Kirjoittaja Aihe: Soturikissat ja muut Erin Hunterin teokset  (Luettu 1460 kertaa)

Raezla

  • ***
  • Viestejä: 29
    • Hammasnurkka
Soturikissat ja muut Erin Hunterin teokset
« : 11.04.2017 13:56:40 »
Kuinka moni täällä on lukenut Soturikissoja? Itse pidän tästä sarjasta ja sen maailmasta kovasti, joskin suosikkisarjani Erin Hunter -tiimiltä on karhuista kertova Etsijät.

Olen lukenut suurimman osan saagaa aivan Kolmikon Mahdin viimeisimpiä osia ja Keltahampaan salaisuutta lukuunottamatta.

Soturikissat on taas niitä outoja sarjoja, joissa pidän päähenkilöistä/hyviksistä. Hyvin hyvin monessa tarinassa pahikset/pahismaiset hahmot ovat enempi mieleeni. Soturikissojen joukosta suosikkihahmoikseni tosin valikoituu semmoisia elämänkolhimia yksilöitä, kuten Väärätähti ja Närhensulka. Myös oma fanihahmoni Koiranleuka on tämmöinen itsensä telonut tapaus..

Liityin joskus Nelituuli-nimiseen soturikissahenkiseen roolipeliin, jossa käyminen sitten kuitenkin vähän jäi foorumin passiivisuuden vuoksi. (Sääli, koska kiinnyin kovasti siellä olleisiin hahmoihini, eritoten Tylsämieleen ja Korpinsilmään.) Ajatuksenani olisi jossain vaiheessa aloittaa kirjoittamaan Suomeen sijoittuvaa Soturikissat-fanitarinaa, kunhan saan ensin Hopeanuoli-ficcejä ja muita juttuja vähän selkeämmälle mallille.

maigaro

  • ***
  • Viestejä: 390
  • ava by raitakarkki
Vs: Soturikissat ja muut Erin Hunterin teokset
« Vastaus #1 : 14.04.2017 20:01:06 »
Minä luen Soturikissoja. Kerran löysin kirjakaupassa käydessä ensimmäisen osan ja päätin ostaa. Tykkäsin tosi paljon ja koukutuin kyllä heti. Ensimmäinen kirja jätti paljon kysymyksiä, kuten mitä Tiikerikynsi on kissojaan ja puhuiko Korppitassu totta yms. Olisi tehnyt mieli lukea kaikki kirjat kerralla selvittääkseen vastaukset noihin kysymyksiin :) Silloin ei ollut tullut vielä montaakaan osaa. Minäkään en ole vielä lukenut Kolmikon mahdin kahta viimeistä osaa enkä Keltahampaan salaisuutta ja Väärätähden lupausta.

Itse luen tosi paljon, joten tykkään että jokainen osa on lähes 300 sivuinen. Noissa on myös tosi mukaansa tempaava kerronta. Tykkään myös paljosta kuvailusta. Ja kaikki ne kissamaiset yksityiskohdat, kuten hännällä viittomiset, maukumiset, kehräämiset yms. Noi on välillä kyllä aika raakojakin kun kuvaillaan tappeluita yms. Lempihahmojani ovat ainakin Tulitähti ja Tuhkamarja.

Mun mielestäni tuo Kolmikon mahti ei ole aivan yhtä hyvä kuin kaksi aiempaa sarjaa. Siitä on pitkä kun olen niitä viimeaksi lukenut, joten muistikuva voi olla väärä :) Luin ne viimeksi aika nopeastikin, joten uusi, hitaampi kerta voi avata silmiä uusille asioille.

En ole lukenut muita heidän kirjojaan. Voisin kyllä ehkä joskus lukea sen karhuista kertovan sarjan.

