Nimi: Hurmio
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Kaira
Genre: kesätunnelmointia, urheilutunnelmointia, ihastumistunnelmointia
A/N: Tällaista. Ei kai tässä mitään ihmeellistä, lyhyt ja tunnelmoiva originaaliteksi vain. Kaipailen sen pitkän kuuman kesän perään joka ei näköjään koskaan tule
Hurmio Minä juoksen, ja rata vilkkuu silmissä kuin punainen matto, joka asetellaan huolella kunniavieraan kulkureitille.
Juokseminen on kuin hukkumista. ”Venyttelitkö takareidet”, sinä huikkaat. Olet asettautunut katsomoon kahdelle riville niin kuin vain tietyllä tapaa omahyväiset ihmiset asettuisivat. Minä yritän olla katsomatta, mutta näen silti: makaat penkeillä kasvot kohti aurinkoa, kutittelet pitkillä säärilläsi taivasta. Varjoni lankeaa hetkeksi kasvoillesi. Kiihdytän vauhtia.
”Varovasti nyt.”
Hiki juoksee kanssani kilpaa, virtaa ohimoilta kaulalle ja selkärankaa pitkin housunresoriin, seisahtanut kesäilma pelmahtaa kasvoille kuin pellavalakana ulkokuivaustelineellä. Kurvissa juolavehnät nyökkäilevät, askeleeni nostattavat hienoista hiekkapölyä.
”Ihan ookoo aika”, sinä sanot klikattuasi sekuntikellon seisauksiin. Minä nojaan polviini ja puuskutan.
”Onko riittävän hyvä?”
Vilkaiset minua lipan alta.
”Ei.”
”Helvetti!”
Penkki radan varrella on karheaa puuta, eikä pieni katos tarjoa varjoa nimeksikään. Sinä tulet viereeni istumaan, olkapää hipaisee olkapäätä. Ihokarvat nousevat pystyyn.
”Istuminen vaikeuttaa palautumista.”
”Luuletko että minä en tiedä.”
”Niinpä niin. Jos minä olisin sinä, en istuisi nyt.”
”Jos sinä olisit minä, kisan voittaja olisi selvä, eikä olisi mitään mieltä jatkaa harjoittelua.”
Sinä tuhahdat ja virnistät samaan aikaan.
Minun tekisi mieli sanoa se, mutta en sano.
Näin kuumana päivänä radalla saa olla yksin. Meidän ja muun maailman välissä on jykevä katsomo ja mäntymetsä. Meidän kahden välissä on neljä senttiä kuivaa heinäkuista ilmaa. Sinä istut niin kuin ukot istuvat saunassa, haarat levällään, kyynärpäät reisissä. Käännät lippiksen nurinpäin ja siristät tähytessäsi minua.
”Tähän tautiin on vain yksi resepti”, sanot vakavana. ”Vielä kerran, okei?”
Minä huokaisen ja nousen ylös, tikkuinen penkki raapii reisien ihoa. Ravistelen jalkoja auki, pumppaan pohkeita ja aina välillä tarkistan, missä katseesi lepää.
Asetun telineeseen, sormenpäät silittävät radan kumipintaa, suljen silmät, ilma väreilee, sinun läsnäolosi täyttää koko stadionin. Minä jännitän lihakset.
Juokseminen on hukkumista. Hapenpuute lihaksissa saa aikaan jomotusta ja väsymystä. Lihakset itkevät, hikkaavat hikeä, vaativat pysähtymistä, lepoa ja happea. Juoksija vastaa
ei, teidän on pärjättävä ilman, sillä nyt ei ole vaihtoehtoa. Lihakset alkavat uhkailla, lähettävät kipusignaaleja aivoihin. Mielen on oltava vahvempi; sen on ruoskittava kehoa eteenpäin, luvattava lihaksille, että kun nyt jaksatte vielä yhden kierroksen, saatte lepoa.
Älkää pettäkö minua nyt.
”Parempi”, sanot. Minä makaan kuumalla radalla tietoisena kiivaasti kohoilevasta rintakehästäni, pulssista, jonka voin maistaa suussa, verestä, joka kohisee ympäri kehoa kuin keväinen koski.
”Miksi me tehdään tätä?” kysyn puolitosissani heti kun hengitys on tasaantunut hieman.
Sinä kyykistyt viereeni ja tutkailet kasvojani. En osaa päättää oletko huvittunut vaiko lievästi huolestunut.
”Koska se tuntuu hyvältä.”
”Tuntuuko?”
”Kyllä sinä tiedät, että tuntuu. Ensin sen kuuluu tuntua pahalta. Sen jälkeen se taas tulee, niin kuin aina. Euforia. Hurmio.”
Minä katselen sinua, päivettyneitä kasvojasi, joita kehystää sininen taivas ja huojuvat männynlatvat.
