Kirjoittaja Aihe: Elää, K-11, Remus/OC, draama, 2/3 | 3.9.  (Luettu 2394 kertaa)

Aewyn

  • ***
  • Viestejä: 75
  • Syöksylaskija
Elää, K-11, Remus/OC, draama, 2/3 | 3.9.
« : 19.08.2017 20:54:51 »
Nimi: Elää
Ikäraja: K-11
Genre: drama
Summary: Remus koittaa päästä kiinni elämänsyrjään vuonna 1991.
Vastuuvapaus: Kaikki hahmot, jotka ovat Rowlingin, ovat Rowlingin. Muut ovat minun. En saa rahaa tästä.

A/N: Mulla ei ole oikein ollut kirjoitusintoa viimeaikoina ja sitten sitä yhtäkkiä löytyikin, kun katsoin HBO:lta sellaisen sarjan, kuin Looking. Tämä ei oikeastaan perustu siihen mitenkään :D Mutta inspiraatio on sieltä! On tässä samantyyppisiä teemoja varmasti, ystävyyttä ja sellaista, sateenkaarijuttuja. Tämä on tosiaan tällaista omaksi huviksi vähän etydityylillä kirjoiteltua ihmissuhdehuttua, jossa on varmaan liikaa omia hahmoja. Tietysti kommentteja olisi silti kivaa saada! Mutta ihan sekin riittää, jos jaksaa lukea luvun loppuun asti, siinäkin voi olla tekemistä.

Tässä tulee varmaankin olemaan kolme osaa ja tämä on siis niistä ensimmäinen - here we go again!





I Tristan


Vuosi 1991 käynnistyi tahmeammin kuin kymmenen edellistä – kuin siirapissa, liikkeet hitaina ja raskaina. Tammikuun ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs, viides ja loputkin vaihtuivat kuitenkin väistämättä tavalliseen tapaan ja tammikuuta seurasi helmikuu, välissä täysikuu ja tyhjänpäiväisiä uutisia. Lentokoneet törmäävät Los Angelesissa ja Liettua ja Viro tahtovat itsenäistyä. Päivän Profeettaa Remus silmäili harvoin, jos silloinkaan ja toisinaan hän unohti, etteivät punnat kelvanneet maksuvälineiksi.

Maaliskuussa mahdottomat ajatukset kiersivät päätä ja lopulta Remus osallistui työpaikan tyky-iltaan ja antoi Ginan vitoskassalta suudella itseään oikein pitkään ja kiihkeästi ja vastasi kömpelösti, työnsi sormensa naisen tukkaan ja painautui tiukasti tätä vasten muiden hurratessa taustalla.

Oliko hän varmasti olemassa? Ginalla oli siniset silmät ja suloisia pisamia, ohut vaalea tukka ja pistävät lantionluut. Pienet rinnat, jotka Remuksen mielestä olivat ihan sopivat siihen käyttötarkoitukseen, joka niillä hänen ymmärtääkseen oli.

”Ovatko ne ihan okei?” Gina kysyi, kun Remus oli ensimmäistä kertaa yötä hänen luonaan. Remus painoi kämmenensä paljaiden rintojen päälle hieman hämmentyneenä, puristi ensin toista ja sitten toista ja katsoi Ginaa kuin odottaen hyväksyntää. Nainen kohotti kulmakarvojaan ja Remus nyökkäsi. Se riitti Ginalle.

Ensimmäisellä kerralla se ei onnistunut ja Remus oli hyvin pahoillaan. Gina kertoi, että oli tavallaan osannut odottaa tätä, kun Remus oli niin ujo, eikä Remus väittänyt vastaan.

Toisella kerrallakaan se ei onnistunut ja nyt Gina tahtoi tietää, johtuiko se hänestä. Remus ei myöntänyt mitään.
 
Kun he olivat tapailleet työajan ulkopuolella nelisen viikkoa ja kokeilivat kolmannen kerran, Remus pyöräytti Ginan polvilleen ja otti naisen takaapäin, painoi kädellään naisen niskaa ja huohotti ja se oli melko epätoivoista ja kömpelöä, mutta ainakin se oli seksiä. Remus ei enää sen jälkeen palannut Ginan luokse.

Hänen oli kuitenkin palattava seiskakassalle, missä hän vältteli kuukausia Ginan kyyneltyneitä silmiä ja tunsi yleisen paheksunnan pistelynä niskassa. Hän ei enää osallistunut tyky-iltoihin ja joskus toukokuussa Gina tuli kertomaan, että oli alkanut seurustella Louie Andrewsin, vuoropäällikön, kanssa. Remus ei oikein osannut katsoa Ginaa silmiin, mutta yritti kuitenkin.

”Sepä hienoa, Gina. Kuule, minä olen tosi pahoillani”, Remus sanoi, mutta Gina huiskautti ohutta poninhäntäänsä ensin vasemmalle ja sitten oikealle ja hymyili sitten väkinäisesti.

”Minä säälin sinua, Lupin”, nainen sanoi, kääntyi kannoillaan ja ryntäsi taukohuoneeseen. Hämmentynyt Louie Andrews yritti tarttua naisen käteen, mutta tämä nyhti itsensä vapaaksi ja näytti siltä, kuin olisi toisella kädellä pyyhkinyt silmiään. Remus huokaisi ja kääntyi takaisin laskemaan kassaansa.



**


Muutamia vuosia sitten Remus muutti takaisin Lontooseen - jokin suuren kaupungin vilinässä piti häntä hereillä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana hän oli ensiksi pelännyt kuolevansa ja sitten jonkin ajan kuluttua hän oli alkanut pelätä, ettei kuolisikaan, hän oli edennyt niin kuin pahoilla krapuloilla oli tapana.

Vuokrayksiö oli harmaa ja aika suuri ja Remuksen työpaikka oli aika hyvä, lukuun ottamatta tietenkin Ginaa, joka oli ensiksi flirttaillut hänelle vuoden ja nyt seuraavan vuoden hän varmaankin tuijottaisi Remusta kyynelsilmin ja Louie Andrews varmaankin yrittäisi antaa Remukselle kaikista ikävimmät iltavuorot.
 
Niiden jälkeen Remus tulisi asunnolleen ja lukisi päivän lehden, ehkä toisinaan vilkaisisi Päivän Profeettaa, avaisi television ja katsoisi Bel Airin prinssiä nukahtamiseen saakka.


**


”Lupin, lähdetkö oluelle”, kakkoskassan Will huikkasi Remukselle heidän sulkiessaan markettia eräänä torstai-iltana.

Päivä oli ollut erityisen kamala, eräs vanhempi rouva oli vaatinut alennusta itse lattialle pudottamastaan tomaatista ja joku teini-ikäinen oli ottanut juoksukaljat. Lisäksi Molly Weasley oli lähestynyt häntä kirjeen muodossa ja hän oli kauhistunut lähes kuoliaaksi.
Ronald oli kuulemma Tylypahkan aloittamisiässä ja Molly oli pahoillaan, että vaivasi Remusta, vaikkei edes tiennyt missä tämä asui ja oliko tämä elossa. Mutta että heitä kuulemma voisi milloin tahansa tulla tervehtimään Kotikoloon.

Remus hieroi ohimoitaan ja hätkähti tuntiessaan käden olkapäällään.

”Yksille vain, Lupin, tule nyt. Lupaan, etteivät Gina tai Louie ole tulossa”, Will sanoi ja virnisti hyväntahtoisesti.
Gina oli joskus sanonut, ettei Will ollut hänen mielestään ihan normaali, mutta Remus oli sitä mieltä, ettei kukaan oikeastaan tainnut olla. Ellei Gina sitten.

Willin käsi oli kadonnut hänen olkapäältään ja mies kohotti kulmiaan kysyvästi. Remus empi hetken, mutta nyökkäsi sitten ja seurasi Willin selkää pitkin kujia, joiden olemassaolosta ei tiennytkään.

”Minä olen eksynyt”, hän sanoi ja Will naurahti.

He pysähtyivät pienen pimeännäköisen pubin eteen ja Will avasi kohteliaasti oven Remukselle ja viittasi tätä käymään sisään.
Jakkaralla ikkunan alla pauhasi pieni surkean näköinen televisio, joka oli auki uutiskanavalta ja kertoi, että Neuvostoliitto oli pulassa. Will hymyili Remukselle ja ohjasi hänet pöytään, jonka ympärillä istui neljä miestä pelaamassa korttia ja juomassa olutta ja Remus tunsi itsensä hieman hölmöksi kuviteltuaan, että olisi Willin kanssa kahden ja hänen teki mieli paeta vessan ikkunasta, mutta hän arveli, ettei voisi polttaa enempää siltoja työpaikallaan.

