Kirjoittaja Aihe: Mosaiikkisydän, K-11, daimoni!AU, 5/x  (Luettu 1032 kertaa)

Vehka

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 028
  • Phantom Thief of Hearts
Mosaiikkisydän, K-11, daimoni!AU, 5/x
« : 27.12.2019 11:47:54 »
 Fandom: originaali
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: daimoni!AU, surullinen seikkailu
Vastuuvapautus: Daimonit ovat alun perin Philip Pullmanin käsialaa, minä vain lainaan konseptia. Koska Pullman on sanonut, että ne ovat vapaasti käytettävissä, laitan tämän tekstin originaaliosastolle, sillä varsinaisesti mitään muuta kuin konseptia en erinomaisesta Universumien tomu -trilogiasta lainaa.

Haasteet: daimonihaaste, Originaali10.

K/H: Jaahas. :P Lempiharrastukseni on näemmä kirjoittaa AU:ita omista hahmoistani, mutta kukaan ei voi sitä estää! Luulisin, ettei tämän tarinan ymmärtäminen vaadi kyllä mitään ennakkotietoa alkuperäisestä Kellopelisydämestä (K-11) tai Kompassisydämestä (K-11), koska tämä on taas aivan erillinen tarina. :P Ja jos joku ei tiedä, että mikä on daimoni, niin täältä löytyy tieto siitäkin.

*

Mosaiikkisydän

Prologi

Kun Eeben aloitti Mosaiikkiakatemiassa, hänen daimoninsa herätti väistämättä huomiota. Mustan ja oranssin väreissä hehkuva roihukissa oli epätavallinen näky ja Alessanissa oli jopa lajinsa edustajaksi poikkeuksellista sulokkuutta. Sen askeleet olivat äänettömät ja silmät liekinoranssit ja valppaat, mutta Alessanin petomaisesta olemuksesta huolimatta sitä ei voinut olla rakastamatta. Daimoniksi Alessan oli nimittäin poikkeuksellinen, sillä sillä oli tapana puskea päätään ja kehrätä muille opiskelijoille, kun Eeben tutustui heihin.

Aluksi Alessanin käytös tietenkin herätti hämmennystä. Muiden daimoneiden koskettaminen oli tavatonta ja loukkaavaa, joten Eebenin roihukissa sai monet opiskelijat säpsähtämään. Pian Alessanista oli kuitenkin tullut koko Mosaiikkiakatemian, jonka konstailemattomuus ja hellyydenkipeys nähtiin vain osoituksena sen omistajan avoimesta ja ystävällisestä luonteesta. Niinpä kissa sai mennä ja tulla miten tahtoi, ja niin se tekikin. Alessan tuntui aina tietävän, milloin joku tarvitsi lohtua: se ilmaantui paikalle kosketti tassullaan itkevän tytön kämmenselkää tai katseli lempein silmin yksinään kirjastossa nyhjöttävää poikaa.

Ja jos joku joskus kysyikin, miksi Alessan kykeni kulkemaan niin kauaksi Eebenistä, tumma poika vain hymyili, kohautti olkiaan ja sanoi, ettei hän tiennyt sitä itsekään. Niin vain oli.

(Eebenin siskolla, Haaksilla, oli hänelläkin daimoninaan harmaa roihukissa, mutta kukaan ei olisi unissaankaan lähestynyt Calypsoa. Sen terävät kynnet ja paljastetut hampaat riittivät kyllä uteliaille sieluille varoitukseksi.)

*

Orfeus ei kuitenkaan luottanut Eebeniin. Hänen harakkadaimoninsa ei tietenkään pitänyt Alessanista muutenkaan, sillä mitäpä muuta lintu olisi roihukissalle ollut kuin saalis?

Meidän kannattaisi pysyä hänestä erossa, Quanta kuiskasi Orfeuksen mielessä heti ensimmäisenä päivänä. Eeben oli esittäytynyt ryhmälle, hymyillyt kirkasta hymyään ja ottanut Orfeuksen viereisen paikan.

Kissanko vuoksi? Orfeus kysyi takaisin.

En luota häneen, Quanta vastasi ja tuijotti Eebeniä pistävästi ylhäältä katonrajasta, jonka orsilla se istui muiden lintudaimoneiden tavoin.

Mehän pysyttelemme erossa kaikista muutenkin, Orfeus vastasi kuivasti ja kuvitteli, että asia olisi sillä selvä. Illuusiomaagi oppi kuitenkin pian, että kun kyse oli Eebenistä ja tämän roihukissasta, mikään ei ollut koskaan aivan selvää.

*

Kun Marras opiskeli kirjastossa tai harjoitteli miekkailua Mosaiikkiakatemian suuressa kellarisalissa, Tenebrae seurasi tarkasti sivusta. Kultasakaalin pähkinänruskeat silmät olivat yleensä levolliset, mutta jos se vainusi pienimmänkin uhkan, keho jännittyi ja kurkusta kohosi matala murina. Marras ja Tenebrae herättivät kunnioitusta muiden opiskelijoiden joukossa, eikä kukaan koskaan väittänyt heille vastaan, mutta toisaalta kukaan ei myöskään kaksikkoa juuri lähestynyt. Vaikka Marras ei varsinaisesti ollut kenellekään tyly tai karkottanut ihmisiä läheltään, ei hän myöskään tuntunut aktiivisesti etsivän seuraa.

Siitä huolimatta hänen luokseen hakeuduttiin silloin, kun jokin tuntui olevan pielessä. Oli sitten kyse näpistelystä, valheellisista juoruista tai laittomista kirouksista, ennemmin tai myöhemmin joku koputti Marraksen huoneen oveen ja pyysi apua. Kukaan ei tarkalleen osannut sanoa miksi - niin vain tapahtui. Orfeus epäili, että kyse oli omanlaisestaan lumouksesta, sillä Mosaiikkiakatemiassa jokainen opiskelija sai aloittaessaan oman lasinsirpaleensa, ja jotkut niistä olivat yksinkertaisesti kokonaisuuden kannalta keskeisempiä kuin toiset. Ehkä Marraksen sirpale oli aivan mosaiikin ytimessä ja siksi se veti puoleensa ihmisiä silloin, kun ratkaisua ei tuntunut muutoin löytyvän?

