Joulunodotuksen siedettävä keveys | S | perhe-fluff | Ficlet-joulukalenteri 24/24

[Diinuli]

Ficin nimi: Joulunodotuksen siedettävä keveys
Kirjoittaja: Diinuli
Ikäraja: S
Tyylilaji: perhe-fluff
Fandom: originaali
Paritus: Elias/Ilona
Kuvaus: Elias-tonttu valmistautuu jouluun slice-of-life kerrallaan.

A/N: Toisin kuin telkkarin joulukalentereissa yleensä, tässä tarinassa mitään ei ole hukassa, kukaan ei ole kadonnut, kaikki hoitavat hommansa eikä joulu uhkaa kertaakaan peruuntua. Kaikki on hyvin. Joulurauhaa tyypit.

Osallistuu Arkifest II:n haasteisiin: 1, 10, 22, 26, 28, 35




  Joulunodotuksen siedettävä keveys
1. Lauantai
Urho Kekkosen kansallispuisto, Savukosken kunta, Korvatunturi.
Aamuhämärä 8:47. Auringonnousu 10:40. Auringonlasku 13:04. Pimeys 14:57.

  Yön aikana kaikki oli peittynyt kevyeen pakkaslumeen. Maa oli kaunis ja ilma kirpeä. Aurinko paistoi matalalta, mutta tämän korkeammalle se ei tänään taivaankannella kiipeäisi. Aamuvuorosta palaava Elias-tonttu puhalteli lämpöä kämmeniinsä kotitupaa kohti suunnatessaan. Eihän näin lyhyelle matkalle tumppuja tarvinnut. Kotimatkan mittainen hetki päivänvaloa kyllä piristi mieltä. Korvatunturilla työskentelyn aikana aurinkoa ehti tuskin vilkaista, paitsi sunnuntaisin, jolloin oli vapaata.

  Hetken käveltyään Elias kääntyi kotitielle. Tuvan piha näkyi jo, kun Elias havaitsi tutun hahmon tulevan häntä vastaan. Ilona oli menossa iltavuoroon, joten tällä viikolla auringon lisäksi myös rakasta näkyi vain pitkillä suorilla.
  ”Uutta höytyä, ihanaa! Glögi on hellalla, se on vielä lämmintä”, tervehti tonttutyttö ja suikkasi nopean muiskun ohi pyyhältäessään. Elias vain nauroi.
  ”Kiitsraks! Huomiseen”, hän ehti vielä huikkaamaan loittonevan armaansa perään.

  He eivät olleet eläneet saman katon alla vielä kauaakaan, mutta yhteiselo tuntui lähteneen käyntiin saumattomasti. Kuin oltais tunnettu aina, Elias ajatteli lämpö sydämessään. Rakastunut mikä rakastunut.

  Puolen vuorokauden työvuoron ja lämpöisen glögin jälkeen unta ei tarvinnut houkutella.

[Diinuli]

A/N: Kiitos kommentista, mimamu. Räsymattoja, takkatulta ja sensellaista on taatusti luvassa



2. Sunnuntai

  ”Ekat laulajaiset, ihanaa!” Ilona hihkui. Elias pani merkille, että sana ’ihana’ oli alkanut toistua Ilonan puheessa tavallistakin tiuhemmin. Sitä se joulun odotus teetti.

  He olivat juuri astuneet Korvatunturin aliseen suureen saliin, jossa laulettaisiin joka sunnuntai joululauluja tästä edespäin jouluun asti. Sali vaikutti vielä tyhjältä, vaikka paikalla oli jo satoja tonttuja; suurin osa tontuista oli vielä muissa hommissa ympäri maata, ja tulisi vasta myöhemmin Korvatunturin maisemiin. Jouluna tänne olisi tarkoitus mahtua kaikkien, ja tila oli mitoitettu sen mukaan. Kyllä tälläkin joukolla laulu silti komeasti raikaisi.

  Eliakselle laulaminen oli yhtä luonnollista kuin puhuminen – tosin tontusta lähti laulaessa astetta voimakkaampi ääni kuin jutellessa. Ilona oli soittajatonttu, oli ollut jo pienestä pitäen, mutta laulaminen toi hänelle mukavaa vaihtelua tonttuorkesteriharjoitusten lomaan. Kerrankin sai vain laulaa mitä sielun päälle tuli, eikä tarvinnut välittää nuoteista.

  ”Otitko sää vihkon ovelta? Näytä mitä siellä on tänä vuonna?” Ilona kurotteli Eliaksen olkapään yli nähdäkseen, minkälainen valikoima tämän vuoden laulajaisiin oli valittu. Tonttuorkesterin jäsenet toki tiesivät, että heidän ohjelmistonsa oli samoilla linjoilla laulajaisvihkon kanssa, mutta tarkka sisältö tuli joka vuosi yllätyksenä.

  Ilonan vielä tutkaillessa ja kommentoidessa vihkoa alkoi salin seinustalla seisova piano soida ensimmäisen laulun alkusoittoa, ja kohta kaikui salissa komeasti ’Arkihuolesi kaikki heitä’.

  Sävelet nousivat korkealle tunturin ylle ja lähitienoon tintitkin alkoivat niitä visertää. Siitä ne sitten tarttuivat ihmisten korviin, kuin sattumalta mieleen pilkahtaen.

[Diinuli]

A/N:Osallistuu haasteeseen Arkifest II (28: työelämä)


3. Maanantai

  ”Mä en tajua näitä työmääräyksiä.” Elias haroi partaansa. Peltilelupajan leikkuuosastolle tulleet paperit olivat jotenkin tavallistakin vaikeaselkoisempia. Tai mistä hän sitä sinänsä tiesi, hän oli vasta viikko sitten aloittanut tällä työpisteellä.

