Nimi: Sokkona
Kirjoittaja: tirsu
Genre: slice of life, draama & one-shot
Paritus: Alicia Spinnet/Cormac McLaggen
Ikäraja: S
Summary: Hitsin pitsi.Disclaimer: Tämä ficci on kirjoitettu pelkästään viihdytystarkoituksiin. Harry Potter- maailma hahmoineen ja paikkoineen kuuluu J.K. Rowlingille, minä vain lainaan hänen upeita hahmojaan. En hyödy tästä rahallisesti lainkaan, kunhan kirjoitan omaksi ilokseni.
Haasteet: Paritusgeneraattorihaaste #2 A/N: Pidin paritusgeneraattorin ekasta kierroksesta, joten totta kai oli osallistuttava siihen nyt toisellakin kierroksella. Paritukseksi sain Alicia/Cormacin, joista kummastakaan en ole muuten kirjoittanut aiemmin. (Angelinasta puhutaan tässä lempinimellä Angie.)
Sokkona
Hän ei oikeastaan tiennyt miksi oli suostunut Angien ja Katien ehdotukseen. Se oli ollut varmaan hetkellinen järjenmenetys, mikään muu ei selittäisi sitä, että hän oli suostunut. Juuri niin.
Oli miten oli, siinä hän nyt kuitenkin istui ravintola
Proserpinan baaritiskillä odottamassa seuralaistaan, josta hän ei tiennyt mitään. Hän oli etuajassa, ainakin vartin verran. Sitä se hermostuneisuus teetti.
Alicia vilkaisi itseään pikaisesti baaritiskin päädyn päässä olevasta kapeasta peilistä. Hän näytti ihan hyvältä. Angie ja Katie olivat jollain keinolla kihartaneet hänen lyhykäiset hiuksensa. Valkoinen kukkapanta erottui selkeästi vasten hänen mustia suortuviaan, korvissa roikkuvat valekorvakorut olivat samaa sarjaa kuin kaulassa oleva korukin. Hänen yllään oli punainen kynämekko, joka nuoli hänen vartaloaan liiaksikin (kyseinen mekko kuului Katielle, joten sitä oli pakosti pitänyt isontaa, jotta se mahtui Alician ylle; Katie oli niin hirveän pienikokoinen).
Kynämekon rintamukseen oli kiinnitetty pieni punavalkoinen neilikka. Sen oli tarkoituksena olla merkkinä, jotta Alician seuralainen tunnistaisi hänet. Seuralaisellakin pitäisi olla neilikka itsessään kiinni, jotta Alicia tunnistaisi tämän. Kun he olisivat molemmat samassa paikassa, neilikka alkaisi loistaa sinisenä aina siihen asti, että he ovat nenät vastakkain (ei tietenkään kirjaimellisesti, niin Alicia ainakin toivoi).
>> Anteeksi
>>, Alicia sanoi baarimikolle.
>> Voisinko saada lasillisen vettä jäiden kera?
>>>> Tietysti
>>, baarimikko hymyili ja otti puhtaan lasin.
Alicia nielaisi. Hänen suunsa tuntui kuivalta. Hermostuneisuudesta kai. Tai ehkä hänellä oli vain jano. Oli miten oli, vesi varmasti auttaisi.
>> Kas tässä
>>, baarimikko laski pitkän ohuen lasin hänen eteensä.
>> Kuinka paljon…?
>> Alicia kysyi avaten kirjekuorilaukkunsa.
>> Meillä veden saa ilmaiseksi
>>, baarimikko sanoi.
>> Ai niinkö? Kiitoksia kovasti
>>, Alicia sanoi, mutta kaivoi esille pari hopea sirppiä ja tipautti ne tippipurkkiin.
Vesi oli ihanan kylmää - Alicia oli huokaista kiitollisuudesta ja onnesta ääneen. Suu tuntui ensimmäisen huikankin jälkeen yhä kuivalta, niinpä Alicia otti pari kunnon kulausta ennen kuin saalisti jääpalan sormillaan suuhun laitettavaksi. Hän toivoi sen tuovan helpotuksen pidemmäksi ajaksi.
Vielä muutama minuutti ja sitten hänen seuralaisensa pitäisi tulla. Toivottavasti tämä tulisi, eikä jättäisi tulematta. Se olisi hyvin kiusallista.
Vilkaisu neilikkaan kertoi, ettei hänen seuralaisensa ollut saapunut. Ehkä hänen seuralaisensa oli jämpti kaveri, joka saapuisi juuri tismalleen siihen aikaan kuin oli sovittu? Hieno ominaisuus, mutta hyvin valitettavaa sellaiselle, joka saapuu etuajassa – siinä sitä vasta olisi aikaa hermoilla oikein kunnolla.
Alicia naksautti kieltään itselleen tajuttuaan vilkuilevansa koko ajan, josko neilikka alkaisi loistaa sinisenä. Hitsin pitsi. Miksi hän oli niin hermostunut! Hänellä oli normaalisti lujat hermot, mihin se ominaisuus oli nyt kadonnut?
