Kirjoittaja Aihe: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 11.11  (Luettu 995 kertaa)

moodrose

  • explorer
  • ***
  • Viestejä: 98
  • ava © Sokerisiipi
    • vlaurelia.blogspot.com
Ficin nimi: Kasvoton
Kirjoittaja: moodrose
Ikäraja: K-11
Tyylilaji/Genre: fantasia
Haaste: Olipa kerran... eli ammenna sadusta -haaste
A/N: Perustuu löyhästi Aladdin ja taikalamppu-tarinaan sekä Dungeons & Dragons-kampanjaan ”The Ghosts of Saltmarsh”. Kiitosta hyvistä ideoista kuuluu siis myös ihanalle DnD-porukalleni.
Yhteenveto: Nevis on salamurhaaja, joka vaihtaa kasvoja kuin paitaa. Yhdellä hetkellä hän on viisas vanha mies, toisella nuori haltiaprinssi, kolmannella kaunis matkalainen eksoottisesta maasta. Hänen kasvonsa eivät koskaan pysy kauaa samana. Mutta kasvojen mukana tulee muutakin: kokonainen elämä. Ja mitä useampia kasvoja hän kokeilee, sitä enemmän hän kadottaa itsestään. Eikä oikeiden kasvojensa löytäminen olekaan niin helppoa, kun on tehnyt sopimuksen toivomushengen kanssa.

KASVOTON

I. Tappajan silmät

Legioona etsi tappajaa kymmenennessä korttelissa.

Oli lauantaiaamu, ja ylätori pursusi väkeä. Se oli varsinainen aistien sekametelisoppa. Kulmikkaiden kauppakojujen yllä riippui kankaita kaikissa sateenkaaren väreissä. Kauppiaat huusivat tarjouksia kymmenellä eri kielellä. Ilmassa leijaili rasvan, palavan puun ja tuhannen tuoksun sekoitus.

Kaiken tuon keskellä nahanvaihtaja loikkasi ihosta toiseen kuin nahkansa luova käärme. Ensin hän oli siivoton, nuori kerjäläispoika, jonka silmissä kyti pelko ja nälkä. Pienet, paljaat jalat tömähtelivät katukivetystä vasten, kunnes hän törmäsi lujaa paksumahaiseen kauppiaaseen, jolla oli yllään vihreä baskeri ja samettinuttu. 

”Häivy siitä”, kauppias ärjäisi. Kerjäläispoika käänsi selkänsä kauppiaalle häpeä poskillaan poltellen. Hän puristi tyhjät kätensä nyrkkeihin ja tunsi…

            …rahapussin painon kädellään. Kolikot kilisivät hänen heittäessään pussia ilmaan kerran, kahdesti. Kaikkialla minne hän kääntyi, hän haistoi rahan tuoksun. Ylpeys paisui hänen rintakehässään hänen tiedostaessaan, kuinka erinomaiset kaupat hän oli tehnyt sinä aamuna. Edes jaloissa pyörivät kerjäläiset eivät lannistaneet hänen hyvää tuultaan. 

Äkkiä rahan tuoksu peittyi huumaavan vahvan parfyymin alle. Ruusua ja kamomillaa. Kauppiaan nenä kääntyi tuoksun lähdettä kohti. Neitokainen lipui väkijoukon läpi jumalattaren sulokkuudella. Pitkä mekko tai törmäilevät ohikulkijat eivät vaikuttaneet lainkaan hidastavan hänen kulkuaan. Naisen muhkeat kiharat olivat kiiltävän kuparin väriset, ja ne aaltoilivat hänen liikkuessaan kuin vesi.

Samalla hetkellä kauppias tiesi täsmälleen, mitä hänen päivästään vielä puuttui.

Kauppias lähestyi naista väkijoukon halki. Hän kosketti kädellään tämän olkapäätä, jolloin nainen kääntyi ympäri. Hiukset heilahtivat, paljastaen parin teräviä korvia. Nainen oli haltia.

Kauppias riuhtaisi kätensä irti kuin olisi koskettanut elävää käärmettä. 

”Pahoitteluni. Luulin sinua joksikin toiseksi.”

”Saat anteeksi”, nainen sanoi. Hymy oli hopeinen kuunsirppi kultaisten kasvojen keskellä, mutta silmät eivät hymyilleet. Ne olivat kirkkaanvihreät. Ja kylmät.

Haltianainen katosi paikalta. Kauppias pudisti päätään karistaakseen naisen tuoksun sieraimistaan. Hän kääntyi ruokakojua kohti ja haistoi…

            …ihmisiä, kaikkialla. Likaisia, ahneita ja törkeitä ihmisiä, jotka eivät osanneet pitää näppejään erossa siitä, mikä ei heille kuulunut. Nytkin haltianainen saattoi tuntea heidän katseensa ihollaan, ahmien, kosketellen tahmaisilla ja tautisilla näpeillään. Haltiatar pidätteli hengitystään astellessaan torin poikki, ohitse rumaa ja merkityksetöntä rihkamaa myyvien kaupustelijoiden, joista jokainen kuvitteli heidän työnsä olevan jollain lailla erityistä.
 
”Käänny tänne, kaunokainen! Leninki hiustesi punaan!”

”Ilahduta miehet kauniilla tuoksulla! Syreeniä, kanervaa, ruusunmarjaa…”

”Osta täältä Nelenen riipus hedelmällisyydellesi! Tai Ileian medaljonki, rakkautta varten!”

”Korkealaatuisia jalokiviä, aitoa kääpiöiden käsityötä!”

Puoskareita. Huijareita jokaikinen. He palvoivat vääriä jumalia, puhuivat väärää kieltä, vannoivat väärien asioiden nimeen. He näkivät hänessä pelkät kauniit kasvot. Lihankimpaleen, josta jäisi syömisen jälkeen jäljelle vain kasa koluttuja luita.

Haltiatar saavutti määränpäänsä. Päätykoju oli koruton ja koristeltu pelkin mustanruskein nahkaremmein. Ilmassa tuoksui metalli ja öljy. Asekauppiaan silmät olivat mustat ja kuolleet kuin hailla. Ne eivät olleet kauppiaan silmät. 

”Falael, sisar”, asekauppias tervehti häntä omalla kielellään. Tummien hiusten takaa pilkisti terävä korvalehti, mutta leukaa peittävä parta paljasti hänen olevan puoliksi ihminen. ”Mitä otat tällä kertaa?”

”Parhaimman jousesi, veli”, haltiatar vastasi. Hän painoi rahapussin kauppiaan kämmenelle. Sen sisällä ei kilissyt kultaa, vaan haltiakiviä. Pussi värähteli hienoisesti vaihtaessaan omistajaansa.

Asekauppias kumartui pöydän alle ja kaivoi sieltä koristeellisen pitkäjousen, joka oli valmistettu hopeisesta puusta. Haltianainen tarttui jouseen ja väläytti asekauppiaalle hymyn, joka oli kuin veitsi. Haltiatar pani jousen selkäänsä, katosi väkijoukkoon, ja kuuli…

            …kuinka metalliset panssarit kolisivat legioonan edetessä kömpelösti väkijoukon halki. Heitä oli kymmenen, ja he haravoivat väkijoukkoa sokkona, yhä etsien sitä samaa, pelästynyttä kerjäläispoikaa, joka pakeni heidän hyppysistään alatorilla. He eivät ikinä löytäisi häntä sen väkijoukon lomasta. Eivät sellaisenaan.

Mustasilmäinen puolihaltia puski tiensä torin reunalle ja kiipesi ketterästi katolle, läheisen kojun kattoa apuna käyttäen. Puolihaltia etsiytyi tähystyspaikalle kivisen savupiipun taakse, tiiraillen alas täpötäydelle torille. Legioonalaiset olivat kimaltavia kultakaloja värikkään ihmismeren keskellä. 

Legioonalaisilla oli varjo. Vaikka he tekivät parhaansa kääntääkseen huomion pois kumppanistaan, he eivät huijanneet puolihaltian herkistyneitä aisteja. Varjo oli lyhyt, ja tämä oli pukeutunut pikimustaan, hupulliseen viittaan, joka peitti alleen tämän kasvot. Puolihaltia olisi kuitenkin tunnistanut ne missä tahansa, jopa unissaan. 

Aivan kuin aavistaen itseensä kohdistuvan ajatuksen, maagi kohotti kasvonsa ja kohtasi puolihaltian katseen väkijoukon poikki. Silmäkuopissa välähti sininen tuli. Sanaakaan sanomatta, maagi osoitti sormellaan puolihaltiaa kohti ja piirsi loitsumerkin kasvojensa eteen.

Magia rätisi ilmassa, väreili kuin horisontti kuumana kesäpäivänä. Puolihaltian kasvoja alkoi kuumottaa. Kuiva iho muuttui rasvaiseksi. Sänki putoili leualta. Naamio suli hänen kasvoiltaan kuin vaha. Mustat hiukset saivat hopeaisen sävyn. Silmät eivät olleet enää tummat, vaan kirjavan väkijoukon väriset.
 
Legioona vyöryi häntä kohti kultaisena aaltona.

”Tyhjentäkää tori!” legioonan komentaja huusi. ”Tehkää tilaa!”

Väkijoukosta kantautui hämmentynyttä mutinaa. Huutoja. Kiihtynyttä puheensorinaa.

”Ottakaa tappaja kiinni!”

Tappaja näki aallon tulevan, muttei tuntenut pelkoa. Kovettuneet sormet tapasivat vyölle kiinnitetyn tikarin kahvan. Teräs kuiskasi päästessään vapauteen. Tappaja veti henkeä ja tähtäsi. Kuiskaus voimistui käskyksi. Tikari irtosi hänen kädestään. Käskystä kasvoi huuto, joka peitti ensimmäisen legioonalaisen kuolonkorinan alleen. Verta ropisi mukulakivien väliseen tilaan.

Toinen veitsi. Kuiskaus, käsky, huuto. Korinaa. Verta.

”Seis!” käsky kuului lähempää. ”Laske veitsi! SEI-”

Lause katkesi kesken. Kolmannen tikarin terä lävisti ilman, ja sen jälkeen ihon. Aukiolle puhkesi kaaos. Korkeita huutoja. Askelten alla pöllyävää maata. Kaatuneita kojuja ja alleen tallottuja vihanneksia. Ihmismassa liikkui aukiolla edestakaisin kuin kahteen eri suuntaan väänneltävä pullataikina. 

Sekasorto tarjosi väylän paeta. Tappaja liukui alas harjakattoa pitkin aukion vastakkaiselle puolelle. Katu, jolle hän laskeutui, oli pimeä ja autio. Torin äänet kantautuivat kauas, ja ilmassa leijaili yhä magian otsonimainen tuoksu. 

Tappaja juoksi. Hän seurasi kapeaa katua alaspäin olkansa taakse vilkuillen, kunnes oli varma siitä, että oli eksyttänyt jahtaajansa. Hän pysähtyi hämärälle sivukadulle, jolle läheinen pesula oli heittänyt jätevetensä. Tappaja kumartui veden varaan ja alkoi pestä käsiään pakonomaisesti, vaikka ne olivat jo valmiiksi verestä puhtaat. Kun hän viimein lopetti, kädet olivat likaisemmat kuin ennen pesua.

Tappaja oli vaihtanut nahkaansa sinä päivänä monta kertaa. Mutta toisin kuin perhonen joka nahkansa luotuaan kuoriutui uudestisyntyneenä, tappaja ei tuntenut oloaan kevyemmäksi. Jokainen uusi nahka jätti kevyen kuoren hänen oman itsensä ympärille, kunnes hänen yllään oli kerros kerrokselta kuollutta ihoa, jota hän ei koskaan saanut raaputettua pois. Kunnes hän ei enää edes muistanut, miltä hänen oma nahkansa oli tuntunut.
 
Tappajan silmät olivat mustat kuin katu hänen ympärillään, mutta nämä eivät olleet torin asekauppiaan kuolleet silmät, tai kuparihiuksisen haltiattaren vihreät smaragdit. Ne eivät olleet ahneet viirut möhömahaisen kauppiaan kasvoilla, eivätkä nuoren kerjäläispojan nälkiintyneet silmät.

Nämä silmät kuuluivat tappajalle, joka oli väsynyt tappamiseen.
« Viimeksi muokattu: 11.11.2019 23:21:16 kirjoittanut moodrose »

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 3 996
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Ensinnäkin, tarinan idea on aivan loistava. Se lumosi heti alkusanoista lähtien. :)

Eikä tarina itsessään siitä jälkeen jäänyt. Se eteni elokuvamaisen hengästyttävään tapaan, niin että tuntui melkein hassulta, kun se ei siitä vielä jatkunutkaan. Odotan siis uteliaana miten kertomus etenee.

Jäin hieman pohdiskelemaan tuota siirtymää. Hyppäsikö Nevis ikään kuin aineettomana toisen ihmisen olemukseen, ja jos, niin kuinka kehon omistajalle siinä rytätässä mahtoi käydä - vai huomasiko tämä vaivihkaista vierastaan lainkaan? Vai kopioiko hän vain näkemänsä hahmon itselleen, jolloin markkinoilla liikkui hetken aikaa kaksi aivan identtistä olentoa? Mielikuvani oli enemmän aiemman kaltainen, mutta täytyisikö silloin vaeltajan olla aina jonkun vieraassa ruumiissa?

Kysymyksiä herää yhä enemmän, mitä enemmän tätä kiehtovaa aloitusta jää miettimään. Tuntui ahdistavalta ajatella tuota näkymätöntä kuorta, jonka jokainen lainattu hahmo jätti jälkeensä - varmasti tunne on hyvin painostava. Ja kuinka usein hän vaihtoi hahmoa - oliko tämä päivä poikkeus vai arkea? Oliko tätä jatkunut jo kauan? En malta odottaa, että kuulen lisää. :D

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

moodrose

  • explorer
  • ***
  • Viestejä: 98
  • ava © Sokerisiipi
    • vlaurelia.blogspot.com
Kiitos huippupaljon palautteesta, Fiorella! Ihanaa, että tykkäsit. Tämä on minulle ns. kakkostarina jota kirjoitan pääprojektini ohella, joten huoletti vähän millainen tästä oikein tulee. Mutta toistaiseksi inspis on pysynyt yllä ja tekstiä tulee hyvään tahtiin! Pitää vaan pohtia julkaisutahtia jatkossa, kun osia varmaan alkaa tulla hitaammin niiden pidentyessä. Ja pitäisi tuota varsinaista proggistakin joskus työstää...

Mutta nyt olen kuitenkin saanut 2. luvun valmiiksi, joten tässä tulee! Vastailee toivottavasti ainakin osaan kysymyksistäsi  ;D

II. Tavallinen yö

Kaskenkaataja oli tunnettu hämäräperäisen väen tapaamispaikkana.

Tavallisena yönä sen tummat, puiset loosit ja tupakankatkuiset käytävät vetivät puoleensa väkeä kaikilta rikollisuuden toimialoilta. Tappelupukareita, jotka tulivat paikalle vain etsimään riitaa. Silmänkääntäjiä ja huijareita, jotka kähvelsivät lompakoita hymy huulillaan. Viettelijöitä ja viettelijättäriä, joille tunteet olivat peliä ja rakkaus pelkkää leikkiä.

Silloin ei kuitenkaan ollut tavallinen yö.

Vaaleahiuksinen nainen istui yksin baaritiskin äärellä ja siemaili rommia laakeasta lasista. Vaikka hän oli istunut paikallaan jo tovin, lasi oli miltei koskematon. Nainen otti uuden huikan, mutta vain muodon vuoksi. Juoman maku väänsi hänen arpiset kasvonsa irveeseen.

