Kirjoittaja: Minä
Ikäraja: S
Genre: Romantiikka? Vähän draamaakin ehkä?
A/N: Osallistuin tällä tekstillä
Salaiseen ystävään. Tämän tekstin kanssa oli ongelmia, mutta ainakin sain sen kirjoitettua. Toivon, että pidät,
supernova. Biisin lyriicat eivät ole omiani (kuten arvata saattaa).
Älä lintu noin pois lennä
Onks tääl muka muitaki ihmisii?
Ei ainakaa ketää noin hyvää
Mun pää on täynnä vaan sun kuvii
-Vesala, muitaki ihmisii
”Jäbä hei, suhun ei oo kyl saanu sit yhteyttä pitkää aikaa. Nähdäänkö me siinä elokuvateatterin edessä 19.00?”
Lähetettyäni viestin Aarnelle lähdin kävelemään elokuvateatterille päin. Minua jännitti ja jännitys tuntui alavatsassa. Siitä oli aikaa, kun olin viimeksi nähnyt Aarnen ja minulla oli häntä kovakin ikävä. Aarnella oli ollut vaikea suhde ja ymmärsin, että Aarne koki saman synkkyyden kuin minäkin. Ahdistuksen, kun ei pysty edes hengittämään.
Äänen päässä, joka toitottaa, ettet pysty siihen. Saman äänen, joka saa sinut vain jäämään kotiin. Olin iloinen siitä päätöksestä, että olin päättänyt tehdä jotain jonkun toisen vuoksi. Lumi narisi kenkien alla ja jalanjälkeni piirtyivät lumeen.
Hyppelehdin paikoillani ja odotin kuinka bussi saapuisi pysäkille. Pakkanen pureutui takin lävitse ja puristin sitä tiukemmin itseäni vasten. Laitoin pandapipoani myös hieman alemmas, jotta se lämmittäisi minua enemmän. Tungin kädet taskuun, miten sattuikin olemaan näin kylmä?
Oma syynihän se tietenkin oli, kun kuvittelin, että talvi olisi jo ohitse. Ei se ihan ajatuksen voimalla taida toimia. Naurahdin omille mielenliikkeilleni. Tuntui hyvältä nauraa pitkästä aikaa. Tämä kylmyys voisi olla ainoa asia, mikä saa minut voimaan huonommin. Kaikeksi onnekseni näin bussin kaartavan puiden takaa ja huokaisin helpotuksesta.
Astuin bussiin ja tervehdin kuskia. Menin bussin perälle istumaan ja vaivuin ajatuksiini. Selasin puhelintani ja pistin mieleeni, ettei Aarne ollut vieläkään vastannut. Toivoin, ettei kukaan päätyisi istumaan viereeni. Pian näinkin kaksi nuorta, jotka kiroilivat riehakkaasti ja puhuivat jostain viime viikon panoistaan joidenkin bileiden jälkeen. Jännitin koko kehoni ja toivoin, että he eivät tulisi viereeni. Kaikeksi onnekseni (ja kauhukseni) he istuivat edessä oleville penkeille. Haistoin jopa heidän hajuvetensä ja nyrpistin nenääni.
Seisoin elokuvateatterin edessä. Kello oli varttia vaille ja hetkittäin ehdin jo luulla, että Aarne olisi jo tullut paikalle. Jätkää ei kumminkaan näkynyt missään.
”Missä olet?” Aloin jo turhautua. Pettymys saavutti tilaa ja niskavillani olivat nousseet. Kuinka päivän pirteyteni saattoikin laskea näin nopeasti? En ollut pitkään aikaan pettynyt kehenkään näin paljoa. Lukuun ottamatta itseäni.
Ei kai minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä elokuviin yksin. Se sattui ja tuntui kuin murenisin siihen paikkaan.
“Oletko tosissasi”, kirjoitin Aarnelle.
“Kehtaatkin feidata minut näin??”
Olin vihainen ja katsoin kelloa. Aika tuntui matelevan näillä minuuteilla, mutta Aarnea ei siltikään näkynyt missään.
