Nimi: Näkymättömyyden tie
Kirjoittaja: Mythofan1
Fandom: Ihmeneloset
Ikäraja: S
Paritus: herra Fantastinen/Näkymätön nainen
Genre: toimintaseikkailu
Yhteenveto: Miten Steve Richardsista tuli seuraavan sukupolven Näkymätön poika
Disclaimer: En omista Ihmenelosia. Vain omat hahmoni. Kunhan vain annan mielikuvituksen lentää.
Varoitukset: tohtori Doom
Näkymättömyyden tie
Oli myöhäinen yö New Yorkissa. Sue Richards eli Näkymätön nainen nukkui hymyillen aviomiehensä Reed Richardsin eli herra Fantastisen vieressä, kunnes hän havahtui inhottavaan kipuun vatsansa seutuvilla. Sue nousi osittain istumaan ja katsoi isoa vauvamahaansa.
- Nytkö jo? hän ajatteli ja tönäisi sitten Reediä.
- Reed. Reed, herää, Sue sanoi.
Reed murisi, mumisi ja käänsi kylkeä. Sue ravisteli häntä.
- Reed, herätys. Luulen, että poikamme on tulossa, hän sanoi.
- Mitä? Mikä hätänä? Reed kysyi unen pöpperössä.
- Vauva. Se on syntymässä, Sue sanoi.
Reed oli hetkessä hereillä. Hän auttoi Suen ylös ja vedettyään farkut kalsareiden päälle alkoi pakata laukkua samalla, kun Sue kiskoi housuja jalkaansa. Kun Reed ja Sue pääsivät ulos makuuhuoneesta, he törmäsivät heti unisilta näyttäviin Beniin ja Johnnyyn.
- Mitä te tyypit oikein kolaatte? Kello on yks aamulla, Ben murisi.
- Anteeksi aikainen herätys, mutta poika on syntymässä, Reed selitti.
Uni karisi kaksikosta miltei heti.
- Okei. Otetaan ihmeauto, Ben sanoi.
Reed, Sue ja Ben olivat jo menossa, mutta Johnny seisoi edelleen paikallaan.
- Johnny? Mitä sä odotat? Ben kysyi.
- Mut-mut entäs Janet? Ei me voida sitä tänne yksin jättää, Johnny kysyi.
- Ota hänet mukaan, Sue ehdotti.
- Täh? Sairaalaanko? Johnny kysyi pöllämystyneenä.
- Emme saa lapsenvahtia mistään tähän hätään, Reed totesi.
- Ja Aliciaa ei herätetä tämän takia yhden aikaan aamulla, Ben sanoi.
- Hyvä on. Hyvä on. Mä haen sen, Johnny huokaisi ja käveli Janetin huoneeseen.
Muut riensivät ihmeautolle. Hieman myöhemmin Johnny tuli autolle kantaen kainalossaan kuusivuotiasta tytärtään, joka nukkui edelleen sikeästi. Janet roikotti kädessään Adventure Time -piirrossarjan tuliprinsessapehmolelua. Johnny loikkasi autoon ja viisikko lähti kohti sairaalaa.
Paljon myöhemmin Johnny, Ben ja Janet istuivat odotushuoneen penkillä odottamassa. Lääkäri oli ensin näyttänyt hämmästyneeltä nähdessään sankarinelikon säntäävän sisälle Sue pyörätuolissa, mutta oli tajunnut sitten missä mentiin, kun Reed oli selittänyt tilanteen. Janet pyöritteli tuliprinsessaa käsissään ja katsoi sitten isäänsä.
- Onks Sue-täti kunnossa? hän kysyi.
Johnny katsoi pikkuista tytärtään hymyillen.
- Älä huolehdi. Kaikki on hyvin, hän sanoi.
- Ai. No mikä siellä sitten kestää? Janet kysyi.
Johnny katsoi hetken Janetia ja käänsi sitten katseensa Beniin kuin apua pyytäen. Ben tajusi nopeasti missä mentiin ja vilkaisi lasten puuhapöytää, jossa oli vino pino sarjakuvia ja kuvakirjoja.
- Hei, Janet. Barbie-kirjoja, hän huikkasi.
