Kirjoittaja Aihe: Harmaata | K11 | Daniel & Markus | angst, hurt/comfort | shotti pew pew  (Luettu 1129 kertaa)

Auro

  • ***
  • Viestejä: 1 837
    • tumblr
Kirjoittaja: Auroora

Ikäraja: K11
Genre: angst, hurt/comfort, se on dani niin kyllähän te tiiätte.
Hahmot: Dani ja Markus

A/N: uhhh. uhh. hhhh. tämä lähti liikkeelle tuossa muutama päivä sitten, kun aloin selvittää Markuksen tuntoja Sokerisiivelle (tai oikeastaan Sokrun kanssa, vertaistuki a+) ja srsly laitoin Sokrulle viestin: "minun päässäni on tällä hetkellä sellanen MITES DANI JA MARKUS NIINKO OIKEESTI SITTEN". Siitä päästiin siihen, kuinka Markus ja Dani ois kuumia yhdessä, mutta kuinka se ei toimisi ollenkaan ja Dani vain särkisi Markuksen sydämen ja ihan oikeesti, entäs Juuse. Mutta perinteisesti, Sokru käytti kiristystä! ja vilppiä! (loppupeleissä tosin aika vähän, oon helppo) ja lopputuloksena on........... tämä. Mutta siis, ette edes tiedä, kuinka paljon nautin kirjoittaa oikeasti angstia oikeen kunnolla eka kerran Jään jälkeen. Vaikka Markuksesta höpöhöpön kirjoittaminen on ihan ookoo ja tekstiä tulee vähän liiankin paljon (syy, miksi Pikkulintujen jatkossa kestää), oon kyllä oikeasti ennen kaikkea angstin kirjoittaja. Minua vähän jännittää julkaista tätä haha, vaikka ei tämä nyt ole niin vakavaa.
Tämä tapahtuu vähän reilut 2,5 vuotta Jään (K15) jälkeen ja vajaat pari vuotta ennen Kevättä (S).




Harmaata

Daniel rämpyttää ovikelloa, ääni jää kaikumaan tyhjään rappukäytävään, prr-prr prrrr p-p-prr-inng. Oven nimilaatassa lukee edelleen Kajanen, taloyhtiö – tai vain Markus – ei ole vieläkään hoitanut sitä kuntoon, se on ollut Kajanderin sijaan Kajanen jo kuukausia. Markuksella kestää Danielin makuun liian kauan tulla avaamaan, rappukäytävän ikkunasta näkyy harmaa, painava taivas, Danielia vituttaa ja harmittaa ja tuntuu tukehtumiselta.

Ovi avautuu naksahtaen lukosta.

“Älä raiskaa sitä kelloa”, Markus sanoo kaikkien normaalien ihmisten tervehdysten sijaan, se kuulostaa vähän koppavalta, siitä puuttuu sen normaali pehmeys, se on ollut sellainen viikkoja. Sillä on harmaa paita olkapäistä märkä ja vettä valuva tukka naamalla, se yrittää sukia sitä johonkin suuntaan päästäessään Danielia sisään.

“Sori”, Daniel murahtaa. Hänellä meinaa mennä hermot siinäkin, kun lenkkari ei ensimmäisellä yrittämällä solahdakaan kantapään yli, koko kroppa on täynnä milliä vaille palanutta sytytyslankaa, pikkuasiat saavat räjähtelemään nopeasti ja lujaa.

“Oot sä ihan ookoo?” Markus kysyy, sen kulmien välissä on ruttu.

“Vittu”, Daniel mutisee, lähinnä sille lenkkarille, joka ei irtoa. “En tiiä”, hän sanoo lopulta.

“Okei”, Markus sanoo hitaasti. “Mä laitan kahvin tippumaan. Avaa nauhat, onnistuu helpommin”, se lisää hymähtäen ja tökkää Danielia varpaalla pohkeeseen mennessään ohi.

Danielin ylpeys ei siinä hetkessä riitä kumartumaan ja avaamaan kengännauhoja, ja kun tarpeeksi kauan nykii, lenkkari irtoaa lopulta. Lenkkareiden sivut ovat kurassa, koko kesän on satanut ja pyöräillessä rapa lentää. Pitäisi pestä ne.