Ojennat käden ja autat minut pystyyn.
”Olisiko se siinä tältä päivältä? Kello on aika paljon ja taidat olla jo väsynyt.”
”Joo.” Epäröin hetken, pyyhin hikeä kaulalta. ”Pitäisikö käydä Hiitolanlahdella uimassa?”
Sinä hymyilet. ”Hyvä idea.”
*
Reitti on tuttu. Sora rusahtelee pyörien alla ja kimpoilee arvaamattomasti kaikkiin ilmansuuntiin. Kaartelet koko tien leveydellä, seisot polkimilla ja puhut tauotta.
”Vieläkö Koljosen kioski on auki?” sinä kysyt.
Riippakoivun oksa läiskäisee minua kypärään. ”Ei. Se menee neljältä kiinni.”
”Harmi. Olisin voinut tarjota jätskin.”
Kätken hymyn yskäisyyn.
”No, kumpaan leiriin sinä kuulut? Mansikka vai suklaa?”
”Ei oikeastaan väliä.”
”Ei väliä? En usko. Kaikille sillä on väliä. Mansikka- vai suklaajäätelö?”
”Tykkään kaikesta”, sanon ja keskityn pysymään tiellä tiukassa kurvissa.
”Kaikesta? Kaikista maailman mauista? Höpö höpö.”
”No tuota… En erityisesti perusta rosmariinista. Mutta siitä ei taideta tehdä jäätelöä.”
”Ei”, sinä sanot, vaihdat vaihdetta. ”Rosmariinijäätelöstä en ole kuullut.”
Rannalla on lapsia, joten suuntaamme viereisille lättäkallioille. Ne ovat paahtuneet polttaviksi päiväkausia jatkuneessa helleaallossa. Sinä kysyt, onko outoa jättää sukat jalkaan, ja minä arvelen sen olevan kannattavaa, ellei halua rakkoja jalkapohjiin. Tervalepät kurottavat epätoivoisena oksiaan kohti järveä. Luonto on muuttunut läkähtyneen vihreäksi ja raskaaksi.
Loikkaat muutamalla gasellinaskeleella järveen, pärske jää pisaroiksi poskilleni.
Riisun paidan ja shortsit, ja liu’un limaista kallionpintaa pitkin syvälle veteen. Muta jättää jäljen alusvaatteisiin, ja vihreää vesikasvustoa luikertelee varpaidenväliin. Odotat minua huvittuneen näköisenä.
Poljen ja kauhon itseäni eteenpäin. Iltaseitsemän aurinko pilkahtelee aaltojen kainaloissa ja sinun ihollasi. Ehdotan uimakilpailua ulpukoille, ja kuten aina, sinä otat haasteen vastaan, roihahdat kilpailusta ja voitat minut niukasti.
Löydän isohkon kiven kymmenen metrin päässä rannasta. Sinä sijoitat varpaasi minun varpaideni viereen.
”Jonkun pitäisi tulla niittaamaan kaislat”, sanot, osoitat rannan suuntaan.
Juokseminen on hukkumista. Kun keho ei enää jaksa pidättää hengitystä, kun keuhkot ovat tyhjät ja lihakset eivät tottele käskyjä, on palattava pintaan haukkaamaan happea. Se on kuin refleksi: keho ikään kuin sanoo piiskaavalle mielelle, että okei, sinä olet selvästi sekaisin, minäpä otan ohjat takaisin omiin käsiini. Lopulta juoksijan on pysähdyttävä.
Minä katselen sinua vaivihkaa. Tunnen omituista kihelmöivää jännitystä pallean paikkeilla.
”Äiti on pakottanut minut niittotöihin mökillä. Palkatta tietenkin, se on kai äitien oikeus. Oletko koskaan joutunut tekemään sitä?”
Pudistan päätäni. Vesi ylettää sinua rintakehään, valo luo omituisia heijastuksia olkapäidesi ihoon.
”Se on kamalaa. Upposin varmaan polvea myöten mutaan.”
Minä en jaksa enää. Lupaa kysymättä, refleksinomaisesti sanat nousevat huulilleni ja tipahtelevat niiltä kirpeinä, makeina, kuin kesän ensimmäiset vadelmat, rikkovat renkaita järvenpintaan, kaikuvat kallioilta ja havisuttavat haapoja.
Sinä katsot minua pitkään sanomatta mitään.
Ensin sen pitää tuntua kamalalta.
Leviät hymyyn.
”Illa”, sinä sanot, otat minua ranteesta kiinni, kaadut taaksepäin vetäen minut mukanasi pois kiveltä aallon syliin, suloiseen, pehmeään veteen, joka muuttuu ilmaksi ja maidoksi ihoani vasten, ”minä kyllä tiedän.”
Hengitän aika raskaasti.
Ehkäpä kaikki järven aallot syntyvät minun kurittomasta pulssistani.