Tyttö käänsi katseensa pöytään päin ja hänen ilmeensä kirkastui. Janet rakasti Barbie-kirjoja. Hän nappasi yhden ja alkoi lukea. Hetken päästä Reed tuli heidän luokseen. Hän näytti uupuneelta.
- No mites meni? Ben kysyi.
Reed ei heti vastannut vaan istui penkille huokaisten.
- Se on poika, Reed sanoi hymyillen väsyneesti.
Johnny ja Ben hihkaisivat ja tekivät ylävitosen.
- Onneks olkoon, kamu! Ben naurahti ja läimäytti Reediä selkään aika voimakkaasti.
Sitten paikalle tuli hieman hämmästyneen näköinen hoitaja.
- Herra Richards. Vaimonne haluaisi teidät luokseen nopeasti. Kuulemma tärkeätä asiaa, hoitaja sanoi.
Reed nousi ylös ja lähti kohti Suen huonetta. Ben lähti ystävänsä mukaan Janetin kanssa heti kiskottuaan Johnnyn flirttailemasta hoitajan kanssa. he säntäsivät sisälle ja yllättyivät näystä. Vauvan vuoteessa oli pelkkä keltavalkoraitainen potkupuku.
- Näkymätön vauva? Johnny hämmästyi.
- Poikamme on näköjään perinyt voimasi, Reed sanoi ja katsoi Suea.
Juuri silloin vauva päätti muuttua näkyväksi ja alkoi huutaa.
- No niin. Taitaa olla ruoka-aika, Sue sanoi ja nosti pojan ylös sängystä.
Janet yritti nähdä vauvan kunnolla siinä kuitenkaan onnistumatta. Johnny huomasi Janetin yritykset ja nosti tytön syliinsä.
- Siinä on sun serkkus, hän sanoi hymyillen.
Janet katseli hetken aikaa poikavauvaa ja kysyi sitten:
- Mikä sen nimi on?
Reed ja Sue katsoivat toisiaan hetken. Sitten Sue katsoi Janetia hymyillen.
- Steve, hän sanoi.
- Ääh! Ei taas! Steve voihkaisi vilkaistessaan peiliin aamulla ja huomasi, että hän oli taas kerran muuttunut näkymättömäksi.
Oli kulunut 14 vuotta Steven syntymästä ja hänestä oli kasvanut aika komea vaaleahiuksinen nuori poika. Hänen kasvaessaan hänen kykynsä olivat myös kehittyneet. Oli vain yksi ongelma. Hän ei osannut hallita näkymättömyyttä.
- Sä oot taas kerran kuin päätön kana, Janet huomautti, kun Steve käveli olohuoneeseen pelkät vaatteet näkyvillä.
- Yksikin letkautus näkymättömästä miehestä ja alan kiljua, Steve murahti ja heittäytyi sohvalle serkkunsa viereen.
Vaikka hän ja Janet olivat vain serkuksia, heitä olisi voinut pitää sisaruksina, sillä he molemmat olivat vaaleaverikköjä. Janet katsoi hetken Steveä, joka vähä vähältä alkoi muuttua näkyväksi.
- Mulla oli vaikeuksia lentämisen kanssa. Arvaas mitä mä tein, hän sanoi.
- Hyppäsit varmaan katolta, Steve veikkasi.
- Nappiin, Janet totesi.
Steve oli tullut nyt kokonaan näkyviin. Hän näytti turhautuneelta.
- Mä osaan luoda voimakenttiä, mut näkymättömyys tuottaa ongelmia. Joka aamu mä näytän vampyyriltä, Steve huokaisi.
Janet katsoi häntä.
- Mä sain tän ohjeen aikanaan sun äidiltäs. Sun kantsii harjotella jonkin aikaa itsekses, hän sanoi.
Steve katsoi häntä, nousi sitten ylös ja käveli kohti ovea.
- Sano äidille, et mä lähdin puistoon pelaan korista, hän huikkasi vetäessään pusakkaa päälleen.
Janet nosti peukalon pystyyn selvän merkiksi ja Steve lähti ulos. Heti, kun Steve oli häipynyt Sue tuli paikalle.
- Missä Steve on? hän kysyi.
- Se sano lähtevänsä pelaan korista, Janet sanoi.
Sue näytti huolestuneelta.
- Mikä hätänä? Janet kysyi.
