Suunnan muutoksia I K11, ( osa 1/? )

[Tuntematonn]

Nimi: Suunnan muutoksia
Kirjoittaja: Tuntematonn
Ikäraja: K11



Suunnan muutoksia


Osa 1

En yleensä ole meren äärellä. En yleensä seiso laiturilla ja anna merituulen puhaltaa hiuksiani. En yleensä anna punaisten hiusteni heilua ympäriinsä ja sotkeentua. En yleensä anna raikkaan kylmän ilman tulvia nenääni. Nyt kuitenkin teen niin. Ja ihmettelen, miksi en yleensä tee niin. Täällä minulla on niin vapautunut olo. En mieti mitään muuta, kuin sitä miten hyvältä minusta tuntuu. Juuri nyt. Täällä. Yksin.
  Kävelen rantaviivaa pitkin. Hiekka narskuu jalkojeni alla. Sekin tuntuu hyvältä. Pidän siitä syntyvästä äänestä. Se on rauhoittava ääni. Istun hiekalle. Se tuntuu pehmeältä allani. Käyn makaamaan. Annan koko painoni laskeutua hiekkaa vasten. Ensin pää, sitten hartiat. Hartioiden jälkeen keskivartalo, kädetkin. Lopulta jalat. Yritän rentouttaa mielenikin. Suljen silmät. Kuvittelen, että on kesä, että aurinko paistaa, että on lämmin. Voin melkein tuntea miten aurinko polttaa ihoani. Voin melkein kuulla veden loiskunnan kun ihmiset uivat siellä. Voin melkein kuulla äidit huutamassa lapsilleen. Melkein. Oikeasti kuulen vain ulvovan tuuleen ja ohi pyöräilevien ihmisten kirskuvat pyörän ketjut. Voin silti aina kuvitella. Kadota omaan pääni sisäiseen maailmaan aina, kun siltä tuntuu. Hiljentyä itse, vaikka ympärillä olisi kuinka meluisaa. Olla välittämättä muista ihmisistä. Välitän silti. Mietin mitä muut ajattelevat. Ajattelevatko he, että mitä minä teen? Että miksi minä yhtäkkiä suljen silmäni? Onko minulla kaikki hyvin?
  Silloin ajatukseni ovat ajautuneet takaisin todellisuuteen. Muistan että makaan kevättakki päällä kylmällä hiekkarannalla. Nousen suoraan seisomaan nopeammin kuin mihin kehoni oli valmis. Silmissä sumenee. Otan polvista kiinni ja hengitän syvää. Huono olo menee ohi. Vilkuilen ympärilleni. Näkiköhän kukaan? Ainoa elävä ihminen lähettyvillä on hot dog - pyörää ajava mies, joka keskittyy ajamiseen. Kukaan ei nähnyt. Huokaisen helpotuksesta. Jatkan taas kävelemistä.

