Kirjoittaja Aihe: Muinaisia jouluvieraita II (S, Minerva ja perustajat)  (Luettu 1073 kertaa)

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 573
Nimi: Muinaisia jouluvieraita II
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Genre: Jouludraama
Tiivistelmä: Jouluaatto 1998.
Fandom: Harry Potter
Henkilöt: Minerva ja Tylypahkan perustajat
Vastuuvapautus: Maailma ja sen henkilöt ovat Rowlingin.
Kirjoittajan sana: Tämä on itsenäinen jatko-osa ficciini Muinaisia jouluvieraita (S). Sen lukeminen ennen tätä ei ole välttämätöntä. Tämän tekstin myötä: LÄMPÖISTÄ JOULUA KAIKILLE <3!



MUINAISIA JOULUVIERAITA II

Sinä jouluna oli paljon lunta. Vaikka aattoilta oli jo pitkällä, Tylyahon hanki välkehti valoista. Kotien ikkunoista tulvi lämmintä valoa ja liikkeiden oviin oli lumottu erilaisia välkkyviä loitsuja (näyttävin oli Hunajaherttuan oven päällä oleva suuri sulkakynä, joka kirjoitti yhä uudelleen ja uudelleen jouluntoivotukset ja aina valmiiksi tultuaan teksti räjähti kymmeniksi heliseviksi kulkusiksi). Kolmesta luudanvarresta kaikui ilonpitoa ja vaimeaa musiikkia, luultavasti Selestina Taigorin joululevyä soitettiin puhki tänäkin jouluna.

Minerva McGarmiwa seisoi Matami Puddifootin teehuoneen portailla ja kiskoi skottiruutuista viittaansa tiukemmin ympärilleen. Pakkanen oli kiristynyt, mutta siitä huolimatta Minerva oli seissyt portailla jo hyvän tovin. Hän ei ollut malttanut lähteä, Tylyaho näytti niin upealta lumipeitteessä. Minerva ei muistanut, koska viimeksi oli poistunut jouluaattona Tylypahkasta. Ei vuosikausiin. Monet vuodet hänellä oli ollut tapana viettää aattoilta Albuksen ja Severuksen kanssa. Kolmestaan he olivat nauttineet muutaman lasillisen hehkusimaa, pelanneet velhoshakkia ja keskustelleet joskus melkein jouluaamuun saakka. Mutta nyt sekä Albus että Severus olivat kuolleet ja Minervasta oli tullut Tylypahkan rehtori. Välillä vieläkin tuli päiviä, joina pesti tuntui Minervasta aivan liian suurelta, vaikka hän oli ollut virassa jo puoli vuotta. Ei ollut helppoa luotsata velhokoulua jaloilleen Voldemortin rikkirepivän sodan jäljiltä. Ei, helppoa se ei tosissaan ollut, pikemminkin tavattoman yksinäistä. Lukemattomat kerrat Minerva oli kaivannut Albusta ja Severusta paitsi ystävinä, myös ammatillisessa mielessä. Lukemattomat kerrat hän oli myös herännyt öisin soimaamaan itseään siitä, miten oli Albuksen kuoleman jälkeen saattanut uskoa Severuksen pelaavan Voldemortin pussiin ja… mutta sitä ei saanut ajatella nyt. Jouluaattona ei saanut ajatella kipeitä asioita, mutta jotenkin kummasti juuri ne olivat aina jouluisin pinnalla.

Mutta viimeisen parin tunnin ajan Minervalla oli ollut mukavaa. Matami Puddifootilla oli jo useana jouluna ollut tapa kutsua taikamaailman kerma (kuten hän itse asian ilmaisi) teelle aattoiltana. Tylypahkan rehtorin ominaisuudessa Minervakin oli saanut tänä vuonna kutsun. Häntä oli ensin ahdistunut ajatus teehetkestä itseään täynnä olevien ihmisten seurassa, mutta lopulta illasta oli tullut varsin hauska. Matami Puddifoot oli loistava emäntä ja lisäksi Minervasta oli ollut mukavaa pitkästä aikaa puhua Kingsley Kahlesalvan kanssa muustakin kuin taikamaailman jälleenrakentamisesta. Rehtori ja taikaministeri olivat virkojensa puolesta lähes viikoittain tekemisissä, mutta Minervasta oli ollut hauskaa kohdata Kingsley pitkästä aikaa ystävänä. Toki Minerva oli välillä ollut vähällä puhua työasioista, mutta aina silloin Kingsley oli nostanut kätensä ylös ja sanonut, että hän halusi viettää monen pelon ja ahdistuksen täyttämän joulun jälkeen iloisen aattoillan.

Minerva oli lähtenyt teehuoneesta viimeisenä. Hän oli ollut jo lähdössä yhtä matkaa Harry Potterin (Merlin, sitä poikaa oli ollut ilo nähdä!) kanssa, mutta sitten matami Puddifoot oli pyytänyt Minervaa vielä jäämään. Sotavuosista Minervan selkärankaan oli jäänyt tunne siitä, että aina, kun joku halusi puhua kahden kesken, oli asia vakava. Näin ei kuitenkaan tällä kertaa ollut, vaan matami oli sanonut arvostavansa suuresti sitä, millä tavalla Minerva luotsasi Tylypahkaa ja että jos hän joskus tarvitsisi paikkaa, jossa olla rauhassa, niin teesalongin yläkerrassa oli huone tyhjillään. Miten hyvältä se tuntui! Vaikka monet olivat kehuneet Minervan otteita rehtorina, tuntui silti aina yhtä hyvältä saada kiitosta työstään.

