Kirjoittaja Aihe: Sinä tuot minun elämääni värit (K-11, Luna/Barty jr.) 3. luku 25.1.2019!  (Luettu 3238 kertaa)

ruttotohtori

  • nightmare muse
  • ***
  • Viestejä: 1 248
Ikäraja: K-11
Genre: slice of life feat. itkuparku
Paritus: Luna Lovekiva/Barty Kyyry nuorempi
Osia: 2/?
Varoitukset: itsetuhoisuus, 20 vuotta ikäeroa (molemmat on kuitenkin yli kahdenkymmenen) ja liikaa kahvia

Tiivistelmä: Luna vetää Bartya puoleensa kuin kuu vuorovettä.

A/N: Joo joo joo, mä tiedän. Mulla on kaksi jatkista kesken ja joku raapalejuttukin (mut aaltoliikkeiden seuraava luku on valmistumassa piakkoin, sentäs). Tää vaan... venähti. Lähdin kirjoittamaan ilman ajatusta ja yhtäkkiä huomaan että mulla on neljätoista sivua tekstiä. Tästä piti tulla joku oneshot, semmonen joka jää kesken ja pöytälaatikkoon ikuisesti, mut... Hups. Mä syytän tästä sitä että mä tartteisin terapeuttia ja sen puutteessa valutan patoumani paperille.

Mä en tiedä, mitä sanoa. Tää on varmaan yks henkilökohtaisimpia tekstejä multa ikinä. Tää on myös ensimmäinen jatkis koskaan, jota on useampi luku valmiina jo julkaisuhetkellä (okei, kaks lukuu, mut silti). Tää on atm täynnä viittauksia kuuhun ja myrskyihin, niin paljon, etten halunnut niitä otsikkoon. Oon oikeesti ihan pihalla tän tekstin kanssa, en kontrolloi sitä yhtään, se vaan... syntyy. Mutta yhtä kaikki pidän siitä. Ihmiset aina puhuu rakkauslapsistaan, tää taitaa olla mulle juuri sellainen.

Kauheen tunteellista. Vielä ennen kuin liitän ekan luvun tähän viestiin: tässä on tosiaan kaksi mun lempi AU:ista eli "Pimeyden lordi ei möhlinyt nelospotterissa"-AU ja "Barty rukka saakin pitää sielunsa"-AU. Varoituksen sana, että tää on aika hidastempoinen. Juonta ei oikeastaan tunnu olevan.

Nyt oon hölissyt tarpeeksi ja liikaa. Olkaa hyvät ja jos haluatte, saatte kommentoidakin. Pitäisin siitä. Jee.

*

Sinä tuot minun elämääni värit

Osa I:

Iskunkiertokujalla taivas vaikuttaa aina hämärämmältä kuin Viistokujalla, vaikka ne ovat vierekkäin. Luna ei ole ikinä kyseenalaistanut sitä. Hän tietää, että pimeyden voimia harjoittavat ihmiset ja olennot nauttivat pimeästä itsekin. Vaikka Lunasta se on vähän turhan melodramaattista, kyllä pimeyden voimat ovat yhtä pelottavia päivänvalossakin. Heille siis, jotka niitä pelkäävät. Luna ei liiemmin pelkää. Hän ei ole elinaikanaan oppinut pelkäämään oikeastaan mitään. Ehkäpä juuri siksi Iskunkiertokujalla haahuilu ei tuota hänelle vaikeuksia, toisin kuin monille muille. Vaikka pimeyden voimat ovat viimeisten vuosien aikana kasvattaneet suosiotaan, monet Lunan tuttavista silti kiertävät Iskunkiertokujan kaukaa.

Ei Lunakaan kävele tuolla mystisen hämärällä kujalla pahoja tekemässä, ei suinkaan. Hän käy kaikkina vapaailtoinaan Iskunkiertokujalla, muttei hänellä ikinä ole sen kummempaa mielessä kuin juoda lasillinen Kuolleessa feeniksissä. Se on savuinen ja hiljainen baari, juuri sellainen, jonka takahuoneessa esitellään salakuljetettua tavaraa paikallisille rikollispomoille ja takapihalla aina välillä kidutetaan jotakuta informaation keräämisen merkeissä. Kuollut feeniks vaikuttaa kuolonsyöjien kantapaikaksi sopivalta ja juuri kuolonsyöjiä Luna etsii.

Etsintää vaikeuttaa vain muutama seikka. Ensinnäkään Luna ei tunne yhtäkään kuolonsyöjää. Hän muistaa Tylypahkan ajoiltaan muutaman luihuisen, jotka todennäköisesti loikkasivat suoraan opintaipaleensa suoritettuaan Pimeyden lordin riveihin, mutta näistä vanhoista koulutovereista Luna ei ole nähnyt ketään. On vaikea löytää jotakuta, jos ei tiedä ketä etsiä, ja Lunakin ymmärtää, ettei keltä tahansa tuntemattomalta voi mennä kysymään, sattuisiko hän kenties työskentelemään Pimeyden lordille. Ajat ovat vaaralliset ja tuollaiset kysymykset voivat johtaa kuolemaan.

Toisekseen, kuolonsyöjät eivät esittele pimeän piirtojaan avoimesti. Vaikka suurinpiirtein kaikki tietävät, kuka maata nykyään johtaa, ollaan asiasta silti hissun kissun. Pimeyden lordi ei ole vieläkään astunut itse julkisuuteen, mutta jokainen Britannian taikova yksilö tietää, että hän se siellä vallankahvassa istuu, vaikka taikaministeri onkin joku, jonka nimeä Luna ei edes muista. Mutta Luna tietää, että joku komennutettu mies se on. Ei tunnettu kuolonsyöjä kuitenkaan, siitä olisi noussut iso äläkkä. Ehkä. Tai ehkä ei. Luna ei tiedä enää, mitä ihmiset nousisivat vastustamaan, jos mitään. Pimeyden lordin noususta on jo vuosia – se tapahtui silloin, kun Luna oli vasta kolmentoista ja Tylypahkan kolmivelhoturnajaiset päättyivät Harry Potterin ja Cedric Diggoryn kuolemiin. Siitä asti toivottomuus ja alakulo ovat vallanneet sijaa taikovassa yhteisössä, ja kaipa jästitkin sen ovat huomanneet. Pimeyden lordi on toiminut salaa, huomaamattomasti, kukaan ei ole kertaakaan nähnyt hänestä vilaustakaan. Mutta kaikki tietävät. Yhteiskunta on muuttunut pikku hiljaa, lakeja on muutettu, ihmisiä katoilee ja kuolee. Eikä kukaan uskalla tehdä mitään. Viimeisetkin lannistuivat silloin, kun Albus Dumbledore murhattiin. Niin Luna uskoo.

Luna tilaa tiskiltä mukillisen irlantilaisittain valmistettua kahvia, maksaa juoman ja jää jakkaralle istumaan tähyillen ympärilleen. Huoneen nurkassa istuu sama mies, jonka Luna on nähnyt siellä monesti juomassa viskiä rokonarpiset kasvot varjojen peitossa. Arpinaamainen mies mulkoilee viereisessä pöydässä istuskelevia maahisia, jotka laskevat rahojaan. Huoneen keskiosassa istuu synkkä pariskunta, joka juttelee vilkkaasti kielellä, jota Luna ei tunne. Naisen käsilaukku on lohikäärmeennahkaa ja toinen naisista on Padma Patil, jota Luna ei kehtaa mennä tervehtimään, eiväthän he kovin hyvin tunteneet. Luna huokaa ja siemaisee kahviaan. Hän on ollut kauan yksin.

Himmeän punertava valaistus paljastaa vähän, mutta tarpeeksi. Etsinnät ovat jälleen kerran olleet turhia, joskaan Luna ei muuta viitsinyt enää olettaakaan. Baarimikko järjestelee viinipulloja Lunan juodessa kahviaan loppuun viivytellen, josko sittenkin. Josko sittenkin.

Josko sittenkin.

Ulko-ovi avautuu ja sisään astuu joku kalpea ja maailmaan kyllästyneen näköinen heppu. Rokonarpimies tuijottaa tulokasta, muttei nouse tervehtimään. Tulokas on kuin ei huomaisikaan ja tilaa lasillisen, jonka sisältö tuoksuu vahvasti inkivääriltä. Hän jää tiskille istumaan kahden jakkaran päähän Lunasta ja asettaa kirjan pöydälle lepäämään. Luna ei tuhlaa aikaa, vaan tökkää miestä olkapäähän ennen kuin tämä ehtii lukea ensimmäistäkään riviä. Sillä Luna kyllä tunnisti miehen heti kun tämä astui sisään. Luna muistaa ihmisten kasvot hyvin, eikä hänen ole vaikeuksia yhdistää vieressään istuvan oljenkeltaisia hiuksia ja haalenneita pisamia kohtaukseen, jonka näkemisestä on vuosia.

”Sinä olit Tylypahkassa”, Luna sanoo ja mies kohottaa kulmiaan.
”Niin kuin suurin osa näillä main”, mies vastaa.
”Olit opettaja, etkö vain?”

Miehen hartiat jännittyvät viitan alla. Hän katsoo Lunaa silmät sirrissä. Luna vastaa katseeseen häkeltymättä.

”Niin kai voisi sanoa”, mies viimein sanoo. ”Mitä sinä haluat?”
”Haluan löytää isäni.” Luna ei puhu kovaa, mutta hänen sanansa tuntuvat kaikuvan baarissa. ”Tiedän, että olet kuol--”
”Shh, ei tässä.”

Lunan käsivarresta tarttuvat sormet ovat pitkät, ohuet ja kylmät. Kuolonsyöjä kiskaisee hänet seisomaan ja jättää tiskille muutaman sirpin verran tippiä. Mies vetää Lunan perässään baarin takaovesta ulos kapealle kujalle. Roskalaatikot löyhkäävät vienosti heidän ympärillään.

”Kuka sinä oikein olet?” mies kysyy.
”Aiotko tappaa minut?” Luna kysyy takaisin.
”Jaa-a. Vastaa ensin kysymykseen.”
”Olen Luna Lovekiva.”
”Ja etsit isääsi, niinkö, Luna Lovekiva?”
Luna nyökkää. ”Tiedän, että hän on teillä. Hänet vietiin pois vuosia sitten. Missä hän on?”
”Manan majoilla varmaan, jos siitä on noin kauan.”
”En usko!” Luna sanoo kovaan ääneen ja polkee jalkaa. ”Oletko ihan varma, että hän on kuollut?”
”Mistä minä tietäisin? Kuule, en tiedä mitä sinä yrität, mutta--”
”Haluan tietää mitä isälleni on tapahtunut. Jos hän on hengissä, minä… minä teen mitä tahansa, jotta voisitte vapauttaa hänet.”

Mies nojaa tiiliseinää vasten ja huokaa syvään. Helpommalla pääsisi, jos hän vain tappaisi tytön siihen paikkaan. Mutta Lovekivat ovat vanhaa taikasukua, ja Mestari on painottanut, että puhdas veri tulee säästää niin kauan kuin se on mahdollista. Mies ei muista, mitä Lovekivan isälle on tarkalleen tehty, mutta sen hän muistaa, että Lovekiva kirjoitti lehteensä kuinka Pimeyden lordi on palannut ja että häntä pitää vastustaa. Mahdollisuudet ovat aika lailla tasan: joko Lovekiva on Azkabanissa tai kuollut. Tosin Mestari lukitsi suurimman osan puhdasverisistä vastustajistaan Azkabaniin silloin kun vankila vallattiin. Yksi syy heidän säästämiselleen oli, että vastineeksi vankien vapautuksesta heidän jälkeläisiään, puhdasverisiä nuoria taikojia, voitaisiin rekrytoida pimeyden puolelle. Tässä olisi oiva mahdollisuus saada uusi kasvo Mestarin kannattajien riveihin, mutta hirveä vaiva siitä tulisi…

”Olkoon menneeksi”, mies vastaa mietittyään kotvasen. ”Tule mukaani, minulla on kotona raportit pidätyksistä. Jos isäsi nimi näkyy listassa, hän on tällä haavaa Azkabanissa.”
”Elävänä?”
”Mm. Kuolleet poistuvat listalta automaattisesti.”

Luna tarttuu ojennettuun käteen, vaikkei edes tiedä toisen nimeä. Sen hän tietää, että on ottamassa suuren riskin, muttei ole lainkaan peloissaan. Hänen suonissaan virtaa kuuma, poltteleva tunne: vaara, seikkailu. Hänen sykkeensä on kuitenkin tasaisen rauhallinen. Isä on toisaalta aina sanonut, että tuntemattomien matkaan ei parane mennä, mutta isä on nyt jossain kaukana, eikä Lunalla ole vaihtoehtoja. Hän tarvitsee isänsä takaisin. Luna sulkee silmänsä ja antaa tuntemattoman johdattaa hänet ilmiintymisreittiä pitkin pois.