Miehet riemastuivat nähdessään Willin, yksi heistä nousi ja suuteli Willn poskea, toinen halasi, kolmas vislasi riehakkaasti ja neljäs hymyili, mutta pysyi hiljaa ja tarkasteli Remusta kiinnostuneen oloisena.

”Kaverit, tässä on kollegani, Remus Lupin. Remus, tässä ovat ystäväni, Ben ja John ja kumppanini Elvin ja sitten tässä on tällainen suojattipoika, Tristan.”

”Vai kollega”, Beniksi esitelty tyrskähti. ”Sinä olet kaupan kassa, Will”, hän lisäsi ja remahti nauruun.

”Niin ja sinä olet baarimikko, hae meille juomat”, Will vastasi ja tyrkkäsi Beniä kyynärpäällään nousemaan. Ben katosi tiskin taakse ja sillä aikaa Remus kätteli kaikkia ja istahti tyhjälle tuolille Tristanin ja Willin välissä.

”Ben omistaa tämän pubin. John on opiskelukaverini. Elvinin tapasin ensimmäistä kertaa täällä ja Tristan on tällainen suojattilapsi. Raukka taisi olla vielä sakkolihaa, kun Ben iski siihen silmänsä ensimmäistä kertaa.”

”Minkä ikäinen sitten olet?” Remus kysyi kiinnostuneena, silmäillen miestä päästä varpaisiin. Miehen silmät olivat naururyppyjen ympäröimät ja niin tummat, ettei iiristä erottanut.

”Eihän tuollaista saa kysyä”, Elvin torui ja sytytti samalla tupakan tarjoten Remuksellekin savuja, mutta Remus pudisti päätään.

”Kaksikymmentäkolme”, Tristan sanoi hymyillen. Hän näytti paljon vanhemmalta - tai ei Remus oikeastaan ollutkaan aivan varma. Hymyssä oli kyllä varmaan jotain poikamaista.

”No, kerro jotain itsestäsi, Remus”, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen John pyysi jakaessaan kortteja. ”Pelaatko sinä venttiä?”
Remus nyökkäsi ja rykäisi. Hän ei ollut varma, olisiko kiusaantunut siitä, että Elvin suuteli hyvin avoimesti Willin korvaa ja piteli kättä tämän reidellä, melko lähellä –

”Kuka on Remus Lupin? Lienet meikäläisiä, kun Will otti sinut mukaan”, Ben sanoi ja laski oluttuopin Remuksen eteen.

”Meikäläisiä?” Remus sai sanotuksi hiljaa ja antoi katseensa kiertää miehissä epävarmasti. Ben nyökkäsi ja istuutui takaisin pöytään.

”Niin, mitä näitä nyt on”, Ben sanoi ja näytti miettivän.

”Hinttareita!” Elvin hihkaisi.

”B-rapun poikia”, Will sanoi ja kietoi kätensä Elvinin vyötärölle.

”Homofiilejä”, John sanoi.

”Tyynynpurijoita”, Tristan lisäsi ja naputti etusormella ohimoaan, eikä Remus saanut silmiään irti miehen käsivarresta, johon oli tatuoitu huonolla menestyksellä jonkinlainen jästien sarjakuvakoira. Hän nielaisi, eikä tiennyt mitä sanoa.

”Rauhoittukaa kaverit, tämä on se, joka oli Ginan kanssa. Vitoskassalta”, Will pelasti Remuksen, joka kohotti tuopin huulilleen ja toivoi, että olisi ehkä kuitenkin voinut vielä paeta siitä vessan ikkunasta. Tätä Gina oli varmaankin tarkoittanut. Olisihan hänen pitänyt tietää, Willillä oli sellainen korvarengaskin.

”Jaa, vitoskassan? Kyllä se on meikäläisiä”, Elvin sanoi ja purskahti nauruun, mutta vaikeni saman tien nähdessään Willin paheksuvan katseen.

”Olkaa kiltisti”, Will sanoi ja Remus naurahti kiusaantuneena.

”Minä vain toin työkaverin oluelle, okei?” Will sanoi painokkaasti ja miehet nyökkäsivät ja unohtivat hetkeksi Remuksen puhuakseen Johnin tulevasta näyttelystä. Mies oli omien sanojensa mukaan surkeasti menestyvä valokuvaaja.

Sitten he puhuivat siitä, miten Ben oli melkein kokeillut naista, mutta tullut toisiin aatoksiin nähdessään rinnat lähietäisyydeltä ja John nauroi katketakseen ja Tristan oli tipahtaa tuolilta. Remuskin antoi ryhtinsä rentoutua hieman ja istui syvemmälle tuoliinsa ja otti vastaan toisen oluen ja kolmannen ja sitten he pelasivat Jengaa ja Remus joi neljännen oluen, ja sitten he pelasivat paskahousua ja Remus otti yhden viinashotin, ja sitten John ja Ben olivat kadonneet, eivätkä Will ja Elvin nähneet ketään muita kuin toisensa, ja yhtäkkiä Remus tajusi mainiosti olevansa humalassa, ja että istui pöydässä Tristanin kanssa lähestulkoon kahden.

”Käydäänkö ulkona?” mies kysyi. ”Saan sisällä polttamisesta päänsäryn.”

Remus nyökkäsi pää pehmeänä oluista ja varovaisesta sisällä kuplivasta naurusta ja Jengasta ja viinashotista.

Tristan piteli ovea, josta Remus astui ulos ja toivoi, että viileä kevät selventäisi häntä hieman, mutta niin ei tainnut tapahtua.

Tristan veti farkkutakkinsa taskusta tupakka-askin ja tarjosi Remukselle, joka pudisti päätään ja nielaisi, horjahti ja otti seinästä tukea. Tristan naurahti ja asettui itsekin nojaamaan tiiliseinään ja pyyhkäisi kiharoita pois silmiltään.

Remus katsoi miestä, joka näytti siltä, että yritti kuumeisesti etsiä jotain sanottavaa ja hengitti sitten syvään sisään ja ulos.

”Tristan ja Isolde”, Remus sanoi rikkoen hiljaisuuden ja Tristan kääntyi katsomaan häntä hymyillen.
”Komea ja kulturelli”, hän sanoi leikittelevästi ja sai Remuksen hymähtämään.

”Oletko kuullut sitä?” Remus kysyi ja Tristan katsahti häneen, nauroi ja nojasi päänsä tiiliseinään, puhalsi savua sieraimistaan.

”Enpä oikeastaan”, hän sanoi ja katsoi Remusta syrjäsilmällä. ”Mutta Wagner on kyllä ihan tuttu. Valkyyrioiden ratsastus, vai mikä se nyt on? Apocalypse Now?”

Remus ei kuunnellut, hän oli jumittunut jonnekin lantionluiden tienoille – valkoisen teepaidan ja farkkujen välistä loisti kaistale ihoa ja jokin sen aiheuttamassa tuntemuksessa oli jotenkin tuttua, mutta kaukaista. Remus repäisi katseensa irti Tristanin keskivartalosta ja katsoi uudelleen tämän käsivarren tatuointia.

”Mikä tuo on?

Tristan kääntyi katsomaan käsivarttaan, kuin ei olisi huomannut tatuointia ennen ja katsoi sitten Remusta vähän järkyttyneenä.

”Se on Ressu.”

Remus kohotti kulmiaan.

”Tenavat? Jaska Jokunen?”

Remus kohautti olkiaan.

”Et ole tosissasi. Tristan ja Isolde, muttei Jaska Jokusta, niinkö?” Tristan nauroi ja kääntyi Remukseen päin niin, että heidän välissään oli ilmaa tuskin kymmentä senttiä. Hän nuolaisi alahuultaan ja Remus värähti tahtomattaan.

”Minun on varmaan mentävä, oli todella hauskaa tavata”, Remus sanoi ja kompuroi nopeasti taemmas. Tristan näytti hämmentyneeltä, mutta hymy hänen silmistään ei kadonnut minnekään.

”Hei, odota”, hän huikkasi, kaivoi taskustaan tussin, otti Remuksen käden omaansa ja kirjoitti jotain tämän kämmeneen.
Hän kumartui lähemmäksi Remuksen korvaa ja Remus nojasi eteenpäin kuullakseen varmasti.

”Soittele”, Tristan kuiskasi ja hänen lämmin hengityksensä sai Remuksen ihokarvat nousemaan pystyyn ja sitten hän oli kadonnut takaisin sisälle ja Remus näki verhojen raosta, kuinka hän istui pöytään Williä ja Elviniä vastapäätä ja elehti käsillään vilkkaasti ja vaikutti innostuneelta. Remus kääntyi nopeasti poispäin nähdessään Willin kääntyvän kohti ikkunaa, mutta ehti nähdä, kuinka tämä iski hänelle silmää.