Niin hermostunut hän oli viimeksi ollut S.U.P.E.R.-tutkintojen aikaan. Oikeastaan, kun sitä nyt ajatteli, niin ei hän ollut silloinkaan ollut niin hermostunut. Joten, miksi ihmeessä hän nyt oli niin hermostunut? Siinä ei ollut järkeä.
Hemmetin Angie ja Katie sekä heidän sokkotreffi-ideansa! Olisi pitänyt olla suostumatta siihen… Vaan minkäs sille enää voi, se oli liian myöhäistä.
Henkäistyään syvään Alicia joi viimeisen kulauksen vettä ja katsahti baarialueen hopeista tähtikelloa. Kello oli seitsemän, hänen seuralaisensa pitäisi olla saapunut. Mutta neilikka ei loistanut sinisenä, se oli vain tavallisen värinen. Se ei vaikuttanut lupaavalta. Aikoikohan hänen seuralaisensa tehdä hänelle oharit? Ei kiva.
Alicia laski tyhjän vesilasin baaritiskille ja hymyili kiitollisena baarimikolle, joka vinkkasi silmää hänelle. Jos hänen seuralaisensa jättäisi tulematta, hän voisi flirttailla baarimikon kanssa jonkin aikaa ennen kuin suuntaisi kotiinsa.
Angie ja Katie saisivat niin hyvittää tämän hänelle, jos tämä tulisi tosiaan olemaan hukkareissu. Olisi hirveän noloa istuskella baaritiskin luona odottamassa seuralaista, joka ei saapuisikaan. Kaikki tietäisivät varmasti, että hänelle oli tehty oharit, kun hän vain istuisi ja istuisi istumista päästyään ja lähtisi lopulta nauttimatta ravintolan antimia. Jokunen saattoi ehkäpä kuvitella hänen olevan liikaa alkoholiin menevä noitanen. Noloa sekin.
Alicia pidätti huokauksen katsottuaan jälleen kelloa. Kohta kymmentä yli – voisiko sitä enää pistää myöhästymisen piikkiin? Eikö ollutkin täysin selvää, että hänelle oli tehty oharit?
Hän odottaisi enää viisi minuuttia. Kun vartti tulisi täyteen, hän lähtisi kotiin ja nauttisi mättöruokaa pyjamassa. Seuraksi kelpaisi jokin hyvä kirja hänen alati kasvavasta kirjapinostaan.
Angie ja Katie saisivat luvan lähettää viestin hänen seuralaiselleen. ”
Kiitos ohareista, oli kiva odottaa turhaan”. Jospa se saisi tämän, kuka tämä sitten ikinä olikaan, harkitsemaan seuraavalla kerralla. Tai sitten se antaisi Aliciasta vain säälittävän kuvan. Eli ei siis sittenkään mitään viestejä. Tai ehkä pelkkä sarkastinen kiitosviesti, jossa lukisi vain pelkästään ”
kiitos”. Se voisi toimia. Ehkä.
Varttia yli. Ei sinistä hehkuntaa. Ei siis seuralaista. Hienoa.
Alicia pidätti huokauksen. Ensimmäiset treffit ikuisuuteen ja hänelle tehtiin heti oharit. Miksihän? Tai ei, ei hän haluaisi saada tietää.
Sen sijaan, että olisi tilannut itselleen juoman ja flirttailut hiukan baarimikon kanssa, hän päätti lähteä suoraa tietä kotiin. Tosin, ensin hän kävisi ostamassa itselleen jotain hyvää syötävää – hänellä oli kamala nälkä. Hän oli sokkotreffien takia syönyt kevyen lounaan, jotta jaksaisi syödä kunnolla sitten päivällisellä.
Tuhahtaen Alicia hypähti alas baarijakkaralta ja suoristi tiukan mekkonsa helman. Pienoinen pettymys kirvelsi mielessä, mutta hän yritti lohduttautua sillä, etteivät pakit voineet mitenkään johtua hänen ulkonäöstään, kiitos hehkumattomana pysyneen kukan. Ei hehkua, ei seuralaista, joka olisi voinut juosta karkuun hänen ulkonäkönsä vuoksi.
Vaatesäilytykseen oli pieni jono. Alicia asettui vanhemman pariskunnan taakse odottamaan. Hän kaivoi laukustaan pantin, jolla saisi takkinsa itselleen, sekä pari kolikkoa tipiksi. Enempää hän ei voisi antaa, sillä hän oli ottanut vain tietyn määrän rahaa mukaansa ja hänen pitäisi maksaa mättöruokansa.
Vienosti hymyillen Alicia katseli, miten edellä seisovan pariskunnan mies auttoi takin puolisonsa ylle. Rakkaus paistoi molempien kasvoilta – se oli jotain sellaista, jota monet halusivat itselleen kypsään ikään ehdittyään. Oli huojentavaa nähdä, ettei rakkaus aina kuolisi pois. Sellaista Alicia halusi itselleenkin: rakkautta joka kestäisi vanhuudenpäiville asti.