Ilmiintyminen tuntuu tukahduttavalta, kuten aina, mutta onneksi se ei kestä kauaa. Ei kulu kuin pari sekuntia ja kaksikko seisoo ränsistyneen rivitaloasunnon edessä. Mies avaa oven ja viittaa Lunaa astumaan sisälle. Eteisessä on pimeää. Luna haistaa mausteita, kissanhiekan, kahvin ja häivän tupakkaa. Ovi suljetaan hänen takanaan. Luna kuulee toisen mutisevan nopean loitsun ja asunto täyttyy lämpöisellä valolla.

”Et taida olla siivousintoilija”, Luna huomauttaa pistäessään merkille olohuoneen pöydän, jonka pintaa ei näy lukuisten pergamenttirullien, muistikirjojen, sulkakynien, pienten lappusten ja kirjojen alta. ”Tai sitten olet tosi älykäs. Isä sanoo aina, että älykkäiden ihmisten ei tarvitse siivota, koska he kyllä tietävät missä mikäkin on.”
”Isäsi ei tainnut siivota itsekään?”
”Ei. Mutta hän onkin älykäs.”

Luna istuutuu lupaa kysymättä nuhjuiselle nahkasohvalle, jonka istuinosaa ja selkänojaa peittää paksu talja. Sohvan nurkassa makaa musta kissa tuijottaen Lunaa epäillen. Se sähähtää, hyppää alas ja tassuttelee sirosti omistajansa luokse. Mies rapsuttaa sitä ohi mennen korvan takaa ja istuutuu tuolille Lunaa vastapäätä. Hän ottaa käteensä violetin muistivihon ja alkaa selata sitä silmät riveillä vilisten.

”Liepursu, Longbottom, toinen Longbottom, Lovekiva… Ksenofilius Lovekiva, onko oikea?”
Luna nyökkää vastaukseksi.
”Siellä hän on, osasto C, selli 67. Voin pistää sanan eteenpäin ministeriöön, asiasta voidaan huolehtia kun rikos on noin vanha… Joskaan en voi taata, että hän saa pitää vapauttaan, jos alkaa taas rettelöidä.”
”Isäni ei rettelöinyt”, Luna sanoo vastaan. ”Hän kertoi ihmisille totuuden.”
”Ja uhmasi Pimeyden lordia. Se lasketaan ikävä kyllä rettelöinniksi, kuten varmasti tiedät.”
”Niin kai sitten. Mitä te haluatte vastineeksi?”
”Terävä tyttö. Ennen kuin puhumme siitä, tahtoisin kysyä jotain.”
”Niin?”
”Mistä tiesit, kuka minä olen?”
”En minä sitä tiedä. En tiedä edes nimeäsi.”
”Niin, sitä ei koskaan kerrottu julkisuuteen.”
”Kuka sinä sitten olet?”
”Barty Kyyry.”
”Olen tavannut saman nimisen. Hänkin oli Tylypahkassa tuomaroimassa kolmivelhoturnajaisia samana vuonna kun--”
”Olen hänen poikansa.”
”Ai. En tiennyt.”
”Joo, siitä ei hirveästi haluttu silloin turnajaisten jälkeen kuuluttaa. Lehdistö olisi mennyt sekaisin, eikä ministeriö tahtonut sellaista. Olin kumminkin virallisten lähteiden mukaan kuollut.”
”Oletko edelleen?”
”Vissiinkin.” Barty näyttää siltä, ettei halua ajatella asiaa. Luna miettii, että on varmaan yksinäistä olla kuollut, mutta ei sano sitä ääneen. ”Et vastannut kysymykseeni.”
”Näin, kun sinut vietiin pois”, Luna sanoo. ”Huomasin keskellä yötä olevani jossain itäsiiven käytävällä. Kävelen unissani, niin ei se ole tavatonta. Heräsin ja katsoin ikkunasta ulos ja ankeuttajat raahasivat sinut mukanaan.”

Barty katsoo Lunaa tutkivasti, muttei sano mitään. Sen sijaan hän nousee ylös ja astelee keittiöön. Luna kuulee veden lorinan, posliinin kilinän ja sen sihahduksen, joka syntyy kun vesi kiehautetaan loitsulla nopeasti kuumaksi. Vahva mokka tuoksuu olohuoneeseen asti. Bartylla on sitä mukanaan kaksi suurta kupillista, kun hän tulee takaisin. Luna kiittää ja ottaa siemauksen kahvia. Se maistuu aavistuksen verran kanelilta.

”Olet aika omituinen”, Barty sanoo hetken päästä. ”Et ole ensimmäinen, joka tulee kyselemään kadonneesta läheisestä, mutta yleensä ihmiset ovat varovaisempia.”
”Mitä he sitten tekevät?”
”Jaa, yleensä asiat kai hoidetaan ministeriön kautta. En tiedä, tämä ei kuulu normaaliin toimenkuvaani.”
”Mikä kuuluu?”
”Mielenkiintoisemmat jutut, sanotaan vaikka niin.” Bartyn hymy on vino ja ilkikurinen, mutta Luna tajuaa heti tarkoituksen miehen sanojen takana ja ymmärtää olevansa heistä kahdesta se vähemmän omituinen. Ainakaan Luna ei koe ihmisten murhaamista mielenkiintoisena, eikä ikinä puhuisi sellaisesta tuohon sävyyn. Kuin koulupoika muistelisi viimeistä keppostaan. ”Mutta puhutaan sinusta välillä. Olet Luna Lovekiva, puhdasverinen, eikö niin?”
”Kyllä vain.”
”Hyvä. Lisäksi tarvitsen iän, koulutuksen ja ammatin.”
”Kaksikymmentäkaksi. Olen valmistunut Tylypahkasta. Työskentelen koruompelijana.”
”Koruompelijana?”
”Niin. Hepeneellä.”
”Sinulla ei taida olla hyödyllisiä taitoja tai yhteyksiä, joita Pimeyden lordi voisi käyttää.”
”Ei varmaan”, Luna sanoo uneksuvasti, pahastumatta sanoista ollenkaan. ”En juuri tunne pimeyden voimia, enkä sen puoliin ihmisiäkään. Oli minulla Tylypahkassa yksi ystävä, mutta hänet tapettiin ennen kuin hän ehti valmistua. Teitköhän sinä sen?”
”Kuka ystäväsi oli?”
”Ginny Weasley.”
”Aa, Weasley. Tapoin yhden niiden pojista.”
”Oliko se hauskaa?”

Kysymys saa Bartyn nauramaan niin, että kahvit läikkyvät rinnuksille.

”Mitähän tuohon sanoisi… Ei yhtä hauskaa kuin isäni tappaminen.”

*

Kello näyttää kolmea, kun Luna pääsee viimein takaisin kotiin. Hän jaksaa juuri ja juuri kastella narsissit, gardeniat ja orvokit. Yrtit ja sipulit hän päättää hoitaa herättyään. Kun Luna on vaihtanut yöpaidan päälleen, hänen väsynyt kehonsa lysähtää velttona sängylle, mutta mieli on edelleen virkeä eikä ainoastaan Lunan juomien kahvikupillisten takia.

Luna ei ole varma, onko hän tekemässä oikein vai väärin. Hänen ei tarvitse ryhtyä viralliseksi kuolonsyöjäksi tai tatuoida käteensä varsin epäviehättävää pääkalloa – ei hänen annettaisikaan, sillä kuolonsyöjiltä vaaditaan tiettyjä ominaisuuksia joita Lunalla ei kuulemma ole. Mutta Luna joutuisi silti palvelemaan Pimeyden lordia koko loppuikänsä, mikä ei vastaa hänen käsitystään jaloudesta tai hyvyydestä.

Kun Lunan tiedot oli kirjoitettu ylös, oli Barty Kyyry lähettänyt takkansa kautta viestin jollekulle. Pian tämän jälkeen takasta oli astunut se sama rokonarpinen mies, jonka Luna on nähnyt Kuolleessa feeniksissä. Hän oli kuulemma Rookwood ja hän vastasi vankien asioista. Rookwood sanoi, että Luna saisi kuulla isästään muutaman viikon kuluessa, enintään asian hoitamiseen kuluisi kuukausi. Sitten Luna saisi vihdoin taas tavata isänsä, mikä oli oikein hyvä.

Mutta oli Rookwood tehnyt muutakin. Lunan täytyi vannoa ikuinen uskollisuutensa Pimeyden lordille rikkumattomalla valalla. Ei lordia itseään tietenkään voinut vaivata tällaisilla pikkuasioilla, joten Barty oli ottanut valan vastaan. Ikinä ennen Luna ei ollut tehnyt sellaista, se oli aika mielenkiintoista. Rookwood oli tehnyt tarvittavat loitsut ja lähtenyt kerrottuaan, että Luna saisi tietää lisää seuraavana päivänä.

Halatessaan tyynyään Luna pohtii, millaisia tehtäviä hänelle annettaisiin ja kuka ne tulisi hänelle antamaan. Hän toivoo, rukoilee äiti maalta ja universumin kaikilta voimilta, ettei hänen tarvitsisi tappaa tai kiduttaa tai muutenkaan satuttaa ketään. Sellainen ei sovi hänelle, ei alkuunkaan. Mutta ehkä tuollaiset vaativat jutut on varattu vain oikeille kuolonsyöjille, ehkä Lunan ei tarvitse tehdä muuta kuin… mitä? Tylsiä paperitöitä tai kenties Pimeyden lordin kartanon siivoamista, jos Pimeyden lordi edes asuu kartanossa. Töitä, jotka eivät kiinnosta Lunaa ja jotka auttavat pahoja ihmisiä. Se Lunalle kerrottiin, että koruompelijaksi Lunan ei enää ole paluuta. Pelkkä uskollisuus ei kuulemma ole tarpeeksi suuri maksu hänen isänsä vapauttamisesta. Lunasta täytyy olla jotain hyötyäkin. Luna yrittää parhaansa mukaan olla ajattelematta, mitä hyötyä hänestä voisi olla, mutta yritys on tuhoontuomittu.

Sentään Luna saisi tavata isäänsä, sen ne olivat luvanneet. Ajatus tuntuu kaikkien synkkien mietteiden keskeltä lohdulliselta. Hän keskittyy vain siihen ajatukseen ja lopulta nukahtaa.

*

Puolen päivän aikaan ovikello soi. Lunan käsissä on multaa. Hän on koko aamupäivän kerännyt yrttejä ja sipuleita puutarhastaan eikä ole ehtinyt pestä käsiään. Keittiön pöydällä on kaksi koria, kummatkin täynnä vasta poimittuja kasveja, joista suurimman osan Luna aikoo kuivattaa myöhemmin varastoon. Hänen raajansa ovat vakaat, kun hän menee avaamaan oven tajuamatta, että hänellä on edelleen yllään tahrainen esiliina ja sukat eri paria.

”Hyvää päivää”, Luna sanoo kohteliaasti siististi pukeutuneelle miehelle, jonka kasvoilla on jäykkä ilme. Mies ei kuitenkaan vaikuta pahantahtoiselta tai ilkeältä. Hän tervehtii Lunaa ja ojentaa kätensä.
”Corban Yaxley”, mies esittäytyy ja astuu Lunan ohitse tämän kotiin. ”Suonet anteeksi, en voi viipyä kauaa. Töissä on kiireistä. Rookwood ja Kyyry varmaankin kertoivat olennaisimmat, oletan?”
”He kertoivat… jotakin”, Luna vastaa. ”En vain tiedä, mitä minun tulee tehdä seuraavaksi.”
”Siksi minä olen täällä. Vastaan muiden töideni ohella valajäsenien asioista, mutta teitä ei onneksi ole kovin montaa. Sopiiko, että istun alas?”
”Toki”, Luna henkäisee ja viittaa vierasta istumaan upottavaan nojatuoliin. Hän istuutuu itsekin, sillä häntä huimaa. Kaikki tuntuu tapahtuvan niin nopeasti. Hänen on vaikea ymmärtää, että vuorokausi sitten hän oli vielä aivan tavallinen nuori nainen ja nyt hän tässä istuu ja kuuntelee kuolonsyöjältä ohjeita tulevaisuuttaan varten.
”No niin”, Yaxley aloittaa ja yskäisee. ”Et ole virallinen kuolonsyöjä, etkä todennäköisesti tule koskaan olemaankaan, joten sinulle ei anneta erityisen suurta vastuuta tai tietoja, joiden vuoksi joutuisit vaaraan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö työpanoksellasi olisi väliä. Laiskottelua emme suvaitse. Työsi on tärkeää ja auttaa meidän pyrkimyksiämme.”
”En kai joudu tappamaan ketään?” Luna ei malta olla kysymättä.
”Et suinkaan, ellei kimppuusi hyökätä”, Yaxley vastaa. ”En tiedä millainen kuva sinulla on Pimeyden lordista, mutta hän – sen paremmin kuin me hänen kannattajansakaan – ei ole kylmäverinen murhaaja. Tietysti välillä ihmisistä tulee hankkiutua eroon, mutta… No, ei puhuta siitä, ei se sinua kosketa.”
”Mitä minä sitten teen?”
”Suurin osa valajäsenistä työskentelee taikaministeriössä tai auttaa kansainvälisten suhteiden solmimisessa. Emme voi kuitenkaan pistää sinua vielä politiikan kentälle, sillä sinulla ei ole tarvittavaa kokemusta. Tulevaisuudessa saatat päästä korkea-arvoiseen asemaan, erityisesti jos onnistut miellyttämään oikeita ihmisiä, mutta tällä hetkellä olemme päättäneet tarjota apulaisen paikkaa.”
Luna ymmärtää, että tämä tarjous on pakko ottaa vastaan, vaikkei Yaxley sitä suoraan sanonutkaan. ”Ministeriössäkö?”
”Ei aivan. Tapasit Kyyryn eilen, etkö vain? Voit avustaa häntä sen aikaa, kun on tarve.”
”Mutta hän sanoi, että hän hoitaa… muita asioita.”
”Yleensä kyllä, mutta meillä on hieman, tuota, henkilöstövajetta. Eräs todella arvostettu johtokunnan jäsen katosi – en tiedä, kuulitko hänestä?”
”Tarkoitatko Malfoyta?”
”Juuri niin. Hän ja muutama muu ovat jättäneet jälkeensä varsinaisen työmaan. Ei mitään liian hankalaa, lähinnä vanhoja, arkistoitavia tietoja, asiakirjoja joita tarvitsee muokata, liikesuhteiden ylläpitoa… Paperitöitä lähinnä. Kirjeitä, ihmisten tapaamista – oiva tapa hankkia kokemusta ja luoda suhteita.”