- Reed vain sanoi, että hän on havainnut outoja merkkejä kosmisesta säteilystä, Sue sanoi.
Sitten hän katsoi Janetia.
- Sanoiko Steve lähtevänsä puistoon pelaamaan? Sue kysyi.
Janet nyökkäsi. Sue lähti ulos. Hieman myöhemmin Steve pelasi korista parin muun pojan kanssa.
- Oikeeasti, Steve. Jos en tietäis ketkä on sun porkukat, väittäisin sun olevan mutantti, Jerry totesi.
- Älä viitsi. Mulla on jo muutenkin vaikeuksia, kun perässä roikkuu paparazzeja, Steve huokaisi vilkaisten taakseen.
Hän näki aivan selvästi, kuinka pensaikon lehtien suojiin katosi kameran linssi.
- Joo, mut sun porukat onkin supersankareita. Mun isä on lekuri ja se siinä. Arvaa vaan kuinka moni haluais olla sä, Owen sanoi.
Steve ei ehtinyt sanoa mitään, kun Richard äkkiä huudahti:
- Hei, kattokaa taivaalle!
Kaikki katsoivat ylös ja näkivät ikään kuin hopeisen komeetan lentävän ilman halki. Se syöksyi metsikköön.
- Mikä ihme se oli? Meteoriko? Jerry kysyi.
- Must se näytti ihmiseltä. Mä käyn tsekkaas. Odottakaa tässä, Steve sanoi ja juoksi metsikköön.
Hetken aikaa haeskeltuaan hän onnistui löytämään etsimänsä. Puun alla oli maassa hopeinen surffilauta ja mies. Steve tuijotti miestä suu auki, kunnes kuuli jonkun huutavan:
- Steve!
Hän kääntyi ympäri ja näki Suen juoksevan aukiolle. Sitten Sue näki miehen.
- Mitä tapahtui? hän kysyi.
- En oikeastaan tiedä. Toi kaveri ikään ku putos taivaalta, Steve selitti.
Ennen kuin Sue ehti kysyä enempää aukiolle laskeutui kaksi taistelurobottia. Sue siirtyi Steven eteen ja kuiskasi:
- Muutu näkymättömäksi ja juokse.
Steve tuijotti äitiään pöllämystyneenä.
- En mä osaa muuttua näkymättömäks. Jos muutun niin ihan sattumalta, hän ähkäisi.
- Osaat kyllä, kunhan keskityt. Mene jo Kerro isälle, että tarvitsen apua, Sue sanoi ja laukaisi käsistään voimakenttäpallon päin taistelurobotteja.
Steve lähti juoksemaan. Hän ei ollut varma minne päin, mutta kuitenkin hän juoksi. Äkkiä hän kompastui puun juureen ja kaatui. Juuri silloin Steve huomasi jotain. Hän oli muuttunut näkymättömäksi. Mutta jokin oli kuitenkin erilaista. Steve huomasi nopeasti, mikä se oli. Hän pystyi hallitsemaan sen.
- Jes, Steve hihkaisi.
Sitten hän muisti Suen. Hän ei ikinä ehtisi Baxter Buildingille ajoissa. Steve kaivoi esille kännykän ja soitti Reedille.
- Isä. Mulla on hyviä ja huonoja uutisia, hän sanoi.
- No kerro, Reed sanoi hieman kummastuneena.
- Hyvä uutinen on, et mä hallitsen vihdoinkin näkymättömyyden, Steve sanoi.
- Okei ja sit huonot? Ben kysyi.
- Puistossa on doombotteja. Äiti kaipaa apua ja samaten yks hopeinen heppu ulkoavaruudesta, Steve vastasi.
Reed, Ben ja Johnny katsoivat toisiaan.
- Hopeasurffari, Reed henkäisi.
- Siis mikä? Janet kysyi hämmentyneenä.
- Hopeasurffari on kosminen olento, joka suojelee maata avaruudesta käsin, Johnny selitti.
- Okei, mut mitä Doom siitä haluaa? Janet kysyi.
- Luultavasti laudan, Ben veikkasi.
- Olemme siellä hetkessä. Yritä pitää robotit kiireisinä, Reed sanoi ja lopetti puhelun.
Sitten hän kääntyi muihin päihin.
- Nyt mentiin, hän sanoi.
