Aku Ankka: Pahojen päätöksien tarpeessa, S, jatkotarina (6/?)

[Maissinaksu]

Ficin nimi: Pahojen päätöksien tarpeessa
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Aku Ankka
Ikäraja: S
Paritus: Myöhemmin vähän epämääräinen Aku/Hannu
Genre: Kepeä arkidraama, slice of life

Summary: Tahattomasti Aku huomasi lukevansa työnhakuilmoituksen uudelleen ja uudelleen. Tarjoilijaa etsivä mainos pyöri silmissä vielä sen jälkeenkin, kun hän oli jo kääntänyt seuraavalle sivulle. Tuntui kuin se olisi yrittänyt ryömiä edelliseltä sivulta ja seurata häntä lehden kiinni läväyttämisen jälkeenkin.

A/N: Otsikkohaasteen puitteissa päätin hyödyntää ajatuksiani Aku Ankan suhteen. Kaikenlaista sitä tulikin suunniteltua. Pienellä muokkauksella tästä ehkä voisi harkita muodostavansa kuvakäsikirjoitusta tai jotain sellaista... Alkujaan tästä oli tarkoitus tulla yksittäinen oneshot, mutta totesin, että muutamaan osaan (suurin piirtein kymmenen niitä varmaan tulee olemaan) jakaminen tekisi kokonaisuudesta hieman mielenkiintoisemman. Saattaa olla, että ammun itseäni jälleen polveen näiden moniosaisten tarinoiden kanssa, kun useat edellisetkin yhä vähän kesken, mutta Aku on sentään Aku? Kääk.



***



ENSIMMÄINEN OSA



Kun Aku sinä aamuna oli vaivalloisesti herännyt ja ehtinyt iltapäivän mittaan jo innostua uuden uutukaisesta työpaikastaan, hän ei mitenkään olisi osannut aavistaa päätyvänsä killittämään Hannu Hanhen hillitysti virnuilevaa nokkaa vuoronsa päätteeksi.

Eikä hän varsinkaan olisi uskonut istuvansa kaupungin hienoimmassa ravintolassa tärskyillä serkkupojan kanssa. Edes hänellä ei olisi pitänyt olla niin surkea tuuri, mutta toisinaan Onnetar nautti pyyhkiä parketteja hänen pyrstösulillaan.


Aikaisemmin samana päivänä:


”En haluaisi millään keskeyttää lehtesi lueskelua, setä –”

Aku murahti osoittaakseen kuuntelevansa, kun Tupun ääni puski tiensä Ankanpään Sanomiin keskittyneiden aivojen halki.

”– mutta täällä ei ole kohta enää muuta suuhunpantavaa kuin kivikovia korppuja ja Halpalan tarjouspaputölkkejä”, Hupu jatkoi kopauttaessaan keittiönkaapin oven kiinni niin, että jokainen huoneessa hätkähti.

”Asia on hoidossa, vekarat”, Aku virkkoi kääntäessään sanomalehden sivua. ”Kunnianhimoisena tavoitteenani on löytää työpaikka vähintään huomiseen mennessä.”

”Voisit ehkä lunastaa tavoitteittasi aavistuksen paremmin, jos lakkaisit tapittamasta sarjakuvasivuja”, kommentoi Lupu hänen olkansa yli kerätessään astioita aamiaispöydästä.

”Alkakaahan te jo laittaa räpylää toisen eteen. Oppi ei odota!” hän huomautti vilkaisten jokaista veljenpoikaansa vuorollaan kulmiensa alta.

”Eivät ne väistämättömät viimeiset paputölkitkään”, pojat viisastelivat vielä ennen kuin ulko-ovi vedettiin kiinni.

Aku nojautui tuolissaan taaksepäin hiljaisuuden viimein laskeuduttua huusholliin. Vasta nyt hän kykeni ajattelemaan selkeästi ja sen ansiosta käänsi sanomalehdestä sivun, jossa oli tarjolla kaikenlaista työpaikoista kissanpentujen myynti-ilmoituksiin. Hänen silmiinsä osui räikeän vaaleanpunainen mainos, joka toisella vilkaisulla osoittautui työnhakuilmoitukseksi. Ynnättyään yhden yhteen Aku käsitti, että kyse oli siitä uudesta kahvilasta, joka oli remontoitu erään kiinteistönvälityspuljun vanhoihin tiloihin. Aku muisti sijainninkin erinomaisesti johtuen hänen lyhyestä mutta vauhdikkaasta palveluksestaan kyseisen firman asuntoesittelijänä.

Sitä hän ei tosin halunnut muistella sekuntiakaan. Vaikka eiväthän liiketoimet suinkaan hänen toimiensa johdosta olleet päätyneet päin mäntyä... Oli miten oli, hän oli silti katsonut hyväksi piileskellä julkisilta paikoilta muutaman viikon.

Tahattomasti Aku huomasi lukevansa työnhakuilmoituksen uudelleen ja uudelleen. Tarjoilijaa etsivä mainos pyöri silmissä vielä sen jälkeenkin, kun hän oli jo kääntänyt seuraavalle sivulle. Tuntui kuin se olisi yrittänyt ryömiä edelliseltä sivulta ja seurata häntä lehden kiinni läväyttämisen jälkeenkin. Ainakaan kyseistä puljua ei voinut syyttää siitä, että heidän tiedotteensa olisi ollut liian pliisu tai huomaamaton.