Toisinaan, kuten juuri sillä hetkellä, Alicia ei ollut kovinkaan varma, että niin kävisi hänelle. Hänen kokemuksensa suhderintamalla oli melko kivikkoista. Kouluaikoinaan hän oli tapaillut muutamia, mutta hänen innokkuutensa huispauksen parissa oli koitunut parin suhteen kompastuskiveksi – ja ne loput suhteet olivat vain lopahtaneet kiinnostuksen puutteesta.
Valmistumisen jälkeen hänen suhteensa – jos niitä nyt siksi edes saattoi kutsua – olivat jääneet alle viiteen. Melkein jokainen oli lopahtanut siihen, kun heidän toiveensa tulevaisuuden suhteen olivat erilaiset; Alicia oli halunnut jotain vakavampaa, toinen ei. Ja kerran Alicia oli itse lopettanut suhteen, kun toinen osapuoli olikin ollut kaikkea muuta kuin mitä oli antanut ymmärtää.
Hänen pisin suhteensa oli kestänyt vain vaivaiset kolme kuukautta noidan kanssa, jonka hän oli tavannut ensimmäisessä työpaikassaan. Suhde katkesi melkein heti siihen, kun kyseisen noidan määräilevä puoli oli tullut esille.
Alicia oli sen verran uppoutunut ajatuksiinsa, että hänellä meni hetki tajuta kukan hänen rinnuksillaan hohtavan. Kulmiaan yllättyneesti kohottaen hän katsahti ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään muuta kuin vanhan pariskunnan, joka oli poistumassa ravintolasta. Oliko kukkaan tullut jokin vika?
Ei ollut, sen hän sai huomata nopeasti. Pariskunnan kadottua ovesta ulos sisälle astui ovea pariskunnalle auki näemmä pitänyt pitkä nuorukainen, jonka takin kauluksen alta näkyi sinistä hehkua. Hehku tosin lakkasi heti, kun he olivat vastakkain.
Alician silmät laajenivat. Ei voinut olla totta. Hän tunsi seuralaisensa. Hänen sokkotreffikumppaninsa oli hänen entinen tupatoverinsa, Cormac McLaggen. Uskomatonta. Miten ihmeessä Katie ja Angie olivat saaneet päähänsä koettaa heitä yhteen?
>> Ah
>>, Cormac henkäisi,
>> oletko sinä lähdössä?
>>>> Tuota… Niin minä vähän aioin, koska…
>>, Alicia sanoi tuntien olonsa kiusaantuneeksi.
>> Koska minä olen myöhässä. Olen pahoillani. Minä… olin jänistää. Seison parisenkymmentä minuuttia ulkona keräämässä rohkeutta… Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin.
>> Cormac näytti anteeksipyytävältä.
Ainakin mies oli rehellinen. Tai niin Alicia oletti. Miksi valehdella melkein jänistäneensä, jos se ei kerran ollut totta? Vaan eipä niin, että hän tuntisi Cormacia niin hyvin, että osaisi sanoa puhuiko tämä totta vai ei. Cormac oli ollut kouluaikoina niin kamalan ylimielinen, ettei Aliciaa ollut koskaan huvittanut edes yrittää tutustua tähän edes etäisesti.
>> Saat anteeksi. Olet siinä nyt, joten…
>>, Alicia ei tiennyt miten lopettaisi lauseen.
>> Haluaisitko yhä, hmm, syödä kanssani – vaikka olenkin törkeästi myöhässä?
>> Cormac kysyi haroen kauranvaaleita hiuksiaan.
Alicia ei nähnyt mitään syytä kieltäytyä. Toki mies oli myöhässä, mutta tämä oli nyt siinä ja, mikä tärkeintä, Alicialla oli kova nälkä. Ja Cormac vaikutti olevan todella pahoillaan. Ei olisi mitään syytä olla töykeä, ystävällisyys ei maksanut mitään - vaikkei hän oikein innoissaan ollutkaan siitä tosiasiasta, että Katie ja Angie olivat järjestäneet hänelle treffit Cormacin kanssa.
>> Miksipäs ei
>>, Alicia vastasi.
>> Hienoa. Tuota…
>>, Cormac vaikutti olevan kuin kala kuivalla maalla.
>> Jätä takkisi tänne, niin mennään katsomaan, josko meidän pöytävaraus on yhä voimassa
>>, Alicia ehdotti.
>> Minun on kyllä myönnettävä, etten tiedä millä nimellä se on.
>>>> Ah, minun ystäväni varasi pöydän – hän sanoi sen olevan hänen nimellään.
>> Cormac riisui takkinsa.
>> Hyvä että toinen meistä tietää sitten
>>, Alicia naurahti.
Cormacin jätettyä takki vaatesäilöön he kulkivat vierekkäin kohti naista, joka seisoi puhujanpöntön takana. Naisen pyöreät kasvot oli suunnattu alas, kullanvaaleat hiukset olivat nutturalla. Kampaus sai Alician ajattelemaan entistä tupajohtajaansa.