“Vittu, tuu nyt sieltä”, Markus huutaa keittiöstä, kuuluu kaappien kolinaa, vesihana. Eteisen peilistä Danielia katsoo kahdenkymmenenseitsemän ja puolen vuoden univelka, stressi, paidan kaula-aukon alta pilkottaa haalistuva mustelma. Lihaksissa tuntuu kylmillä lihaksilla juostu yksitoista kilometriä, unettomuus, poisjääneet venytykset, huono palautus. Hän on käynyt kaksi vuotta kouluja, jotta voi valmentaa muita, mutta perusasiat tuntuvat olevan silti hukassa.

Daniel menee olohuoneeseen, Markuksella on joku juttu kesken sohvalla, erilaisia papereita ja pehmeäkantisia kirjoja. Enempää tutkimatta Daniel kasaa kaikki yhteen ja heittää ne lattialle. Hän ei nyt jaksa.

Markus tulee kahvinkeitosta, se potkii papereita sivuun, istuu Danielin viereen. Siinä hetkessä Daniel tajuaa, että se on ensimmäinen kerta Jaanan hautajaisten jälkeen, kun Daniel näkee Markusta. Sisäelimissä vihloo.

“Ala laulaa”, Markus käskee. “Sä näytät aivan saatanan paskalta.”

“Tiiän”, Daniel vastaa, yrittää saada ääneensä jonkinlaista huumoria, keveyttä. Se epäonnistuu ja kuulostaa lähinnä kireältä, harmaalta, painavalta.

“Mikä rassaa?” Markus kysyy.

Daniel ei vastaa, hän ei tiedä mistä aloittaa. Hänen tekee mieli vastata kaikki, mutta se kuulostaa liian radikaalilta. Ei kaikki, jotkut asiat, sillä hetkellä useammat.

“Mä en jaksaisi alkaa pitää mitään ristikuulusteluja, joten villi veikkaus: Juuse?”

Daniel melkein naurahtaa. Mikä muukaan? Mutta sillä hetkellä, se ei ole ainoa.

“Sekin”, hän vastaa.

“Sekin”, Markus toistaa, painottaen jälkimmäistä tavua. “Mikä muu?”

Daniel kohauttaa olkiaan. Oikein vastaus olisi Markus, sen takia, senkin takia Daniel on siellä, mutta Daniel ei tiedä, miten sanoa se ääneen. Eikä hänen tarvitsekaan.

“Vähemmän villi veikkaus”, Markus huokaisee, uloshengitys on raskas. “Se, että mä muutan sadanviidenkymmenen kilometrin päähän?”

Daniel puree hampaita yhteen niin, että narskahtaa.

“Vittu, Dani.”

Paremmin ei voisi sanoa: vittu, Dani. Markus haroo sen märkää tukkaa ja kahvinkeitin porisee.

“Aloitetaan siitä Juusesta”, Markus sanoo, se ottaa paremman asennon. Danielin takahampaat narskuu. Hän on opetellut puhumista, mutta se on edelleen hankalaa. Mieluummin Daniel olisi sanomatta mitään. Varsinkin Juusesta. Vaikka Markus on tiennyt siitä vuosia, Danielista on omituista puhua siitä edelleen. Omituista, vaikeaa, mutta hän yleensä yrittää, vaikka tuntuu, ettei sanoja saa muodostettua, vaikka haluaisi.

“En mä ees vittu tiedä”, Daniel sanoo. Markus kohottaa kulmiaan, selvänä osoituksena siitä, ettei se riitä vastaukseksi.

“Yritä”, Markus kehottaa, se on melkein käsky teeskennellyn ymmärryksen takana.

Ja jokin siinä Markuksen kylmyydessä saa Danielin yrittämään.

“Voisi kuvitella, että kun meidän molempien duunien takia meillä pitäisi olla hyvä itsetuntemus, me ei silti vaan tajuta toisiamme koskaan.” Koskaan on vahva sana, mutta juuri sillä hetkellä Danielista tuntuu, että se on ainoa sopiva ajanmääre.

“Oon kanssa vähän miettinyt, miten te ootte niin idiootteja toistenne kanssa, vaikka muuten ootte ihan fiksuja”, Markus sanoo, huumori puuttuu.

“Sanopa se”, Daniel mutisee. “En mä vittu tiiä miks ees ylipäätään oon yrittänyt sen kanssa.”

Markus potkaisee Danielia sääreen, tarpeeksi kovaa, että sattuu. “Mitä vittua sä oikeen selität?”