Aku tiedosti harvinaisen hyvin päätyneensä mainonnan surkeaksi uhriksi selatessaan päättäväisesti takaisin kahvilamainoksen kohdalle.


SIMPSAKKA SUMPPISOPPI ILMOITTAA:

TARJOTAAN KOKOPÄIVÄISTÄ ASKARETTA INNOKKAALLE JA ASIAKASPALVELUALTTIILLE TARJOILIJALLE!
OTA YHTEYTTÄ TAI PISTÄYDY PAIKAN PÄÄLLÄ UUDESSA OSOITTEESSAMME KORNELIUKSENKATU 10!

TOIMI NOPEASTI, SILLÄ ODOTELLESSA KAHVI JÄÄHTYY!


Odotellessa kahvi jäähtyy... Mitä ihmettä sekin tarkoitti? Luultavasti ilmoituksen laatija halusi ilmaista, että tarve lisäkäsille oli enemmän kuin kiireellinen, mutta oli löytänyt mahdollisimman mölön tavan tuoda asia esiin. Ei sitä minään humoristisenakaan tokaisuna voinut pitää. Jäähtynyt kahvi olisi harvasta naurun asia.

Jos hänellä olisi ollut oma kahvila, siellä sumpit olisi pidetty aina sopivan lämpöisinä, Aku huomasi tuumivansa. Asiakkaat olisivat saaneet hymyilevää palvelua ja vielä kaupan päälle omatekoisen keksin vain siitä nuoleskelun ilosta, että he kenties palaisivat jatkossa samaan paikkaan nauttimaan kupin kuumaa, vieläpä mansikkakakun kera.

Mansikkakakkua. Olisipa hänellä ollut mansikkakakkua. Aku huokaisi lannistuneena todetessaan itsekin, ettei hänen keittiönsä järin pullistellut ruoasta ja muista herkuista. Työttömänä moinen kituutus jatkuisi ties kuinka pitkään, ellei hän sitten nöyrtyisi ja painelisi Roope-sedän pakeille kolikonkiillotuspestiä ruinaamaan. Sen vaihtoehdon hän oli kuitenkin päättänyt vakaasti sijoittaa suunnitelmiensa Ö-mappiin, olkoonkin että pyyntö olisi saattanut mennä läpi, eikä hänen olisi tarvinnut nähdä itseään enää työttömänä. Roope-sedän maksamilla palkoilla ei silti kovinkaan kummoisia mansikkatorttuja nautiskeltu.

Mutta että tarjoilija... Eihän siinä ollut mitään kummallista. Siistiä sisätyötä ja ennen kaikkea osoittamalla asiantuntevaa palvelua saattoi solmia kontakteja putiikissa pistäytyviin ties keihin isompiinkin kihoihin. Sellaisessa elämänmyönteisessä paikassa viihtyivät takuulla monen sortin julkimotkin, kenties jotkut hänen suosikkiartisteistaankin.

Aku riisti ajatuksensa haavekuvasta, jossa hän jutusteli tuttavallisesti Sennin ja Allinooran kanssa kaataessaan neideille lisää teetä, ja veti ripeästi pusakan ylleen matkalla ovelle. Miten mainiota olisikaan päästä toteamaan illemmalla pojille, että hän aloittaisi uudessa tarjoilijan pestissä heti seuraavana päivänä.

[Maissinaksu]

TOINEN OSA



Kahvilan kello helähti, kun Aku muutama pyrstönheilautusta myöhemmin saapui määränpäähänsä. Ensisilmäyksellä paikkaa ei ollut tunnistaa lainkaan aiemmaksi asuntovälitysfirmaksi. Siniset tapetit oli vaihdettu vaaleanpunaisiin, jotka tummanruskeiden kalusteiden rinnalla toivat Akun mieleen vadelmaleivoksen silattuna tummalla suklaalla. Seiniä koristi joukko tauluja jostain kahviin liittyvästä tai vaihtoehtoisesti käsin kirjoitettuja mietelauseita, jotka hänen makuunsa jäivät hieman ympäripyöreiksi ja ennen kaikkea latteiksi. Joku kyökkipsykologi sen sijaan olisi kai ollut haltioissaan.

Tiskille saapuessaan monenkirjavat leivokset kiinnittivät hänen huomionsa sen verran tehokkaasti, että Aku joutui muistuttamaan itseään, miksi todellisuudessa oli marssinut paikalle niin itsevarmoin elkein.

”Hyvää aamupäivää, arvon herra!” poninhäntäpäinen nuori neiti hymyili kassakoneen takaa. ”Mitäpä saisi olla?”

Yksi tarjoilijan jopi, kiitos!

Kotona hän oli ajatellut sitä jään murtavaksi heitoksi, mutta kenties oli parasta keskittyä antamaan itsestään kuva aavistuksen vakavampana työnhakijana.

”Teillä oli ilmoitus Ankanpään Sanomissa!” Aku aloitti nokka hymyssä. ”Nimeni on Aku Ankka ja aprikoin, että minusta saattaisi olla teille rutkasti apua paikan pyörittämisessä.”

Kassaneidin hymy muuttui sekunti sekunnilta kiusaantuneemmaksi. Kun hän oli päässyt lyhyessä myyntipuheessaan loppuun, tämä huokaisi pienesti vaikuttaen sekä anteeksipyytävältä että aavistuksen alentuvalta.

”Tuota noin, arvostamme oikein paljon energisyyttänne, mutta valitettavasti odottelemme tänne ensisijaisesti naishakijoita. Olen kovin pahoillani.”

