Kirjoittaja Aihe: Kun elämän rajallisuus ois häilyvämpää kuin nyt (Julius/Fanni) |K-11| [one-shot]  (Luettu 1090 kertaa)

ruusujenenkeli

  • ***
  • Viestejä: 10
Nimi: Kun elämän rajallisuus ois häilyvämpää kuin nyt
Kirjoittaja: Ruusujenenkeli
Ikäraja: K11
Genre: Reality
Hahmot: Julius ja Fanni
Varoitukset: Käsitellään kuolemaa.
Muuta: Julkaistu aiemmin osissa blogissani.


Kun elämän rajallisuus ois häilyvämpää kuin nyt

Julius:

Ilmassa tuoksui kesä. Uitin varpaita vedessä ja käännyin katsomaan sua. Istuit mun vieressä laiturilla silmät kiinni. Ehkä sä haaveilit jostain tai sitten sä vain kuuntelit hiljaisuudessa kantautuvia luonnon ääniä. Näytit onnelliselta. Piirsin sen näyn mun ajatuksissa, että mä muistaisin sen vanhana keinutuolissa istuessakin. Kun elämän rajallisuus ois häilyvämpää kuin nyt. Kun aika alkais tuntua vielä tärkeämmältä. Kun arvostais joka ikistä hetkeä, jona sais hengittää ilmaa keuhkoihin.

Olin ajatellut sua paljon. Edellisestä kesästä asti. Olit ollut se tyttö, joka oli tullut itsevarman oloisena mun luo. Sanonut -Moi. Mä oon Fanni. Kuka sä oot?
-Julius, mä olin vastannut hämilläni.
Olit saanut sun hymyllä mun vatsan heittämään kuperkeikkaa ja mun jalat tuntumaan raskailta, että oli ollut vaikea kävellä tai edes pysyä pystyssä.

Arvostin sitä, että joku uskalsi olla täysin oma itsensä. Että joku tuollainen kuin sinä, välitti ympärillä olevista ihmisistä ja eläimistä niin paljon. Sä et sietänyt kiusaamista, etkä ihmisten ajattelemattomuutta.

Oli sietämätöntä elää näin. Niin lähellä susta, mutta silti niin kaukana. Sä et kuulunut mulle. Sun sydän sykki jollekkin toiselle. En ollut halunnut tietää, kuka se joku oli. Ei mun tarvinnut. Pelkkä tieto jonkun olemassaolosta oli riittänyt saamaan aikaan mun sydämessä vihlovia pistoksia. Mustasukkaisuus. Sitäkö se oli.

Pyysit mua kertomaan mun kesän suunnitelmista. En mä ollut jaksanut ajatella kovin pitkälle. Ei ollut huvittanut miettiä kesää ilman sua. Yksinkö mä lähtisin kajakilla kiertämään järveä ja nukkuisin teltassa yöt sääskien inistessä taustalla. Mun mielestä siinä ei ollut mitään hauskaa.

Sä olit aikonut lentää Islantiin jollekkin kielikurssille. Ehkä se joku tulisi sinne myös. Tukahdutin mun mielikuvat teistä istumassa käsikädessä keinussa tai vilttiin kääriytyneinä takan edessä. Kaikki tuntui ihan mielettömän pahalta. Pääsisinkö susta ikinä yli.

Jätkät oli sanoneet mulle, että kyllä elämä aina jatkuisi ja kohtaisin uusia ihmisiä. Ettei mun pitäisi lakata elämästä, koska sillä tekisin vain hallaa itselleni. Ehkä se oli niin. En vain kyennyt ajattelemaan ketään muuta ihmistä mun vierelle. En ketään.

Nousit ylös ja katselit viimeisen kerran järven vastarannalle. Auringon himmeä hehku kuvastui tyyneen veden pintaan. Rutistin sut halaukseen. Tunsin sun sydämen sykkeen mun ihoa vasten. Haistoin piparmintun ja vastaleikatun nurmikon. Sitten mä viimein päästin sut irti.

