Kirjoittaja Aihe: Doctor Who: Jago & Litefoot: Suttu vai signatuuri? (S) Henry Gordon Jago/George Litefoot, soulmate AU, one-shot  (Luettu 1160 kertaa)

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 528
  • Peace & Love
Nimi: Suttu vai signatuuri?
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Soulmate AU, one-shot
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Mä en oikeastaan henkilökohtaisesti niin pidä sielunkumppani/sielumerkki AU-jutuista, ei vaan oo silleen mun juttu. Mutta sitten mulle tuli vähän äkkiä tämmönen idea – ja vähän aikaa tässä onkin mennyt etten ole mun OTP:ta kirjoittanut, niin pakkohan se oli.





Suttu vai signatuuri?


Lapsesta asti vanhemmat ja opettajat olivat aina reippaasti vakuuttaneet, ettei epäselvästä sielunmerkistä kannattanut olla huolissaan. Harvan merkki oli heti syntymästä asti luettavissa, eikä se mikään kirkossa kuulutettu totuus ollut, etteikö se voisi elämän ensivuosina muuttuakin. George Litefoot ei ollut asiaa sen kummemmin miettinyt, ennen kuin vasta nuorukaiseksi vartuttuaan, kun mustalla kirjattu koukero hänen ranteessaan oli edelleen pelkkä pitkänliiru suttu.

”Ehkä sinun sielunkumppanisi ei vaan osaa kirjoittaa”, lohdutti herra Bazemore, Litefootin yliopistotoveri ja lähin ystävä. Syyn miksi he olivat alkaneet puhua koko aiheesta on aika hukannut, mutta Litefoot oli näyttänyt kättään ja he olivat vertailleet nimiä keskenään.

”Eikö se sitten ole sinun nimesi?” Litefoot sanoi harmissaan. Nimi Bazemoren kädessä oli humanistisen tiedekunnan dekaanin – ärsyttävä ja lapsellinen vanha mies. Bazemore naksautti kieltänsä.

”Näyttääkö tuo sinusta J-kirjaimelta?”

”Luulisin”, tuumi Litefoot, ”Vai pitäisikö se lukea toisinpäin? Ehkä se on ennemminkin G kursiivissa?”

”Millä sinä tuosta G:n väännät, kursiivilla tai ilman? Kyllä minä väitän, että kumppanisi ei kirjoita, ainakaan englantia”, sanoi Bazemore ja päästi irti ystävänsä kädestä, jota he olivat edes takaisin vääntäneet. Litefoot oli vähän pahastunut, ettei siinä lukenut "John Bazemore". John oli joka tapauksessa hänen ainoa todellinen ystävänsä, eikä hän välittänyt siitä, ettei heidän suhteestaan seuraisi mitään hyvää.

Bazemore taas ei ollut ollenkaan pahoillaan.

”Mokomaa ämmien horinaa muutenkin. Etkö ole koskaan miettinyt miten ihan sattumalta se merkki on aina jonkun sellaisen, joka on mahdollista tavata? Vai oletko koskaan kuullut, että jonkun englantilaisen iholla olisi vaikka kongolainen nimi?”

”Ei kai kukaan enää usko, että nimi on taivaan tosi”, Litefoot puolusteli, koska hän ajatteli itseään älykkäänä rationalistina, eikä tomunmakuisena konservatiivina. Oli niin hyytävän vanhanaikaistakin ajatella merkin päättävän erehdyksettä rakkaudesta.

Bazemore ei aikonut kumartaa mitään ylhäällä sovittua, eikä hän naimisiin koskaan mennytkään. Kaikista vähiten sen ruman dekaanin kanssa, joka varmaan vielä tänäkin päivänä miettii sitä miksi hänen kädessään luki Jean, vaikka ainoa Bazemore, josta hän oli koskaan kuullut, oli nimeltään John.

Vanhemmiten sielunkumppanin löytäminen menetti merkitystään. Mikä elämän aamuna oli tuntunut aivan ehdottoman tärkeältä, siis lähes kuolettavan kivuliaalta tuskalta, oli vanhana miehenä enää pelkkä takaraivon peränurkkaan unohdettu haihatus. Sitä paitsi – eivät muutkaan aina toista puoliskoaan löytäneet, ja heillä sentään oli apunaan oikea, luettava nimi!