Remuksen päässä pyöri ja hän kääntyi katsomaan kämmentään, jossa mitä luultavimmin Tristanin puhelinnumero vielä erottui jota kuinkin selkeästi. Kuka muka kuljetti tussia takin taskussa, Remus mietti kuumeisesti ja samaan aikaan peläten, että numero haihtuisi pois hikisestä kämmenestä.

Kotiin päästyään Remus etsi kiireesti kynän ja kopioi numeron haalistuneen kuitin nurjalle puolelle ja kiinnitti sen nastalla ilmoitustauluun.


**


Touko- ja kesäkuun välinen täysikuu oli pitkä ja raskas ja palattuaan Lontooseen Remus makasi viikon sängyn pohjalla. Hän oli ilmoittanut töihin olevansa sairas ja kuudentena päivänä joku koputti hänen asuntonsa oveen.

Will Smithin nauru oli juuri tuudittanut Remuksen pinnalliseen uneen, josta hän havahtui hereille säpsähtäen. Hän maleksi ovelle ja toivoi että koputus olisi siihen mennessä lakannut, mutta niin ei tapahtunut, joten hän avasi turvalukon ja sitten tavallisen lukon, mutta jätti turvaketjun kiinni ja raotti ovea hieman.

Hän kohtasi ovensuussa Tristanin tummat silmät, eikä ymmärtänyt, kuinka mies saattoi seisoa siinä. Ehkä hän oli sekopää tai sellainen perverssi väijyjä, Remus mietti, mutta ajatus jotenkin kummallisesti katosi, kun Tristan kohotti kätensä vasten ovenkarmia ja posket painuivat hymykuopille.

”Hei. Will kertoi, että olet sairaana.”

”Parempana jo”, Remus mutisi, eikä vieläkään avannut ovea.

”Ah, niin, sain sinun osoitteesi teidän työpaikaltanne. Se taisi olla vähän laitonta, muttei kovin hankalaa”, Tristan sanoi ja kohautti olkiaan. ”Olen pahoillani. En ole tottunut siihen, ettei minulle soiteta.”

Remus katsahti eteisen ilmoitustaulua ja repäisi kuitin numeroineen nopeasti kouraansa.

”Sinä säästit sen kuitenkin! Hah! Minä tiesin, minä sanoin Johnille, että olin aivan varma, minä-”

Remus veti oven pienemmälle saadakseen vetäistyä turvalukon auki ja avasi sitten oven kokonaan tiedostaen, ettei ollut siivonnut koko viikolla kertaakaan, ja että hänellä oli jalassaan verkkarit ja yllään kauhtunut valkoinen teepaita, jossa oli muutama reikäkin.

”Nyt ei taida olla paras hetki? Olisi varmaan pitänyt soittaa”, Tristan sanoi, kuin ajatus olisi vasta nyt tullut hänen mieleensä.

”Mitäs turhia”, Remus sanoi ja hengitys kulki jotenkin kummallisesti, eikä sarkasmikaan selvästi välittynyt kunnolla, sillä Tristan hymyili hieman leveämmin, silmät siristyivät.

”Minä vaihdan vaatteet, mennäänkö vaikka… jonnekin? Olen kyllästynyt makaamaan täällä.”

Tristan pyyhkäisi hiuksia silmiltään ja näytti pienen hetken hämmentyneeltä. Remus ei ollut aivan varma, mikä miehen suunnitelma oli alun perin ollut, mutta ilmeisesti hän ei ollut kuvitellut pääsevänsä näin pitkälle. Sitten hän naurahti ja nyökkäsi.

”Anthony Hopkins on niissä Uhrilampaissa. Will ja Elvin ovat menossa katsomaan. Mennäänkö sinne? Sen jälkeen voitaisiin mennä vaikka, en tiedä, oluelle?”

”Minne tahansa”, Remus sanoi ja kiristi farkkujensa vyötä ennen kuin astui Tristanin perässä käytävään. Hän ei ollut aivan varma, mihin oli ryhtymässä, mutta edellisestä kerrasta, kun hän oli käynyt ulkona ystävien kanssa, oli yli kymmenen vuotta aikaa. Remuksesta tuntui siltä, että aika saattaisi nyt olla kypsä ja vaikkei olisikaan, niin Tristan tuoksui hyvältä.


**


Anthony Hopkinsin intensiivinen katse ei saanut Remusta edes räpäyttämään silmiään, mutta sivusilmällä hän huomasi Tristanin toisinaan kyyristyvän penkissään ja, mikäli Remus luki tilannetta oikein, piiloutumaan popcorn-astiansa taakse.

”Eikö sinua pelota?” Tristan kumartui elokuvan loppupuolella kuiskaamaan Remuksen korvaan ja hän tunsi sykkeensä kiihtyvän. Tristan painoi kämmenen ihan hetkeksi Remuksen reidelle ja Remus tunsi ryhtinsä suoristuvan aivan yllättäen. Hän yritti kovasti esittää, ettei tapahtuneessa ollut mitään kummallista – ehkä hänen selkänsä oli jumittunut elokuvan aikana. Hän ojensi käsiään eteenpäin kuin venytelläkseen. Sitten hän pudisti päätään ja huomasi pidättävänsä hengitystä. Tristan kohotti kulmiaan ja virnisti, kääri hihoja ylemmäs typerän Ressu-tatuoinnin päältä.

Kun valot palasivat saliin, Remus kääntyi katsoman Williä ja Elviniä, jotka molemmat katsoivat häntä kysyvästi.

”Öh… Mitä?”  hän kysyi kiusaantuneena.

”Niin joo, minä sanoin, että suostuttelisin sinut elokuvan aikana lähtemään klubille-”

Remus henkäisi ja hieroi niskaansa. Tristankin tuijotti häntä odottavaisesti. Hänen olisi suostuttava. Jos hän ei suostuisi nyt, he eivät ehkä enää tahtoisi nähdä häntä, koska hän oli tylsä vanha mies. Mutta Remus ei tahtonut mennä klubille, hän oli aivan varma, ettei tahtonut.

”Tule nyt”, Tristan sanoi ja hymyili ja näytti rohkaisevalta ja juuri sellaiselta pojalta, joista teinitytöillä oli kiiltokuvia sellaisissa typerissä kansioissa.

Remus yksinkertaisesti nyökkäsi ja Will karjaisi riemusta ja koppasi Remuksen kainaloonsa ja pörrötti tämän tukkaa – ele, joka Remuksen mielestä tuntui suhteettoman tuttavalliselta, mutta hän oli siitä tavallaan mielissään.

”Katsokaa, se hymyili ihan vahingossa!” Elvin sanoi ja nauroi ja Remus tunsi itsensä hieman vaivautuneeksi, mutta ehkä ihmiskontakti sitten oli nykyään tällaista.


**


”Tämäkö on sellainen homoklubi?” Remus kysyi taksin jättäessä heidät vilkkaalle kadulle suuren klubin eteen. Oven edessä kiemursi muutaman ihmisen muodostama jonontapainen.

”Etkö ole käynyt ennen?” Will kysyi ja Remus pudisti päätään.

”Luulin, että niissä on aina mustat ikkunat.”

Elvin tuhahti äänekkäästi ja veti heidät jonoon.

”Tervetuloa yhdeksänkymmentäluvulle, Remus”, hän sanoi ja näytti henkilöllisyystodistuksensa portsarille.

”Minulla ei ole henkkareita”, Remus mutisi Tristanille, mutta tämä huitaisi kättään ja astui Remuksen edelle.

”Hei, Bob”, hän sanoi ja hymyili portsarille, joka tervehti Tristania iloisesti.

”Miten menee, poika?”

”Ei tässä mitään kummempia, tultiin viettämään lauantai-iltaa, tiedäthän sinä”, Tristan sanoi, iski silmää ja kietoi kätensä Remuksen ympärille.

Remus tunsi jokaisen lihaksensa jännittyvän ja unohti hetkeksi, kuinka hengitetään.

Bob hykersi partaansa, taputti Tristania olalle ja viittasi heitä sitten astumaan sisään. Remus oli täynnä kysymyksiä, mutta Tristan vain kohautti hartioitaan ja johdatti Remuksen sisälle.

Elvin ja Will odottivat heitä baaritiskillä, Remus ei kuullut mitään, hänen korvansa olivat täynnä jumputtavaa teknomusiikkia ja silmät strobovaloa, joka sai ihmiset liikkumaan sykäyksissä. Tristanin käsi oli kadonnut hänen ympäriltään ja hän saattoi taas hengittää hieman vapaammin. Hän ei ollut koskaan pitänyt tällaisesta. Joskus James, Peter ja Sirius olivat raahanneet hänet tällaisiin paikkoihin, mutta Remus oli unohtanut, lämmittivätkö muistot hänen mieltään, vai eivät.