Tapasin Aarnen eilen sattumalta läheisessä kaupassa. Olin mennyt äidin pyynnöstä ostamaan maitoa. Piru vie, kun hän ei voinut juoda kahviaan mustana. En ollut lähes tunnistaa Aarnea, kun tämän kasvot olivat olleet hupun peitossa. En ollut ikinä nähnyt Aarnea niin epä tyylikkäänä, että hänellä olisi ollut vain lökärit ja vanha kulunut urheilutakki. Mistä se oli edes vetänyt sen takin? Eikö tällä ollut sitä paitsi ollut ulkona kylmä? En tiennyt näihin kysymystä, mutta olin kuitenkin kohdannut Aarnen katseen ja tämän silmiin oli syttynyt pienoinen pilke. Aarne oli moikannut minua ja olin hienovaraisesti kysynyt, miten hänellä menee. Emmehän me olleet nähneet sitten pitkään aikaan.
Aarne oli todennut, että hän oli eronnut Villen kanssa. Ajatus satutti minua, sillä olin ajatellut, että heillä oli mennyt todella hyvin. Meidän välillemme oli syntynyt vakava hiljaisuus, kun en ollut viitsinyt udella sen enempää. Mitä voi sanoa ihmiselle, kun hän on eronnut. En halunnut olla yksi niistä, jotka sanovat heti yhden eron perään, “Löydät vielä jonkun uuden”. Kuka haluaa kuulla eron jälkeen löytävänsä jonkun uuden? En minä ainakaan.
“Ville rupesi kyselemään kyselemään, missä meen ja kenen kanssa. Lisäksi hän alkoi olemaan mustasukkainen jopa Aurasta.”
En ollut selkeästi nähnyt asian kaikkia puolia. Jotkut asiat huomaa vasta jälkeenpäin. “Kuulostaa vakavalta”, olin todennut.
“Joo, et uskokaan”, Aarne oli jatkanut.
Keskustelu oli tyssännyt, mutta olin kuitenkin ollut iloinen, että Aarne oli saanut hieman avauduttua minulle. Minulla ei kyllä ollut mitään hajua, miksei hän ollut saapunut elokuvateatteriin kanssani. Olin mennyt kassalle ostoksien kanssa ja Aarne oli tullut takaata ja sitten olin huomannut, että olin unohtanut pankkikorttini eikä minulla tietenkään ollut käteistä. Käytyäni koko lompakkoni lävitse Aarne oli luvannut maksaa. Ehdotin sen jälkeen, että Aarne voisi tulla katsomaan huomenna elokuviin kanssani. Olihan minulla ollut lompakossa kaksi elokuvalippua. Aarne oli sanonut, ettei minun tarvitse tuhlata lippua häneen, mutta olin inttänyt vastaan. Lopulta Aarne oli sanonut, että hänellä oli uusi numero. En ollut kysynyt asiasta sen enempää, ojensin vain puhelimeni hänelle ja odotin, että Aarne naputteli numeronsa.
Löysin paikkani nopeasti ja istuuduin penkille. Elokuvan juoni oli se, että nainen ja mies olivat tunteneet toisensa lapsina, mutta Amelian vanhemmat olivat joutuneet muuttamaan työn perässä toiseen kaupunkiin. Oli syttynyt kaupunkien välinen kiista, jonka mukaan toiseen kaupunkiin ei saanut mennä ilman ylemmän oikeuden määräystä. Tavalliseen maailmaan oli ilmestynyt myös taikuutta ja tietenkin maailma kohisi hetken aikaa, mutta asettui kumminkin uomiinsa. Ainoastaan nämä kaksi kaupunkia syyttivät toisiaan taikuuden aiheuttamista rikoksista, “Teidän syytä, että rikollisuus on kasvanut.”
Myöhemmin nämä lapset kasvoivat vanhemmiksi ja päätyivät edistämään kaupunkien välistä yhteistyötä. Heidän välilleen kehittyi tunteita, joita ei kuitenkaan hyväksytty työilmapiirissä. Kyseessä oli erittäin tarkka työ.
Elokuvan viimeisillä hetkillä tunsin kyyneleet poskillani. Christopher oli lopen uupunut kokemaansa vääryyteen eikä hän voinut hyväksyä sitä, että ei voinut saada Ameliaa itselleen. Christopher oli mennyt sillan reunalle ja Amelia seurasi tätä ylittäen kaiteen. Kohtaus oli intensiivinen ja pidätin hengitystäni. Minua ei jaksanut edes hävettää, että itkin elokuvateatterissa.
Christopher huutaa ja hänen jalkansa lipsahtaa. Amelia ottaa Christopherista kiinni ja he molemmat tippuvat. Koko sali hiljenee jännityksestä, mutta heille molemmille ilmestyy valkoiset isot siivet.