”Naisia?” Akulta lipsahti. Jos häneltä kysyttiin, moinen syrjintä oli suorastaan hävytöntä. Ennen kaikkea hän tunsi itsensä idiootiksi.

”Näin on marjat. Katsokaas: neitosistaan Simpsakka Sumppisoppi tunnetaan!” kassaneiti hymähti olankohautuksella.

”A-aivan niin.”

Jollakulla oli ruuvit harvinaisen löysällä, kun oli päättänyt kehittää sellaisen sloganin.

”Voisinko auttaa jotenkin muuten?”

Oikeastaan Akun olisi tehnyt mieli vain lampsia takaisin kotiin, mutta sai puristettua teetilauksensa kohteliaasti esiin ja istahti sitten lähimpään pöytään. Juomaa haudutellessaan hän pohti ohimennen, oliko itse asiassa nolompaa jäädä paikan päälle epäonnistuneen työnhaun päätteeksi vaiko vain painella tiehensä mitään ostamatta ja siten osoittaa mieltään puljun typerästä toimintapolitiikasta. Oli miten oli, hän oli puolitoista euroa köyhempi kuin viisi minuuttia sitten, eikä työpaikka-asian suunnalta kuulunut yhtään mitään hyödyllistä. Laihana lohtuna tee sentään tuoksui mainiolta.

Akua risoi yhä sunnattomasti sanomalehden epäselvä ilmoitus. Jossain olisi sietänyt lukea kissan kokoisin kirjaimin maininta siitä, että putiikki kelpuutti leipiinsä vain simasuisia neitokaisia. Kas kummaa, kun hänenlaisensa salskeat urokset olivat sentään tervetulleita asioimaan.

Sivusta kuunneltuna hänen korviinsa kuului kassaneidin vaimea vuoropuhelu jonkun vanhemman naisen kanssa, joka harmaantuvassa nutturassaan muistutti enemmän kireämielistä kirjastotätiä kuin pullantuoksuista kahvilanomistajaa.

”Lissu, tukkulaatikot odottelevat edelleen purkamista”, vanhempi rouva sanoi näyttäen esimiehen tapaan jämptiltä, mutta kuorta nakertavan stressin olisi nähnyt liikkeen toiseenkin päähän.

”Olen pahoillani, rouva Mokkavaara”, Lissuksi kutsuttu kassaneiti pahoitteli kirjoittaessaan samalla vimmatusti pieneen vihkoseen. ”Näiden sokerikukkien tilauksen kanssa menee kauemmin kuin kuvittelin. Missä Esteri on? Hänen vuoronsa pitäisi alkaa vartin päästä.”

”Loukkasi jalkansa eilen kylvyssä. En ilmeisesti muistanut mainita aiemmin”, vanha nainen huokaisi apeana. ”Santtu puolestaan kipaisi juuri lakisääteiselle lounastauolleen.”

Lissu painoi sormensa ohimolleen kuin olisi kärsinyt pääkivusta. ”Nyt olisivat kyllä hyvät neuvot kalliit...”

Kaikesta päätellen Sumppisoppi todella oli avun tarpeessa, Aku ajatteli puoliksi säälien ja puoliksi vahingoniloisena. Sen siitä sai, kun antoi tilaisuuden palkata uusi työntekijä valua heti kättelyssä viemäriin. Miten ironista olikin, että sillä pöljällä kahvilalla oli tarjota juuri sitä mitä hän kaipasi ja päinvastoin, mutta sattuneesta syystä tähdet eivät tuntuneet kohtaavan toisiaan samalla linnunradalla sinkoilusta huolimatta.

Ellei sitten...

Äkillisessä oivalluksen puuskassa Aku hörppäsi kuppinsa pikavauhtia tyhjäksi ja harppoi ulos niin tyynesti kuin saattoi. Niin hyvän idean kanssa ei auttanut vitkastella.

[Maissinaksu]

KOLMAS OSA



Hänen olisi toden totta sietänyt käskeä poikia siivoamaan ullakko jo aikapäiviä sitten. Muutaman tuskallisen pölyntäytteisen hetken päätteeksi Aku löysi etsimänsä suuresta puuarkusta, joka oli täynnä kaikenlaista naamiaisrompetta vuosien varrelta. Omituinen nostalgian aalto löi vastaan monen esineen ja vaatekappaleen kohdalla.

Osa rekvisiitasta oli nähnyt parempiakin päiviä, mutta punaruskea peruukki vaikutti hänen nähdäkseen oikein lupaavalta, eikä kukkakuvioinen mekkokaan ollut päätynyt koiden ruoaksi kuin vain hitusen helmasta. Mustakehyksiset silmälasit olisivat näyttäneet vuosikymmen sitten perin pöljiltä ja vanhanaikaisilta, mutta nykypäivänä sellaisissa isokokoisissa pokissa ei ollut mitään hämmästyksen arvoista. Alun alkaen ne oli hankittu pilailupuodista rekvisiitaksi poikien koulunäytelmään, mutta nyt ne päätyivät osaksi hänen nerokasta naamioitumistaan.

Itsekseen hykerrellen Aku nappasi arkusta vielä pienen rasiallisen, joka hänen muistaakseen sisälsi kaikenlaisia ehostustarvikkeita, ja kantoi löydöksensä kiireen vilkkaa makuuhuoneeseen. Vaihdettuaan merimiesnuttunsa mekkoon Aku katsoi itseään peilistä. Ei se tyystin pöljältä näyttänyt. Ainakin se istui kuin olisi räätälöity juuri hänelle. Tarkemmin ajateltuna kolttu taisi olla itse asiassa Iineksen, mutta naamiaiskarkeloiden päätteeksi se oli jäänyt sittemmin heidän ullakolleen.