”Hyi helvetti”, nainen kirosi hiljaa. ”Pahaa kuin mikä.”

”Te ihmiset olette niin omituisia”, kuului ääni tiskin takaa. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. ”Miksi juoda jotain sellaista, josta ei pidä?”

”Muistojen takia”, nainen murahti. Hänen äänensä oli käheä, kuin hän olisi polttanut liian monta savuketta. Mikään hänen senhetkisessä olemuksessaan ei kuitenkaan kielinyt siitä, että hän olisi polttanut.

”Sinä et ole mikään kaikista tavallisin asiakas”, näkymätön baarimikko totesi.

Nainen lipsautti kuivan naurahduksen. ”Niinkö? En voisi käsittää, mikä antaisi sen ilmi.”

”Tappelupukarista saattaisit mennä. Kiroilet ja haiset kuin seilori. Sinulla on arpia, ja kätesi ovat paksut kuin joulukinkut. Mutta silmistäsi näkee, että vihaat väkivaltaa. Ja tällaisia paikkoja. Huijari sinä et ainakaan ole. Sanot aina totuuden, vaikka se satuttaisi muita. Ja viettelijästä sinä et menisi kuuna päivänä. Se vaatisi sen, ettet pukeutuisi kuin mies.”

Nainen mulkaisi tyhjää tiskiä kohti. Silmät olivat siniset, miltei harmaat. ”En tiennyt tulleeni kallonkutistajalle.”

”Miksi sinä sitten tulit tänne?”

”Töiden takia”, nainen vastasi. Hän vilkuili ympärilleen tyhjältä näyttävässä kapakassa, joka ei todellisuudessa ollut tyhjä. ”Miten täällä muuten on näin kuollutta?”

”On suden hetki. Pahimmat ryyppääjät heitettiin ulos tuntia sitten. Vakiasiakkaat tulevat vasta tunnin päästä, aamiaiselle. Saisiko olla keittoa?”

Nainen nauraa hörähti. ”Enköhän ole juonut ihan riittävästi keittoa täksi yöksi. Siitä puheen ollen, taisit saada ensimmäisen asiakkaasi. Onko tuo yksi vakkareistasi?”

Kiinnostus kuulsi baarimikon äänessä. ”Miltä hän näyttää?”

”Mies. Pitkä ja tumma, oikea kukkakeppi. Tai ylikasvanut vesikirppu. Tukka pitkällä palmikolla. Pukeutunut sammaleeseen.”

”Sammaleeseen?”

”Odota”, nainen siristi silmiään. ”Ehkä se on sittenkin jäkälää.”

Tulija asteli edemmäs. Hänen liikehdintänsä oli hidasta ja sulavaa, ja kummallisella tavalla äänetöntä. Lähietäisyydellä tuli selväksi, että miehen vaatteet todella oli kasveista tehty, mutta materiaali ei ollut sammalta, tai edes jäkälää. Se oli puuta.

”Huomenta, matkalainen”, baarimikko tervehti. ”Keittoa?”

”Huomenta, puolituinen. Voit tulla nyt esiin tiskin takaa.”

”Mitä!” baarimikko huusi epäuskoisena. ”Minä olen näkymätön, enkä mikään puolituinen!”

”Lopeta teeskentely. Et huijaa ketään. Haistoin sinut ulko-ovelle saakka.”

”Kirotut haltiat”, puolituinen mutisi kiivetessään tiskille. Hän ei ollutkaan näkymätön, vaikka olikin sitä väittänyt. Kaikkea päinvastaista, oikeastaan. Hänestä oli vaikea irrottaa katsettaan. Puolituinen näytti ulkoisesti ihmiseltä: aikuiselta mieheltä, jolla oli hieman iso nenä ja kalju pää. Pulleaa mahaa peitti baarimikon essu, jonka alta pilkisti siisti kauluspaita. Ainoa poikkeus tavallisuuteen oli siinä, että mies oli puutarhatontun kokoinen.

”Mitä te siinä pällistelette?” puolituinen ärähti. ”Enemmän ryyppäämistä, vähemmän tuijottamista!”

”Minä en juo”, puuhun pukeutunut mies, joka oli juuri paljastunut haltiaksi vastasi. ”Tulin tänne töiden takia.”

”Sinäkin?” nainen kysyi. ”Millaisten töiden?”

Haltia veti itselleen tuolin ja nojautui tiskin ääreen. Kun hän puhui, hän vältteli katsomasta ketään silmiin. Se oli erikoinen piirre haltialle. Yleensä he nauttivat huomiosta ylitse kaiken. ”Oletko kuullut Korppikeron kartanosta?”

Nainen kohotti vaaleita kulmiaan. ”Ai olenko? Jokainen Syväsuon asukas on kuullut siitä. Paikka on ollut hylätty vuosikausia. Väitetään, että siellä kummittelee.”

”Kyse ei ole kummituksista”, haltia vastasi.

”Niinkö? Mikä saa sinut uskomaan niin?”

”Kummitukset eivät puukota ketään kuoliaaksi.”

Äkkiä ovi kävi heidän takanaan. Voimakas tuulenpuuska puhalsi sisään syksyn lehtiä ja sai salin kynttilät lepattamaan. Se pörrötti tulijan paksua tukkaa ja leveiden housujen lahkeita.

”Mitäs täällä jutellaan?” pörröpää sirkutti. Tyttö oli kääpiö. Hän oli lyhyt ja tanakka, ja pyöreät kasvot olivat pisamien täplittämät. Tulipunainen tukka leijaili niiden ympärillä paksuna pilvenä, joka pompahteli jokaisella tuimalla askeleella.

”Kummitusjuttuja”, nainen tiskiltä vastasi. ”Haluatko liittyä seuraan?”

Virne halkaisi tytön kasvot kahtia. ”Rakastan kummitusjuttuja.”

Tyttö ponnisti lattialta ja kiipesi tuolille naisen viereen. Tiskillä seisova puolituinen korjasi kurkkuaan.

”Minkä ikäinen sinä oikein olet, tyttö?”

”Neljätoista”, tyttö vastasi varmalla äänellä. ”Mitä? Haittaako se sinua?”

”Hieman”, puolituinen köhäisi. ”Mitä sinun ikäisesi tyttö tekee tähän aikaan tällaisessa paikassa? Eikö sinun pitäisi olla kotona vanhempiesi kanssa?”

Tytön leuka kiristyi hetkeksi. ”Ei minulla ole vanhempia.”

Puolituinen mykistyi. ”Hyvä on. Ehkä minulta löytyy sinulle jotakin.”
 
Baarimikko katosi tiskin taakse, muuttuen jälleen näkymättömäksi.

Nainen siemaisi uuden huikan rommilasistaan. Haltia tuijotti tiskiä sormet ristissä. Kääpiö heilutteli lyhyitä jalkojaan ilmassa, hypistellen samalla kaulassaan olevaa erikoista riipusta. Sen väri oli verenpunainen ja pinta väreili ja kimalteli, kuin sisällä olisi virrannut kirkasta nestettä.

”Toverini tässä”, nainen viittoi vieressään istuvaa haltiaa kohti, ”puhui kummallisia Korppikeron kartanosta. Väittää, ettei siellä kummittele.”

”Kaikki tietävät, että Korppikeron kartanossa kummittelee”, kääpiö kohdisti sanansa haltialle. ”Etkö ole kuullut tarinoita? Sieltä on kuulunut kolistelua, näkynyt outoja valoja yöllä. Ja kellarissa on kuulemma luurankoja. Vai väitätkö, että tarinat valehtelevat?”

”En väitä”, haltia vastasi. ”Väitän vain, ettei siellä kummittele.”

Kulho jotain kuumaa ilmestyi kääpiön eteen. Pikainen nuuhkaisu paljasti sen hernekeitoksi. Ruoan nähdessään kääpiön silmiin syttyi ahnas kiilto. Hän tarttui kulhoon ja alkoi ryystää sitä suuhunsa kuin mehua. Keitto maalasi hänen suupielensä vihreiksi.

”Miksi Korppikeron kartano muuten kiinnostaa sinua niin paljon?” kääpiö kysyi siemaustensa välistä.

”Koska aion selvittää, mitä siellä tapahtuu.”

Naisen silmiin syttyi oivallus. ”Odota. Sinäkö olet Ada? Kuvittelin sinun olevan nainen.”

Haltia hymähti. ”Ada on vain kutsumanimeni. Oikea nimeni on Adnaith. Mistä sinä tiedät nimeni?”

”Minä olen Sigrid, kaupunginkaartista. Ystäväni Ruut katosi viikko sitten. Hänet nähtiin viimeksi Korppikeron lähettyvillä. Sain tehtäväkseni tutkia asiaa. Komentaja Grems kertoi sinun olevan avuksi.”

Ada nyökkäsi ja ojensi Sigridille kätensä. Sigrid tarttui siihen. Ote oli tukeva ja vahva.

”Olemme siis työtovereita”, Sigrid totesi. ”Miten sinun kaltaisesi päätyy kaupunginkaartin hommiin?”

”Tunnen seudun”, Ada vastasi. ”Korppikero ympäristöineen on druidien maita. Olen viettänyt siellä koko ikäni.”

”Druidi, siis. Kerta se on ensimmäinenkin.”

”Mitä sinä tuolla tarkoitat?”

”On epätavallista, että kaupunginkaarti sotkeutuu druidien tekemisiin. Tai haltioihin, kääpiöihin, puolituisiin… oikeastaan kehenkään, joka ei ole ihminen. Gremsin täytyy olla todella epätoivoinen, että hän pyytää ulkopuolista apua.”

Haltia kohotti kasvonsa, ja hetkellisesti Sigrid erotti leukalinjan kaaressa ja silmien ylenkatsovassa asennossa sitä kuuluisaa ylpeyttä, josta haltiat olivat tulleet niin tutuiksi. ”Eiköhän ole jo selvää, ettei tässä ole kyse enää pelkästä kaupunginkaartin asiasta.”

”Entä minä?” ääni piipitti Sigridin toiselta puolen. ”Minäkin haluan kummitusjahtiin.”

”Ei tule kuuloonkaan”, Sigrid torjui. ”Se ei ole sinun paikkasi. Olet pelkkä lapsi.”

Yhtäkkiä huoneilma tuntui painavalta, kuin hetkeä ennen ukkosta. Sigridin kurkkua alkoi kuristaa. Kynttilöiden liekit alkoivat lepattaa, ja ilmaan tulvahti otsonin tuoksu. Mutta kaikista pelottavin näky oli kääpiö itse. Punainen tukka leijaili kasvojen ympärillä kuin se olisi tulessa. Tummat silmät olivat täynnä kylmää vihaa. Riipus kaulassa sykki ja loisti kuolevan tähden lailla. Eikä kääpiö ollut enää pelkkä neljätoistavuotias tyttö, vaan jotakin paljon, paljon vanhempaa.

”Sano minua lapseksi vielä viimeisen kerran”, kääpiö sähisi. Hänen korkean äänensä alla kuulsi toinen ääni, joka raapi maata kuin kierivä järkäle. Paine ilmassa kasvoi, kunnes Sigrid luuli tukehtuvansa.

Sitten jotain tapahtui. Adan käsi kurotti Sigridin ylitse kääpiötä kohti, painautui kaulalla lepäävää riipusta vasten. Sen pinta oli hyytävän kylmä. Adan huulet lausuivat sanoja heille tuntemattomalla kielellä. Jokaisen seurueen jäsenen korvat poksahtivat, ja ilmanpaine palautui normaaliksi. Kynttilöiden tuli paloi tasaisena. Ilmassa tuoksui rommi, nahka ja puu. Eikä tuolilla istuvassa kääpiössä ollut enää mitään erikoista.

Sigrid veti keuhkonsa täyteen ilmaa, mutta huomasi kaikeksi kummastuksekseen, ettei hän enää tarvinnut sitä. Aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

”Näetkö?” kääpiö kysyi. ”Minusta on hyötyä.”

Sigrid nyökytteli mykistyneenä. Adan kädet palasivat jälleen hänen omille polvilleen. Haltia ei sanonut mitään, mutta hänen kulmansa olivat kääntyneet huolestuneeseen kaareen.

Puolituinen asteli takaisin tilaan jalkojaan tömistellen. ”Mitä hittoa täällä oikein tapahtui? Eikö täällä saa edes käydä vessassa ilman, että joku avaa portaalin helvettiin?”

Toteamus nostatti hienoisen hymyn Sigridin kasvoille. Hän siisti pöllähtänyttä tukkaansa ja oikaisi itsensä.  ”Seurueemme alkaa olla kasassa.”

Kääpiö nuoli keittoa huuliltaan. ”Alkaa olla?”

”Niin. Grems kertoi, että saisin kaksi apulaista. Toinen olet sinä, Ada. Toinen tunnetaan nimellä Kasvoton. Mutta se et ole sinä, kääpiö. Vai oletko?”

”Minulla on nimikin. Se on Freya.”

”Freya. Oletko sinä Kasvoton?”

Freya ei sanonut mitään. Hänen katseensa oli jähmettynyt huoneen takanurkkaan, jossa varjot liikehtivät omituisella tavalla. Pimeys väistyi, ja välkehtivä tuli piirsi esiin tulijan ääriviivat. Hahmo oli lyhyt ja tanakka, ja pörheä, punainen tukka pompahteli jokaisella tuimalla askeleella.

”Minä olen”, tulija sanoi.

Se oli toinen Freya.

***

Toinen Freya luki yksitellen jokaisen huoneessa olevien kasvoja.

Vaaleaa ihmisnaista, jonka arpiset kasvot näyttivät jatkuvasti epäluuloisilta. Tummaa haltiamiestä, joka vaikutti rakastavan puita enemmän kuin haltioita tai ihmisiä. Tontun kokoista puolituista, jonka nenä ja korvat olivat liian suuret kasvoihin nähden.

Ja viimeisenä nuorta kääpiötyttöä, joka oli täsmälleen hänen peilikuvansa.

”Freya?” vaalea nainen tiskillä änkytti. ”Miten…”

Oikea Freya nipisti itseään, kuin herätäkseen unesta. Mitään ei tapahtunut. Toinen Freya toisti hänen eleensä. Sille ei oikeasti ollut tarvetta – hän oli Oikeasta Freyasta itsenäinen olento. Mutta hän nautti eleen aiheuttamasta hämmennyksestä.

”Sehän… olen minä”, Freya sanoi.

”Sehän… olen minä”, Toinen Freya toisti.

Puolituisen kasvot kalpenivat. Miehen silmät kierähtivät hänen päässään, ja hän kellahti tajuttomana tiskiä vasten.

”Katso nyt, mitä sinä teit!” Oikea Freya huusi. ”Sinun takiasi tonttu pyörtyi!”

”Puolituinen”, haltia korjasi. Sitten hän käänsi viisaiden silmiensä katseen Toiseen Freyaan. ”Ja sinä… mikä sinä oikein olet?”

”Oikea kysymys olisi, että kuka”, Toinen Freya sanoi. ”Onko korvissasi vikaa, haltia? Olen Kasvoton.”

Haltia näytti täysin pöllämystyneeltä. ”En ole koskaan aiemmin nähnyt tällaista taikuutta.”

”Se johtuu siitä, että olet pöhkö druidi. Ette koskaan liiku kotimetsäänne kauemmas.”

Oikean Freyan kasvoille nousi, yllättävää kyllä, hymy. ”Sehän kuulostaakin ihan minulta.”

”Minä olen sinä”, Kasvoton sanoi. ”Mutta minä voin myös olla hän.”