Daniel työntää Markuksen jalkoja kauemmaksi. “Me ei just tällä hetkellä seurustella.”

Markus on hetken hiljaa. “Miten niin ette?” se kysyy, eikä se enää teeskentele. Se vaatii erouutisen, että se vahingossa löytää takaisin ja Daniel tunnistaa sen Markukseksi.

“No siten niin ei”, Daniel vastaa, sytytyslangat ritisevät liekkien alla.

“Miksi? Ja mistä lähtien?” Markus kysyy.

“Pari viikkoa sitten. Ei vaan toimi”, Daniel vastaa, syynä se, mitä hän on itselleen yrittänyt toistella. “Se haluu multa asioita, joita mä en voi sille antaa ja mä en jaksa enää yrittää.”

“Mikset sä oo sanonut mitään?“

Daniel naurahtaa. “Koska sulla on omat juttusi, eikä tää nyt oo ollut mikään kovin suuri yllätys.”

“Mitkä vitun jutut?” Markus puuskahtaa. “Ja jos sä aiot sanoa, että mutsi, niin älä. Koska mieluummin kuuntelen sun paskan parisuhteen kiemuroita kuin märisen kuollutta äitiäni.”

Daniel ei sano mitään. Jaanan kuolemasta tulee vasta kuukausi, Danielin mielestä se ei voi edes sanoa noin.

“Sulta puuttuu joku järki tosta sun hommasta nyt ihan oikeesti”, Markus sanoo, mutta se ei kuulosta suuttuneelta, enemmänkin säälivältä, se oksettaa Danielia. “Se, että mä satun olemaan paskana, ei tarkota sitä, että mä en vois kuunnella, jos sulla on jotain.” Markus huokaisee, kahvi on keittinyt, mutta se ei näytä kiinnostavan Markusta. “Helvetti, että sä vitutat mua aina välillä.”

“Kiitti”, Daniel sanoo, ääni pelkkää kitkeryyttä.

“Et viittis olla tollanen”, Markus pyytää. “Sä vitutat mua siksi, koska mä kaikesta huolimatta rakastan sua. Ja musta vähän tuntuu, että teillä on sama ongelma Juusen kanssa.”

Daniel melkein naurahtaa. “No en nyt tiiä onko se siitä kiinni.”

“Älä puhu paskaa”, Markus sanoo ykskantaan. “Ootteko kokeillu puhua?”

“Juuse jätti mut, että ei taida olla kauheesti puhumisesta apua”, Daniel sanoo. “Enkä oo ihan varma haluunko ees.”

“Hitto teidän kanssa”, Markus sanoo. “Tuu tänne.”

“Miksi?” Daniel on luullut, että hän vituttaa Markusta ja nyt se haluaa halailla. Daniel on solmussa kaikkien ihmisten kanssa, ehkä hänen aivoistaan puuttuu sellainen osanen, joka auttaisi häntä ymmärtämään muita ihmisiä.

“Koska sut on jätetty ja mun äiti on kuollut”,Markus tokaisee. “Tuu nyt.” Se on käsky, eikä Danielille jää valinnanvaraa.

Kaikista maailman ihmisistä Markus on aina ollut se, jolta Danielin on ollut kaikkein helpoin ottaa vastaan fyysistä läheisyyttä. Alusta asti Markus on ollut sellainen; kun jollakin menee surkeasti, se lopulta päätyy halailemaan, kun sanat loppuvat. Ja se on helvetin paljon helpompaa.

“Sitten on se toinenkin juttu”, Markus sanoo, toinen käsi Danielin ympärillä.

“En mä aio alkaa itkee sun perään, että älä mee”, Daniel mutisee. Markus naurahtaa.

“Pliis, voisit sä? Haluisin kokee sen”, se sanoo, sen äänestä kuuluu, kuinka se virnistää.

“En”, Daniel töksäyttää. “Mutta en mä silti haluais.”

“Tiiän”, Markus sanoo. “Enkä mäkään haluais.”

“Haluatpahan”, Daniel sanoo. “En mä oo tyhmä. Ja totta kai sä meet. Susta tulee vittu poliisi.”

“Jep”, Markus sanoo. Se on hetken hiljaa, Daniel tuntee sen sormet niskahiuksissaan. “Voisithan säkin muuttaa”, se sanoo sitten, sen sanoissa on alavireenä jotain harkitsematonta, Daniel yrittää olla huomaamatta kuristavaa tunnetta rinnassa.