Jos joku olisi kysynyt Marrakselta, poika olisi todennäköisesti vain tuijottanut kysyjää tyynesti merenharmailla silmillään ja jättänyt vastaamatta. Mutta kukaan ei kysynyt, sillä aivan kuten daimoneiden koskettaminen, myös mosaiikinsirpaleista puhuminen oli Akatemiassa tabu.

*

Adele aloitti Mosaiikkiakatemiassa samana päivänä kuin Eeben ja Haaksi. Ratatoskr oli vikkelä harmaaorava, joka vietti aluksi suurimman osan ajastaan Adelen vasemmalla olkapäällä ja katseli maailmaa uteliain silmin. Tyttö oli ujo ja pieni, mutta hänen daimoninsa uteliaisuus ja tarkat huomiot auttoivat Adelea pian sopeutumaan Akatemian tiiviiseen opiskelurytmiin ja solahtamaan osaksi joukkoa.

Siitä huolimatta Adele tunsi toisinaan olonsa yksinäiseksi. Hänellä oli tapana kiivetä öisin yhteen Akatemian puutarhaan korkeista tammista ja istua tuijottamassa taivaalla vellovaa kaaosta, jossa tähdet tanssivat lakkaamatta ja aika menetti merkityksensä. Mosaiikkiakatemia sijaitsi maailmojen rajalla, pikkuruisessa tyyneyden kuplassa kaiken keskellä, ja siellä he valmistautuivat kukin ottamaan roolinsa hävityksi tuomitussa taistelussa kaaosta vastaan.

Toisinaan sen kaiken paino tuntui murskaavan Adelen sydämen alleen. Silloin Ratatoskr painoi pienen päänsä hänen kaulaansa vasten ja säksätti toruvasti, kuten vain harmaaoravat osaavat.

Ei sinun pitäisi luovuttaa ennen kuin olemme edes yrittäneet, daimoni muistutti. Adele pakottautui hymyilemään.

Siitä huolimatta suru oli tehnyt pesänsä tytön sisälle jo sinä päivänä, kun hän oli saanut oman sirpaleensa ja sulkenut sen kaulassaan riippuvaan medaljonkiin heti Seremonian jälkeen. Adelen sirpale oli näet verenpunainen, ja kaikki Akatemiassa tiesivät, etteivät sen värin kantajat koskaan voineet paeta kohtaloaan. Punainen väri merkitsi kuolemaa: joko heidän omaansa tai sitten toisten.

*


K/H 2: Linkit siihen, miltä ajattelen daimonien näyttävän:

Haaksi: harmaa roihukissa
Eeben: musta roihukissa
(Haaksen ja Orfeuksen daimonien kuvien takana on taiteilija smirtouille.)
Orfeus: harakka
Marras: kultasakaali
Adele: japaninorava (kutsun sitä tarinassa harmaaoravaksi, koska japaninorava ei oikein tällaisessa AU-maailmassa tunnu kovin luontevalta :D )
« Viimeksi muokattu: 04.03.2020 11:15:59 kirjoittanut Vehka »

Et oo pala ohjelmaa
Sä voit tehdä mitä vaan
Sä oot ainutkertainen
Muttet ole ikuinen

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 336
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
Vs: Mosaiikkisydän, K-11, daimoni!AU
« Vastaus #1 : 27.12.2019 12:23:43 »
Eka 8)

Tämä oli mielenkiintoinen aloitus. Ensinnäkin oli ihanaa päästä taas lukemaan näistä sinun vekkuleistasi! Heidät jo etukäteen tuntien nuo daimonit sopivat heistä jokaiselle kyllä kuin nenä päähän. Eebenillä nimenomaan tuollainen jokin vähän yliluonnollisen kaunis, viekas ja yhtä aikaa lempeä ja vaarallinen (ihania nuo kuvitukset btw, ihan kuin jotain lohikäärmeen ja kissan sekoituksia!), Marraksella jokin valpas ja vikkelä, Adelella jokin pieni ja utelias. Harakka sopii myös Orfeukselle, ne ovat kuitenkin älykkäitä ja tarkkaavaisia, ja nätit asiat vetävät niitä puoleensa (Eeben ::)) Hauska myös, että Haaksin daimoni oli niin samanlainen kuin Eebenillä, mutta kuitenkin selkeästi oma persoonansa. Tykkäsin myös daimonien nimistä, ne tuntuivat sopivan niin daimoniin kuin vastapuoliskoonsa.

Lainaus
(Eebenin siskolla, Haaksilla, oli hänelläkin daimoninaan harmaa roihukissa, mutta kukaan ei olisi unissaankaan lähestynyt Calypsoa. Sen terävät kynnet ja paljastetut hampaat riittivät kyllä uteliaille sieluille varoitukseksi.)

Tämä kohta oli kyllä kiva. Muutenkin tähän väliin vaan heitän sellaisen huomion, että tykkään tavastasi käyttää sulkuja kirjoittamisessa! En ole jotenkin itse törmännyt siihen kovin monessa lukemassani kirjassa ja olen huomannut tavan toistuvan eri teksteissäsi. Se on minusta hauska ja hyvä tapa lisätä tuollaisia leikkimielisiä huomioita tekstin lomaan. :)

Toiseksi, asetelma tässä oli kiehtova. Mitä nyt tästä ekasta osasta käsitin, tuo akatemia sijaitsee siis jonkinlaisena "järjestyksen kuplana" ympärillä vallitsevaa kaaosta vastaan, ja siellä koulutetaan näitä kaaosta vastustavia oppilaita (tai sotilaita...) Tämä ajatus on hieno ja jättää paljon potentiaalia jatkokehittämistä varten! Muuteskin tässä heräili paljon kivoja pikku kysymyksiä: miten Eeben on oppinut irtautumaan daimonistaan? Mitä nuo sirpaleet todella ovat ja miten viisikon sirpaleet kaikki eroavat toisistaan? Ja eritoten tuo Adelen sirpale herätti mielenkiintoa. Näistä tulee vähän mieleen Erika Vikin kaksoisauringot-trilogia ja siinä esitetyt kaoortin sirpaleet! Tykkään.

Kiva myös kuulla, että olet taas saanut kirjoitusinspistä tämän muodossa. Vaikka tämä ei varsinaisen tarinan maailmaan sijoitukaan, se auttaa varmasti kehittämään hahmokemioita ja tätä kautta voi saada myös muita yleisideoita omaan tarinaan. Kiitos tästä AU:sta!


the dark is generous and it is patient and it always wins
but in the heart of its strength lies its weakness -
one lone candle is enough to hold it back.