Kasvoton sulki silmänsä. Kun hän avasi ne, hän huomasi katsovansa huonetta aivan eri korkeudelta. Hänen aistinsakin olivat tarkemmat. Hän haistoi aivan uusia hajuja, joista ei aiemmin ollut edes tullut tietoiseksi. Osa niistä oli epämiellyttäviä. Jonkun kuivunutta oksennusta. Vanhaksi mennyttä viiniä, josta oli jo tullut etikkaa. Osa… no ei niinkään. Hernekeitossa oli neljää eri maustetta. Basilikaa, mustapippuria, sinappia ja meiramia. Sigridin hiuksissa tuoksui suola ja meri. Ja hänen omissa vaatteissaan metsän tuhat eri tuoksua.

”Ada!” Freya henkäisi. Kasvoton erotti täsmälleen, missä nuotissa hän puhui.

”Minä se olen”, hän vastasi. Niin sanoessaan hän tuli tietoiseksi siitä, kuinka karkealta hänen yleiskielen ääntämyksensä kuulosti. Samalla hän oivalsi, että voisi halutessaan puhua myös haltioiden, kääpiöiden tai puolituisten kieltä. Mutta hän ymmärtäisi myös vanhaakieltä: samaa, mitä henkiolennot puhuivat. Tai elementaalia, jolla muinaiset riimut oli yleensä kirjoitettu.

”Es keryth”, Oikea Ada kirosi. Toinen Ada kohotti kulmiaan yllättyneenä. Hän ei olisi odottanut moista hävyttömyyttä haltian huulilta.

”Tai sitten voisin olla hän”, Toinen Ada sanoi. Hän kohdisti hymynsä Sigridille, ja samassa hänestä tuli Sigrid itse. Maailma näytti sumealta ja värittömältä ihmissilmien lävitse. Kielellä maistui rommi. Jostain kumman syystä Kasvoton tunsi itsensä ärtyneeksi, vaikkei ollut sitä vielä hetkeä aikaisemmin. Lihaksia ja niveliä kivisti. Oliko hän tulossa vanhaksi?

”Lopeta tuo, heti”, Oikea Sigrid käski. ”Paljasta oikeat kasvosi.”

Kasvoton huokaisi. Kerros kerrokselta, hän alkoi kuoria lumousta pois. Se sattui, samalla tapaa kuin kuolleen ihon repiminen pois. Kun hän viimein palasi omaksi itsekseen, tylsä kipu sykki hänen kehossaan, miltei kuin hän olisi juuri kannatellut raskasta taakkaa. Se kipu ei kadonnut minnekään.

Kasvoton oli jälleen saanut omat kasvot. Tylsät, kamalat, omat kasvonsa, joissa ei ollut mitään erityistä tai kaunista. Lyhyet, hiirenharmaat hiukset, jotka roikkuivat elottomina päänahkaa vasten. Korvat, jotka olivat liian terävät ihmiselle, mutta liian tylsät haltialle. Värittömät silmät, jotka näyttivät sillä hetkellä ehkä ruskeilta, koska kaikki ympärillä näytti siltä. Nehän aina heijastivat sitä, mitä oli milloinkin hänen ympärillään.

Sillä se oli hänen todellinen luontonsa – joksikin toiseksi tuleminen.

”Sinä siis olet Kasvoton”, Sigrid totesi. ”Tajuan nyt, mistä saat nimesi.”

Freya näytti yhtä aikaa uteliaalta ja hyvin hämmentyneeltä. ”Miten sinä oikein teit tuon?”

Ada nyökkäsi. ”Miten sinä oikein teit sen?”

”Silmänkääntötemppu.”

”Tee se uudelleen”, Freya yllytti.

Kasvoton virnisti. Hän olisi halunnut tehdä niin. Oma keho tuntui ahtaalta, painavalta. Toisessa kehossa hän kokisi edes hetken helpotusta hänen iäti kannattelemastaan taakasta. Mutta hän ei voisi olla siellä ikuisesti. Ja joka kerralla muutos sattui enemmän.

”Ei nyt”, Sigrid kielsi. ”Kerro minulle, Kasvoton. Miksi Grems halusi juuri sinut?”

”Tähän mennessä kaikki, jotka ovat menneet lähellekään sitä kartanoa on tapettu. Minusta saattaa olla hyötyä.”

Sigridin kasvot eivät pehmenneet piirun vertaa. ”Ehkä.”

Sigrid ei pitänyt hänestä. Se oli ilmeistä.

”Minulle sanottiin, että työskentelisin yksin”, Kasvoton vastasi.

”Grems valehteli sinulle. Kenties hän tiesi, ettet työskentelisi hyvin ryhmässä.”

”Siinä hän ei erehtynyt.”

Kasvoton ja Sigrid mulkoilivat toisiaan hetken. Kasvoton huomasi, että tuijotuskilpailu Sigridin kanssa oli yllättävän vaikeaa. Naisen koko olemus huokui tiettyä pelottavaa auktoriteettia. Se miltei toi hänelle mieleen hänen oman äitinsä.

”No, Kasvoton”, Sigrid rikkoi hiljaisuuden. Katsekontakti pysyi yhä. ”Mikä sinä olet oikein miehiäsi? Pelkillä silmänkääntötempuilla ei pitkälle pääse.”

”Osaan kaikenlaista”, Kasvoton vastasi. ”Mutta erikoisalaani on tappaminen. Huomaamattomasti. Myrkyt, tikarit, nuolet, sen sellaiset. Osaan olla näkymätön.”

”Salamurhaaja, siis.”

”Sitäkin.”

”Hyvä on, herra Salamurhaaja. Onko sinulla jokin nimi?”

”Kasvoton.”

Sigrid tuijotti häntä silmiään räpäyttämättä. ”Oikea nimi.”

Kasvoton tunsi leukansa kiristyvän. Nimillä, erityisesti tosinimillä, oli voimaa. Niitä, aivan kuten mitä tahansa aseita, pystyi käyttämään kantajaansa vastaan.

Silti, jostain kumman syystä, Sigridille oli vaikea sanoa ei.

”Nevis”, Kasvoton vastasi. ”Se on oikea nimeni.”

Sigridin vasen suupieli värähti. Siinä kaikki. Sitten hänen kasvonsa olivat jälleen kiveä.

”Ilo tavata, Nevis Kasvoton. Odotan innolla työskentelyä kanssasi.”

”Aivan varmasti”, Nevis totesi.

Tunnelma huoneessa oli painava, miltei kuin Freyan aiemman loitsun aikaan. Nevis tiesi jo nyt, että tästä tulisi epätavallinen keikka. Olisipa hän vain aavistanut, kuinka epätavallinen.

”Me olemme varmasti maailman oudoin porukka”, Freya kevensi tunnelmaa.

Nevis kohautti olkiaan. ”Olen nähnyt oudompiakin.”
« Viimeksi muokattu: 26.10.2019 18:00:31 kirjoittanut moodrose »

hiddenben

  • ***
  • Viestejä: 758
    • H.E.R. – Things In Focus
Tämäpä on mielenkiintoinen alku seikkailulle! Ensimmäisen osan luettuani olin hieman hämmentynyt juurikin siitä, miten Kasvoton vaihtaa kehoa, mutta tämä toinen luku oli erittäin avaava ja nyt tuntuu, että olen valmis lukemaan jatkoa :D

Ensinnäkin, tuo ensimmäisen luvun kehonvaihto oli todella taitavasti ja onnistuneesti kuvattu! Vaikka itse kehonvaihto olikin hankala tajuta heti, värikkäitä tapahtumia pystyi silti seuraamaan helposti. Tykkäsin siitä, miten erilaisia aisteja käytettiin kuvaamaan eri hahmoja ja mitä Kasvoton tuntee vaihtaessaan kehoa. Ainoa, mitä hämmennyin, oli kohtaus maagin kanssa, jonka sekoitin hetkeksi legioonaan. Mutta uudelleenluvulla sekin asia selvisi :) Aloin miettiä, mihin ajankohtaan ensimmäinen luku sijoittuu! Onko se juuri ennen Gremsin yhteydenottoa vai sijoittuuko se johonkin aikaisempaan tai myöhempään aikaan?

Toinen luku oli yhtä vivahteikas ja mielenkiintoinen kuin ensimmäinenkin luku! Tässä toisessa luvussa taas kiinnostavinta oli eri hahmojen kohtaaminen, heidän keskustelunsa ja ennen kaikkea analyysi, jota Sigrid (ja myöhemmin Kasvoton) teki muista tulevan ryhmänsä jäsenistä. Tuo Kasvottoman kehonvaihtotekniikan esittely oli todella hyvin kirjoitettu, sitä oli ilo lukea. Mielestäni Sigridin valinta kertojaksi, jos hän on kertoja myös jatkossa, on jännä valinta, sillä nainen on niin… katkera. Ei mikään tyypillinen sankaritar. Tykkään myös Kasvottoman heikkoudesta, joka on samalla hänen vahvuutensa. Nämä tekevät tarinan jatkosta epävarman, tai ehkä ennemminkin vähemmän suoraviivaisen. Ja se on hyvä asia! :)

Toivottavasti inspiraatio ja motivaatio tämän tekstin kirjoittamiseen pysyy yllä! Tyylisi kirjoittaa on erittäin antoisa ja sopivan kuvaileva ja sekaan mahtuu hurjasti hienoja sanavalintoja ja lauseita, kuten tuo ”Teräs kuiskasi päästessään vapauteen”. Tätä on ilo lukea! Odotan suurella mielenkiinnolla, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten hahmot ja heidän väliset kemiat kehittyvät. Sigridin ja Kasvottoman välinen konflikti tuo varmasti käänteitä tarinaan, eivätkä Freya ja Adakaan varmasti jää taustalle häilymään :D
And it feels like his new life can start
And it feels like heaven.

moodrose

  • explorer
  • ***
  • Viestejä: 98
  • ava © Sokerisiipi
    • vlaurelia.blogspot.com
Suurkiitokset seikkaperäisestä kommentista hiddenben! On virkistävää lukea näin yksityiskohtaista palautetta omasta kirjoittamisesta. Tämän alun vauhdikkuus ja vivahteikkuus yllätti kyllä minutkin. Pääprojektiini verrattuna tämä on aivan selkeästi puhdasta fantasiaa ja vain mielikuvitus on oikeastaan rajana sille, mitä voi tapahtua. Helpottaa kummasti kirjoittamista, kun välillä antaa vaan mennä sen sijaan, että miettisi kamalan tarkasti että voiko näin nyt tapahtua vai ei :D. Toivottavasti lukuinto myös säilyy sielläpäin!

A/N:
Yritän näissä tulevissa luvuissa avata vähän tarkemmin tuota alun prologin ajankohtaa suhteessa tähän, ja myös vähän enemmän hahmojen taustatarinoita ja luonteita. Seuraavat luvut ovat myös saaneet runsaasti inspistä DnD-kampanjasta, jossa olen mukana, joten meno voi ajoittain olla aika vauhdikasta. Saa nähdä mihin tämä tästä kehittyy, tarina elää vähän tekemisen mukana!

III. Korppikero

Sammaleen pinnalla oli kuivunutta verta.

”Ruumis löytyi tästä”, Ada kertoi. Hän kyyristeli sammalikon keskellä, maastoutuen sen vihreänruskeaan väriin miltei täydellisesti. ”Druidi oli matkalla Akankorvesta Nuoskatunturille, kun hän syystä tai toisesta päätti poiketa Korppikerolle. Lopputulos on tämä.”

Druidista oli jäljellä pelkkä verilammikko.

”Mitä ruumiille tapahtui?” Sigrid kysyi. Hän tähyili silmät sirrillään Adan osoittaman reitin suuntaan: ensin itään levittäytyvää kuusikkoa kohti, sitten suoraan pohjoiseen, jossa aukesi silmänkantamattomiin jatkuva pyöreälakisten tunturien erämaa. Päivä oli puolipilvinen, ja korkeimpien tunturien laet olivat valkean sumun peitossa. Kaukaisimmat erottuivat pelkkinä sinisinä kumpuina horisontissa. Nuoskatunturin jyrkillä rinteillä kimalteli lumi.

”Hautasimme hänet”, Ada vastasi. ”Mutta emme ennen kuin selvitimme, mikä oli kuolinsyy. Varith – se oli hänen nimensä, vuoti kuiviin. Näette sen veren määrästä. Mutta hänen kimppuunsa ei käyty tässä. Se tapahtui kartanossa. Jäljet tulevat sen suunnasta.”

Ada viittoi heitä korkeammalle rinteeseen, osoittaen vuoron perään tummempia täpliä sammalikon joukosta, kunnes ne viimein johtivat tunturin laella törröttävään rakennukseen. Jopa kaukaa katsottuna kartano näytti jollain lailla luotaantyöntävältä. Sen kiviset seinät olivat tummuneet ja sammalten peitossa, ja pikimusta puukatto oli paikoitellen lahonnut ja romahtanut. Korkeat ikkunat oli peitetty tummilla luukuilla, jotka natisivat ja paukkuivat tuulta vasten. Pyöreistä kivistä koottu aita piirsi suorakaiteen kartanon ympärille.

”Varith juoksi”, Ada tulkitsi jälkiä. ”Häntä ei seurattu. Hänen kimppuunsa hyökänneet tiesivät, ettei hän tulisi selviämään. Tässä kohti hän kompastui ja kaatui. Hän alkoi raahata itseään maata pitkin. Hän yritti nousta uudelleen ylös, muttei kyennyt siihen. Hän ei yrittänyt enää toista kertaa.”

”Käsitän”, Sigrid nyökkäsi. ”Häntä oli siis puukotettu?”

”Kyllä. Siitä tiedän, ettei kyseessä ollut kummitus.”

”Miksi hän meni kartanoon?” Freya kysyi yllättäen. Siihen saakka hän ei ollut juuri osoittanut kiinnostusta jälkiä kohtaan, vaan hänen ajatuksensa olivat pyörineet sammaleen keskeltä pilkottavissa kivissä ja niiden hienoudessa. Liiallinen kiintymys kiviin ja kääpiöt tulivat aina samassa paketissa.

”Hyvä kysymys”, Ada vastasi. ”Kävimme hänen tavaransa läpi aiemmin, eikä mikään niissä viitannut siihen, että hänen olisi tarvinnut poiketa kartanoon etsimään sieltä tarvikkeita. Ainoa selitys, minkä keksin on se, että hän näki siellä jotakin, mitä hänen ei olisi pitänyt nähdä.”

”Kummituksia”, Freya henkäisi.

”Tai sitten tosiaankin jotain muuta”, Sigrid pohdiskeli. ”Miten kauan tästä on? Tarvitsen kaikki tiedot. Säästä, kellonajasta, matkan syystä.”

”Kaksi päivää. Oli kirkasta. Varith lähti matkaan hieman ennen auringonlaskua. Nuoskatunturi on druideille pyhä paikka.”

”Omituinen aika matkustaa.”

”Haltiat näkevät ihmisiä paremmin pimeässä, emmekä me tunne samalla tavoin kylmää. Rituaali, jota hän oli menossa tekemään, on mahdollinen ainoastaan täysikuun aikaan.”

”Millaisesta rituaalista oli kyse? Voisiko olla, että kartanon asukkaat halusivat pysäyttää sen?”

Ada korjasi kurkkuaan. Hän vaikutti jollain tapaa vaivaantuneelta.

”En usko, ellei heitä kiinnosta Varithin henkilökohtainen…” Ada vilkaisi Freyan suuntaan, ennen kuin muotoili sanomisensa. ”Rakkauselämä.”

”Ai.” Sigridin kasvot punoittivat aavistuksen verran. ”Ei enempää kysymyksiä.”