”Minä tilasin sinullekin cosmopolitanin”, Elvin yritti mylviä musiikin yli ja elehti kohti drinkkilasia.

”Mitä?” Remus huusi, mutta Elvin pudisti päätään ja työnsi drinkin hänen käteensä.

Tristan joi omansa nopeasti ja hoputti muita ja Remus tajusi kauhukseen, että mies tahtoi tanssia. Hänen poskensa punehtuivat ja hän painoi katseensa lattiaan ja henkäisi syvään. Ehkä hän pystyisi tähän, jos oikein lujasti keskittyisi, hän ajatteli ja sitten yhtäkkiä Tristanin käsi oli jo vetänyt hänet mukanaan huojuvien ihmisten väliin.

Kengänpohjat tarttuivat lattiaan ja lasinsirut rouskuivat jalkojen alla ja värikkäiden valojen alla Tristanin hampaat näyttivät luonnottoman valkoisilta ja hymy uurtui syvälle poskiin. Heidän ympärillään oli kymmeniä ainakin yhtä iloisen näköisiä ihmisiä, eikä Remus ollut varma, minne olisi katsonut. Hän liikutti jalkojaan vaivaantuneesti lattialla ja Tristan hurrasi ja tarttui hänen käsiinsä ja yritti kovasti tuoda häneen lisää eloa. Ehkä hän onnistuikin hieman, vaikka minuutit tuntuivat tuntuivat pitkiltä ja venyviltä. Will ja Elvin ilmestyivät pian heidän seuraansa ja Elvin tanssi villisti heiluttaen käsiään päänsä yläpuolella kuin jonkinlaisessa transsissa ja Will yritti hieman hillitä miestä, ettei kukaan vieressä olevista ihmisistä olisi saanut drinkkiä päälleen. Elvinin katselu oli jotenkin vapauttavaa ja Remus naurahti ja näki Tristanin nyökkäilevän hyväksyvästi. Sitten hän painautui lähemmäs ja Remus pidätti hengitystään.

”Onko tämä ihan okei”, hän huusi Remuksen korvaan ja Remus tunsi kiharat poskellaan. Hän odotti, että Tristan olisi nojannut pois nyökätäkseen tämän nähden, mutta mies ilmeisesti odotti vastausta. Remus otti itse askelen taaksepäin ja nyökytteli, mutta viittilöi sitten takaisin tiskin suuntaan. Tristan huusi Willille hakevansa lisää juotavaa, mutta Remus tarvitsi happea. Hän kiihdytti vauhtia ja toivoi, että Tristan ehkä kadottaisi hänet ja hän voisi lähteä kotiin ja vedota vaikka sairastumiseen, mutta klubin ulkopuolella Tristanin käsi tarttui hänen omaansa ja mies pyöräytti hänet ympäri.

”Ei meidän ole pakko olla tuolla, jos et halua”, Tristan sanoi ja odotti Remuksen vastausta, mutta Remus pysyi vaiti.

”Se tuntuukin joka kerta ihan Benin pettämiseltä, kun käy jossain muualla. Minä tiedän, mennään jonnekin puistoon istumaan, minulla on täällä yksi marisätkä.”

Tristan ei vieläkään laskenut irti Remuksen käsivarresta ja Remuksen päässä pyöri ja hän ei ollut sittenkään vielä valmis, eikä aika ollut kypsä, eikä hän tahtonut mitään muuta kuin käydä töissä ja nauraa väkinäisesti Will Smithin jutuille iltaisin, mutta jokin Tristanissa veti häntä kovasti puoleensa.

”Remus”, Tristan sanoi ja päästi irti kädestä.

”Joo. Mennään vaan. Olen pahoillani, minä – minun elämäni on vähän... minä olen vähän sekaisin.”

Tristan naurahti ja heilautti kättään vähättelevästi.

”Emmekö me kaikki ole”, hän sanoi, kaivoi povitaskustaan esiin surkean näköisen sätkän ja kohotti kulmiaan innostuneesti. Tässä melko lähellä on puisto, kävellään sinne.”


**


Puiston penkillä oli vähän kastetta, mutta Tristan ei välittänyt siitä, vaan istahti penkin selkänojalle ja sytytti sätkän. Hän veti savua keuhkoihinsa, puhalsi hetken päästä ulos ja tarjosi sätkää sitten Remukselle, joka otti sen varovasti etusormen ja peukalon väliin ja tuijotti sitä hieman huolestuneesti.

”Viime kerrasta on melko kauan. Minä olen aika vanha”, Remus sanoi ja kurtisti otsaansa.

”Kuinka vanha?” Tristan kysyi, otti sätkän takaisin omaan käteensä ja veti toiset savut.

Sitten Remus veti savua keuhkoihinsa, yski nolostuttavan paljon ja tunsi saman tien rentouden hiipivän vartaloonsa.

”Kolmekymmentäyksi”, hän sanoi, tarkisti vielä matematiikkansa ja joutui järkyttymään ollessaan oikeassa.

”Ei se ole kovin paljoa. Ben on kolmekymmentäkahdeksan.”

”Mitä sinä teet näiden vanhusten kanssa”, Remus sanoi ja otti uudet savut, eikä tällä kertaa yskinyt aivan yhtä paljoa. Tristan pudisteli päätään ja hymyili.

”Will on kaksikymmentäkuusi ja Elvin kolmekymmentä. John taitaa olla… En tiedä, alle kolmekymmentä. Hänellä on vanhenemisesta päähänpinttymä. On ollut kaksikymmentäyksi varmaan viimeiset kuusi vuotta.”

Remus naurahti. Hänkään ei ollut laskenut syntymäpäiviään kymmeneen vuoteen. Jotenkin hänestä tuntui, että hän oli yhä kaksikymmentäyksi ja toisaalta hän tunsi olonsa kuusisataavuotiaaksi.

”Remus”, Tristan sanoi lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

”Hm?”

”Mennäänkö tuonne?” Tristan kysyi ja osoitti autiota leikkipaikkaa ja selvästikin erityisesti kiipeilytelinettä. Remus kurtisti kulmiaan ja katsoi Tristania, joka tuntui aina olevan yhtä rennon vaivatonta hymyä, sellaista, jolle ei vastata kieltävästi.

Remus seurasi miestä kiipeilytelineelle, omaksi yllätyksekseen kiipesi huipulle asti, laski leikkiä, nauroi, laski kolmesti liukumäestä, juoksi piiloon poliisiautoa ymmärtämättä oikeastaan miksi ja nauroi lisää ja sitten Tristan saattoi hänet kotiovelle.

Yllättäen mies vaikutti hieman kiusaantuneelta seisoessaan Remuksen rappukäytävässä raapimassa niskaansa. Hän puri alahuultaan ja katseli, kuinka Remus avasi molemmat lukot ja kääntyi sitten lopulta kohtaamaan tämän katseen.

”Ottaisitko vaikka teetä?” Remus kysyi ja ennen kuin hän ehti räpäyttää silmiään, Tristan oli hänen huulillaan ja kaulallaan ja oikeastaan joka puolella ja Remus huokaisi ja antoi käsiensä tutkiskella miehen lämpimiä lapaluita ja kapeaa lantiota ja sitten he erkanivat hetkeksi. Remus kohotti kätensä ohimoilleen ja tuijotti Tristania hiljaa ja mies hengitti kiihkeästi ja puri alahuultaan.

”Anteeksi, se vain-” hän aloitti, mutta Remus tarttui hänen kaulukseensa ja veti hänet sisälle asuntoon.
« Viimeksi muokattu: 03.09.2017 00:48:02 kirjoittanut Aewyn »
Toiveitten tunkio, sielu tuskiemme.

Aewyn

  • ***
  • Viestejä: 75
  • Syöksylaskija
Vs: Elää, K-11, Remus/OC, draama, 1/3
« Vastaus #1 : 03.09.2017 00:46:42 »
A/N: Täällä kakkososan kanssa, jea! Tässä oli jotain mainitsemisen arvoisia juttuja, mutta unohdin mitä ne oli, sori siitä! Jos muistan ne tässä jonain päivänä, niin tulen sitten kertomaan. No mutta, eikun vaan elämään. Hehe, olinpas hauska. Sori siitäkin, nyt on selvästi liian myöhä.




II Tylypahka


Vuonna 1992 Remus oli oppinut Tristanin kasvot ulkoa. Tristan oli sanonut minä rakastan sinua ja vienyt Remuksen Skotlantiin, tai mitä luultavimmin Remus oli vienyt Tristanin, hänellä oli vakituinen työ, eivätkä pikkuseikat tuntuneet kovin merkityksellisiltä. Matkan aikana oli palanut luvattoman monta marisätkää ja Remuksen mielestä retki oli monessa suhteessa uhkarohkea ja Will ja Elvin hihkuivat eräänä iltana Benin pubissa yksityiskohdille siitä, kuka oli ottanut suihin ja keneltä ja ennen kaikkea missä.