“En mä kyllä voi”, Daniel vastaa. “Mun tulevat junnut on täällä.”

“Ja Juuse”, Markus lisää.

“No. Niin.” Totta kai sekin on osasyy, Juuse on ollut viimeiset neljä vuotta osasyynä liiankin moneen Danielin päätökseen.

“Kyllähän sä pärjäät, iso poika”, Markus sanoo, se vittuilee minkä kerkeää. Daniel ei jaksa vittuilla takaisin, vahingossa hän on aivan tosissaan.

“Pärjäät sä?“

“En oo ihan varma”, Markus naurahtaa.

“Yritä ainakin”, Daniel sanoo. Sen jälkeen pääsee huokaus, se tulee jostain syvältä, värisee. “Mä vaan –”, hän aloittaa, mutta loppu ei tule ulos. Markus ei sano mitään, sen sormet pyörii Danielin niskassa.

“Mua ahistaa, kun me ei koskaan nähä. Mä oon niin paska pitämään yhteyttä ja en tiiä, kai mä pelkään, että se jää päälle”, Daniel sanoo, on helpompi puhua, kun ei tarvitse katsoa Markukseen. Markuksen sormet pysähtyvät.

“Ai mitä? Et mä tyyliin unohtaisin sut?” Markus kysyy, se kuulostaa huvittuneelta. “Camoon. Vähän luottoa.”

“En mä ehkä sua epäilekään”, Daniel huokaisee.

“Ai sä aiot unohtaa mut?”

“No en aatellut.”

“Vaan?”

Danielia ei ole luotu puhumaan, vaikka hän haluaisi sanoa jotain, sanoja ei vain muodostu. Ihmekään, ettei Juusen kanssa toimi, vaikka Daniel kuinka yrittää, itseilmaisu jää vajavaiseksi.

“En mä tiedä”, hän sanoo.

“Sä et nyt kauheesti auta”, Markus sanoo, ei syyttävästi, enemmän ymmärtäväisesti, sen ääni on lempeä.

Danielia vituttaa, turhauttaa. Hän potee huonoa omaatuntoa siitä, kuinka ei osaa olla sellainen ystävä kuin haluaisi. Hän ei muista kysellä tarpeeksi, hän huomaamattaan unohtaa vastata yhteydenottoihin, hän keskittyy liikaa omiin asioihinsa. Eikä hänestä ole lohduttajaksi, kun vanhempia kuolee, eikä hän koe olevansa tarpeeksi läsnä.

“Eiköhän tää kuule tästä”, Markus sanoo, se yrittää havitella keveyttä, lopputuloksen on jotain muuta, haaleampaa. “Onhan tää ihan paska tilanne sikäli, että sä just muutit takasin hoodeille ja mä lähden melkeen samalla oven avauksella”, se sanoo, tuoden esille sen, jonka kaikkein eniten Danielia harmittaa.

Daniel ei osaa sanoa mitään, hän on melkein varma, että pystyy tuntemaan Markuksen sydämen sykkeen sen kyljestä.

“Musta tuntuu, että mä oon ollut jotenkin tosi omituisella tuulella viime aikoina”, Markus sanoo sitten, yllättäen. Daniel vaihtaa asentoaan, katsoo Markusta, jonka kasvot eivät avaa mitään.

“Miten niin?” Daniel kysyy, vaikka tietää miten niin. Mutta hän on ymmärtänyt sitä, kuka ei olisi siinä tilanteessa vähän omituinen.

“Kun tässä on tätä kaikkea, alkaa koulu ja on pitänyt hoitaa äitin jäämistöä faijan kanssa ja kaikki on vitun omituista. Ja sit sä meet eroomaan Juusesta etkä ees kerro siitä mulle. Jotenkin nyt kaikki vaan koko ajan muuttuu, enkä mä jotenkin pysy perässä ja kaikki on helvetin omituista.” Markuksen sanat tulee yhteen hengenvetoon, se pitää hetken tauon. “En haluaisi tähän päälle miettiä sitä, että jos tähän päälle meillekin nyt tapahtuu jotain.”

Danielin sisällä hajoaa jokin, särkyy palasia irti asti.

Ja ehkä siksi. Ehkä siksi, että Markus on siinä, ehkä siksi, että Juuse on jättänyt Danielin, ehkä siksi, että Danielin mielessä tulevaisuus on harmaata ja tummaa, ehkä vain siksi että hän pystyy, Daniel suutelee Markusta. Harkitsematta, lujaa, uskaltaen.