Nevis huokaisi syvään. Hän ei voinut enää pysytellä näkymättömissä. ”Hei. Eiköhän ole jo aika, että puhumme asioista niiden oikeilla nimillä. Tässä oli kyse se-”

”Hyst!” Sigrid torui. ”Täällä on lapsi!”

Freyan silmissä välkähti tuli, ja äkkiä Sigrid vaikutti katuvan sitä, että oli kutsunut kääpiötä lapseksi.

”Alaikäinen”, hän korjasi. ”Sitä paitsi se ei ole olennaista tarinan kannalta. Olemme jo viivytelleet liikaa. On aika mennä sisään.”

”Selvä on”, Nevis totesi. Hän kuppasi kätensä torveksi suunsa ympärille ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa. ”HOI KUMMI- aah!”

Sigrid tuuppasi häntä lujaa kyynärpäällään. ”Hiljaa, helvetti!”

”Auts”, Nevis hieroi osuman saanutta kylkeään. ”Varo kieltäsi. Alaikäinen.”

Sigridin katse viskoi sinisiä tikareita hänen suuntaansa. ”Haluatko kuolla?”

”Ehkä.”

”Ketkä täällä ovatkaan oikeat lapset”, Ada manasi. Hän oli jo siirtynyt tutkimaan kartanoa lähempää, mittaillen seinien pituuksia ja huoneiden leveyksiä. Freya roikkui hänen kintereillään kuin kulkukoira. Sigrid ja Nevis seurasivat perässä, mahdollisimman kaukana toisistaan.

Kartanon piha oli ankea ja koruton. Korkealla tunturilla ei kasvanut sammalia ja jäkäliä lukuun ottamatta mitään, ellei yksittäisiä variksenmarjapensaita laskettu. Nevis ei voinut ymmärtää, miksi joku olisi halunnut rakentaa talonsa sellaiseen paikkaan. Toisaalta koko pohjoinen oli hänestä käsittämätön paikka. Ulkona oli aina kylmä. Talvisin oli liian pimeää ja kesäisin liian valoisaa. Taivaan värejä oli vain kaksi: musta ja valkoinen. Ellei se olisi ollut hänen ainoa vaihtoehtonsa, hän ei olisi koskaan mennyt sinne.

Näkymä tunturin laelta oli komea, sitä ei tosin mennyt kieltämään. Idässä metsää, pohjoisessa tuntureita, etelässä kyliä ja lännessä merta. Korppikeron huipulta oli täydellinen näkymä oikeastaan joka suuntaan. Kaikkiin niistä tuntui olevan lähes yhtä pitkä etäisyys. Samalla Nevis huomasi, ettei talon julkisivu osoittanutkaan etelään, kuten julkisivuilla yleensä oli tapana, vaan lounaaseen. Talon kaikki kulmat osoittivat neljään eri ilmansuuntaan.

”Miten ajattelimme hoitaa tämän?” Nevis kysyi. ”Koputanko vain oveen ja kysyn, onko ketään kotona?”

”Etuovi ei ole vaihtoehto”, Sigrid sanoi. ”Sieltä tavallisten matkalaisten oletettaisiin tulevan. Astuisimme takuuvarmasti ansaan. Katsotaan, jos löytäisimme toisen sisäänkäynnin.”

Sigrid ja Ava lähtivät kiertämään taloa länteen, Nevis ja Freya itään. Freya pompahteli hyräillen pihamaan poikki, ja hiuspehko pomppi hänen liikkeidensä tahdissa. Nevis liikkui ääneti ja kevyesti kuin aave. Hän halasi rakennuksen seinämää, varjot ystävinään. Talon kaakkoinen sivu oli täynnä peitettyjä ikkunoita. Mutta toista ovea ei näkynyt.

Äkkiä Neviksen katse kiinnittyi erikoiseen kuhmuraan pihan perukoilla. Kaukaa katsottuna se näytti korkealta, sammaleen peittämältä kiveltä – samanlaiselta, jollaisia druideilla oli tapana koota hautojen ylle. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljasti, ettei kyseessä ollut pelkkä kivi. Nevis lähestyi patsasta käsi ojossa, pyyhkäisi sammalta kiven kylmältä pinnalta.

Kivi katsoi häntä takaisin.

Nevis peitti hätkähdyksensä naurahduksen alle. Hän kiskoi sammalta kiven pinnalta, ja alta paljastuivat ihmisen kasvot. Aika oli jättänyt jälkensä patsaan pintaan. Nenä oli haljennut ja pudonnut pois, ja korvista oli jäljellä enää pelkät tyngät. Lohjennut kivi väänsi patsaan suun pysyvästi tyytymättömään irveeseen.

”Mitä sinä löysit?” Freya piipitti hänen takanaan. ”Hui, miten ruma.”

”Jokin vanha patsas”, Nevis vastasi. Hän oli keskittynyt tarkkailemaan patsaan alaruumista, joka tuntui jatkuvan pitkälle sen taakse, miltei kuin patsaalla olisi pyrstö tai se seisoisi jonkinlaisen kaarevan korokkeen päällä. Sammalet ja variksenmarjapensaat peittivät sen kauttaaltaan alleen. Mutta sitten tuulenpuuska alkoi heiluttaa pensaikkoa, ja Nevis oli näkevinään jotakin sen takana. Pimeyttä, jonka keskellä kimmelsi valoa. Kuin kultaa.

”Nevis”, Freya kiskaisi hänet ajatuksistaan. ”Voisitko sinä muuttua tuoksi?”

”Patsaaksi? En. Ei se ole elävä.”

"Entä tuoksi?" Freya osoitti taivaalla kaartelevaa korppia, joka päästi mahtavan, käheän rääkäisyn.

"En. Se on lintu."

"Kyllä minä tiedän, että se on lintu. En minä tyhmä ole."

"En niin väittänytkään. Tarkoitin vain, ettei se ole ihminen. Minun on aina muututtava toiseksi ihmiseksi."

"Oikeaksi ihmiseksi?"

"Niin. Ja vielä tarkemmin ottaen sellaiseksi, jonka olen tavannut."

Freya oli syventynyt tuijotuskilpailuun sammalpatsaan kanssa. "Mutta miten se toimii? Kun olet kerran nyt muuttunut minuksi, voitko tehdä sen uudestaan? Missä tahansa?"

"Kun olen kerran oppinut yhden hahmon, kyllä. Mutta muutos ei ole vahvin silloin. Jokin saattaa mennä pieleen. Muistot eivät ole erehtymättömiä. Jos en vaikka muistaisi kunnolla tukkasi väriä, muutoksesta tulisi erilainen. Kaikista vahvin muutos on silloin, kun kosketan sitä, keneksi haluan muuttua. Silloin saan kaikki heidän ominaisuutensa täydellisinä. Miltei saman vaikutelman saan aikaiseksi, jos vain tarkkailen jotakuta tarpeeksi kauan..."

Nevis kuuli vasemmalta puoleltaan vislaavan äänen. Hän kääntyi kartanoa kohti, jolloin Adan pää ilmestyi kulman takaa. Druidi teki nopean viittoman itseään kohti ja katosi jälleen seinän taakse.

”He taisivat löytää oven”, Nevis totesi. Hän käänsi katseensa takaisin Freyaan, mutta huomasi puhuttelevansa vain tyhjää ilmaa. Tyttö oli kadonnut. ”Hupi loppui, kääpiö. Tule esiin.”

Vastausta ei kuulunut. Sitten huuto alkoi.

***

Freya putosi pimeyteen.

Kullan kimallus. Pehmeä sammal. Jalkojen alla pettävä maa. Sanaton huuto. Edestakaisin viuhtovat kädet ja jalat, jotka olivat aivan liian lyhyet yltääkseen tarttumaan mihinkään hänen ympärillään. Mustaa mustaa mustaa.

”Agrakaan”, Freyan huulet rukoilivat kielellä, jota hän ei ymmärtänyt. ”Urkoth.”

Nimi kaikui ja kajahteli pimeyden halki. Se sytytti liekin riipukseen hänen rinnallaan. Tuli oli kylmää. Freya putosi alas palavana tähtenä.

Maa otti hänet vastaan. Syleili häntä. Hänen selkänsä tapasi maan, mutta sen tuntu oli painoton, höyhenenkevyt. Kipua ei ollut.

Punainen kajo hänen rinnassaan himmeni. Freya juuri ja juuri ehti nähdä kullan kimalteen ja kuulla voimistuvan, sihisevän äänen, ennen kuin pimeys nielaisi hänet uudestaan alleen.

***

”Mitä helvettiä nyt taas, Nevis?”
    
Sigridin kasvoja kuumotti. Heti kuultuaan huudon hän oli ampaissut pihamaan poikki miekka tanassa. Ada hänen vieressään oli jotenkin onnistunut löytämään itselleen täyspitkän, puisen sauvan, jonka päässä oli keltainen, kimaltava kivi. Sigrid ei voinut käsittää, mistä mies oli sauvan vetänyt. Takapuolestaanko?

Mutta Adan sauvan salainen säilytyspaikka oli sillä hetkellä hänen pienimpiä huomioitaan. Freyaa ei näkynyt missään.

”Hän vain putosi maan sisään”, Nevis levitti kätensä neuvottomana. Pelkkä ele sai suonen Sigridin otsalla tykyttämään. ”Minä en tehnyt mitään.”

”Oletko aivan varma?” Sigrid tivasi laittaessaan miekkansa syrjään. ”Et koskenut mihinkään?”

Nevis taputti vierellään seisovaa, poikkeuksellisen inhimillistä sammalmöykkyä. ”Jos tätä ei lasketa.”

”Sinä siis koskit siihen. Tämä on kaikki sinun syytäsi!”

Pidemmittä puheitta Sigrid tuuppasi Neviksen pois tieltään ja kumartui maassa ammottavan kuopan ylle. Variksenmarjapensaat kutittelivat hänen vaatteidensa läpi, kun hän työnsi kasvonsa maan sisään ja tähyili Freyan perään. Alla oli miltei pilkkopimeää. Freyan pieni hahmo juuri ja juuri erottui kaukaisen valopisteen keskeltä. Sigrid ällistyi, että kääpiö oli ylipäätään jaloillaan. Pudotuksen täytyi olla vähintään kymmenen metriä.

”Oletko kunnossa?” Sigrid kysyi.

Freya nyökkäsi. Helpotuksen tunne levisi Sigridin rintaan. ”Mitä siellä alhaalla on? Näetkö mitään?”

Freya ei ehtinyt vastata. Jotakin syöksyi pimeyden keskeltä häntä kohti, ja Freya kirkaisi. Hän alkoi huitoa villisti käsillään ja talloa maata jalallaan. Kaiken aikaa pimeys söi häntä, vyöryi hänen päälleen, ahmi häntä paksuina rihmoina.

Käärmeitä. Lukemattomia käärmeitä.

Sigrid nosti päänsä kuopasta ja silmäili kolmea toveriaan. ”Onko kellään köyttä?”

”Löytyy”, Nevis vastasi. Köydenpätkä oli jo hänen kädessään. Salamurhaaja kieritti köyden auki ja heitti sen pimeään kuoppaan. Toista päätä hän alkoi sitoa kivipatsaan ympärille.

”Tartu köyteen!” Sigrid huusi. Sihinä alhaalla voimistui. Punainen valo välähti. Kuopasta kantautui huutoa ja matalaa jyrinää, joka sai maan tärisemään heidän jalkojensa alla. Hetken Sigrid pelkäsi putoavansa alas itsekin. Se ei ollut pudotus, josta hän uskoisi selviävänsä. Paksu panssari runnoisi hänet, kun hän iskeytyisi maahan. Eikä hänellä ollut kääpiöiden luontaista kestävyyttä.

Äkkiä jotakin viuhahti hänen korvansa ohi. Sigrid kavahti taaksepäin ja kohotti katseensa, jolloin hän näki Neviksen seisovan hänen yllään varsijousi ojossa. Salamurhaaja latasi jousen ja osoitti sen uudestaan kuopan suuntaan, tähdäten hetken, sitten ampuen toisen kerran. Sigrid hieroi oikeaa korvaansa, jossa poltteli kutitteleva tunne. Verta ei kuitenkaan ollut.

Se oli lähellä.

”Oletko järjiltäsi?” Sigrid ärjäisi. ”Olisit voinut osua minuun!”

”En koskaan ammu ohi”, Nevis vastasi kylmästi. Hän latasi ja ampui jälleen. Nuoli viuhahti ja vajosi pimeyteen. Tällä kertaa hän ei edes katsonut kuopan suuntaan ampuessaan.

Entä jos hän osuisi Freyaan?

”Lopeta!” Sigrid käski. ”Minä teen tämän! Laskeudun alas hakemaan hänet!”

Punainen välähdys. Tällä kertaa niin voimakas, että Sigrid tunsi paineaallon kasvoillaan. Hän kuvitteli tuntevansa lämpöä, kuten yleensä räjähdysten tapauksessa oli tapana, mutta tämä räjähdys ei ollut sitä. Sigridin koko kehon valtasi kylmä kankeus, aivan kuin hänen sydämensä olisi pysähtynyt.

Sitten tuli hiljaista, ja kiveen kiinnitetty köysi nytkähti. Nevis astui taaksepäin kuopalta. Freyan pää ilmaantui ulos hetkeä myöhemmin. Hänen tukkansa näytti tavallistakin sekaisemmalta, ja kasvoilta erottui tummia veriroiskeita. Niitä lukuun ottamatta hän vaikutti olevan vahingoittumaton.

”Vaikuttaa siltä, että olit liian hidas”, Nevis totesi ärsyttävä virne huulillaan. ”Ja katso, hän on kunnossa. Minun ansiostani.”

Sigrid ei saanut sanaakaan suustaan. Hän oli aivan liian raivoissaan siihen.

***

Haltiana oleminen oli sekä lahja että kirous.

Sen ansiosta Ada aisti kaiken tarkemmin. Hän tuli helposti tietoiseksi sellaisista näkymättömistä asioista, joita toiset eivät koskaan huomaisi. Juuri siten hän oli löytänyt oven rakennuksen koilliskulmasta. Se oli ollut kätketty köynnösten taakse, ja kädellä tunnustellessa oven pinta tuntui täysin tasaiselta – kahvaa tai saranoita ei erottanut. Vasta sitten, kun Ada sulki silmänsä ja uskoi edessään olevan ovi, se paljasti itsensä hänelle. Sen jälkeen hän ei voinut käsittää, miten ei ollut aikaisemmin huomannut sitä.

Tämä ei todellakaan ollut tavallinen talo.

Ada ei halunnut puuttua kolmen muun matkakumppaninsa riitelyyn. Hän oli aivan liian vanha sellaiseen. Ja kun hän sanoi liian vanha, hän oikeasti tarkoitti sitä. Yli kolmensadan eletyn vuoden jälkeen kaikki alle yhden eliniän eläneet vaikuttivat lapsilta. Heidän ainoa viehätyksensä oli siinä, että he elivät kuin viimeistä päivää, sillä joka päivä todella saattoi olla heidän viimeisensä. Sitä lukuun ottamatta he kinastelivat aivan typeristä asioista. He eivät nähneet omaa nenänpäätään pidemmälle.