Louie Andrews sanoi, että Remus oli poissa liikaa, mutta onnekseen Remus tiesi olevansa asiakaspalvelijana korvaamaton, eikä Gina sitä paitsi halunnut hänestä vieläkään eroon, ei, vaikka Remus liikkui epänormaalin Willin seurassa – huhujen perusteella jopa vapaa-ajalla. Oli sanomattakin selvää, että Gina oli kaula, joka käänsi päätä, joka oli Louie. Gina oli lakannut tuijottamasta Remusta kyyneliä silmissään ja alkanut selvästi toteuttaa uutta suunnitelmaa, jonka kulmakivi oli huomiotta jättäminen. Se sopi Remukselle paremmin kuin hyvin.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä Will ja Elvin virallistivat suhteensa, se oli hyvä ja kaunis keskiviikko, eikä Remus edes muistanut, että Tylypahka alkoi sinä päivänä, ja että Weasleyen kuopuskin lähti nyt kouluun. Remuksen posket olivat hymyilemisestä kipeät vielä seuraavana lauantainakin, jolloin Tristan kysyi, saisiko tavata hänen vanhempansa.

He makasivat sängyllä, syyskuu oli raikas, kurkut kutisevia ja jalkapohjat kylmiä, mutta peittojen alla oli lämmintä. Kysymys pysäytti Remuksen hetkeksi, tämä oli väijytys. Hänen mielensä oli ollut raukea, Tristan seuraili etusormellaan hänen kasvojensa piirteitä ja Remus vaelsi jossain unen rajamailla, mutta kysymys sai hänen verensä seisahtumaan hetkeksi.

Remus tarttui hampaillaan kiinni Tristanin etusormeen. Mies kohotti kulmiaan ja tuhahti.

”Minä olen tosissani, Remus”, Tristan sanoi, mutta hymyili kuitenkin.

Remus huokaisi ja tunsi jonkin painavan laskeutuvan vatsansa pohjalle.

”Tuota… Se olisi minusta hyvin mukavaa, Tristan, oikeasti olisi, mutta itse asiassa – en ole puhunut tästä ennen, mutta minun vanhempani ovat oikeastaan kuolleet.”

Remus kääntyi katsomaan Tristania, joka puristi huulensa yhteen ja hieroi kädellä niskaansa. Sitten hän avasi ja sulki suunsa muutaman kerran, kuin etsien oikeita sanoja. Remus kohotti kulmiaan ja odotti hieman huvittuneena.

”Olen… olen pahoillani, Remus”, Tristan sanoi lopulta kokeilevasti ja Remus naurahti.

”Kuule, siitä on ikuisuuksia”, Remus sanoi ja suuteli Tristanin hartiaa nopeasti, ennen kuin nousi keittämään kahvia.

”Kiitos kuitenkin.”

”Remus?”

Remus kääntyi katsomaan Tristania kysyvästi.

”Entäs… Onko sinulla ollut ketään erityistä ennen – ennen minua?”

”Sinä olet tänään täynnä kysymyksiä”, Remus hymähti ja kääntyi poispäin, puristi kahvikuppia rystyset valkoisina. Oliko ollut ketään erityistä. Oliko? Hän ei tiennyt, ei ollut varma, mutta nyökkäsi selkä Tristaniin päin kääntyneenä. Hän oletti, että mies huomasi eleen, koska kysymyksiä ei kuulunut enää enempää.


**


Talvi ei ollut yhtä pimeä ja ankea kuin edelliset talvet, jotka olivat kerääntyneet Remuksen takaraivoon kolean harmaaksi möykyksi. Talvella 1992 Remuksen yksiö oli yhtäkkiä lämmin ja kodikas, ehkä liiaksikin. Ikkunoissa oli verhot, lattialla matto, kattolamput oli asennettu, sohvalla lepäsi muutama sohvatyyny ja tiskit loistivat keittokomerossa lähinnä poissaolollaan ja Remuksesta tuntui, että hän saattaisi vaikka tottua tällaiseen. Tristan oli kuin asunnon vakiovaruste, jonka läsnäoloa Remus ei pannut pahakseen, päinvastoin.

Tristan oli jumalainen typerästä Ressu-tatuoinnista ja satunnaisista seinille ilmestyvistä Nirvana-julisteista huolimatta, eikä Remus vieläkään ollut oikein päässyt kärryille siitä, mitä oli tapahtunut.

Hän oli kuvitellut, että ystävien kanssa pubissa istuminen neljänä iltana viikossa oli mennyttä elämää. Ja ennen kaikkea, että seksin harrastaminen monta kertaa viikossa, tai käytännössä silloin kun sattui haluttamaan, oli haave-elämää.

Remus ei muistanut, koska viimeksi oli ollut näin onnellinen, vai oliko koskaan. Teini-ikä ja sitä seuranneet vuodet olivat soljuneet ohitse jossain pelonsekaisen odotuksen ja menetysten välimaastossa. Joinain päivinä Remus saattoi rentoutua ja uskoa, että tämä oli hänen elämäänsä ja toisina päivinä hänen vartalonsa jännittyi valmiina pakenemaan, eikä hän nähnyt Tristania viikkoon.

Sellaisen viikon päätteeksi, joulukuun seitsemäntenä päivänä, kun Henri Konen Bedi nimesi itsensä Norsunluurannikon presidentiksi kymppiuutisissa, Remus sanoi minäkin rakastan sinua ja Tristanin silmät siristyivät hieman ja hymykuopat palasivat itsevarmoina poskille.


**


”Hei, Lupin”, Will sanoi eräänä päivänä heidän istuessaan kahdestaan Benin pubissa ylitöiden jälkeen. Remus kohotti kulmiaan ja nosti oluttuopin huulilleen.

”Tiedän, että sinä et hirveästi puhu itsestäsi”, Will aloitti ja sai Remuksen naurahtamaan. Pubissa istui heidän lisäkseen muutama yksinäinen mies, jotka tuijottivat apaattisina Benin pientä matkatelevisiota, eivätkä vaikuttaneet kuulevan muuta.

”Mihin sinä pyrit, Will?” Remus kysyi ja Will näytti maistelevan sanoja suussaan, harkitsevan tarkasti, mitkä niistä valitsisi käyttöön. Remus laski tuopin pöydälle ja ojentautui hieman jakkarallaan.

”Olen tässä vain huomannut, että sinä katoat kerran kuussa jonnekin ja tulet sitten takaisin väsyneenä ja mustelmaisena ja jotenkin… nuhjuisena”, Will sanoi varovasti ja katsoi Remusta vilpittömän kiinnostuneena ja Remus jähmettyi silmänräpäykseksi ennen kuin rentoutui ja antoi kasvojensa sulaa hymyyn.

”Minä en tosiaan puhu itsestäni paljoa, Will. Mutta sinulle voin kertoa suurella luottamuksella, että harrastan teiltä kaikilta salaa kamppailulajeja”, Remus sanoi ja Will nauroi ja keskustelu oli sillä kuitattu, sillä Benin uusi työntekijä käänsi televisiota kovemmalle niin, ettei kukaan varmasti olisi jäänyt paitsi talousuutisista, joissa lamaa puitiin monelta kantilta. Remuksen oli vaikea hengittää, kylkiluut tuntuivat painavan keuhkoja. Tieto siitä, ettei hän koskaan pystyisi puhumaan asiasta ihmisille, joista oli tullut hänelle lähes elintärkeitä, tuntui painavan häntä kohti lattiaa.

”Onko kaikki hyvin?” Will huusi mylvivän minitelevision yli ja Remus nyökkäsi ja loihti kasvoilleen kaikista uskottavimman puolikkaan hymynsä. Will nyökkäsi ja tarjosi seuraavan kierroksen, vaikka tiesi toki, ettei Remus ollut kertonut hänelle totuutta. Hän ei täysin ymmärtänyt, kuinka Tristan pystyi elämään moisen epätietoisuuden kanssa, olihan miehen täytynyt huomata.

Will pyöritteli mietteliäästi sormusta nimettömässään ja hymyili hieman. Omien tietojensa mukaan hän tiesi Elvinistä kaiken ja niin sen kuului ollakin.


**


Will ja Elvin istuivat Remuksen sohvalla ja tuijottivat Bel Airin prinssiä kuin hypnotisoituina, Ben seisoi keittokomerossa sekoittamassa drinkkejä ja Tristan istui Remuksen sängyllä lukemassa päivän lehteä. John seisoskeli parvekkeella kääriytyneenä untuvatakkiin, jaloissaan kulahtaneet tohvelit. Mies veteli sätkästä aggressiivisia savuja, puristi siniset huulensa yhteen ja pidätti hetken henkeä, ennen kuin puhalsi ulospäin. Remus astui hänen seurakseen parvekkeelle ja John vilkaisi häntä nopeasti, mutta käänsi sitten katseensa takaisin talven mustuuteen.

