Kirjoittaja Aihe: Talvesta ja muistoista, S, Alisa & Minttu (muodonmuuttaja!fantasia)  (Luettu 548 kertaa)

Odo

  • Sankari
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 354
  • Luihuisen kingi
Nimi: Talvesta ja muistoista
Kirjoittaja: Odo
Esilukija: rimpsessakerpeera
Vastuunvapaus: Kaikki on omaa käsialaani.
Paritus: Alisa & Minttu
Genre: draama, muodonmuuttaja!fantasia
Ikäraja: Sallittu
A/N: Kriiseilin Salainen ystävä-haasteen kanssa ja lopulta tämä syntyi. Esilukijana toiminut rimps kuitenkin tsemppasi mua julkaisemaan tämän, joten eiköhän tämä jotenkin vastaa haastetta. Ole hyvä Kineza7, toivottavasti tämä käy. Tämä on muodonmuuttaja!fantasiaa ja arkinen sellainen ja kuuluu muodonmuuttajat Suomessa-sarjaani, johon olen aiemminkin kirjoittanut joskaan en näistä hahmoista. Ovat ihan uusia siis minullekin ja päivämäärä alussa on oikeastaan vain minulle muistissa, et mihin kohtaan tämä sijoittuu kokonaisuudessa. Hahmot ovat tässä 23-vuotiaita, he tapasivat vuonna 2009, eli 18-vuotiaina, vaikka tarinasta se ei tulekaan ilmi. Haaste löytyy spoilertägin alta.

(Ps. rimps mainitsi, että täällä on jotain typoja, mutta tunnen olevan sokea niille juuri nyt. Jotain korjailin, mutta pahoittelen, jos sinne jotain vielä jäi. : D)

Spoiler: näytä
Lainaus
LUEN
Ikäraja: Kaikki menee
Genre: fantasia, normi elämä
Fandom(paritus/henkilötoiveet): En hirveästi fanita mitään, mutta Varjojenkaupungit kirjasarja on lähellä sydäntä, originaalitekstit uppoo myös aika hyvin. On sitä tullut katottua Greyn anatomiaakin. Aikalailla kaikki paritukset menee, sellainen sisäinen maailma ja niistä selviytyminen? Ei niin välii hahmojen sukupuolella tai sukupuolettomuudella.
Ideasanoja/fraaseja/mieltymyksiä: Alun loppu on lopun alku, talvi, syksy, lämpö, punastus, suklaa, kissanpennut, viima (?), piirtäminen, taide, valokuvaus, aika...
Ehdottomasti EI: Mikä tahansa fandom menee jos siis se on kirjoitettu niin, että fandomin ulkopuolellakin oleva pystyy samaistumaan.




Talvesta ja muistoista

(Tammikuu 2014)

Viima oli hyytävä, mutta pakkaspäivä sitäkin kauniimpi. Minttu katsoi, kun Alisa räpsi kuvia aurinkoisesta pakkaspäivästä. Kuviin taltioitui jäähileiden peittämät koivun oksistot, järven yli levittäytyvät maisemat, Mintun nauravat kasvot ja itse talvi. Alisa oli innostunut viime kesänä valokuvauksesta ja rakastunut siihen täysin rinnoin. Parhaan ystävänsä Alisa oli vetänyt hitaan aamun jälkeen kuvaamaan kanssaan ulos, vaikka pakkaslukemat olivat yli kahdessakymmenessä.

Minttu kietoi kaulahuiviaan parempaan asentoon ja hyppi muutaman haarahypyn lämmitelläkseen. Alisa hymyili useimpien kuvien jälkeen, mutta toisten kohdalla otsalle ilmestyi muutama ryppy ja Minttu tiesi niiden kuvien katoavan puhelimesta lopullisesti toisten jäädessä. Minttu otti lapasiinsa puuterilunta ja heitti sen Alisan niskaan, joka vastasi samalla mitalla takaisin. Lumihiutaleet tarttuivat tuuleen ja molemmat nauroivat, kun leikki loppui.

Alisa oli Mintun paras ystävä ja hän nautti päivästä, johon Alisa oli ottanut hänet mukaansa. Alisan nauru kantautui järvellä, eikä Minttukaan voinut olla hymyilemättä. Valokuvien joukkoon pääsivät myös yhteiskuvat, joissa kummankin posket punoittivat kylmästä, mutta silmissä tuikki siitä huolimatta ilo.

Oli tammikuun loppupuolisko ja talvi oli parhaimmillaan, ainakin Alisan mielestä, vaikka Minttu pitikin kaikkein eniten lämpimistä kesäöistä, kun hän sai juosta kuunkajossa kesätuulen puhaltaessa vasten kasvoja. Joskus Alisa oli hänen mukanaan ja juoksulenkit johdattivat heidät metsiin.

Metsän siimeksessä he saattoivat ottaa todelliset muotonsa, eläimen hahmot. Ja tänäkin pakkaspäivänä toppatakistaan huolimatta Minttu mietti, että haluaisi ottaa kärpän hahmon ja kilpailla aukealla jäällä valkoturkkisen jäniksen kanssa, joka Alisasta tuli tämän päästäessä irti ihmisen kahleista. Hieman kauempana näkyvät luistelijat kuitenkin estivät heitä ottamasta eläimen hahmoa juuri nyt, mutta onnelliset muistot palasivat Mintun mieleen ja hän mietti pöllyävää lunta tassujen alla ja viimaa, joka kutitteli turkkia.