-Näkemiin Julius.
-Pidä itsestäsi huolta, sanoin ja katselin sun etääntyvää siluettia. Tunsin jotakin painavaa putoavan mun harteille. Jotain kosteaa valuvan silmäkulmasta.


Kesä tuli. Välillä mä mietin Fannia. Välillä halusin vain unohtaa.

Jätkät sai mut mukaan kalastusreissulle. Yritin nauraa toisten jutuille notskin ääressä, mutta mun ajatukset oli ihan jossain muualla. Tuntui karseelta välittää ihmisestä, jolle mä en merkinnyt juuri mitään. Ystäviä me oltiin oltu. En tiennyt, pystyisinkö enää kesän jälkeen olemaan tekemisissä.

Tunteet oli ja pysyi. Ne eivät kadonneet, vaikka yritin tukahduttaa ne tekemällä asioita ja välttelemällä Fannilta tulevia snäppejä, joissa se hehkutti Islannin kauneutta. Kivaa sillä näytti olevan ja seurakin taisi kelvata.

Makasin sängyllä kuulokkeet korvillani, kun viestin ääni tavoitti mut mun ajatuksista tähän hetkeen. Se oli Fanni.
-Mä tahdon kotiin. Mulla on ihan sairaan paha olla. Kaikki täällä on niin feikkejä. Eilenki illalla itkin itteni uneen, ku olin niin väsynyt. Toiset lähti baariin. Ei mua huvittanut juoda. En mä oo semmosta tyyppiä. Mulla on ikävä Suomeen ja ikävä sua.

Mun oli pakko puristaa silmät hetkeksi kiinni ennen kuin luin viestin uudestaan. Oliko se tosissaan. Eikai sillä niin huonosti voinut mennä. -Mulla on ikävä sua.
Mitä se silläkin meinasi.

Kysyin, voisinko soittaa sille.
  -Voit, se vastasi.
Näppäilin hermostuneesti sen numeron ja soitin.
  -Julius tässä. Luin tuon sun viestin. Miten sulla oikein menee siellä?
Kuulin puhelimen toisesta päästä nyyhkytystä. Tunsin sydämessä kouristuksen. Jos olisin vain voinut, olisin ottanut sen halaukseen. Sanonut -kaikki hyvin. Ei mitään hätää.
  -Musta tuntuu, etten voi olla täällä. Haluan vaan takas Suomeen. Mä ajattelin, et tää ois hyvä keino päästää irti Jasperista. Se jätti mut pari kuukautta sitten.
   -Mitä?!! mä melkein huusin puhelimeen.
 -Etkö sä tiennyt? se kysyi ja vaikutti vilpittömästi hämmästyneeltä.
 -En. En todellakaan, sanoin ja koitin tasoittaa sydämeni lyöntejä.
 -Mä ajattelin ostaa huomenna liput Suomeen.
    -Fanni ootko sä nyt ihan tosissaan?
  -Oon oon. Mun on pakko tulla takas ja selvittää tää koko sotku mun pään sisältä.
    -Jos sä oot varma, että sun täytyy niin sitten sun täytyy.

Hyvästelin sen ja suljin puhelimen. Olin kuin puuklapilla päähän lyöty. Mistä nyt oikein tuuli. Mikä tää koko juttu oikein oli. Nukahdin sekavien ajatusten pyöriessä vimmatusti ympäriinsä. Ehkä kaikki selkiintyisi ajallaan.


Lento oli myöhässä. Tai niin mä ainakin arvelin, kun Fannia ei näkynyt, eikä oikeastaan muitakaan. Olin pitänyt silmällä liukuovia, joiden takaa ne saapuisi lentoaseman aulaan. Tyhjältä oli näyttänyt. Kaikkialla oli jotenkin tosi aution näköistä. Kai se oli varmasti laittanut oikean päivän ja ajan tai sitten olin itse katsonut väärin.