Luna yrittää sulatella kuulemaansa. Työ kuulostaa toden totta tylsältä, mutta Kyyry vaikutti sentään ensi tapaamisella ihan mukavalta, vaikkakin vähän erikoiselta. Eli Lunalla on onni matkassa, ainakaan hän ei joudu tekemään mitään täysin moraalinsa vastaista tai työskentelemään kenellekään ikävälle, no, ainakaan vielä. Yaxleyn puheista sai vaikutelman, että työ olisi väliaikainen, mutta ainakin tällä hetkellä Luna on turvassa. Silti Luna huomaa ajattelevansa, että kaikki on jotenkin… antiklimaattista. Hän odotti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kammottavuuksia ja hirvittävyyksiä, kaikkea sellaista niin paljon, että nyt hänen on hankala totutella ajatukseen, että hänen uusi elämänsä tulisikin olemaan varsin helppoa. Ei hän mitään kammottavaa tai vaarallista halua tehdä. Se hermostuneisuuden synnyttämä kivi, joka pyörähti pois hänen sydämensä päältä vain jätti jälkeensä jotenkin tyhjän olon.

”Selvä”, Luna sanoo. ”Enköhän minä pysty siihen.”
”No, parempi pystyä”, Yaxley vastaa, eikä Luna ole varma, vitsaileeko mies. ”Aloitat työsi ensi maanantaina eli neljän päivän päästä. Kyyry tietää odottaa sinua asuntoonsa yhdeksältä. Olemme puolestasi lähettäneet eroilmoituksesi Hepeneen. Palkkasi tulee olemaan hienoisesti korkeampi uudessa työssäsi, mutta älä odota liikoja. Onko kysyttävää?”
”Tuota…” Lunan ehkä olisi pitänyt kysyä, kuinka paljon hänelle tarkalleen maksettaisiin tai kuinka pitkiä työajat olisivat tai jotain vastaavaa, mutta hänen mieleensä pälkähti vain yksi kysymys. ”Miksi minulle annettiin tämä työ?”
”Se oli Kyyryn idea. Haluaa eroon toimistotöistä. Liian vähän toimintaa hänen makuunsa. Auttava käsi nopeuttanee projektia. Ja sivumennen sanoen… Pidä varasi.”
”Minkä suhteen?”
”Kyyryn. Pimeyden lordi pitää hänestä, joten minun täytyy valita sanani tarkasti, mutta hänellä on taipumus olla hivenen… epätasapainoinen. Jos jotakin tapahtuu, anna hänen vain olla, niin se menee ohi itsestään.”

Tämän arvoituksellisen neuvon jälkeen Yaxley nousee ylös ja astelee ulko-ovelle. Hän muistuttaa Lunaa vielä kerran työn alkamisajankohdasta, toivottaa hyvät päivänjatkot ja jättää Lunan miettimään, mitä Yaxley mahtoi varoituksellaan tarkoittaa.

*

Maanantaiaamuna aurinko horisontissa lupailee lämmintä, kirkasta päivää. Kello on vasta kuusi, mutta Luna on jo ehtinyt pukea ylleen ohuen villatakin ja kevyen, liilan mekon, jonka helmat hulmuavat nilkoissa. Yrttitee höyryää kupissa hänen käsiensä välissä. Kahvia hän ei viitsi keittää, sillä hän aavistaa, että Barty tulisi tarjoamaan sitä hänelle enemmän kuin hän jaksaisi juoda. Muuta Luna ei uudesta työnantajastaan tiedäkään, minkä vuoksi hänen odotukseensa on sekoittunut häivä hermostuneisuutta. Ei Lunaa pelota tuntematon, sillä hän tietää, että useimmissa tapauksissa pelko on turhaa. Mutta kun kyse on murhaan hymyillen kykenevä tuntematon… eiköhän ketä tahansa jännittäisi kohdata tällainen henkilö. Luna on yrittänyt olla ajattelematta Yaxleyn viimeisimpiä sanoja hänelle ja onnistunutkin – viime päivät hän on viettänyt hoitaen puutarhaansa ja ikävöimällä työtovereitaan, jotka eivät olleet aivan ystäviä, mutta Luna piti heistä kumminkin. Työtään Luna tulisi ikävöimään myös, hän rakastaa pujotella neulaa ja lankaa kankaan läpi, tunnustella erilaisten materiaalien tekstuureja sormenpäillään ja luoda kauniita kuvioita käsillään. Hän toivoo, etteivät työpäivät olisi tästedes pitkiä ja että hänelle jäisi viikonloput vapaiksi, jotta hän ehtisi ommella edes kotona omaksi ilokseen.

Luna puhaltaa kupista nousevaan höyryyn hellästi ja katselee, kuinka pilven keskelle tulee aukko. Hän heiluttelee jalkojaan tuolin alla edestakaisin, antaa paljaiden jalkapohjiensa viistää pitkin puista lattiaa. Hän katuu heränneensä näin aikaisin, hänellä ei ole oikein mitään tekemistä. Aika tuntuu pysähtyneen sellaisella aikaisten aamujen kauniilla tavalla, josta hän yleensä pitää kovasti, mutta hän ei malttaisi odottaa lähtöä. Hermostuksen seassa on myös innostusta. Vaikka Luna ei haluaisi toimia kuolonsyöjien tahdon mukaisesti, hän aistii tässä muutoksen, uuden alun, eikä osaa reagoida pelkästään inhoten uuteen työpaikkaansa. Kuka tietää, se voi olla hauskaakin, ainakin hän pääsisi käsiksi kaikenlaisiin tietoihin. Ja hän pääsisi tapaamaan uusia ihmisiä, se kuulemma kuuluu työhön, ja ehkä Luna näistä uusista piireistä saisi ystäviä… Aika epätodennäköistähän se on, mutta ei sitä koskaan tiedä.

Kun kello on viittä vaille seitsemän, Luna keskittyy määränpäähänsä ja kaikkoontuu. Ei kai sillä väliä ole, vaikka hän onkin kaksi tuntia liian aikaisessa.

*

Ovi aukeaa niin kovaa, että paiskautuu vasten seinää. Pari oven lasiruutua menee rikki ja mies oviaukossa kiroaa kovaäänisesti. Luna ei säikähdä. Hän korjaa oven loitsulla, mutta odottaa kuitenkin lupaa astua sisään.

”Hyvää huomenta”, hän sanoo kohteliaasti ja hymyilee seesteisesti.
”Huomenta… mitä hittoa sinä täällä teet?” Barty kysyy. Luna huomaa miehen silmäluomilla häivän purppuraa ja miettii, milloin toinen on nukkunut viimeksi kunnolla. Tupakka savuaa Bartyn pitkien sormien välissä ja tuoksuu omituiselta. Jotenkin makealta.
”Tänään on ensimmäinen työpäiväni”, Luna vastaa yhä vain rauhallisesti. ”Olen vähän liian ajoissa, eihän se haittaa?”
”Mm… ei, ei se kai haittaa. Tule sisään.”

Luna astuu kynnyksen yli ja vetää oven kiinni perässään. Yläkertaan johtavia portaita pitkin liukuu palaneen käryä alakertaan. Olohuoneen pöytä on edelleen sotkuinen ja tavaroita lojuu pitkin lattioita. Kirjat ovat hyllyissä miten sattuu ja valokuva yhdellä hyllyllä on kaatunut, mutta ympärillä tuoksuu kodikkaalta ja mausteiselta. Samalta kuin viimeksi. Olohuoneen ikkunasta näkee terassille, minne Barty on mennyt polttamaan tupakkansa loppuun. Luna istuutuu sohvalle tasoitellen mekkonsa laskoksia ja odottaa. Tupakansavu tunkeutuu ikkunankarmeista sisään, muttei häiritsevässä määrin. Barty ei viivy kauaa, pian hän on jo tullut takaisin sisään ja mennyt keittiöön paahtamaan kahvia.

”Kuinka olet jo täällä?” mies huikkaa keittiöstä. Luna kuulee hänen pilkkovan jotakin veitsellä. ”Minulle sanottiin, että tulisit yhdeksältä.”
”Olin tylsistynyt”, Luna vastaa. ”En jaksanut odottaa. Kuule… palaako yläkerrassa?”
”Hm?” Barty ilmestyy olohuoneeseen ja laskee kaksi kuppia käsistään pöydälle. Kummankin aluslautasella on moneen osaan pilkottu kanelitanko. Barty vilkaisee portaisiin päin, minne Lunakin katsoo, ja huomaa mustat savukiehkurat, jotka leijuvat liikkumattomina. ”Jaa, ei. Sain sen estettyä ennen kuin liekit villiintyivät.”
”Mitä tapahtui?” Luna kysyy ja pudottaa kahviinsa muutaman palan kanelitangosta.
”Älä sitä mieti.”

Hetken aikaa he ryystävät kahvia sanomatta sanaakaan. Luna huomaa, kuinka Bartyn silmät verestävät eivätkä osaa tarkentaa katsettaan oikein mihinkään. Mies tuijottaa ilmeettömänä kuppinsa sisältöä ja näyttää lievästi pahoinvoivalta. Oljenkeltaiset hiukset näyttävät miltei tummilta kalpeaa ihoa vasten. Luna ei viitsi kysyä, onko toinen kunnossa, sillä tietää, ettei saisi rehellistä vastausta. Siispä hän päättää aloittaa keskustelun työstä.

”Mitä meidän on tarkoitus tehdä tänään?”
Kysymys saa Bartyn havahtumaan. Hän katsoo Lunaa ikään kuin olisi jo ehtinyt unohtaa naisen olevan paikalla. ”Täällä on vanhoja pidätysraportteja. Tietoja täytyy muokata ennen kuin ne voidaan lähettää takaisin ministeriön arkistoihin.”
”Miten niitä tietoja muokataan?”
”No, vanhoja rikoksia pyyhitään olemattomiin, luodaan Pimeyden lordin kannattajille puhtaat paperit, sellaista lähinnä. Mietipä, jos joku saisi tietää vaikka, että Azkabanin johtaja on itse entinen vanki.”
”Mutta eikö kukaan muista niitä tapauksia? Kai oikeudenkäynneissä oli väkeä paikalla?”
”Ne, jotka on vielä hengissä, on unhoitettu. Tämä on aika pitkällinen prosessi, vie aikaa. Ensiksi tiedot täytyy muuttaa, sitten muunnetaan tapauksia käsitelleiden muistit. Totta kai joku voi muistaa lukeneensa tapauksista joskus, mutta he alkavat epäillä muistiaan. Parin vuosikymmenen päästä kenelläkään ei ole pahaa sanottavaa meidän väestä. No, kaikkia rikoksia ei tietenkään saa piiloon, eikä tarvitsekaan. Vain niiden, jotka on soluttautuneet ministeriöön tai johonkin muualle tärkeisiin virkoihin.”
”Entä sinä? Pyyhitäänkö sinunkin rikosrekisterisi tyhjäksi?”
”Nääh, ei. Olen edelleen kuollut, kuten sanoin aiemmin. Se olisi liian hankalaa. Minulla on vieläkin hauta Azkabanissa.”

Luna pistää merkille katkeran sävyn toisen äänessä, muttei sano mitään. Sen sijaan hän nousee ylös ja vie heidän kahvikuppinsa keittiöön, missä tiskit ovat vallanneet puolet tasoista. Luna heilauttaa sauvaansa muutaman kerran, liottaa likaiset astiat, pesee ja huuhtelee ne. Parin minuutin päästä kaikki astiat ovat puhtaita ja järjestetty kaappeihin. Musta kissa hyppää pöydälle ja katsoo Lunaa hyväksyvästi. Luna ojentaa kätensä silittääkseen kissaa, mutta se sähähtää vihaisesti ja tassuttelee tiehensä. Ovelta kuuluva naurahdus saa Lunan nostamaan katseensa.

