Ikäraja: S
Fandom: Broadchurch
Hahmot: Alec Hardy, mainintana Ellie Miller, Claire Ripley
Genre: Angst, H/C
Vastuunvapaus: Mitään en omista, vaan kaikki kuuluu sarjan luojille
Muuta: Multifandom III-haasteeseen.
A/N: Voi olla, että en tee tälle oikeutta Alec Hardylle kokonaisuudessaan. Tämä on vain minun yritykseni nähdä hieman enemmän tämän mielenkiintoisen hahmon pään sisälle.
Kirjoitettu pari kuukautta sitten kun katsoin Broadchurchin 2. kauden ensimmäisiä jaksoja.
Ilman etuliitettä
Hän inhosi itseään. Vähintään inhosi mutta sekin sana oli liian laimea.
Työ. Se oli ainoa asia, joka piti hänet enää liikkeellä. Ironista, kun sitä ajatteli, olihan hänen työnsä ollut syypää siihen, että hänen elämänsä muistutti nykyään enemmän ja enemmän maanpäällistä helvettiä.
Hän oli menettänyt liian paljon. Hän oli menettänyt tärkeiden ihmisten luottamuksen. Hän oli menettänyt perheensä, tuhonnut avioliittonsa ja suhteensa tyttäreensä. Hän oli menettänyt terveytensä. Kaikki vain sen vuoksi ettei hän kyennyt päästämään irti työstään.
Hän ei pystynyt olemaan Alec Hardy ilman etuliitettä rikoskomisario.
Hän oli saanut osakseen paljon surua ja kärsimystä, ja siltikään hän ei halunnut apua. Hän ei hyväksynyt sitä, eikä hän halunnut nähdä toisten sääliviä katseita tai kuulla heidän sanovan, että he ymmärsivät.
Mitä he muka ymmärsivät? Eivät mitään. He eivät olleet hän.
Ellie oli kysynyt häneltä, oliko hän maannut Clairen kanssa. Totta kai hän oli vastannut kieltävästi. Myöntävä vastaus olisi näyttänyt pahalta, puhumattakaan siitä, että se oli väärin kun Claire oli todistajansuojelussa.
Silti hän ei voinut itselleen mitään.
Kun Clairen kädet seikkailivat hänen vartalollaan ja he viettivät yön yhdessä toisiinsa kietoutuneina, Alec saattoi tuntea olevansa taas elossa. Hän saattoi uskotella itselleen ettei mikään ollut muuttunut.
Hän ei tarvinnut muita kertomaan kuinka elää elämäänsä.