Minttu heräsi ajatuksistaan, kun Alisa pukkasi häntä kylkeen kevyesti ja sanoi, että he voisivat lähteä takaisin kämpille ja keittää kaakaota, joka lämmittäisi ulkona olemisen jälkeen. Kymmenet valokuvat he saattaisivat katsoa läpi illalla, joihin Alisa oli saanut taltioitua kaiken sen, mistä niin kovasti nautti ja hän tahtoi jakaa ne Mintun kanssa.

Aika oli kulunut kuin siivillä heidän ystävystyttään, ja heidän kävellessä takaisin kämpille Mintun mieleen nousi kaiken alku, miten he olivat tavanneet.

“Hei, minä olen Alisa. Hauska tavata!” tyttö esitteli itsensä reippaasti hymyillen ja tarjoten kättään. Minttu ei oikein tiennyt, mitä ajatella tuntemattoman tervehdyksestä, mutta vastasi siihen kuitenkin. Jotenkin kädenpuristus tuntui kihelmöintinä ja samaan aikaan lopulliselta.

Minttu oli haistanut, että Alisa oli kuten hänkin, eläin ihmisen hahmossa. Tarjottuun kahviin Minttu tarttui tyytyväisenä ja he alkoivat jutella kuin olisivat tunteneet iät kaiket, vaikka he olivat juuri kohdanneet. Minttu oli istunut yksin kahvilassa juoksulenkkinsä ja suihkun jälkeen, kun kello läheni jo yhdeksää. Hän oli aina pitänyt eniten illasta ja yöstä, mutta huomasi pian Alisan olevan aamuihminen, joka kutsui hänet luokseen aivan yllättäen
.

Päästyään kämpille Alisa keitti heille kaakaota ja he asettuivat sohvan mutkaan vieretysten, niin, että heidän kehonsa koskettivat toisiaan ja lämmittivät. Minttu haistoi tutun hajun, joka oli vallannut hänen mielensä ja ajatuksensa, kun he olivat tavanneet.

“Muistatko sen päivän, kun löysit minut?” Minttu kysyi, ja Alisa esitti hetken aikaa pohtivansa, kunnes naurahti.

“Tietysti muistan. Siitä taitaa olla jo…” Alisa tuumi, mutta ei saanut vuosia päähänsä, sillä aika oli todellakin kiitänyt heidän tutustuttuaan.

“Sinä olit hämmentynyt”, Alisa muisteli. “Mutta tiesit heti, että olen jänis.”

“Niin tiesin, ja sinä tiesit, mikä minä olin”, Minttu hymyili, mutta vaihtoi aihetta takaisin heidän tavallisempaan arkeensa. Alisa oli tutustuttanut hänet valokuviin, taiteeseen ja näyttänyt piirustuksiaan, jotka esittivät vapautta. Minttu ei ollut koskaan oppinut selittämään, miten ne oikeastaan kuvasivat sitä. Valokuvissa taas oli arkisempi sävy, mutta niistäkin kuvastui hyvin Suomen kaunis luonto, jota he kumpikin rakastivat.

“Tuo on erityisen kaunis”, Minttu huomautti heidän selatessaan valokuvia. “Tulee mieleen se syyspäivä, kun olimme kuvaamassa Leivonmäen kansallispuistossa.”

“Niin se päivä. Se oli mahtava”, Alisa sanoi ja muisteli ruskan värjäämää päivää, metsässä tarvottuja kilometrejä ja lintuja, joiden laulu oli siivittänyt heidän matkaansa.

Rupattelu muuttui pian hiljaiseksi kuvien katsomiseksi, eikä Minttu pistänyt sitä pahakseen. Lopun tuntu, jonka hän oli tuntenut ensimmäisestä kosketuksesta tuntui kaukaiselta, mutta tavallaan niin läheiseltä. Heidän loppunsa oli tässä ja nyt, ei konkreettisesti, vaan ystävyyteen he olivat päätyneet, ja ystävyyteen he jäisivätkin.

“Haluan lisätä tämän Instaan”, Alisa hihkaisi, eikä Minttu voinut muuta kuin nauraa.

Jotenkin kuvasta kuvastui se kaikki, mitä he olivat. Kummankin posket punoittivat, he virnuilivat kameralle, ja heidän piponsa olivat lumen peitossa ja hiuksiin oli takertunut kuuraa. Minttu tiesi, että veisi iltahämärässä jäniksen juoksemaan, ja päivän viima tuudittaisi heidät yöhön, kun he vapauttaisivat todellisen luontonsa. Heidän ystävyyssuhteessaan oli parasta ihmisen arkinen elämä, mutta myös villi luonto, joka kyti heidän sisällään.

"You know nothing, Jon Snow."

Kineza7

  • ***
  • Viestejä: 78
Mä olen yrittänyt tähän oikeasti kommentoida ainakin neljä kertaa ja joka ikinen kerta olen yhtä pettynyt kommenttiini. Piti kuitenkin mainita, että tykkäsin tästä. Kommentoimattomuuteni syyllisyys onkin kalvannut mieltäni jo aika kauan. Jos nyt sitten saisin edes jotain sanotuksi. Tuntuu vaan etten osaa sanoa tarpeeksi.
Ensimmäisenä haluaisin kertoa, että olen ennenkin lukenut muodonmuuttajatarinoitasi ja olen niistäkin pitänyt eikä tämäkään ole poikkeus.
Tykkäsin kovasti siitä, että yhdistit valokuvauksen heihin. Tykkäsin hahmojen välisestä suhteesta ja siitä, miten menneisyys oli läsnä nykyisyydessä (sit taas toisaalta tulevaisuuskin oli edessäpäin). Tulee sellainen realistinen olo!
Kiitos tästä, pidin!
Olisi mukava lukea heistä lisää. Tykkäsin tunnelmasta, joka välittyi tekstistä.
Alun loppu on lopun alku