”Älä välitä Selenestä”, Barty sanoo pidellen kissaa sylissään. Selene kehrää kovaäänisesti ja puskee vasten Bartyn olkapäätä. ”Hän ei luota vieraisiin. Ei edes kaimoihinsa.”
Luna katsoo, kun Barty laskee kissan alas ja käy laittamassa ruokaa keittiön nurkassa nököttävään metallikuppiin. ”Mitä tarkoitat?”
”Vanhassa kreikkalaisessa myytissä Selene oli kuun jumalattaren nimi. Roomalaisten vastine sille oli Luna. Hauska sattuma, vai mitä? Tahdotko aamiaista vai ehditkö syödä kotona?”
”Taisin unohtaa…” Luna vastaa ja tuntee, kuinka tyhjä hänen vatsansa onkaan. Hän toden totta unohti syödä ennen lähtöään. Kaikki se jännittäminen ei jättänyt hänen mieleensä tilaa muulle, joskin Lunasta tuntuu, että hän hermoili turhaan. Auttaessaan Bartya tekemään voileipiä, Luna pohtii, miten kummassa tuo mies on päättänyt ruveta kuolonsyöjäksi. Kuten lähes tulkoon kaikilla Britannian taikovaisilla, myös Lunalla on ollut omat mielikuvansa tuosta pimeyden velhojen järjestöstä, eikä Barty sovi niistä yhteenkään.

*

Seuraavien tuntien aikana he paiskivat lujasti töitä. Kuten Luna ehti uumoilla, työ on tuskastuttavan tylsää. Ensin Barty muokkaa raporttien tiedot mielensä mukaan, minkä jälkeen Luna joutuu jäljentämään muutokset kaikkiin olemassaoleviin kopioihin. Taikaa ei voi käyttää, sillä työ vaatii pikkutarkkuutta ja alituista tarkistamista virheiden varalta. Joka kopiossa tulee lukea täsmälleen samat asiat ja loitsujen kanssa tulee helposti hutiloitua, sanoo Barty, ja Luna on samaa mieltä. Siispä on varminta tehdä työ käsin, vaikka se kestääkin kauemmin ja saa ranteet kipeiksi.

Kumpikaan ei puhu mitään. Hiljaisuuden rikkoo ainoastaan sulkakynän rahina pitkin pergamenttia. Luna ajattelee hieman kaivaten Hepeneen meluisia huoneita, jotka olivat aina täynnä koristehelmien kilinää ja noitien sorisevaa pälpätystä. Harvemmin Luna itse osallistui keskusteluun, mutta hän nautti elämästä ympärillään. Joskin hänen on pakko myöntää, ettei inhoa uusia työolojaan. Rauhallisuus tuntuu turvalliselta ja pysähtyneisyys rentouttavalta. Ilmapiiri olisi täydellisen sees, ellei Luna pystyisi aistimaan… sitä. Levottomuutta. Painetta. Tyyni tuntuu samanlaiselta kuin aina ennen ukkosmyrskyjä. Luna haistaa edelleen palaneen käryn yläkerrasta ja miettii, onko käynnissä vain hetkellinen tyven kahden myrskyn välillä. Hän ei kehtaa kysyä, vaikka mieli tekisi. Mitä ne sanovatkaan kissasta ja uteliaisuudesta?
« Viimeksi muokattu: 25.01.2019 03:49:09 kirjoittanut Orca »
leipää ja perunasoppaa

Potterhead_Hermione

  • Vieras
Kommenttikampanjasta terveppä terve!

Oi, olipa tämä kiehtovaa. Jään ehdottomasti seuraamaan, sillä tämä oikein nappasi minuun kunnolla! Tykkäsin Lunasta. Pidit hänet IC:nä, vaikka hän vannottikin uskollisuuden Voldemortille. Barty oli taas hauska, nimittäin asunnon sotkuus on juuri sellainen piirre, mitä minä tuolle miehelle kuvittelen.
Teksti oli sujuvaa, kirjoitusvirheitä ei ollut. Kuvailu oli synkkää, mutta siinä oli myös rentouttavaa vivahdetta. Se on mielenkiintoista lukea ficceiä, joissa Harry ei ole voittanutkaan. Kuolarificit ja muutenki sellaiset kiinnittävät aina huomioni, joten ehdottomasti jään tätä seurailemaan.
Oi mä tykkäsin tosta symboliikasta Seleneen ja Lunaan liittyen! Tykkäsin kovasti Selenestä, söpö pieni kisuli :3
Ja Luna/Barty shippi? Kyllä kiitos! Tää tulee olee ehdottomasti mielenkiintoista.
Kiitos lukukokemuksesta!

ruttotohtori

  • nightmare muse
  • ***
  • Viestejä: 1 248
Cedarella, terve vaan! :--) Oi, olen todella otettu kaikista kehuista ja kauniista sanoista, ihan punastun! Kuolarificit on kyllä ihan bestii. Selene on paras hahmo Potter-versessä, tai ainakin mun omassa versessä, ja siis mua nauratti kun tajusin että Selene ja Luna tarkoittaa samaa, koska kiisu on ollut mun headcanonissa jo pidempään. Tää shippi on kyllä varsin mukava rareksi, eikä kai vähiten siksi että molemmat hahmot on mun lempparei haha. Kiitos vielä, piristit päivääni loputtomasti! <3



A/N: Mun piti julkaista toka osa vasta kun kolmas osa on valmis mut... Oon alottanu kolmosen sentään. Tässä kohtaa tulee sitten sitä itkuparkuu. Vähä. Jee.

*

Osa II:

Ennen kuin Luna ehtii kunnolla tajutakaan, on kulunut kolme viikkoa siitä, kun hän aloitti uuden työnsä. Hänen äitinsä sanoi aina, että ikävätkin tilanteet on mahdollista muuttaa ihaniksi, kunhan vain muistaa hymyillä. Kamaluudenkin keskeltä voi löytää kauneutta, kunhan osaa katsoa ja nähdä. Mutta Lunan ei ole tarvinnut muistella tätä neuvoa, sillä hänen yllätyksekseen kuluneet päivät ovat olleet oikein mukavia. Hän huomaa aika ajoin ajattelevansa, ettei häntä edes harmita, vaikka Pimeyden lordi hallitsee koko brittiläistä velhomaailmaa. Niin kauan kuin Luna saa viettää rauhallisia päiviä Barty Kyyryn olohuoneessa, hänestä tuntuu, että hän on Pimeyden lordin kynsien ulottumattomissa, mikä on aika ironista, kun ottaa huomioon, että Barty on yksi lordin fanaattisimpia kannattajia. Mutta Luna on yhdistänyt Pimeyden lordin epätoivoon ja varjoihin, suruun ja ahdistukseen, eikä hän tunne niiden puristuvan ympärilleen siellä, vaikka ne ovatkin omalla tavallaan läsnä.

Tietenkin asiaan saattaa vaikuttaa tietoisuus siitä, että Lunan isä ollaan vapauttamassa. Isä on ainoa ihminen, josta Luna on ollut huolissaan, mutta nyt on sekin taakka väistynyt hänen yltään, erityisesti kun edellisenä iltana (keskiviikkona) toi pöllö tiedon, että isä vapautettaisiin huomenna (perjantaina). Ja varmaan siitäkin on apua, että Luna työskentelee suoraan Pimeyden lordille. Hänen ei tarvitse pelätä enää, että joku tulisi yhtäkkiä nappaamaan hänet, viemään pois niin kuin isän tai tappamaan. Mitään sellaiseen viittaavaakaan ei ollut tapahtunut koskaan, mutta kun ikinä ei voi tietää, onhan hän sentään petturin tytär, joten niillä olisi ollut hyvä syy satuttaa häntä. Edelleen Lunan omatunto jaksaa muistutella häntä siitä, kuinka väärin hän tekee, mutta ajoittaiset pistokset sydämessä tuntuvat pieniltä perunoilta verrattuna jatkuvaan pelkoon ja rauhattomuuteen.

Vaan hurrikaani on silti nousemassa, vaikka Lunan ympärillä sumu on valkeaa ja lohdullista ja hälvenemässä. Luna on huomannut, kuinka tummat pilvet kerääntyvät horisonttiin. Hän lähtee aina ennen kuin myrsky alkaa vain palatakseen siihen salamoiden runtelemaan paikkaan, jota Barty kutsuu kodiksi. Lunalla on aavistus, että ukkonen välttelee häntä ja tahtoo pysyä piilossa, mutta sen jäljet ovat aina näkösällä. Posliininsirpaleet on ehkä siivottu ja haavat käsissä ja niiden varsilla kurottu umpeen, mutta turvonneita silmiä ja äärimmilleen venytettyjä hermoja ei ovelinkaan kuolonsyöjä pysty peittämään. Eikä Luna tiedä, onko tunne hänen sydämessään pelkoa vai huolta. Hän ei tahdo joutua myrskyn silmään, mutta hän haluaisi saada pilvet väistymään, sateen taukoamaan – vai sataako siellä koskaan? Ehkä ongelma onkin siinä. Aina on se sama painostava tunne, mutta ikinä pilvet eivät sada alas, eikä aurinkokaan siinä tapauksessa voi näyttäytyä.

Luna ei vain tiedä, mitä voisi tehdä. Kuuluuko hänen edes tehdä mitään. Asia ei varsinaisesti kuulu hänelle, mutta hän on niin utelias – korpinkynnen huonoja puolia. Hän tahtoo tietää, mitä sellaista Barty näkee, mitä Luna ei näe. Ja Luna muistaa, mitä muuta hänen äitinsä on opettanut: aina täytyy auttaa, jos joku tarvitsee apua ja jos itse vain pystyy. Luna ei tiedä, pystyykö, joten ei kai auta kuin kerätä rohkeutta ja kokeilla.

*

Sinä aamuna (torstaina) Luna ilmiintyy tavalliseen tapaan seitsemän aikoihin Bartyn ulko-oven rappusille. He ovat päättäneet aloittaa päivänsä aikaisemmin kuin aluksi oli puhe. Luna on aamuvirkku eikä Barty tunnu nukkuvan ollenkaan, joten ongelmaa ei ole. Kumpikaan ei pidä ylimääräisestä odottelusta ja – tämä on vain Lunan arvaus – kumpikin on iloinen kun yksinäisyys taukoaa aiemmin. Ainakin Luna on.

Lunan mekko on omeletinkeltainen, mikä ei ole erikoista, mutta jotakin tavanomaisesta poikkeavaa hänen olemuksessaan on. Hän kantaa hentoisella käsivarrellaan liinalla peitettyä koria. Liinan alta luikerteleva neilikoiden ja kardemumman tuoksu maustaa Lunan auraa.

”Onko tänään erityinen päivä?” Barty kysyy huomattuaan Lunan kantaman maustekakkusten lastin. Miehen silmät ovat ilmeettömät, kuten aina, mutta suupielissä viipyilee harvinainen hymy.
”Tavallaan”, Luna vastaa. ”Isäni vapautetaan huomenna. Ajattelin, että voitaisiin ehkä… juhlistaa sitä jotenkin.”
”Eikö sinulla ole ystäviä joiden kanssa juhlia?”
”Ei.” Lunan hymyssä on surumielisyyttä. ”Mutta me ollaan melkein kuin ystäviä. Vai oletanko liikoja?”

Barty ei vastaa, kääntyy vain poispäin ja menee keittämään kahvia. Luna toivoo, ettei onnistunut suututtamaan toista jotenkin. Hän ei ole varma, mutta hänestä tuntuu kuin hän olisi kuullut Bartyn sydämen lyövän tiheämmin, kiihkeämmin kuin yleensä.

”Tuletko?” Barty kysyy yllättäen viitaten terassin suuntaan. Hänen sormiensa välissä on itse kääritty tupakka.
”En polta”, Luna vastaa.
”Ei tarvitse. Tule silti.”

He kävelevät ulos ja istuutuvat vieretysten pihakeinuun, jota Barty alkaa heiluttaa hiljalleen eestaas jalkojaan liikuttelemalla. Hän sytyttää tupakan ja vetää syvään henkeä, puhaltaa usvaisen pilven ulos suustaan ja sulkee silmänsä. Luna ei lapsena pitänyt siitä, kun hänen isänsä poltti välillä kotona, mutta Bartyn seurassa Lunaa ei häiritse. Bartyn savukkeet tuoksuvat enemmän makealle kuin kitkerälle.

”Mitä tuossa tupakassa on?” Luna utelee. Hän on joskus kuullut, että huumaavat yrtit voivat tuoksua makealta, eikä voi hillitä itseään kysymästä.
”Vaniljaa”, Barty vastaa. ”Se rauhoittaa minua. Se tuo mieleen äidin… Äidillä oli aina vaniljantuoksuista hajuvettä. Siitä hän ei suostunut luopumaan sairaanakaan.”
”Rakastitko häntä?” Luna ei ole aiemmin kuullut Bartyn puhuvan vanhemmistaan tai oikeastaan mistään henkilökohtaiseen elämäänsä liittyvästä. Hän on yllättynyt, mutta hyvillään.
”Joo, kyllä kai.” Barty kuulostaa hieman epävarmalta. ”Tai siis, tietysti. Olin vaan katkera typeristä syistä.”
”Mistä syistä?”
”Jaa-a.”