Silagul

  • Silli
  • ***
  • Viestejä: 53
  • Ikuisesti Palava Sielu
    • Warrior Cats RPG
Vs: Soturikissat ja muut Erin Hunterin teokset
« Vastaus #2 : 02.05.2017 22:46:34 »
Heipä hei! Entinen kyseessä olevan kirjasarjan fani ilmoittautuu. \o/

Vaikka nykyään innostukseni Soturikissoja kohtaan on hiipunut huomattavasti siitä, mitä se aikoinaan oli - pääni ei ollut pilvissä vaan niiden yläpuolella tämän sarjan kanssa - saan kiittää Erin Huntereita todella paljosta. Tutustuin Soturikissoihin joskus seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten ollessani noin 11-vuotias. Kirjasarjan maailmaan minut tutustutti aikoinaan Soturin paluu -sarjakuva, jonka sain eräänä päivänä luettavakseni, kun valitin tylsistymisestä. En tietenkään ymmärtänyt lähestulkoon mitään siitä, mitä luin. Tuo kyseinen sarjakuvahan kuitenkin kertoo ajasta juuri ennen Näkö-kirjaa, kolmannen saagan ensimmäistä osaa. Olin kuitenkin tuohon aikaan kamala kissafani, eikä voinut olla olemassakaan mitään parempaa kuin kissoista kertova sarjakuva. Luin tuon sarjakuvan monta kertaa läpi ennen kuin lopulta tajusin, että on olemassa siihen liittyviä kirjoja. En ollut aiemmin ollut kovinkaan kiinnostunut satojen sivujen mittaisten romaanien lukemisesta, mutta Soturikissat tempaisi minut mukaansa. Luin ensimmäisen saagan kaikki kirjat päivässä sitä mukaa, kun ne ilmestyivät. Seuraavan osan odotusaika tuntui aina luvattoman pitkältä. Heti ensimmäisen kirjan luettuani aloin etsiä netistä Warrior Cats -sarjan virallisia kotisivuja sen linkin perusteella, jonka löysin muistaakseni Soturin paluun viimeisiltä sivuilta tai takakannesta. Olin kaiken muun kokemattomuuteni lisäksi myös kokematon netinkäyttäjä, enkä osannut laittaa linkkiä sinne, minne se kuuluisi laittaa. Sattumien kautta löysin suomalaisen Soturikissat-roolipelin, jonne menin heti innoissani liittymään. Siitä alkoi nykypäivään saakka jatkunut taival roolipelaamisen parissa.

Muistan vieläkin kauhulla ensimmäisen oman hahmoni. Se oli Myrskyklaanin naarassoturi nimeltä Tuuliturkki. Sen ulkonäkökuvaus oli kirjoille uskollisesti sanasta sanaan ei enempää eikä vähempää kuin "valkoinen naaras, jolla on siniset silmät". Jos minusta joskus tuntuu, etten ole kehittynyt kirjoittamisessa, hahmosuunnittelussa tai pelitekstien tuottamisessa, ei tarvitse kuin muistella Tuuliturkkia.  ::) Vuonna 2010 perustimme siskoni kanssa oman Soturikissat-roolipelin, joka on pystyssä vieläkin, vaikkakin sen juoni keskittyy nykyään jonkin verran eri asioihin kuin kirjat. Sen ikärajakin on noussut vuosien kuluessa ja on nykyään K16.