Litefoot opiskeli itsensä lääkäriksi. Hänestä tuli patologian professori ja oikeuslääkäri. Hieno mies siis. Eikä sielunmerkki häntä juuri vaivannut elämän ehtoopuolella.

Osin tämän vuoksi hänen mieleensä ei ensinnäkään tullut, että se röyhkeä ja kirjava mies, joka tunki hänen asuntoonsa puoliväkisin yhteisen ystävän yhyttämänä, olisi ollut hänen salaperäinen koukeronsa. Mistä hän olisi voinut sellaisen arvata? Herra Jago oli niin epätodennäköinen veikko kuin olla ja voi – professori Litefoot oli sivistynyt, maailmaan nähnyt tiedemies, herra Jago taas järkyttävän eksentrinen teatterinomistaja ja ylipäätänsä kummallinen kaveri. Iloinen ja paksu. Ei ollenkaan huono ystävä kuitenkaan.

Ehkä professorin olisi pitänyt siitä ymmärtää, sydämen suuruudesta ja siitä miten lämpö täytti hänet aina herra Jagon lähellä, että se oli muutakin kuin ystävyyttä. Mutta ei herra Jago puhunut sen puolesta mitään! Kai hän olisi sanonut, jos hänen merkkinsä sanoisi ”George Litefoot”? Ja olisihan sitä ollut niin kammottavan kiusallista tentata. Vaikka professori Litefoot oli kerran asiaa sillä tavalla herra Bazemoren kanssa ruotinutkin, niin sielunmerkin asiat olivat perin yksityisiä. Monet eivät koskaan edes näyttäneet nimeä, eivät edes lähimmille ystävilleen.

Siksi toisekseen, huumorintajuinen herra Jago tuntui olevan sitä luokkaa mies, ettei edes pannut arvoa koko touhulle ollenkaan. Ehkä se ei vaivannut häntä. Tai paremminkin, ehkä hän oli jo kauan sitten oppinut, että rakkaus pitää tehdä. Ei se taivaasta valmiina putoa millään.

Ensimmäisen vuoden aikana professori Litefoot vältteli kiintymystä tapaamalla herra Jagoa harvoin ja viestimällä vain sähkeitse. Se oli kieltämättä tylyä ja etäistä, mutta tunteiden syvyys pelotti professoria. Jos herra Jago löytäisi sielunkumppaninsa ja jättäisi hänet, se tekisi hirvittävästi kipeää.

Ikuisesti Litefoot ei voinut kuitenkaan vastustella. Jos hän olisi tiennyt miksi, niin ei olisi sitä ihmetellytkään. Sokeutta on monenlaista, ja jos ei ole kuunnellut sielunsa kutsua puoleen vuosisataan, niin ei sitä kuulla saata vaikka se korvaan kurkku suorana kiljuisi.

Myöhemmin herra Jago ja professori Litefoot ihastuivat toistensa seuraan niin ikihyviksi, ettei kirjeitä ollut syytä kirjoittaa, sillä he näkivät toisiaan päivittäin. Eikä Litefoot toisaalta yleensä lukenutkaan mitään Jagon kirjeitä, mikäli sellainen hänen käsiinsä joskus sattui. Jagolla oli järkyttävä tapa kertoa mitä yksinkertaisemmatkin asiat niin monin sanankääntein. Oli helpompi suosiolla jättää lukematta ja kysyä suoraa.

Toisaalta, herra Jago oli aika hankala ymmärtää kasvotustenkin. Professorilla oli kuitenkin jo kokemusta. Siihen pitää osata heittäytyä! Herra Jagon pakinat leijailivat vapaasti assosiaatiosta toiseen. Sillä tapaa suuresti herttainen mies.

Mitä Litefoot olisi voinut paremmin tehdä? Hänen päähänsä ei mahtunut, että Jago olisi hänen sielunkumppaninsa, joten miksi siis pahoittaa mieltänsä ajattelemalla sen mahdollisuutta?