  ”Annas kun mäkin katon”, tarjoutui viereinen Nikolas-tonttu. Paja oli muutaman vuoden takaa Nikolakselle tuttu työympäristö. Ehkä hän ymmärtäisi montako ja minkä muotoista osaa pitäisi leikata.
  ”Joo ei näistä nyt tajua. Mennään näyttämään isolle tontulle.” Ennen kuin Elias ehti edes harkita epäröivänsä, Nikolas oli jo kiikuttamassa värikkäitä paperipinoja kokonaisuudesta vastaavalle Tarmo-tontulle. Elias seurasi.

  Niko esitti asian Tarmolle, joka tutkaili hetken papereita ja virkkoi sitten:
  ”No jopas on. On tosiaan. No, tehdään niin, että aloitatte tästä ekalta sivulta tekemisen ja laitatte valmiit palat pinoihin, katsotaan illemmalla sitten rupeaako siitä tulemaan mitään järkevää.” Ei Tarmokaan papereista täysin perille päässyt, mutta kahdensadan vuoden kokemus kertoi hänelle, miten saataisiin homma tehtyä.

  Oikeassahan Tarmo oli, niin kuin yleensä.

[Diinuli]

A/N: Kiitos taas kommentista, mimamu. Ja joo mun mielessä tontut ei jää ollenkaan eläkkeelle, ja elää pitkään, joten Tarmokin on ihan parhaassa työiässä vasta.



4. Tiistai

  ”Ei olla aiemmin törmätty”, totesi Nikolas, ”ootko yleensä etelässä?”
  Nikolas oli Eliaksen kanssa suurin piirtein saman ikäinen, joten molemmat olivat vielä kiertelyvaiheessa. Yleensä aika suuri osa omasta ikäluokasta tuli tontuille tutuksi niinä vuosikymmeninä.

  ”No en nyt kovin, mutta napapiirin eteläpuolella kumminkin. Aika sekalaisia hommia, ei hajuakaan leiviskästä vielä. Useampana kesänä on tullut mentyä rantasaunatontuksi, mutta muuten olen vielä vaihdellut.”
  ”Mm-hm. Mä olen ollut enimmäkseen valmistuspuolella, mutta materiaaleja vaihdellen. Tää pelti on kyllä hauskaa. Ja helppoa puuhun verrattuna.” Nikolas leikitteli käsissään olevalla kuusikulmion muotoisella levyllä.
  ”Joo, mutta puu onkin elävä. Se pitää tuntea pala kerrallaan. Laji ja kasvupaikka, oksankohdat ja kaikki. Se kertoo kyllä mihin se taipuu, kun oppii kuuntelemaan sitä.”
  ”Säkin oot ollu Puu-Paulin opissa?”

  Elias nauraa tyrskähti, sai kuitenkin vastattua:
  ”Ne laittoivat mut tonttuvälityksestä sinne jo viidentenä talvena. Se oli kyllä mielenkiintosta juttua, Puu-Pauli osaa tosiaan opettaa. Siksi siellä viihdyinkin kolme talvea. Mutta ei siitäkään leiviskäksi ollut.”
  ”Joo, sama tunne”, komppasi Nikolas, ”Se osas tehdä siitä puuasiasta mielenkiintosen kyllä. Mutta mä saatan olla kuitenkin enempi metallitonttuja. Katsoo nyt pari vuotta näitä, pitäis kokeilla tota korusepän pestiä kyllä ainakin vielä. Tai toisaalta rakennuspuolikin kiinnostais. Ei tosiaan käsitystä vielä.”
  ”No, onhan tässä aikaa.” Elias selaili listaa ja tarkisteli vielä pinojen kappalemääriä, ennen kuin veisi palaset kokoamispisteelle. ”Ei kukaan oletakaan, että alle kasikymppisenä tietää mitä haluaa tehdä lopun ikäänsä. Ehtiihän sitä mieli muuttua monta kertaa vielä. Ja jotkuthan jää kierteleviks, ei sekään väärin ole.”
  ”Niinpä kai.”

  Nikolas ei kuulostanut kovin vakuuttuneelta. Hän oli aina ajatellut, että sitten kun löytäisi oman paikkansa ja tehtävänsä, elämä olisi jollain selittämättömällä tavalla helpompaa. Samassa paikassa asustaminen houkutteli häntä. Onneksi ei tarvinnut tietää vielä.

[Diinuli]

A/N: Osallistuu haasteeseen Arkifest II (35: inspiraatiositaatti: "Muut työntekijät suhtautuivat minuun kuten kaikkeen muuhunkin omituiseen – varauksella." (Katja Kettu))



5. Keskiviikko

  ”No ni pojat, tulkaas tauolle sieltä ennen kuin työvuoro loppuu!” huuteli iso tonttu.

  Tontut olivat ahkeroineet koko alkuvuorokauden. Heti keskiyöllä kun he olivat tulleet aamuvuoroon, Tarmo oli ilmoittanut, että piparirasioista olikin tullut kolmensadan kappaleen lisätilaus vielä tämän viikon aikana tehtäväksi. Nyt oli pahin ruuhka purettu, joten piti kai sitä mehutkin hörpätä: Elias nappasi heille molemmille mukilliset.

  Ulos tunturin rinteelle päästyään Elias veti syvään henkeä. Pajojen ilmanvaihdossa ei ollut moittimista, mutta tunturin uumenista ulos päästyään teki mieli hengittää keuhkollinen. Tonttu siristi silmiään nykyään yhä pikaisemmin taivaanrannan yllä piipahtavalle auringolle, ojensi mukin Nikolakselle ja ehti juuri varoittaa:
  ”Se on sitten kuu..”, kun Nikolas jo hörppäsi.
  ”Terpeenit ku polttaa!” pääsi Nikolaksen suusta mehunpyrskähdyksen lisäksi.
  ”Kauheeta kieltä”, kuittasi Elias
  ”Joo, tää Nikolas se vietti pari kesää kesähorroksessa oravien talvipesävahtina”, selvensi Tarmo. ”Se ei maininnu että se ois jutellu paikallisen kasvuston kanssa sinä aikana, mut sen jälkeen se on kiroillu kuin kuusipuu.”
  ”Oi kuusipuu, oi kuusipuu... ja juttus kummalliset. Sä puhut tontun pyörryksiin, itsesi kutsut huoneisiin, oi kuusipuu...” puhkesi Nikolas spontaaniin lauluun. Hänellä oli selvästi omanlaisensa suhde tähän joulupuiden hallitsevaan suosikkiin. Elias nauroi vatsanpohjasta asti.