Selasin puhelimesta uusimpia instakuvia. Satutti kavereiden kuvat, joissa luki "murun kans kahvilla" tai jotain muuta vastaavaa. Miltä se tuntuisi, että olisi joku. Joku, kenen kanssa jakaa ne ilot ja surut. Josta välittäisi maailman eniten. Jota ajattelisi aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Jota sais pitää kädestä kiinni. Rutistaa halaukseen aina kun vain haluaisi.

Meteli tuli yllättäen. Auenneesta ovesta. Matkalaukkujen rullista. Ihmisten jaloista, jotka kiirehtivät eteenpäin. Pois massan keskeltä. Pois väentungoksesta.

Joku tarttui mua takaapäin. Käänsi ympäri ja sulki mun kädet ympärilleen.
    -Ihana nähdä. Kiva, ku tulit vastaan.
Fannin ääni. Olin jo miltein kerennyt unohtaa, miltä se kuulosti.
Pehmeältä, samettiselta. En mä kyllä tiennyt, miltä samettinen ääni kuulosti, mutta suussa se sana tuntui hyvältä.
    -Sullako iski ikävä? mä kysyin ja virnistin sille.
    -Joo. Oon niin onnellinen, ettei mun tarvinnu jäädä sinne enää pidemmäksi aikaa.


Vedin Fannin matkalaukun autolle ja hilasin sen takakonttiin kaiken rojun päälle. En ollut jaksanut siivota raksakamoja pois. Maanantaina joutuisin kuitenkin taas roudaamaan ne takaisin autoon. Ehkä se oli laiskuutta tai sitten vain ajattelin pidemmälle tulevaisuuteen ja olin fiksu.

Fanni selitti koko matkan reissusta. Toisten kännitarinoista, hulluista vartijoista ja purevasta koirasta. Puolet jutuista meni multa ohi, koska halusin vain kuulla Fannin äänen. Nähdä, miten hymy sen kasvoilla leveni, mitä pidemmälle juttu eteni. Se näytti niin onnelliselta. Ja olihan se ruskettunutkin mukavasti. Hyvältä se näytti. Vähän liiankin.

Illalla paistoin kämpällä makkaraa. Fanni selasi mun vanhoja valokuva-albumeja. Kyseli aina välillä, mistä mikäkin kuva oli otettu. Outoa, että sitä kiinnosti niin paljon mun lapsuus. Ei kai siinä mitään erityistä ollut. Ihan tavallinen tenava sitä oli ollut.

Mä nakkasin Fannin kotiin. Se oli aika hiljainen koko matkan, enkä siksi yrittänyt pitää juttua yllä. Sai kai sitä olla omissa ajatuksissaan. Tervettä se semmoinen meno oli. Olisi tehnyt hyvää mullekin. Ajatella jotain muutakin kuin vieressä istuvaa tyyppiä, jonka kuvaa en saanut mun verkkokalvolta pois. Niin syvään se oli iskostunut siihen.

Se olisi ollut niin täydellistä. Minä ja Fanni. Pudistin päätäni ja jätin Fannin tien päähän. Se puristi kädestä pikaisesti. Huiskutti sitten mulle hyvästit.

Kaikki tuntui jotenkin pahalta. Miten elämä tuntui joskus niin epäreilulta. Mitä mä olin tehnyt ansaitakseni tämän osan.




Desinfiointiaineen tuoksu. Valkoiset lakanat. Sälekaihtimien välistä tulviva auringon valo. Vaari katseli mua. Sen silmät olivat samentuneet. Katse harhaili, oli utuinen. Puristin sitä kädestä. Halusin olla siinä. Halusin, että se hetki jähmettyisi. Aika pysähtyisi.

Vaari oli alkanut puhumaan sekavia. Se oli kertonut sodista. Se luuli vieläkin olevansa rintamalla. Mä en pystynyt ymmärtämään sen halua lähteä pois. Sen mielestä sen aika oli täyttynyt. Elämä oli valmis päättymään.