Hyvältä alkoi myös tuntua ajatus sisätiloista, pakkanen oli tunkeutunut jo varpaisiin ja sormiin. Minerva loi vielä viimeisen silmäyksen joulua viettävään Tylyahoon ja lähti sitten kohti Tylypahkaa. Voi, miten upealta sekin näytti lumen keskellä! Siellä täällä ikkunoissa paloivat valot, suuresta salista välkkyi Lipetitin loitsimien hopeisten joulukuusien kimallus ja porttia vartioivilla sikapatsailla oli korviaan lämmittämässä suuret tonttulakit. Porteilla näkyi myös liikettä, ihan kuin patsaiden ohi kävelisi juuri muutaman ihmisen joukkio. Minerva siristi silmiään. Ketkä lähtivät Tylypahkasta tähän aikaan aattoillasta? Oppilailla ei ollut lupa poistua koulusta eikä Minervan korviin ollut kantautunut henkilökunnan aikeita juhlistaa aattoiltaa Tylyahossa. Minerva kiihdytti askeleitaan. Jos oppilaita oli karkuteillä, hänen joulumielensä karisisi siinä paikassa!

Tällipajun kohdalla Minerva näki, että tulijoita oli neljä. Oppilailta he eivät näyttäneet, ainakaan heillä ei ollut Tylypahkan kaapuja yllään, vaan omituisen vanhanaikaiset turkisviitat. Kaikilla neljällä oli huppu päässään. Tulijat eivät olleet huomanneet Minervaa, vaan olivat täysin keskittyneitä keskustelemaan keskenään. Minerva pystyi jo saamaan selvää puheesta:

”Minusta me lähdimme liian aikaisin, on ikävää, jos emme saa tilaisuutta kiittää häntä koulun pelastamisesta”, sanoi miesääni, joka oli niin kumea, että Minerva oli varma, että se ei todellakaan kuulunut kenellekään oppilaalle.

”Tuntuu tämä minustakin ikävältä, mutta en halua tuhlata tätä iltaa odotteluun. Hänhän on voinut lähteä vaikka sukulaistensa luo jouluksi”, sanoi toinen mies. Nyt Minerva näki, että tällä velholla oli pitkä, musta parta ja hänen hälytyskellonsa alkoivat soida. Ketä muukalaisia Tylypahkassa oli käynyt? Minerva seisahtui ja laski oikean kätensä taikasauvalleen kaapunsa suojissa.

”Mutta me emme ole koskaan jättäneet esittäytymättä uudelle rehtorille”, sanoi huolestunut naisääni ja Minervan ote sauvasta tiukentui. Mitä nelikko halusi hänestä?

”Onneksi voimme hyvällä syyllä luottaa siihen, että hän on rehtori ensi joulunakin. Salazar, onko pakko harppoa noin? Ikään kuin pelkäisit, että Kolmesta luudanvarresta loppuu kermakalja”, sanoi pitkä noita, jonka mustista, kiiltävistä hiuksista heijastuivat linnan valot. Nelikko oli jo niin lähellä, että Minerva tajusi noidassa olevan jotakin tuttua. Ja hetkinen, oliko hän todellakin kutsunut toveriaan Salazariksi? Se nimi oli ollut sattuneista syistä melkoisessa epäsuosiossa taikaväestön keskuudessa.

”Mitä Merlinin nimeen”, Minerva henkäisi ääneen, kun muukalaiset olivat niin lähellä, että hän saattoi nähdä heidät hyvin. Samassa hetkessä nelikkoa johtanut velho, Salazar, pysähtyi Minervan nähdessään ja lyhyt noita törmäsi tömähtäen hänen selkäänsä. Noita horjahti ja kumeaääninen velho yritti tarttua häneen kiinni, mutta liukas tie vei jalat molempien alta ja he kaatuivat hankeen. Velhon huppu heilahti hänen takaraivolleen ja paljasti paksut, vaaleat kiharat. Minervan sydän jätti muutaman lyönnin väliin. Eihän velho voinut olla…

”Godrick! Helga! Vuosisadasta toiseen teidän kömpelyytenne jaksaa yllättää minut!” Mustahiuksinen noita sähähti. Minerva tunsi kaiken lämmön valahtavan pois kehostaan kuullessaan, millä nimillä nainen seuralaisiaan kutsui.

Siinä Tylypahkan edessä lumipenkassa makasivat nauravat Helga Puuskupuh ja Godrick Rohkelikko. Rowena Korpinkynsi tuijotti heitä suu tiukkana viivana ja kädet puuskassa. Salazar Luihuinen oli lukinnut mustat silmänsä Minervaan ja kun Minerva käänsi häneen katseensa, hän sanoi:

”Toverit, meillä on seuraa.”

Salamannopeasti Godrick oli noussut seisomaan ja Rowena nostanut oikean kätensä kuin valmistuen loitsimaan. Minerva vetäisi taikasauvansa esiin, mutta Helga huudahti:

”Hei, odottakaa, hän on McGarmiwa!”

Liukastellen Helga kompuroi Salazarin ohi Minervan luo.

”Ettekö olekin?”

Kun Helga pääsi Minervan luo, Minerva laski sauvansa. Hän ei olisi tahtonut tehdä niin, mutta jokin tuon noidan hyväntahtoisessa katseessa ja pehmeässä äänessä ei antanut hänelle muuta vaihtoehtoa. Helga puhkesi hymyyn ja ojensi kätensä kohti Minervaa. Hiukan epäröiden Minerva työnsi sauvansa viittansa taskuun ja tarttui Helgan käteen. Samassa lämpö tulvahti hänen jäseniinsä yhdellä humauksella, ihan kuin hän olisi sukeltanut lämpimään veteen.

”Miten ihanaa, että satuitte tulemaan vastaan! Odotimme teitä tovin työhuoneessanne, mutta emme voineet tietää, oletteko Tylypahkassa ensinnäkään, niin päätimme lähteä lasilliselle Tylyahoon. Ah, olenpa minä epäkohtelias, unohdin aivan esittäytyä, minä olen Helga!”