Jago itki hänen rintaansa vasten sen kerran, kun hän joutui ampumaan ihmissudeksi kieroutuneen nuorukaisen junalaiturilla. Hän nauroi sydämellisesti, kun Litefoot kertoi kaipaavansa häntä kovasti, kun hän oli poissa. Tarvitseeko sitä jossittelulla pilata?

Se oli niin kaunista, se rakkaus, kun ei kertaakaan miettinyt mitä sen olisi pitänyt olla. Kuinka moni sielunpari oli hajonnut omaan mahdottomuuteensa sen edessä, että yhden suhteen oli muka tarkoitus täyttää kaikki toiveet? Litefootin vanhemmat olivat olleet kumppaneita. Silti heidän avioliittonsa oli ollut surullinen ja täynnä pettymystä. Niin paljon kuin merkki kertoikin kenen kanssa kenelläkin oli mahdollisuus, niin se ei ystävyydeksi muuttunut. Tai taannut onnea.

Eikä muuten Litefoot ollut nähnyt merkkiä herra Jagon iholla missään. Ei edes vahingossa, vaikka hän oli nähnyt hänet lukuiset kerrat puolipukeissa. Ehkä se oli piilossa jossain hankalammassa paikassa. Joka tapauksessa, se oli aina intiimi kysymys, eikä ollenkaan sellainen, jota kysyttäisiin edes huurteisten humalluttamana helposti.

Jos herra Jagon kumppani olisi kuollut? Utelu olisi tahditonta. Tai jos hän oli jättänyt? Silloinkin muistuttaminen voisi taipua ilkeilyksi. Vaikkei Litefoot totisesti uskonut sielunmerkkien olevan Jumalasta, niin eipä hän toisaalta olisi halunnut olla se Bazemoren nöyryyttämä dekaanikaan, mikäli sai vapaasti valita.

Herra Jago ja professori Litefoot tapasivat syksyllä 1889. Se oli myös syksyä, mutta 1898, kun Litefoot ensimmäistä kertaa oikeasti näki Jagon nimen kirjoitettuna niin, että hän kiinnitti siihen mitään huomiota. Se oli muistikirjasta repäisty lappu, johon hän oli näyttävästi ilmoittanut kyllästyneensä professorin mutinoihin ja lähteneensä satanistien perään Lontoon maan alle, valmisteilla olevaan junatunneliin.

Sinun, Henry Gordon Jago. Niin hän oli sen allekirjoittanut. Loppujen lopuksi, ei se ollutkaan niin vaikea lukea oikein, kunhan vaan nyt etukäteen tiesi mitä siinä piti seistä. Ja luonnollisesti herra Jago oli niin pöljä, ettei tajunnut kuulustelusta mitään.

”Eikö tämä ole sinun signatuurisi?” Litefoot tivasi myöhemmin lappua muutamine epämääräisine riveineen heiluttaen. Ei ollut oikein hänen tapaistaan tuohtua sillä tavalla, mutta Jago oli jotenkin tavallistakin kahjompi.

”No onhan se nyt veikkonen kumma! Tenttaat kuin entinen emäntä eskoaan, enkä ole edes ennättänyt puolustusta esittää”, sanoi Jago viiksiään rutistellen. Litefootin teki mieli ottaa kirjahyllystä kaikkein painavin anatomian opus ja paukauttaa häntä sillä keskelle lahoa kuuppaa. Koska hänen anatomiankirjansa olivat kuitenkin kiusallisen korkealla ylähyllyllä, hän riuhtoi kalvosimen kauluspaitansa hihasta ja kääri sen. Hän piteli paperinpalaa ja pitkittäin piirtynyttä viivaa vierekkäin.

”Oh, ja pullonkorkki peijakas”, puuskahti Jago ja raapi otsaa.

”Mikset sinä hidasjärkinen hölmö ole sanonut mitään, kaikkien näiden vuosien aikana?” Litefoot kysyi, melkeinpä kimpaantuen. Ehkä hän ei uskonut sielunkumppanien ylemmyyteen, mutta olisi hän silti halunnut tietää… siitäkin huolimatta, että häntä pidettäisiin typeränä ja vanhastaan sentimentaalisena.

Öh… nyt en kyllä toden totta ymmärrä, professori. Sanonut mitä, sitten?” kysyi Jago. Ei kai hän tosissaan voinut olla noin paksukalloinen?