Toisen äänensävy kertoo, ettei Luna saisi enempää tietoa, vaikka jatkaisi kyselemistä, joten hän antaa hiljaisuuden laskeutua puutarhaan ja katselee ympärilleen. Terassin edessä ruoho kasvaa polvenkorkuisena, rikkaruohot rehottavat ja muutama pieni menninkäinen kipittää niiden seassa. Luna yrittää muistella, mitä hänen isänsä on joskus sanonut menninkäisistä. Niiden purema on kuulemma hyväksi ihmisille. Luna haluaisi testata tätä teoriaa. Hän vilkaisee Bartya, joka näyttää uppoutuneen ajatuksiinsa, ja päättää, ettei miestä varmaan häiritse, jos hän menee tervehtimään menninkäisiä. Ne eivät pakene Lunaa, eivät edes kun Luna kyykistyy niiden eteen.

”Hei, pikku ystävät”, Luna sanoo hiljaa ja hymyilee. Menninkäiset tuijottavat häntä pienet silmät täynnä epäluuloa. Luna ojentaa sormensa niitä kohti odottavaisesti. ”Mitä teille kuuluu? Kai teistä pidetään hyvää huolta?”

Menninkäiset kikattavat ja osoittelevat Lunaa, kutsuvat toverinsakin paikalle, kun huomaavat, ettei jättiläisestä ole heille vaaraa. Luna toivoo, että tietäisi, mistä ne juttelevat keskenään. Yhä vain hän pitää sormeaan kohotettuna menninkäisten ylle, kutsuu niitä luokseen.

”Aih!”

Luna ei pysty estämään itseään parahtamasta, kun terävät hampaat uppoavat hänen lihaansa. Hän kuulee askeleiden töminän takaansa ja katsoo menninkäisten hajaantuvan, juoksentelevan takaisin piiloihinsa. Pari hitainta potkaistaan päin pensasaitaa, mikä saa ne irvistelemään pää pökerryksissä.

”Pikku nilviäiset”, Barty mutisee. ”Sattuiko?”
”Ei juurikaan”, Luna vastaa. ”Sain mitä halusin.”
”Mitä sinä oikein yritit?”
”Isäni tapasi sanoa, että menninkäisten syljestä voi saada uusia voimia. Uskon hänen olleen oikeassa.”
”Tauteja niiltä saa jos jotain. Sinun täytyy putsata tuo.”
”Ei, ei, olen varma, että pian löydän itsestäni uuden kyvyn. Et saisi olla niille noin töykeä. Ne voivat kääntyä vielä sinua vastaan.”

Heidän katseensa kohtaavat. Lunan silmissä loistaa innostus, Barty sen sijaan näyttää huvittuneelta. Hän tarttuu Lunan käteen ja vetää toisen ylös. He palaavat sisälle, Luna sormensa haavaa imien. Jäähtynyt kahvi ja maustekakkuset vetävät heitä puoleensa, joten työt saavat odottaa vielä hetken.

”Olet totta vie omituinen”, Barty virkkoo yhä virnuillen Lunalle.
”Sanoit noin aiemminkin.”
”Mitä muuta Kseno Lovekivan tyttärestä voisi sanoa?”
”Tunnetko isäni?” Luna kysyy. Hänen tavallisestikin suuret silmänsä ovat hämmästyksestä luonnottoman pyöreät.
”Tunsin joo. Me oltiin tupatovereita Tylypahkassa. Ja samalla luokalla.”
”Mutta isäni oli korpinkynsi.”
”Niin?”
”Mutta – ah – aaaa!” Ymmärrys leviää Lunan kasvoille. Hän tuntee olonsa hieman noloksi, kun Barty nauraa, joskaan se ei pysty tukahduttamaan kuplivaa iloa hänen sisällään. Luna on iloinen saadessaan tietää, että he ovat molemmat saman tuvan väkeä.
”Ei me kaikki oltu luihuisia”, Barty kertoo. ”Suurin osa vaan. On kuolonsyöjissä yksi puuskupuhkin.”
”Todellako?”
”Mmhmm.”
”Olitteko isän kanssa läheisiä?”
”No… ei oikeastaan. Kuljettiin eri teitä, kuten varmaan olet huomannut. Mutta hän tuli juttelemaan aika ajoin. Olin yksi harvoja, jotka kuunteli. Ihan pimeitähän hänen juttunsa olivat, muistan vieläkin ne ruskosiipiset nikkelisiiselit vai mitä ne olivat –”
”Ruttusarvisissa niistaisikeissa ei ole mitään pimeää”, Luna tuiskahtaa ristien käsivartensa rintojensa päälle. ”Itse olet pimeä!”
”Etpä ole ensimmäinen, joka noin sanoo”, Barty vastaa. ”Anteeksi, en tarkoittanut loukata. Pidin Ksenosta kyllä. Sääli, että hän valitsi väärän puolen.”
”Sinulla on pöhkö käsitys väärästä.”

Luna ei kuitenkaan ole vihainen. Hän on kuullut isästään kamalampiakin juttuja. Ja on hänen itsensäkin välillä vaikea uskoa kaikkea, mitä hänen isänsä sanoo, vaikka hän tahtoisikin edelleen uskoa isänsä olevan maailman viisain ihminen, niin kuin hän lapsena uskoi. Keskustelu loppuu, mutta sen taakseen jättämä hiljaisuus ei tunnu epämukavalta. Ei, tämä hiljaisuus kietoutuu heidän ympärilleen kuin pehmein silkki. He syövät kakkusensa loppuun, minkä jälkeen Luna menee hoitamaan Bartyn tiskit. Luna on ottanut sen tavaksi huomattuaan, että tiskaaminen aina jotenkin tuppaa Bartylta jäämään, kuten kodinhoito muutenkin. Selene tuntuu olevan talossa ainoa asia, josta on pidetty huolta. Barty ei ole kertaakaan kiittänyt, mutta Luna on silti hyvillään, että pystyy tekemään sentään jotain toisen hyväksi.

*

Luna vetää Bartya puoleensa kuin kuu vuorovettä.

Niin ei ollut tarkoitus tapahtua. Hänen mielestään Luna oli lähinnä huvittava kaikessa naiiviuudessaan. Mutta kuluneiden viikkojen aikana jokin on alkanut liikkua. Barty ei tiedä, onko kyseessä ympäröivä maailma, vai tuleeko liike hänen sisältään, sieltä jostakin sydämen varjoisesta ja hämähäkinseittien peittämästä sopukasta, minne hän ei ole viitsinyt edes kurkistaa vuosiin, sillä on tiennyt, ettei siellä ole mitään nähtävää. Pelkkää tyhjyyttä. Nyt kun hän katsoo, hän tuntee sen. Luna on hengittänyt hänen tyhjiöönsä ilmaa.

Ja hän huomaa pohtivansa, millaista olisi olla tärkeä jollekulle. Ystävä on termi, jota Barty ei ole aikapäiviin ajatellut, ei sen jälkeen kun tappoi ainoan ystävänsä. Lunan sanat saivat aikaan maanvyörymän, jonka alle Barty tuntee hukkuvansa. Kivipöly täyttää keuhkot, mutta vaikka se tekee kipeää, pistelee ja tukehduttaa, ainakin Barty osaa hengittää.

”Kuule, Luna”, hän sanoo katse kiinnittyneenä pergamenttiin hänen edessään. Aina kun Luna ei näe, hän katsoo toista. Mutta silmiin ei uskalla, sillä hän pelkää kuun valon sokaisevan hänet.
”Niin?”
”Ota huomenna vapaata. Vietä päivä isäsi kanssa. Tehkää jotain yhdessä, kun kerrankin pystytte.”
”Todellako?”

Eikä Barty voi enää vastustaa. Ilo Lunan silmissä tuntuu kidutuskiroukselta suoraan sydämeen. Kuinka joku voikaan tuntea noin, tuollaista hurjaa onnea? Kuinka jonkun sydämessä on tilaa?

”Joo. Ei meillä mikään kiire ole.”
”Kiitos.”

Lunan hymy on kuin toisesta maailmasta. Barty tietää, että he eivät voi tavata huomenna, sillä se olisi liian vaarallista molemmille. Hänen kätensä puristuvat nyrkkiin polvien päälle. Ei vielä, ei vielä, ei vielä, hän hokee mielessään.

”Miksi olet niin kiltti minulle?” Luna kysyy yllättäen ja sävy on sama kuin aina hänen puhuessaan. Uneksuvan välinpitämätön. Barty joutuu miettimään kauan ennen kuin vastaa.

”Olet ainoa, joka ei kohtele minua kuin hullua.”

*

Perjantai on monille viikon paras päivä. Silloin on taas työviikko takana ja edessä häämöttelee kahden kuunkierron mittainen vapaus tehdä ihan mitä tahtoo. Luna ei ole ikinä ollut viikonloppuihmisiä. Totta kai hän nauttii kotinsa rauhasta, mutta hänelle viikonloput merkitsevät myös yksinäisyyttä. Hänestä on mukavaa käydä töissä ja viettää aikaa muiden ihmisten kanssa, kuulua johonkin. Vaikka hänen työyhteisönsä on viime viikkoina ollut totuttua paljon pienempi, on se silti ollut paikka, jonne yksinäisyys ei ole yltänyt.

Mutta nyt on muutoksen aika. Isä tulee kotiin. Lunan on vaikea uskoa onneaan. Hänellä on jälleen perhe, vaikka se onkin pieni ja rikkinäinen. Luna roikkuu isänsä käsivarressa, kun he kävelevät pitkin katuja, ja kertoo kaiken, mitä isän poissaolon aikana on tapahtunut. Kerrottavaa ei ole paljoa, mutta Luna keskittyy pieniinkin yksityiskohtiin, sillä hänelle nekin ovat tärkeitä.

”– ja kuule, minusta tuntuu, että osaan hypätä korkeammalle kuin ennen! Se on varmasti gernumblin ansiota, vai mitä, isä?”
”Uskon niin”, Ksenofilius vastaa hymyssä suin. Azkaban on maalannut hänen ihoonsa harmaan sävyjä ja hän näyttää kaapunsa alla hieman kuihtuneelta, mutta olemukseltaan hän on kuin maailman onnellisin mies. Luna ei kysy, millaista Azkabanissa oli, hän osaa kuvitella tarpeeksi itsekin. Juuri nyt hän tahtoo vain antaa isänsä hengittää vapaata ilmaa ja kävellä, tuntea jalkojen alla soraa kiven sijaan. ”Menninkäiset ovat voimallisia otuksia. Näyttäisitkö jälkeä minulle?”

Luna ojentaa etusormensa isänsä katseltavaksi puhkuen ylpeyttä. Ksenofilius tutkailee puremajälkeä kiinnostuneena. Iho jäljen ympärillä punertaa hieman kertoen tulehduksesta, mutta kumpikaan ei välitä siitä.

”Oliko menninkäisiä paljonkin?”
”Kymmenittäin! Eivätkä ne pelänneet minua yhtään!”
”Olisipa hienoa nähdä ne jonain päivänä. Ehkä voisit tuoda muutaman näytille kotiin. Meidän puutarhassamme menninkäiset eivät ole ikinä viihtyneet, en ymmärrä miksi. Arthur tapasi sanoa, että se johtuu ohjattavista luumuista…”

Isän sanat tuovat Lunan päähän ajatuksen, joka saa hänen mielialansa kohoamaan vielä entisestään. Hänestä tuntuu, että hänen pitäisi juuri nyt muistaa ja ymmärtää jotakin, mutta hän ei yhtään tiedä mitä.

”Mehän voitaisiin mennä katsomaan niitä vaikka heti!” Luna ehdottaa.
”Kyyryn luokseko? Oletko varma?”
”Tehän tunsitte toisenne koulussa. Hän varmaan ilahtuisi kovasti.”
”Uskotko tosiaan niin? Hän kyllä aina kuunteli minua, oli todella kiinnostunut ruttusarvisten niistaisikkien biologiasta ja lirppuvien loistoveikkojen käyttäytymisestä.”

Luna ei raaski kertoa, että Barty on mitä todennäköisimmin vain näytellyt kiinnostunutta, sillä isä vaikuttaa oikein iloiselta vanhan ystävän tapaamisesta. Lunan on pakko olla hieman ylpeä itsestään, yllätysvierailu varmasti piristäisi Bartyn mieltä, ja Lunaa kiehtoisi kuulla, millaisia tarinoita miehillä on kerrottavana. Ksenofiliuksen kättä puristaen Luna kaikkoontuu vetäen isän mukaansa pohjoislontoolaiselle mukulakivikadulle.

*

Soitettuaan ovikelloa kolmasti Lunan täytyy myöntää, ettei kukaan ole tulossa avaamaan ovea. Hän kokeilee kahvaa huomatakseen, ettei ovi ole lukossa. Isälleen hän sanoo, että Barty ei varmaan avaa ovea ellei tiedä, kuka on tulossa, sillä hän muistaa Bartyn kertoneen muutama päivä sitten Feeniksin killan toimivan yhä. Kuolonsyöjätkin voivat kai tuntea olonsa turvattomiksi. Mutta ei ole mitään hätää, Luna sanoo, odota sinä hetki ulkona, ja astuu sisään, vaikka hän mielessään on aika varma, että on tekemässä virheen.