”Saanko välistä?” Remus kysyi ja John ojensi sätkänsä Remuksen sormien väliin.

”Aika pimeää”, Remus sanoi ja vilkaisi syrjäsilmällä Johnia, jonka hampaat kalisivat kuuluvasti yhteen.

”Mhm, niinpä on”, John sanoi hiljaa ja kääntyi sitten katsomaan Remusta silmät lasittuneina.

”Kuule, entä jos minä olen kohta kolmekymppinen, enkä ole saanut mitään aikaiseksi?” John kysyi ja Remus puri huultaan ja asetti sätkän Johnin huulten väliin ja taputti tämän olkaa.

”Kolmekymppisyydessä ei ole mitään vikaa”, Remus sanoi ja hymyili, mutta näki, että John ei ollut vakuuttunut. ”Sitä paitsi olethan sinä saanut jotain aikaan.”

John naurahti ivallisesti.

”Yhden typerän näyttelyn. Remus, minun täytyy saada seksiä.”

Remus kohotti kulmiaan ja hymähti.

”Se yksi typerä näyttely aukeaa ensimmäistä kertaa huomenna, etkä sinä voi tietää, onko se muista typerä vai ei, ennen kuin joku on nähnyt sen. Ai mutta, minähän olen nähnyt sen. Ja se on upea.”

John istui parveketuolille ja painoi pään käsiinsä voipuneesti.

”Seksiäkin sinä löydät aika helposti”, Remus sanoi ja taputti uudestaan Johnin hartiaa.

”Älä taputtele, Lupin”, John sanoi, mutta nousi ja näytti kiitolliselta, vaikkei selvästikään pystynyt rentoutumaan yhtään sen enempää.

”Tuletko sinä sisälle? Tai tästä varmaan saa vielä vähän”, John sanoi ja tarjosi sätkäänsä Remukselle, joka otti sen käteensä ja istahti Johnin tilalle parveketuoliin.

”Kohta”, Remus sanoi ja John jätti hänet parvekkeelle yksin. Remus istui hetken katsellen jalkojaan. Hän mietti Johnin näyttelyä ja sitä, kuinka hän piti elämästään ja sitä, ettei hän tuntunut kaipaavan enää mitään, kunnes hän yhtäkkiä näki silmäkulmassaan odottamatonta liikettä ja kääntyi katsomaan parvekkeen laidan yli.

Hän näki pimeydessä kahden keltaisen valopallon lähestyvän itseään nopeaa tahtia ja hyppäsi ylös tuolilta, valmiina joko puolustautumaan tai pakenemaan, mutta tajusi pian, että lähestyvät valot olivat kaksi silmää, jotka kuuluivat suhteellisen pienen huuhkajan päähän.

Se laskeutui hänen eteensä parvekkeen kaiteelle ja hän vilkaisi sisälle asuntoonsa varmistuakseen siitä, ettei kukaan nähnyt häntä, ennen kuin hän tarttui kirjeeseen, joka oli sidottu pöllön jalkaan. Päästyään eroon kirjeestä, pöllö lehahti välittömästi takaisin talviselle taivaalle ja jätti Remuksen yksin tihrustamaan kirjekuorta. Hän olisi tunnistanut Albus Dumbledoren käsialan vaikka unissaan.

Sen enempää ajattelematta Remus repäisi kirjeen auki ja tavasi kirjettä parvekkeen surkean lampun valossa.

Hyvä Remus,

Vuodet ovat kuluneet omalla painollaan ja ikävät asiat lienevät painuneet taka-alalle, kuten niiden kuuluu. Elämä jatkuu, tietänet sen yhtä hyvin, kuin kuka tahansa heistä, jotka joskus ovat menettäneet jotain. Toivon sydämestäni, että voit hyvin.

Nyt olisin vailla palvelusta, jonka uskon osoittautuvan myös sinulle itsellesi mieluiseksi. Tänä kuluneena vuonna olen luottanut pimeydenvoimiltasuojautumisen opettamisen sellaisen henkilön käsiin, jonka en näe jatkavan virassa enää ensi vuonna. Olisitko sinä kiinnostunut vuoden mittaisesta rupeamasta kyseisessä tehtävässä? On sanomattakin selvää, että elämänkokemuksesi on riittävää opettamaan tällaista käytäntöpohjaista ainetta ja kouluarvosanojesi perusteella olet tietenkin tehtävään mitä sopivin.

Mikäli olet kiinnostunut, voisimme rupatella vielä asian yksityiskohdista kasvokkain. Mitäs, jos sinä, Remus, tulisit käymään täällä Tylypahkassa? Voisimme keskustella kasvokkain ja hauduttaa pannullisen teetä.

Parhain terveisin,

Albus Dumbledore


Remus oli melkein varma, että joku pilaili hänen kustannuksellaan. Dumbledore ei koskaan tarjoaisi työtä hänelle. Ensinnäkin hän oli ihmissusi. Hän ei ollut varma, mitä Dumbledoren päässä liikkui. Toisekseen, kuinka niin Remus olisi elämänkokemustensa ja kouluarvosanojensa puolesta sopiva virkaan. Ei hän tuntenut olevansa. Hänen hengityksensä kiihtyi tahtomatta ja ennen kuin hän ehti selvittää ajatuksiaan, Tristanin pää pisti ovesta parvekkeelle.

”Hei, onko kaikki hyvin?” mies kysyi ja hymyili. Remus nielaisi, eikä onnistunut hymyilemään takaisin. Sen sijaan hän kohotti kirjettä kädessään ja yritti sanoa jotain, mutta sanat eivät suostuneet tulemaan ulos hänen suustaan.

”Mikä se on?” Tristan kysyi ja yritti tarttua kirjeeseen, mutta viime hetkellä Remus tajusi, ettei se sopisi ollenkaan ja vetäisi kirjeen tiukasti vasten rintaansa ja työnsi sen sitten taskuunsa.

”Remus, mitä –”

”Äh, se oli eräältä vanhalta tutulta. Kaikki on hyvin”, Remus sai puristettua kohmeisten huultensa välistä.

”Mennään. Pelataan Monopolia. Ja sitten, ehkä sinä voisit mennä yöksi kotiin?”

Tristan ei loukkaantunut pienistä ja tiesi, että Remus tarvitsi toisinaan tilaa, mutta nyt hän kuitenkin siristi silmiään ja näytti ainakin huolestuneelta.

”Ihan totta, kaikki on hyvin”, Remus sanoi ja suuteli miestä hyvin epävakuuttavasti ja työnsi tämän edellään takaisin asuntoonsa.

”Cosmopolitaneja kaikille!” Ben huusi ja tarjosi Remukselle ja Tristanille lasit, ja Tristan otti ne vastaan ja työnsi toisen Remuksen käteen.

”Remus, sinä olet kalpea kuin lakana… Tai ei, kalpea kuin John! Onko kaikki kunnossa?” Ben sanoi, hykerteli omalle letkautukselleen ja vilkaisi Johnia, joka pyöritteli silmiään, muttei vaivautunut vastaamaan. John istui sohvan nurkassa kääriytyneenä vilttiin ja hörppi cosmopolitaniaan intensiivisesti.

”On, on, kyllä, aivan ehdottomasti on!” Remus sanoi ja Elvin erkaantui hetkeksi Bel Airin prinssistä ja katsoi Remusta huolestuneesti.

”Sanoit on ainakin kahdesti liikaa”, hän sanoi ja Tristan nyökkäili mukana. Remus huokaisi.

”Hyvä on, minä sain työtarjouksen eräältä… vanhalta tutulta. Entisestä elämästä. Tai jostain.”

”Anteeksi, mitä, Lupin? Aiotko sinä jättää minut?” Willkin oli saanut vihdoin silmänsä irti Will Smithin vatsalihaksista.

”Minä luulin, että minä olen tämän illan päätähti”, John valitti ja kietoutui tiukemmin vilttiinsä ja yritti näyttää mahdollisimman surkealta. Elvin otti Johnin kainaloonsa ja peitti tämän suun kämmenellään.

”Siis, mistä entisestä elämästä?”, Ben kysyi ja laski oman drinkkinsä pöydälle.

”Mikä työ se on?” Elvin kysyi.

Remus kohotti kädet ohimoilleen ja hieroi hetken kasvojaan.

”Ei, Will, minä en ole lähdössä mihinkään. Se oli erään -  erään koulun rehtori. Hän tarjosi minulle opettajan paikkaa.