Harteita hipova punaruskea kuontalo päässään Akusta alkoi hiljalleen tuntua, että ehkä suunnitelmassa piili kuin piilikin onnistumisen siemen. Hyvälaatuinen peruukki ja kukkaleninki tekivät hänestä erehdyttävästi naisen näköisen, ja pisteenä iin päälle hänellä oli ripsivärinsä ja huulipunansa tehostamassa vaikutelmaa. Tällättyään kasvonsa parhaalla taidollaan ja tuikattuaan lasit päähänsä Aku katsoi valeasunsa tarpeeksi päteväksi puijaamaan ketä tahansa. Jopa pojat olisivat yllättyneet pahan kerran, jos olisivat nyt nähneet hänet. Kenties he olisivat luulleet häntä setänsä uudeksi heilaksi, joka jostain kumman syystä oli saapastellut heidän taloonsa keskellä päivää.

”Neitokaisistaan Simpsakka Sumppisoppi tunnetaan”, Aku mutisi itsekseen. Rykäistyään muutaman kerran hän kokeili samaa lausetta pariin otteeseen uudelleen, kunnes löysi sopivan tyttömäisen taajuuden, jollaista hän saattoi pitää yllä vaikka koko viikon. Ehkä hänen olisikin pitänyt alkaa alun perin näyttelijäksi. Hän olisi voinut valloittaa koko mantereen ja haalia lyhyelläkin urakokemuksella kunnon joukon Ossi-pystejä kaappinsa koristeeksi.

Toisen kerran kuullessaan Sumppisopissa ovikellon kilahduksen Akusta tuntui kuin hän olisi talsinut tuttuun paikkaan, jossa olisi työskennellyt jo hyvän tovin. Kassalla asiakkaita palvelleen Lissun sijaan tiskin takana istui toinen neitokainen punertavassa polkkatukassaan.

”Tervetuloa!” tämä sanoi aurinkoisesti yrittäen selkeästi salata kiireen tuoman ahdistuksen. Tarkemmin katsoen putiikki olikin miltei jokaista pöytää myöten täynnä.

”Kiitos vain”, Aku vastasi niin tyttömäisesti kuin osasi, mikä kai meni läpi, sillä hän ei ainakaan saanut osakseen kummastelevaa silmäystä. Sen sijaan kassaneidin ilme kirkastui huomattavasti, kun hän kysyi, olisiko liikkeen omistaja mahdollisesti tavattavissa.

”On kuin onkin. Tulitte juuri hyvään aikaan”, punapää virkkoi ja viittasi hänet mukaansa takahuonetta kohti. ”Rouva Mokkavaara! Teitä kysytään!”

Omistaja ei läheltäkään katsottuna antanut itsestään vähemmän uhkaavaa kuvaa kuin aiemmin, mutta juonteet tämän kasvoilla pehmenivät hiukan, kun tämä kuuli hänen asiansa.

”Vai sillä tavalla”, Marketta Mokkavaaraksi esittäytynyt täti tuumi. ”Onko teillä aiempaa kokemusta kahvila-alalta, neiti...?”

”Ainanen”, Aku tokaisi sujuvasti. ”Öh... Auliina Ainanen palveluksessanne.”

”Oletko tietoinen, mitä kaikkea kahvilassa työskentely pitää sisällään?”

”Jo vain. Kuormien purkamiset sujuvat vanhasta tottumuksesta ja asiakkaan pikkuriikkinenkin toive toteutetaan hymysuin!”

Mokkavaaran ilmeestä ei voinut päätellä yhtään mitään siitä, menivätkö hänen näkemyksensä lähellekään oikeaa. ”Entäpä tarjoilupuoli?”

”Ota oikealta ja tarjoa vasemmalta?” Aku virkkoi parhaan tietämyksensä mukaan. Hän saattoi vain toivoa, että palvelualttius korvasi mahdolliset puutteelliset tekniset taidot. Vaikka eihän kahvilatyöskentely mitään rakettitiedettä ollut.

”Hmm”, vanha rouva tuumi muutaman lisäkysymyksen päätteeksi. ”Eiköhän tämä ollut sitten tässä.”

Sanojen merkitys olisi jäänyt Akulle tyystin arvoitukseksi, ellei Mokkavaara olisi ojentanut hänelle kättään. ”Tervetuloa taloon, Auliina.”

Aku oli suorastaan haljeta ylpeydestä vastatessaan kädenpuristukseen. Suunnitelma oli ollut jättimäinen suksee. ”Kiitos tästä tilaisuudesta! En tuota pettymystä!”

[Maissinaksu]

NELJÄS OSA



Voi pyhä sylvi.

Aku ei olisi kuuna päivänä osannut kuvitella, että kahvilassa työskentely vaatisi kolmea ylimääräistä kättä, kahta paria lisäräpylöitä sekä vähintään toista päätä, jotta hän olisi kyennyt maksimoimaan tehokkuutensa pöytien välissä pujotellessaan.