Minerva oli pitkän ikänsä aikana kokenut paljon outoja asioita, mutta seuraava varttitunti oli hänen elämänsä omituisin. Hänen ympärillään tuhat vuotta sitten kuolleet Tylypahkan perustajat kertoivat, miten olivat lumonneet itsensä palaamaan kouluun aina jouluyöksi, miten jokainen rehtori oli tiennyt heistä ja miten sanomattoman onnellisia he olivat siitä, että taikamaailmassa oli vihdoin rauha.

”Tuota… minun on vähän vaikea uskoa tätä kaikkea”, Minerva sanoi ja mietti päänsä puhki, oliko joku voinut ujuttaa hänen teehensä jotakin Puddifootin luona. Mutta kuka paikallaolijoista olisi halunnut tehdä niin?

”Älä huoli, te ette ole ensimmäinen rehtori, joka epäilee seonneensa kovan työtaakan alla. Dippet yritti työntää minut takkaan, mutta onneksi olen näin leveä”, Helga virnisteli keltaisen huppunsa suojista.

”Mutta ei kai sinulle olisi käynyt mitään? Sinähän olet jo kuollut”, Minerva rypisti kulmiaan.

”No mutta ei tuli takalistossa silti kovin veikeältä tunnu. Ihan niin kuin tämä pakkanenkin alkaa olla jo aika sietämätöntä. Me olemme menossa lasilliselle Kolmeen luudanvarteen, liityttekö seuraan?”

”Lasilliselle? Miten Merlinin nimessä te pystytte juomaan jotakin?”

”Pimeää taikuutta, varsin näppärää sellaista. Me emme ole haamuja, vaan henkiolentoja. Kuten huomaat, olemme lihaa ja verta”, Salazar sanoi ja kurottautui koskettamaan Minervaa olkapäähän. Paksusta ulkoviitastaan huolimatta Minerva tunsi kuin pienen sähköiskun Salazarin koskettaessa häntä.

”Minun vereni alkaa olla jäätymispisteessä. Tuletteko lasilliselle, Minerva? Olisi hauskaa, jos tulisitte. Toki jos vielä epäilette meitä valehtelijoiksi, on varsin oikeutettua, jos haluatte tarkistaa asian kysymällä jotakin, minkä mahdollisesti vain me voimme tietää”, Godrick sanoi ja kietoi purppuranpunaista turkisviittaansa tiukemmin ympärilleen.

Minerva puri huultaan ja mietti kuumeisesti. Mitä ainoastaan Tylypahkan perustajat voisivat tietää? Lopulta Minerva keksi.

”Tuota… jos te tosiaan olette olleet Tylypahkassa jokaisena jouluaattoyönä… niin te ehkä osaatte kertoa, missä Dumbledore vietti viimeisen aattoyönsä.”

”Teidän luonanne”, nelikko sanoi yhteen ääneen ja Minerva tunsi punastuvansa. Mutta nyt hänen oli pakko uskoa omituista seuruetta, yksikään elävä olento ei taatusti olisi tiennyt hänen ja Albuksen salaisuutta.

”Hyvä on, niin outoa kuin tämä onkin, niin juon mielelläni kanssanne lasillisen. Ja olkaa kiltit, jättäkää teitittely sikseen. Te olette minua monta ihmisikää vanhempia”, Minerva sanoi ja virnisti. Myös perustajat hymyilivät, kaikki muut paitsi Rowena, joka oli jo kääntynyt lähteäkseen kohti Tylyahoa:

”Matkaan siis!”

Helga tarttui Salazaria käsikynkästä ja kaksikko lähti seuraamaan ripeästi askeltavaa Rowenaa. Minervasta tuntui, että Godrick käveli tarkoituksella muita hitaammin ja Minerva sovitti askeleensa hänen rytmiinsä. Hetken kuului vain pakkaslumen rasahtelua askelten alla sekä Salazarin ja Helgan vaimeaa keskustelua, mutta sitten Godrick sanoi:

”Minä olen niin sanomattoman helpottunut siitä, että Tylypahka on taas jaloillaan. Ilman sinun rohkeuttasi tilanne olisi varmasti aivan toinen.”

”Minä olen saanut paljon apua”, Minerva sanoi vaatimattomasti, mutta mielessään hän kehräsi. Ei sitä joka päivä saanut kehuja oman tupansa perustajalta!

”Se on ilo kuulla. Mutta älä vähättele itseäsi. Minä tiedän kokemuksesta, miten vaikeaa on selvitä maailmanlopusta”, Godrick sanoi ja katsoi merkitsevästi Salazarin selkää.

”Miten hän on taas teidän kanssanne?”

”Kuolleena tuntuisi typerältä haaskata aikaa vihaamiseen. Me puhuimme asiat halki. Siihen meni monta jouluyötä, mutta nyt kaikki on hyvin. Mutta sinun jaksamistasihan minun pitäisi kysyä eikä toisinpäin!”

”Minä jaksan ihan hyvin. Totta kai minä kaipaan Albusta ja Severusta, mutta sen kaipauksen kanssa olen oppinut jo elämään. Tuota… te sanoitte, ettette saa kertoa mitään kuolemanjälkeisestä elämästä, mutta…”

”Valitan, Minerva. Siitä asiasta en voi joustaa.”

Minerva nyökkäsi. Hän oli aivan varma, että taikuus, joka toi perustajat takaisin elämään aina yhdeksi yöksi vuodessa, oli varmasti niin pimeää, että rangaistus sitä vastaan rikkomisesta olisi hirmuinen.

”Mutta sen voin sanoa, että rajan tuolla puolen ei ole mitään hätää. Ah, perillä!” Godrick huudahti. Edellä kulkenut Rowena avasi Kolmen luudanvarren oven ja tammioven päällä roikkuva kello helähti. Rowena ei jäänyt pitämään ovea auki seuralaisilleen, vaan kopautti lumet pois kengistään ja sujahti sisään kapakkaan. Salazar sen sijaan avasi oven selkoselälleen, päästi Helgan pujahtamaan sisälle ja jäi vielä odottamaan Minervaa ja Godrickia, joka päästi Minervan menemään edeltään.