”Mitä?”

”Oletko sinä pätevä?”

”Mitä ainetta sinä opettaisit?”

”Peruskoulussako?”

Hetken ajan Remuksesta tuntui, ettei hän pystyisi vastaamaan yhteenkään kysymykseen, mutta juuri kun hän oli aikeissa kävellä pois ja lukittautua vessaan, Tristan kohotti kätensä ja korotti ääntään.

”Hiljaa jokainen!” hän sanoi jämäkästi ja kääntyi katsoman Remusta.

”Vastaa vain yhteen, okei?”

Remus nyökkäsi.

”Missä se työ on? Lontoossako?”

Remus pudisti päätään väsyneesti.

”Skotlannissa”, hän sanoi hiljaa, ja Elvin veti dramaattisesti henkeä ja Remus tunsi Willin katseen porautuvan kasvoihinsa.

Tristan istuutui sängylle, eikä sanonut mitään ja Remus istuutui hänen viereensä.

”Minä en aio ottaa sitä”, Remus sanoi ja tarttui Tristanin käteen. ”Kuunteletko sinä?”

Tristan katsoi Remusta ja hymyili ominaishymyään, hymykuopat ilmestyivät poskille.

”Minusta se voisi sopia sinulle. Ja minä voin kyllä lähteä Skotlantiin”, Tristan sanoi ja kohotti kulmiaan vähän kiusoittelevasti. Remus katsoi miestä hämmentyneenä.

”Miksi sinä olet tästä niin järkyttynyt, Remus. Pieni seikkailu ei koskaan ole satuttanut ketään”, Tristan sanoi ja Remus mietti, mikä olisi sopiva vastaus kysymykseen.

Ettei hän tahtonut palata siihen elämään, koska hän oli vihdoin päässyt siitä eroon ja oli nyt onnellinen. Että markettityö oli hänelle ihan riittävää. Että hän oli alkanut pitää Lontoosta ja kaikesta, mitä siihen liittyi.

”Minä olen onnellinen täällä”, Remus sanoi ja asia oli loppuun käsitelty.

Will, Elvin ja John istuivat sohvalla ja seurasivat tilannetta jännittyneinä, Ben seisoi keittokomeron ovella ja tuijotteli itselleen hyvin epätavallisen huomaavaisesti seiniä. Remus istuutui keittiötuolille ja yritti olla katsomatta ketään.

”Jaahas. Monopolia?” Will sanoi ja veti pelin esiin televisiotason alta. ”Minä haluan olla limusiini.”

”Minä olen limusiini!” John sanoi ja nappasi nappulan Willin nenän alta.

”Et kyllä todellakaan ole.”

Remus katsoi, kuinka hänen ystävänsä kerääntyivät pelilaudan ympärille ja totesi, ettei vaihtaisi tätä näkyä Tylypahkan koleisiin käytäviin ja kaikkiin muistoihin ja kipuiluihin, joita siihen liittyi. Tristan halasi häntä varovasti takaapäin ja Remus antoi itsensä rentoutua vasten miehen rintaa.

Ihan huomaamattaan Remus oli taas sanonut minä rakastan sinua ja tunsi Tristanin hampaat jossain kaulan ja leukaperän liepeillä ja hän halusi miestä kamalasti, mutta vielä enemmän hän kauhukseen huomasi haluavansa jotain muuta.

Kun kaikki olivat lähteneet, Remus avasi keittiölaatikon ja kaivoi sieltä kertakäyttöaterimien seasta taikasauvansa.
Hän piteli sitä varovasti, kuin se olisi jostain syystä voinut hajota ja hän siveli sitä hieman joka puolelta ja tunsi jokaisen naarmun ja halkeaman ja oksankohdan ja se tuntui hyvältä ja oikealta hänen kädessään. Hän kohotti sen hieman kasvojensa yläpuolelle.

”Odotum suojelius”, hän sanoi lähes äänettä, mutta se riitti ja hopeinen susi purskahti ulos sauvan kärjestä ja kiersi huoneen muutaman kerran ympäri ennen kuin katosi ja se puristi Remuksen rintaa niin kovasti, että hän joutui istumaan lattialle ja puristamaan kädet ympärilleen. Sauvan hän laski lattialle eteensä. Hänen sutensa ei ollut muuttunut vuosien aikana, vaan sen lisäksi, että se muistutti Remusta hänen omasta salaisuudestaan, se muistutti häntä… Siriuksesta.


**


Seuraavana päivänä Johnin valokuvanäyttely oli täynnä ihmisiä ja muutama kuva kai meni kaupaksikin, sillä illalla Remus, Tristan, Elvin, Will, Ben ja John juhlistivat Johnin menestystä homoklubilla ja John joi liikaa ja oksensi, mutta lähti kotiin ilahduttavan suuren ja parrakkaan miehen kanssa ja Ben jonkun parikymppisen, joka oli Remuksen mielestä auttamatta liian nuori, mutta ilmeisesti Benille juuri sopiva, tai niin Will sanoi ja nauroi niin, että oli tukehtua mojitoonsa.

Remuksen ajatukset olivat toisaalla ja sen sijaan, että hän olisi nainut Tristania, hän antoi Tristanin tehdä sen itselleen, eikä pystynyt laukeamaan, mutta se ei haitannut ja sitten Tristan lähti kotiin ja Remus sanoi olevansa viikonlopun poissa ja seuraavana iltana hän seisoi Tylypahkan porteilla.

Hän käveli epävarmoin askelin ylös rehtori Dumbledoren kansliaan, yritti olla näkemättä ketään, kenet olisi tunnistanut, mutta joutui kuitenkin puheisiin ainakin professori McGarmiwan ja jonkun hymyilevän kiharapään kanssa, joka esitteli itsensä professori Lockhartiksi.
Remus hengitti muutaman kerran syvään ja kohotti sitten nyrkkinsä koputtaakseen oveen, joka kuitenkin avautui ennen kuin hän ehti koskettaakaan sitä.

”Ah, Remus! Arvelin, että ilmoittaisit tulostasi, mutta ystäville on toki aina aikaa!”

Remuksen kurkku tuntui kuivalta ja hän nielaisi ja kohotti katseensa kohtaamaan Albus Dumbledoren siniset silmät.

”Professori Dumbledore, kiitos kirjeestä”, hän sanoi vakavana ja yllättyi, kun Dumbledore naurahti lempeästi.

”Eipä kestä, Remus, eipä kestä. Käy toki peremmälle.”
« Viimeksi muokattu: 03.09.2017 01:41:52 kirjoittanut Aewyn »
Toiveitten tunkio, sielu tuskiemme.

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 506
Vs: Elää, K-11, Remus/OC, draama, 2/3 | 3.9.
« Vastaus #2 : 03.09.2017 19:13:41 »
Tämäpä on kiva! Pidin ensimmäisessä osassa tosi paljon siitä, ettei puhuttu taikamaailmasta vielä mitään, vaikka se oli tietysti luettavissa rivien välistä. Kun sitten lähdin lukemaan toista osaa, niin tosi nopeasti tuli sellainen voi ei, vuosi 1992, kohta Dumbledore ottaa yhteyttä ja kaikki kosahtaa. Ja niin tietysti kävi. Voi Remusta, joka on löytänyt ihanan Tristanin, mutta menneisyydelle ei ehkä oikein voi sanoa ei....

Pitkät, soljuvat virkkeesi imaisevat mukaansa, ja tätä oli ilo lukea. Kiitos!
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)

Saappaaton

  • Pretentious /af/
  • ***
  • Viestejä: 2 069
  • Sateenvarjounelmia
Vs: Elää, K-11, Remus/OC, draama, 2/3 | 3.9.
« Vastaus #3 : 29.09.2017 22:21:50 »
Heijaa, olen täällä tämän törkeästi myöhässä olevan kommentin kanssa! Taisin luvata hyvän ja kattavan kommentin, ja sitten syvennyin tekstiin ja jäin sanattomaksi. :D Kommentoin tätä vähän silleen lukemisen ohessa samalla, toivottavasti se ei johda hirveisiin epäjohdonmukaisuuksiin.

Minä en tiedä onko kerronnan tempo nopea, vai soljahdinko ensimmäisten virkkeiden myötä johonkin moodiin, jossa ahmin vain tekstiä hirveällä tahdilla. Paikoitellen todella pitkät virkkeet ovat tavallaan kovin hengästyttäviä, mutta samalla se sopii tämän tyyliin erinomaisesti. Tyylillisesti tämä on siis minusta hirveän mieluisa, mutta samalla se varmasti jakaa porukkaa selkeästi kahtia.