Kaiken huipuksi kukaan ei ollut viitsinyt varoittaa ajoissa, että hänen työskentelynsä alkaisi saman tien ja kestäisi seuraavat viisi tuntia. Tuskin hän oli päässyt Mokkavaaran kädenpuristusta edemmäs, kun hänelle jo lykättiin syliin vaaleanpunainen kauluspaita, ruskea hame sekä kamalan ruma pitsiesiliina.

Saat lunastaa koeaikasi hoitamalla päivän kunnialla, hänelle oli hymyilty, eikä hänelle ollut jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin nyökytellä vuoden työntekijän innokkuudella. Heti astuttuaan salin puolelle Aku tunsi syöksyneensä pää edellä krokotiileja tungeksivaan vallihautaan.

”Hoi, tyttö”, joku kutsui – pikemminkin käski – hänen takaansa kilisytellen kahvikuppiaan asetillaan niin, että Akun otsasuoni sykki ärsytyksestä. ”Santsikuppi, olepa niin hyvä!”

”Minulle juustokakkua palan painikkeeksi!” joku vanhempi rouvashenkilö huitoi paikaltaan saadessaan häneen katsekontaktin. Olisipa työasuun lukeutunut myös silmälaput, Aku irvisti itsekseen.

”Maitokannu on päässyt tyhjenemään”, lisäsi muuan kalliin näköiseen pukuun itsensä verhonnut geelitukka. Akun olisi suunnattomasti tehnyt mieli kommentoida jotain vähemmän mairittelevaa kilpaa riitelevästä kuosiyhdistelmästä miekkosen kauluspaidassa ja solmiossa, mutta nappasi tiskiltä Santun siihen toimittaman uuden kannun ja tarjosi sitä tyhjentyneen tilalle.

”Kas tässä, olkaa hyvä”, Aku liversi niin hurmaavasti kuin osasi, mutta jätti huomiotta silmäniskun, joka hänelle tarjottiin tipiksi palvelun päälle. Hänen valeasunsa oli liiankin tehokas, mistä hänen ehkä olisi pitänyt olla hyvillään, mutta välistä se oli pahuksen hankalaa.

Hän ei olisi koskaan uskonut, miten epämukavia minihameet olivatkaan suhteessa siihen määrään, mitä kyseistä vaatekappaletta näki naisväen päällä tavallisen arkisessa katukuvassa. Tummanruskean työhameen helma oli painunut ryppyyn kaikesta nykimisestä, kun se uhkasi jatkuvasti hiipiä liian ylös. Siihenkin ehkä tottuisi lukuisten pienten raivostuttavien seikkojen lisäksi, jos hänen toimenkuvansa jatkuisi vielä jonkin aikaa. Ei hänellä tietenkään ollut tarkoituksenaan irtisanoutua tuosta noin vain ja heppoisin perustein, mutta minuuttien kivutessa hiljalleen tunneiksi kärsivällisyys alkoi toden teolla kulua kuin kalkkipinnasta kynnellä rapsuteltuna.

”Auliina!” kuului Lissun ääni tiskin takaa, kun hän oli juuri saanut käsivarrelleen koottua usean asiakkaan seurueen jälkeensä jättämät roskat ja astiat. ”Saat pitää vartin paussin!”

Aku olisi voinut melkein parkua kiitollisuudesta raahatessaan räpylänsä tuota pikaa takahuoneen puolelle, ennen kuin joku keksisi pysäyttää hänet vielä vaatimaan lisää sokeria tai kasvisversiota lihapiirakasta. Eihän vaivainen vartti piisannut mihinkään sellaisessa hullujenhuoneessa, mutta oli se tyhjää parempi.

Se tauon irvikuva käsitti todella melkeinpä vain alas istahtamisen, muutaman syvän hengenvedon, äänettömän voivottelun ja puoliksi mutustetun lohileivän. Aku olisi melkein voinut vannoa kellon käyvän taukotilassa kahta kertaa nopeammin kuin muualla, kun hän jälleen pakotti itsensä takaisin salin puolelle.

”Auliina, kuulehan”, Lissu pysäytti hänet salin oviaukolla ja veti hänet hieman syrjempään. Aku ehti jo varautua kuulemaan moitteita asiasta tai toisesta, kuten miltei aina samankaltaisissa tilanteissa tapasi käydä. Kritiikin sijaan hänen käteensä lykättiin tarjotin, jonka kantamukset käsittivät kupin vihreää teetä, kermavaahtopäällysteisen suklaakakun palasen ja lasin appelsiinimehua jäillä viilennettynä. Vähän kuin asiakkaalla olisi ollut hankaluuksia valita menusta vain jotain tiettyä ja tämä olisi vain sormella osoitellut satunnaisiin tuotteisiin.

”Saat osoittaa täydellisyyteen hiotun palveluhenkesi toimittamalla tämän pöydän seitsemän herralle. Saat samalla ilmoittaa, että hänen tilauksensa on sadas kirjattu liikkeemme uudessa sijainnissa, minkä ansiosta häntä ei laskuteta”, Lissu virkkoi hiljaa ja tökkäsi teelusikan alle jotain pientä ja pahvista.

”Ahaa...” Akun onnistui hymähtää. ”Entäs tuo?”

”Kahdenkymmenen euron lahjakortti lisäpalkintona”, kuului iloinen vastaus. ”Ei sitä suinkaan joka päivä käy niin hyvä tuuri, että onnistuisi saapumaan johonkin täsmälleen oikeana hetkenä.”