Teki mieli olla vihainen. Vihainen, että se toivoi sellaista. Mulle oli lapsesta saakka puhuttu siitä, miten elämä oli lahja, eikä sitä pitäisi antaa pois. Tuntui pahalta, kun toinen ei enää kokenut niin. Toisaalta oli halu ymmärtää. Ajatusmaailmat eivät vain oikein kohdanneet.

Muutaman päivän päästä sain kuulla vaarin lähteneen. Itketti, ensimmäistä kertaa vuosiin. -Ei isot miehet itke, isä oli sanonut. Mä en jaksanut välittää siitä. Mun mielestä tunteet sai tulla ja mennä niin kuin ne halusivat ja tunteita oli okei näyttää.

Fannia ei ollut näkynyt hetkeen. Se oli suorittanut itsenäisiä koulukursseja. Päntännyt naama kiinni kirjassa. Mun ikävä kasvoi, mitä useampi päivä tuli, ettei me nähty edelleenkään. Oli järjetöntä tuntea jotain sellaista. Kipua silloin, kun toinen oli tavoittamattomissa. Tuntea kaipausta läheisyydestä, vaikka toinen ihminen olisi ollut aivan vieressä kiinni.

Kaikista vaikeinta oli elää tunteiden kanssa, joille ei saanut vastakaikua. Ei Fanni ollut paljoa tunteista puhunut. Ei siinä, että itse olisin. Ei ollut tuntunut hyvältä avautua. Ehkä pelkäsin ystävyyden katkeavan. Fannin olevan ymmärtämättä mua. Sitä, että voisimme silti olla läheisissä väleissä.

Päätin olla ajattelematta. Suruikävä vaaria kohtaan sai mut hetkittäin unohtamaan kaiken muun. Keskityin vain elämään hetkessä. Hengittämään ilmaa keuhkoihin, jotta en saisi paniikkikohtausta. Lähellä se oli taas ollut. Kuolemaa kohtaan kokemani pelko ei liiemmin huvittanut juuri nyt. Ei näiden tunteiden myrskyissä.


Tuntu niin kuin Fanni olisi ollut valovuosien päässä. En tiennyt, mistä se ajatus tuli, mutta leikittelin mielessäni kuvalla, jossa lähetin raketilla sille postia. Kauan aikaa sitten olin nähnyt Fannin keskustassa. Sillä oli ollut seuraa, eikä se ollut huomannut mua. Olin jättänyt moikkaamatta. Joskus mä en vaan kestänyt sitä, etten merkannu sille paljon mitään.

Yritin saada työstettyä biisiin sanoja samalla kun soittelin kitaralla omia melodioitani. Sanat kertoi Fannista. Se oli ollut idea alusta asti. Musta vaan tuntui siltä, että jumitin koko ajan samassa kohdassa, enkä päässyt siitä eteenpäin.

Olin katkera siitä, että se ei välittänyt. Katkera, kun mun piti silti tuntea näin vahvasti. Miksi mun tunteet ei vaan olisi voineet hiipua. Että olisin pystynyt viimein unohtamaan ja jatkamaan elämää eteenpäin ilman sitä. Joinakin iltoina teki mieli itkeä itseni uneen, mutta pelko siitä, että mutsi tai faija olisivat avanneet oven ja nähneet mun punaiseksi laikkuuntuneet kasvot, oli liikaa. Ei huvittanut antaa niille syitä kuittailla. Tai edes olla musta huolissaan.

Tapasin uusia tyttöjä. Vietin niiden kanssa aikaa ja luulin hetkittäin, että mulla oli niitä kohtaan jotain tunteita. Jos niitä oli, niin aika nopeasti ne katosi.