Sisällä tuoksuivat kermakalja ja piparkakut. Iloisia ihmisiä istui pareittain tai ryhmittäin melkein joka pöydässä. Gramofoni soitti Selestina Taigorin jouluhittiä (”Muru, anna mulle hevoskotka joululahjaksi”) ja muutama iloinen juhlija pyörähteli tanssilattialla, jonka päällä roikkui suuri, lumottu mistelinoksa. Baaritiskin vieressä oleva joulukuusi oli koristeltu punaisilla palloilla ja kultaisilla köynnöksillä ja sen latvaa koristi siipiään räpyttelevä sieppi.

”Saanko ottaa viittasi?” Godrick kysyi ja Minerva suostui ilomielin. Harva velho auttoi enää vuonna 1998 noitaa riisumaan viittansa. Minerva oli juuri sanomassa asiasta Godrickille, kun näki kauhukseen matami Rosmertan tulevan heitä kohti. Voi Merlin sentään, Tylypahkan perustajista syntyisi hirveä hälinä, miten kukaan heistä ei ollut ajatellut sitä!

”Minerva! Mikä mieluisa yllätys! Ja onko sinulla jouluvieraita? Hauska tutustua!”

”Olemme Minervan ystäviä hänen taikaministeriövuosiltaan”, Salazar sanoi, ennen kuin Minerva ehti reagoida mitenkään. Hän loi kysyvän katseen Salazariin, mistä ihmeestä mies saattoi tietää, että Minerva oli ollut hetken töissä ministeriössä ennen opettajaksi siirtymistään?

”Hän on lukilitis”, Godrick kuiskasi Minervan takaa. Niinpä tietenkin, olihan Minerva Salazarin erikoiskyvystä joskus lukenut. Tai luultavasti kuullut Severukselta.

”Oh, onpa hauskaa! Näytätte olevan kylmissänne. Jos kaipaatte lämmikettä, tulitte oikeaan osoitteeseen! Valitkaa pöytä, olkaa hyvä, tulen pian ottamaan tilauksenne”, Rosmerta sanoi ja tasapainotteli kukkuroillaan täynnä tyhjiä tuoppeja olevan tarjottimen kanssa tiskin taakse. Minerva pälyili ympärilleen, ihan varmasti kohta joku tunnistaisi perustajat. Ihme kyllä, kukaan neljästä mahtivelhosta ei vaikuttanut olevan asiasta huolissaan.

Salazar ohjasi joukkion tyhjään pöytään, jonka vieressä seinässä roikkui Merlin-taulu. Nukkuva Merlin hätkähti hereille ja sylkäisi.

”Salazar Luihuinen! Mikä epämiellyttävä yllätys.”

”Äh, lennä Kyöpelinvuorelle, Merlin”, Rowena murahti ja istuutui Salazarin tarjoamalle tuolille. Salazarin suupieli nyki paksujen viiksien alla ja hän tarjosi tuolia myös Minervalle.

”Sinä… sinä koppava Korpinkynsi. Ole varuillasi, Luihuinen, vielä minä sinulle näytän! Sitten kun tuo ei ole sinua suojelemassa”, Merlin uhosi ja osoitti pitkällä sormellaan Rowenaa. Kun Rowena nosti kätensä kuin loitsiakseen, Merlin vinkaisi ja poistui salamannopeasti taulusta.

”Olet varmaan kuullut, että Merlin pelkäsi Rowenaa koulussa. Eikä se muuttunut edes silloin, kun hän oli jo mainetta ja kuuluisuutta niittänyt velho”, Godrick sanoi Minervalle ja istuutui tätä vastapäätä. Rowena Godrickin vieressä hymyili ensimmäistä kertaa sinä iltana.

”Rowena, voisitko jo vihdoin paljastaa, mikä sai Merlinin pelkäämään sinua”, Helga, joka istui Minervan vieressä, pyysi. Rowena pudisti päätään.

”Minä olen luvannut hänelle, että en koskaan kerro siitä kenellekään.”

”Merlinin tuvan perustajana koen kuitenkin velvollisuudekseni…” pöydän päässä istuva Salazar aloitti, mutta vaikeni, kun matami Rosmerta tuli ottamaan tilausta. Minervaa huimasi, oli vaikeaa ymmärtää, että hän todella istui samassa pöydässä sellaisten ihmisten kanssa, jotka olivat perustaneet Tylypahkan ja opettaneet itseään Merliniä.

”Minerva-kultaseni, mitä sinä otat?” Rosmerta kysyi hunajaa tihkuvalla äänellään.

”Öh… neilivettä, kiitos.”

”Selvä. Entä mitä teille saisi olla, komea herra?” Rosmerta kysyi Godrickilta ja hänen äänensä muuttui entistä enemmän hunajaiseksi ja hän tuijotti Godrickin vaaleita kiharoita edes yrittämättä peitellä ihastustaan.

”Kermakalja minulle.”

”Minulle neilivesi ja siihen kardemummaa, kolme kanelitankoa ja kärpässieniuutetta, mikäli se on tämän syksyn sadosta”, Helga sanoi ja Rosmerta kohotti vähän toista tummaksi maalattua kulmaansa, mutta ei sanonut mitään, vaan käänsi katseensa Rowenaan.

”Minä ottaisin kotitonttuviiniä.”

”Ja minulle hehkusimaa ja munuaispiirakkaa”, Salazar sanoi ja sai Helgan taputtamaan käsiään:

”Oo, minulle myös munuaispiirakkaa, kiitos! Hieno ajatus, Sal… Salamander”, Helga sanoi ja sai Salazarin pyöräyttämään silmiään ja Godrickin naurahtamaan.