  Tarmo puisteli vain päätään hymyillen. Hän piti enemmän männyistä, niin joulupuina kuin muutenkin.

[Diinuli]

A/N: Osallistuu haasteeseen Arkifest II (26:aamu- ja iltarutiinit)



6. Torstai

  Elias heräsi. Hetken hän ihmetteli, missä oli. Tutun sängyn sijaan hän löysi itsensä takanedustan tyynypinosta. Ilona tuhisi hänen vieressään. Molemmat olivat olleet rättiväsyneitä työvuoron jälkeen, ja ajatelleet vain hetken köllötellä takan lämmössä ennen unille laittautumista. Elias yritti hahmottaa vuorokaudenaikaa. Ulkona oli pimeää, niin kuin tähän aikaan vuodesta useimmiten oli, mutta hiilloksen hämyssä tuvan kaappikellosta saattoi lukea ajan. Ilta oli jo pitkälti yli kymmenen, pitäisi jo valmistautua lähtöön.

  Tonttu venytteli varovasti, ei halunnut herättää nukkuvaa armastaan vielä. Nousi, lisäsi muutaman puun takkaan ja sytytti tulet lieden alle. Teetä keitellessään kuuli Ilonankin havahtuvan.
  ”Mitä nyt? Miksi mää nukun tässä? Ai niin..”
  ”Taidettiin olla molemmat aika väsyneitä töistä päästyämme.”
  ”Onko jo keskiyö? En jaksa…”
  ”Jaksaa jaksaa. Pistän minttua teehen. Montako yötä aattoon?”
  ”Yhdeksäntoista! Eikun.. kahdeksantoista. Hui kamala! Pitää hioo vielä aika paljon niitä kappaleita… arvotaan vielä vähän sovitustenkin kanssa.”

  Ilonakin kierähti tyynykasalta räsymatolle ja siitä jaloilleen. Meni ikkunalle, avasi sen apposen auki, hengitti viisi kertaa ja otti vähän lunta kämmeniin. Hiippaili Eliaksen taakse, varmisti, ettei tällä ole kuumaa pannua kädessään ja lämäytti tontun niskaan kourallisen lunta.

  Seurasi ovelle juoksu ja pienimuotoinen lumisota. Nyt molemmat olivat täysin virkeitä alkuvuorokauden toimiin.

[Diinuli]

7. Perjantai

  ”Hauki.”
  ”Joutsen.”
  ”Hiiri.”
  ”Selvä päästäinen.”
  ”Humalainen tilhi.”
  Elias repesi nauramaan. Nikolas oli huomauttanut, että heidän leikkaamansa palat muistuttivat eläimiä. Enempää ei tarvittu. Päivien kuluessa oli käynyt selväksi, että pojat olivat kuin samasta padallisesta hypänneitä. Omintakeisen huumorintajun avulla päivät pajalla kuluivat kuin siivillä. Viereisestä pöydästä enimmäkseen hymyiltiin, silloin tällöin luotiin myös vähemmän hyväksyviä katseita kun pojat räjähtivät yhtä aikaa nauramaan jollekin keksimälleen jutulle. Eliaksella oli kantava ääni, joka oli ollut paikallaan tonttuorkesterivuonna, mutta peltilelupajalla olisi pärjännyt vähemmänkin solistisilla voimakkuuksilla.

  ”Mutta hei. Täällä on yksinäinen yhdellä jalalla seisova sorsa. Tämä ei kyllä kuulu meidän tilaukseen”, huomautti Nikolas aavistuksen vakavoituen.
  ”Jostain se on tähän eksynyt”, päätteli Elias pyyhkien naurua silmänurkistaan, ”pitäisiköhän käydä kysymässä viereisestä pöydästä.”
  ”Ei kai nyt sentään enää tässä vaiheessa.”

  Perjantaiaamuvuoro oli jo pitkällä ja Nikolas oli jo mielessään kotona lihapadan ja terästetyn glögin ääressä. Elias kuitenkin nappasi pellinpalan käteensä ja marssi seuraavalle työpisteelle. Vuoron loppu tai ei, seuraavan pöydän tonttu otti yhtä kaikki palasen tyytyväisenä vastaan, oli sitä jo hetken haeskellutkin.

[Diinuli]

A/N: Osallistuu haasteeseen Arkifest II (22:ruoka)



8. Lauantai
Korvatunturi.
Aamuhämärä 9:04. Auringonnousu 11:37. Auringonlasku 12:12. Pimeys 14:45.

  ”Rakas, olen takas!” huudahti Elias ovesta tupaan astuttuaan, ennen kuin tajusi että hänen muorikkonsa oli niin ikään vielä töissä. Tonttuorkesterin harjoitukset alkoivat tähän aikaan vuodesta olla kriittisessä vaiheessa. Voisi mennä vähän yliajalle tänäänkin. Eilinen riisipuuro odotti eteisen kylmässä kaapissa, ja Elias nappasi lautasellisen herkkua napaansa glögin lämmetessä liedellä.

