Otsikko: Minä, Sam Winchester
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: Supernatural
Ikäraja: K-11
Genre: draama, canoninen synkkyys.
Summary: Sam kertoo elämästään.
A/N: Sam on tässä aika nuori, ehkä jostain kakkoskauden alkupuolelta, ei ainakaan neloskautta pidemmältä. Välillä kuuluu myös lapsi-Samin ääni.
12+virkettäXIV -haasteeseen hahmolla Sam Winchester. Ensin yritin Sabriel-threesomea, mutta siitä ei tullut mitään. Tämä taas syntyi ilman ainuttakaan ongelmaa...
***
Minä, Sam Winchester Lapsuuteni ei ollut aurinkoinen, ennemminkin pimeä yö, tai verinen iltarusko.
Päälaki kopsahteli veljen leukaa vasten ja haisi savu, sellainen on ensimmäinen hämärä muistoni elämästä.
Sitten alkoi pikkuhiljaa demonirutto, vaikka oikeastaan se alkoi kai jo kauan ennen syntymääni, hirviöitä oli kaikkialla.
Minun tahtoni isän tahtoa vastaan ja huutoa ja kiroilua. Tätä jatkui kunnes aina joku itki, yleensä Dean.
Isällä oli meille tiukka kuri, mihinkään ei saanut mennä varsinkaan pimeän tultua. Leikattuja varpaankynsiä ei saanut jättää motellin kylpyhuoneeseen, ettei muodonmuuttaja saisi niistä DNA:ta.
Muistan, että Deanilla oli sellainen töyhtö, se oli laittanut tukan kouludiskoa varten vuonna 1992.
Joskus Dean ja isä molemmat katsoivat minua kuin olisin joku mutaatio ihmisestä. Niin kuin minussa olisi jotain vikaa, kun sanoin, että haaveilin olevani normaali.
Siinä ei ollut minusta mitään järkeä, että avaruus oli loputtoman suuri, mutta minun olisi pakko tehdä samaa työtä kuin mitä isä teki.
Dean oli minun mielestäni aina keltainen niin kuin valo, ja isä oli tummanvihreä.
Samanvärinen kuin ne tyhjät pullot, joita hän jätti lojumaan motellien kylpyammeisiin, ja joiden hajusta minulle tuli inhottava olo.
Dean on kertonut, että olimme yhden päivän päiväkodissa, kun olin vasta vuoden vanha. Siellä meitä hoiti hento, nuori nainen, jolla oli vaalea tukka, ja sanoin kuulemma häntä äidiksi.
Koulussa viittasin aina, halusin olla hyvä oppilas, että ehkä voisin isona ryhtyä lakimieheksi, tai ihan miksi tahansa muuksi, jonka ei tarvitse olla mukana perhebisneksessä.
Bobby keitti meille teetä, kun isä vei meidät sinne, hänen mielestään lasten ei kuulunut juoda kahvia.
Välillä minä olin varma, että vihasin isää, mutta silti huolestuin, kun hän viipyi jollain metsästyksellä pidempään kuin yleensä.
Isällä ei ollut tatuointia, joka olisi suojannut häntä riivatuksi tulemiselta, ja välillä mietin yhä, olisiko tatuointi voinut pelastaa hänet.
Jossittelussa on kuitenkin sellainen ilkeys, että siitä ei mikään muutu koskaan paremmaksi, se tekee vain vihaiseksi ja surulliseksi.
Joskus pienenä kun heräsin, menin istumaan Deanin tyynyn viereen ja silitin hänen tukkaansa. Halusin leikkiä, että olimme ihan tavallinen perhe, ja että meillä oli äiti, ja ajattelin, että niin äiti olisi tehnyt.
Kun minulla oli nuha, äiti olisi pyyhkinyt räkää nenäliinalla hellästi ja varovasti, eikä kovakouraisesti omaan hihaan niin kuin isä.
Mietin, olisinko silloinkin eksynyt näin pahasti elämässä, jos minulla olisi ollut äiti.
On tietenkin idioottimaista miettiä sitä, kyllä minä sen tiedän, mutta välillä en vain voi itselleni mitään.