Vehka

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 028
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Mosaiikkisydän, K-11, daimoni!AU
« Vastaus #2 : 29.12.2019 12:58:58 »
moodrose: Ihanaa, että daimonit tuntuivat sopivan kohdilleen! Pyörittelin niitä useamman tunnin ja varsinkin Eeben ja Marras tuottivat vaikeuksia. (Ja heh, löysinkin tuon "roihukissan" googlaamalla yhdistelmällä "dragon cat", joten osut ihan oikeaan. :D) Ilahduin myös tuosta sulkukommentista, koska kihlattuni yleensä vain valittaa, että se on turhaa kikkailua. Hienoa, jos ei tunnu siltä!

Kaksoisaurinkoja en ole lukenutkaan, mutta selvästi pitäisi, kun useampikin on sitä suositellut. (Ja muutenkin kotimaista fantasiaa pitäisi lukea enemmän...) Minulla ei taaskaan ole hirveästi hajua siitä, mitä Akatemiassa tehdään ja mikä sen funktio on, mutta varmaan sekin tässä tarinan mittaan selkenee. Ainakin pääsee kerrankin kikkailemaan ihan oikealla taikuudella, ja siitä olen valmiiksi innoissani. :D Kiitos paljon kommentista!

K/H: Seuraavassa luvussa Orfeusta, univaeltamista ja Eebeniä.

*

Orfeus I


Kaikessa on aina kyse siitä, miten hyvin palaset sopivat yhteen. Siksi Orfeus yllättyy, kun Eeben hakeutuu hänen seuraansa unenkudonnan oppitunnilla. Tumma poika ja hän ovat kuin yö ja päivä. Orfeus pysyttelee poissa valokeilasta ja työskentelee mieluiten yksin, Eebeniä sen sijaan rakastavat kaikki opettajia myöten. Nytkin heitä olisi pariton määrä, joten Orfeus on ajatellut, että saisi kutoa unensa yksin, mutta siitä huolimatta hän huomaa nyökkäävänsä, kun Eeben pyytää häntä parikseen.

Ei! Quanta raakkuu hänen mielessään saman tien. Orfeus on samaa mieltä daimoninsa kanssa eikä edes ymmärrä, mitä oikeastaan tapahtui.

"Miksi minä?" Orfeus kysyy, kun he ovat sulkeutuneet omaan unikammioonsa. Sen seinät on maalattu rauhoittavan vaaleansinisiksi ja pikkuinen huone huokuu lempeyttä, joka on peräisin loitsuista. Useimpia sellainen kai auttaa keskittymään, mutta Orfeus uneksii mieluummin avoimen taivaan alla, kaaoksesta raskaan tai sitten ei.

"Miksi et?" Eeben kysyy ja rapsuttaa Alessania korvan takaa.

"Koska", Orfeus aloittaa, eikä osaa lopettaa lausettaan. Ei hänellä ole mitään varsinaista syytä työntää ihmisiä pois. Niin hän vain aina tekee. Sosiaaliset pelit ovat uuvuttavia, eikä Orfeus edes halua opetella niiden sääntöjä.

"Niinpä", Eeben virnistää ja asettaa sitten medaljonkinsa pieneen koloon omassa vuoteessaan. Orfeus puree huultaan ja seuraa sitten esimerkkiä, vaikka pelkkä ajatuskin jaetusta unesta ahdistaa.

*

Tällä kertaa he joutuvat etsimään hetken toisinaan. Uni on täynnä sumua, joka kastelee nopeasti vaatteet läpimäriksi ja tuntuu imeytyvän ihon läpi luihin asti. Orfeus hytisee, mutta puskee kuitenkin itsepintaisesti eteenpäin ja yrittää löytää Eebenin. Hän ei huuda, sillä usva saattaa kätkeä sisälleen mitä tahansa. Unet ovat Kaaoksen valtapiiriä.

Kun Eebenin käsi löytää hänen omansa, Orfeus jännittyy rentoutumisen sijaan. Toisen pojan sormet ovat lämpimät ja varmat, hänen äänensä matala ja tuntuu ankkuroivan maailman hetkeksi paikoilleen.

"Sinä et taida juuri osata lämpöloitsuja", Eeben sanoo. Hän ei kuulosti ivalliselta tai alentuvalta, joten Orfeus nyökkää. He seisovat aivan lähekkäin, mutta usva tuntuu silti valuvan väliin ja peittävän ilmeet kasvoilla.

"En ole koskaan ollut kummoinen loitsija. Taikuus ei tottele minua."

"Mutta unissa sinä osaat kulkea", Eeben vastaa.

"Mistä tiedät?" Orfeus kysyy ja kurtistaa kulmiaan. Eeben hymähtää.

"Suoriudut tehtävistä aina ensimmäisenä. Kassandra kehuu sinua vuolaasti. Etkö muka kuuntele?"

"Kehuu hän muitakin", Orfeus mutisee ja tuntee poskiaan polttelevan. Hetken hän on suorastaan kiitollinen sumusta.

"Ehkä", Eeben kohauttaa olkiaan. "Mutta täällä on tosiaan kylmä. Lämpöriimut eivät kestä unimaailmassa kovin pitkään. Mitä me teemme?"

Orfeus puree huultaan. Tällä kertaa hän ei ole saanut Quantaa mukaansa. Ilmeisesti tämä on taas yksi niistä maailmoista, joissa sielulla ei ole fyysistä hahmoa. Jos harakka olisi mukana, Orfeus pyytäisi sitä lentämään ylös ja kertomaan näkemästään, mutta nyt se ei ole mahdollista.

Eeben odottaa kärsivällisesti, kun Orfeus ajattelee, ja poika on siitä kiitollinen. Lopulta hän puhuu jälleen:

"Sinä olet kai parempi taikuudessa, tai niin oletan. Kerrohan: miten hyvin maa vastaa sinulle?"

"Ihan kelvollisesti", Eeben vastaa, eikä tunnu tarvitsevan sen enempää vihjeitä. Hän polvistuu maahan Orfeuksen vieressä ja painaa kätensä sitä vasten. Keskittyessään Eeben hymisee hiljaa.

"Me etsimme -" Orfeus aloittaa.