Olin vielä yläasteen alussa (viisi-kuusi vuotta sitten) aivan koukussa Soturikissoihin. Tein esitelmän Pimeyden hetkestä, mutta en sitten kamalan esiintymiskammoni vuoksi pystynyt pitämään sitä kunnolla koko luokalle. Kun ensimmäinen saaga oli suomennettu kokonaan, kävimme perheeni kanssa Skotlannissa. Sieltä ostin myöskin Soturikissoista pitäneen siskoni kanssa The New Propchecyn kaksi ensimmäistä osaa englanniksi. Aluksi vieraalla kielellä lukeminen oli tavattoman vaikeaa, mutta kahlasin sarjan alusta The Last Hopeen (neljännen saagan viimeiseen osaan) saakka läpi hyvissä ajoin ennen peruskoulun loppumista ja opin samalla paljon. Nuo kaikki lukemani kirjat tosiaan löytyvät englanniksi kirjahyllystäni. Suurimman osan tilasin netistä. Suomenkielisten kirjojen ostamisen lopetimme siskoni kanssa Auringonlaskuun, sillä meidän kummankin innostus oli siinä vaiheessa jo laskenut ja kielitaitomme kehittyneet sen verran, ettei suomennettujen painosten ostaminen noin 25 eurolla tuntunut enää järkevältä, kun samat kirjat kuitenkin löytyvät hyllystä ihan yhtä lailla ymmärrettävällä kielellä ja ne sai englanniksi vieläpä paljon halvemmalla. Yhden suomenkielisen kirjan hinnalla saa noin kolme englanninkielistä paperbackia. Ymmärrettävästä syystä käytänkin hahmoista puhuessani niiden englanninkielisiä nimiä.

Tästä eteenpäin voi olla spoilereita suomentamattomista kirjoista! Laitan varmuuden vuoksi pienemmällä fontilla.
Suosikkihahmo? Ehdottomasti Jayfeather / Jay's Wing. Sen lukuja oli minusta ylivoimaisesti kiinnostavinta lukea. Koko sarjassa kiinnostavin juonenhaara on minusta ollut juuri muinaiset kissat ja kolmikon reinkarnaatiot. Maanalainen tunneliverkosto oli eräs kirjojen parhaista asioista neljässä ensimmäisessä saagassa. Olisin toisaalta toivonut, että tunneleihin olisi tutustuttu hieman enemmänkin, mutta toisaalta taas nykyisellään jäi kivasti oman mielikuvituksen varaan. Olen hyödyntänyt tunneleita melko paljon myös aiemmin mainitussa roolipelissä ja on todella hienoa saada keksiä sinne omia asioita ja salaisuuksia selvitettäväksi. Jayfeather oli kiinnostava myös grumpyn luonteensa ja sokeutensa vuoksi. Se oli mielestäni kolmikosta selvästi vahvin ja erikoisin.

Kritisoin Hollyleafin "kuolemaa" ja henkiin herättämistä ja hahmon jättämistä kolmikon ulkopuolelle. Luin joskus, että Erinit hankkiutuivat siitä eroon siksi, koska eivät keksineet sille sopivaa kykyä. En kuitenkaan itse näe mitään estettä sille, etteikö Hollyleafille olisi voinut antaa sitä kykyä, jonka Dovewing sai (yliluonnollisen tarkat aistit). Se olisi sopinut hahmolle oikein hyvin, koska se oli klaanilleen uskollinen ja soturilakia kunnioittava hahmo ja olisi sen kyvyn kanssa joutunut monien moraalisten kysymysten äärelle. Sen perusteella, mitä Hollyleaf loppujen lopuksi canonissa oli, en kovinkaan paljoa välittänyt hahmosta. Sen kuolemakin oli The Last Hopessa hutaistun oloinen, eikä kukaan oikein tuntunut välittävän siitä kuin pari minuuttia.

Tästä huolimatta, jos minun pitäisi nimetä suosikkiparitukseni/-shippini, ne olisivat Moonfeather (Jayfeather / Half Moon) ja Holly Leaves (Hollyleaf / Fallen Leaves). Oikeastaan mikään paritus sarjassa ei ole sellainen, että hihkuisin innoissani aina, kun näen jotain siihen viittaavaa. Tähän väliin on hyvä valittaa erityisesti Firestarista ja Spottedleafista. En oikeasti ymmärrä, missä välissä ne muka rakastuivat toisiinsa. Eivät ainakaan Into the Wildissa, koska ne eivät siinä melkein edes puhuneet toisilleen. Ne tapasivat unissakin loppujen lopuksi aika harvoin, eivätkä yleensä kovin iloisissa merkeissä (a.k.a. "Hei, Tulitähti. Tulin jälleen kertoman sinulle uuden hirvittävän enteen, jonka toteutumista saat pelätä seuraavien X kuiden ajan. Tehköön se unistasi painajaisia ja valveillaolostasi yhtä huolta.")

