Maailmasi on mustavalkoinen (anna minun maalata siihen väriä) | K-11 | Angstista kartanoromantiikkaa

[Crys]

Nimi: Maailmasi on mustavalkoinen (anna minun maalata siihen väriä)
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: K-11
Genre: Angstinen kartanoromantiikka
Varoitukset: Itsemurha
A/N: Olin eilen kattomassa Oopperan kummituksen kansallisoopperassa, jossa ihastuin kartanoromantiikkaan ja sitten tänään koiralenkillä huomasin miten mustavalkoiselta maailma näyttää talvella, joten niistä kahdesta yhtälöstä syntyi tämä pirteä palanen Osallistuu haasteeseen Teelusikan tunneskaala II. Jos jotakuta kiinnostaa niin kuuntelen aina tätä biisiä kun kirjotan tän tyyppistä angstia. Tälle on ilmestynyt jatko-osa miehen näkökulmasta: Maailmani päättyy punaiseen, S

Maailmasi on mustavalkoinen (anna minun maalata siihen väriä)

Rakkaani,

Astuttuani ulos tänään hämmästyin siitä, miten maailma näytti ovien ulkopuolellakin mustavalkoiselta. Kinoksista törröttävien kuolleiden horsmien mustat varret olivat peittyneet valkoisiin kiteisiin ja puut kantoivat oksillaan niin paljon lunta, että vihreää hädin tuskin näki. Puiden ruskeat rungotkin olivat kuurakerrosten takia harmaita. Se vähäinen vihreys, jota kuusipensaiden sivuissa näkyi lumen alta, näytti niin tummalta, että pelkäsin menettäneeni värinäköni kaikkien niiden kuukausien aikana eläessäni mustavalkoisessa kartanossasi – anteeksi kartanossamme. Mutta saan kyllä muistutuksen pian, sillä makuuhuoneemme karmiininpunaiset lakanat näen unissanikin.

Muistatko, kun kysyin sinulta, miksi sängyssä on punaiset lakanat? Sinä sanoit, että musta ei näy mustaa vasten eikä valkoinen valkoista vasten. Yhteisessä sängyssämme molempien on erotuttava tasapuolisesti. Niin sinä sanoit.

Sitten purit kaulaani ja minä katsoin vereni valuvan pisaroina niille lakanoille, josta se hädin tuskin erottui.

Puutarhan yllä lepäsi sumu, jonka takaa en nähnyt metsään, portille tai muurille. Sinä hetkenä näytti siltä, niin kuin kartanosi, kartanomme, leijuisi tyhjyydessä, niin kuin se sijaitsisi irtonaisena muusta maailmasta vain meidän mielikuvituksessamme. Toisaalta minusta tuntuu siltä aina, oli sumua tai ei.

Metsän läpi kulkiessani seurasin jokapäiväisiä askeleitani, jotka yö oli muuttanut mustaksi jääksi valkoisen lumen keskelle. Muuri alkoi erottua sumun takaa, se komea ja tukeva muuri, jonka yli näkisi vain jättiläinen. Itserakentamasi, sinä muistutit minulle jatkuvasti. Minua ei olisi tarvinnut muistuttaa, sitä on mahdotonta unohtaa.

Kävelin metsän läpi portille, jonka mustia metallitankoja peitti harmaa kuura. Minut valtasi halu nuolaista tankoa hieman, tiedäthän sinä, että vanhemmat varoittavat aina lapsiaan olematta nuolematta jäisiä metallitankoja, ettei kieli jää kiinni, mutta kiellon takia se houkuttaa? Tai en tiedä tiedätkö, ethän ole juurikaan kertonut minulle elämästäsi. Vaikutat juuri sellaiselta ihmiseltä, joka tekisi niin ihan vain siksi, että kiellettiin. Tartuin metallitankoon kädelläni ja työnsin, mutta portti ei avautunut, ei taaskaan. Täytyihän minun tarkistaa, ettet sinä vahingossa olisi jättänyt sitä auki asioille lähdettyäsi. Kuka tahansa voisi marssia sisään. Tai ulos.

Vedin käteni pois ja näin, kuinka harmaassa tangossa oli musta kädenjälki minun jäljiltäni. Silloin minä päätin, kun näin miten harmaasta oli tullut mustaa.