”Ah, selvä. Pieni hetki!” Rosmerta sanoi ja purjehti tiehensä. Kun hän oli kuulomatkan ulottumattomissa, Minerva henkäisi:

”Voitteko nyt paljastaa, miten ihmeessä nämä ihmiset täällä eivät tunnista teitä! Minä olen pitänyt matami Rosmertaa sivistyneenä noitana, hänen todellakin pitäisi tunnistaa teidät.”

”Minä hämäytin kaikki, kun tulimme sisään. Ei siis huolta. Meidän salaisuutemme ei ole paljastunut kenellekään muille kuin Tylypahkan rehtoreille”, Rowena sanoi. Minerva puraisi huultaan. Niin tietenkin, miksei hän ollut ajatellut sitä kaikkein ilmeisintä vaihtoehtoa.

”Nyt sinä vähän liioittelet, Rowena. Sirius Musta ja James Potter näkivät kerran Helgan ja minut, kun olimme, hmm, leikkimässä lumisotaa”, Salazar sanoi ja kuulosti siltä kuin olisi ollut tekemässä Helgan kanssa jotakin aivan muuta. Samasta kielivät myös Helgan punehtuneet posket.

”Äh, sitä ei lasketa. Ne kaksi olivat ottaneet liian monta tuliviskiä, eivät he aamulla taatusti edes muistaneet koko asiaa. Tai ainakaan eivät uskoneet muistiaan”, Helga sanoi ja Minerva ei voinut olla hymyilemättä. Totta kai juuri James ja Sirius olivat nähneet Helgan ja Salazarin.

”Oletteko ajatelleet tänä vuonna leikkiä lumisotaa?” Godrick kysyi kuin ohimennen ja sai Rowenan kikattamaan tavalla, joka ei ollenkaan sopinut hänen aristokraattiseen olemukseensa. Salazarin nolostuneesta ilmeestä ja Helgan nyt jo helakanpunaisista poskista päätellen lumisota oli metafora jollekin sellaiselle, mistä ei voinut puhua sen oikealla nimellä. Kaksikko säästyi kuitenkin vastaamasta, koska Rosmerta purjehti tarjottimineen paikalle.

”Kas tässä juomanne, olkaa hyvä! Tämän syksyn sadon kärpässieniuutetta ei valitettavasti ollut, mutta korvasin sen puhpalluran syljellä, siinä on samankaltainen aromi”, Rosmerta sanoi Helgalle, joka maistoi neilivettään heti.

”Mainio ajatus! Tämä maistuu erinomaiselta!”

”Hauska kuulla. Viihtykää Kolmessa luudanvarressa”, Rosmerta sanoi leveästi hymyillen ja purjehti kohti takan edessä olevaa pöytää, jossa Mundungus Fletcher näytti olevan herätyksen tarpeessa.

Godrick kohotti kermakaljaansa ja kaikki muutkin tarttuivat juomiinsa yhteisen maljan merkiksi. Godrick antoi katseensa kiertää seuralaisissaan ja sanoi sitten hymyillen:

”Tylypahkalle!”

”Tylypahkalle!” kaikki vastasivat ja joivat pitkän kulauksen juomistaan. Sivusilmällä Minerva näki, miten Merlin kurkkasi taulunsa kehyksistä, mutta nähdessään, että joukkio istui yhä pöydän ääressä, katosi yhdessä noidanhatunviuhahduksessa.

”Ja nyt… kertokaa minulle kaikki”, Minerva sanoi. Nelivesi oli alkanut mukavasti lämmittää.

”Kaikki? Se on todella paljon”, Salazar sanoi ja hymyili vinosti.

”Mutta minä haluan kuulla kaiken! Miten te tutustuitte, kenen ajatus taikakoulu alun perin oli, millaista opetus oli Tylypahkan alkuvuosina, mitä olette mieltä koulun nykykäytänteistä…”

”Yksi asia kerrallaan, Minerva hyvä. Aloitetaan ihan alusta, siitä, miten nukkuvaa lohikäärmettä ei koskaan saa kutittaa”, Godrick sanoi ja alkoi kertoa nelikon ensi kohtaamisesta, josta yksikään taikamaailman historiikki ei osannut valaista sanallakaan.

Siitä illasta muodostui yksi Minervan elämän parhaista. Hän sai kuulla, miten Salazar ja Godrick olivat nuorina, uhkarohkeina velhoina oikeasti kutittaneet nukkuvaa lohikäärmettä ja melkein kuolleet, miten Helga oli loitsinut leijuvat kynttilät suureen saliin jo Tylypahkan ensimmäisenä jouluna ja miten Rowena oli suunnitellut muuttuvat portaat sen vuoksi, että halusi opettaa oppilaille, että tunneille oli lähdettävä ajoissa, koska ikinä ei tiennyt, mitä tulisi vastaan, eikä elämässä sitä paitsi koskaan saanut luottaa tottumukseen.

Kun pubin kaappikello helähti kello yhden merkiksi, oli suurin osa juhlijoista lähtenyt. Takan edessä nuokkui yhä Mundungus Fletcher, gramofonin vieressä supattelivat keskenään varsin vastarakastuneelta vaikuttava pariskunta, kaksi vanhaa noitaa pelasi velhoshakkia lähimpänä ulko-ovea olevassa pöydässä ja tiskiin nojaileva velhokaksikko liehitteli kikattelevaa Rosmertaa. Gramofoni soitti hidasta joululaulua, jonka tahtiin Salazar ja Helga tanssivat toisiinsa painautuneina tyhjällä tanssilattialla. Rowena oli lähtenyt hetkeä aikaisemmin, hän oli sanonut haluavansa kävellä hetken yksin ja ihastella talvista Tylyahoa. Godrick ja Minerva istuivat yhä pöydässä vastakkain ja hymyilivät toisilleen ikään kuin olisivat parin tunnin sijaan tunteneet koko elämänsä. Minerva ei voinut olla ajattelematta, että tällaista yhteyttä hän ei koskaan ollut kokenut kenenkään muun kuin Albuksen kanssa.