Mykistyin. Koko sali mykistyi. Sitten ihmiset alkoivat puhumaan keskenään. Tunsin nahoissani, miten ihmiset olivat järkyttyneet elokuvan lopusta. Minä ainakin olin. Menin turtana elokuvateatterista ihmisten perässä pois.
Olin vieläkin hieman vihainen siitä, ettei Aarne ollut tullut kanssani elokuviin, mutta enimmäkseen olin hänestä huolissani. Avasin puhelimeni, kun olin menossa rappusia alas. Hätkähdin, kun olinkin saanut viestiä.
“Anteeksi, mutta en ole luvannut mennä elokuviin kenenkään kanssa, joten taisi mennä väärälle ihmiselle viestit.”
Sydämeni jätti lyönnin välistä. Voi paska, ajattelin. En ollutkaan laittanut Aarnelle viestiä vaan olin laittanut ne jollekin tuntemattomalle. Mitä minä edes kehtaisin vastata? Melkein kompastuin rappusista, mutta olisin halunnut muutenkin vajota maan alle. Miten Aarne kehtasi kirjoittaa numeronsa väärin. Tiesinhän minä, että hän ei ollut tehnyt sitä tahalleen, mutta se tuntui silti järkyttävältä.
“Sori hei, olen hirveän pahoillani tapahtuneesta! Piti kyllä laittaa viestit kaverilleni Aarnelle, mutta et taida olla Aarne.” Vastaukseni katsottiin miltei heti.
“Enpä taida olla”, tuntematon sanoi. Minä en edes tiennyt hänen ikäänsä, enkä sitä miltä hän näyttää tai missä hän asuu.
“Voin vain sanoa, että mä olen hirveän pahoillani. Voin poistaa sun numeron ja sun ei tarvitse kuulla musta koskaan enää mitään.”
“Ei se mitään. Onpahan tämäkin kokemus. Millainen elokuva oli?”
“Tiedätkö elokuvan Magic of my soul?” lähetin viestin ja jatkoin kirjoittamista, “Elokuvassa on aika perus juoni, mutta se on rakennettu todella hyvin ja siinä on pääpari, jotka rakastuvat lapsina ja tapaavat aikuisina uudestaan.”
“Ei hitsi!” sain vastauksen.
“Niin?” mietin mielessäni.
“Kävin katsomassa sen pari päivää sitten!” sain vastauksen.
“Oikeasti? Mitä pidit?” Kirjoitin. Tunsin tönäisyn ja melkein horjahdin. Olin jäänyt seisomaan kulkuväylälle. Tunsin hieman katkeruutta siitä, ettei mies ollut viitsinyt pyytää minulta anteeksi. Jätin asian kuitenkin siihen. Mikään ei ollut saanut minua niin iloiseksi kuin jutteleminen jollekin randomille, jota en tiennyt tai edes tuntenut.
“Ihan mielettömän hyvä leffa! Christopher ja Amelia on ehdottomasti yks söpöimmistä pareista, mitä mä tiedän. Sitä paitsi Amelian kasvojen ilmeet, hän on ihan älyttömän hyvä näyttelijä!”
En voinut muuta kuin kompata. a häntä.
Kädet miltei jäätyivät astuessani elokuvateatterista hyytävään pakkasilmaan. Kahden tunnin aikana sää oli selkeästi ehtinyt kylmätä ja oli vielä paljon pimeämpää, vaikka keskustassa paljon valoja onkin. Bussi odotti pysäkillä ja huokaisin helpotuksesta, että pääsisin pian kotiin.
Vasta bussiin päästyäni pengoin taskusta puhelimen ja näin, että olin saanut taas häneltä uuden viestin, vaikka en ollut vieläkään uskaltanut vastata edelliseen.
“Varsinkin sen toimiston pääpomo oli niin ärsyttävä tyyppi. Se tunki nenänsä joka ikiseen asiaa ja oli mukamas niin hyvä työntekijä ja kansalainen, että huhhuh!”
Repesin nauruun bussissa. Hän oli vain yhdistänyt kaiken niin pieneen määrään tekstiä, mutta silti kertonut kaiken olennaisen lähes täydellisesti. En voinut muuta kuin kunnioittaa. Minulla ei siltikään ollut mitään hajua, miten voisin vastata.
“Oon täysin samaa mieltä sun kanssas, vaikka saatankin kuulostaa siltä, että valehtelisin, mutta oikeesti toi elokuva iski muhun tosi paljon ja se, että siinä oli rakkaustarina, mutta se ei ollut pelkästään sitä. Kyseessä oli myös elokuva, joka kertoi, mistä kaikesta me ihmiset riitelemme ja mikä meitä todella yhdistää”, kirjoitin suoraan ajatuksista.