Mutta vaikka Ada kuinka inhosi tovereidensa turhanpäiväistä nahistelua, tässä seurueessa oli jotain erilaista. Sigrid väitti olevansa kaupunginkaartilainen, mutta hänen olemuksessaan oli tiettyä rosoisuutta, joka toi pikemminkin mieleen rosvon kuin lainvalvojan. Freya väitti olevansa neljätoistavuotias tyttö, mutta olento, joka hänen sisällään ajoittain asui, ei todellakaan ollut sitä. Nevis sitten…

Hänestä Adan oli vaikeampi saada selkoa. Nevis ei oikeastaan väittänyt olevansa mitään, mitä hän ei ollut. Mutta keino muuntautua keneksi vain koska tahansa vaikeutti sen näkemistä, kuka Nevis todella oli. Ja vielä sitäkin enemmän Adaa häiritsi tuo omituinen taikuus, jota Nevis kantoi suonissaan. Kyky oli kiistatta taikuutta, mutta se ei huokunut hänestä lainkaan ulospäin, toisin kuin maageilla oli tapana. Tuo taika, lumous, tai miksikä sitä olisikaan voinut kutsua, oli yhtä olennainen osa häntä kuin käsi tai jalka. Kaiken kaikkiaan hänessä ei vaikuttanut olevan mitään erikoista.

Silläkin hetkellä Nevis näytti aivan tuiki tavalliselta ihmiseltä – joitain pieniä yksityiskohtia huomaamatta. Sitä oli vaikea huomata ensin, mutta Nevis oli puolihaltia. Korvat olivat hiukan liian suipot ihmiselle, iho hiukan liian vaalea. Niin vaalea, oikeastaan, että oikeassa valossa se näytti miltei siniseltä. Nuoresta iästä huolimatta hiukset olivat valkoiset, ja hänen liikkuessaan ne vaikuttivat leijailevan hänen kasvojensa ympärillä, muuntautuen joka liikkeestä elohopean lailla. Ainoastaan silmät olivat ikkuna tuohon erikoiseen lumoukseen. Sillä hetkellä niissä oli yllä riippuvan taivaan harmaata hopeareunuksella, miltei kuin terän tai peilin pinnassa. Mutta heti kun Nevis astui talon varjoon, silmien väri muuttui tummaksi.

Hän näytti puolihaltialta, käyttäytyi kuin puolihaltia, liikkui kuin puolihaltia.

Siitä huolimatta Adan oli vaikea karistaa niskastaan sitä tunnetta, että Nevis oli myös jotain muuta.
« Viimeksi muokattu: 04.11.2019 09:35:16 kirjoittanut moodrose »

hiddenben

  • ***
  • Viestejä: 758
    • H.E.R. – Things In Focus
Äh, jäipä oikein harmittamaan, ettei tässä luvussa päästy vielä taloon sisälle! Tässä tapahtui kyllä paljon, mutta ei päästy oikein vielä eteenpäin. No, ehkä seuraavassa luvussa! Tässä oli kuitenkin paljon viihdyttäviä kohtauksia ja hahmotkin rakentuvat hiljalleen monipuolisemmiksi – vaikka monen kohdalla onkin vielä paljon kysymysmerkkejä niin kuin Ada lopussa miettii :D

Tykkäsin erityisesti Neviksen ja Freyan välisestä dialogista, nämä kaksi tuntuvat sopivan hyvin yhteen – työparina siis! Freya on niin lapsenmielinen, mutta samalla äkkipikainen ja temperamenttinen, että hän sopii hyvin tasapainottamaan Neviksen rentoa suhtautumista kaikkeen. Toisaalta tuntuu siltä, että Nevis ei ehkä ole niin rento kuin miltä hän vaikuttaa... Saa nähdä ;)

Tämä kohta oli hienosti kuvailtu, loi hienon mielikuvan Neviksestä ja kuinka tämä liikkuu:

Lainaus
Nevis liikkui ääneti ja kevyesti kuin aave. Hän halasi rakennuksen seinämää, varjot ystävinään.

Jotenkin mietin, että jäikö minulta jotain huomaamatta tässä luvussa vai oletko jättänyt rivien väleihin vinkkejä tulevaa varten. Mietin, miten suuressa roolissa druidin murha on, entä Freyan putoaminen. En pysty karistamaan sitä tunnetta, että minulta jää jotain huomaamatta :D Joka tapauksessa, kiitos uusimmasta luvusta ja seuraavaa odotellessa!
And it feels like his new life can start
And it feels like heaven.

moodrose

  • explorer
  • ***
  • Viestejä: 98
  • ava © Sokerisiipi
    • vlaurelia.blogspot.com
Kiitos taas kommentista hiddenben! Olin alun perin ajatellut koko kartanohomman kestävän ehkä kaksi lukua, mutta aloin mielessäni kehittelemään kaikenlaisia kuvioita tätä varten ja tämä venähtikin paljon oletettua pidemmäksi  ;D Nyt kuitenkin alkaa hiljalleen taas tapahtua! Rakastan kirjoittaa kaikenlaisia mysteereitä, joten tarinoilleni on ihan ominaista sellainen tietty arvoituksellisuus ja epävarmuus siitä, menikö nyt jotain ohi. Mutta kaikelle (tai ainakin suurimmalle osalle) kysymyksiä tulee ennen pitkään vastaus, suoraan tai epäsuoraan ;)

A/N: Sain tämän nelosluvun nyt tänään valmiiksi. Tämän kirjoittaminen on nyt vähän Nanon myötä hidastunut, koska työstän ykkösenä toista proggistani, mutta yritän kirjoittaa tätä kerran, pari viikossa. Ja koska suunnitelmat seuraaville luvuille on jo tiedossa, ei mielikuvituksen pitäisi loppua kesken aivan vielä! :)

IV.   Potpulveria

Käskyjä satoi Sigridin suusta nuolisateen lailla. Ada, pidä perää. Freya, pysy hänen kanssaan. Nevis, seuraa minua. Älä koske mihinkään. Me pidämme yhtä.

Nevis kuuli kyllä käskyt, mutta hän ei jaksanut välittää. Hän oli lakannut välittämästä jo kauan sitten. Tietyillä kokemuksilla oli taipumuksena olla sellainen vaikutus.

”Nevis”, Sigrid haukahti hänen korvansa juuressa. ”Haloo? Kuuletko minua?”

”Sig”, Nevis virnisti. ”Oletko jo lopettanut puhumisen?”

Suoni oli alkanut pullottaa Sigridin otsalla. ”Älä kutsu minua tuolla tavalla.”

Nevis kohotti kulmiaan. Hän taisi osua hermoon. ”Olisiko sitten Rid? Tai vaikka Sisi?”

”Ei mikään noista. Menemme nyt sisään, ja sinä pidät turpasi kiinni. Leikkisiä kommenttejasi ei tarvita.”

”Selvä homma, Sisi.”

Sigridin kasvot olivat tomaatinpunaiset. Hän vei vasemman kätensä köynnösten peittämän oven kahvalle ja mutisi jotakin itsekseen. Oikea käsi lepäsi pitkämiekan huotralla. Kahva kääntyi alaspäin, ja ovi narahti auki.

Silloin jotain tapahtui. Vaaleat haituvat Sigridin niskassa nousivat pystyyn. Punainen väri haaleni ja liukeni hänen kasvoiltaan. Siniharmaat silmät laajenivat ja kimalsivat hetken kirkkaina, kuin hän olisi aikeissa parahtaa itkuun. Eikä se ollut ainoa omituinen asia. Heidän takanaan Freya veti terävään henkeä, kasvot lähes yhtä valkeina kuin Sigridillä. Ada taas näytti tavalliselta, välinpitämättömältä itseltään.

”Kuulitteko tuon?” Freya kuiskasi. Hänen kätensä oli mennyt hänen kaulallaan lepäävälleen riipukselle.

”Kuulin”, Sigrid vastasi epävakaasti.

”Minkä?” Ada kurtisti kulmiaan. ”En kuullut mitään.”

”En minäkään”, Nevis sanoi.

Sigrid kuulosteli ympäristöään hetken, ennen kuin avasi oven isommalle. Väri alkoi hiljalleen palata hänen kasvoilleen. ”Nyt se loppui. Mennään vain.”

”Odota”, Ada keskeytti. ”Miltä se ääni kuulosti?”

”Puheelta.” Sigrid nielaisi, miltei kuin asian muistelu olisi vaikeaa. ”En ymmärtänyt sanoja, mutta merkitys tuli selväksi.”

”Mikä se oli?”

”Se oli varoitus.” Freya lausui vastauksen hänen puolestaan. ”No? Uskotteko nyt, että täällä kummittelee?”

”En usko mitään, ennen kuin näen”, Sigrid otti tukevan askeleen eteenpäin. Mutta vaikka hänen liikkeissään oli varmuutta, silmien takana oli yhä kaikuja ahdistuksesta.

He liikkuivat eteenpäin askel kerrallaan. Tila heidän ympärillään ei ollut oikeastaan eteinen, pikemminkin iso, suorakulmainen huone, joka oli tyhjä nurkkia kuorruttavia hämähäkinseittejä lukuun ottamatta. Seiniä peitti repaleinen, tummanharmaa tapetti, joka suorastaan huokui ankeutta. Ikkunanluukkujen rakoset päästivät himmeää valoa lävitseen, ja niiden valoraidoissa kellui pölyhiukkasia paksuina pilvinä.

”En aisti ketään tässä kerroksessa”, Ada totesi hetken kuluttua. Hänen sauvansa päädyssä jalokivi hehkui sitruunankeltaisena. ”Mutta liikutaan varoen. Ansojen varalta.”

Sigrid nyökkäsi. Hän johdatti heidät ensimmäisestä huoneesta toiseen – tällä kertaa pitkälle käytävälle, jonka varrella oli lukuisia ovia. He olivat tulleet päätyhuoneesta. Käytävän toisessa päädyssä erottui jotain tummaa ja viistoa, kenties portaikko. Se saattoi olla eteisaula.

”Freya, tule kanssani”, Sigrid neuvoi. ”Me menemme vasemmalle. Ada ja Nevis oikealle. Katsotaan, jos näistä huoneista löytyisi jotain johtolankoja siihen, mitä täällä on tapahtunut.”

Oikeanpuolimmaisen huoneen ovi oli auki. Nevis astui sisään ensin. Aivan kuten päätyhuone, tässä huoneessa ei juuri ollut kalusteita. Seinustalla seisoi korkea kaapisto, jonka ovet olivat sepposen selällään. Sisällä ei näkynyt mitään. Kaapin vieressä lojui lahonnut sohvanrunko, jonka koinsyömistä verhoiluista oli jäljellä enää pelkkiä riekaleita. Ilmassa leijaili pölyinen ja ummehtunut haju. Nevis teki nopean kierroksen kaapiston luona ja tarkisti sen salaisten lokeroiden ja luukkujen varalta, mutta etsintä oli turhaa. He palasivat käytävälle, ja Nevis varasti katseen Sigridin ja Freyan tutkiman huoneen suuntaan. Se vaikutti olevan jonkinlainen toimisto. Tukeva, puinen työpöytä nökötti huoneen nurkassa, ja sen vieressä keikkui tyhjäksi putsattu kirjahylly. Muutoin tyhjää.

”Löytyykö mitään?” Nevis kysyi ovensuusta.

”Tyhjää täynnä”, Sigrid vastasi tunnustellessaan kirjahyllyn takaista tilaa. ”Siellä?”

”Sama juttu.”

Freya oli kiinnostunut tutkimaan työpöytää. Hän oli asettunut sen alle – matalaan tilaan, jossa tavallisen kokoinen ihminen olisi joutunut kyykistymään. Freya levitti kätensä ja kuljetti niitä pöydän sivuja pitkin. Äkkiä hän pysähtyi.

”Oho!” hän huudahti. ”Taisin löytää jotain!”

Freya veti löydöksensä esille.

”Avain”, Sigrid havainnoi. Tarkemmin sanottuna pieni, hopeinen avain, joka ei soveltuisi kuin hyvin pieneen lukkoon.

”Ehkä se on kääpiön avain”, Freya sanoi. ”Tai keijukaisen.”

”Keijut eivät käytä avaimia”, Ada huomautti. ”He eivät osaa valehdella. Jos joku heistä varastaisi jotakin, se selviäisi heti.”

Freya loikkasi innoissaan esille pöydän alta. ”Oletko sinä nähnyt keijun?”

”Näen heitä kaiken aikaa, Akankorvessa. Keijut ja druidit tekevät yhteistyötä. Druidit huolehtivat metsän tasapainosta: kaikesta siitä, mikä on elollista. Keijuilla on samankaltainen tehtävä, mutta heidän vastuullaan ovat elottomat asiat. Sää, esimerkiksi. On tuulikeijuja, vesikeijuja ja ukkoskeijuja. Kivien ja hiekan hengettäriä. Kipinäkeijuja, tomukeijuja ja kaikkea noiden väliltä. Myös kaupungeissa elää keijuja. Vannon, että sinäkin olet joskus törmännyt sellaiseen. Silloin kun tuuli nostattaa syksyn lehtiä pyörteiksi katujen kulmissa. Kun puu narskuu vanhan talon nurkissa. Tai kun esine tipahtaa hyllyltä ilman, että koskit siihen.”

Freya henkäisi. ”Keijut ovat kummituksia?”

Ada pudisti päätään. ”Kummitukset ovat eri asia. He ovat levottomia henkiä, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet jumiin tähän maailmaan. Väkivaltaisen kuoleman takia, esimerkiksi. Kummituksiin liittyy aina pahan läsnäolo. He haluavat satuttaa ihmistä, sillä pelko ruokkii heidän voimiaan. Keijut eivät koskaan tekisi niin. Lisäksi kummitukset eivät voi vaikuttaa materiaalisen maailman kanssa. Siitä tiesin, ettei Varithin kimppuun hyökännyt ollut kummitus.”

”Mutta entä ne välkkyvät valot? Paukkuvat ovet? Eivätkö kummitukset muka tee sitä?”

”Tässä vaiheessa asiat menevät monimutkaisemmiksi. Kummitukset eivät voi paiskoa ovia tai välkyttää valoja – ainakaan tässä maailmassa. Mutta joskus, kun kummitus on levoton, tai onnistuu oikein säikyttämään jonkun, kummituksen voimat kasvavat. Oikean maailman ja henkimaailman väliseen verhoon tulee rako. Äänet ja valot pääsevät lävitse, koska niillä ei ole massaa. Kummitukset eivät. Siihen kummituksiin liittyvät havainnot perustuvat. Mutta kyse on oikeastaan pelkästä harhasta. Toisesta maailmasta tulevista kaiuista.”

”He eivät voi satuttaa minua?”

”Eivät.”

Freya puristi avainta tiukemmin kätensä ympärille ja rentoutti olkapäänsä. Vasta silloin Nevis huomasi, kuinka jäykkänä Freya oli ollut kaiken tämän ajan. Kuinka peloissaan.

Olihan hän vielä vasta lapsi.

Silmäkulmastaan Nevis näki, kuinka Sigridin kasvoilla häivähti jotakin, miltei kuin aurinko olisi pilkistänyt hetkeksi pilven takaa. Sitten se katosi, ja Sigrid oli jälleen oma, määrätietoinen itsensä.

”Jatketaan seuraaviin huoneisiin”, hän sanoi.

He purkautuivat takaisin käytävälle.

Seuraavat kaksi huonetta olivat mielenkiintoisempia kuin edelliset. Vasemmanpuolimmainen huone oli jonkinlainen varasto. Sigrid löysi kaksi pullollista punaista, kirkasta nestettä, jotka vaikuttivat päällisin puolin parannusjuomilta. Niiden lisäksi huoneessa oli hyllyittäin ja hyllyittäin tyhjiä pulloja, ja lattialla oli jälkiä sinisestä, tomumaisesta jauheesta, joka kimalteli valon osuessa siihen. Nevis ja Ada tutkivat oikeanpuolimmaista huonetta. Sielläkin oli työpöytä, mutta tämä oli paremmassa kunnossa kuin edellinen. Pöydän alla oli yksi, ulosvedettävä laatikko, joka oli lukossa. Avaimenreikä oli kuitenkin liian suuri Freyan piskuiselle avaimelle.