”Minulla on ollut aivan järjettömän upea ilta”, Minerva sanoi lopulta. Godrick nyökkäsi.

”Samat sanat. On ollut ilo ja kunnia tutustua sinuun. Haluaisitko vielä yhden neiliveden? Minä voin käydä hakemassa ja samalla pelastaa Rosmertan noiden velhojen kynsistä.”

”Mielelläni. Tuota, tilaatko minulle samanlaisen neiliveden kuin Helgalla oli.”

Godrick nauroi:

”Hyvä on. Mutta minusta se ei ole kovin hyvää, kardemumma pilaa sen. Neilivesi on nykyisin parempaa kuin minun aikoinani. Silloin veden outoa sivumakua yritettiin peittää juuri kardemummalla.”

Minerva hymähti ja Godrick lähti tiskille. Velhot selvästi närkästyivät, kun heitä kookkaampi ja näyttävämpi mies tuli keskeyttämään liehittely-yritykset.

Minerva käänsi katseensa ikkunaan. Tylypahka kohosi vasten tummaa taivasta juhlavana ja voimakkaana. Minerva ei voinut olla hymyilemättä. Miten etuoikeutettu hän olikaan saadessaan olla rehtorina sellaisessa koulussa, jonka juuret ulottuivat pitkälle ja versoivat hyvästä maasta.

”Hyvää iltaa, Minerva”, Minerva kuuli tutun äänen ja hätkähti. Hän katsoi ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. Sitten hän tajusi nostaa katseensa pöydän päällä riippuvaan Merlin-tauluun. Tällä kertaa taulussa ei kuitenkaan ollut Merliniä, vaan…

”Albus!”

”Huomaan, että olet löytänyt uusia ystäviä.”

”Miksi sinä et koskaan kertonut perustajista minulle? Mitä kaikkea muuta olet jättänyt kertomatta?”

”Myönnä pois, monissa asioissa palkitsevinta on juuri se, että ne tajuaa itse”, Albus sanoi ja hymyili tuota ärsyttävää, mutta Minervalle niin rakasta hymyään.

”Olisit voinut edes vihjata.”

”Jos minä olisin kertonut sinulle muinaisista jouluvieraista, sinä olisit epäillyt minun hukanneen viimeisetkin sitruunatoffeeni”, Albus sanoi ja sai Minervan nauramaan.

”Se on totta. Hyvää joulua”, Minerva sanoi ja olisi halunnut sanoa myös sen, miten paljon oli Albusta ikävöinyt.

”Hyvää joulua, Minerva.”

Albus hymyili surumielistä hymyä ja katosi sitten taulusta. Mundungus Fletcher alkoi kuorsata, Selestina Taigorin joululevy alkoi rätistä (se oli kulunut puhki, kuten kävi joka joulu) ja tanssilattialla Helga ja Salazar suutelivat mistelinoksan alla.

Ikkunan takana oli alkanut sataa lunta, ja Godrick laski neiliveden Minervan eteen.

”Nyt on sinun vuorosi kertoa itsestäsi.”




« Viimeksi muokattu: 03.02.2019 12:15:08 kirjoittanut Waulish »

Turn to page 394.

Fredu

  • Luihuisnörtti
  • ***
  • Viestejä: 953
    • Mieleni on maalaus
Tää on parasta jouluviihdettä heti itse Pottereiden jälkeen! Olin niin ilonen, että tämä sai jatkoa ja vielä näin herttaista sellaista. Kiitos tästä. 💚
Avatar: Beauty Enchants
hiphei, hurraa, nyt ei surra! pienet on konstit nää: jos joskus täytyy huolia olla, tuntuu pahalta, itkettää, itke kyyneleet sovinnolla,
ei ne silloin sisälle jää
~*~
Hävisin pelin

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 573
Fredu, kiitos ihanasta kommentista! Hauskaa, että löysit tiesi tänne. Hyvää uutta vuotta sulle :).

Turn to page 394.

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 1 165
Tykään tästä kovasti.  :)
Oli oikein mukava päästä seuraamaan tällä kertaa Minervan kohtaamista näiden jouluisten vieraiden kanssa. Kuten Albus lopussa toteaa, on palkitsevaa että asia tulee uutena, yllätyksenä kun ei tiedä sitä etukäteen. Tässä on sellainen hämyinen joulunhämärän tunnelma, onhan tässä jo ilta. Voin melkein haistaa kanelin tuosta neilivedestä.
Tässä on koko joukko sellaisia pieniä yksityiskohtia, jotka vievät tarinaa mukavasti eteenpäin ja joita pysähtyy kuuntelemaan ja ihmettelemään, kuten Minervakin. Esim. Minervan skottiruutuinen viitta ja se mitä onkaan tapahtunut Rowenan ja Merlinin välillä? Perustajat tuntevat oppilaita kuten nimeltä mainitut Sirius ja James tuliviskin höyryissä.

Luin tämän jo jouluna, mutta nyt oli kiva lukaista uudelleen, jolloin huomaa lisää noita pieniä mainintoja monesta asiasta, joista saisit varmasti oman tarinan kustakin asiasta (tätä en epäile). Sinä pääset niin kivasti näiden perustajien nahkoihin ja "vanhempien" velhojen ja noitien ajatuksiin käsiksi, että sitä on ilo lukea.

Kiitos tästä ja onnistunutta uutta vuotta.  :)


Rowena

  • ***
  • Viestejä: 573
Fairy tale, kiitos kommentista ❤️! Oli kiva lukea sun ajatuksia tän tekstin tunnelmasta, kirjoitin ekan version kynttilöiden valossa joulukoristeita pursuilevassa yksiössäni, ja se varmaan tunnelmasta välittyykin. Oon muuten ihan samaa mieltä sun allekirjoituksen kanssa siitä, että joulu kestää ainakin loppiaiseen, koristeet otan pois vasta Nuuttina.