>> Iltaa. Miten voin olla avuksi?
>> nainen kysyi nostettuaan katseensa heihin.
>> Meillä pitäisi olla varaus nimellä Gregson
>>, Cormac kertoi.
Nainen, hopeisessa kyltissä luki
R. Rowan, käänsi katseensa takaisin alas. Tämän pitkä sormi liikkui nopeasti suuren kirjan sivuilla. Alicia epäili, että heidän pöytänsä oli luovutettu jollekin muulle.
>> Kas tässä. Gregson, kahden hengen pöytä, kello seitsemän
>>, Rowan luki.
>> Te jätitte saapumisenne viime tipalle, viisi minuuttia ja olisitte menettäneet varauksenne.
>>>> Ah, aivan. Minun vikani
>>, Cormac raapi niskaansa.
Rowan naksautti kieltään.
>> Seuratkaa tätä, se vie teidät pöytänne luo.
>>Alicia katsoi uteliaana, kun Rowan päästi pienen tuikkeen leijumaan ilmaan. Se väreili hetken paikoillaan, kunnes lähti hitaasti liikkeelle. Cormac nyökkäsi kiitokseksi ennen kuin lähti seuraamaan tuiketta.
Tuike johdatti heidät melkein keskelle ravintolaa. Heidän pöytänsä oli pieni pyöreä pöytä, joka oli todellakin kahdelle tarkoitettu. Pöydän päälle oli laitettu tummansininen liina, jonka päällä oli kermanvärinen pöytäliina. Keskelle pöytää oli asetettu koristeeksi pikkuinen lasinen suihkulähde, jonka vesi oli hennon liilan sävyistä.
Cormac siirsi kohteliaasti mustaa kromituolia, jonka istuinosassa oli tummansininen pehmuste. Alicia meni pöydän luokse ja istuutui kiittäen, kun Cormac työnsi tuolin lähemmäs. Ei mennyt kauaa, kun mies jo istui häntä vastapäätä.
Viininpunainen menyy lepäsi pöydällä. Alicia avasi sen kannen silmäilläkseen sen sisältöä.
Pöydän toisella puolella Cormac teki samoin.
Odotettuaan hetkisen Alicia nosti menyyn ihan vain siksi, että saattoi vilkuilla välillä hieman omaan menyyseensä keskittynyttä Cormacia.
Cormac oli yhtä komea kuten aina. Oikeastaan, ikä oli tuonut miehen kasvoille lisää komeutta. Kaikki miehen piirteet huusivat aristokraattisuutta.
Miehen otsa oli leveänpuoleinen, tummanvaaleat kulmakarvat paksut, mutta hyvin muotoilut (Alicialla oli hämärä muistikuva siitä, että Cormac olisi koulussa kertonut jollekulle kiinnostuneelle kulmakarvojensa olevan luonnostaan sen näköiset kuin niitä muotoiltaisiin tarkasti päivittäin). Silmät olivat varmasti samanväriset kuin ennenkin (rypäleen vihreät) vaikkei Alicia niitä nyt pystynytkään näkemään. Nenä oli suora, huulet melko kapeat (ja näemmä ihan suudeltavan näköiset) ja leuka jykevä.
Kauranvaaleat hiukset olivat laineilla. Alicia pohti mahtoiko hiukset mennä kiharalle, jos Cormac kasvattaisi ne pidemmiksi. Hän muisteli nähneensä tämän takahiusten kihartuneina, kun tällä oli ollut koulussa hieman pidemmät hiukset kuin nyt. Joten ehkäpä tämän hiukset kihartuisivat pidempinä.
Alicia halusi kovasti nähdä Cormacin hiukset pidempinä. Hän halusi myös äkisti työntää sormensa tämän hiusten lävitse ja tunnustella olivatko suortuvat pehmeät.
Tummanviininpunainen pukutakki puki miestä ja samaa voisi turvallisesti sanoa puvuntakin alta pilkottavasta kastanjanpunaisesta kauluspaidasta. Puvuntakki hyväili Cormacin leveitä hartioita, kauluspaidan pari ylintä nappia oli auki paljastaen pienen arven lähellä miehen aataminomenaa.
Cormac näytti edelleen siis siltä kuin olisi astunut ulos jonkin lehden sivulta. Monet olivat koulussa kehuneet tätä mallimaiseksi. Eikä Alicia ollut silloinkaan ollut eri mieltä. Ulkoisesti Cormac oli kuin unelma, luonteeltaan ei niinkään.
Mitä hänen omaan ulkonäköönsä tuli, niin Alicia ei ollut klassisen kaunis, mutta ei hän sanoisi itseään rumaksikaan. Hän oli tavallisen nätti mustine kihartavine hiuksineen ja mantelinmuotoisine silmineen. Hänen kasvonsa näyttivät hieman kulmikkailta, mutta hänen leukansa oli terävä. Nenä kaareutui ylöspäin ja oli jäänyt hitusen vinoksi sen jälkeen, kun hän oli saanut osuman ryhmystä, huulet taasen olivat keskeltä paksummat. Hänen ihonsa oli pari astetta vaaleampi kuin Angiella. Hän oli yllättävän pitkä, likemmäs sataakahdeksaakymmentä, kurvikkaan vartalon kera. (Pienenä sivuhuomautuksena mainittakoon, että mukavien kenkien löytäminen oli vaikeaa, jos sattui omaamaan isokokoiset jalat.)