"- juuria. Nokkelaa", Eeben täydentää ja hänen äänessään on hymyä. Orfeuskin huomaa hymyilevänsä.
« Viimeksi muokattu: 29.12.2019 13:03:33 kirjoittanut Nevilla »

Et oo pala ohjelmaa
Sä voit tehdä mitä vaan
Sä oot ainutkertainen
Muttet ole ikuinen

hiddenben

  • ***
  • Viestejä: 943
    • H.E.R. – Things In Focus
Vs: Mosaiikkisydän, K-11, daimoni!AU, 2/x
« Vastaus #3 : 31.12.2019 01:49:49 »
Onpa kiva palata tuttujen hahmojen luo enemmän tai vähemmän tuttuun ympäristöön, mutta kuitenkin aikaan ennen Kellopelisydäntä... vaikka tässä AU-maailmassa mennäänkin :D Joka tapauksessa, feels good to be back! Tykkään tämän nimestä ja siitä mosaiikkisydämen mysteeristä, jota tuossa prologissa jo alettiin rakentaa. Kaaosteoriakin on mielenkiintoinen vaikkakin vähän ahdistava. Sain eilen luettua loppuun Neil Gaimanin Norse Mythologies, jonka lopussa kuvaillaan Ragnarokia, eikä kaaosteoria tunnu olevan kaukana siitä.

Kuten moodrose tuossa aikaisemmin kommentoi, tällä tavalla kirjoittaminen on varmasti hyvä tapa rakentaa maailmaa (ja erityisesti tuota mysteeristä Akatemiaa), vaikka tämä onkin AU. Kaaosteoria voisi hyvin olla osa Akatemiaa, vaikka ei niin selkeästi kuin tässä tarinassa! Tykkään myös siitä, miten minusta tuntuu kuin oppisin tuntemaan hahmot jopa paremmin tämän tarinan kautta kuin Kellopelisydämessä. Ehkä daimonit auttavat asiaa, kertovat hahmoistaan enemmän kuin nämä itse? Daimoneiden idea on muutenkin hauska, se lienee Universumien tomun parhaita puolia! Voin vain kuvitella, mitä Eeben daimoninsa kanssa puhuu ja juonii... Erityisesti tuossa kohtauksessa, kun Eeben päättää pyytää Orfeusta parikseen.

Näissä osissa on ollut kiva päästä Adelen ja hänen harmaaoravansa sekä Orfeuksen ja Qantan ajatuksiin (hyvin adelemaista tuntea tukahtuvansa tulevaisuutta ja kohtaloaan ajatellessaan, mutta onneksi on pieni Ratatoskr). Pidin tuosta unenkutomisesta ja ideasta sen taustalla, olisi jännä kuulla enemmänkin ja toivottavasti kuullaan! Jännityksellä odotan jatkoa tähän tarinaan ;)
lemon trees don't make a sound
'til branches bend and fruit falls to the ground

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 954
  • © raitakarkki
Vs: Mosaiikkisydän, K-11, daimoni!AU, 2/x
« Vastaus #4 : 03.01.2020 23:25:30 »
Minä otan ainakin kaikki mahdolliset AU-skenaariot ilolla vastaan! :) Varsinkin daimoni!AU:n, kun olen palannut uuden tv-sarjan myötä pitkästä aikaa jälleen His Dark Materialsin maailmaan. Daimonit ovat minusta olleet aina tosi mielenkiintoinen konsepti, ja tässä oli jännää nähdä, millaiset eläinhahmot olit Adelelle ja muille valinnut. Tykkäsin myös jo tässä vaiheessa paljon siitä, millaiseksi olet kirjoittanut daimonien ja heidän ihmistensä kanssakäymisen, kuten nyt vaikka Orfeuksen ja Quantan tapauksessa.

Lainaus
Pian Alessanista oli kuitenkin tullut koko Mosaiikkiakatemian, jonka konstailemattomuus ja hellyydenkipeys nähtiin vain osoituksena sen omistajan avoimesta ja ystävällisestä luonteesta.
Eeben, avoin ja ystävällinen, olin tyrskähtää kun luin tämän. Kyllä varmaan tietystä näkökulmasta, heh. Orfeuksella on syytäkin epäluuloon. :D Tuntuu myös hyvin eebenmäiseltä, että hänen daimoninsa pystyy kulkemaan kauemmas ihmisestään kuin on tavanomaista.

Lainaus
Siitä huolimatta suru oli tehnyt pesänsä tytön sisälle jo sinä päivänä, kun hän oli saanut oman sirpaleensa ja sulkenut sen kaulassaan riippuvaan medaljonkiin heti Seremonian jälkeen. Adelen sirpale oli näet verenpunainen, ja kaikki Akatemiassa tiesivät, etteivät sen värin kantajat koskaan voineet paeta kohtaloaan. Punainen väri merkitsi kuolemaa: joko heidän omaansa tai sitten toisten.
hiddenben mainitsikin jo tästä samasta asiasta, mutta voi ei, Adele ei näemmä pääse kohtaloa pakoon edes tässä skenaariossa. Surullista mutta kuitenkin sopivaa, kun miettii Kellopelisydäntä. :( Mosaiikkisirpale on puolestaan todella hieno yksityiskohta, aa. Kiitos tästä, jään odottamaan jatkoa. <3
sentimentaalista löpinää.

Vehka

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 028
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Mosaiikkisydän, K-11, daimoni!AU, 2/x
« Vastaus #5 : 10.02.2020 12:48:00 »
hiddenben: Joo, kaaosteoria on minustakin tosi ahdistava konsepti! Sinällään tämä on ehkä jo lähtökohdallisesti jotenkin jopa raskaampi kuin Kellopelisydän, tai ainakin tässä se raskaus tulee ilmi heti alussa ja toisessa enemmän hiipien. Ilahduin kovasti siitä, että daimonit tuntuivat kertovan hahmoistaan, koska siihen kyllä pyrinkin. Tajusin muuten vasta tätä osaa kirjoittaessani, että Akatemia on tosiaan myös Kellopelisydämessä, huoh... En edes tajua, miten saatoin olla huomaamatta sitä - kirjoitin vain jotain randomia opinahjoa tähän. Mutta ovat ne kyllä menossa aika samaan suuntaan tässäkin, joten ehkei se haittaa. Kiitos kommentista!