Tykkään tosiaan eniten kirjoittaa näistä vanhemmista noidista ja velhoista. Päätin jo ekan Jouluvieraiden jälkeen, että tuun kirjoittamaan samalla konseptilla myös Minervasta. Kiva, että luit ja kommentoit!

Hyvää uutta vuotta 😊!
« Viimeksi muokattu: 05.01.2019 13:39:54 kirjoittanut Rowena »

Turn to page 394.

Grazioso

  • Tsadam, Korppari ~
  • ***
  • Viestejä: 155
Tämä oli tosi kiva! <3

Luin myös tuon aikaisemman osan ja ahh ai että. Tykkään tästä ideasta. Perustajat ovat tosi mielenkiintoisia ja heistä on aina tosi mukavaa lukea. Ihanaa että Salazar ja muut olivat saaneet erimielisyytensä sovittua ja ovat taas ystäviä, näiden neljän ystävyys on ihan parasta! Oot saanut tosi hyvin näistä jokaisesta omanlaisensa persoonan ja IC:n, vaikkei heistä hirveästi kerrotakaan canonissa. Mutta juuri tuollaisia voisin kuvitella cough arvon perustajien olevan. Kaikilla oli niitä oman tupansa luonteenpiirteitä.

Tässä oli ihana pilke silmäkulmassa- meininki, ei tähän olisi sopinutkaan mikään ylenpalttinen angstissa rypeminen :'D
Itse näen perustajat juuri tuollaisina että he osaavat kyllä pitää hauskaa, kukin omalla tavallaan. Ja varmasti koheltaneet nuorina velhoina ja noitina, varsinkin Salazar ja Gordick kun he ovat aika kilpailuhenkisiä molemmat. Tuo lohikäärme- juttu oli ihan paras, haha. Oon itse asiassa lukenut sun aikaisemman ficin jossa käytiin koko jupakka perusteellisemmin läpi, oon vain ollut laiska enkä oo saanut aikaiseksi kommentoida. Mutta tykkäsin kyllä siitäkin tosi paljon (<3). Ja hei, Helga ja Rowenakin oli tässä aivan mahtavia. Helga oli tosi sympaattinen, ja hih - Salazarin ja Helgan romanssi. Rakastuin. Rowena oli juuri sellainen mitä voisi olettaakin, ja mäkin haluan tietää mikä mahtoi saada Merlinin pelkäämään Rowenaa, hmm  ;D

Lainaan Fairy Talea, olit saanut tähän tosi kivasti ujutettua kaikkia pikku mainintoja joista saa varmasti paljon hyvää ficcimatskua. Se saa koko tekstin vieläkin eläväisemmäksi kun joukossa on yksityiskohtia ja juttuja joihin voi sitten myöhemmin tarttua. Kiitos tästä! ^^

Psst: ja Minervasta on aina yhtä mielenkiintoista lukea! Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni ja lukea hänestä enemmänkin.
« Viimeksi muokattu: 06.01.2019 18:19:14 kirjoittanut Grazioso »
Sometimes only paper will listen to you

Ava ja bannu by Auro

nominal

  • ***
  • Viestejä: 3 321
Aaaaaa miten tämä saattoikaan olla näin ihana! En muista kauhean paljoa ensimmäisestä osasta, paitsi että tykkäsin siitä, mutta voi vitsi että rakastin tätä!

Näin epäjouluihmisenä teki minulle erittäin hyvää lukea tämä joulun jälkeen - pääsin paremmin tunnelmaan mukaan ;D Hitsi, lukiessani mietin, että pitää lainata tuo ja tuo kohta ja sanoa tuosta ja tuosta, mutta sitten en malttanut ottaa niitä mihinkään ylös, ja nyt olen autuaasti unohtanut lähes kaikki ne ihanat yksityiskohdat!

Yksityiskohdat tästä nimenomaan tekivät aivan täydellisen. Alussa olin aivan myyty siitä, miten tämä käsitteli sodan jälkeistä aikaa (varsinkin, kun olen juuri lukenut Potterit läpi, ja se sodan loppuminen on vahvasti mielessä). Onnelliset ajat mutta yksinäinen Minerva, voi <3 Ja sitten perustat, ääää ja Merlinin taulu ja aivan ihanat, täydellisen loogiset kertomukset perustajilta! Mundungus ja puhki kuluva Selestina Taigorin joululevy, voi että <3 Tämä oli jotenkin kerta kaikkiaan täydellinen. Juoni soljui ihanasti eteenpäin, yksityiskohdat olivat kaikki paikoillaan, ja tässä oli luotu todella käsinkosketeltava tunnelma. Valtaisat kiitokset näin ihanan ficin kirjoittamisesta!

//Aivan, se pitää vielä tulla lisäämään, että ilahduin kovasti siitä, kuinka tässä oli käytetty pimeää taikuutta! Juuri jonkin aikaa sitten mietin, että olisi jännää lukea pimeästä taikuudesta hyvään/neutraaliin käytettynä - onnistuuko se ylipäätään, vai mitä käy. Tässä oli tosi kivasti sivuttu sitä, olin ihan innoissani!
« Viimeksi muokattu: 06.01.2019 21:10:52 kirjoittanut nominal »
Never regret something that once made you smile.

carrowfan

  • Hah, respect
  • ***
  • Viestejä: 480
Tää on parasta jouluviihdettä heti itse Pottereiden jälkeen! Olin niin ilonen, että tämä sai jatkoa ja vielä näin herttaista sellaista. Kiitos tästä. 💚

Mä meinaan räjähtää ilosta. Siis oikeesti. Tää oli ihana ficci. Jotain tosi herttaista ja uutta. Voisin itkeä ilosta, koska tää on niin ihana. Tähän kun sais kolmanneks osaks Dumbledore-ficin ni olis kyllä ihanaa.
"Papereissa 20, henkisesti 17"

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 573
Vs: Muinaisia jouluvieraita II (S, Minerva ja perustajat)
« Vastaus #8 : 04.02.2019 22:15:28 »
Ihania kommentteja, kiitos niistä! Pahoittelut, että vastaamisessa on kestänyt, on ollut kiireinen alkuvuosi.