  Vihdoin, Eliaksen maistellessa jo kolmatta mukillistaan, eteisestä kuului tuttua kolinaa.
  ”Kotona ollaan! Autuus, viikonloppu! Voi harmi, jäi aurinko näkemättä… No, ensi vuonna sitten.” Ilona pyyhälsi sisään ja suikkasi suukon Eliaksen parrakkaalle poskelle, mutta huomasi sitten mukin tämän kädessä ja pihisti hörpyn.
  ”Nam, kanelia ja mm... jotain. Onko vielä jäljellä?”
  ”Puoli pannullista. Pomeranssia”, tokaisi Elias. Maha täynnä puuroa juttu ei enää luistanut aamuiseen malliin.

  Ilonaa ei lyhytsanaisuus tuntunut häiritsevän. Hän kaatoi itselleen glögiä ja täytti Eliaksenkin mukin. Sitten hän otti lautasellisen puuroa ja istahti tonttunsa viereen penkille. Elias kertoi hänelle eläimen muotoisista paloista ja yhdestä ylimääräisestä. Ilona kertoi vauhdikkaasta muunnelmasta, jonka orkesteri oli tutusta joululaulusta sovittanut. Soittipa näytteeksi muutaman tahdinkin.

  Huomenna olisi lepopäivä ennen uutta työntäyteistä viikkoa. Kaikki oli juuri sopivasti.

[Diinuli]

9. Sunnuntai
Korvatunturi.
Kaamos. Hämärän kesto 5h 37min.

  ”Heitähän vielä, eihän tämä tunnu vielä missään”, tokaisi Elias viereiselle tontulle, mutta tajusi valinneensa sanansa huonosti – tai hyvin – kun puoli saunallista rupesi siinä samassa tapailemaan löylylaulun säveliä:

Eihän tämä tunnu vielä missään,
eihän tämä tunnu vielä missään,
löylyä lissää
löylyä lissää
löylyä lissää kiukaaseen!

 Viimeiseen ’lissää’n mennessä koko sauna raikasi, kun viimeisetkin noin viisikymmenpäisestä joukosta yhtyivät lauluun. Löylyäkin saatiin oikein kauhakaupalla ja herkkänahkaisimmat siirtyivät yhtä laudetta alemmas. Kohta suurin osa olikin jo valmiita avantoon.

  Aurinko ei ollut tänään enää näyttäytynyt lainkaan, mutta pimeys ei tonttuja suuremmin hidastanut. Polku rantaan oli hyvin valaistu, ja avanto oli laajaksi avattu. Tontut juoksivat höyryävänä joukkona pulahtamaan hyytävässä vedessä ja hetikohta takaisin löylyn lämpöön.

  Kaamoksen aikaan oli tärkeää pitää sisäinen pimeys loitolla. Sen tontut kyllä osasivat.

[Diinuli]

10. Maanantai

  Elias vaipui mietteisiinsä. Tämän päivän työmääräys oli melko rutiininomainen, ja tehtävästä saattoi suoriutua pitämällä silmät auki ja kädet liikkeessä. Nikolaskin oli vaipunut ajatuksiinsa, maanantai sai näemmä hänetkin vaiteliaaksi. Pajan hyörinä ja pyörinä sai Eliaksen ajattelemaan vuoden takaista pestiään tähdepuupajan rekitonttuna.

  Kuinka hiljainen olikaan ollut talvinen metsä, kun hän oli poroineen noutanut risu- ja kantokasoja pajalle vietäväksi. Toki oli pitänyt myös varsinaisilta puupajoilta hakea ylijäämäpalat, mutta kohtaamiset muiden tonttujen kanssa olivat kaiken kaikkiaan olleet lyhyitä ja enimmäkseen pintapuolisia.

  Loppuvuotta kohden yhä suurempi osa työpäivästä oli kulunut matkoihin, kun tähdepuuta oli pitänyt noutaa aina kauempaa ja kauempaa. Siinä oli tullut laskeuduttua kuin varkain joulun rauhaan, kun halkoi reellään tykkylumista tienoota kaamoksen pitkässä yössä. Kuun kumotuksen lisäksi hänen tietään olivat valaisseet reen etulyhdyt – eivät tontutkaan aivan pimeässä osanneet suunnistaa, vaikka taitavia olivatkin. Oli miten oli, kuutamon hopeoimat maisemat tähtikirkkaan avaruuden alla olivat piirtyneet pysyvästi hänen sielunsa kuvastoon, ja palasivat nyt hänen mieleensä.

  Äkkiä Elias havahtui takaisin todellisuuteen, kun Nikolas tönäisi häntä kevyesti olkapäähän:
  ”Se on hei tauon paikka, mennäänkö rinteelle hörppimään kuumat mehut? Nukahdetaan kohta tähän maanantai-ilmaan mikä täällä on.”

  Se oli Eliaksen mielestä loistoidea.

[Fairy tale]

Onpa mukavaa vaikkakin myös kiireistä joulunodotusta ja valmistelua tontuilla.  Itse olen kävellyt ihan fyysisen Korvatunturin liepeillä ja itse tunturillakin olisi kiva päästä käymään. Ties vaikka jo ensikesänä? Voin hyvin kuvitella sinne tunturin liepeille ja sankkaan metsään pukin pajat ja tontut työn touhuun. Mukavaa että tontut ehtivät laulaa ja saunoakin kaiken touhun ohessa.

[Diinuli]

A/N: Kiitos kommentista Fairy tale.  Korvatunturin sijainti vähän vaikeapääsyisemmällä rajavyöhykkeellä kyllä kiehtoo mielikuvitusta, ja tunturin alle kuvittelen myös kaikenlaista; tonttujen työpajat ja suuret salit...



