Ikäraja: K-11
Joku päivä
Tänään ei ole mikä tahansa päivä. Tänään on meidän päivä.
Silloin oli ekat pakkaset sateiden jälkeen. Isot keltaiset vaahteranlehdet jäivät jään alle. Kaikki oli niin kirkasta ja kaunista, sä olit. En voinut uskoa, että sä halusit olla mun kanssa. Sillä lailla oikeasti olla. Onni oli kylmissä sormenpäissä, ja syksy vahvisti paikkansa lempivuodenaikanani.
Nyt onni on keskelle pöytää tuetussa pastellimaalauksessa, jossa on nuo murretut värit, jotka sinäkin takuulla muistat. Olet aina pitänyt luovuudestani. Juuri valmistuvassa kahvissa, joka on maustettu makusi mukaan kardemummalla. Pullollisessa savuista Islay-viskiä, jonka lämmöstä kumpikin nautimme.
Vaihdan ylleni sinulta saamani turkoosin kauluspaidan ja tarkistan peilistä lookini. Haluan näyttää hyvältä silmissäsi. Pöyhin hiuksiani.
Sieltä jo tuletkin. Hymyilyttää niin.
“Moi kulta! Oliko kiva päivä? Hei tuu kattomaan…”
Pamautat välioven kiinni niin, että peili heilahtaa naulassa.
Ai. Sulla onkin huono päivä.
Miksi juuri tänään.
“Et sitten ole viittinyt haravoida noita saatanan liukkaita lehtiä pihasta.”
Se on se työstressi.
“No mulla oli vähän muuta tässä. Tulisit katsomaan hei”, sanon lempeästi ja astelen sua vastaan.
Mutta silmäsi ovat kylmät, eivätkä kylmät silmät ole onnea.
“On se nyt jumalauta, ettei saa edes takkia riisua rauhassa duunipäivän jälkeen. Mitäpä sinä siitä tietäisit, oikeasta työnteosta.”
En tule enää lähemmäs. Peruutan ja istun tuolille. Olen näköjään taas repinyt kynsien reunat verille. Ne on niin kuivatkin.
Lampsit keittiöön. Juot pari hörppäystä kahvia keittimen vieressä ja huomaat sitten pullon ruokapöydällä. Siirryt avaamaan sen ja otat kulauksen. Otat maalauksen käteesi ja hymähdät sille. Juot. Vilkaiset minua.
“Mitä mulkkaat?”
Liukenen makuuhuoneeseen. Riisun farkut ja sukat ja käperryn peiton alle. Huomenna on parempi päivä. Ei juhliminen ole niin päivän päälle.
Pelaat Pleikkaa. Tai hakkaat, aggressiivisesti, ohjain nitisten. Tuo tilutus on siitä pelistä, jonka eka osa me pelattiin läpi yhdessä. Se oli tosi mukavaa. Sanoit, että me ollaan lyömätön tiimi.
Olen melkein nukahtanut, kun toikkaroit sängyn viereen.
“Jjjjoko ne lehdet on hoidetttu?”
“Haravoin huomenna”, mutisen väsyneesti. “Tule nukkumaan, on jo myöhä.”
“Nyt jumalauta hoidat ne lehdet vittuun sieltä!” huudat epävireisesti.
Tartut minua käsivarresta ja kiskaiset ylös sängyltä. Pysyn hädin tuskin jaloillani.
“Sä satutat mua”, vikisen.
Puristat lujempaa.
“Mun ei tarviss ssatuttaa, jollet olisi noiin hankala.”
Tuupit minut eteiseen.
Vedän turkoosin kauluspaidan ja alushousujen päälle tuulihousut ja hupparin.
“Ja sisälle ei sittenn ole tulemista ennen kuin on llehdet kato ojennuksessa. Niin.”
Paljaat jalat tennareihin. Pitäisi ostaa uudet tossut.
“Hyvä!” kuulen sun sanovan, ennen kuin ovi naksahtaa lukkoon takanani.
Haravan rapistessa lähes lehdetöntä maata vasten mietin, että sä et varmaan näe, kuinka rakastan sua.
Vielä näytän sulle.
