jossa Luke ja Han olivat viruneet kuin kuolemaisillaan oleva tähti. Kyse oli herkistä hetkistä, jotka Luke oli haudannut taakseen, mutta jotka heräsivät henkiin jokaisessa mullassa, jolle hän jalkansa astui.

Han oli kuollut. Yhtäkkiä Luke tiesi sen, samalla tavalla kuin hän tiesi hämärän hiipivän kaiken aikaa lähemmäs. Tunne valovuosien takaa kantoi tiedon siivillään. Se tunne oli Hanin kuolema, ja se koski enemmän kuin pimeän puolen voimistuminen, koska Luke oli ihminen. He olivat ihmisiä, inhimillisiä. Han oli ainoa ihminen, jonka kanssa Luke olisi valinnut loppuelämän hetkeäkään harkitsematta, jos se vain olisi ollut mahdollista. Han oli Luken ainoa.

Loppuelämä ei ollut koskaan ollut mahdollista. Ystävyyden juuret olivat olleet vankat, ja he olivat pelänneet. He eivät olleet osanneet olla. He eivät olleet osanneet puhua. He eivät olleet tienneet, mitä tehdä toisillaan ja toisilleen. Sitten oli ollut Leia, joka oli ollut jotain niin hyvää Hanille, että Luke oli antanut sydämensä sammua.

Silti valovuosien päässäkin Han oli se, joka piti Luken kiinni menneessä vahvemmin kuin yksikään epäonnistuminen, yksikään tekemättä jätetty teko, yksikään mitä jos. Luke tapaili ruohoa sormillaan eikä tuntenut sen korsien taipuista pehmeyttä. Hänen rintakehänsä puristui kasaan, ja hengittäminen oli vaikeaa. Hän haukkoi happea, ja se tuuli hänen ohitseen. Kun kyyneleet lopulta tulvivat yli, ne olivat vuosikausia padottuja.

x

Han iskee kypärän päähänsä, ja Luke näkee enää määrätietoiset silmät. Niissä tuikkii jotain. Niissä tuikkii aina jotain.

”Helvetinmoinen taistelu tulossa”, Han toteaa nauraen. ”Lykkyä tykö.”

”Kuin myös”, Luke sanoo hädin tuskin kuuluvasti.

He taistelevat eri tiimeissä, eri tehtävissä. Imperiumin laivasto heitä vastassa salpaa hengen, jos sitä pysähtyy ajattelemaan. On parempi olla ajattelematta.

Han kääntyy noustakseen X-siipiseensä, mutta pysähtyy kesken liikkeen. Hän nostaa kätensä niskaansa ja katsoo jonnekin sivummas. Hänen kulmiensa välissä on ryppy, jota hädin tuskin huomaa.

”Noissa myrkkykaasuissa on kuulemma pirullista navigoida”, Han sanoo. Hän ei vieläkään katso Lukea. ”Voivat ilmeisesti sekoittaa anturit, jos aluksen rakenteisiin tulee riittävän paha vaurio.”

”Mm”, Luke mumisee. Silmiensä syrjästä hän huomaa, kuinka Hanin lentohansikkaan peittämä käsi puristuu nyrkkiin.

”Sitä vain, että”, Han jatkaa ja tuijottaa yhä samaan kiintopisteeseen, ”ole varovainen. Ollaan varovaisia.”

Hanin katse käväisee Lukessa hyvin pikaisesti – niin pienen hetken, että se olisi jäänyt Lukelta huomaamatta, jos hän juuri silloin olisi sattunut räpäyttämään silmiään. Toisessa silmänräpäyksessä Han on jo noussut X-siipiseensä taakseen katsomatta.

Luke jää seisomaan keskelle taisteluun valmistautujien hälinää.

Minä etsisin sinut aina, myrkkykaasuista viis, vaikka valovuosien takaa.
« Viimeksi muokattu: 17.06.2019 16:46:15 kirjoittanut Waulish »

Nevilla

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 4 807
  • Phantom Thief of Hearts
Ihana! Siis aivan ihana!

Tykkään kovasti Han/Lukesta sen eri muodoissa, ja swappificcien (Luke onkin prinssi, Leia jedi) jälkeen tällainen haikea tunnelmointi on lempparini. Arvostin kovasti myös sitä, miten olit sitonut tämän nykykaanoniin ja käsitellyt Hanin kuolemaa Luken näkökulmasta, koska itseäni harmitti se, ettei sitä juurikaan The Last Jedissa käsitelty. :(

Silti tuo lopun pieni kohtaaminen, ohimenevä hetki ja silti kaikki siihen ladatut tunteet, oli minusta vielä ihanampaa! Han ja Lume ovat parhaimmillaan juuri toisensa ohittavina taivaankappaleina, lähellä mutta kuitenkin kaukana, vetovoimakentät riittävän vahvat pitämään heidät toistensa lähettyvillä muttei koskaan yhdessä.

Oi kiitos tästä! En odottanut, että kukaan kirjoittaisi juuri Star Warsia, joten olen tästä erityisen iloinen. ♡

Ja silti tämänkin surun alla on tuli / sydämeni palaa, eikä kulu.

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 037
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Nevilla, voi että, ihanaa että tykkäsit! :-* Oli hauskaa kirjoittaa pitkästä aikaa Tähtien sotaa, ja vielä hauskempaa oli kokeilla aivan uutta paritusta. Luonnehdintasi Luke/Hanista on hyvin kaunis ja hyvin osuva! Minullekin tuli heistä sellainen tunne, että he ovat periaatteessa hyvin lähellä toisiaan mutta silti samaan aikaan hyvin kaukana, saavuttamattomissa, ja toisensa ohittavat taivaankappaleet sopivat siihen mielikuvaan täydellisesti. Kauniisti sanottu!

Kiitos paljon ihanista sanoistasi! :-*

mimamu

  • ***
  • Viestejä: 752
    • ficcilistaus
Hihii, hypin aina innosta tasajalkaa, kun Finiin ilmestyy Tähtien sotaa! Pistin tämän merkille heti ilmestyessä, ja nyt pääsin viimein lukemaan ja kommentoimaan. Yllättävän toimiva paritus tämä, vaikka en ollutkaan näitä kahta aiemmin ajatellut "silleen". Tosi liikuttava ja uskottava idea, että Hanin kuolema tunkeutuisi tällä tavoin Luken tajuntaan. Tunnelmallista ja osuvaa kuvailua, erityisesti tykkäsin tästä:

Lainaus
Leia, joka oli ollut jotain niin hyvää Hanille, että Luke oli antanut sydämensä sammua.

ficcilistaus: Fini | AO3
podficit: SoundCloud

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 037
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
mimamu, ihanaa että Finissä on innokkaita Tähtien sodan faneja ja lukijoita! Ehkä tuleva elokuva tuo taas lisää eloa myös suomenkieliseen fandomiin. :)

Mukavaa, että pidit ideasta ja kuvailusta. Minäkin yllätyin tämän parituksen toimivuudesta! En ollut Lukea ja Hania aikaisemmin sillä tavalla ajatellut, ja olen aina pitänyt Leia/Hanista, mutta tämän kokeilun myötä minulle avautui ihan uusi maailma!

Kiitoksia kovasti! :-*