Palaneen haju on voimakas ja tukahduttava. Luna nostaa kauluksen kasvoilleen pystyäkseen hengittämään. Olohuone on täynnä palojälkiä. Seleneä ei näy missään. Yksi kirjahyllyistä on kaatunut. Kirjat ovat levinneet sikin sokin lattialle. Toinen ikkunan verhoista repsottaa. Sitä ahmivat pienet liekit, jotka Luna menee sammuttamaan.

”Avada kedavra… A-avada kedavra…”

Heikko ääni kantautuu keittiöstä. Luna kohottaa sauvansa varmuuden vuoksi, vaikkei näe vihreän valon loistetta. Hän vetää syvään henkeä – hän ei pelkää, ei, äiti sanoi aina ettei maailmassa ole mitään pelättävää, että pelon saa karkotettua jos vain tahtoo…

”A-a-avada k-kedavra…”

Ja äiti on kuollut ja Luna peloissaan, sillä hän ei tiedä, mikä häntä keittiössä odottaa. Keitä siellä on, onko joku loukkaantunut, mitä on tapahtunut, miksi… miksi Barty itkee? Satuttaako joku häntä? Ovatko ne kuolonsyöjiä vai kiltalaisia vai joitain aivan muita? Luna tuntee omien silmiensäkin kostuvan, itku raastaa häntä sisältäpäin, tuskainen itku… Luna ei ole ikinä kuullut mitään sen kaltaista, aivan kuin jotain pientä eläintä kidutettaisiin kuolemaan saakka, eikä sillä olisi voimia enää jatkaa pitkään, ei tahtoa selviytyä, vain halu päästä pois tuskasta, toive siitä että viimeisten porttien takana maailma olisi lempeämpi…

Luna räpyttelee silmänsä kuivemmiksi ja nyökkää itsekseen. Hänen täytyy tehdä jotakin. Sauva ojossa valmiina ajamaan viholliset pois Luna astuu keittiöön, mutta vihollisia ei ole. Barty istuu yksin rikkinäisen lasin ja posliinin kuorruttaman lattian nurkassa sykkyrällä, käsivarret kietoutuneina rintaa vasten vedettyjen jalkojen ympärille. Hän keinuu hiljalleen. Mies on lakannut mumisemasta tappokirouksia, joita ei saisi siinä mielentilassa edes toimimaan, mutta Luna päättää, että on silti turvallisinta ottaa ensimmäisenä Bartylta sauva pois. Hän kyykistyy Bartyn viereen ja ojentaa kätensä, sipaisee kyynelistä märät otsahiukset pois silmien tieltä. Silmät näyttävät sammuneilta lampuilta. Luna haluaa tietää, mitä nuo silmät näkevät, keitä muita keittiössä on, keitä ovat ne viholliset jotka elävät yksin Bartyn pään sisällä. Lunan on pakko saada tietää, sillä muuten hän ei voi auttaa.

”Mikä hätänä?” hän kuiskaa. Barty ei reagoi. On kuin Lunaa ei olisi hänen maailmassaan ollenkaan. Luna istuu siinä hetken, jonka pituudesta hän ei osaa sanoa mitään. Se tuntuu ikuisuudelta tai parilta sekunnilta. Luna ei ole varma, lyökö hänen sydämensä enää. Kaikki on hiljaa, niin hiljaa, että kummankaan hengitystäkään ei voi kuulla. Barty ei itke enää ääneen, vain meri valuu hänen poskillaan. Räkä ja kyyneleet tuhrivat hänen kasvonsa niin suttuisiksi, että ääriviivoja on vaikea erottaa. Kaikki on paikallaan.

Paikallaan.

Paikallaan.

Luna odottaa.

Odottaa.

Odottaa…

*

Yhtäkkiä – Luna ei edelleenkään tiedä, paljonko aikaa on kulunut – valo syttyy Bartyn silmien takana. Mies nousee ylös ja kavahtaa taaemmas, missä tiskialtaan reuna tulee vastaan.

”Sinä –” hän sähähtää kuin vihainen kissa. ”Mitä sinä teet täällä?”
”Ajattelin tulla käymään, jos – jos olisit halunnut tavata isäni, mutta tajuan, että on huono hetki –”
”Huono hetki? Huono hetki? Todellakin, Luna, todellakin huono hetki, enemmän et voisi vähätellä!”

Barty alkaa ravata ympäri keittiötä. Hän haroo hiuksiaan, repii niitä niin kovaa että muutama pieni tuppo irtoaa hänen sormiensa väliin. Hänen päästämiään kirosanoja Luna ei ole koskaan kuullut, mutta äänen sävystä ja voimakkuudesta Luna osaa päätellä, että Barty on vihainen.

”Miksi tulit? Minä käskin sinua pysymään poissa! Annoin päivän vapaaksi ja sinä – sinä – sinä olet täällä… Sinä et ymmärrä, olet – olet vaarassa, on ihme että olet elossa vielä, sinä – sinä et tiedä mitä teet, et ymmärrä – sinä –”
”Kaikki on hyvin, vaaraa ei ole –”
”Ei ole? Ei ole vai? Minä – jos – jos et nyt lähde sinä kuolet ja minä tarkoitan sitä – et tiedä mitä haluan tehdä sinulle, et tiedä, et ymmärrä, et tiedä kuinka paljon – sinä – mitä sinä siinä vielä seisot?!

Luna hätkähtää askeleen taaksepäin. Barty näyttää epätoivoiselta, mutta hänen silmistään voisi leimuta liekkejä.

”Mene! Häivy! Ulos täältä! Sinä et kuulu tänne! Ulos!”

Laakea lasilautanen pirstoutuu sadoiksi palasiksi Lunan yläpuolella, eikä Luna voi tehdä muuta kuin noudattaa käskyä ja juosta pois. Hän lukitsee oven takanaan, ottaa isäänsä kädestä kiinni ja ilmiinnyttää molemmat kotiin. Hän ei lopeta juoksemista kotonakaan, ei, ennen kuin pääsee omaan huoneeseensa turvaan kaikelta pahalta. Hiljaiset kyyneleet kostuttavat tyynyn, jota hän halaa.

Luna näkee mielessään vain Bartyn käsivarret. Ne näyttivät pedon raatelemilta ja Luna tietää, minkä vuoksi.

Äiti oli väärässä. Tätä pelkoa Lunan on mahdotonta karkottaa.
leipää ja perunasoppaa

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Aa, tämä on tosi hieno teksti! Tämä on herättänyt kahden luvun aikana jo niin paljon ajatuksia ja tuntemuksia, että saankohan puoliakaan tähän kommenttiin asti... Mutta tiivistettynä, tykkään todella paljon. En yleensä juuri lue kuolonsyöjistä, mutta tässä kiehtoi juurikin asian käsittely slice of lifen keinoin (itkuparkua toki unohtamatta), ja ennen kaikkea Luna. Sinun Lunasi on aivan ihana, äärimmäisen tunnistettava ja IC, mutta silti hänestä huokuu myös se, miten menneet vuodet ovat vaikuttaneet häneen. Hän on aikuistunut, kadottamatta kuitenkin omaa lunamaista valoisuuttaan, joka näemmä Bartyakin vetää puoleensa.

Bartysta puheen ollen, olet tehnyt hänestäkin ihan todella kiiinnostavan ja kiehtovan hahmon kaikessa ristiriitaisuudessaan! Kaikki se kontrastien määrä, mikä hänessä on, kun miettii hänen rooliaan kuolonsyöjänä, ja sitten se, miten hän Lunan seurassa käyttäytyy ja on. Ja ja, ylipäätään se, että Luna on hengittänyt hänen tyhjiöönsä ilmaa. Toisen luvun viimeiset kohtaukset ja kaikki epätoivo. Tykkään ihan mielettömästi hahmokuvauksestasi.

Olet kuvannut todella uskottavasti myös Lunan tilannetta ja sitä, että liikutaan vahvasti hyvin tumman harmaan sävyissä mustavalkoisen sijasta - kun se, mitä tekee, on moraalisesti väärin, mutta helppoja vastauksia ei toisaalta ole, varsinkin kun on kyse ihmisistä, joista välittää. Ja sitten tämäkin: Edelleen Lunan omatunto jaksaa muistutella häntä siitä, kuinka väärin hän tekee, mutta ajoittaiset pistokset sydämessä tuntuvat pieniltä perunoilta verrattuna jatkuvaan pelkoon ja rauhattomuuteen. Tuollaisessa tilanteessa se on varmasti sangen totta. Luna toki katsoo asioita aina toki vähän omanlaisestaan näkökulmasta, mikä tuo kaikkeen ihan oman sävynsä - se kohta esimerkiksi, kun hän kysyi oliko Weasleyn tappaminen hauskaa...

Se, miten kuvaat Bartyn ja Lunan hiljalleen kehittyviä välejä on ehdottomasti yksi lempiasioitani tässä, ja odotan pelonsekaisella mielenkiinnolla, millaiseen suuntaan aiot sen viedä. Mukana on koko ajan sellainen yllätyksellinen, ja ainakin tähän mennessä toisen luvun loppua lukuunottamatta, pehmeä elementti jotenkin...  Tai pehmeähkö? Se, miten Luna oletti heidän olevan ainakin melkein ystäviä ja Barty oli sisäisesti ?!?!?!. Ja hän huomaa pohtivansa, millaista olisi olla tärkeä jollekulle. Ää, hitsi. Kirjoitustyylisi on tässä tosi miellyttävää lukea, voisin lainailla vaikka kuinka paljon lempikohtiani (kaikki kuu-tematiikalla leikittely muun muassa). Uusimmasta osasta jäi mieleen esmes, se, miten liinan alta luikerteleva neilikoiden ja kardemumman tuoksu maustaa Lunan auraa. ihanasti ilmaistu! Tykkään siitä, miten tällainen valoisa ja kevyt vastapainottelee tässä kaiken aikaa synkän ja raskaan kanssa.

Eli, kiitos hirmuisesti lukukokemuksesta! Odotan innolla jatkoa. :)
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

ruttotohtori

  • nightmare muse
  • ***
  • Viestejä: 1 248
Okakettu, hei! Etpä tiedäkään kuinka monta kertaa oon lukenut tän kommentin ja kuinka se vieläkin mun mieltäni lämmittää. Edelleen sitä lukiessani meinaan itkeä, koska olen ainakin jollekulle onnistunut välittämään sen mitä halusinkin, hehe. Ihana jos Luna oli IC! Häntä on yllättävän helppo kyllä kirjoittaa, ehkä koska samaistun häneen itse niin kovin - samaistun kyllä näihin molempiin, ehkä siksi lähdinkin tätä kirjoittamaan, who knows. Hienoo jos Barty oli pidettävä! Tai no, kiehtova, kuten sanoit. Miusta hän on yksi Pottereiden kiintoisampia tapauksia (koska who doesn't love a good tragedy) joten... hee. Olin muuten hyperiloinen et lainasit ton aurajutun, tykkään itekin, lol. Ja aaaa apua, kiitos, kiitos, kiiiiitos niin kovasti, en mä osaa tähän mitenkään vastata hyvin mutta kiitos, oot ihana, pus! <3

*

A/N: No johan tässä onkin kestänyt. Mutta olen edelleen täällä ja Värit on edelleen lähellä sydäntäni. Näin tästä untakin toissayönä ja tajusin että jeesus, menettäisin paljon jos en jatkaisi tätä, niin mukavaa tätä on kirjoittaa. Joten kolmas luku, olkaa hyvät (ja hui kauhee kuinka monta kertaa tätä on luettu, en ois uskonut! Kiitos siitä!)

*

Osa III:

Luna ei ole käynyt töissä viikkoon.

Hän on mennyt koputtelemaan Bartyn ovelle joka päivä, tiistaina hän kävi kahdesti. Vastaus on ollut kaikilla kerroilla sama. Hiljaisuus. Huoli järsii Lunan mieltä kuin Lunan aivot olisivat hedelmä, mutta hän on yrittänyt työntää tunteen piiloon ja keskittyä ajattelemaan muuta. Hän on hoitanut kotiaskareita, istuttanut uusia taimia, ommellut uudet päälliset sohvatyynyihin ja jopa maalannut, mitä hän ei ole vuosiin jaksanut harrastaa. Maalaus on edelleen kesken, siitä piti tulla jotakin kaunista, ystävät kukkakedolla tai jotain, mutta ahdistus rinnassa pisti ja lamaannutti pysäyttäen Lunan kädet kesken laveerauksen. Hän ei yleensä turhaudu, mutta tuolla hetkellä hän heitti maalipurkin kankaan läpi ja itki.

Nyt on kuitenkin uusi päivä. Puolipilvinen taivas on sees ja Luna on päättänyt, että tänään hän ei luovuta. Tänään hän jäisi vaikka istumaan Barty Kyyryn oven eteen niin pitkäksi aikaa että miehen olisi pakko tulla ulos vähintäänkin ajamaan hänet matkoihinsa. Keitettyään teet isälle Luna ilmiintyy Lontooseen. Siellä tihkusade kutittelee kasvoja ja takertuu helmiksi hiusten sekaan.