11. Tiistai

  Joulun lähestyminen toi Eliaksen mieleen väistämättä myös tonttuveljet ja –siskot. Tiuku-tonttu, hänen vanhin siskonsa, oli vuosi sitten ollut aivan naapuripajalla töissä, ja työpäivän jälkeen oli silloin tällöin jääty turisemaan päällimmäisiä mietteitä. Mitähän Tiukulle kuului nyt? Entä miten jakseli Jaakko-tonttu siellä etelässä tallitontun työssään? Entäpä Elisa, Onni, Nana, Toivo, Viima…

  Toisin kuin ihmislapset, joille näitä lahjojakin askaroitiin, tontut olivat onnellisessa asemassa: he saattoivat luottaa siihen, että kerran vuodessa – joulupäivinä – kaikki näkisivät perheensä ja sukunsa kaukaisimmatkin jäsenet. Korvatunturin alisen salin pitkät pirtinpöydät herkkuineen ja hälinöineen olivat enää kahden viikon odotuksen päässä.

  Sillä sitä jaksoikin painaa puolen vuorokauden työvuoroja kuutena päivänä viikossa, kun palkinto odotti jo samalla kalenterinlehdellä; ihmisille iloa ja tontuille riemua – ja kaikille tasapuolisesti joulukiireettömyyttä.

  Elias hymyili partaansa ja jatkoi kuusikulmaisten palojen pinoamista viiden kappaleen pinoihin.

[Diinuli]

12. Keskiviikko

  ”Mikä on sun lempijoululaulusi?” Nikolas kysäisee pellinleikkuun lomassa. ”Mä inhoan niitä lauluja missä tontut pöllii ruokaa. Tonttulahjat erikseen, mutta että pöydän päälle veitikkaiset rientää.”
  ”Jos ne on niitä tonttuja jotka asuu sillan alla?” heittää Elias takaisin. ”Mmm.. lihaliemi on kyllä hyvää.”

  ”Peikot ne asuu sillan alla.”
  ”Totta, tontut asuu omissa pikku tuvissaan tai korkeintaan jossain ylisillä. Sitä paitsi, Joulupukkihan se on joka ammoin käyttäyty huonommin, ehkä ne laulut muistelee sitä. Mutta palatakseni alkuperäiseen kysymykseen, en tiedä. Riippuu haikeusasteesta. Nisse-polkka on ehkä hilpeistä paras. Siinä on niin järjettömät sanat, että en voi laulaa sitä vakavin nassuin.”
  ”No se on kyllä. Mutta Onkos tullut kesässäkin on hyvä tunnelma. Ei riehakas, mutta iloinen.”

  ”Hei muuten tonttuorkesterilla on tänä vuonna Oi kuusipuu vähän reippaampana sovituksena ohjelmistossa. Ootas kun kuulet.”
  ”No reippautta se on kyllä kaivannutkin”, toteaa Nikolas ja sohaisee vahingossa yli pellinreunan.
  ”Ei kerkän näreet, siinä meni yks pala pipariks.”
  ”Vie se piparipajalle”, lohkaisee Elias ja saa Nikolaksen nauramaan. Sattuuhan näitä.

[Diinuli]

A/N: kyl vaan mimamu. Jos kaipaa jännittäviä seikkailuja, kiihkeitä romansseja ja eeppistä draamaa, ei kannata etsiä sitä täältä Eipä muuta, tutulla ja turvallisella linjalla jatketaan.



13. Torstai

  Elias ja Nikolas seisoivat parrat suorina työpisteensä edessä, harvinaisen vakavina vieläpä. Nauruun tyrskähtely oli yleensä ihan hyväksytyn käytöksen rajoissa – joku saattoi vähän alta kulmain katsoa, mutta ei sitä kukaan kovin pahana pitänyt. Kunhan tulivat työt tehtyä.

  Nyt oli kuitenkin se ainutlaatuinen hetki, joka jokaiselle työpajalle koitti jossain vaiheessa ennen joulua. Hyörinä ja pyörinä oli tauonnut, kun itse Joulupukki oli tullut katsastamaan pajaa ja seuraamaan töiden etenemistä. Pukin itsensä työtaakka keskittyi lähinnä aattoiltaan ja –yöhön, ja silloin hän tekikin koko vuoden työt kerralla. Ennen joulua oli kuitenkin varsin vähän, mitä Pukki saattoi käytännössä tehdä, koskapa tonttujen tarkoituksenmukainen töidenjärjestelytapa ulottui paljon kauemmas menneisyyteen kuin pukin lahjojenjakoperinne.

  Siinä vaiheessa kun Pukki oli päättänyt alkaa kiltiksi ja keskittyä vain lasten ilahduttamiseen, olivat tontut tulleet mielellään apuun. Tontut olivat avustaneet ihmisiä ammoisista ajoista lähtien, ja joululahjaprojekti oli vain tervetullut kausihomma hiljaisen vuodenajan täytteeksi. Pukki oli kuitenkin tämän kaiken keskiössä: se, jolle lapset kirjoittivat lahjatoiveensa. Tonttujen mielestä kuvio toimi hyvin ja tarkoituksenmukaisesti.

  ”No onkos täällä tontut työn touhussa? Hyvältähän tämä näyttää, niin kuin aina.” Pukki jututti isoa tonttua.
  ”Juu tulihan tuossa pieni kiire noiden muutaman lisätilauksen kanssa, mutta kun muuten on kaikki hoitunut vähän etuajassa, niin kaikki tontut ovat joka vuoron päätteeksi päässeet kotiin ajallaan.”
  ”Se on hyvä. Lepo on tärkeää pitkän työpäivän jälkeen. Vaikka kyllähän te sen tiedätte, ette te muuten jaksaisi vuosi toisensa jälkeen tehdä näitä hommia. Ja mitä minäkään tekisin ilman teitä, kiertelisin vain kyliä niin kuin ennen vanhaan.”
  ”Kyllä näin on hyvä”, toteaa Tarmo-tonttu.
  ”Niin on”, Pukki vahvistaa.