Laskiessaan silmänsä jälleen takaisin menyyseen, Alicia tunsi tyytyväisyyttä siitä, että Cormac oli häntä pidempi. Sentin tai pari ainoastaan, mutta silti. Jostain syystä Alicia oli aina ollut suhteidensa pidempi osapuoli, joten olisi kivaa vaihtelua olla välillä lyhyempi. Vaikkakin vain yksien treffien ajan, sillä Alicialla ei ollut aikomustakaan tavata Cormacia uudelleen tämän kerran jälkeen. (Mitä ihmettä Angie ja Katie olivat ajatelleet järjestäessään heidät yhteen?)
Nuori tarjoilija saapui heidän pöytänsä luokse verkkaisesti kasvoillaan kohtelias hymy.
>> Hyvää iltaa, minä toimin tänään tarjoilijananne. Oletteko valmiit tilamaan?
>>>> Minä ainakin olen, oletko sinä?
>> Cormac kysyi katse Aliciassa.
>> Kyllä, olen minä
>>, Alicia laski menyyn kädestään.
♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡Illallinen sujui arkisen keskustelun parissa. Ei mitään erikoista saati mitään erityisen henkilökohtaista. Normaalien kuulumisten vaihtamisen ja yleisrupattelun jälkeen he olivat päätyneet muistelemaan kouluaikoja.
Kuunnellessaan Cormacin jutustelua Alicia tajusi äkisti, että tämä oli ollut yksinäinen Tylypahkassa. Tällä ei ollut koskaan oikein ollut ketään ystävää, kunnon ystävää. Ystävää, joka olisi välittänyt Cormacista oikeasti. Tyypit joiden kanssa Cormac oli koulussa hengaillut, olivat väheksyneet tätä sekä pitäneet pakollisena riesana.
Alicia mietti oliko koko Rohkelikon tuvassa (koko koulussa) ollut ketään, joka olisi oikeasti pitänyt Cormacista? Valehtelematta melkein kaikki rohkelikkolaiset olivat inhonneet Cormacia. Tämä oli ollut niin itseään täynnä ja pitänyt itseään muita parempina – kasvatuksensa tuloksena.
Alician olisi tehnyt mieli kysyä, että oliko tämä tuntenut olonsa yksinäiseksi, tajunnut kuinka niin monet olivat halveksineet tätä. Oliko se satuttanut tätä, saanut tätä näkemään asioita toiselta kantilta, saanut tajuamaan kuinka itsekeskeinen tämä oli?
Hän ei kuitenkaan kysynyt mitään. Hölmösti hän tunsi olonsa hieman syylliseksi. Siihen ei ollut mitään syytä. Ei voinut olla. Cormacin omassa käytöksessähän se vika oli ollut, sen vuoksi tämä ei ollut erityisen pidetty ollut.
>> Mitenkäs työrintamalla sujuu?
>> Alicia kysyi työntäen tyhjää lautasta hieman kauemmas itsestään.
>> Uh, siinähän se menee. Menettelevää on
>>, Cormac vastasi.
>> Ai niinkö? Mitä sinä teet ammatiksesi?
>> Alicia oli utelias.
>> Olen nykyään töissä Apoteekissa. Ei mitään ihmeellistä, hinnoittelen tuotteita ja hoidan varastoa
>>, Cormac kertoi.
>> Oletko ollut siellä töissä koulusta valmistumisen jälkeen?
>> Alicia ihmetteli – Apoteekki ei ollut ihan sellainen työpaikka, jota hän oli kuvitellut Cormacille.
>> Öh, en. Työskentelin valmistumisen jälkeen melkein vuoden ajan mallina. Sitten olin pari vuotta ilman töitä. Olisikohan tämä viides vuoteni Apoteekissa
>>, Cormac muisteli.
>> Miksi lopetit mallina työskentelyn?
>> Alicia ei voinut uskoa, ettei mies ollut enää mallin hommissa.
>> Umm… Se ei ollut ihan minua varten
>>, Cormac sanoi jotenkin vältellen.
>> Entä sinä?
>>>> Minä olen eläintenparantaja, jota varten opiskelin nelisen vuotta. Valmistuttuani sieltä olen työskennellyt Viistokujalla sijaitsevalla eläinklinikalla. Se on erittäin antoisaa, rakastan työtäni
>>, Alicia kertoi.
>> Sehän on hienoa. Oletko aina halunnut työskennellä eläinten parissa?
>> Cormac kysyi.
Alicia nyökkäsi.
>> Ihan pienestä pitäen.