”Onneksi minulla on temput tällaisia tilanteita varten.” Nevis veti tavarapussukastaan esille metallisen tiirikkasarjan. Hän valitsi niistä sopivan kokoisen, sovitti sen lukkoon, ja käänteli sitä, kunnes tunsi sen osuvan oikeaan kulmaan. Nevis sulki vasemman silmänsä ja väänsi, jolloin lukko naksahti auki. Se oli tyydyttävä ääni. Nevis ei mahtanut olla virnistämättä. Millaisen aarteen hän oli löytänyt tällä kertaa?

Nevis pani tiirikan syrjään ja kiskaisi laatikon auki. Virne suli hänen kasvoiltaan. Ei hän tätä ollut odottanut.

Sisällä oli kirjoja. Kaksi kappaletta, tarkemmin. Kannet olivat paksua, ruskeaa nahkaa, joihin nimi oli kaiverrettu riimupohjaisin kirjaimin, joita Nevis ei osannut lukea.

”Tämä on elementaalia”, Ada sanoi hänen olkansa takaa. ”Tuo päällimmäinen kirja kertoo metalleista ja niiden ominaisuuksista. Alempi käsittelee muodonmuutoksia.”

”Mielenkiintoista”, Nevis totesi. ”Tämä talo kuului siis jollekin hullulle alkemistille.”

”Mahdollisesti. Tuo jauhe viereisen huoneen lattialla näytti olevan potpulveria.”

Nevis kurtisti mietteliäänä kulmiaan. Hän oli siirtynyt huoneen perälle, josta johti ovi viereiseen tilaan. Se oli valmiiksi raollaan. ”Mitä?”

”Potpulveria. Huijarit käyttävät sitä lumouksiin. Sillä voi saada yhden esineen näyttämään joltain toiselta.”

Nevis avasi oven, jolloin hänen edessään aukesi jonkinlainen oleskelutila. Sen päädyssä oli kylmettynyt takka ja kaksi kulahtanutta nojatuolia. ”Se voisi olla hyödyllistä.”

”Se onkin, jos sitä osaa käyttää oikein. Jos muuntaisin sen avulla kiven kultaharkoksi, saattaisit uskoa minua. Se painaisi ja tuntuisi varmaankin jotakuinkin samalta. Mutta jos lumoamani esine olisikin puunpala… saattaisit aavistaa jonkin olevan pielessä.” Ada alkoi tutkia seinällä olevien taulujen takaisia tiloja.

Nevis oli siirtynyt takan luo. Nopealla vilkaisulla se vaikutti siltä, kuin sitä ei olisi käytetty aikoihin. Tulesta oli jäljellä pelkkiä palaneita hiiliä. Kivi ympärillä oli mustunut ja kulunut, ja sitä peitti paksu pölykerros. Silti jokin siinä vaikutti olevan pielessä. Nevis alkoi tunnustella hiiliä käsillään. Tavallisia hiiliä. Kunnes jotakin erikoista tapahtui.

Yksi hiilistä oli painavampi kuin toiset. Se tuntui pikemminkin palalta metallia. Kun Nevis käänsi hiiltä kädessään, hän luuli kuulevansa kolisevan äänen.

”Mitä sinä löysit?” Ada kysyi.

”Hiilen”, Nevis vastasi, ja katsoi kättään. Mutta se, mitä hän näki kädessään, ei ollut hiili. Se oli pieni, metallinen rasia, jonka avaamiseen tarvittiin pieni, metallinen avain. ”Tai… en sittenkään.”

”Potpulveria”, Ada totesi. ”Sitä on kaikkialla.”

Nevis nosti rasian takasta ja pani sen taskuunsa. Niin tehdessään hän tuli tietoiseksi omituisesta äänestä. Se ei ollut rasian kolinaa eikä Freyan tai Sigridin puhetta. Se oli pikemminkin rapinaa. Kaiken aikaa voimistuvaa rapinaa. Se tuntui kuuluvan takan sisältä. Nevis pani päänsä takan sisään ja näki…

…hämähäkkejä. Lukemattomia hämähäkkejä. Niitä oli kaiken näköisiä ja kokoisia. Isoja ja pieniä. Karvaisia ja sileitä. Mustia ja ruskeita.

Ja niistä jokainen oli kääntänyt silmänsä häntä kohti.

Nevis jähmettyi. Hän ei ollut ikinä nähnyt niin montaa hämähäkkiä kerralla. Ja vaikka maailmassa oli paljon pelottavampiakin asioita, harva asia nostatti inhonväristyksiä yhtä herkästi kuin satojen hämähäkkien armeija.

Nevis liikutti varovasti päätään taaksepäin. Hän liikkui aivan hitaasti, miltei kuin olisi yrittänyt pyydystää kärpästä lasin alle. Kenties hämähäkit eivät huomaisi häntä, jos hän vain liukenisi pois paikalta.

Mutta hämähäkit eivät olleet kärpäsiä, eivätkä niihin tepsineet kärpästen temput.

Ensimmäinen hämähäkki putosi takasta Neviksen päähän. Sitten toinen. Kolmas. Niiden karvaiset, terävät jalat hiipivät hänen selkäpiitään pitkin, etsivät tietään hänen vaatteistaan sisään. Nevis tunsi ihonsa jokaisen karvan nousevan pystyyn. Hän kavahti taaksepäin takasta pitkällä loikalla ja kolautti selkänsä nojatuoliin. Tujaus pölyä pöllähti ilmaan törmäyksen voimasta, ja Nevis päästi äkillisen, väkivaltaisen aivastuksen. Hämähäkit sinkosivat hänen päältään kuin kaaressa ammutut nuolet. Vapaana hämähäkkien ikeestä, Nevis tarttui tiukemmin osuman ottaneeseen nojatuoliin ja tuuppasi sen lujaa takkaa päin. Yhteen hämähäkeistä osui, pitkät koivet taittuivat kahtia tuolin alle. Mutta niitä tuli koko ajan lisää. Nyt hämähäkkejä suorastaan pursusi takasta ulos. Ne liikkuivat mustanruskeana, kahisevana aaltona, joka vyöryi suoraan häntä kohti.

”Hitto”, Nevis kirosi, käänsi selkänsä, ja juoksi henkensä edestä. ”HÄMÄHÄKKEJÄ!”

Hän taittoi matkan käytävälle neljällä, pitkällä loikalla. Ada hänen takanaan näytti vasta oivaltavan, mitä oikein tapahtui. Hän lausui haltiakielisen sanan ja nostatti sauvankärjellään ympärilleen suojaavan kilven, joka ympäröi häntä kuin savu. Mutta hämähäkit eivät olleet huomaavinaankaan häntä. Ne seurasivat yhä Nevistä, kuin niiden ainoa tehtävä elämässä olisi hänen piinaamisensa.

Nevis kaivoi paniikissa vyölaukustaan ensimmäisen käteensä osuvan esineen. Se oli pullo öljyä. Sen kummempia ajattelematta, Nevis viskaisi pullon taaksepäin hämähäkkivyöryä kohti. Pullo särkyi osuessaan lattiaan, räväyttäen öljyä hämähäkkimassan päälle kuin ne olisivat pannussa tiriseviä vihanneksia. Nevis vei kätensä tikarinsa kahvalle. Hän päästi helpottuneen huokaisun.

Ja törmäsi suoraan Sigridiä päin.

”Mitä pirua?” Sigrid ärähti. Tikari lensi kaaressa Neviksen kädestä lattialle. Rapina lähestyi hetki hetkeltä. ”Katsoisit eteesi!”

Nevis ei vastannut. Hän kompuroi taaksepäin ja haparoi tikaria kädellään. Liian myöhäistä. Hämähäkkimeri oli jo peittänyt sen alleen.

”JUOKSE”, Nevis karjui. Hän tuuppasi Sigridin syrjään ja harppoi käytävää pitkin niin kauas kuin pystyi. Nevis saavutti käytävän päädyn ja vilkaisi olkansa yli.

Sigrid ei ollut yhtä nopea. Hämähäkit olivat saartaneet hänet. Kymmeniä hämähäkkejä kiipeili ylös hänen haarniskaansa pitkin, yritti sovittaa tietään sisään sen pienistä rakosista. Sigrid veti miekkansa esiin ja yritti sohia hyönteisiä sen terällä, mutta sai siepattua aina vain muutaman kerrallaan. Lisää hämähäkkejä tuli tilalle ottamaan niiden paikat.

”Sigrid!” Freya huusi. Hän seisoi ovensuussa ja tuijotti hämähäkkimerta suu auki. Niin tehdessään merestä jakautui yksi, erillinen joki, joka virtasi suoraan häntä kohti. Freya päästi korkean, korvia pirstovan huudon. Hänen kaulariipuksensa alkoi loistaa punaisena. Kaikki häntä lähestyvät hämähäkit kangistuivat ja kuolivat. Mutta vaikka he kuinka taistelivat, hämähäkkejä tuli kaiken aikaa lisää.

”Niille ei ole loppua!” Sigrid huitoi miekallaan ja talloi hämähäkkejä jalkojensa alle. ”Nevis, tee jotain!”

Nevis hapuili laukkuaan uudemman kerran. Sitten hän muisti heittämänsä öljypullon. Käsi tapasi laukussa pienen, neliskanttisen rasian pinnan. Tulitikut.

Nevis avasi rasian, veti tikun esiin, ja raapaisi sitä rasian kylkeä vasten. Palava tulitikku oli nyt hänen kädessään. ”Poltetaan ne paskiaiset!”

”Oletko ihan sekaisin?” Sigrid huusi. Hänen yllään oli niin monta hämähäkkiä, että hän näytti pukeutuneen niihin. ”Entä minä?”

”Toivottavasti et pelkää tulta”, Nevis vastasi.

Hän nosti tulitikun ilmaan. Sigridin silmät laajenivat.

”EI!”

Tulitikku putosi…

…ja pysähtyi ilmassa.

Se leijaili paikallaan, kuin näkymättömän narun varassa. Sen takana Sigridin kasvot olivat kivettyneet äänettömään huutoon. Freyan hiukset kelluivat hänen kasvojensa ympärillä, kuin hän olisi ollut veden alla. Hämähäkit jähmettyivät paikoilleen. Aika oli pysähtynyt.

Sitruunankeltainen valo täytti huoneen. Nevis joutui sulkemaan silmänsä ja suojaamaan kasvoja kädellään. Ilmassa tuoksui yllättäen kukkasille.

Valo sammui, ja Nevis nosti käden kasvojensa tieltä. Hetken hän räpytteli silmiään, uskomatta näkymäänsä. Siinä, missä oli ennen ollut hämähäkkejä, oli kukkasia. Satoja ja satoja sitruunankeltaisia kukkasia, jotka peittivät Sigridiä, kuin hän olisi kierinyt kesäisellä niityllä. Aika kulki jälleen tavalliseen tahtiinsa. Ovensuussa seisoi Ada, joka piteli paksua sauvaansa kaksin käsin. Otsalla kimmelsi hikihelmiä.

Sigrid hätkähti näyttävästi. Freyan kirkaisu katkesi kuin seinään. Sammunut tulitikku kolahti lattialle.

”Kukkia?” Se oli Freyan ääni. Hänen jalkojensa juuressa oli riveittäin kuolleita terälehtiä.

”Kukkiapa hyvinkin”, Ada vastasi. Keltaisen sauvan kajo alkoi himmetä.

”Johan sinulla kesti”, Sigrid totesi.

”Loitsuissa yleensä kestää hetken aikaa.” Ada astui kunnolla käytävälle ja silmäili sitä vasemmalta oikealle, ikään kuin tarkistaakseen, ettei yhtään hämähäkkiä ollut jäänyt huomiotta. ”Ovatko kaikki kunnossa?”

Freya nyökkäsi. Sigrid pyyhki terälehtiä yltään. Sitten hänen katseensa löysi Neviksen.

Siniset tikarit olivat muuttuneet miekoiksi. ”Meidän täytyy puhua.”

***

”Varithin kimppuun käytiin tässä”, Adan kuului jostain kaukaa, kuin vesikerroksen läpi. Druidi seisoi eteisaulan ovensuussa ja tarkkaili verijälkiä tutulla, druidimaisella tarkkuudellaan.

”Mistä sinä sen tiedät?” Freya kysyi.

”Näetkö veren kahvalla? Tai tuossa ovenraossa. Hän oli jo ovella. Ehkä jos Varith olisi ollut edes vähän nopeampi… hän olisi ehtinyt ajoissa pois.”

Ada lausui muutaman haltiakielisen sanan, ehkä jonkinlaisen rukouksen. Mutta Sigrid ei todella kuunnellut. Hän keskittyi vihaamaan Nevistä.

Pelkkä salamurhaajan näkeminen sai Sigridin pään humisemaan. Jyskyttämään, oikeastaan. Miltei kuin joku olisi takonut vasaraa alasinta vasten jossain hänen aivojensa perukoilla. Hänen näkökentässään oli pelkkää punaista. Sormien ja varpaiden päissä kihelmöi. Hän oli vain hiuskarvan päässä siitä, ettei lyönyt nyrkkiään seinästä läpi.

Sigrid ei edes muistanut, milloin oli viimeksi ollut niin vihainen. Hän luuli jo jättäneensä sen Sigridin taakseen. Mutta menneisyys oli kuin hänen Astrid-tätinsä: se palasi kolkuttelemaan mitä epätoivotuimpaan aikaan.

”Mistä sinä halusit puhua kanssani?” salamurhaaja kysyi. Hän pyöritteli toisessa kädessään pientä, hopeista rasiaa – toisessa pientä, hopeista avainta, jonka Freya oli antanut hänelle. Salamurhaajan kasvoilla oli vino, lähes vahingoniloinen hymy, värittömissä silmissä kujeileva kiilto. Aivan kuin hän olisi nauttinut siitä, että oli miltei tappanut heidät kaikki hetkeä aikaisemmin.

Mutta toisaalta, mitä muuta salamurhaajalta saattoikaan odottaa?

”Lopeta tuo”, Sigrid sähähti. Jokainen rasian kolahdus oli kuin veitsenisku hänen ohimoonsa. ”Tuonko takia me olisimme voineet kuolla? Pienen rasian? Mitä siellä edes on?”

”Ihan kuin minä kertoisin sinulle”, Nevis totesi välinpitämättömästi.

Sigrid ojensi kätensä ulospäin. ”Anna se tänne.”

Nevis päästi epäuskoisen naurahduksen. ”Mitä?”

”Anna se tänne.”

”Miksi ihmeessä?”

Vaati jokaisen itsehillinnän rippeen, ettei Sigrid pyyhkäissyt tuota raivostuttavaa virnettä salamurhaajan kasvoilta. Jollain terävällä. ”Tarvitseeko minun todella vastata? En luottaisi sinun käsiisi edes purkillista ilmaa, vaikka kätesi olisi liimattu purkkiin kiinni! Sinä rikot kaiken, mihin kosket! Käsken sinun tehdä yhtä, ja teet aivan päinvastoin!”

Sigrid tiedosti huutavansa nyt, muttei välittänyt enää. Humina hänen korvissaan voimistui hetki hetkeltä. Tykytys kasvoi kasvamistaan.

”Tuo on aika paksua sinulta”, Nevis vastasi, yhä täysin välinpitämättömänä. ”Tämä rasia kuuluu minulle. En vaarantanut henkeäni ja miltei tullut hämähäkkien hotkimaksi vain antaakseni sitä sinulle.”