Daniel valehtelisi, jos väittäisi, ettei ajatus olisi käynyt hänen mielessään koskaan aikaisemmin. Tietenkin on, muttei hän ole koskaan ajatellut sen toteutuvan.

Eikä hän ole koskaan ajatellut, että Markus suutelisi takaisi, sen sormet Danielin hiuksissa liikkuvat, Danielin kurkusta pääsee ääni, jota hän ei itsekään tunnista. Ja vaikka järki sanoo ei, Daniel koskettaa Markusta. Samalla tavalla ja täysin eri tavalla kuin aikaisemmin, Markus tuntuu samaan aikaan vieraalta ja tutulta.

Sitä ei kestä pitkään, Daniel lopettaa sen minkä on aloittanut. Kun hän hengittää Markuksen kanssa samaa ilmaa, sisään, ulos, iskee paniikki. Ihmissuhteiden saralla Daniel on aina tiennyt olevansa vähän tyhmä, mutta nyt hän on osoittanut olevansa täysin idiootti.

“Oho”, Markus sanoo, samaan tapaan kuin olisi vain kompastunut kynnykseen.

“Vittu”, Daniel mutisee, vetäytyy kauemmaksi, suunnittelee pakomatkaa. Kokonaan hän ei pääse karkuun, Markus tarttuu kiinni olkavarresta ja pitää Danielin edelleen sohvalla.

Markus hymyilee, se tekee kaiken väärin. “Oonkin miettinyt, että koska lipsahtaa. Mutta niin paljon kuin mä susta tykkäänkin niin jospa ei oteta tavaksi.”

Danielille tulee tarve selittää. Helvetti, hän ei ole suunnitellut sitä, hänellä on tyhmä olo, eikä hän tajua miksei hän osaa käyttäytyä.

“En mä tarkottanut –”, Daniel aloittaa, mutta Markus keskeyttää hänet, se naurahtaa.

“Sehän se siinä onkin, kun mä tiiän ettet tarkottanut”, se sanoo. Sen sanoista paistaa läpi, että se ajattelee Juusea ja helvetti, Danielkin ajattelee.

“Etkä säkään tarkottanut”, Daniel sanoo, enemmänkin toivoo.

“En”, Markus myöntää. “Koska oishan se nyt ihan vitun outoa. Mutta tulipahan kokeiltua.”

Asia tulee mieleen vähän yllättäen, totta kai siinä tilanteessa. Danielia melkein naurattaa.

“Sillon kun mä olin lukion kakkosessa, olin aivan saatanan lujaa suhun kusessa jonkun vuoden”, Daniel kertoo. Markus tyrskähtää.

“Miksi vitussa?”

“Jaa-a, kuule, en tiiä”, Daniel sanoo. “Ehkä sä vaan olit oikeessa paikassa oikeaan aikaan.”

“Ai niin kuin äsken?” Markus virnistää.

“Haista vittu. Unohda”, Daniel puuskahtaa. “Perun sanani, en oo koskaan tykännyt susta.”

Markus vain nauraa. “Älä huoli, en mä kerro Juuselle.”

“Tuskinpa sitä kiinnostaa, vaikka kertoisitkin.”

Markus tuhahtaa, se on selvästi eri mieltä, mutta näkee selvästi parhaaksi vaihtaa puheenaihetta.

“Pitäiskö meidän juoda sitä kahvia, ennen kuin se palaa pohjaan?”

Sen takia Markus on Danielin paras ystävä jo toistakymmentä vuotta. Se tarjoaa Danielille kahvia vielä senkin jälkeen, kun Daniel sekoilee turhautumistaan, ahdistustaan, eron aiheuttamaa tyhjyyttään. Markus antaa anteeksi ja unohtaa ja lopulta se on aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

“Ala tulla”, Markus sanoo ja nousee sohvalta, ja koko heinäkuun ensimmäinen valonsäde tunkee väkisin pilviverhon välistä Markuksen olohuoneeseen.

Eiköhän se taas siitä.