“Siis just tota mäki mietin!”
“Harmi, ettei tosta elokuvasta tuu toista osaa”, jatkoin keskustelua. Olin oikeasti harmissani siitä, ettei kyseistä elokuvaa oltu jatkamassa.
Keskustelu jatkoi yömyöhään sängyssä ja en ollut koskaan tuntenut oloani niin vapautuneeksi kenenkään kanssa. Salaisen nettiystäväni nimi on Camilla ja olin kertonut, etten tykkää nimestäni, eikä hän edes pakottanut minua kertomaan sitä! Tunsin oloni niin helpottuneeksi ja pystyin hengittämään vapaammin kuin pitkään aikaan.
Kaksi vuotta myöhemmin
Camilla avasi kotinsa oven ja katsoi minua hymyillen. Se sai ilon nousemaan rintaan ja astuin sisälle asuntoon. Hänen kotonaan oli siistiä kuten aina.
“Ihanaa, että pääsit tulemaan”, Camilla sanoi. Pukkasin häntä kyynärpäällä kylkeen, “Kai ny, ku sä pyysit.”
Istuin sängylle ja otin pöydältä keksiä. Minun ei tarvinnut kysyä lupaa vaan tiesin, että voin tehdä Camillan luona, mitä halusin.
Camilla istuutui viereeni ja hänen kätensä siirsi kädellään hiuksiaan korvan taakse, jotta hän pystyi katsomaan minua paremmin. “Mitä sinulle kuuluu?” hän kysyi. Minun olisi tehnyt mieli kiemurrella paikallani, sillä en tiennyt, mitä vastata. Olin tajunnut tunteeni Camillaa kohtaa vain syvenevän, enkä tiennyt mitä tehdä tunteilleni. En minä kuitenkaan niistä voinut puhua, vaikka yleensä pystyin puhumaan hänelle kaikesta.
“Jännittää muuttaa omilleen niin pian”, sanoin ja totta sekin oli vaikkei koko totuus ollutkaan. Tai ainakaan se, mitä ensimmäisenä olin ajatellut vastatessani tähän kysymykseen. “Hei, kyllä mä tiedän, että sä tuut pärjäämään.”
Katsoin Camillaa hieman pitkään. Hyvä hänen oli sanoa, sillä hän oli asunut jo kauan omillaan.
“No, mut hei tuu!” Camilla sanoi ja otti minua kädestä kiinni. Hän veti minut mukanaan huoneeseen jossa oli piano. Tiesin hänen soittavan minulle ja ilo kupli sisälläni. Camilla on kertonut, kuinka hän ei tykkää soittaa muille ihmisille, mutta minulle soittaminen on kivaa. Camilla miettii hetken, sulkee silmänsä ja avaa ne uudella tarmolla. Hän on päättänyt, mitä soittaa. Tiedän tuon ilmeen. Näen hänen sormiensa taianomaisen liikkeen ja kuulen musiikin. Aistin sen liikkuvan edessäni. En tiedä miksi, mutta minusta tuntuu kuin musiikki koskettaisi jotain osaa itsessäni ja se saa minut itkemään.
Kyseessä tuntuu olevan jotenkin romanttinen biisi. Eihän Camilla voisi minua kohtaan tuntea mitään? Vai voisiko? Onko väärin tuntea näin tai toivoa liikoja? Kyyneleet ilmestyvät silmäkulmiini. Tunnen niiden tipahtelevan poskeani pitkin alas. Niiskautan selkeästi liian voimakkaasti, sillä Camilla kääntää katseensa minuun. Hän rypistää kulmakarvojaan ja katsoo minua huolestunut ilme kasvoillaan.
“Mikä hätänä?” Camilla kysyi huoli äänessään.
“Ei mikään”, valehtelin.
“Tuntuu vaan, että mä oon yks sun ihailijoistas.”
“Hei…”, Camilla sanoi ja silitti minua hellästi, “Mä tykkään susta”, Camilla sanoi katsoen silmiini. Oikeasti? ajattelin ja käännin katseeni. Camilla tuijotti minua saman ihmetyksen vallassa. Silloin tiesin, etten ole yksin.
"Sun jälkeen ei tuu ketään, ei ketään”, Camilla kuiskasi. “Ja hei muuten, toi äskönen biisi oli Magic of my Soulista.” Katsoin Camillaa ja tiesin, että minunkin silmäni kimalteli kuten Camillan.