Kolmekymmentäseitsemän askelta ja Luna pysähtyy. Ovi hänen edessään on lukittu ja verhot peittävät edelleen ikkunoita. Joku on käynyt oksentamassa pihatielle. Luna nostaa helmojaan ylemmäs astuessaa haisevan lätäkön ylitse.

Hän koputtaa oveen yhden, kaksi, kolme kertaa, sillä ovikello on rikki. Kun vastausta ei kuulu, Luna alkaa huutaa:

”Minä tiedän, että olet siellä! Tule esiin! Tule tai potkaisen tämän oven sisään! Et voi piileskellä ikuisesti, ymmärrätkö, senkin pönttö! Tule tällä sekunnilla tai – tai minä…”

Ovi aukeaa. Ovenkarmit kehystävät nuutunutta miestä. Barty näyttää jotenkin kuihtuneen viime näkemästä, vaikka Luna muistaa toisen olleen sairaalloisen laiha jo silloin. Solisluut törröttävät kolme kokoa liian ison paidan kaula-aukossa. Maidonvalkea iho sinertää hieman ja varjot silmien alla venyvät poskipäille saakka.

”Mitä asiaa?” Barty kysyy hivenen tympääntyneen oloisesti. Luna kuulee väsymyksen ja haistaa häivän tuliviskiä.
”Minä olen töissä täällä”, Luna sanoo vastaten myös Bartyn katseeseen. ”Etkö muista?”
”Olen lomalla.”
”No sitten tulen käymään muuten vain. Sopiiko se?”
Barty huokaa syvään näyttäen tyytymättömältä tilanteeseen. ”Tule sitten, jos kerran on pakko.”

Luna seuraa miestä eteisen halki olohuoneeseen. Barty rojahtaa sohvalle istumaan aivan kuin jalat eivät jaksaisi kantaa häntä ollenkaan. Pöydällä lojuu pahvirasia, joka on puolillaan kuivahtanutta riisiä ja vihanneksia. Muutama kärpänen on pesiytynyt vanhan ruuan sekaan. Selene tulee nuolemaan Lunan kättä, sentään kissa näyttää voivan hyvin, turkkikin kiiltää kauniisti. Mutta ei kissa silti tyytyväiseltä vaikuta ja Luna huomaa heti miksi: kissan jätöksiä on olohuoneen nurkissa.

”Kuule… Mikä – mikä sinun on?” Luna ymmärtää olla kysymättä ”miten voit”, sillä vastauksen näkee asunnon kunnosta ja Bartyn olemuksesta.
”Ei kuulu sinulle”, Barty vastaa heilauttaen jalat pöydälle. Hän ei ole riisunut kenkiään. Niiden pohjista tippuu multakokkareita pöydällä lojuville pergamenteille. ”Mitä sinä täällä teet?”
”Olin huolestunut”, Luna sanoo. ”Enkö saisi olla?”
”Kai sinä saat, mutta turhaan kulutat tunteitasi. Pärjään kyllä.”
”Et ole tainnut syödä moneen päivään.”
”Entä sitten?”

Luna tuhahtaa päätään pudistellen ja alkaa siivota olohuonetta sanomatta muuta kuin muutamia loitsuja ääneen. Hän ei kykene ymmärtämään Bartya juuri nyt. Kuinka kukaan voi välittää omasta elämästään noin vähän, miten tuo mies voi pitää itseään noin pienessä arvossa? Nämä kysymykset saavat Lunan tuntemaan kiukkua, jonka kaltaista hän ei tiennyt olevan olemassakaan. Hän on samaan aikaan vihainen ja huolestunut. Yhdistelmä tuntuu omituiselta ja epämukavalta, hengitystä on mahdotonta pitää tasaisena ja kiihkottomana. Luna heiluttaa sauvaansa niin tarmokkaasti, että tiputtaa vahingossa puolet kirjahyllyn sisällöstä lattialle.

”Kuule”, Barty aloittaa varovasti, ”oletko sinä kunnossa?”
”Olen!” Luna sähähtää. ”Mitä parhaassa!”
Barty huokaa syvään kääntäen katseensa pois päin Lunan selästä. ”Olen… pahoillani.”
Näitä sanoja Luna ei osannut odottaa. Hän pysähtyy, muttei käänny katsomaan toista vielä. ”Mistä?”
”Olen pahoillani, että… joudut huolehtimaan takiani. Mutta mitään hätää ei ole. Tämä on ihan normaalia. Minulle ainakin.”

Luna jatkaa siivoamista jo hieman rauhallisempana. Pian alakerta alkaa näyttää asuinkelvolliselta: lattia on puhdas, roskat taiottu kadoksiin ja palojälkiä puhdistettu pois seinistä ja huonekaluista. Pöydällä lojuvia papereita Luna ei lähde järjestelemään, sillä ei tiedä miten niiden pitäisi olla, mutta lian hän loitsii pois. Kun hän on tyytyväinen työnsä jälkeen, hän menee keittämään teetä. Teenlehtivaraston vieressä on muutamia pulloja alkoholia. Luna päättää lorauttaa teehen hieman tuliviskiä, josko se auttaisi molempia hieman rentoutumaan ja ehkä jopa saisi Bartyn avautumaan hänelle. Aseteltuaan höyryävät kupit olohuoneen pöydälle, Luna istuutuu Bartyn viereen. Heidän reitensä koskettavat toisiaan, mikä saa molemmat hätkähtämään. He tietävät, että työtovereiden ei sovi olla näin lähekkäin, mutta kumpikaan ei tee elettäkään siirtyäkseen kauemmaksi. Luna on ensimmäinen, joka juo teetään.

”Oletko kuullut sielun sairauksista?” Luna kysyy.
”En. Miksi kysyt? Mitä ne ovat?”
”Jästit ovat sitä mieltä, että sielukin voi sairastua. Tai no, jästit puhuvat yleensä mielestä, mutta minusta ne ovat sama asia.”
”Mitä hölynpölyä… Uskot moniin erikoisiin asioihin, mutta et kai todella usko tuollaiseen jästien paskaan?”
”Äitini tapasi tutkia niitä”, Luna jatkaa loukkaantumatta. ”Hänen sielunsa oli sairas. Ainoastaan jästit osasivat auttaa häntä. Löysimme erään jästien parantolan, joka on keskittynyt nimenomaan velhojen sielujen auttamiseen. Käyn siellä aina välillä tervehtimässä potilaita, jotka joutuvat asumaan siellä.”
”Mihin sinä pyrit tällä?”
”Etköhän sinä ole jo arvannut.”
”Yritätkö sanoa, että… olen sairas?”
”Yritätkö sanoa, että et ole?”

Tuohon Barty ei osaa sanoa mitään. Kai hän nyt itsekin tietää, ettei hän ole aivan… tavallinen. Kyllä hän on aiemminkin tuntenut ihmisiä, jotka näkevät harhoja; ihmisiä jotka satuttavat itseään tahallaan ja ihmisiä, jotka jostain syystä eivät vain tunnu kestävän mitään. Sellaisia on kuolonsyöjissä ja sellaisia oli hänen koulutovereidensa joukossa ja nuoruuden ajan ystäväporukassaan ja kaikkialla. Bartykin on sellainen. Kyllä hän tietää. Mutta jos hän myöntäisi itselleen tai kenellekään olevansa sairas tai jollain muulla tapaa viallinen, hän joutuisi hakemaan apua tai vähintäänkin kuuntelemaan tarjouksia avusta, eikä hän kaipaa sitä. Hän ei kaipaa taikka tarvitse mitään. Keneltäkään. Hän tahtoo vain olla rauhassa, selviytyä itsekseen.

Lunan kylki hänen omaansa vasten hohkaa lämpöä. Lunan kylkiluut eivät tunnu puseron läpi. Bartyn iho on viileä eikä hän osaa olla värähtämättä tuntiessaan toisen elämänilon ja hyvän sydämen lyönnit rummuttamassa hiljalleen pulssipisteitä. Luna katsoo häntä hymyssään varmasti miljoona eri tunnetta tai enemmänkin, tai sitten vain yhtä niin paljon, ettei sen määreelle ole olemassa lukuakaan. Äärettömästi. Luna välittää äärettömästi.

”Ehkä olenkin”, Barty saa viimein sanotuksi. ”Mutta mitä väliä sillä on?”
”Minulle sillä on väliä”, Luna sanoo hiljaa ja koskettaa Bartyn käsivarren vastikään umpeutuneita arpia. ”Anna minun auttaa. Kerro mikä mieltäsi painaa, niin voidaan yrittää korjata se.”

Barty joutuu puremaan poskeaan estääkseen kyyneliä valumasta ulos. Hän ei pysty tällaiseen. Hän ei ymmärrä, miten kukaan voi koskaan pystyä. Hänen sisäinen avaruutensa on vasta alkanut muotoutua uudestaan, sinne on alkanut kerääntyä vety- ja happiatomeita. Nyt Luna tahtoo jo alkaa rakentaa asteroideja, planeettoja, elämääkin. Mutta ei Bartyn kuulu elää. Hänen kuuluu totella herraansa, pysyä hengissä Pimeyden lordia varten, sitä ainoaa, jota hän –

”Et sinä pysty siihen”, Barty sanoo ja vetää kätensä pois Lunan otteesta. Hän nousee ylös ja menee avaamaan ulko-oven yrittäen viestiä Lunalle, että tämän olisi aika lähteä. ”Kiitos teestä. Ilmoitan, kun työsi jatkuu. Maksan palkkasi kuitenkin ajallaan, älä siitä huoli.”

Luna tietää, ettei hän voi tällä hetkellä tehdä muuta kuin noudattaa toisen sanatonta kehotusta ja häipyä. Hän tahtoisi pystyä parempaan, hän tahtoisi avata sen simpukan, jonka sisään Barty on sulkeutunut, vaikka sitten väkisin sorkkaraudalla vääntämällä. Mutta hän tietää, että nyt ei ole sen aika, eikä hänellä ole sopivia keinoja siihen. Silti, kun hän astuu ulos talosta hyvästeltyään toisen, hän päättää auttaa toista keinolla millä hyvänsä. Hän on menettänyt oman äitinsä samanlaiselle sairaudelle. Hänellä ei ole aikomustakaan menettää ketään muuta samalla tavalla.

*

”Hyvää päivää.”

Psykiatrisen vastaanottokeskuksen aula on tilava ja tuoksuu kahvilta, jota työntekijät ovat keittäneet kello kahdentoista taukoaan varten. Aulan pienessä kopissa muovi-ikkunoiden takana istuva nainen tervehtii Lunaa kuin vanhaa tuttua, jollainen Luna onkin, sen verran monesti hän on tuossa paikassa vieraillut.

”Hei, Luna”, nainen, nimeltään Patricia, vastaa. ”Et olekaan aikoihin käynyt. Olivia on ehtinyt jo kysellä perääsi, hän niin rakastaa vierailujasi.”
”Kerro hänelle, että tulen käymään heti kun pääsen”, Luna sanoo. ”Mutta tänään minulla on asiaa tohtori Ramirezille. Onko hänellä vapaata?”
”No, hän on nyt kahvitauolla, mutta kaikki viikon ajat ovat jo varattuja. Onko asiasi kiireellinen?”
”On. Se koskee erästä… ystävääni”, Luna kertoo. ”Hän on todella huonossa kunnossa.”
”Noita tai velho, oletan?”
”Mm, hän on velho, ja oikein taitava onkin. Mutta hän on myös todella itsepäinen. Tiedän, ettei hän vapaaehtoisesti tulisi tänne.”
”Ehdotatko pakkohoitoa? Luulin, että vastustat sellaista.”
”Ajattelin vain, että…” Virke pysähtyy Lunan huulille. Ei hän oikeastaan tiedä, mitä edes on ajatellut. Mitä hän tästä paikasta hakee. Hän ei pystyisi koskaan pakottamaan ketään hoitoon, hänestä koko konsepti on inhottava, eivätkä tämän sairaalan työntekijät pystyisi tekemään sitä muutenkaan, Barty on sen verran arvaamaton velho, että pakkohoidon yrityskin pistäisi työntekijät hengenvaaraan. Apua Luna tarvitsee. Apua, jotta pystyisi auttamaan Bartya. Onko siinä järkeä? Mistä hänelle edes olisi apua? ”En tiedä. Haluan vain, että hän voisi paremmin.”
”Menepä tuonne odotustilaan. Minä soitan tohtorille ja ilmoitan, että olet täällä. Olen varma, että hänellä on jonkinlainen ratkaisu”, Patricia lupaa ja nostaa puhelimen korvalleen. Luna nyökkää ja menee odotustilan sohvalle istumaan.