Okakettu: Kivaa, että AU:t eivät vielä kyllästytä. :D Mutta daimonit ovat kyllä erityisen herkullinen konsepti, joten siitä on kauhean kiva kirjoittaa. :) Mosaiikkisirpaleet ovat alunperin konsepti vuoden 2012 nanosta (jolla oli niinkin hieno nimi kuin Keltaisia saappaita ja maailmanlätäköitä), ja koska en sitten ikinä kirjoittanut sitä tarinaa valmiiksi, päätin hyödyntää niitä tässä. Kivaa, että tykkäsit! Kiitos kommentista myös sinulle. :)

K/H: Lämmittelen taas suhdettani näihin hahmoihin koska toivon, että saisin jonain kauniina vapaapäivänä naputeltua Kellopelisydäntäkin eteenpäin. Katsotaan, josko tämä auttaisi. :)

*

Adele I

"Sinun sirpaleesi on punainen, eikö totta?" Marras hymyilee rennosti. Kysymys on kuitenkin terävä: kuin sihahdus tulikuuman teräksen kohdatessa lumen. Adele kohottaa katseensa lukemastaan kirjasta ja tuijottaa poikaa niin torjuvasti kuin osaa. (Se on vaikeaa: jo ensimmäisistä päivistä asti Adele on tuntenut sirpaleensa himmeän sykkeen vahvistuvan Marraksen läheisyydessä.)

"Mitä sinä haluat?" Adele kysyy. Ratatoskr säksättää huolestuneesti ja rikkoo Adelen tyynen naamion.

"Vastauksen kysymykseen", Marras istahtaa Adelen viereen. Pojan kultasakaali painaa heti päänsä tämän  syliin ja Marras rapsuttaa sitä hajamielisesti. Opiskelukammio on heitä lukuun ottamatta tyhjä.

"Sirpaleista ei kuulu kysellä", Adele vastaa ja kääntää itsepäisesti katseen takaisin kirjaansa. Marras tarttuu siihen ja painaa kirjan pöytää vasten. Hänen kasvonsa ovat vakavat.

"Luuletko, että kyselen huvin vuoksi?" poika kysyy hiljaa.

"Kysyit tai et, minä en kerro", Adele vastaa. "Muut voivat tanssia sinun pillisi mukaan, mutta minä en niin tee. En tarvitse apuasi enkä halua käydä kauppaa, liittoutua tai mitä nyt sitten ikinä. Yksi sirpale ei määritä minua."

"Eikö?" Marras kohottaa kulmaansa.

"Ei", Adele vastaa, eikä hänen äänensä värähdäkään. Sirpale kuitenkin sykähtää jälleen. Petturi, Adele ajattelee sille kitkerästi.

Marras huokaa ja kohottaa kädet niskaansa. Hän irrottaa oman riipuksensa ja ojentaa sen Adelelle pöydän yli. Tyttö kääntää päättäväisesti katseensa pois.

"En halua nähdä."

"Etpä", Marraksen äänessä on ivaa.

"En. Anna minun olla."

Marras ei vastaa, mutta tarttuu hetken hiljaisuuden jälkeen riipukseensa ja nousee.

"Punainen sirpale on raskas taakka kantaa", poika sanoo hiljaa. "Mutta tiedät, mistä minut löytää. Nähdään."

Kun ovi sulkeutuu pojan jäljessä, Ratatoskr sähisee sille häntä pörhössä ja korvat jännittyneinä. Adele ojentaa kätensä ja rapsuttaa daimoniaan rauhoittavasti. Syke medaljongissa heikkenee vähitellen ja Adele huokaisee helpotuksesta, kun se viimein loppuu kokonaan.

Et oo pala ohjelmaa
Sä voit tehdä mitä vaan
Sä oot ainutkertainen
Muttet ole ikuinen

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 954
  • © raitakarkki
Vs: Mosaiikkisydän, K-11, daimoni!AU, 3/x
« Vastaus #6 : 10.02.2020 13:29:38 »
Hauskaa päästä lukemaan jälleen tällainen varsin erilainen versio Adelen ja Marraksen keskinäisistä väleistä, ainakin näin alkuasetelmaltaan. :) Pidin paljon siitä miten yksiselitteisen päättäväisesti Adele vastasi Marraksen suoruuteen ja kysymyksiin, vaikka sisäisesti sirpaleen takia vähän horjuikin. Varsinkin kun tarinan alkupuolella mainittiin seikka, ettei kukaan opiskelijoista koskaan väitä Marrakselle ja Tenebraelle vastaan. Se, että Adele tuntee sirpaleensa sykkeen vahvistuvan Marraksen läheisyydessä, oli puolestaan todella mielenkiintoinen ja kohtalonomaiseltakin tuntuva yksityiskohta, kuten sekin, että Marras tietää tai ainakin vahvasti olettaa Adelen sirpaleen olevan punainen. Odotan erityisen paljon Marraksen näkökulmalukua tästä samasta asiasta, mikäli sellainen on luvassa. Kiitos paljon, oli mukava saada jatkoa! <3
sentimentaalista löpinää.

Vehka

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 028
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Mosaiikkisydän, K-11, daimoni!AU, 3/x
« Vastaus #7 : 03.03.2020 14:37:43 »
Okakettu: Minustakin on hauskaa kirjoittaa heidät välillä tällä tavalla vastakkain! Katsotaan, kauanko onnistun pitämään tilanteen sellaisena, tosin. :P Mutta Marraksen näkökulmaluku, ole hyvä!

*

Marras I

Marras on turhautunut. Oravatyttö - Adele, poika muistuttaa itseään - on itsepäinen ja typerä ja selvästi kaikin puolin sopimaton Marraksen tarkoituksiin nähden, joten hänen pitäisi olla oikeastaan iloinen siitä, että tämä kieltäytyi avaamasta sirpaleriipusta. Hänellä ei ole varaa käyttää aikaansa sellaisiin opiskelijoihin, jotka seuraavat Akatemian sääntöjä, eivätkä suostu katsomaan pintaa syvemmälle.

Ja silti: Marras on aivan varma siitä, että Adelen mosaiikkipala on punainen ja teräväreunainen. Hän on varma siitä, että ennemmin tai myöhemmin tyttö pakotetaan osaksi Akatemian kasvottomia vartijoita, yhdeksi sen monista varjoista ja veitsistä pimeässä. Adelen ympärillä on raskas hehku, joka kirvelee kuin suola haavassa. Se on varoitus, ja Marras on melko varma siitä, että tietämättään juuri Adele itse on nostattanut auran ympärilleen suojamuuriksi muita vastaan.