”Vaarantanut?” Sigrid sihisi hampaidensa välistä. ”Sinä et tehnyt paskan vertaa! Juoksit pakoon ja jätit muut hoitamaan työt puolestasi, jottet vahingossakaan likaisi käsiäsi! Puhumattakaan siitä, että olisit sytyttänyt minut palamaan!”

Neviksen hymy valahti sentin verran. ”Ehkä minun olisi pitänyt tehdä niin.”

Sigridin leuka putosi auki. Hän ei ollut uskoa korviaan. Mitä röyhkeyttä! Mitä täydellistä välinpitämättömyyttä! Hän oli kaupunginkaartilainen! Ja hän antoi tämän… murhaajan läksyttää häntä kuin lasta!

Toivottavasti kaadut portaissa ja kuolet, Sigrid narskutteli hampaitaan. Hitaasti ja kivuliaasti.

Hän halusi sanoa sen. Hän halusi näyttää sen. Hän jo miltei tunsi miekkansa kahvan käsissään. Voiman, jonka sen pitely hänelle takasi. Kyvyn päättää elämästä ja kuolemasta. Aivan kuten silloin-

Salaman välähdys. Verta miekan terällä. Verta hänen käsillään. Hiuksissaan. Kasvoillaan.

Kaikkialla.

Korkeita ja matalia huutoja. Kasvoja piiskaava sade. Ukkosen jyrinää.

Ja naurua. Hänen omaansa.

Valon välkähdys kohoavaa terää vasten. Tummia roiskeita laivan vaalealla kannella.

-ennen.

”Mikä sinulle tuli? Veikö kissa kielesi?”

Neviksen ääni.

Sigrid räpytteli silmiään. Ravisteli kuumuuden sormenpäistään. Antoi punan valua näkökentästään. Antoi sen tasoittua. Mennä. Jäähtyä. Kadota.

Sigrid otti syvän hengenvedon ja vapautti sen. Rentoutui.

”En aio alentua sinun tasollesi”, hän puhui. Viileästi ja rauhallisesti. ”Haluan vain tehdä työni kunnolla. Sen vuoksi meidän on kaikkien pelattava yhteispeliä. Se helpottuu kummasti, jos opimme pitämään toisistamme. Tai edes sietämään toisiamme.” Sigrid pyöräytti rannettaan ja ojensi sen uudestaan Nevistä kohti. ”Antaisitko sen rasian minulle? Pyydän?”

Viimeisetkin hymyn rippeet haihtuivat Neviksen kasvoilta. Ne olivat täysin valkoiset ja ilmeettömät, nuken kasvot. Vailla mitään väriä tai tunnetta. Aivan kuten hänen äänensä, kun hän pani hopeisen rasian hitaasti pois Sigridin ulottuvilta.

”En. Ja teen jotain täysin selväksi. Olen täällä mukana vain yhdestä syystä – täyttääkseni Gremsin vaatiman palveluksen. En solmiakseni ystävyyssuhteita tai miellyttääkseni muita.”

Nevis veti vyölaukkunsa nyörit kiinni yhdellä, terävällä liikkeellä, joka oli kuin niskojen napsautus. Huoneeseen laskeutui kuollut hiljaisuus.

”Palveluksen?” Sigrid kysyi hiljaa. ”Minkä palveluksen?”

Mutta Nevis oli jo kääntynyt seuraavaa huonetta kohti.

”Olet säälittävä pelkuri!” Sigrid huusi hänen loittonevalle selälleen. ”Hylkäisit meidät muut pelastaaksesi oman nahkasi, silmääkään räpäyttämättä! Enkä luota sinuun tippaakaan!”

Vastausta ei kuulunut. Neviksen selkä katosi näkyvistä.

Sigrid tunsi Adan käden olkapäällään. ”Nuoret. He osaavat olla ärsyttäviä, eikö vain?”

Sigrid nyökkäsi. Mutta oikeastaan hän ei tuntenut oloaan ärtyneeksi. Ei enää. Hän vain ajatteli Neviksen sanoja.

En tullut tänne solmimaan ystävyyssuhteita. Ei tietenkään. Eihän hänen kaltaisellaan miehellä voinut olla ystäviä. Se vaatisi sen paljastamista, kuka hän todella oli. Niin Nevis varmasti ajatteli. Jos hän ei tiennyt sitä itsekään, miten voisi kukaan muukaan?

Mutta minä tiedän, Sigrid halusi sanoa hänelle. Minä tiedän, kuka sinä todella olet.

Miten? Nevis vastaisi siihen. Hymyillen, vasen suupieli vinoon kääntyneenä. Miten sinä muka voisit tietää, kuka minä olen?

Mitenkö? Sigrid vastaisi. Hän hymyilisi myös, mutta silmät eivät. Ne olivat surulliset silmät. Silmät, jotka olivat nähneet liikaa. Koska minä olin sinä.
« Viimeksi muokattu: 04.11.2019 20:12:50 kirjoittanut moodrose »

moodrose

  • explorer
  • ***
  • Viestejä: 98
  • ava © Sokerisiipi
    • vlaurelia.blogspot.com
A/N: tässä luvussa avataan vähän Syväsuon historiaa paikkana sekä Freyan taustatarinaa. Kartanon mysteeri syvenee. Varoituksena: tämä luku osaa ajoittain olla aika synkkä, mutta pysyy kuitenkin K-11-rajoissa!

V: Henkien laakso

Nevis käveli yksin käytävää pitkin, kun se tapahtui.

Hän pysähtyi paikoilleen, aivan kuin olisi törmännyt näkymättömään seinään. Jäykistyi. Kivettyi.

Pelko.

Se laskeutui hänen päälleen painavana, tukehduttavana peittona, joka riisti ilman hänen keuhkoistaan. Puristi hänen sydäntään kuin nyrkki. Jähmetti hänen jäsenensä ja kahlitsi hänet paikoilleen.

Kuiskauksia, kaikkialla hänen ympärillään. Ilma oli äkkiä elävänä niistä. Tuhansien kuiskuttavien huulien muodostamista sanoista, joista jokainen oli Nevikselle tuntematonta kieltä. Siitä huolimatta niiden sanoma tuli hänelle selväksi.

Hänen ei kuulunut olla täällä. Hänen tulisi lähteä. Nyt.

Nevis yritti kääntyä ympäri, mutta hänen jäsenensä olivat kuin hyytelöä. Kuin hän olisi yhdessä niistä unista, joissa herää, muttei voi liikuttaa jäseniään. Jotain kosteaa vieri hänen poskeaan pitkin. Itkikö hän?

Lähde, äänet sanoivat hänelle. Lähde, tai kuole.

Oli pimeää. Kauhean pimeää. Ja kylmä. Kuiskaukset tulivat koko ajan lähemmäs. Nevis halusi nostaa kätensä korvilleen hukuttaakseen äänet. Piiloutuakseen. Päästäkseen pois.

Kädet olivat lyijyä. Ilma tappavan kylmää.

LÄHDE, äänet sanoivat, lähempänä nyt.

LÄHDE.

Nevis avasi suunsa huutaakseen, mutta ääntäkään ei tullut ulos. Hänen äänensä oli viety. Hänellä ei ollut enää suuta millä huutaa, ei kasvoja.

Hän oli kasvoton.

Hän ei ollut enää kukaan.

*

”Nevis?” Ada laski kätensä puolihaltian olkapäälle. ”Miksi pysähdyit?”

Nevis ei reagoinut ensin. Hän vain seisoi paikallaan keskellä tyhjää käytävää, jähmettyneenä kesken askeleen. Ada ei nähnyt hänen kasvojaan. ”Nevis?”

Se vaikutti havahduttavan hänet. Hitaasti, liike palasi puolihaltian jäseniin, yksi ruumiinosa kerrallaan. Värähdys sormenpäässä, koukistus polvessa. Jännitys olkapäissä, leuan kaaressa.

Nevis kääntyi ympäri, ja hänen kasvoillaan oli mitä erikoisin ilme.

Se ei tosiaankaan ollut yksi hänen tavallisista virnistyksistään. Ei edes irvistys, tai yllätystä. Sitä olisi oikeastaan voinut kuvailla kauhuksi. Silmät olivat suuret ja kostean kirkkaat. Alahuuli vapisi, miltei kuin hän haluaisi sanoa jotakin, muttei löytänyt siihen sanoja.

”Ada”, toinen ääni haltian korvassa piipitti. Ada kääntyi hetkeksi, ja tunsi Freyan nykäisyn hihassaan. ”Voitko kertoa minulle lisää keijuista?”

”Ehkä myöhemmin”, Ada vastasi, poissaolevana. Hän kääntyi takaisin Nevistä kohti. Mutta tällä kertaa kun hän kohtasi puolihaltian kasvot, ne näyttivät tyystin tavallisilta. Kalpeilta, yhä, mutta ne olivat aina sellaiset.

”No?” Nevis kysyi, vino hymy huulillaan. ”Mennäänkö?”

Ada halusi sanoa jotakin. Kysyä, mitä oli tapahtunut. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt Nevistä sellaisena.

Haavoittuvaisena.

Mutta sitten Freya loikkasi Adan kylkeä vasten, vinkuen ja vaatien tarinaa toisensa perään. Kun Ada tokeni jälleen keskeytyksestään, Nevis oli jo kaukana hänen edessään.

”Nuoriso”, Ada huokaisi. Heillä oli aina kiire.

*

Freya loikki eteenpäin kartanon käytävää pitkin. Kaikkialla oli harmaata ja ankeaa, mutta ei oikeastaan pelottavaa. Ei enää. Se oli mennyt jo ohi. Hän tiesi nyt, etteivät kummitukset voisi satuttaa häntä. Ada oli sanonut niin.

Freya ei muistanut vanhempiaan. Totta puhuakseen hän muisti lapsuudestaan hyvin vähän asioita. Joitain yksittäisiä muistoja. Välähdyksiä. Paikkoja. Kivisen kaupungin maan alla. Pölyisät kadut, jotka oli päällystetty verellä ja rikkinäisellä lasilla. Pimeän tunnelin, jonka päässä oli punainen kajo. Kylmää.

Sitten hän oli tullut Syväsuolle. Se oli hyvä paikka asua. Turvallinen paikka. Riittävän pieni kaupunki siihen, ettei siellä sattunut sen enempää levottomuuksia. Riittävän iso siihen, että sinne saattaisi piiloutua. Mikäli sille olisi tarve.

Mutta tarvitsiko hänen piileskellä enää? Hänellähän oli nyt perhe, vaikkakin erikoinen sellainen. Ada. Nevis. Sigrid. He vaikuttivat kaikki vihaavan toisiaan, eivätkä he tosiaankaan näyttäneet samalta. Ada oli pitkä ja tumma kuin korkean puun runko. Sigrid oli jykevä ja kalpea kuin kivipaasi. Nevis oli muuttuva ja vikkelä kuin purossa virtaava vesi. Ja sitten oli tietenkin hän. Tyttö, joka sekä oli ja ei ollut Freya.

”Freya”, Ada kysyi häneltä heidän jatkaessaan kierrostaan kartanon toista siipeä pitkin. Siellä huoneita oli vähän ja ne olivat isompia – he ohittivat jonkinlaisen tyhjän olohuoneen, sitten ruokasalin. ”Saanko kysyä jotakin?”

Freya pujahti tielleen osuvan tuolin jalkojen lävitse. ”Mitä?”

”Kuka sinä oikeastaan olet?”

Freyasta se oli hassu kysymys. ”Kyllähän sinä tiedät kuka minä olen. Freya.”

”En tarkoittanut nimeäsi”, Ada hymähti. ”Vaan muita asioita. En tiedä sinusta oikeastaan mitään.”

”Mitä minussa on tietämistä? Minä olen Freya. Olen neljätoista. Olen kääpiö. Tykkään… keijuista. Ja vähän kummituksistakin, nyt kun kerroit niistä. Eivät ne oikeastaan ole niin pelottavia. Eivätkä pahoja. Väärinymmärrettyjä, vain. Koska ne ovat niin yksin, ja kaikki pelkäävät niitä.”

Ada nyökkäsi. ”Kaipa pahuus on subjektiivinen käsite.”

”Sub… mikä?”

”Antaa olla.”

Freya joutui kipittämään kovaa, että pysyi Adan perässä. Hänen askeleensa olivat niin kovin pitkiä, vaikka hän käveli sen hassun keltakärkisen keppinsä kanssa. ”Nyt on sinun vuorosi. Kerro minulle sinusta.”

Ada kohotti paksuja kulmiaan. ”En tiennytkään, että tämä oli peli.”

”Nyt se on.”

”Hyvä on.” Ada kopautti paksun sauvansa lattiaan. Niin tehdessään, Freya luuli yhtäkkiä kuulevansa lintujen laulua. Mutta ei vain kuulevansa – vaan näkevänsä ne. Sinistä taivasta kaartelevat pääskyt, jotka lennähtivät suurina parvina puusta toiseen. Kuusta pitkin kiipeävän oravan, joka kantoi tammenterhoa hampaidensa välissä. Sammalikon keskellä vipeltävän siilin, jonka vaaleat piikit kimmelsivät puiden takaa kimmeltävässä auringossa.

”Kolmesataa vuotta sitten Syväsuo oli yhä pelkkä suo”, Ada kertoi. Valkoiset tupasvillamättäät huojuivat tuulessa. Yksinäinen korppi rääkäisi männyn latvassa. ”Sitä ei silloin edes tunnettu vielä Syväsuona. Sillä oli toinen, haltiakielinen nimi, joka ei ole enää käytössä. Mutta tuo nimi tarkoitti henkien laaksoa.”

”Miksi?”

”Koska sanottiin, että täällä henkimaailman ja oikean maailman välinen verho oli ohuimmillaan. Riekaleinen, niin sanotusti. Jo kauan ennen kuin druidit tai ihmiset tulivat, tämä oli ylihaltioiden maata. He rakensivat tänne suuria linnoituksia mahtavia teitä, joita pitkin he kuljettivat mitä erikoisimpia hyödykkeitä kaikista sen aikaisen maailman kolkista.”

Freya näki heidät nyt. Valkoisiin vaatteisiin pukeutuneet, ylpeät ja toismaailmalliset olennot, jotka liikkuivat metsän halki yhtä kevyesti kuin pensaissa kahiseva tuuli. Kuvat liikehtivät hänen silmiensä edessä, rakentuivat Adan kertomuksen tahdissa.

”Ylihaltiat elivät pitkään harmoniassa luonnon kanssa, kuten druidit nykyään. Mutta mitä pidempään heidän valtansa kesti, sitä ylpeämpiä ja ahneempia heistä tuli. He halusivat enemmän. Siispä he alkoivat käyttää maan mahtia, kanavoida sitä käyttöönsä. Heidän linnoituksistaan ja teistään tuli entistä suurempia ja mahtavampia. Mutta aina he halusivat enemmän. He tukeutuivat tulen voimaan, eivätkä heidän ahjojensa liekit sammuneet koskaan. Enemmän. He kutsuivat ilmaa, taivuttivat säät tahtoonsa. Mutta yhä haltiat halusivat enemmän. He tahtoivat kyvyn hallita ajatuksia, ohjata tunteita. Täydellisen ylivaltiuden luonnon yli.”

”Mitä sitten tapahtui?”

”Haltiat turvautuivat toisiin keinoihin”, Ada vastasi, ja hänen loihtimansa kuvat synkkenivät. Varjot haltioiden kasvoilla syvenivät. Illuusio piirsi näkyviin pimeän kammion. Kammion täynnä hupullisia hahmoja, veriset tikarit kourissaan. ”Kiellettyihin keinoihin. He valjastivat veren voiman, ja maa muuntautui heidän mielikuviensa tuotteeksi. Vääristyi. Pilaantui.” Freya kuuli nyt huutoja, murtuvan kiven ääntä, kaukaista ukkosen jyrinää. ”Ulottuvuuksien välinen verho repesi rikki. Siispä maa kääntyi haltioita vastaan ja tuhosi heidät. Vain puhtaimmat ylihaltiat säilyivät. Ne, ketkä eivät olleet turvautuneet kiellettyihin keinoihin. Heistä tuli tämän maan druideja, ja minä olen heidän jälkeläisensä.”