Iltaisin ennen nukahtamista mä mietin viimeisenä Fannia. Ja aamuisin ensimmäinen ajatus, mikä mieleen tuli, oli Fanni ja sen kasvot, joilla paistoi hymy. Olin repinyt seinältä alas kaikki kuvat, joissa se oli, ja tallettanut ne sitten kaapin perimmäiseen nurkkaan pölyttymään. En kaivannut lisää syitä ikävään. Oli ihan tarpeeksi kamalaa, että mä en pystynyt laittamaan sille viestiä aina kun vain olisin halunnut.

Sitä elämä oli hetken aikaa jo ollut. Raastavaa sydänsurua ja ikävää. Mietin, missä Fanni mahtoikaan viilettää just sillä hetkellä. Mielikuva siitä teki mut onnettomaksi. Miten mä ikinä pääsisin yli.


Fanni:

Joskus tie vie risteykseen, etkä tiedä minne kääntyä. Et uskalla palata takaisin, eikä se oikeastaan ole edes mahdollista kuin unissa tai mielikuvissasi.

Mä olen tullut mun tien päähän, eikä mulla ole mitään hajua, mitä mun pitäis tehdä. Ja ainiin, tosiaan. Mä olen Fanni. Kaheksantoista vee ja silleen. Huora. Pleijeri ja mitähän muuta vielä. Olen tehnyt suuren virheen, jota mä kadun koko loppuelämäni. Mä jätin rakastamani jätkän kuin nallin kalliolle ja käänsin sille selkäni. Se oli ainut ihminen, johon mä luotin. Ainut ihminen, joka tunsi mut sellaisena aitona ja välittävänä ihmisenä kuin mä olen. Nykyään oon kaikkea muuta kuin sitä. Tai ainakin valtaosa koko koulussa ajattelee niin. Ja vain siksi, että ihmiset uskovat ennemmin valheisiin kuin totuuteen. Ja jos sen valheen laittaa liikkeelle koulun söpöin poika, johon kaikki tytöt ja osa pojistakin on ihastuneita, ei siinä auta oikein mikään. En oikeastaan jaksanut edes yrittää korjata tilannetta. Tiesin jo valmiiksi, että se on turhaa. Yks-nolla sille pojalle.

Haluatte varmaan tietää, kuka se poika on, jonka jätin. Sen nimi oli Julius. Tai onhan se vieläkin, mutta käytän mielummin mennyttä aikamuotoa, koska ei kai mulla olis edes oikeutta puhua siitä tyypistä. Niin paha mä olen.

Mä ihan tosi välitin siitä. Ja se välitti musta. Ihan tosi tosi paljon. Sitä on vaikea selittää, mutta kun sä kohtaat sen oikean, niin sä kyllä tiedät. Se on menoa se. Mutta mä pelkäsin. Pelkäsin, että mun sydän särkyis. Pelkäsin sitoutua. Pelkäsin rakastaa. Pelkäsin, että se satuttais mua, vaikka syvällä sisimmässäni tiesin, ettei se tekis pahaa kärpäselle edes.

Tätä sanotaan kai sitoutumiskammoksi. Mua alkoi ahdistaa. Ihan silmittömästi. Tuntu, etten voi enää hengata sen kanssa. Tai nähdä sitä. Tai edes pitää siihen yhteyttä. Ahdisti niin silmittömästi, etten pystynyt edes kertomaan sille siitä ahdistuksesta. Lakkasin vain vastaamasta sen viesteihin. Aloin vältellä paikkoja, missä se liikkui. Jos se jotain kautta pystyi ottamaan muhun yhteyttä, sanoin, että mä olin kiireinen ja mun pitäisi lukea kirjoituksiin. Paskat mä jostain kirjoituksista. En ollut pystynyt keskittymään niihin ollenkaan. Koko tää juttu painoi mun mieltä. Sydäntä varsinkin.

Miten kertoa ihmiselle, että rakastaa sitä. Miten sanoa, että silti ahdistaa ja etten pysty olemaan sen seurassa tai edes näkemään sitä. Ja miten ikinä pyytää anteeksi..
« Viimeksi muokattu: 16.01.2019 01:12:59 kirjoittanut ruusujenenkeli »