>>>> Eli olet unelma-ammatissasi
>>, Cormac totesi.
>> Niinhän minä olen.
>> Alicia hymyili leveästi.
Keskustelu tyrehtyi hetkeksi tarjoilijan saapuessa noutamaan heidän tyhjät lautasensa. Cormac tuijotti kulmat kurtussa pöydällä olevaa koristetta. Aliciasta tuntui kuitenkin, ettei tämä nähnyt koristetta laisinkaan.
Alicia ei voinut olla pohtimatta syytä sille miksi Cormac työskenteli edelleen Apoteekissa. Työ ei ilmiselvästikään ollut mieleinen tälle. Alician oli vaikea kuvitella itsensä työskentelevän sellaisessa ammatissa, josta hän ei pitänyt. Sellainen olisi tehnyt hänet hulluksi.
Toisinaan ei toki ollut mahdollista työskennellä sellaisen työn parissa, josta tykkäisi – kaikki eivät vain olleet niin onnekkaita. Mutta luulisi silti, ettei kukaan kiduttaisi itseänsä työn parissa, joka oli sietämätöntä pakko pullaa. Sellaisen kuvittelisi helposti imevän mehut ja tekevän kaikesta yhdentekevää, turtaa ja turhaa.
>> Minä olin koulussa aikamoinen mulkvisti, vai mitä
>>, Cormac totesi yllättäen.
Se sai Alician säpsähtämään. Hän ei ole oikein varma kaipaako Cormac vastausta toteamukseensa. Mutta oli mielenkiintoista huomata, että tämä oli tajunnut jossain vaiheessa (milloin?) oman käytöksensä olevan suoranaista kuraa.
>> Et olisi kuvitellut seuralaisesi tälle illalle olevan minä
>>, Cormac jatkoi.
>> Olenko väärässä, jos oletan että olisit halunnut häipyä, kun tajusit minun olevan seuralaisesi?
>>Alicia oli aukaisemassa suutaan kieltääkseen ihan automaattisesti, mutta sitten hän mietti olisiko se reilua? Eikö Cormac ansainnut totuuden? Sitä paitsi, tämä näytti itse jo tietävän sen, joten olisi turha kieltää.
>> Tuota, niin. Jäin lopulta vain koska minulla oli kova nälkä
>>, Alicia myönsi.
>> Olen pahoillani, että jouduit tähän tilanteeseen. Mutta jos sinua yhtään lohduttaa, niin ystäväsi eivät uskoakseni tienneet kenen kanssa olivat sinua treffeille järjestämässä
>>, Cormac kertoi.
>> Tiesitkö sinä sitten? Siis että olen seuralaisesi?
>> Alicia ihmetteli.
Cormac pudisti päätänsä.
>> En, sehän on kai sokkotreffien tarkoituskin, ettei tiedä? Ei minun tarvitse olla erityisen fiksu päätelläkseni, ettet olisi siinä, jos ystäväsi olisivat tienneet minusta.
>>>> Se voi olla hyvinkin mahdollista
>>, Alicia lausui.
>> Tämän jälkeen sinun ei tarvitse tavata minua enää – ellemme satu tapamaan vahingossa
>>, Cormac tarkoitti luultavasti sanansa lohdutukseksi.
>> … Niin
>>, Alicia ei osannut sanoa muuta.
>> Nautitaanko illallinen loppuun? Kai sinä minua vielä jälkiruuan ajan siedät?
>> Cormac kysäisi näyttäen äkillisesti hyvin epävarmalta.
Alicia nyökäytti päätänsä nopeasti.
>> Tietenkin nautimme.
>>>> Olen muuten pahoillani
>>, Cormac sanoi katsoen häntä syvälle silmiin.
>> Ai mistä?
>> Alicia nielaisi.
>> Siitä miten käyttäydyin sinua – ja muita – kohtaan koulussa. Olin paskamainen hemmoteltu kakara
>>, Cormac täsmensi.
Alicia ei osannut taaskaan sanoa mitään. Cormac hymyili pienesti. Tämä näytti siltä kuin olisi odottanutkin, ettei saisi anteeksi. Sen lisäksi tämä näytti tyytyvän siihen. Se oli uskomatonta.
Tarjoilija keskeytti Alician mietteet laskiessaan suklaisen paahtovanukkaan hänen eteensä. Asetettuaan sitruunajäätelöä mansikkasalsalla-annoksen Cormacin eteen tarjoilija poistui paikalta, jolloin Cormac alkoi kysellä Alicialta tämän työstä. Se sai Alician tuntemaan helpotusta, sillä hän ei vieläkään tiennyt mitä olisi sanonut toisen pahoitteluun.
♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡Jälkiruokalautaset olivat tyhjinä heidän edessään. He nautiskelevat hitaasti juomiaan (roseeviiniä Alicialla ja Cormacilla viski kuivana) ja rupattelivat niitä näitä. Rupattelu sujui paremmin kuin aikaisemmin. Alicia ei osannut sanoa, että mikä oli muuttanut tilannetta. Mitä luultavimmin vaivautuneisuuden katoaminen; se oli tapahtunut jossain vaiheessa jälkiruokien nauttimista.