[Diinuli]

14. Perjantai

  ”Mitä sä sitä pellinpalaa kääntelet ja vääntelet? Vuoro loppuu kohta, ei enää kannata mitään pitkällistä alottaa.” Nikolas ihmetteli. Elias oli tarkastellut aamun aikana muutamaakin palasta huolellisesti silmäillen ja pistänyt sitten syrjään. Yleensä leikkuujätteet menivät takaisin sulatukseen, mutta sai niitä omiinkin tarpeisiin kohtuudella ottaa.
  ”Ootahan vain, kyllä se näillä jo onnistuu…” Elias sanoi, enemmän itselleen kuin Nikolakselle.
  ”Niin mikä sitten?” tivasi Nikolas edelleen.
  ”Näet sitten. Ei viitti työajalla tehdä.”

***

  Vuoro oli loppunut jo puolitoista tuntia sitten. Elias katseli kättensä jälkeä ja päätti olla tyytyväinen. Tänään leikattujen ympyränmuotoisten palojen leikkuujätteenä oli tullut kauniita nelisakaraisia tähtiä, joista Elias oli nyt sommitellut kynttilälyhdyn. Maali saisi vielä kuivua, ja huomenna voisi viimeistellä. Elias hymyili ajatellessaan sitä hetkeä kun antaisi lahjan Ilonalle.

  Ennen kuin Elias oli tavannut Ilonan, hän oli tehnyt jokaisessa pestissä itselleen jonkun esineen muistoksi, niin kuin tapana oli. Nyt hän teki pestimuistonsa Ilonalle, ja se ilahdutti häntä monin verroin enemmän.

[Diinuli]

15. Lauantai
Korvatunturi. Kaamos. Hämärän kesto 5:22.

  Elias ja Ilona olivat juuri käpertyneet mukavasti viettämään lauantai-iltaa isoon tyynypinoon turvallisen etäisyyden päähän takkatulesta. Kesken rauhallisen pusuttelun ovelta kuului koputus.
  ”Kuka se voi olla tähän aikaan? Kumpi menee?” ihmetteli Elias.
  ”Okei mää menen”, myöntyi Ilona, ”anna vähän vauhtia, tää kasa upottaa!”

  Elias työnsi Ilonaa keskivoimakkaasti takamuksesta, jolloin tämä lähes kaatui eteenpäin ja täten käytännössä juoksi ovelle. Räsymattokerroksien peittämä lattia tarjosi holtittomalle juoksijalle vielä matonreuna-ansoja, mutta ketteränä tonttuna Ilona onnistui väistämään ne kaikki.

  ”Elisa!” huudahtaa Ilona uksen avattuaan.
  ”Siskoseni!” huutaa Elias tyynypinon uumenista.
  ”Iltaa kyyhkyläiset!” täräyttää Elisa yhtä innokkaasti takaisin. ”Sopiiko tulla tupaan? Saavuin juuri maisemiin ja voin kyllä piipahtaa paremmallakin ajalla, vaikka huomenna, tai...”
  ”Eikun tupaan vaan”, toivottaa Elias kesken Elisan lauseen, ”vai kuinka Iloni?”
  ”Juu juu, tuu nyt sisään sieltä, ovi kiinni, pakkanen puree.” Ilona touhottaa. Hän odottaa että Elisa on sisällä ja ovi kiinni, ennen kuin sulkee tämän lämpöiseen halaukseen.
  ”Hui sun takki on jäätävä! Ja hieno! Onko uus?”
  ”On on”, Elisa pyörähtää pari kierrosta niin että vaaleat kutrit ja vaaleansiniset takinhelmat hulmuavat. Elisalla on aina ollut tyylitajua – ei mikään ihme, että hän on päätynyt vakituiseksi tyylitontuksi vaatehtimon suunnitteluosastolle.

  ”Mutta mikä sut tänne tuo?” Elias kyselee tyynypinosta ylös kömpiessään. Elisa ripustaa uuden takkinsa naulaan ja alkaa riisua savunsinisiä huopikkaitaan vastatessaan:
  ”Tonttuvälitys, mikäs muu. Ne tarjos mulle piparipajan ruuhka-apulaisen paikkaa, ja mun tekikin mieli jo suunnata tänne missä kaikki taika tapahtuu. Mä saan kyllä kausitonttukylästä majoituksen, mutta mä mietin, että voisinko olla täällä huomisiltaan asti. Siitä on taas hetki kun on nähty, ja ois kiva vaihtaa juorut.”
  Elias vilkaisee Ilonaa. Hienovarainen nyökkäys lieden ääressä puuhaavalta tonttutytöltä saa Eliaksen julistamaan vieraan tervetulleeksi.

  ”No niin Ellit, tulkaas puurolle sieltä”, kutsuu Ilona pian sisarukset pirtinpöydän ääreen.

[Diinuli]

A/N: Osallistuu haasteeseen Arkifest II (10:lahja)



16. Sunnuntai

  ”Näytä nyt, mitä sulla on siellä?” Ilona tenttasi malttamattomana. Laulajaisten jälkeen Elias oli hakenut lyhdyn säkistään ja piilotteli sitä vielä selkänsä takana. Häntä vähän jännitti antaa lahja näin yleisön edessä, varsinkin kun Elisa oli niin tyylitietoinen, mutta ei hän toisaalta malttanut odottaakaan. Ilonakin oli haljeta uteliaisuudesta, joten Elias ojensi tälle lyhdyn sen kummemmitta selityksittä. Kyllä Ilona tiesi.

  Ilona tarkasteli lyhtyä noin sekunnin, ennen kuin puhkesi kiitoksiin:
  ”Ihana! Kiitos, tää näyttää hyvältä tossa… missä vaan, oikeestaan! Se sopii meidän kotiin, ihana oot sääkin kun tämmösiä teet!” Ilona antoi Eliakselle oikein kunnon rutistuksen ja lähti etsiskelemään kynttilää.