Heillä on molemmilla muurinsa. Ja juuri siksi sinä pidät hänestä. Juuri siksi haluaisit ottaa hänet siipiesi suojaan, Tenebrae murisee pehmeästi Marraksen mielessä. Poika pudistaa päätään.

Ei minulla ole tarjottavana mitään suojan kaltaistakaan, Marras ajattelee vastaukseksi. Vain lisää ansoja, varjoja Akatemian varjojen takana.

Tenebrae puskee päätään Marraksen kättä vasten ja poika rapsuttaa kultasakaalia korvan takaa. He ovat kävelleet Akatemian suureen lounaispuutarhaan, tuuheiden lehmusten ja tammien alle. Puutarha on ikivanhojen puiden sokkelo, jonka polut kirjailevat maahan sen tuhatvuotista historiaa kielellä, jota harva heistä ymmärtää. (Vaikkei sekään ole tavatonta. Joillakin on mullanruskea tai keväänvihreä tai lemmikinsininen sirpale, johon on suljettu lahja koskettaa syvemmin maata, lukea sen kerroksia ja tuntea puiden verkkainen sydämensyke.)

Haluat silti, vaikkei olisikaan, Tenebrae huomauttaa. Sinä haluat aina suojella kaikkia.

Ja sinä haluat aina saada viimeisen sanan, Marras ajattelee terävästi takaisin. He ovat kävelleet syvemmälle puutarhaan. Muita opiskelijoita ei näy. Useimmat viihtyvät ennemmin talvipuutarhan suurien mosaiikki-ikkunoiden alla, yrttitarhassa tai lumotun kesätaivaan alla. Täällä kaiken yläpuolella pyörteilee Kaaos, eivätkä he tietenkään halua muistutusta kohtalostaan vapaa-ajallaan.

Marras riisuu kenkänsä ja sukkansa ja upottaa varpaansa pehmeään sammaleeseen. Poika sulkee silmänsä ja kuulostelee elämää ympärillään, lehtien pehmeää kahinaa ja mustarastaiden laulua. (Lounaispuutarhassa on vain mustarastaita ja huurrerastaita, ja jälkimmäiset ovat mykkiä.)

Aiot yrittää uudelleen, eikö totta? Tenebrae ei kuulosta ärtyneeltä, muttei järin innostuneeltakaan. Marras kuulee kaiken taustalla Kaaoksen hyrinän ja ääni raapii haamukynsin hänen ajatuksiaan. Poika huokaa.

Me tarvitsemme yhden punaisen, hän vastaa väsyneesti.

Tyttö ei ole Akatemian ainoa punainen. Entä se toinen roihukissakaksosista?

Haaksi? Marras hymähtää. En luota häneen lainkaan, ja me tarvitsemme jonkun, johon voi luottaa. Jonkun, joka haluaa samaa kuin mekin.

Mistä sinä tiedät, mitä se tyttö haluaa?

Marras kohauttaa olkiaan ja istuu alas. Olen nähnyt hänet täällä. Hän kiipeää oravansa kanssa puihin silloin kun on tolaltaan tai yksinäinen tai haluaa ajatella asioita. Harva haluaa viettää aikaansa kasvokkain Kaaoksen kanssa.

Tenebrae onnistuu näyttämään huvittuneelta. Sinä ajattelet, että olette samanlaisia. Että hän ehkä ymmärtäisi. Olet yksinäinen.

Marras tuhahtaa eikä vastaa mitään. Tenebraen kullanruskeissa silmissä on lempeyttä, kun se laskee päänsä Marraksen syliin.

Et oo pala ohjelmaa
Sä voit tehdä mitä vaan
Sä oot ainutkertainen
Muttet ole ikuinen

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 954
  • © raitakarkki
Vs: Mosaiikkisydän, K-11, daimoni!AU, 4/x
« Vastaus #8 : 03.03.2020 23:26:21 »
Voi että, kylläpäs nämä tämän päivän osat hukuttavat minut Kellopelisydän-feelseihin, ensin Orfeus ja Eeben ja nyt Marras. Voi Marras, mitä muuta tästä voi sanoa. <3 Tuo miten Tenebrae sanoo, että Marras tahtoo aina suojella kaikkia, ottaa Adelen siipien suojaan, ja Marras vastaa ettei hänellä ole tarjottavana mitään suojan kaltaistakaan. Kertoo kokonaisuudessaan hirmuisen paljon hänestä hahmona. Ja aaa, maininta Marraksen ja Adelen yksinäisyydestä, missä on taas vuolaasti itkevä hymiö kun sitä kaipaan. :'( Tässä näkyi minusta hyvin daimoni!AU:n hienous ja se, että kun käy keskusteluja käytännössä oman sielunsa kanssa, niin esille nousee ihan eri tavalla henkilökohtaisia ja paljaita, salattuja asioita - varsinkin kun daimoni on sellainen kuin Tenebrae tässä on. Maailmanrakennuksellisesti tässä oli jälleen tosi hienoja yksityiskohtia, kuten jälleen maininta Kaaoksesta ja mullanruskeista tai keväänvihreistä sirpaleista ja niiden tarjoamisa lahjoista. Mykät huurrerastaat myös! Kiitos paljon uudesta osasta. :)
« Viimeksi muokattu: 04.03.2020 00:03:32 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

Vehka

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 028
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Mosaiikkisydän, K-11, daimoni!AU, 4/x
« Vastaus #9 : 04.03.2020 10:33:03 »
Okakettu: Jep, daimonit ovat kyllä siitä hauska asia, että antavat käsitellä niitä hahmoille itselleen salattuja tunteita ihan erilaisella tavalla. Usein muissa teksteissä itseäkin ärsyttää, kun hahmot eivät suostu myöntämään juttuja edes itselleen, mutta tässä voi sitten kätevästi puhua heille järkeä daimonien kautta. :P Kivaa, että tykkäät Tenebraesta, koska hän on kyllä näistä daimoneista minunkin suosikkini!