Anyways, ei varmaan ole yllätys, että lukemistani saagoista suosikkini oli Power of Three. Olen sitä mieltä, että kirjojen juonikehykset toistavat itseään, mutta PoT:ssa oli tarpeeksi uutta ja kiinnostavaa asiaa ja parempia hahmoja kuin sitä edeltäneissä saagoissa. Aloitin The Last Hopen jälkeen lukemaan Dawn of the Clans #1: The Sun Trailia, joka kertoo soturikissaklaanien synnystä ja alkuajoista. En kuitenkaan päässyt ensimmäistä kirjaa loppuun. Vielä. Jonakin päivänä aion lukea sen ja toivoa, että se herättäisi nostalgiaa ja uutta innostusta kirjoja kohtaan. Oma roolipeli on minulle edelleen todella rakas puhumattakaan hahmoista, joista jotkut ovat olleet olemassa sen seitsemän vuotta ja porskuttavat edelleen. Minusta kirjat eivät ole koskaan olleet mainittavan raakoja tai hahmot niissä pahoja suustaan. Vaikka traagisuuksia onkin tapahtunut, niitä ei ole useinkaan kuvattu liian tarkasti. Sisältö niissä on nuortenkirjoille uskollista. Näkemykseni laimeasta väkivallan kuvailusta voi toki johtua nykyään siitäkin, että olen sittemmin lukenut Tulen ja jään laulua ja muita sarjoja tai fanifiktioita, joissa meno on raaempaa. Erinien kuvailutyylissä pidän todella paljon niistä kissamaisuuksista, joita tekstissä on. Kehrääminen, sähiseminen, kissamaiset liikkeet sun muut tuovat hahmot eloon niin, etteivät ne ole liian ihmismäisiä mutta toisaalta eivät ajatusmaailmaltaan liian alkukantaisiakaan.


Uusin saaga nimeltä A Vision of Shadows vaikuttaa kiinnostavalta, koska haluaisin tietää, miten klaanikissojen elämä jatkuu The Last Hopen tapahtumien jälkeen. AVoS:n päähenkilöinä ovat tietämäni mukaan Brambleclaw'n ja Squirrelflightin pennut, joiden nimiä en kuitenkaan nyt muista. Saattoivat olla Alderpaw ja Sparkpaw? En ole vielä mennyt ostamaan The Apprentice's Questia, mutta ehkä silti jonakin päivänä.

Etsijöistä ja Selviytyjistä olen lukenut myös yhden tai kaksi kirjaa suomeksi. Ne eivät vakuuttaneet minua niin kuin Soturikissat, mutta se johtuu ehkä myös siitä, etten ole kohderyhmää tai enää yhtä nuori kuin Soturikissojen lukemisen aloittaessani. Etsijöiden Ujurak oli tosin kiinnostava hahmo muodonmuutoskykyineen. Muutenkin Etsijät oli juoneltaan minusta parin ensimmäisen kirjan perusteella kiinnostavampi kuin Selviytyjät. Kirjahyllystäni löytyy sarjan kolmas osa Savuvuori, mutta siinä on tapahtunut jokin painovirhe, jonka vuoksi kirjan alusta puuttuu noin parikymmentä sivua. Putosin siis alussa hieman kärryiltä sen suhteen, mitä tapahtui ja lopetin lukemisen ehkä pari vuotta sitten luettuani jotain viisikymmentä sivua. Aion silti jatkaa Etsijöiden lukemista vielä joskus, jos vain on aikaa.
« Viimeksi muokattu: 05.05.2017 15:58:47 kirjoittanut Silagul »
Hi dreh ni orin mindok un vun, dreh hi? Grik pahlok, wah krilon kuz fah hinmaar faan do Dovah!

Avatar © Silagul