”Henry, pidätkö sinä minua pilkkanasi?”

”En suinkaan! Pois se minusta. Um... Taidan tarvita oikein normanninryypyn tai muutaman. Sallinet, jos kulautan?”

Ole hyvä vaan”, kehotti Litefoot ja taivasteli koko sielullaan. Herra Jagolla oli aina taskussaan hätävarana niin kutsuttua ”kirkasta rohkeutta”. Muuten häntä ei aina kaikkien pahantekijöiden, vampyyrien ja hirviöiden perään aina saisikaan. Vaikka muuten hän olikin kelpo toveri.

Jago istuutui lupaa kysymättä alas. Hän pyöritteli peukaloitaan ja loi katseen arkaillen kengänkärkiinsä.

”Katsos kun, rakas ystävä, asia ei ollenkaan niin yhden yksinkertainen kuin luulet – minun merkkini on niin penteleen veikeässä ihmisenmutkassa. Enkä sitä paitsi ole siitä selkoa ottanut, vaikka kaikenmaailman ennustajaeukoilta sitä on käyty kysymässä. Casey sanoi, että se näyttää enemmän märkäruvelta”, Jago selitti ja kohautti surkuhupaisesti kavenneita hartioitaan.

Märkäruvelta!” kiihtyi Litefoot. Bazemore nauraisi itsensä katketakseen jos kuulusi. Hän oli sentään selvinnyt sielunkumppaninsa lemppaamisesta tyylikkäästi, itsetunto kohdillaan. Professori Litefoot taas tunsi lihastensa tutisevan. Niin vain herra Jago kuitenkin vaati Litefootia varmuuden vuoksi kirjoittamaan nimensä siihen samaan paperiin. Asialliseksi mieheksi professori Litefootkin osasi olla halutessaan teatraalinen – hän ihan marssi työhuoneeseensa, otti sieltä täytekynän ja kirjoitti nimensä raivolla repien.

Sitten he kiukkuisesti vääntäen vaivaantuneesti ja eestaas ähkien riisuivat Jagolta housut ja vertailivat sitä Jagon sielunmerkkiin, jota tosissaan oli hemmetin hankalassa paikassa polvitaipeessa.

Ne olivat identtiset.

”Ja apoteekissa myyvät troppeja potilaillesi näillä harakanvarpailla? Vavisuttaa uskoani lääketieteeseen”, Jago tuhisi. Litefoot istui hänen viereensä lappu ja täytekynä kädessään. Tottahan hän haastoi – ei kai sellaista lääkäriä olekaan, jonka allekirjoituksesta selvää saisi. Se vaatii ihan omanlaistaan asiantuntemusta, jota jollain teatterismiehellä ei tietenkään voinut olla.

Herra Jago taas kuulemma pyrki omissa koukeroissaan persoonallisuuteen. Kuinkas muuten.

”Sopiiko, Henry, jos lainaan matistasi ryypyn? Sydämestäni ottaa”, sanoi Litefoot. Jago antoi mattinsa hänelle.

”Tottahan toki, otapa tokkonen, George-hyvä.”

Siitä seurasi melko kummallinen hiljaisuus. Kumpikaan ei tiennyt oikein mitä sanoa. Tai miten päin olla. Sitä paitsi herra Jagolla ei ollut housuja, ja se ei ainakaan helpottanut mitään.

”Olenko minä sinusta riemuidiootti? John sanoi aina, että olen järin fiksu, mutta tyhmä kuin saapas”, kysyi Litefoot.

Jaah”, herra Jago puhahti. ”Minusta ei ole sanottu noinkaan kauniisti. Kuulehan, tiesitkös, ei kaikilla käy näin hyvä tuuri”, hän jatkoi harvinaisen vakavissaan.

”Tuuri on mielestäni kaukaisin asia jos tätä tilannetta tarkastelee”, sanoi Litefoot epäuskoisena. Jago tarttui häntä kädestä ja rutisti.

 ”Moni liitto kaatuu ennen aikojaan, oli siinä sitten sielunkirjoitukset puolesta taikka vastaan. Me saimme tykästyä toisiimme kuin luonnostaan”, totesi Jago. Loppujen lopuksi hän oli varsin viisas mies, vaikka niin hölmö. Litefoot taputti hänen kättään ja nojasi harmaan päänsä hänen olkaansa.