K/H: Olen suorastaan häkeltynyt siitä, että kirjoitin pitkästä aikaa yli tuhannen sanan luvun. Ai että! Tulipa iloinen mieli. Tämä on kyllä kunnon outoilua, mutta mikäpä siinä.  8)

*

Eeben

Eeben tuntee juuret ja osaa lukea niiden sokkeloita yhtä vaivattomasti kuin seitsemää vanhan taikuuden riimukieltä. Hän tunnustelee mielellään maata ja etsii elämää, pysähtyy taitekohtiin ja risteyksiin ja urahtaa lopulta tyytyväisenä, kun ajatukset löytävät suuremman puun jonkin matkan päästä. Sinne on parisataa metriä, mutta Eeben kykenee suunnistamaan puun kerran löydettyään sitä kohti sumusta huolimatta.

"Tule", hän sanoo Orfeukselle. Tämä nyökkää, vaikka epäluuloinen katse ei olekaan aivan vielä kadonnut hauraansinisistä silmistä. Eeben vastustaa suupieliä nykivää virnistystä: hän pitää haasteista, ja harakkapoika on epäilemättä sellainen.

He tarpovat sumun läpi. Se kiteytyy vesipisaroiksi kasvoille ja valuu kaulaa pitkin paidan alle. Eeben tuntee kylmyyden puristuvan heitä kohti joka puolelta.

"Tämä taikuus ei ole kovin ystävällistä", hän tuumii Orfeukselle. Orfeus nyökkää.

"Eksyttävää ja ikivanhaa. Mikä paikka tämä onkin, se haluaa pysyä piilossa."

"Mutta meiltä vai Kaaokselta, kas siinä kysymys", Eeben hymyilee.

"Molemmilta", Orfeus vastaa edelleen yhtä vakavasti. "En pidä tästä. En pidä siitä, kuinka Akatemia lähettää meidät näin torjuviin paikkoihin. Tällainen taikuus suojelee itseään tunkeutujilta toisinaan hyvinkin kiivaasti."

"Luulin, että et ollut hyvä taikuudessa."

Orfeus horjahtaa ja Eeben tarraa hänen käsivarteensa. Maasto on käynyt epätasaisemmaksi. Eeben polvistuu ja huomaa, että he maa on nyt ikivanhojen, sieltä täältä murtuneiden mukulakivien peittämä. Merkkejä aiemmasta asutuksesta.

"En olekaan. Mutta käyttäminen ja tunteminen ovat kaksi eri asiaa."

"Siinä on kyse lähinnä päättäväisyydestä. Taikuus vaatii itsevarmuutta ja tahtoa", Eeben vastaa. Orfeus vilkaisee häntä tutkivasti.

"Sitä sinulla tuntuu riittävän."

"Olen yleensä aika varma siitä, mitä teen", Eeben kohauttaa olkiaan. "Koska olen harvoin väärässä."

He saapuvat puulle. Sumu on ohuempaa sen ympärillä ja Eeben aistii muutoksen myös taikuudessa. Puu ei ole sen ystävällisempi, mutta se on eri tavalla elossa, ja sen taikuus on siksi lämpimämpää. Hän laskee kätensä kaarnalle ja sulkee silmänsä.

"No?" Orfeus vaihtaa painoa jalalta toiselle selvästi kärsimättömänä. Eebenin suupieli nytkähtää.

"Luuletko, että puu vastaa kovin mieluusti?" hän kysyy. "Odota. Minun täytyy suostutella sitä."

Loppujen lopuksi Eeben huomaa kuitenkin arvioineensa tehtävän haastavuuden väärin. Kaarna on lämmin hänen kättään vasten ja puun taikuus väreilee himmeinä aaltoina ihon läpi. Se ei ole niin vihaista tai tylyä kuin Eeben on ajatellut, vaan ainoastaan varovaista, melkein kuin kysyvää.

"Puullakin on sirpale. Sen kaarnan alla", Eeben avaa lopulta silmänsä. "Mosaiikinpala."

"Silloinhan joku meistä on kuollut täällä", Orfeuksen ääni on hiljainen. "Ehkä -"

"Ei", Eeben pudistaa päätään. "Ei kuollut. Kyse on jostakin muusta. En aivan..."

Hän sulkee silmänsä uudelleen ja kurkottaa syvemmälle, kuuntelee tunteita ja yrittää ymmärtää. Jokin puun kielessä vaivaa häntä. Se ei ole niin vaistomaista ja vanhaa kuin pitäisi. Aalloissa ja väreissä on nuotteja, taukoja, vääriä sointuja. Jotakin, joka sekoittuu luonnon hyminään ja villiin lauluun.

Sitten hän tunnistaa rytmin ja säpsähtää irti puusta. Eeben tuijottaa harmaata kaarnaa ja apeasti riippuvia lehtiä epäuskoisena niin pitkään, että Orfeus käy levottomaksi. Hän astuu lähemmäksi puuta ja ojentaa epäröiden kätensä sitä kohti, mutta vetää sen sitten takaisin. Jonakin toisena hetkenä Eeben hymähtäisi unioppaansa teolle, mutta ei täällä, ei nyt.

"Se on yksi meistä. Yksi oppilaista."

"Puuko?" Orfeus on epäuskoinen.

"Niin. Tai oli, joskus kauan sitten. Se on jo enimmäkseen unohtanut ihmisten kielen, mutta ei vielä täysin, koska vuosirenkaissa ja lehtien kahinassa on edelleen sanojen rytmi. En aivan täysin ymmärrä, mutta sen tiedän, ettei puu pidä Mosaiikkiakatemiasta. Se ei halua antaa sirpalettaan takaisin."

"Mutta sitä meidät todennäköisesti lähetettiin hakemaan", Orfeus huomauttaa. "Pitääkö meidän nyt sitten kaataa koko puu? Ja miten ihmeessä se muka voi olla opiskelija? Täällä, keskellä ei mitään? Miten -"

"Muodonmuutostaikuus", Eeben vastaa tyynesti. "Ei sellainen ole tavatonta. Vain harvinaista."

"Mutta sitä pitää haluta. Ja puuksi muuttuminen on aika erikoinen valinta. Miksi joku haluaisi olla juuri puu?"

"Ehkä juuri siksi: koska kukaan ei oleta, että jos haluat paeta, jäät paikoillesi ja kasvatat juuret. Luulen, että hän aikoi vain odottaa muutaman vuosikymmenen, mutta unohti sitten itsensä, eikä enää osannut palata takaisin ihmishahmoon."

"Kuulostaa aika surulliselta."

"Ehkä, ehkä ei. Kuvittelisin, ettei puuta enää juuri kiinnosta. Surullisempi se taitaa olla menneisyydestään kuin siitä, mitä on nyt."