  Lyhty löysi paikkansa piirongin päältä ja kolmikko kävi aterioimaan. Elisa oli ehtinyt kertoa jo päällimmäiset omista kuulumisistaan, mutta nyt Elias tiedusteli:
  ”Onko muusta perheestä mitään tietoa, tulevatkohan tänne ennen aattoa?”
  ”Jep, Toivo on ainakin tulossa”, tiesi Elisa kertoa, ”sillä alkaa jossain vaiheessa ens viikon aikana pesti pakkaamossa, alle 300-grammasten puolella. Ja sit Onnilla on tänä vuonna kestipesti, joten se on juhlapitojen ajan hommissa, ilmeisesti jälkiruokapuolella. Ukko tutkii ja kirjoittaa pohjosessa, niin kuin se on tehnyt viimiset kakskytviis vuotta. Muista ei tietoo, eiköhän ne aatonaattona ala viimeistään tännepäin valua. Jaakosta en oo oikeesti kuullut koko vuonna mitään, ja se on jo lähestulkoon omituista. No, näkee sitten pidoissa viimeistään.”

  Eliasta hymyilytti. Elisa piti itsensä selvillä kaikkien kuulumisista, ja muut sisarukset hyödynsivät tätä viestilinjaa. Kohta olisivat kaikki kuitenkin taas koolla, ja pääsisivät itse kertomaan päällimmäiset. Ilona luki Eliaksen hymyä ja puki sanoiksi:
  ”Kerääntyminen on aina jotenkin niin hyväenteistä. Tuntuu, että kun on niin paljon tonttuja samassa paikassa, mikään ei voi mennä pieleen.”
  ”No niinpä”, totesivat Elias ja Elisa melkein yhtä aikaa ja pyrskähtivät sisaruksille tyypilliseen nauruunsa.

[Diinuli]

17. Maanantai

  ”Olitte kyselleet?” Elias pisti päänsä tonttuvälityksen toimipisteen toisen kerroksen viidenteen toimistohuoneeseen. Työvuoron puolessa välissä oli tullut viesti pajalle: Eliakselle olisi nyt tarvetta muualla.

  ”Elias P03-0144-JP? Juu, sisään, sisään”, kehotti hontelo tonttu verkkaan, kuin puhuminen olisi vienyt suhteettomasti resursseja ajattelulta. Nosti kuitenkin katseensa nähdäkseen, oliko kyseessä Eliaksen tonttutunnukseen sopiva tonttu. Tähän aikaan vuodesta tonttuvälitysten virkailijoiden päiden päällä olisi voinut lämmittää joulupuurot, niin kuumeisesti he tonttuja pestistä toiseen siirtelivät.

  ”Oliko jossain tämmöiselle sekatyötontulle tarvetta?” ehti Elias kysymään.
  ”Niin, tuota, ei niinkään seka. Katsoin, että olit peltiä leikkaamassa. Nyt olisi samantyyppinen homma, saat varmasti nopeasti jutun juonesta kiinni. Siinä missä peltipajalla laitoit leikkuujätteet uuniin ja palat pinoon, nyt laitat palat uuniin ja leikkuujätteet taikinakulhoon.”
  Elias alkoi jo aavistaa, mutta antoi virkailijatontun jatkaa.
  ”Se olisi nimittäin sellainen tilanne, että piparipaja olisi yhtä taikinanleikkaajaa vailla. Teillähän tahti hiljenee tällä viikolla tuolla peltipajalla, niin sieltä joutaa hyvin yksi tonttu poiskin. Mutta ihan miltä itsestä tuntuu, voit toki leikata jouluun asti peltejäkin.”

  Elias mietti. Päätös oli yllättävän vaikea. Elisa olisi piparipajalla, ja hän oli niin ikävöinyt sisaruksiaan. Toisaalta Nikolas oli tullut hänelle lyhyessä ajassa kovin läheiseksi. Kun ei osannut päättää seuran perusteella, Elias mietti muita seikkoja, jotka vaikuttivat päätökseen. Taas yksi uusi pesti, niitä hän halusi kerätä mahdollisimman monta erilaista ennen kuin jossain vaiheessa päättäisi mikä hänen leiviskänsä olisi – jos päättäisi. Ja ilmeisesti hän oli teoriassa työhön sopivin liikenevistä tontuista, koskapa hänet oli tänne kutsuttu.

  Näillä perustein hän sitten vastasi:
  ”Menen mielelläni piparipajalle. Koska aloitan?”
  ”Voit mennä loppuvuoroksi takaisin peltilelujen pariin, saat viedä siirtoilmoituksen itse mennessäsi, tuota…”, virkailija vilkaisi papereitaan, ”…Tarmolle.” Hän veti pinosta päällimmäisen paperin, rastitti pari ruutua, ja ojensi sitten Eliakselle.
  ”Allekirjoitus sinulta tuohon ja Tarmolta tuohon. Ja Tarmo saa laittaa sisäiseen postiin, tällä ei sinänsä ole kiire takaisin. Hyvää joulunodotusta!” Virkailija kaivoi jostain sydämensä pohjukasta hymyn ja sai sen mahdutettua rasitusryppyjen väliin kasvoilleen. Elias kiitti, toivotti hänkin hyvät joulunodotukset ja suuntasi sitten takaisin peltilelupajalle.

  Vaihtuu äkkiä kuin pesti joulun alla, niinhän sitä sanottiin. Eipä se Eliakselle yllätyksenä tullut, mutta Nikolasta hän halusi nähdä vielä joulupäivien pidoissa, se oli varmaa.