Alicia kertoili muutamia hassuja kertomuksia lapsuudestaan. Ne olivat sellaisia muistoja, joilla hän viihdytti aina toisinaan keskustelukumppaneitaan. Ei siis mitään liian henkilökohtaista.
Cormacin silmäkulmiin ilmestyi rypyt tämän nauraessa. Tämän hymy oli leveä ja paljasti valkoiset hampaat. Nauru oli käheä ja matala. (Alicia tajusi, ettei ollut koskaan aiemmin oikeastaan kuullut Cormacin naurua. Se oli outo huomio. Eikö tämä muka ollut koskaan nauranut koulussa?)
Tarjoilija kävi heidän luonaan pariin otteeseen kysymässä saisiko heille olla vielä jotain. Kolmannen kerran kohdalla Cormac päätyi pyytämään laskun.
>> Ehkä meidän olisi parasta lähteä – hän vaikuttaa jotenkin kärsimättömältä
>>, tämä selitti Alicialle.
>> Olemme tainneet olla yliaikaa
>>, Alicia naurahti ja joi viininsä loppuun.
>> Käykö sinulle, että minä maksan?
>> Cormac kysyi.
>> Vähän niin kuin anteeksipyyntönä siitä millainen mulkvisti olin koulussa.
>>>> Älä hupsi, minä maksan mielelläni oman osani
>>, Alicia kieltäytyi.
>> Tiedän sen, mutta ole niin kiltti. Voisin edes hieman hyvittää käytöstäni
>>, Cormac pyysi.
Alicia rypisti kulmiaan. Asia vaikutti olevan miehelle tärkeää syystä tai toisesta. Tämä vaikutti todella potevan huonoa omaatuntoa – tai sitten tämä oli todella taitava näyttelemään. Mutta mikä miehen agenda olisi? Päästä hänen pöksyihinsä? Ei tulisi onnistumaan.
Alicia ei tosin uskonut, että Cormac näytteli. Tämä tuntui todella olevan pahoillaan siitä miten oli käyttäytynyt kouluaikoina.
Mitähän oli mahtanut tapahtua? Mikä oli saanut itsestään liikoja luulleen idiootin muuttumaan? Sotako? Se voisi olla hyvin mahdollista. Sota oli vaikuttanut kaikkiin heihin.
>> No, hyvä on. Maksa pois sitten, en minä valittamaan ala säästäessäni rahaa
>>, Alicia yritti vitsailla.
>> Kiitos
>>, Cormac sanoi hiljaisella äänellä kaivaen rahapussinsa esiin.
Tarjoilija vaikutti melkoisen helpottuneelta, kun he (tai siis Cormac) olivat maksaneet ja poistuivat pöydästä. Alicia näytti kieltä tarjoilijan käännettyä selkänsä heille – todella töykeää käytöstä. Ihan kuin he olisivat olleet vaivaksi! Kaikki vain sen vuoksi, että he olivat tulleet myöhässä ja viipyneet sen vuoksi kauemmin? Oli syy mikä tahansa, Alicia päätti, ettei aikonut enää palata kyseiseen ravintolaan.
Vaatesäilössä ei ollut jonoa. Pantin palauttamisen lisäksi he molemmat jättivät reilun tipin – Alicia antoi pari kolikkoa enemmän kuin ensimmäisellä kerralla aikoi. Hän ajatteli sen olevan oiva kosto typerälle tarjoilijalle, jolle hän ei antanut tippiä lainkaan. (Cormac tosin antoi tippiä, mutta sitä ei laskettu.) Eikä hänen enää tarvinnut ostaa mättöruokaa itselleen.
Pimeys oli laskeutunut, kun he astuivat ulos. Ilma oli viileä. Kesään oli vielä aikaa.
Asiaan enempiä huomiota kiinnittämättä he lähtivät kävelemään yhdessä samaan suuntaan. He jatkoivat keskusteluaan, joka oli keskeytynyt tylyn tarjoilijan vuoksi. Ei se ollut oikeammin mitään ihmeellistä, enimmäkseen pohdintaa siitä mikä joukkue tulisi voittamaan huispauksen mestaruuden. He keskustelivat myös entisten tupatoverinsa Woodin ja Ginnyn urista.
>> Harkitsitko ikinä rupeavasi ammattilaiseksi?
>> Cormac kysyi heidän ylittäessä risteystä.
Alicia pudisti päätään.
>> En. Se oli kiva harrastus koulussa, mutta ammatikseni siihen en pystyisi. Vaikka sitä on varmaan vaikea uskoa, kun ajattelee miten suhtauduin harjoituksiin koulussa.
>>>> Sinulla ei siis ollut mitään muita ammatteja mielessäsi kuin eläintenparantaja?
>> Cormac esitti uuden kysymyksen.
>> Niin. Minulla ei ollut mitään vaiheita, jolloin olisin edes miettinyt toista ammattia
>>, Alicia kertoi.