Grazioso, Ihana kuulla, että tykästyit Jouluvieraisiin! Tykkäsin tosi paljon kirjoittaa tätä ja ekaa osaa. Hehe, tekis kyllä mieli kirjoittaa tuosta, että miksi Merlin pelkää Rowenaa. Rakentelen itelleni koko ajan noidankehiä kirjoittamalla teksteihini sisään yksityiskohtia, joista olis kiva joskus kirjoittaa :'D. Ihanaa, että perustajille löytyy myös lukijoita <3.

Nominal, huippua, että tykkäsit tästä noin kovasti <3! Ja joo, sodan jälkeisestä ajasta on mielenkiintoista lukea ja kirjoittaa. Hauskaa, että olit just miettinyt tuota pimeän taikuuden käyttämistä hyvään! Mäkin mietin kirjoittaessani, että tuskin sen käyttäminen ihan ongelmitta sujuisi, mutta se on ehkä toinen tarina ;).

Carrowfan, voi että, kiva kun pidit <3. Dumbledore-ficciä en uskalla luvata, mut oon aloittanut erästä tiettyä Helga-ficciä...


Kylläpä ylikäytin sydämiä... mutta ihan aiheesta. Kiitos vielä!

Turn to page 394.

hiddenben

  • ***
  • Viestejä: 691
    • H.E.R. – Things In Focus
Vs: Muinaisia jouluvieraita II (S, Minerva ja perustajat)
« Vastaus #9 : 20.07.2019 10:39:43 »
On ehkä erittäin kummallista, miten eksyn +25 asteen helteisenä heinäkuun päivänä lukemaan jouluaatosta kertovaa ficciä, mutta alettuani lukemaan tätä olinkin jo yhtäkkiä päässyt tekstin loppuun ja tämä oli niin kodikas ja mukava, että halusin silti kommentoida talvisista kinoksista ja mistelinoksista huolimatta :D Tämä oli nimittäin todella ilahduttava ja mieltä lämmittävä ficci!

Tykästyin ehkä kaikkein eniten tässä tarinassa Minervan luonteen ja ajatusten kuvailuun. Alussa, miten hän seisoo Tylyahon kadulla tunnelmoimassa maisemaa ja muistelemalla menneitä, miten hänen jouluilonsa melkein katoaa, kun hän kohtaa nelikon ja luulee oppilaiden lähteneen luvatta ulos Tylypahkasta ja lopussa, kuinka tunnelmaan ja tilanteeseen uppoutunut hän on saadessaan keskustella perustajien (ja varsinkin Godricin kanssa). Tässä on paljon hienoja yksityiskohtia, jotka kertovat Minervasta paljon ja ne kaikki tuntuvat luonnollisilta ja ymmärrettäviltä. Samalla hahmoon saadaan paljon syvyyttä näillä yksityiskohdilla, ehkä eniten tuolla muistolla Albuksen ja Severuksen kanssa vietetyistä jouluista, mikä on samalla surullista, mutta kaunista.

Myös Tylypahkan perustajat olivat mielestäni onnistuneet! Aluksi vähän kyseenalaistin, miten Salazar ja Helga olivat niin hyvää pataa keskenään, koska eikö suurin ero näkemyksissä Tylypahkan oppilaista ollut juuri näiden kahden välillä? Onneksi kuitenkin tekstissä tulee ilmi, että perustajat ovat puhuneet asiat perusteellisesti läpi – ja eikö se olekin niin, että vihan ja rakkauden välinen raja on melko häilyväinen ;) Kun kaksikko sitten tanssii mistelinoksan alla ficin loppupuolella, lukijalle pariskunnasta onkin muodostunut jo melko hellyyttävä. Tykkäsin myös Rowenan opetuksesta, jonka olit saanut mukaan:

Lainaus
ja miten Rowena oli suunnitellut muuttuvat portaat sen vuoksi, että halusi opettaa oppilaille, että tunneille oli lähdettävä ajoissa, koska ikinä ei tiennyt, mitä tulisi vastaan, eikä elämässä sitä paitsi koskaan saanut luottaa tottumukseen.

Se oli nimittäin erittäin onnistunut ja antaa lukijalle jotain mietittävää omankin elämän suhteen ;)

Tykkäsin paljon dialogista tässä tekstissä, joka oli sujuvaa ja hyväntuulista. Osasit myös navigoida viiden henkilön keskustelussa hyvin ilman, että tuli sekaannuksia tai jokin keskustelussa olisi tuntunut liian paljolta tai liian vähältä (en ehkä osaa selittää, mutta tiedä, että onnistuit hyvin). Tekstin rakenteessa tykkäsin siitä, miten ficin loppupuolella palattiin alkuun: Minerva sai jutella Albuksen kanssa, jota oli alussa kaivannut ja Selestina Taigorin levy todella kulutettiin loppuun. Myös lopussa oli hienoa se, miten päätit sen sillä, että Godric pyytää Minervaa kertomaan itsestään. Siitä jää hyvä tunne, että ilta jatkuu mukavissa ja antoisissa merkeissä, mikä on tällaiselle jouluficille erityisen mukavaa :) Kiitos tästä! Ehkä menen lukemaan tuon ensimmäisen osan, mutta lähempänä joulua :D
And it feels like his new life can start
And it feels like heaven.