”Luonto sen nimenkin kirjoittaa”, hän huokaisi ja tunsi olonsa kummasti siitä kevenevän.


FIN




« Viimeksi muokattu: 09.02.2018 05:06:41 kirjoittanut jossujb »
Here comes the sun and I say
It's all right

Melodie

  • ***
  • Viestejä: 1 298
  • Banneri @ Crysted
Olipa riemullista luettavaa! En kyseisiä herrasmiehiä lainkaan tunne eikä tässä heistä toki kovasti kerrottu, mutta vaikuttivat kylläkin mukavilta. Pakko oli lukea kokonaan kun oli niin sutjakkaa sanankäyttöä! Kenties kielen vanhahtavuus teki siitä niin kiinnostavaa luettavaa. Totisesti ilo!

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 294
Aww, kun tätä ideaa jo ehdin ihastella niin mahtavaa että tää valmistui näin nopeassa ajassa, ehdin vielä iltapuhteiksi lukaista. Itse tosiaan pidän tästä tropesta usein, mutta tapaan kaivata aina siihen rinnalle kaikkea sitä kohtaloimelyyttä tasapainottaman sellaista kriittistä pohdintaa mitä tässäkin oli liittyen siihen merkin luonteeseen. On aina kivempi että sitä merkkiä lähestytään enemmän potentiaalina onnellisuuteen kuin varmana takeena siitä. Toisaalta taas näillä herroilla on niin yhteinen tulevaisuus taputeltu että eihän siinä edes mitään syitä kauheasti kaivata, mistään ennusmerkeistä nyt puhumattakaan.

Tähän aikaan illasta ei tahdo enää syntyä mitään järkevää, joten nimeän vain lempijuttuja sitä mukaan kun niitä mieleen tulee. Mielestäni olit tosi näppärästi onnistunut selittämään sitä miksi näin kirjekulttuurin kulta-aikaan Jago ja Litefoot ovat onnistuneet missaamaan toistensa käsialanäytteet (erityispisteet Litefootista joka sähköttää hermostuksissaan ja Jagosta pakinoimassa, ah mikä ihana ilmaisu). Mitä tulee Jagon summaamiseen yhdellä lauseella niin "röyhkeä ja kirjava mies, joka tunki hänen asuntoonsa puoliväkisin yhteisen ystävän yhyttämänä" täytyy kyllä olla sieltä mahtavimmasta päästä. Arvostin myös Bazemorea joka päätti olla oma naisensa/miehensä ja antaa dekaaninkäppyrälle lemput. Illan aforismipalkinnon voittaa sen sijaan tämä:

Lainaus
Sokeutta on monenlaista, ja jos ei ole kuunnellut sielunsa kutsua puoleen vuosisataan, niin ei sitä kuulla saata vaikka se korvaan kurkku suorana kiljuisi.

Kaikenhan kruunaa se, että suurten tajuamisten hetkellä Jago on kirjaimellisesti housut kintuissa eikä sillä jännemmällä tavalla. Mahtavaa <3

Kaiken tän hienouden innoittamana jäin pohtimaan, että onkohan täällä suomiskenen puolelle edes aiemmin ollut näitä sielumerkkificcejä tai ylipäätään ficcejä joissa sielunkumppanin kohtaaminen on jotenkin ennaltamäärättyä/laukaisee jonkun reaktion? Jos on, ne ovat onnistuneet menemään meikeläiseltä ohi. Nöyrä toiveeni on että niitä alkaisi vielä tulevaisuudessa näkyä enemmän (missä on esim. mun makuihin yksilöllisesti räätälöity Madam Vastra/Jenny ficci tällä samalla, jossa Jennyn merkki on joku ihmeen salamanterirupi?).
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 528
  • Peace & Love
Melodie, no huh, tämä ei tosiaan ole ehkä sellainen fikki jota fandomia tuntemattomalle edes yrittäisin tyrkyttää, en hyvällä enkä pahalla, koska AU genrenä on sellainen joka pakottaa luottamaan siihen että lukija tietää. Jännä että tykkäsit silti!

