Kirjoittaja Aihe: Berserk: Lieassa ne lojaaleimmat, k-11, oneshot  (Luettu 676 kertaa)

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 127
  • Kurlun murlun
Ficin nimi: Lieassa ne lojaaleimmat
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Berserk
Ikäraja: k-11
Paritus(?): Guts/Griffith
Genre: Angst ja draama

Summary: ”Tänne jääminen oli kaikista virheistäsi typerin.”

A/N: Tulin viikonloppuna tutustuneeksi Berserkiin kaverini ansiosta ja syväluotaavien analyysien johdosta inspiroiduin puolivahingossa kirjoittamaan kyseisestä fandomista. :D Taustana tälle ficille toimii The Golden Age Arc -leffatrilogia ja tarkemmin sanoen kohtaus, jossa canonissa Guts läksi matkoihinsa (ja josta syntyi sitten omanlaisensa ketjureaktio), mutta tässä oneshot-tekeleessä kukaan ei lähtenyt minnekään. :P Mitä jos -skenaarioiden luominen on aina mukavaa. Otsikko tuotti suurta päänvaivaa tuttuun tapaansa.
 


***



Taistelujen raivo seuraa häntä usein unimaailmaan. Se riivaa aseiden kalahtelua ja veren ryöpsähtelyä toistavina välähdyksinä, jotka nauravat päin kasvoja ja estävät antautumasta levollisuutta jäljittelevälle transsille. Lopulta liika uupumus tarttuu hänen kehostaan terävin hampain ja vetää mielen sumuun, josta herääminen on työlästä. Mikä pahinta, se tekee hänestä haavoittuvaisemman.

Unessa kurkulla leikittelevä terä muuttuu todelliseksi, kun Guts tuntee ihoaan vasten painautuvan metallin kylmyyden. Herätessään hänen kehonsa säpsähtää yllätyksestä ja siitä hyvästä terä leikkaa punaisen raapaisun leukapieleen. Teltan hämäryydessä hän ei aluksi erota kutsumatonta vierasta, mutta tunnistaa kepeästi aaltoilevat hiukset, joiden kuulasta valkeutta hän on saanut hiljaa mielessään vaalia jo pitkään.

”Älä liiku”, tuttu ääni kuiskaa pettävän pehmeästi. ”Ellet tahdo kuolla välittömästi.”

Griffith istuu hajareisin hänen vatsalleen. Se vaikeuttaa hengittämistä, mutta hänen tyyntä olemustaan se ei ole suurissa määrin horjuttamaan. Hänen välinpitämättömyytensä moisella hetkellä on outoa, mutta se on ollut tahtomattakin päällimmäinen tunne Griffithiä kohtaan aina siitä lähtien, kun hän tuli kuulleeksi asioita, joka olisi toivonut voivansa unohtaa. Ne sanat on kuitenkin mahdoton vain hylätä muistoistaan kerran ne kuultua ja kerran niistä haavoituttua.

”Miksi olet täällä?” Guts kuiskaa ilmaan.

Griffith kääntää miekkaa niin, että metalli pyyhkii kylmyydellään hänen ihoaan. Hän ymmärtää kysymyksensä jokseenkin hölmöksi.

”Sinä nöyryytit minua...”

Hän avaa silmänsä ja näkee Griffithin kasvoja rumentavan tuijotuksen, joka saa miehen vaikuttamaan olemuksensa puolesta kaikelta muulta kuin siltä ylväältä upseerilta, jollaisena hän on oppinut tämän tuntemaan. Naamion rakoilua on vielä pelottavampi katsoa kuin tuntea miekan hiipivän lähemmäs kaulavaltimoa. Guts käsittää Griffithin kantavan mukanaan haljennutta miekkaansa, sitä samaa, joka oli ennen heidän aikaisempaa kohtaamistaan koristanut kantajaansa arvokkuudellaan kunnioitusta herättävänä aseena. On selvää, että sen rikkoutuminen on murtanut myös Griffithin sisimmässä jotain.

”Nöyryytit heidän kaikkien edessä...” tämä toistaa ääni inhoa tihkuen.

”Minä en kohottanut miekkaani ensimmäisenä”, Guts vastaa hiljaa. ”Enkä taistele ystäviäni vastaan.”

Sanat näyttävät murtavan naamiota lisää, eikä hän tiedä, kauanko kestää katsella sitä.

Ystäviä”, Griffith sylkäisee kuin sana olisi täynnä ylenpalttista vastenmielisyyttä. Oikeammin sanoen moinen sana ei edes sovi tämän suuhun. Koko käsite suorastaan hohkaa tuntemattomuuttaan.

”Sinä yönä puutarhassa... sinä annoit merkityksen tovereillesi”, Guts huomauttaa ääni raskaana. ”Annoit merkityksen myös minulle.”

”Suu poikki.”

Terä siirtyy uhkaavasti nuolemaan käärmeenkielellään solisluun kaarta. Guts seuraa Griffithin miekkakäden hitaita liikkeitä ja tulee miettineeksi, miten helppoa hänen olisi sulavalla harhautuksella tönäistä mies alleen ja työntää haljennut terä tämän kurkkuun. Se olisi sekunneissa ohi.

Niin, hän painaisi Griffithin maata vasten kuin pahaisen rotan ja katselisi, miten kauhistunut ilme leviäisi kauniille kasvoille ja silmien sini kävisi sameaksi veren pyrkiessä esiin niiden kuopistakin. Saalistaja muuttuneena saaliiksi on toden totta elämän kiehtovista asioista yksi suurimmista.

Ei.

Hän pelkää oman henkensä puolesta naurettavan vähän siitäkin huolimatta, että syytä kenties olisi. Sen sijaan jokin hänen mielessään haastaa provosoimaan.