Akun mieleen sen sijaan juolahti välittömästi muuan hanhenmokoma, jolle senkaltaiset tuurinpuuskat olivat tyystin tavallista arkea. Ehkäpä hänen ei siksi olisi ollut syytä häkeltyä niin paljon todetessaan tuota pikaa, että liikkeen sadas asiakas oli kuin olikin eräs nimeltä mainitsematon Hannu Hanhi.

[Maissinaksu]

VIIDES OSA



Akua ei ollut aikoihin hermostuttanut yhtä paljon kuin sillä hetkellä seisoskellessaan tiskin takana tarjotin käsissään. Oli kohtalon julmaa pilaa laittaa juuri hänet onnittelemaan onnekkaaksi muodostuneesta asiakkuudesta, vaikkakin se olisi ollut rutkasti nöyryyttävämpää ilman peruukkia ja silmälaseja, joiden takaa häntä ei toivon mukaan tunnistettaisi.

Jos Hannu äkkäisi puhuvansa oman serkkupoikansa kanssa, hänen ei auttaisi kuin muuttaa kaupungista jonnekin hyvin kauas, rakentaa alkeellinen maja asumukseen ja popsia kupunsa täytteeksi ruohoa vakaana päämääränään vältellä jokaista ihmiskontaktia koko loppuikänsä.

Aku käski itseään tyyntymään ja sitkeällä tahdonvoimalla esti tarjotinta vapisemasta. Ei Hannu sentään niin älykäs ollut, että olisi nähnyt Auliinan todellisen olemuksen. Tuskinpa edes hän olisi tunnistanut itseään, jos olisi tullut kadulla itseään vastaan. Peiliinkin katsominen oli hankalaa, kun takaisin tapitti sellainen hemaiseva tarjoilijaneitokainen.

Vältellen suoraa katsekontaktia Aku väänsi esiin hymyn ja toivotti lämpimät onnittelut samalla laskien teekupin muine tilauksineen pöydälle. Kuten arvata saattoi, Hannu ei todellisuudessa ollut vähääkään yllättynyt moisesta onnenpotkusta, mutta silti tällä oli otsaa kohottaa kulmiaan kohteliaan ällistyneenä. Ihan kuin tilanteessa totta vieköön olisi ollut jotain tavanomaisesta poikkeavaa.

”Jopas jotakin.” Hannu tutkaili lahjakorttiaan nokka pienessä virneessä. Näky oli sanoinkuvaamattoman ärsyttävä.

”Eikä siinä vielä kaikki!” Aku ilmoitti suurenmoisen, ketä tahansa huijaavan tekohymynsä läpi. ”Palkintoon kuuluu lisäksi, että talo tarjoaa tilauksenne täysin! Nauttikaahan siis sydämenne kyllyydestä!”

”Vai sellainen luksus kaupan päälle. Olisi kai siinä tapauksessa pitänyt tilata sellainen omatekoinen kaurakeksikin”, serkkupoika myhäili.

Asiakaspalveluvaisto Akussa kehotti osoittamaan juhlamieltä ja tarjoamaan asiakkaan niin maan valtavasti himoitseman pahuksen kaurakeksin samaan syssyyn, mutta periaatteellinen halveksunta omahyväistä serkkua kohtaan sai Akun ajatukset hyytymään. Hän oli työntäytteisen elämänsä aikana päässyt tekemisiin hankalien ja hulluksi tekevien asiakkaiden kanssa, mutta Hannu yritti näköjään luoda koko konseptille uutta määritelmää. Se onnistuikin aika hyvin.

”Simpsakka Sumppisoppi toteuttaa mielellään asiakkaidensa toiveet”, Aku liversi puristaen tarjotinta niin lujasti, ettei olisi ihmetellyt, vaikka se olisi haalinut pintaansa enemmän kuin yhden halkeaman.

”Ehkä jätän väliin, kiitos vain”, Hannu kuitenkin tokaisi kaikkien hänen odotustensa vastaisesti ja lisäsi teehensä lusikallisen sokeria. ”Täytyyhän sitä säästää jotain kokeiltavaa ensi kerrallekin.”

”Jos niin tahdotte”, Aku hymähti ja oli valmiina livahtamaan paikalta, kunnes tuli vahingossa jakaneeksi muutaman sekunnin katsekontaktin serkkunsa kanssa. Tapa, jolla tutut silmät tarkastelivat häntä, oli kaikkea muuta kuin se itsetyytyväisen piikikäs, jollaiseen hän oli tottunut vuosien varrella. Eipä Aku ollut edes tiennyt, että Hannu kykeni kaivamaan persoonastaan esiin jotain sellaisesta poikkeavaa.

”En olekaan tainnut nähdä sinua aikaisemmin täällä”, serkkupoika tuumasi kuin olettaen, että hänellä todella olisi ollut aikaa saati pienintäkään halua jäädä jutustelemaan mukavia keskellä työpäivää. Tarkemmin ympärilleen katsoessaan Akun oli silti todettava, että kahvilan kahdestatoista pöydästä suurin osa oli sillä hetkellä tyhjiä. Hänellä ei ollut mitään järkevää syytä livistää toisaalle vaikuttamatta äärimmäisen epäkohteliaalta. Paikan mainehan siinä kärsisi, jos tarjoilijat sillä tavalla pakoilisivat asiakaskontakteja.

”Hmm, olenkin uusi”, Aku sanoi lyhyesti.

”Niinkö? Oletko viihtynyt?”

Älä edes kysy.

”Jo vain! Onhan täällä niin valoisaa ja kodikasta.”