wishbone, tää oli kyllä jotenkin harvinaisen inspiroitunut teksti, kirjoittaminen kokonaisuudessaan kesti alle neljä tuntia siitä kun Tumblrissa postasin sen pohdiskelun kannattaako. Kuten sanottua, sielunmerkit ja AU:t tässä kategoriassa ei ole sinällään minun suosikkiasioitani... juurikin siksi kai, että se on usein liian helppoa. Minun makuuni romantiikan eteen pitää tehdä vähän töitä - mutta heti kun laitoin siihen päälle silleen tieteellisesti skeptisen linssin ne se alkoi tuntua paljon paremmalta. Mä en edes halua että tässä versessä sielunmerkki on absoluuttinen totuus, mutta se on helkkarin hyvä ehdotus xD

Sain motivaatiota käsialanäytteen uupumiseen ihan canonista itsestään. Molemmilla mainitaan olevan nolo ja kehno käsiala ja sen pari kertaa kun Litefoot jotain yrittää Jagolta lukea niin se loppuu noin lauseen jälkeen aina siihen että ei vittu nyt, mun elämä on liian lyhyt tällaiseen xD

Olen muistaakseni joitakin sielunmerkkifikkejä suomeksi lukenut... teema ei tosin ole mitenkään puhkikulutettu suomeksi. Toisaalta, suomeksi ei varsinaisesti löydy monia muitakaan suosittuja AU skenaarioita ollenkaan. Vai oletko itse lukenut vaikka Starbuck AU:ta suomeksi xDDD Toisn Teboilin-kassa AU vois olla aika jees xDDD

jjb
Here comes the sun and I say
It's all right

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 559
  • Lunnikuningatar
Vastaus: Suttua ja signatuuria on tosiaan välillä vaikea erottaa toisistaan, mutta onko sillä lopulta väliä? Eikö olennaisinta ole, että jokaisella on se omanlaisensa suttu, jota voi sitten käyttää allekirjoituksena? Mikä lopulta määrittää signatuurin? Hmm! Ficin nimi herätti lopulta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, joten kiitos tästä filosofisesta pähkinästä.

Olen aiemminkin lukenut ficcejäsi tällä parituksella, ja vaikka en näitä herrasmiehiä mistään muualta kuin teksteistäsi tunnekaan, niin näiden lukeminen on kyllä aina ilo! :D Kirjoitat niin veikeän lupsakasti, että lukijaa väistämättä hymyilyttää, ja olen iloinen, että päädyin tämänkin pienen helmen kysymysotsikon perusteella avaamaan. Kuten Melodie, minäkin tykkään kovasti siitä, että näissä teksteissä kielenkäyttösi on tuollaista leppoisan vanhahtavaa.

Kiitos, kun ilahdutat meitä teksteilläsi!
what we save, saves us

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 5 783
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta! :-* Olin riemuissani, kun voitit, sillä sinulta löytyy niin hurjan paljon niin hurjan ihanaa ja hauskaa ja mieltä lämmittävää luettavaa. Ihan varmasti jokaiselle jotakin! Minä halusin lukea Jago/Litefootia, koska minulla on niin lämpimiä muistoja heistä ja erityisesti sinun teksteistäsi. Tämän tarinan valitsin oikeastaan hauskan, mielenkiintoa herättävän ja runollisenkin nimen perusteella, kun se osui silmiini listauksestasi. Lisäksi soulmate-AU herätti mielenkiintoni. En ole hirveästi soulmate-trooppia lukenut minkään fandomin parissa, ja joskus kun olen lukenut, se on tuntunut jotenkin vaivaannuttavalta ja kauhean romantisoidulta, jos sielunkumppanuus on ollut ihan kiveen hakattua ja kaikkien elämä pyörinyt vain sen ympärillä. Tässä tarinassa onkin virkistävän erilainen näkökulma ja lähtökohta, ja tällaisen sielunkumppanuuden ostan lukijana kyllä mennen tullen! :-*

Minusta on tavallaan lohdullinenkin ajatus, ettei rakkaus tipu taivaalta, vaan se pitää osittain myös itse tehdä. Sielunmerkit saattavat antaa osviittaa siitä, kenen kanssa voi löytää yhteisen sävelen, mutta ne eivät sanele totuutta eivätkä ole ehdottomia. Bazemorella ja dekaanillakin kenties voisi olla mahdollisuus yhteiseen tulevaisuuteen, jos he antaisivat (tai jos Bazemore antaisi) sille mahdollisuuden, mutta kuten näemme, todellisuus on joskus toinen, ja niin se saa realistisuuden nimissä ollakin. :D Elämässä niin kovin moni asia vaikuttaa niin kovin moneen muuhun asiaan.