***

"Lilyana! Et taaskaan kuuntele minua", ystäväni Mona sanoi kävellessämme koulun käytävää pitkin. Käännyin katsomaan, koska hän oli normaalista poikkeavasti käyttänyt koko nimeäni. Hän nauroi hämmentyneelle ilmeelleni. Kohotin toista kulmakarvaani ja tuhahdan. Siitä oli muodostunut lähes tavaramerkkini.
"Niin sitä vaan, että olen taas selittänyt sinulle puoli elämääni, etkä ole taaskaan kuunnellut", hän jatkoi saarnaamistaan , "joskus minusta tuntuu kuin katoaisit kokonaan, kun et reagoi ollenkaan mihinkään mitä teen ja kävelet vain puolisokeana eteenpäin pelottavasti katsomatta juuri minnekään ja..." Mona jatkoi puhumista ja minä vajosin jälleen omiin maailmoihini. Minusta puhuminen on yliarvostettua. Ihmiset puhuvat aivan liikaa. Minä en jaksa vaivautua
sellaiseen. Lähinnä ilmaisen itseäni tuhahduksilla ja silmien pyörittelyllä. 
"Lily! Katso taas sinä teet sitä! Voisitko edes esittää kuuntelevasi?" Monan hermot olivat koetuksella.
"Anteeksi", sanoin lyhyesti. Olimme tulleen koulun uloskäynnille. Napitin takkini ylimmät napit kiinni ja astuin raikkaaseen ulkoilmaan.
"Hyvää viikonloppua", sanoin lähinnä hyvittääkseni kuuntelemattomuuteni.
"Joo", hän vastasi jo paljon reippaammin, mistä oletin että tekoni on painettu villaisella.
  Jälleen minä kävelin. Käveleminen on niin paljon mukavampaa kuin puhuminen. Jos ihmiset kävelisivät yhtä paljon kuin puhuisivat, kaikki olisi paljon paremmin. Ylipainoisia ihmisiä olisi vähemmän, olisi paljon hiljaisempaa, minulla olisi seuraa kävellessäni. Niin minä sitten kävelin rauhallisesti kohti kotia.
  Kävelin ja kävelin. Omaan tahtiini. Rauhallisesti. Kävelin ja kävelin. Hengittelin raikasta ilmaa. Kävelin ja kävelin. Vedin keuhkoni täyteen kylmää ilmaa, pidin sitä hetken siellä ja puhalsin sitten ulos. Saavuin kotiin. Pihalla leikki lapsia. Heillä oli mielestäni hauskan väriset takit. Sinisiä, vihreitä, punaisia ja paljon muita värejä. Siristin silmiäni. Nyt näin vain värikkäitä pisteitä kiitämässä ympäri näkökenttääni.
  Hyppäsin sänkyyni ja kiemurtelin peiton alle. Siellä oli ihanan lämmin. Nappasin kirjan käteeni ja avasin sivun 274, jolle olin jäänyt. Aloin lukea.
  Kirja veti minut heti mukaansa, sylki syövereihinsä. Kirjan tapahtumat täyttivät pääni. En ajatellut mitään muuta kuin kirjaa. Minulle käy aina näin, kun luen hyvää kirjaa. Kirja sai minut nauramaan, itkemään ja pelkäämään. Samaistuin päähenkilöön todella paljon. Tunsin olevani hän. Rakastin sivuhenkilöitäkin.         
   Luin ja luin. Sana sanalta. Rivi riviltä. Sivu sivulta. En pystynyt lopettaa. Lopulta huomasin lukeneeni kirjan loppuun. Laitoin sen yöpöydälleni. Kirjan loppumisen jälkeen on aina todella tyhjä olo.

[Waulish]

Ihanan omaleimainen tarinanalku! Paljon lyhyitä, toteavia virkkeitä ja ajatuksiin uppoamista ja ikään kuin sellaista elämän aallokossa harhailua, toisen ihmisen elämään ja arkeen kurkistamista. Tästä ensimmäisestä osasta jäi minulle toisaalta vähän sellainen tunne, etten oikein saanut kiinni punaisesta langasta, mutta toisaalta taas sitäkin vahvempana jäi tunne, että näin sen ehkä kuuluu mennäkin! Rauhalliset hetken kuvaukset saavat minunkin oloni tyynen rauhalliseksi, enkä oikeastaan jää kaipaamaan mitään muuta. Ja kyllähän näinkin lyhyessä pätkässä tulee paljon ilmi kertojasta: hän uppoutuu herkästi ajatuksiinsa (samaistun niin kovin!) ja osaa haaveilla, ja lukeminenkin imaisee hänet mukaansa niin, ettei hän osaa tai edes halua lopettaa. Kiinnostava hahmo, ja on kiinnostavaa seurata, miten teksti tästä etenee!

Ihan erityisesti haluan nostaa esiin tuon ihan alun, koska tempauduin mukaan ihan täysillä, kun lähdin sitä lukemaan. Tuota en yleensä -litaniaa lukiessani oikein ootin, että mikä ajatus tässä on takana; miksi kertoja kokee tarpeelliseksi kertoa, mitä hän ei yleensä tee -- ja sitten, kun tuo kontrasti tavanomaisten tekemättä jättämisien ja nykyhetken merestä nauttimisen välillä paljastui, viehätyin siitä todella. Onpa kiehtova ja mukaansatempaava aloitus tarinalle.

Erityisesti jäi mieleen myös se, miten kertoja toivoo, että ihmiset kävelisivät yhtä paljon kuin puhuisivat. Käveleminen on tosiaankin mukavaa, kun voi keskittyä vain liikkumiseen ja esimerkiksi ympäröivään luontoon, ja aika moni ongelma varmaan ratkeaisi, jos ihmiset kävelisivät enemmän.

Ainoa elävä ihminen lähettyvillä on hot dog - pyörää ajava mies, joka keskittyy ajamiseen.

Tämä kohta jäi vähän hämmentämään minua. Onko tuon tarkoitus olla "hot dog -pyörä" (nyt tuo ikään kuin ajatusviivana käytetty viiva hämmentää ja saa jotenkin hassusti aattelemaan, että se pyörää ajava mies on hot dog ), ja jos on, niin mikä se sellainen on? Tulee äkkiseltään mieleen jokin pyörillä kulkeva hodarikoju.

Kiitos paljon tästä lauantaipäivän lukemisesta, virkisti mieltäni kovasti! -Walle