”Hyvä kuulla.” Hannu hymyili teekuppinsa yli ja silmäili häntä edelleen samaan hyvin oudolta näyttävään tapaan. Se oli tahdikkaan utelias, jopa ystävällinen katse. Ei sellainen vilpittömyys sopinut Hannulle millään tavalla.

Voi rotta. Hänen todella oli syytä läksiä toisaalle heti paikalla.

Aku soi serkulleen muutaman sanan sekä kohteliaan hymyn ennen kuin asteli tiskin suuntaan köykäisenä pakosuunnitelmana. Hän aavisti, miten Hannun katse seurasi hänen selässään. Se oli aika lähellä sellaista ilmettä, jollaisella joku katsoi jotakuta, josta saattaisi olla kiinnostunut, ainakin hänen käsityksensä mukaan.

Kaikista tuntemistaan henkilöistä juuri Hannua hän ei olisi millään välittänyt sotkea uudeksi lusikaksi soppaansa. Ei missään määrin.

[Maissinaksu]

KUUDES OSA



Työpäivän päätteeksi Akun räpylät itkivät suureen ääneen, mutta ainakin hänen ensimmäinen vuoronsa oli sujunut alun kiireisyyttä ja serkkupojan vierailua lukuun ottamatta melko näppärästi. Tauonjälkeiseksi työtehtäväksi hänelle oli annettu muutaman tukkulaatikon purkaminen, mikä oli ollut todellinen pelastusrengas. Hänen kurkistettuaan jonkin ajan kuluttua takaisin salin puolelle Hannusta ei onneksi ollut näkynyt enää vilaustakaan.

”Päivä pulkassa”, Santtu huokaisi napatessaan taukohuoneen naulakosta pusakkansa.

”Vietä hauska loppuilta”, Aku sanoi hieroskellen niskaansa kuin sitä olisi kivistänyt. Hän oli käyttänyt sitä tekosyynä hidasteluunsa, jonka todellinen motiivi oli välttää vaihtamasta vaatteita kollegoidensa seurassa. Sellaisesta olisi syntynyt sanoinkuvaamaton kirkumissirkus.

”Sitä samaa. Muista lukita ovi lähtiessäsi.” Santtu heilautti kättään lähtiessään.

”Huomiseen!”

Sulkiessaan liikettä Aku näki sivusilmällään hiljalleen hämärtyvää maisemaa vasten loistavat autonvalot ja kuuli ajokin pysähtyvän liikkeen eteen. Toisella vilkaisulla auto osoittautui mustaksi avomalliksi, jonka kiiltävästä pinnasta saattoi melkein nähdä oman peilikuvansa. Siinä oli jollakulla uljas menopeli.

”Pahus, taisin sittenkin hieman myöhästyä.”

Tuttu ääni sai Akun niskauntuvat pomppaamaan pystyyn.

”Öh, myöhästyä mistä?” hän mutisi asettaen silmälasejaan paremmin nokalleen kaiken varalta. Kolmesti kirottu serkkupojan hyväkäs ei silti osoittanut eleelläänkään näkevänsä valepuvun läpi, vaan kuvitteli häntä edelleen kahvilan neitokaiseksi.

”Tämä on minulta kerrassaan noloa, mutta huomasin päivemmällä suureksi epäonnekseni unohtaneeni hanskani tänne”, Hannu huokaisi dramaattisesti. ”En ehtinyt aiemmin poiketa hakemaan niitä, ja nähtävästi ajoitukseni meni kuin menikin päin mäntyä. En ollut varma, moneltako putiikkinne sulkee ja siksi jouduin hieman arpomaan.”

Aku oli vähällä pyöräyttää silmiään. Miten niin tällä ei muka ollut aikaa hakea typeriä käsineitään aiemmin? Serkkupoika se ei muuta tehnyt kuin paistatteli päivää laiskanlinnassa ja syljeskeli kattoon sietämättömän tuurinsa sponsoroimana. Kaiken kukkuraksi olisi luullut, että tämän maankuulu onni olisi tehnyt jotain asian hyväksi sen verran, ettei Hannun olisi tarvinnut alentua arvailemaan aukioloaikoja paksussa päässään.

”Kymmenen minuuttia sinne tai tänne”, Aku hymähti hieman väsyneesti. ”Voin hakea ne kyllä, eihän se kauaa vie.”

Hannun kasvot valaistuivat hilpeään hymyyn. ”Arvostaisin sitä kovasti, neiti...?”

”Auliina.”

”Hanhi”, hänen serkkunsa virkkoi ja ojensi kätensä. ”Hannu Hanhi.”

Aku oli vähällä tyrskähtää ääneen. James Ponttiko Hannu kuvitteli olevansa?

”Vai että Auliina”, Hannu toisti kätellessään jämäkästi mutta ystävällisesti. ”Enpä keksisi oivallisempaa nimeä noin pätevälle asiakaspalvelijalle.”

”Vanhemmillani oli huumorintajua”, Aku puristi hymynsä läpi ja keskittyi sitten oven avaamiseen. Mitä pikemmin saisi liikkeen vihdoin suljettua, hän voisi painella kotiin ruokakaapin kautta kuumaan suihkuun ja vällyjen alle.

Kaikeksi onneksi Akun ei tarvinnut pyydystää etsimäänsä ylimääräisen vaivan kera: joku ystävällinen henkilö oli toimittanut Hannun kuvailemat nahkahansikkaat tiskin alla sijaitsevaan löytötavarakoriin, josta ne oli helppo poimia.