Niinpä minä palasin takaisin huoneeseemme, istuin mustan kirjoituspöytäsi ääreen ja aloin kirjoittaa sinulle näitä sanoja valkoiselle paperille mustalla musteella.

Sinä halusit jotain hyvää kaiken sen pahan keskelle, jonka olit rakentanut. Valkoista mustan keskelle. Mutta valkoinen ei pysy valkoisena ikuisesti, jos se turmellaan mustalla, katso vaikka miten muste ei lähde tältä paperilta vaikka olen yrittänyt siistiä kyynelieni jälkiä. Sinä huomasit itsekin, että minusta on tullut harmaa. Olet poissa useammin, et koske minuun yhtä usein ja jätät minut omiin oloihini.

Elämästä on tullut melkein siedettävää.

Mutta vaikka en tiedä sinusta mitään, tiedän luontosi. Tiedän, että kyllästyt pian ja hankit uuden valkoisen, eikä harmaalla ole mustan ja valkoisen keskellä tilaa. Tiedän myös mihin sinä pystyt. Olen nähnyt mihin sinä pystyt.

Mieluummin menen omilla ehdoillani kuin sinun.

Minä pidän väreistä, et ehkä tiennyt sitä, rakkaani. Minä pidän myös monenlaisista muista asioista, kuten vapaudesta, jonka sinä veit minulta. Sen sinä tiesitkin, olenhan muistuttanut sinua siitä niin monesti, että sinun on mahdotonta unohtaa, vaikka joka päivä yrität, kun kohtelet minua kuin nukkea.

Niinpä minä jätän sinulle pienen lahjan ennen kuin menen. Minä maalaan sinun kartanosi. Valkoiset mattosi, mustat sohvasi, sumeat ikkunasi ja kaikkein eniten maalaan sinun karmiininpunaisten lakanoiden peittämän sänkysi, jota minun vereni jo ennestään tahraa. Sanotaan, että veri muuttuu mustaksi, kun sitä on tarpeeksi. Toivon, että se on totta, sillä miten muuten se erottuisi punaisilta lakanoiltasi, joilla halusit nähdä minut, muttet kipuani.

Hyvästi siis, rakkaani. Toivottavasti et unohda minua, vaan mietit lopun ikäsi, miten sinun rakas valkoisesi kuihtui harmaaksi, punaiseksi ja viimein mustaksi.

[Nyyhti]

Olipas hyvää musiikkia, ja aivan erityisen hyvää tämän taustalle! Musiikki ja teksti täydensivät toisiaan ihan täydellisesti. Molemmissa on todella uhkaavaa tunnelmaa, ja tuntui että pääsin tuon musiikin avulla vielä aivan eri tavalla mukaan tähän tekstiin. Oli helppo nähdä tämä päähenkilö kulkemassa mustan kartanon mailla ja suurissa huoneissa.

Pidin noista kursivoiduista kohdista, ja erityisesti siitä, että luin ne automaattisesti kaikki erittäin sarkastisina Tässä oli paljon jätetty avoimeksi, ja en nyt varsinaisesti lisää tietoa kaivannut, mutta tästä voisi hyvinkin syntyä myös toinen osa, ehkä toisen osapuolen näkökulmasta.

Parasta tässä tekstissä oli tosiaan tuo käsinkosketeltava tunnelma, joka tuntui omalaatuiselta. Ymmärrän hyvin, miksi luokittelit tämän angstiksi, ja jos joku genre pitäisi valita, sen minäkin valitsisin. Silti tämä ei ehkä varsinaisesti mielestäni ollut angstia, vaan juuri sellaista uhkaavaa, hieman uhmakasta, pelokasta mutta samalla itsepäistä - ja se tunnelma oli luotu taitavasti, koska missään ei varsinaisesti suoraan viitattu niihin juttuihin, jotka sitä loivat, vaan ne syntyivät hienovaraisempien vihjausten avulla. Kerrontatyyli oli myös ihana, ja aloin saman tien pitää tästä kertojasta. Esimerkiksi hänen mennessään portille minulle tuli sellainen fiilis, että oikeasti hän yritti paeta, mutta uskotteli itselleen ironisesti - ja samalla myös tälle rakkaalleen siltä varalta että tämä haluaisi tietää - että tuli vain tarkistamaan porttia. Hieno teksti!