Maahan oli palannut jälleen rauha. Haltioiden linnoituksista oli jäljellä enää raunioita. Tunturit nakersivat niiden torneja, suot nielivät perustukset alleen. Ainoastaan joukko druideja vaelsi metsän halki. Hiljaa ja päät painuksissa.

”Kolmesataa vuotta sitten, kun minä synnyin, vanhimmat meistä muistivat yhä ylihaltiat. He kutsuivat paikkaa henkien laaksoksi muistutuksena, varoituksena nuoremmille sukupolville olla rikkomatta tuota verhoa enempää. Emmekä me tehneet niin. Me druidit valvoimme ja suojelimme tätä maata, kaikkialla Nuoskatunturista Akankorvelle, Länsimereltä Syväsuolle.”

”Mutta Syväsuo ei enää ole pelkkä suo.”

”Niin”, Adan äänessä kuulsi katkera sävy. Harhat heidän ympärillään alkoivat haalistua, jättäen jäljelle pelkkiä jälkikuvia, kangastuksia. ”Ihmiset saapuivat tänne parisataa vuotta sitten. He rakensivat Syväsuon täyteen maatiloja, temppeleitä, toreja ja tehtaita. Me druidit liikuimme vuosi vuodelta pohjoisempaan, kunnes asetuimme Akankorpeen ja sen takaisille tuntureille. Kaupunki sai nykyisen nimensä sen paikalla sijainneen suon mukaan. Muuta siitä ei ollut enää jäljellä.”

Illuusio oli nyt haihtunut täysin. Freya huomasi olevansa jälleen takaisin hämärässä kartanossa, hylätyn ruokasalin oviaukolla. Sen toisella puolella odotti pelkkä ankea, autio salonki, jota hämähäkinseitit ja pöly kuorruttivat.

”Se oli hieno tarina”, Freya sanoi, yhä ajatuksissaan. Yllätyksekseen hän huomasi, että hänen silmiään kirveli. Sen täytyi johtua pölystä. ”Kiitos, isä.”

Ada jähmettyi paikalleen. Hänen kasvonsa nytkähtivät erikoisella tavalla, jota Freya ei aivan osannut tulkita. Ehkä hänelläkin oli roska silmässään.

”Näytin sinulle koko tarinani”, Ada keräsi itsensä. ”Kerro minulle, Freya. Kuka sinä olet?”

Freya ei nähnyt enää syytä valehdella. Olihan Ada hänen perhettään.

”Minä olen Freya”, hän vastasi. ”Mutta minä olen myös Urkoth.”

Nimi kaikui ja kajahteli huoneen halki. Värähteli pimeässä. Jostain syystä Freyasta tuntui hyvältä sanoa se. Ja juuri Adalle.

Mutta Ada ei vaikuttanut iloiselta kuullessaan sitä. Hänen koko olemuksensa oli kaikkea muuta. Druidin pää kääntyi hitaasti ympäri, mekaanisesti, miltei kuin hän ei olisi elävä ollenkaan. Hänen kasvonsa olivat jähmettyneet paikoilleen kuin naamio, silmät suurena, suu puoliksi auki. Hän ei räpyttänyt silmiään ollenkaan. Ne olivat syvät, tummat, ja hirveän, hirveän suuret.

”Mitä sinä sanoit?”

Äkkiä Freyaa huimasi. Hänen päässään soi. Pyörrytti. Jalat eivät kantaneet enää kunnolla. Freya horjahti jaloillaan, otti ovenkarmista tukea pysyäkseen pystyssä. Valot kelluivat pyöreinä kiekkoina hänen ympärillään. Niiden keskeltä Freya erotti sumeat kasvot. Vaaleat, vakavat sellaiset.

Sigrid.

”Oletko kunnossa, Freya?”

Freya räpytteli silmiään ja ravisti päätään. Olo oli yhä kummallinen, väsynyt, mutta selkeämpi. Kirkkaampi.

”Totta kai, äiti”, Freya hymyili. ”Mennäänkö?”

”Mennään, jos olet valmis”, Sigrid vastasi. Hänen kasvoillaan oli omituinen virne. ”Löysin nimittäin jotakin.”

”Mitä?”

”Lattialuukun”, Sigrid lausui arvoitukselliseen sävyyn. ”Joka johtaa kummittelevaan kellariin.”

”Ooooh”, Freya lausui, lumoutuneena. ”Rakastan kummituksia.”

Eihän hän pelännyt. Sillä hän ei ollut pelkkä Freya.

Vaan myös Urkoth.

*

Nevis käyttäytyi omituisesti.

Sigrid ei ollut varma, johtuiko se siitä, että hän oli sanonut tälle häijysti, vai siksi, että jokin muu oli pielessä. Joka tapauksessa, hän ei ollut oma itsensä. Tämän jatkuva, kasvoille liimautunut virne oli muuttunut ahdistuksen naamioksi. Hänen liikkeensä olivat jäykkiä ja väkinäisiä, kun hän liikkui hitaasti kellariin johtaville portaille. Kädet naputtelivat hermostuneena vyölle kiinnitetyn tikarin kahvaa.

Mutta Nevis ei ollut ainoa erikoisuus. Freyakin voi huonosti – tyttö oli miltei pyörtynyt hetkeä sitten. Tapahtuneen seurauksena Ada vaikutti lievästi sanottuna kauhistuneelta. Kaikki tuo teki myös Sigridin hermostuneeksi. Jos jokin sai monta sataa vuotta vanhan haltian levottomaksi, sen täytyi todella olla vakavaa.

Sigrid seurasi Nevistä pimeään portaikkoon, asetti jalkansa askelmalle. Se päästi narahtavan äänen hänen jalkansa alla. Mutta narahdukseen sekoittui myös toinen ääni. Liian tuttu sellainen. Varoitus, jonka Sigrid oli jo aikaisemmin kuullut.

Lähde.

Sigridistä tuntui äkkiä siltä, kuin joku olisi kaatanut hänen niskaansa saavillisen kylmää vettä.

LÄHDE.

Helvetti! Sigrid puri hammasta, tiukentaen otettaan pitkämiekkansa kahvasta. Pois päästäni!

Mutta äänet eivät lähteneet. Ne kasvoivat joka askelmalla entistä kovemmiksi.

”Hitto”, Nevis sanoi yhtäkkiä. Hän oli saavuttanut portaiden alapään. ”Mikä täällä haisee?”

Pahojen aavistusten aallot pyyhkivät Sigridin ylitse entistä voimakkaammin. Miten tämä oli mahdollista? Hän oli Sigrid, kaupunginkaartilainen. Hän oli elämässään kohdannut jos jonkinmoisia roistoja, villieläimiä ja tuholaisia – nyt hiljattain myös hämähäkkilauman. Niiden asioiden jälkeen, mitä hän oli käynyt läpi, kaiken maailman kummitusten ja epäkuolleiden pitäisi olla pala kakkua.

Täällä ei ole mitään, mitä sinun pitäisi pelätä.

Alusta Sigridin jalkojen alla vaihtui puusta kivilattiaan. Kellari ympärillä oli pilkkopimeä kattoluukusta lankeavaa valoa lukuun ottamatta. Eikä Nevis ollut väärässä. Siellä todella haisi. Jollekin, jonka Sigrid tunsi aivan liian hyvin.

Se oli kuoleman haju.

”Kappas”, Nevis sanoi yllättäen. Hän seisoi vain muutaman jalan päässä, mutta hänen hahmoaan tuskin erotti. ”Täällä on ruumis.”

”Mitä?” kylmä kankeus hiipi Sigridin jäseniin. ”Missä?”

”Tuossa”, Nevis osoitti eteenpäin. ”Mutta sinä et taidakaan nähdä näin hämärässä. Olet ihminen.”

”Odottakaa”, Ada lausui jostain taaempaa. Hänen sauvansa kärki oli alkanut loistaa heikkoa, keltaista valoa. Haltia asteli pidemmälle kellariin, ja valo kirkastui. Lattiat ja seinä piirtyivät näkymiin. Ja niiden mukana lattialla makaavan hahmon ääriviivat – ensin käsivarsi, sitten pehko tummaa tukkaa. Tummat tahrat lattialla, jotka olivat jo pinttyneet kivilattiaan kiinni.

Sigrid astui edemmäs. Hän jo tiesi, mitä tulisi näkemään, mutta se hirvitti häntä silti.

”Hän taisi loukkaantua verisesti”, Nevis naurahti hermostuneena. ”Tajuatteko? Koska hän loukkaantui. Ja on veressä.”

”Taivas, eikö sinulle mikään ole pyhää?” Sigrid kumartui ruumiin äärelle, alkoi kääntää sitä hitaasti ympäri. Se oli vaikeaa – ruumis oli painava. Yllään tällä oli paksu, metallinen panssari, jonka rintaa korosti ristikkäisten miekkojen kuva. Sama, joka oli myös Sigridin yllä.

Nevis jähmettyi. Yhdennäköisyydestä oli vaikea erehtyä. ”Oliko hän…”

”Ruut”, Sigrid sanoi. ”Kyllä oli. Sinuna pitäisin suuni kiinni.”

Nevis oli aikeissa vastustella, mutta tuli sitten toisiin aatoksiin. Ehkä hän ei ollutkaan täysin toivoton tapaus.

Sigrid syventyi Ruutin ruumiin tarkkailuun. Hän yritti etäännyttää itsensä tilanteesta, suhtautua siihen kuin mihin tahansa työhön. Ruut oli ollut kuolleena jo tovin. Haju ja ihon kunto kertoivat sen. Häntä tuskin enää erotti omaksi itsekseen. Hän oli kuin vahanukke, jonkinlainen vääristynyt ihmisen imitaatio. Vaikka Sigrid saattoi yhä kuvitella Ruutin käskevän äänen ja hänen määrätietoiset kasvonsa, hän ei osannut yhdistää niitä tähän edessään makaavaan olentoon. Tämä ei ollut hän.

”Hän kuoli miekkaan”, Sigrid tulkitsi vammoja. Verta oli paljon. ”Tämä viimeistään todistaa, ettei tämä ollut kummitusten tekosia.”

”Kenen muun tekosia tämä voisi sitten olla?” Freya kysyi. Sigrid järkyttyi huomatessaan, että tyttö seisoi hänen vieressään. Sigrid oli ällistynyt, että Ada oli edes päästänyt Freyan ruumiin äärelle. Se oli häneltä poikkeuksellisen vastuutonta käytöstä.

”Mene kauemmas, Freya”, Sigrid patisti. ”Sinun ei tulisi nähdä tätä.”

”Ei tämä ole ensimmäinen kerta elämässäni, kun näen kuolleen”, Freya vastasi. Hän ei kuulostanut lainkaan järkyttyneeltä. Miltei kuin hän olisi puhunut säästä. ”Mikä hänet tappoi?”

Sigrid korjasi kurkkuaan. ”Tämä vaikuttaa minusta olevan ihmisten tekosia.”

”Mutta miksi?”

”Siksi me olemmekin täällä.”

Äkkiä jokin kiinnitti Sigridin huomion. Välähdys hänen silmäkulmassaan, kuin kaukana välähtävä ukkonen. Jalokivi Adan sauvan kärjessä oli alkanut sykähdellä, vapauttaen valoa lyhyinä, kirkkaina purkauksina.

”Mitä tapahtuu?” Sigrid kysyi.

Ada nosti sormensa huuliensa eteen. ”Joku on täällä”, hän sanoi hiljaa.

Kuului juoksuaskelten ääntä. Etäistä kolinaa.

Sillä hetkellä kaksi asiaa tapahtui. Kellariin johtava luukku heidän yläpuolellaan pamahti kiinni. Lukittui. Painava jysähdys, miltei kuin jotain olisi laskettu sen päälle. Samalla jostain kantautui kiven rohinaa kiveä vasten, kuin itse seinät heidän ympärillään olisivat olleet vihoitelleet heille.

Me varoitimme teitä. Koko talo jyrisi. Miljoonat kuiskaukset värähtelivät Sigridin kallossa. Mutta hän ei ollut ainoa, joka kuuli ne. Nevis ja Freya yhtä aikaa veivät kätensä korvilleen, pelokkaat ilmeet kasvoillaan. Eivätkä vain he. Nyt myös Ada höristi korviaan, pimeyttä kuunnellen. Pitkät sormet puristivat sauvaa rystyset vaaleina.

Nyt on liian myöhäistä, äänet kuiskivat. Jälleenkään Sigrid ei tunnistanut sanoja, mutta ymmärsi niiden merkityksen. Emme voi antaa teidän lähteä elossa.
« Viimeksi muokattu: 11.11.2019 23:43:24 kirjoittanut moodrose »

hiddenben

  • ***
  • Viestejä: 758
    • H.E.R. – Things In Focus
Huh, tämä oli erittäin jännittävä ja hyvin kirjoitettu luku! Mielestäni synkkyys oli juuri sopivan ahdistavaa ja erityisesti tuo, miten Nevis sen alussa koki oli todella elävästi kirjoitettu – osasin kuvitella kylmän, paikoilleen lukitsevan tunteen. Pidin muutenkin siitä, miten tässä luvussa kartano koettelee vierailijoita pelon kautta eikä käärmeillä tai hämähäkeillä. Joihinkin käärmeet ja muut olennot varmasti tehoaisivat (kuten minuun, juoksisin varmaan paikalta heti :D), mutta tämä nelikko on vahvempaa tekoa. Nevikseen pelko osuu pahemmin kuin Sigridiin tai Freyaan, ja se kertoo hahmoista paljon.

Pidän edelleen hahmojen kemioista! Jotenkin ihanaa, miten Freya tuntuu sitovan ryhmän yhteen ja kuinka hän löytää ryhmästä itselleen perheen. Sigridin ja Neviksen yhteiselo on lukijalle viihdyttävää luettavaa. Varsinkin tämä sai naurahtamaan, koska osaan vain kuvitella, että toisenlaisessa tilanteessa Sigrid olisi kimpaantunut Neviksen kommentista:

Lainaus
”Tuossa”, Nevis osoitti eteenpäin. ”Mutta sinä et taidakaan nähdä näin hämärässä. Olet ihminen.”

Samanaikaisesti tässä kudotaan jännittäviä verkkoja muiden hahmojen ympärille: Freyan kaksoisidentiteetti varsinkin herättää kysymyksiä (kykeneekö Nevis myös tuntemaan sen ottaessaan Freyan muodon?), mutta myös Sigridin tausta, mitä avattiin hieman tuossa neljännessä luvussa. Pidän myös siitä, miten Ada yrittää ymmärtää Nevistä, tämän taustaa ja tämän motiiveja tehtävään osallistumiseen.

Ainoa, mitä jäin miettimään, oli kolmannen luvun alussa mainittu Varithin kuolema – miksi siitä puhuttiin? Vai olenko vahingossa jättänyt lukematta kohdan, jossa Varith mainittiin ensimmäisen kerran ennen tuota kolmannen luvun alkua ja jossa druidin kohtalolle annetaan merkitys? Aloin miettiä sitä nyt, kun Ruutin ruumis löydettiin.

Ah, odotan mielenkiinnolla seuraavaa lukua! Tämä jäi niin jännittävään kohtaan! Kiitos tästä luvusta :)
And it feels like his new life can start
And it feels like heaven.