Tohtori Ramirezilla ei kestä kauaa ilmaantua paikalle. Hän astuu ulos huoneestaan kahvikuppi vielä kädessä höyryten. Hän ei kuitenkaan vaikuta ärtyneeltä, päinvastoin, hän toivottaa Lunan tervetulleeksi lämpimästi hymyillen. Luna on aina pitänyt tohtori Ramirezista. Tämä on asiallinen, kilttiluontoinen mies, jonka mustat hiukset ovat aina hivenen kiireestä pörrössä. Tohtori on todellakin aina kiireinen. Hän on Britannian ainoan velhoille tarkoitetun psykiatrisen poliklinikan ainoa lääkäri, ja vaikkei asiakkaita paljoa olekaan, hän joutuu hoitamaan kaikki yksin kahden psykologin ja yhden sairaanhoitajan avustuksella. Silti hän yrittää luoda kalenteriinsa tilaa jokaiselle apua tarvitsevalle. Tohtori Ramirez suhtautuu työhönsä todella intohimoisesti, mitä Luna arvostaa. Luna muistaa tohtorin olleen samanlainen jo hänen lapsuudessaan: tohtori oli hänen äitinsä hyvä ystävä ja yritti myös parhaansa hoitaa äidin sielun terveyttä. Vaikka äiti lopulta tappoi itsensä, Luna ei syytä tohtoria. Miehen ansiosta äidillä oli hyviäkin hetkiä. Ja niin kamalaa kuin se onkin, Luna oppi, että kaikki sielut eivät vain ole pelastettavissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kannattaisi yrittää.

”Mikäpä sinut tänne tuo?” tohtori kysyy puhdistaen silmälasejaan violetilla liinalla. ”Patty kertoi, että ystävälläsi on vaikeaa. Kertoisitko tarkemmin tilanteesta?”

Ja Luna kertoo. Kaikesta, minkä on nähnyt ja siitäkin, mitä ei ole. Myrskyistä ja palojäljistä, arvista ja avuttomuudesta ja niistä näkymättömistä olennoista, jotka eivät jätä Bartya rauhaan kotonakaan. Hän jättää mainitsematta vain muutaman seikan, joilla ei tohtorille olisi merkitystä, ja joiden tarkoituksesta hän ei itsekään ole selvillä. Luna ei ole kertonut kellekään, kuinka hänen sydämensä pakahtuu joka kerta, kun hän kuulee Bartyn nauravan, eikä siitä, kuinka miehen tummien silmien suru on myös Lunan surua ja kuinka Luna ei juuri nyt haluaisi mitään niin paljoa kuin sytyttää sen surun keskelle toivon liekin, antaa sen palaa edes kotvasen aikaa.

”Hmm”, tohtori hymisee Lunan kerrottua ja jättämättä kertomatta asiansa. ”Tapaus vaikuttaa akuutilta. Hän siis on vaaraksi itselleen?”
”Niin”, Luna vastaa.
”Voinen varata kotikäyntiajan viikonlopulle, lauantaina aamupäivällä kalenterissani on tyhjää. Ilmoita hänelle, että olen tulossa kello yhdeltätoista. Onnistuuko?”
”Eikö häneltä pitäisi kysyä ensin?”
”Kertomasi perusteella hän kieltäytyisi. Ei huolta, olemme ennenkin käyneet tapaamassa taikaväkeä, jonka luotto meidän taiattomien hoitomenetelmiin on minimaalinen, mutta olemme onnistuneet vakuuttamaan useita menetelmistämme. Tämä on vain kokeilukäynti, se ei sitouttaisi häntä mihinkään. Me vain juttelemme ja juomme ehkä kupposet teetä. Pahinta, mitä hän voi tehdä, on kaikkoontua ennen kuin ehdin paikalle, eikö niin?”

Lunan tekee mieli vastata, että ei ole. Että Barty voisi tehdä jotain paljon kamalampaakin. Mutta toisaalta Luna on oppinut, ettei Barty syyttä käyttäydy väkivaltaisesti ketään – edes jästejä – kohtaan (ainoastaan itseään). Luna tietää, että mies tapaa säästää ikävämmät puolensa Pimeyden lordilta saamiaan tehtäviä varten, ja hän uskoo saavansa toisen vakuutettua tapaamisen tärkeydestä ennen lauantaita. Ehkä. Omatunto huutaa Lunan päässä, syyttää ja sylkee kuin vihainen katukissa. Luna ei kertonut tohtorille mitään Bartyn historiasta murhan ja kiduttamisen parissa, eikä Luna ole typerä. Hän tietää, että antamalla tohtori Ramirezin uskotella, että pahin, mihin Barty kykenee, on tapaamisen väliin jättäminen, hän asettaa tohtorin mahdollisesti vakavaan vaaraan. Mutta mitä muutakaan hän voi? Hyväsydämisinkään tohtori tuskin vapaaehtoisesti menisi tarkastamaan murhaajan kuntoa. Lunalla ei ole muita vaihtoehtoja kuin luottaa ja toivoa ja jättää huomiotta se ääni, joka sanoo Lunaa sokeutuneeksi.

”Tehdään näin”, Luna vastaa ja hymyilee hivenen väkinäisesti. ”Olen lauantaina paikalla varmistamassa, ettei hän lähde mihinkään.”
”Hienoa. Nähdään silloin.”

*

”Kuule, etkö voisi harkita –”
”En.”
”Mutta –”
”Ei.”
”Haluan vain –”
”Auttaa, niinkö? No, ei tarvitse.”
”Tarvitseepas!”
”Olen eri mieltä.”
”Et ole kunnossa –”
”Ihan sama. En ole heikko, Luna.”

Läimäys.

Barty nostaa käden poskelleen ja tuijottaa Lunaa silmissään hienoinen yllättyneisyys. Hänen sydämensä hakkaa. Hän tietää menneensä liian pitkälle.

”Loukkaa itseäsi niin paljon kuin haluat, mutta äitiäni et loukkaa”, Luna sanoo. Lunan silmät leimuavat harmaata tulta. Niille ominainen tyyneys on vaihtunut joksikin intensiiviseksi.
”En tarkoittanut…”
”Jos mielestäsi ihmiset, jotka hakevat ongelmiinsa apua ovat heikkoja, tarkoitat myös äitiäni.”

Siihen ei Barty osaa vastata mitään. Hän on edelleen shokissa siitä puhtaasta raivosta, joka Lunasta hohkaa. Hän ei olisi osannut aavistaakaan, että toinen pystyisi tuollaisiinkin tunteisiin, noin… intohimoisiin ja kaiken tieltään korventaviin. Barty on sentään Britannian yksinvaltiaan luotetuimpia palvelijoita, korkeassa asemassa, ja silti hän tuntee itsensä kovin pieneksi ja vähäpätöiseksi nuoren entisen koruompelijan edessä. Vaikka Luna on heistä se viisitoista senttimetriä lyhyempi, Bartysta tuntuu kuin hän katsoisi toista ylöspäin. Tunne muistuttaa häntä kovasti lapsuudesta. Jälleen kerran hän on se pieni poika, joka ei pysty häpeältään sanomaan sanaakaan, ei edes äännettä.

Eikä hän osaisi mitään sanoa, vaikka pystyisikin. Ei hän osaisi selittää, mitä hän oikeasti tarkoitti. Sillä hän ei todellakaan tarkoittanut halventaa Lunan äitiä tai ketään muutakaan, jolla on samankaltaisia kokemuksia. Ei avun pyytäminen tee kenestäkään huonompaa ihmistä tai heikkoa, ei Barty tosissaan niin ajattele. Se vaan, kun hänelle standardit ovat korkeammat. Hänen ei sovi itkeä tai murehtia tai olla huonossa kunnossa. Kuolonsyöjällä ei ole aikaa muuhun kuin mestarinsa palvelemiseen päivästä tunnista minuutista sekunnista toiseen. Bartyn kuuluisi olla kiitollinen, että hän sentään saa levätä toisinaan. Ei mestari ole hänelle sitäkään velkaa. Ei. Barty on mestarilleen velkaa koko elämänsä, sielunsa, kaikkensa. Mestari on antanut Bartylle syyn olla olemassa. Sitä hän ei koskaan unohda. Jos mestari saisi tietää, että Barty edes harkitsisi käyvänsä jollakin jästien parantajalla… Mestari vihaa jästejä ja Bartynkin kuuluu vihata jästejä, niin. Joten Lunan ehdotusta ei kannata edes kuunnella.

Kuin lukien toisen ajatukset, Luna päättää takertua viimeiseen oljenkorteensa ja sanoo: ”Kai sinä ymmärrät, että sinusta on paljon vähemmän hyötyä Pimeyden lordille, jos voit huonosti?”

Tämän jälkeen Lunan ei tarvitse odottaa montaakaan minuuttia saadakseen sen, mitä tuli hakemaan.

”Okei, minä… minä näen sen jästin. Huomennako se oli?”
”Yhdeltätoista. Älä nuku pommiin.”
”Hah, hyvä vitsi.”


A/N: Pari juttua vielä! Yks: tää osa oli mulla valmiina viimeistä kohtausta vailla, ja sen kirjoitin tässä nytten, ja koen et oon vähän ruosteessa, toivon ettei se hirveästi näy. Kaks: mun fanonissa velhomaailma on ihan kujalla mitä tulee mielenterveyteen - Pottereissa nähtiin tasan semmoinen vanhanaikainen "hullujen huone" Mungossa, siksi tämä jästihommeli. Vaikka tilausta ois kyllä hyville psykiatreille myös velhoyhteisössä ihan Pottereiden protagonistista alkaen, hahhaa.
« Viimeksi muokattu: 25.01.2019 03:48:43 kirjoittanut Orca »
leipää ja perunasoppaa

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Olipa hienoa huomata, että tähän on tullut jatkoa! <3 Varsinkin kun luvun sävy oli loppua kohden jotenkin, en nyt tiedä onko toiveikas oikea sana, mutta se miten Luna pyrki määrätietoisesti löytämään Bartylle apua, ja tämä suostui jopa ottamaan sen vastaan - vaikkakin asemaansa kuolonsyöjänä vedoten, eikä Lunakaan ollut täysin rehellinen tohtorille.... Kaikki harmaan sävyillä tasapainottelu on jälleen tosi kiehtovaa tässä ficissä. Lunasi on kyllä niin ihana, voisin lukea hänestä loputtomasti. Hänen huolensa ja epätoivonsa luvun alussa oli todella käsinkosketeltava, ja silti ennen pitkää saapui uusi päivä ja hän pysyi periksiantamattomana. Ja miten Barty omalla kömpelöllä tavallaan huolehtii Lunan jaksamisesta, vastavuoroisesti. Ää, nämä kaksi! Olet luonut heidän dynamiikastaan ihan hirmu kiehtovan ja hauraankauniin ja surullisen, miten molemmat ovat jotenkin ihan tietyllä tapaa tietoisia toisistaan. Ja vaikka kokonaisuudessa on paljon rumaa ja synkkää, niin sellainen jonkinlainen pehmeys on silti mukana. Kaikki tällainen:

Lainaus
Lunan kylki hänen omaansa vasten hohkaa lämpöä. Lunan kylkiluut eivät tunnu puseron läpi. Bartyn iho on viileä eikä hän osaa olla värähtämättä tuntiessaan toisen elämänilon ja hyvän sydämen lyönnit rummuttamassa hiljalleen pulssipisteitä. Luna katsoo häntä hymyssään varmasti miljoona eri tunnetta tai enemmänkin, tai sitten vain yhtä niin paljon, ettei sen määreelle ole olemassa lukuakaan. Äärettömästi. Luna välittää äärettömästi.
Lainaus
Luna ei ole kertonut kellekään, kuinka hänen sydämensä pakahtuu joka kerta, kun hän kuulee Bartyn nauravan, eikä siitä, kuinka miehen tummien silmien suru on myös Lunan surua ja kuinka Luna ei juuri nyt haluaisi mitään niin paljoa kuin sytyttää sen surun keskelle toivon liekin, antaa sen palaa edes kotvasen aikaa.

Silti, yritän tässä parhaani mukaan henkisesti valmistautua mahdolliseen tragediaan... :-[ Tykkäsin tässä luvussa todella paljon myös siitä, miten käsittelit mielenterveysongelmia ja niitä osana Potter-maailmaa. Ylipäätään, että Bartyn ongelmat ihan oikeasti nimettiin mielenterveysongelmiksi ja että Luna halusi etsiä niihin apua psykiatrin kautta. Olit tuonut sen kaiken tähän ficciin tosi uskottavasti mielestäni. En yhtään uskalla ruveta arvailemaan, mihin suuntaan tämä tästä kehittyy ja miten Barty tulee tohtorin käynnin kokemaan, mutta odotan sitä mielenkiinnolla. Kiitos paljon luvusta!
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

idairara

  • Hellfire Queen
  • ***
  • Viestejä: 27
  • cherry coke
Tämä on tosi mielenkiintoisesti ja vangitsevasti kirjoitettu. Aion kirjoittaa pidemmän kommentin kunhan on enemmän aikaa (ja mieluiten silleen, ettei ole valvottua yötä takana, hups), mutta pistän nyt jotain pientä tähän kun se todellakin sen ansaitsee. Luin tämän ensimmäisen kerran joskus muutama vuosi sitten kun en vielä omistanut tunnuksia ja tykkäsin hirmuisesti. Paritus ei ole sellainen joka rehellisesti sanottuna olisi käynyt itselläni edes mielessä, mutta sepäs toimii yllättävän hyvin! Mulla on joku kiintymys rikkinäisiin ihmisiin jotka löytävät toisensa, myönnän <3 Jos vain suinkin on inspistä kirjoitella lisää niin tässä olisi yksi lukija :)
Bannu © Ingrid