« Viimeksi muokattu: 14.05.2018 10:29:16 kirjoittanut Auroora »

skápma alit lea johttán raddái
giehtalaga moai árraijain

Sokerisiipi

  • Teekuningatar
  • ***
  • Viestejä: 3 204
Kyllähän me molemmat tiedetään, että sä oisit kirjoittanut tän joka tapauksessa – kiristystä tai ei ;D Ja oon hyvin iloinen, että kirjoitit koska oh my!! Tää oli kyllä niin Dania, kun kaikki on perseestä, hermot on pettämässä ja kaikki on liian vaikeaa. Ja Markus ;__; Se on niin rikki, että mun sydän ihan särkyy. Markus kylmänä ja etäisenä on jotakin ennenkuulumatonta, vaikka tietysti se on sellainen, kun äiti on kuollut eikä siitä ole kauaakaan. Mut ihanasti Dani resonoi myös Markuksen pahaa oloa. Nää kaksi elää sellaisessa symbioosissa, että takuulla on kova paikka, kun toinen on muuttamassa heti, kun päästiin taas yhteen. Aww, Markus ois tahtonut Danin mukaansa, vooi ♥︎

Naureskelin vähän noiden keskustelulle tai pikemminkin Danin hyödyttömille vastauksille. Samaan aikaan tekisi mieli läimäyttää jäbää takaraivoon ja tokaista "yritä edes!" ja sit voisin kuitenkin halata sitä "noonoo, kyllä se siitä". Markuksen "vittu, Dani" tiivistää aika hyvin Danin olemuksen :D Toivottavasti Dani ja Juuse saa välinsä vielä kuntoon! Kyllähän ne rakastavat toisiaan, vaikka ovatkin sellaisia taulapäitä kommunikoimisen kanssa.

Nää kaks halailemassa ja Markuksen sormet Danin tukassa, mmm ♥︎♥︎♥︎

Vaikka tiesin, että ne tulee pussaamaan, yllätyin silti, kun se viimein tapahtui. Jätkien reaktiot olivat kyllä ihan mainioita:

Lainaus
Ihmissuhteiden saralla Daniel on aina tiennyt olevansa vähän tyhmä, mutta nyt hän on osoittanut olevansa täysin idiootti.

“Oho”, Markus sanoo, samaan tapaan kuin olisi vain kompastunut kynnykseen.

Molemmat lauseet saivat mut nauramaan, koska jep, Dani oot just vähän tommonen ja kynnykseen kompastuminen, loistava vertauskuva! :'DD

Ihanaa ja uskottavaa, ettei tästä tullut mitään kauheaa haloota et MITÄ JUST TAPAHTUI ULOS TÄÄLTÄ, DANI! Mut ei, ei Markus oo sellainen. Ihana Markus ♥︎ Se on niin ihana, lempeä ja chill. Ja se ymmärtää, että Dani on välillä tyhmä ja tekee ennen kuin ajattelee. Ja onhan se ymmärrettävää, että kun kaipaa lohtua ja läheisyyttä, luonnollisesti paras kaveri on se, jonka puoleen käännytään. Höpöt miehet.

Kiitos, tykkäsin hirmusti! ^^


sä saat mut tuntemaan et vaan meidän takii
taivas on purppuraa

nannu

  • ***
  • Viestejä: 375
Niin no, miksipä ei. Mutta ei sitten kuitenkaan ihan. Hyvä sekin. Ymmärrettävää, että tällaiselle harha-askeleelle etsii ja löytää selityksiä, mutta jäin miettimään, tarvitaanko niitä, ainakaan muista ihmisistä. Ja jos syitä nimeämällä Danielilla on Juuse, niin mikä Markuksen tekosyy suudelmaan vastaamiseen on :D Vaikka ei sellaista tosiaan tarvita. Ja jollei lähentely tunnu vastenmieliseltä, niin takaisin suuteleminen on kai ihan perus reaktio, vaikkei tunteet ihan sitä vastaavat olisikaan. Varmasti Markukselta ainakin.

Jaa pitäiskö sanoa jotain muustakin kuin suutelosta. Daniel olisi niin raivostuttava tyyppi (älä vaan sano, että hahmo perustuu tositapahtumiin :D), onneksi tekstinä myös rutistettava ja paijattava <3
Keskustelu on niin aitoa. Tuollaista se usein oikeasti on, paljon useammin kuin sellaista, että jokainen lausahdus olisi informatiivinen ja veisi keskustelua eteenpäin.

Tää oli oikein kiva ja sai ajattelemaankin aika paljon.