[Crys]

nominal: Toi biisi on kyllä ihana, saa aina mut kirjotusfiilikseen (nim. mulla on ton saman biisin yks variaatio soimassa nyttekin ) Jee kiva että tajusit että ne kursiivit on tarkotettu just sarkastisiksi Hmm, en ajatellutkaan että tästä voisi kirjoittaa vangitsijan näkökulmasta, mutta miksei, ehkä saan joskus idean sellaiseen No joo ei tää ehkä ihan perusangstia, kun tarkemmin miettii, päähenkilö kun on tosiaan kovin uhmakas ja päättäväinen tilanteestaan huolimatta Mukavaa että kerrontatyyli oli toimiva ja jep päähenkilö meni portille joka päivä just sen takia että näki jäikö se auki, kiva että sen tajusi Kiitos kommentistasi :3

[Avaruuspiraatti]

Kommenttivaihdosta moikka! Pyysin extrakommentoitavaa ja Saaps sitten arpoi tämän minulle! Hyvä, että tuli näin luettua, en varmaan muuten olisi osannut tämän (ja tuon jatko-osan) pariin löytää. Tällaisesta "harmaasta alueesta" on aina mielenkiintoista lukea. En tiedä, sanoisinko sitä ironiseksi vai vain surulliseksi, miten tämän kirjeen nainen on lopulta juuttunut tuohon miehensä mustavalkoiseen elämään ja ajattelumaailmaan. Naisen sanoista vuotaa läpi tuo hyvä-paha-ajattelu, jonka sitten mieskin pistää merkille omassa kirjeessään. Nainen pitää itseään valkoisena ja hyvänä, mutta lopulta hän ei ole yhtään miestä parempi, kun itsensä tappaminen kostoksi on itsekäs ja manipuloiva teko. Hän todella muuttuu harmaaksi, koska ei selkeästi osaa ajatella itseään vastuuseen, vaan osoittelee syyttelevällä sormellaan ainoastaan miestään. On harmi, ettei hän valinnut elämää. Se olisi ollut varmasti paljon isompi "Fuck you!" miehelle kuin kuoleman valitseminen. Miehen kirjeestä nimittäin sain tunteen, että hän melkein jo odotti naisen tappavan itsensä. Kuinkakohan monta entisen vaimon ruumista kartanon tiluksilta löytyisi, jos vähän kaivelisi?

Miehen kirje taasen sai minut hymyilemään, koska hän on niin äärimmäisen narsisti Tuntuu mielettömältä, että joku voisi ajatella ja elää tuolla tavoin, mutta sitten taas tunnen oikeasta elämästä ihmisiä, jotka ajattelevat juurikin näin. Nämä on vähän näitä asioita, jotka on niin kamalia ja raivostuttavia, ettei oikein voi muuta tehdä enää kuin hymähdellä. Mullekin tuli ihan voitokas olo, kun kirjeen lopussa alkoi valjeta, mitä miehen uusi vaimo on mennyt tekemään. Ihan teki mieli mennä näytön läpi ja läppäistä miestä kasvoille ja olla että "Hah, niin kenelläs se heikko pilke oli silmissään!".

Nautin näistä kahdesta kirjeestä kovasti, kunnon makoisaa (murha)draamaa! Tiedä, mitä uusi vaimo tekee miehensä ruumiille. Ehkäpä hän istuttaa sen tuonne puutarhaan ja pistää päälle kasvamaan keltaisia narsisseja Kiitos!

[Crys]

Pirre: Mukavaa että pidit mielenkiintoisena, näitä kahta olikin mielenkiintoista myös kirjoittaa! Harmaa alue on <3 Voi voi, totta montakohan vaimoa meihellä on ollut puutarhanlannoitteena :I Tuota miehen kirjettä oli erityisen hauska kirjottaa yrittäessäni päästä narsistin pään sisään Sen lopetus olikin sen takia sitten kovin tyydyttävää kirjottettavaa! Heh, ideasi siitä mitä ruumiille kävisi on kyllä mainio Kiitos kommentistasi!