"Mutta entä usva? Se ei ole samaa taikuutta", Orfeus nuuhkii ilmaa. Eeben nyökkää taas.

"Se on jotakin muuta. Me seisomme raunioilla. Jos osaisin lukea muistoja, tietäisin varmaan, mitä täällä tapahtui, mutta en osaa."

"Sitä kuvittelisi, että tuolla koppavuudella osaisit tehdä kaikkea", Orfeus mutisee. Eeben hymyilee.

"Ehkä opin senkin vielä. En ole ehtinyt yrittää."

"Olet aika sietämätön", Orfeus pudistaa päätään.

"Höpönlöpön", Eeben virnistää. "Ja sitä paitsi sinä et olisi tällä kertaa selvinnyt tästä itse. Olisit harhaillut sumussa ja tuupertunut ennen pitkää kylmyyteen."

"Tuskin. Olisin joutunut kaivamaan juuret esiin, mutta löytänyt tieni puulle yhtä kaikki. Ja sitä paitsi... Ehkä raunioissa on muutakin. Jos puu on aikanaan - vaikka siitä olisikin satoja vuosia - tullut tänne Akatemian lähettämänä, siihenkin on varmasti jokin syy. Voimme ainakin vilkaista ympärillemme."

"Mm-hmm", Eeben hymisee myöntyvästi. "Mutta odotahan hetki."

Hän ojentaa vielä kätensä ja painaa sen kaarnan rosoihin ja juonteisiin. Maanittelee, yrittää puhua puulle puun tavalla. Eeben ajattelee aurinkoisia metsiä, lehdistön läpi ropisevaa sadetta, muhevaa ruohoa, kirpeästi tuoksuvia neulasia. Viileitä metsälampia, aamuisin kohoavaa usvaa, saraheinän ja rahkasammalen tuoksua. Hän laulaa puulle äänettömän kehtolaulun ja esittää sitten pyynnön, johon sisältyy lupaus rauhasta. Puu epäröi, mutta sitten sen kaarna rasahtelee Eebenin kättä vasten.

Eeben sulkee kätensä rosoisen, kasteensinisen ja hallanvihreän sävyissä hehkuvan sirpaleen ympärille. Puu varisee kuivina lehtinä ja tuhkana maahan ja katoaa vain muutamassa hetkessä. Orfeus räpyttelee silmiään.

"Mitä sinä teit?"

"Ilman sirpaletta lumouskaan ei pysy enää yllä."

"Sinä tapoit sen!" Orfeus kivahtaa.

"Tarkalleen ottaen puu teki sen itse", Eeben vastaa tyynesti. "Se antoi sirpaleensa pois vapaaehtoisesti."

"Mutta ymmärsikö se, että kuolisi?"

"En usko, että se ajatteli asiaa juurikaan. Mutta ainakin se oli ollut jo pidempään yksinäinen."

"Minusta teit silti väärin."

"Sinulla on oikeus ajatella niin. Mutta kai tiedät, että tällaista varten meitä koulutetaan? Ratkaisemaan Akatemian ongelmia tarvittaessa myös voimakeinoin, vaati se sitten ihmishenkiä tai ei? Yksi puu ei suuressa mittakaavassa paljon paina."

Orfeus ei vastaa mitään, mutta hänen kätensä ovat puristuneet nyrkkiin. Eebenin sisällä läikähtää: niin naiivilta kuin Orfeus sitten vaikuttaakin, ainakin hänellä on mielipiteitä, eikä hän selvästikään niele Akatemian käskyjä tai arvoja pureskelematta. Se on lupaavaa.

"Tutkitaan rauniot", Orfeus sihahtaa. Hän kääntyy ja marssii tiehensä ja katoaa usvaan niin nopeasti, että Eeben ei ehdi edes aloittaa sovittelua. Sirpale sykkii Eebenin kämmenen ihoa vasten. Hän katselee sitä hetken mietteliäänä ja avaa sitten oman riipuksensa. Se on tyhjä, mutta uusi mosaiikinpala sopii paikalleen täydellisesti.

Et oo pala ohjelmaa
Sä voit tehdä mitä vaan
Sä oot ainutkertainen
Muttet ole ikuinen

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 954
  • © raitakarkki
Vs: Mosaiikkisydän, K-11, daimoni!AU, 4/x
« Vastaus #10 : 04.03.2020 11:18:06 »
Ah, tämä oli tosi hieno luku. Viime osassa mieleeni jäivät maailmanrakennuksen puolesta juurikin nuo luontoon liittyvät sirpaleet, ja siksi oli tosi ilahduttavaa huomata, että tämä osa keskittyi samaan teemaan. Rakastan aina kaikenlaista luontoon liittyvää taikuutta, varsinkin jos siihen liittyy nimenomaan tietynlainen kanssakäyminen luonnon kanssa, joten nautin tämän lukemisesta paljon. Ja toisaalta vielä se, ettei asia ollut ollenkaan yksiselitteinen paljastuessa, että puun sisällä on mosaiikin sirpale ja puu itse on ollut joskus Akatemian oppilas. Todella kiehtova käänne, ja antaa jälleen omaleimaisuutta tämän tarinan maailmalle, varsinkin jos ajattelee, että syy on todella ollut sellainen kuin Eebel epäilee: Ehkä juuri siksi: koska kukaan ei oleta, että jos haluat paeta, jäät paikoillesi ja kasvatat juuret. Kuvailun suhteen pidin muun muassa tästä kohdasta paljon:
Lainaus
Jokin puun kielessä vaivaa häntä. Se ei ole niin vaistomaista ja vanhaa kuin pitäisi. Aalloissa ja väreissä on nuotteja, taukoja, vääriä sointuja. Jotakin, joka sekoittuu luonnon hyminään ja villiin lauluun.

Orfeuksen ja Eebenin sanailua oli myös hauska lukea, varsinkin kun Adelen ja Marraksen tavoin heidän dynamiikkansa on tässä vähän erilainen, ja silti kuitenkin tunnistettava - kaksikon erilaiset reaktiot puun kohtaloon ja miten Eeben siihen taas suhtautuu, esimerkiksi. Hymähdin tuolle, että Eeben olisi ollut aikeissa alkaa sovitella asiaa, jos olisi ennättänyt. :D Kiitos paljon lukukokemuksesta, pidin paljon! <3
sentimentaalista löpinää.