Auro

  • ***
  • Viestejä: 1 837
    • tumblr
Sokerisiipi: haha, syytän silti sinua, vaikka kuinka oisin kirjottanut tämän ilmankin! olen luonnostaan tällainen syntipukkien etsijä. Dani ja Markus kyllä on vähän välillä turhankin symbioosissa, tässä kohtaa on varmaan hyvä alkaa miettiä, missä menee sellaisen terveen ystävyyden raja ja milloin se on jo vähän huonolla tavalla läheisriippuvaista. NO. obviously DaniJuu on end game, mutta tuskinpa se nyt kenellekään tulee suurena yllätyksenä, että ne säätää, soutaa ja huopaa vielä Jään tapahtumien jälkeenkin. Kyllä ne saa. Kiitos kommentista (ja potkimisesta)!

nannu: voi että minuu naurattaaaaa, Danihan on minun hahmoista kaikkein lähimpänä minua itseäni. :--D oon ihan yhtä tyhmä, kun aletaan puhua tunteista ja fiiliksistä ja mieluummin oon vaan hiljaa. Ihan hyvä pointti tuo Markus ja no, suoraan sanottuna tekee vain mieli sanoa, että noooo c; sen saa jokainen miettiä itsekseen, että niin, mitähän sillä Markuksella voisi pyöriä päässä. Syyt ja puolustelut taitaa kuitenkin tuollaisessa tilanteessa olla se ensimmäinen, joka tulee mieleen (ainakin omalla kohdalla), vaikka oikeasti koko homman voi ohittaa pelkällä olankohautuksella. kiitos kommentista!

skápma alit lea johttán raddái
giehtalaga moai árraijain

Ripple

  • ***
  • Viestejä: 678
Tässähän menee mukavasti koko tääkin päivä kun vähän väliä luen näitä sun tekstejäs. Mutta joo. Olishan tää nyt hemmetti vieköön pitänyt tietää. Dani. DaniDaniDani arghh!!!! Miks oot tommone ihana kusipää tunnevammanen! Erositte sitten. Mahtaa Juuseen sattua vuodesta toiseen toi Danin touhuilu. En ihmettele Juusea, mutta suren silti että se jätti. Vitun Dani. Ja kun se kumminkin tykkää itekkin ihan täysillä Juusesta. Mitä vittua. Mun tekis silti vähän mieli halata Dania, miks se on niin hukassa. :'( Ja Juusea... pyääää.

Ton sun alkuspiikin luettuani vähän pissit housuissa lähin tätä lukeen. Mä en halua, että Markuksesta ja Danista tulee mitään. Kaverisuhteet on yhtä tärkeä asia kun rakkaussuhteet, ja Danilla ei vois olla parempaa ystävää ja sen täytyy pysyäkin ystävänä. Siks melkein raivosin mielessäni kun Dani pussas Markusta. Onneks sä kuitenkin pelastit tilanteen aika hyvin. Jos oikein ymmärsin niin se nyt kävi, mutta no big deal. Markus hoisi tänkin niin hienosti. Hyvä Markus!!!

Nyt vaan kun Dani sais ittensä vielä joskus kasaan ja olis mies ja taistelis Juusesta kerrankin. Juuse olis sen ansainnut.

Kiitos kun kirjoittelet näistä <3
"Forget the people from the past, there is a reason why they didn't make it to your future."

Auro

  • ***
  • Viestejä: 1 837
    • tumblr
Ripple: Dani on kyllä aika ihanalla tavalla tunnevammainen. :---D se on kinda koko sen hahmon pääpiirre, mistä kaikki kumpuaa, joten. ja as said, totta kai ne säätää ja asiat on hankalia varmasti siihen asti, että ne on eläkeellä ja Antonin ja Reben neljä kersaa on jo teinejä ja sitten nekin huokailee sitä, että miten toi Dani-setä ei nyt saa asioita kondikseen sen poikakaverin kanssa. :--Ddd
Ja nää sitten, joskus sitä vaan pussaa kaveriaan puolivahingossa (tai idk, ainakin mie oon pussaillut useammankin kaverin kanssa millon mistäkin syystä), eikä se 9 kertaa kymmenestä tarkota yhtään mitään. Ja Dani ja Markus on kuiten sieltä 16-17veestä asti ollut sellasia kiehnääjiä, että ei ihme jos lipsuu. Ja kyllä se Dani vielä tuosta nousee, lupaan. Kiitos kommentista!

skápma alit lea johttán raddái
giehtalaga moai árraijain