>> Se on hienoa, että olet alusta asti tiennyt mihin haluat eikä mikään ole muuttanut mieltäsi missään vaiheessa
>>, Cormac sanoi.
>> Mikä sinun haaveammattisi oli lapsena?
>>>> Sama kuten monella muulla, tulla huispausammattilaiseksi. Ei minusta kyllä siihen olisi ollut. En koskaan saanut oikein kunnolla kokemusta siitä
>>, Cormac muisteli.
>> Yhdessä vaiheessa haaveilin kokiksi tulosta, mutta siinä ei ollut mitään järkeä, sillä olen kehno ruuanlaittaja.
>>>> Entä mallina työskenteleminen?
>> Alicia uteli.
>> Uh… En minä oikeastaan koskaan siitä haaveillut tai mitään, kunhan satuin päätymään sille alalle
>>, Cormac sanoi.
Alicia huomasi Cormacin epämukavuuden, kun tämä puhui asiasta. Se herätti hänen uteliaisuutensa. Häpesikö tämä mallina työskentelyään vai oliko syy sittenkin jokin aivan muu? Hän halusi kovasti kysyä, mutta hän ymmärsi olla kysymättä. Cormacilla oli jokin syy miksi tämä mielellään halusi vältellä aiheesta puhumista ja Alicia aikoi kunnioittaa sitä. Olihan hän kunnollinen noita. Ja olihan hänellä itselläänkin aiheita, joista hän ei halunnut mielellään puhua. Hän arvosti, ettei häneltä udeltu niistä ja Cormacin aivan varmasti arvosti, ettei tältäkään udeltu omistaan.
He pysähtyivät tyhjänä olevan puiston kohdalla Cormacin toimesta.
>> Minä ilmiinnyn tästä asunnolleni.
>>>> Minun ei tarvitse ilmiintyä, kotimatkani ei ole pitkä enää tästä
>>, Alicia sanoi.
>> Okei. No… Tämä oli kivaa. Kiitos, ettet juossut karkuun – olisin kyllä ymmärtänyt
>>, Cormac vaikutti kiusaantuneelta.
>> Kyllä minä harkitsin sitä
>>, Alicia kertoi.
>> Minullakin oli ihan kivaa. Kivempaa kuin odotin.
>>Cormac nyökäytti päätään ja työnsi kädet housujen taskuihin.
>> Hyvä. Tuota… Törmätään kai joskus.
>>>> Joo. Kiitos illasta
>>, Alicia hymyili.
>> Eipä mitään. Hei sitten
>>, Cormac sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
Alicia ei suunnitellut sitä, hän toimi automaattisesti. Hän otti pari askelta eteenpäin ja tarttui Cormacia käsivarresta.
Cormac kääntyi takaisin. Hämmennys paistoi tämän kasvoilta. Kasvot näyttivät kalpeilta, Alicia laittoi merkille ja ihmetteli, miksei ollut huomannut sitä aiemmin. Mutta sillä ei ollut väliä – sitä paitsi jotkut vain olivat kalpeampi (mutta eihän Cormac ollut ennen ollut kalpea) kuin toiset.
>> Minä vain ajattelin, että jos haluat, me voisimme tavata uudelleenkin. Vähän rennommassa ilmapiirissä
>>, Alicia ehdotti.
>> Kavereina.
>>>> Öh… Toki, jos haluat
>>, Cormac kuulosti hieman hölmistyneeltä.
Oli ilmiselvää, ettei tämä ollut odottanut sitä. Eikä Alicia ollut suunnitellut sitä missään vaiheessa. Hän ei tiennyt mistä idea tavata uudelleen pulpahti hänen päähänsä. Mutta hän tarkoitti sitä, hän oli valmis tapaaman Cormacin uudelleen.
>> En minä muuten ehdottaisi. Eikä sinun ole pakko, jos et halua
>>, Alicia sanoi.
Cormac tuijotti häntä hetken kulmat hämmentyneessä kurtussa.
>> Ei, kyllä minulle sopii. Tavataan vain myöhemmin. Kavereina.
>>>> Kiva juttu!
>> Alicia hymyili.
>> Otan sinuun myöhemmin yhteyttä.
>>>> Okei. Nähdään
>>, Cormackin hymyili vaikkakin vain pienesti.
>> Nähdään!
>> Alicia heilautti kättään.
Cormacin kaikkoonnutta Alicia jatkoi matkaansa kotiin. Ilta oli ollut… melkoinen. Erilainen kuin hän oli odottanut – varsinkin seuralaisen osalta. Mahdollisen poikaystävän sijaan hän sai uuden kaverin. Jos he siis tulisivat vielä toimeen myöhemminkin ja juttu loistaisi.
Alicia ei malttanut odottaa tapaavansa Angien ja Katien seuraavana päivänä. Hän laittaisi nämä kärsimään hetkellisesti ihan vain siksi, että hän voisi tehdä niin.
Hän naurahti pirullisesti pienelle suunnitelmalleen.