Muut nyökkäsivät ja juoksivat ihmeautolle.
Puistossa Steve yritti keksiä mitä tehdä. Niistä kävelevistä romukasoista olisi jotenkin päästävä eroon, mutta miten. Sitten hän muisti jotain. Hän ja Janet olivat leikkineet puistossa monesti ninjoja pienenä ja hän tunsi puiston kuin omat taskunsa. Lisäksi hän pystyi muuttumaan näkymättömäksi.
- Niin tietysti. Niin mä sen teen, Steve naurahti.
Doombotit olivat juuri saaneet Suen ja Norrinin ahtaalle, kun aukiolle laskeutui helikopteri. Kopterista laskeutui mies vihreässä kaavussa.
- Doom, Sue sähähti.
Doomin kasvoilla karehti huvittunut hymy, vaikka sitä ei metallisen naamion alta näkynytkään.
- Näyttää siltä, että sain laudan lisäksi houkutuslinnun. Viekää heidät kopteriin ennen kuin loput tiimistä ilmaantuu paikalle, hän sanoi.
- Älä unta nää, Doom! kuului silloin ilmasta ja samassa Doomiin osui voimakenttäpallo.
Doom yritti nähdä hyökkääjän siinä kuitenkaan onnistumatta. Silloin toinen robotti rupesi rätisemään, sitten siitä lensi kipinöitä ja lopulta se romahti maahan. Doom kääntyi katsomaan robottia. Sen sisälle oli luotu voimakenttä ja räjäytetty. Samassa toiselta robotilta räjähti pää ja sekin romahti lattialle. Doom katsoi ympärilleen.
- Näyttäydy! Kuka olet!? hän huusi.
- Ai, kuka olen? kuului huvittunut ääni.
Sitten Steve ilmestyi Doomin taakse.
- Olen Steve Richards. Näkymätön poika, hän sanoi ja lennätti voimakenttäpallon päin Doomia.
Doom lensi maahan ja Steve onnistui luomaan voimakentän hänen ympärilleen. Doom nousi ylös ja laukaisi sähköä päin voimakenttää. Steve ähkäisi ja yritti pitää kentän kasassa. Sue säntäsi avuksi. Yhdessä he saivat aikaan todella vahvan voimakentän. He onnistuivat pitämään Doomin poissa pelistä, kunnes Steve kuuli ilmasta tutun äänen ja katsoi ylös. Ihmeauto laskeutui aukiolle.
- Steve! Sue! Oletteko kunnossa? Reed kysyi noustessaan autosta Johnnyn, Benin ja Janetin seuratessa perässä.
- Jeah, kunnossa ollaan, Steve ilmoitti.
Janet ja Johnny juoksivat Norrinin luokse.
- Tää hopeinen avaruussankarikin vaikuttais olevan ok, Janet sanoi autettuaan Norrinin pystyyn isänsä avustamana.
Ben virnisti Doomille.
- Mitäs tästä sanot, peltipää? Hävisit 14-vuotiaalle pojalle, hän naurahti.
- Tämä ei ole vielä ohi. Voititte ehkä tämän erän, mutta peli on vielä pelaamatta, Doom sanoi ja veti esille jonkinlaisen laukaisimen näköisen laitteen.
Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään Doom painoi laukaisimen nappia ja katosi sokaisevaan valonvälähdykseen.
Muutamaa viikkoa myöhemmin Steve oli jälleen pelaamassa koripalloa kavereidensa kanssa. Äkkiä hänen kännykkänsä soi.
- Sori, kaverit. Pitää vastata, hän sanoi ja siirtyi hieman syrjemmälle.
- Steve tässä. Mikä on homman nimi? hän kysyi.
- Kauhuneloset ovat iskeneet, Sue sanoi.
- Ok. Tulossa ollaan, Steve sanoi ja lopetti puhelun.
Hän lähti juoksemaan kohti Baxter Buildingia. Hetken päästä hän olikin jo perillä. Steve juoksi ihmeautolle puettuaan ensin ihmenelospukunsa päälleen. Sankarit hyppäsivät ihmeautoon ja kiisivät ilman halki. Steve vilkaisi äitiään ja ajatteli:
- Olen Näkymätön poika. Kuljen näkymättömyyden tietä. Olen Näkymättömän naisen poika.