Se oli niin kaunista, se rakkaus, kun ei kertaakaan miettinyt mitä sen olisi pitänyt olla. Kuinka moni sielunpari oli hajonnut omaan mahdottomuuteensa sen edessä, että yhden suhteen oli muka tarkoitus täyttää kaikki toiveet?
Tähän pohdintaan tiivistyy minusta niin osuvasti se, miten ihanaa ja vapauttavaa voi olla ystävyys ja rakkaus ihan ilman mitään sielunkumppanuuksiakin. On jotenkin levollista, miten Litefoot tuntuu tarinan edetessä ja vuosien vieriessä vähän irtautuvan siitä sielunkumppaniahdingosta, jota muu maailma odotuksineen ja rakkaustarinoineen ehkä vähän tuputtaa, ja lopulta hänen onkin täysin hyvä olla Jagon kanssa, jo ennen sielunkumppanuuden paljastumista. Jago on tosiaankin oikeassa huomauttaessaan lopussa, miten onnekkaassa asemassa he ovatkaan, kun ovat saaneet tutustua toisiinsa ja lähentyä ihan kaikessa rauhassa, ilman paineita sielunkumppanuudesta. Voisin kuvitella, että yhteneväiset sielunmerkit voivat lopulta ladata aikamoisia paineita ja odotuksia, jos tutustuu niiden pohjalta, ja se ei välttämättä olekaan paras mahdollinen lähtökohta ihmissuhteelle.

Tarinan lopun yhteinen ymmärrys ja mielenrauha lämmittävät mieltäni ja sydäntäni kovin. Myös sitä edeltävä vyyhdin selviäminen ja Litefootin kimpaantuminen saa hymyn huulilleni! Hihitinpä muuten hetken itsekseni miettiessäni, missä kumman ihmisenmutkassa se herra Jagon sielunmerkki onkaan, ennen kuin sen sijainti paljastui. :D

Hahmot ja sinun heitä heijasteleva kielenkäyttösi ovat niin suuri lukuilo. Nautin tästä tekstistä läpikotaisin. Tämä kohta oli pakko ottaa ihan ylös:
Herra Jagon pakinat leijailivat vapaasti assosiaatiosta toiseen. Sillä tapaa suuresti herttainen mies.
Suuresti herttainen tosiaankin. ♥ Minusta on ihanaa, miten maalaat puheilla ja eleillä ja ilmeillä niin kokonaiset ja sekä syvälliset että vaivattomasti sisäistettävät kuvat kummastakin hahmosta. Oi että, alkoipa tehdä mieli kuunnella pitkästä aikaa Jagon ja Litefootin seikkailuja!

Lämpimät kiitokset tästä ihanasta lukukokemuksesta. :-* Tämä toi paljon iloa tämän masentavan ykkösvapaani iltaan! -Walle
« Viimeksi muokattu: 08.02.2021 21:13:33 kirjoittanut Waulish »

Ansa

  • Runotyttö
  • ***
  • Viestejä: 2 656
  • Vinkumismestari
Voihan kuukeli, olet saanut minut innostumaan Jago & Litefootista, että kiitosta vaan! <3 :D Itse pidän sielunkumppani-tarinoista, koska kliseisyys on namia, mutta harmikseni kyseinen tyylilaji ei ole suomeksi kovin suosittua. :(

Kiitos tästä, tämä oli sujuvasti kirjoitettua, soljuvaa ja rikasta tekstiä. Sun tätä paritusta on hauskaa lukea. Kiitos. <3

-Ansa


If you do good, people will accuse you of selfish ulterior motives.
Do good anyway.

Listaus