”Tässähän nämä”, hän tokaisi ojentaessaan ne omistajalleen ja keskittyi jälleen oven sulkemiseen.

”Tuhannet kiitokset”, Hannu sanoi. ”Tällä säällä käsineet eivät ole lainkaan pahitteeksi.”

”Niin, varsinkaan tuollaisella avokaaralla huristellessa”, Aku mutisi enemmän itselleen kuin serkulleen.

”Eittämättä.” Hannu ei näköjään ollut pannut merkille aavistuksen myrkyllistä sävyä. Tämä avasi nokkansa uudelleen sanoakseen jotain, mutta juuri samalla hetkellä Akun vatsa ilmaisi tyytymättömyyttään murisemalla niin suureen ääneen, että Aku olisi voinut pudottaa silmänsä päästään häpeästä.

”Voihan sentään”, hän naurahti kiusaantuneena ja sai viimein väännettyä ulko-oven lukkoon. Hetken hän olikin jo unohtanut kiljuvan nälkänsä. ”Täytyypä kipaista kotikultaan keittämään perunoita...”

”Saanko ehdottaa jotain?” Hannu kysäisi.

Et saa, Aku työnsi tölväisynsä hymyn taakse. Painu tiehesi nyt jo.

”N-niin?”

”Jos veisin sinut syömään? Kiitokseksi hanskojen noutamisesta.”

Sisäisesti Aku hurrasi ajatukselle, vaikka ylpeys olikin päinvastaista mieltä. Mielikuva kinkkupepperonipizzasta Kalevin kuppilassa ei silti jättänyt rauhaan sen jälkeen, kun hän kerran oli päästänyt sen päähänsä. Oikeastaan mikä tahansa pöperö maittaisi ikihyviksi kotoa löytyviä papuja lukuun ottamatta.

”Ah, tuota... Olisiko siitä liiaksi vaivaa?”

”Ei ensinkään!” Hannu virnisti ja hänen silmiinsä päälleliimatuin herrasmiehen elkein avasi hänelle autonsa oven. ”Mitä sanoisit illallisesta Valkotryffelissä?”

Avaimet putosivat Akun näpeistä.

[Paquette]

Sainpa vihdoin tämän kokonaan luettua. Aiemmin se on jostain syystä jäänyt, vaikka jo alku vaikutti kiinnostavalta kun sen aikanaan huomasin. Nyt viihdyttävä tarina veikin niin mukanaan, että jatkoa saisi tulla pian. Tässä on hienosti tavoitettu akuankkamaisuus sekä tarinan tasolla että kielessä, mikä on hyvä saavutus, kun ottaa huomioon sarjakuva- ja tekstimuotojen erilaisuuden. Tämä toimisi varmaan hyvin myös sarjakuvana, siitä vain tekemään käsikirjoitusta ja vaikka tarjoamaan julkaistavaksi. Keksimäsi nimet ovat erityisen ankkahenkisiä, Auliina Ainanen varsinkin nauratti jostain syystä kovin, ja Simpsakka Sumppisoppi olisi kyllä ihan huippunimi kahvilalle. On myös hauska päästä näkemään Hannusta muitakin puolia kuin kettuileva serkkupoika, varsinkin kun se tapahtuu kuitenkin Akun silmin. Mielenkiinnolla odotan kuinka tärskyt sujuvat.

[Larjus]

Sain nyt viimein tämän luettua (muistan kun meillä on joskus ollut tästä vähän jotain puhettakin), ja voiiii hitto millaiseen kohtaan olet tämän jättänyt Mä kun olisin niin halunnu lukea Akun ja Hannun "treffeistä". Muutenkin kiinnostais tietää, miten tämä tästä etenee, paljastuuko totuus Hannulle koskaan jne. Et jos joskus vielä päätät tätä jatkaa niin minä ainakin lukisin! (Vaikka ymmärrän kyllä senkin, jos ei enää osaa kauan sitten kesken jäänyttä ficiä jatkaa.)

Alkutiedoissa mainitsit että muokkaamalla tästä voisi tehdä kässärin, ja tässä tosiaan on just semmoista Ankkalinna-kohellusta mitä sarjiksistakin voi löytää. Samaa voin sanoo sun kirjoituksesta muutenkin, koska siis jumaliste miten upeeta kieltä ja sanavalintoja! Ainahan sun ficeissä kyllä on, mutta tässä ne jotenkin vielä erityisesti kukoistaa 😊 Ihanasti mukana oli myös nimiväännöksiä oikeista julkkiksista ja muutenkin semmosia ankkalinnamaisia nimiä. Mut niinhän sen pitää ollakin.

”Tuota noin, arvostamme oikein paljon energisyyttänne, mutta valitettavasti odottelemme tänne ensisijaisesti naishakijoita. Olen kovin pahoillani.”

Tämän tiedon myötä mulle tuli ekana mieleen, että toi kahvila olis joku Ankkalinnan Hooters tai maid cafe XD Mut aikas tavalliselta kahvilalta vaikuttaa. Tai mistäs sen tietää, millaisia palveluita sieltä saa, kun tekee jonkun tietyn tilauksen 🙊🙊

Musta muute tuntuu, että aina ku oon lukenut sulta Aku Ankka -ficin, tekee itsekin mieli kirjoittaa lisää samasta fandomista, tai vähintäänkin lukea lisää Ankka-ficejä! Iskee ficinälkä näitä lukiessa