Ficin nimi: Fiksusti ja coolisti
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Gravity Falls
Ikäraja: S
Mukana: Dipper & Wendy
Genre: Slice of life
Summary: Samperi, mistä hän olisi voinut muistaa, että Leijonakuningas saattoi sillä lailla herättää samaan aikaan iloa ja haikeutta.
A/N: Tuo Wendyn kertoma juttu alakouluaikaisesta kaveristaan on peräisin erään tosielämän kaverini kertomuksesta. xD Osallistuu haasteisiin Arkifest II ja Animaatioiden taikamaailma.
***
Dipper oli luullut oppineensa jo kesälomansa ensimmäisinä päivinä Gravity Fallsissa suunnilleen kaiken olevan mahdollista. Sen tosiasian lisäksi monikaan asia ei loppujen lopuksi ollut sitä miltä näytti. Tilanteiden lopputuloksesta oli hankala saada selkoa, ja sekös vasta häiritsikin. Dipper kaipasi analysoitavakseen vakioituneita kuvioita ja yhtälöitä.
Hän oli esimerkiksi kuvitellut Wendyn kanssa vaihtamansa rakentavan, ratkaisevan ja tunteita kouraisseen keskustelun lopettavan kaiken maailman kiusallisuuden heidän välillään. Kaiken piti olla siitä eteenpäin mutkatonta, mutta Wendyn läsnäolo sai Dipperin hengityksen yhä hieman vaivalloiseksi ja mielikuvituksen laukkaamaan. Väkisinkin sitä kiinnitti huomiota omaan käyttäytymiseensä, jos Wendy kerran piti häntä fiksuna ja coolina tyyppinä.
Fiksusti ja coolisti Dipper sitten käänsi päänsä sivuun ja oli pyyhkivinään nuhaista nenäänsä, vaikka hänen kostuneet silmänurkkansa olisivat kaivanneet huomiota enemmän.
”Hmh, en edes muistanut, että tämä oli näin hyvä”, Wendy tokaisi, kun Leijonakuninkaan lopputekstit putkahtivat läppärin näytölle. ”Näin tämän joskus ihan pentuna viimeksi...”
”Mmm, olihan se todella jotain...” Dipper kommentoi kuulostaen puhuessaan ihan tukkoiselta. Mieluummin hän olisikin ottanut kunnon räkätaudin kuin sellaisesta pahuksen tunne-elämyksestä koituneen reaktion. Samperi, mistä hän olisi voinut muistaa, että Leijonakuningas saattoi sillä lailla herättää samaan aikaan iloa ja haikeutta. Wendy oli bongannut sen Mabelin mukaansa ottamien elokuvien joukosta, eikä Dipperillä ollut ollut mitään syitä olla myöntymättä ehdotukseen. Suunnilleen kolmasosan leffasta katsottuaan pieni katumus oli löytänyt tiensä koputtelemaan takaraivoa.
Sen oli pitänyt olla suunnilleen täydellistä: he kaksi ullakkohuoneessa vierekkäin makoilemassa sängyllä leffa nenän edessä, kaikki epäselvyydet ratkaistuna ja tilaa rakentuneena vilpittömälle ystävyydelle, jonka puitteissa toiselle saattoi näyttää heikommankin puolensa. Se piti oikeastaan paikkansakin, mutta ei Dipper silti olisi välittänyt myöntää sulaneensa sillä tavalla Disneyn piirretylle. Mabel oli ehkä ainoa, kenen seurassa hän ei olisi vaivautunut välttelemään katsekontaktia, mutta olisi hän silti varautunut siskonsa hellään kiusoitteluun hammasta purren.
”No mitä, vetikö hiljaiseksi?” Wendy hymähti kallistaen päätään uhkaavasti hänen puoleensa. ”Kaikki okei, hemmo?”
”Juu, toki”, Dipper sanoi pahimman liikutuksen kirmatessa viimein ohitse, mutta hänen kauhukseen se havaittiin silti.
”No hei, sen kuin tirautat parit kyyneleet, jos siltä tuntuu! Turha ujostella mitään!” Wendy virkkoi pukaten häntä hartiaan.
”Ei, en mä sitä!” Dipper kiirehti sanomaan. ”Enkä mä sillä tavalla mitään tirautellut! Tai siis, öh, tämä nyt oli vain piirretty...”
”Kuule, tunteiden näyttäminen leffoille on ihan ok, olivat ne sitten piirrettyjä tai eivät”, Wendy totesi ja nykäisi pilailevasti hänen lippiksensä lipan vinoon. ”Oikeastaan mä vähän kadehdin, miten herkemmät tunteet tulee esiin joiltain niin luonnostaan. Itsellä se on vähän harvinaisempaa settiä.”
”On vai?” Dipper naurahti asettaessaan lippiksensä takaisin ojennukseen.
”Mmm, niin voisi sanoa. Ja mitä tulee Leijonakuninkaaseen, mulla oli ala-asteaikoina yksi kaveri, joka pillitti kirjaimellisesti koko leffan alusta loppuun. Se oli jo aika karmivaa.” Wendy kurtisti kulmiaan muistellessaan.
”Täh? Miten voi itkeä koko Leijonakuninkaan ajan?”
Wendy naurahti päätään pudistellen. ”Se meni siten, että hän itki jo valmiiksi ennen surullisia kohtia, sitten totta kai niiden aikana, ja lopuksi vielä muistellessaan niitä uudestaan. Joten turha huoli, Dipper, sun reaktiosi ei häiritse vähääkään.”
Dipper ei voinut kuin hymähtää takaisin. Wendy todella hallitsi piristämisen taidon.
”Sitä paitsi”, Wendy hykersi, ”olisit nähnyt, miltä Robbie näytti, kun me katsottiin Titanic.”
”Hmph, voi Robbieta”, Dipper tokaisi tiedostaen kuulostavansa aika pöljältä. ”No, ylipäätään mä en oikein ymmärrä, miksi Titanicista vouhotetaan niin paljon.”
Wendy katsahti häntä arvioiden. ”Jäbä, oletko sä koskaan nähnyt Titanicia?”
”No öh... en? Olisiko pitänyt?” Dipper virnisti hermostuneena.
”Siinä tapauksessa mä niin tiedän, mitä me tiirataan seuraavalla kerralla.”
”Mä kun luulin, että olisi mun vuoro valita leffa”, Dipper heitti kulmiaan kohotellen.
”Siitä vain, kieltäytyäkin saa, jos kanttia piisaa”, Wendy virnisti, ja Dipperin sydän jätti tahattomasti lyönnin väliin sitä aurinkoista hymyä tapittaessa.
”Nääh, sanotaan mieluummin niin, että multa löytyy kanttia istua alas katsomaan se leffa”, Dipper tarkensi, vaikka samalla hänestä tuntui, että hän tuli asettaneeksi itsensä jonkinasteiseen liemeen Wendyn huvittuneen myhäilyn nähdessään.
Oli miten oli, Titanic ei kuulostanut Wendyn ehdottamana niin luotaantyöntävältä kuin olisi luullut.