Remus on rakkaus, sen perusteella taisin myös napata tämän tekstin komppiksesta. Tykkään tästä jästielämää elävästä Remuksesta, ja sitten kuitenkin siitä, että tuot sen taikamaailman sieltä mm. Päivän Profeetan ja Molly Weasleyn muodossa. Tämä on sellainen, minkä itse aina herkästi nimittäin unohdan, joten se on full blast taikamaailmaa tai täysin taiaton AU. :D Rambling on.

Minusta on jotenkin hirveän hienoa, että annat sille aikajanalle konkreettisuutta, kun mainitset mitä muualla maailmassa tapahtuu, mitä on uutisissa, ja sitten tietenkin tuo toi Potterin aikajanalle tehokkaasti, että Molly kertoo Ronaldin olevan aloittamassa Tylypahkaa. Kaikki tollaset hienot kivat yksityiskohdat pin pointtaa tapahtumahetken kivasti sinne tutulle aikajanalle, ja osaa jotenkin kivasti hahmottaa mitä vaihetta elämästään Remus elää.

Tykkään Ginasta, vaikken osaa oikein päättää onko se vähän ämmä vai onko sillä vain särkynyt sydän. Tämä oli kanssa jotenkin minusta hirveän hieno ja oivaltava kohta, joka toki enteilee tulevaa silleen kivasti:
Lainaus
Pienet rinnat, jotka Remuksen mielestä olivat ihan sopivat siihen käyttötarkoitukseen, joka niillä hänen ymmärtääkseen oli.

Myöhemmin myös, kun Will vie Remuksen oluelle, on mielestäni jotenkin hirveän toimivaa, että Remus ei ole ihan vielä siinä pisteessä, että tietäisi missä itse menee. Ja jotenkin tämäkin kohta saa vähän uuden merkityksen, kun oikein alkaa ajatella:
Lainaus
Remus empi hetken, mutta nyökkäsi sitten ja seurasi Willin selkää pitkin kujia, joiden olemassaolosta ei tiennytkään.

”Minä olen eksynyt”, hän sanoi ja Will naurahti.

Heti perään toinen quote.

Lainaus
”Se on Ressu.”

Remus kohotti kulmiaan.

”Tenavat? Jaska Jokunen?”

Remus kohautti olkiaan.

”Et ole tosissasi. Tristan ja Isolde, muttei Jaska Jokusta, niinkö?”
Tässä pätkässä on niin paljon hienoa, etten tiedä osaanko edes selittää. :D Ensinnäkin tämä jotenkin summaa Remuksen niiiiiiiiiin hyvin, ja samalla tämä on ollut sinun osaltasi todella kekseliäs veto. Saatoin saada myös jonkinlaisetn "Arvasin!" -hetken, kun luin, että se koira indeed oli Ressu. :D

Ai niin, ehdottomasti maininnan arvoinen poiminta on tuo Bel Airin prinssi. Tämä on taas tällainen pieni detaili, joka kertoo (tai ainakin ehdottelee), että olet oikeasti perehtynyt aikaan, josta kirjoitat.

Lainaus
”Mitäs turhia”, Remus sanoi ja hengitys kulki jotenkin kummallisesti, eikä sarkasmikaan selvästi välittynyt kunnolla, sillä Tristan hymyili hieman leveämmin, silmät siristyivät.
Tää kommentti on yksi lainausfesti, koeta kestää, mutta kun hymyilin ja naurahdin, kun sarkasmikaan ei välity kunnolla, voi Remus. <3 Tristan on myös jotenkin tosi ihana, pelmahtaa nyt vain paikalle ilman kunnollista suunnitelmaa, oikeen tosi törppö. :D <3

Joko olen kertonut, että Remus on minusta hirveän IC? Ja jotenkin tästä välittyy sellainen tunnelma, että Remus kokee elävänsä jossain absurdissa rinnakkaistodellisuudessa, miltä se varmaan tuntuikin. Nämä ihmiset, nämä jästit, eivät ole joutuneet kokemaan samaa sotaa, jonka Remus joutui elämään, ja jossa Remus menetti niin paljon. Voisin kuvitella, että vielä vuosienkin jälkeen se tuntuu ainakin hetkittäin absurdilta, miten keveää ihmiselämä voi olla, kun oma tuntuu kaikelta muulta.
(Piti hehkuttaa vaan, miten kauheen kivaisia tuo koko Tristan-Will-Elvin-trio on, mutta hups, karkasin sivuraiteille.)

Herkuttelen myös tuolla joka kerta, kun Tristanin kosketus saa Remuksen jännittymään tai unohtamaan hengittämisen tai mitä milloinkin. Nautin. <3

Voi Remuksen ikäkriisi, apua, en kestä. Jo sitä klubikohtausta lukiessani jotenkin samaistuin Remukseen niin täysin, mutta tämä ikäkriisi. Oh, jostain syystä nauran, ehkä olen vähän väsynyt. :D Joka tapauksessa Tristanin ja Remuksen sanailu puistossa on viihdyttävää, jotenkin keventävää. Ja tykkään tuolta taas noista sinun ilmauksista, esimerkiksi rennon vaivattomasta hymystä, jolle ei vastata kieltävästi. Jotenkin tuli myötähyvä olo, kun Tristan sai Remuksen rentoutumaan, nauramaan ja jopa laskemaan liukumäestä! Ekan pätkän lopetukseen olet myös ujuttanut yhden Remukseen liittyvistä headcanoneista, nimittäin tuo tee. Kyllä. Remus tarjoaisi klubi-illankin jälkeen teetä.

Toisen osan alussa tykkään siitä, että palataan sellaiseen suurpiirteisyyteen. Kerrataan, missä Remus menee Tristanin kanssa, mitä kuuluu Ginalle ja vuoropäällikkö Louielle. Käydään kaikki tutut läpi (jopa se Weasleyn kuopus), ketään ei unohdeta, se on tosi jees. Ja sitten zoomataan hitaasti lähemmäs Remusta, kunnes päästään kysymykseen vanhemmat. Tilanne on jotenkin todella sydäntä riipivä, enkä tiedä kumpaa säälisin enemmän.

Sitten tulee varmaan koko tähänastisen tekstin fluffisin kohta, johon olet siihenkin jotenkin saanut melankolisen pohjavireen. Vai olenko se vain lukijana minä, joka olettaa, että tämä ei voi kestää ikuisesti, koska Remus harvemmin on onnellisten loppujen mies. Remus kulkee käsi kädessä melankolian kanssa ja vaikka sitä yhdistelmää on pakko rakastaa, siinä vähän rikkoo itseään joka kerta. (Moving on.)

Minua rupesi vähän jännäämään, kun Will nosti esiin Remuksen kuukausittaiset katoamiset. Saman pätkän lopussa tykkään siitä, että hetkellisesti keskitytään siihen, mitä Will ajattelee, eikä Remus olekaan koko ajan kaiken keskiössä. Se on jotenkin sellainen pieni, kiva kurkistus Remuksen lähipiiriin, ja shippaan Elviniä ja Williä yhteen ihan täysillä täällä muutenkin.

Jouduin lukemaan tämän koko Albuksen kirjettä käsittelevän kohtauksen henkeä pidätellen, koska niin paljon salaisuuksia. Niin paljon asioita, joita Remus ai voi sanoa ääneen, ja jotenkin toivon vaan hiljaa mielessäni, että Remus voi jossain kohtaa uskoutua Tristanille. Haluan onnellisen Remuksen, kerrankin, vaikka menneisyyden haamut muistuttavat itsestään. Viimeistään suojeliuksen kohdalla fanityttö sisälläni sammutti kaiken järkevän ajattelun ja käpertyi lattialle itkemään, koska voi Remus! (Haistan tässä myös hentoisesti Sirius/Remuksen. Olkoonkin tulkinnanvaraista, minä löydän sen sieltä.)

Lainaus
-- jonkun hymyilevän kiharapään kanssa, joka esitteli itsensä professori Lockhartiksi.
Tälle mielikuvalle kuolin ja nauroin ääneen, vaikka tekstin tunnelma ei muuten sitä oikein sallinutkaan. Jotenkin se ajatus Lockhartista tyrkyttämässä itseään juttukumppaniksi, voi Remus parkaa. <3

Tämän kaiken jaarittelun jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että teksti tisessään jätti jotenkin sanattomaksi. Myös se ajatus, että tästä on tulossa enää yksi osa tuntuu absurdilta - kyllähän tätä nyt lukisi vielä vaikka ja kuinka, ja ihan maailman tappiin asti. Vielä kerran pyydän anteeksi sitä, millä viiveellä tämä kommentti tuli ja toivon, että tämä kompensoi sitä edes jotenkin. Tulen seuraamaan tämän teksin loppun asti ja toivottavasti saan myös kommentoitua loputkin joku kaunis päivä. :)


I push my fingers into my eyes
it's the only thing that slowly stops the ache