”Sinulle ihmiset ovat vain pelinappuloita. Jopa omat joukkosi, toverisi.”

Griffithin suupieliin kohoaa hymy. ”He tietävät paikkansa ja noudattavat uskollisuudessaan käskyjäni henkensä kaupalla.”

”Haluatko minunkin nyt vannovan uskollisuuttani?” Guts antaa käsiensä kiireettä painua lepäämään miehen polvia vasten. Griffith ei tunnu edes huomaavan.

”Sanasi eivät heilauta vaakaa puoleen tai toiseen”, hänelle vastataan viileästi. ”Sinä astuit rajan yli.”

”Hmh, kapinenkin koira on hyödyllinen niin kauan kuin se on kiltisti lieassa, vai?” Guts toteaa osaamatta varoa sanojaan liiaksi.

”Kapinenkin koira ymmärtää, kenelle tulee olla lojaali.”

”Niin kauan kuin siihen on aihetta. Jos ei ole, se suo mielellään ajatuksen vain itselleen antamatta isännästään paskaakaan.”

Griffith näyttää siltä kuin haluaisi repiä hänen päänsä irti paljain käsin. ”Senkin kirottu –”

”Olisin voinut halutessani lähteä”, Guts hengähtää irvistäen, kun terä hipaisee kaulan ihoa jättäen metalliin juovan punaista.

Griffith näyttää miltei huvittuneelta. ”Niin olisit. Tänne jääminen oli kaikista virheistäsi typerin.”

”Jos todella haluaisit tappaa minut, olisin jo kuollut.”

”Älä kokeile onneasi liikaa.”

”Jäin ainoastaan sinun vuoksesi”, Guts päästää suustaan totuuden ja jollain tavalla nauttii katsella, miten Griffith menee sanoista merkillisen lukkoon.

”Minun?”

”Joukot tarvitsevat minua, mutta ennen kaikkea sinä”, hän jatkaa tyynesti ja iskostaa katseensa miehen safiirisilmiin tietämättä itsekään, mistä moinen rohkeus siinä tilanteessa kumpuaa. ”He puolestaan tarvitsevat vakaan johtajan sinusta. Olisit murtunut, jos minä olisin vain lähtenyt. Se on tosiasia ja sekös sinua riipii.”

Griffith hengittää aiempaa raskaammin ja vetää miekan hitaasti hänen kurkultaan. Kiehtovinta on, ettei tämä kiistä hänen väittämäänsä välittömästi.

”Luulet liikoja itsestäsi”, mies sanoo niin hiljaa, että sitä on vaikea kuulla. Katkennut miekka tömähtää kevyesti maata vasten.

Guts luottaa siihen, että yön hämäryydessä Griffith ei näe hänen pientä hymyään, jossa on kuitenkin verrattain vähän huvittuneisuutta. Ehkä hänen olisi jo ollut syytä ymmärtää, ettei mies todella suhtaudu mihinkään valta-asemaansa uhkaavaan tekijään kevyesti. Ilman valtaa ja uskollisia alaisiaan Griffith ei koe olevansa mitään, mikä taas on melankolisuudessaan puoleensavetävää.

”Olet itsekkäin ihminen, kenet olen koskaan tavannut.”

Sen kuullessaan Griffith naurahtaa synkästi. ”Minun kohdallani puhutaan kunnianhimosta, joka ei kanna taakkanaan minkäänlaisia heikkouksia”, tämä sanoo kumartuen alemmas kasvot hänen yllään. Jäänvalkeat hiukset sipaisevat hänen poskeaan ja jättävät jälkeensä pienen kihelmöinnin. ”Toisin kuin teillä muilla, ettekä edes huomaa.”

”Mitä tarkoitat?”

Griffithin silmät kiiluvat innosta. ”Minä tiedän heikkoutenne, jotka tekevät teistä naiiveja hölmöjä.”

”Hmm”, Guts toteaa tarttuen kevyesti pitkistä suortuvista ja silittelee niitä sormissaan. ”Noinkohan.”

”Joka ainoan.”

Virkkoo Griffith mitä hyvänsä, tämä ei todella näe sitä viiltävää ironiaa, joka heijastuu hänen pieneen hymyynsä ja hiusten lempeään kosketukseen.

”Minua sykähdyttää katsella, miten rakastat elää vaarallisesti”, tämä sanoo hiljaa, eikä hän heti tiedä varmuudella sanoa, mihin sanat viittaavat. ”Vaan jonain päivänä se saattaa koitua tuhoksesi, Guts.”

Sitä hän ei osaa kiistää.

Pehmeät hiussuortuvat pakenevat hänen sormiensa lomasta ja hän saa hengitettyä paremmin, kun Griffith nousee lähteäkseen. Katkennut miekka kädessään tämä luo häneen katseen, joka muistuttaa kauan sitten annetuista määräyksistä. Silmien sinessä Guts näkee ne yhä: vaateen palvella joukkojaan uskollisesti ja säilyä hengissä sodan rumpujen jyly korvissa pauhaten. Tärkeimpänä niistä on käsky olla Griffithin – sana on nöyryyttävä, mutta se saa hänen sydämensä lyömään aivan liian palaen – oma.

Hän ei ole antanut sen käskyn vaipua unohdukseen.

”Eipä sinusta olisi iloa, jos kuolisit tähän rähjäiseen telttaan”, Griffith toteaa hänelle viimeiseksi rikkoen katsekontaktin ja työntää karhean kankaan sivuun tieltään. "Jopa sinä ansaitset jotain arvokkaampaa."

« Viimeksi muokattu: 04.02.2019 02:01:09 kirjoittanut Ayudara »
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."