***

A/N: Tonttujen henkilötunnukset: Elias P03[kolmas padallinen] -0144[sadantena neljäntenäkymmenentenä neljäntenä vuonna] -JP[Joulupukki-yhteistyön alusta laskien]

[Diinuli]

A/N:Osallistuu haasteeseen Arkifest II (1: Pakolliset sanat: harmaa, villa, keinua, sopimus, etäinen)



18. Tiistai

  ”No, mites on? Teillä näyttää Ilonan kanssa menevän varsin mukavasti.” Elisa meni suoraan asiaan, kun kuulumisista oli kyse. Eipä sillä, eivät piparipajan tauot niin pitkiä olleetkaan, että olisi kiertoteitse ehtinyt asioita lähestyä.

  ”No menee menee”, Elias keinui kantapäiltä varpailleen ja vastasi vain vähän hiljaisemmalla äänenvoimakkuudella. Mielelläänhän hän Elisan kanssa jutteli, mutta muut piparipajan tontut olivat hänelle etäisempiä, korkeintaan pestituttuja, eikä hän tiennyt, miten he suhtautuisivat hänen lemmenasioidensa läpikäyntiin heti alkuunsa.

  ”Mutta ette ole jonossa pikkutonttuja vastaanottamaan vielä ensi keväänä?” Elisa todella meni suoraan asiaan. Nyt jos koskaan voisi ilmoittaa, jos halusi koko perheen tietävän tulevista pikkutontuista tai vaihtoehtoisesti pulmista parisuhteessa. Kummankaanlaisia uutisia ei Eliaksella ollut kerrottavanaan, jonka hän myös ilmoitti Elisalle. Elisa vain hymähti ja totesi:
  ”No, onneksi ette ole ainoita tässä perheessä, joilta voi vauvauutisia odottaa.” Tämän jälkeen Elisa hiljeni, laski harmaata villahuiviaan hieman leuan alle ja hörppäsi mehua.

  Taktiikka oli pettämätön ja Elias olikin heti leikissä mukana:
  ”Kuinkas, onko sinulla tiedossa joitain muita koteja, joissa ensi keväänä kuullaan pikku jalkojen tepastusta?”
  ”No, jos olisikin, niin voi olla, että minulla on sopimus, että annan asianosaisten itse ilmoittaa sopivaksi katsomallaan ajan hetkellä, esimerkiksi jouluna.” Elisa oli tyynen pintansa alla selvästi halkeamaisillaan kertomattomista mahtijuoruista, mutta piti sinnikkäästi lupauksensa – niin hyvin kuin nyt vain Elisalta saattoi odottaa. Sitä Elias ei voinut arvata, kuka oli Elisan moiseen vaitioloon saanut suostumaan. Ehkäpä Onni – he olivat Elisan kanssa samasta padallisesta, joten heidän välillään oli erityinen side. Sitä paitsi Onnilla ja Annilla oli jo kolme pikkutonttua ennestään, he selvästikin olivat innostuneet vanhemmuudesta.

  Yhtä kaikki, Elias ymmärsi olla kysymättä enää yhtään kysymystä, ja he selvisivät kuin selvisivätkin tauon läpi ilman, että Elisa paljasti salaisuuttaan.

[Diinuli]

19. Keskiviikko

  Elias ja Ilona viettivät hieman jo väsyneinä työvuoron jälkeistä ruokailuhetkeä, kun oven takaa kuului äkkiä iloinen puheensorina.
  ”Elisa”, tunnisti Ilona välittömästi, ”mutta yksinkö se siellä höpäjää?”

  Ovelta kuului koputus juuri ennen kuin Elias ehti avaamaan.
  ”Se on Toivo!” huikkasi Elias muorikolleen ja kääntyi vieraiden puoleen, ”onpa hyvä nähdä pitkästä aikaa veliseni, ja Elisaakin, ei-niin-pitkästä-aikaa. Tulkaahan tupaan sieltä, ennen kuin pakkanen purasee!”
  Vieraat tekivät työtä käskettyä ja kuoriutuivat kerros kerrokselta talvitamineistaan. Ulkona oli jo kevyt kymmenen asteen pakkanen, joten parta huurtui lyhyilläkin matkoilla.

  Kaikille saatiin glögimukit käteen, ja höyryävä juoma alkoi sulattaa huurretta Toivon mustasta parrasta ja Elisan vaaleilta kutreilta.
  ”Kas, kun katson ympärilleni niin huomaan, että tunnelma tuvassanne on varsin kotoisa. Tunnistanko tutun ladonnan lattiamatoissa?” Toivo ei ollut ennen vieraillut Eliaksen ja Ilonan yhteisessä kodissa, nämä kun olivat asuneet yhdessä vasta syksystä lähtien.
  ”No, kävi ilmi, että sama ladonta oli myös Ilonan lapsuuskodissa, joten siitä ei tarvinnut erikseen neuvotella”, Elias totesi tyytyväisenä.
  ”Teistä Ilonan kanssa on kyllä huomattavissa, että niin kuin voivat kaksi eri kalliosta louhittua kivenpalasta sattua saumattomasti yhteen, niin olette tekin kuin toisianne täydentävät kappaleet, kuitenkin kivistä siinä eroten, että kovapintaisuus ei ole teidän kumpaisenkaan kuvailuun lainkaan osuva laatusana.”
  ”Toivo, sä olet joskus kyllä aika toivoton. Vai kiviä…” naurahti Elias.
  ”Mun pehmee sydänkivi”, hempeili vain Ilona kietoen kätensä Eliaksen ympärille. Elisa tähtäili pariskuntaa käsillään muodostamansa sydämen läpi ja virnuili hyväntahtoisesti.
 
  Ei tullut nukkumisesta sinä päivänä mitään, eihän vieraita malttanut pois ajaa kun oli jutun juuresta kiinni saatu. Toivon turinointilahjat ylittivät jopa Elisan vastaavat. Vieraiden lähtiessä Ilona toivotteli Toivolle vielä pehmeitä paketteja, mutta vastauksesta tuli niin pitkä, että hän joutui sulkemaan oven vielä kerran, ettei paleltuisi kuunnellessaan.