Kirjoittaja Aihe: Elämäni seitsemän hetkeä | Ihmeotukset, Jacob/Queenie, S  (Luettu 4965 kertaa)

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 899
Nimi: Elämäni seitsemän hetkeä
Paritus: Jacob/Queenie
Ikäraja: S
Genre: draama

Tämä on kirjoitettu salaiselle ystävälleni Sokerisiivelle! Lisäksi tämä osallistuu teelusikan tunneskaalaan (ihmeissään olo) ja otsikoinnin iloja -haasteeseen.

A/N: Yritin uudenlaista kerrontatyyliä, joten kuulisin mielelläni ihan rehellisiä mielipiteitä tekstistä! Tästä tuli paljon pidempi kuin oli tarkoitus, ääh.




Elämäni seitsemän hetkeä


YKSI

Siitä sateisesta päivästä minun elämäni ihan todella alkoi. Älkää käsittäkö väärin: lapsuuteni oli aivan siedettävä, ellei jopa mukava, ja senkin jälkeen tapahtui monia hyväksi laskettavia asioita, mutta ennen sitä mikään ei ollut todella säväyttänyt minua.

En minä ole totta puhuen edes ihan varma, oliko se päivä sateinen. Muistan lähinnä sen, kuinka puuhailin iloisena työssäni, kerroin herra Gregorille (Gregor ei tietenkään ollut sukunimi, mutta jostain syystä hän halusi itseään kutsuttavan herra Gregoriksi) että tekisin nuuskuleivoksia varmasti joka päivä eikä hänen tarvitsisi erikseen huolehtia siitä, ja sitten ovi kilahti auki ja hän oli siinä.

Haluaisin sanoa, että sanoin jotain sulavaa ja annoin itsestäni mahtavan kuvan, tai edes että tervehdin häntä niin kuin puotiin saapuneita yleensä tervehditään. Hitto vie, haluaisin sanoa edes, että tajusin hävetä typerää reaktiotani hänen saapumiseensa, mutta jopa se olisi vale, ja minä olen surkea valehtelija. Hän vain… löi minulta jalat alta. Pelkällä saapumisellaan.

Hänen tullessaan minua kalvoi myös kummallinen tunne. Oletteko kuulleet siitä, kun tapaa jonkun ja vaikuttaa siltä kuin tuntisi hänet jo? Juuri siltä minusta tuntui. Kun olin vähän tointunut, tuijotin häntä silmät sirrillään ja mietin, mistä ihmeestä voisin hänet tietää, sillä olin aivan varma, että sellaisia kasvoja olisi mahdoton unohtaa.

Niin, minun tapauksessanihan sitten kävikin niin, että minä todella olin tuntenut sen naisen. Hän kertoi minulle siitä vasta paljon myöhemmin, silloin kun minulla oli jo tapana kutsua häntä nimellä Queen, koska olihan hän minun kuningattareni. Minun olisi ehkä pitänyt suuttua, että hän oli pitänyt salaisuuden niin kauan, mutta totta puhuen luulen, että olin tavallaan tiennyt jo. Sillä eivät sellaiset kasvot kerta kaikkiaan unohdu – ainakaan samalla tavalla kuin tavalliset muistot.

Ja olisihan minun pitänyt arvata kaikki jo siitä, kun hän ihasteli nuuskuleivoksiani ja sanoi kepeästi: ”Nämähän ovat haiskuja eivätkä nuuskuja”, ja minä takeltelin vastatessani, että asiakkaiden mielestä haisku ei sopinut nimeksi leivokselle, joten olin nimennyt ne nuuskuiksi, vaikka unissani otus olikin ollut haisku. Unissa, jotka olivat hyvin todentuntuisia – unissa, joista tämä nainen tuntui tietävän huomattavasti enemmän kuin vieraiden ihmisten unista yleensä tiedetään.



KAKSI

Minun Queenini tuntui ensitapaamiseltamme, joka ei siis ollutkaan ensitapaamisemme, mutta joka oli tavallaan minun ensitapaamiseni hänen kanssaan, lähtien tietävän minusta muutakin kuin uniani. Hän vastasi ajatuksiini ennen kuin sanoin ne ääneen, ja hyvin usein hän vastasi sellaisiin ajatuksiin, joita en ikinä aikonut kertoa kenellekään. Minä tietenkin reagoin siihen niin kuin kuka tahansa järkensä ja sydämensä menettänyt mies, joka pelkää jäävänsä loppuiäkseen yksin: olin vain kiitollinen, ettei hän jättänyt minua.

Queenie oli ryhtynyt auttamaan minua puodissa niin kuin oli luvannut. Minusta tuntui väärältä maksaa hänelle pientä palkkaa, mutta hän puhui toistuvasti siitä, kuinka huolehdin turhista asioista. Leipomoni menestyi tasaiseen tahtiin, liikevoitto kasvoi, ja minä annoin Queenielle tuntuvan palkankorotuksen. Odotin hänen kiljuvan riemusta ja säntäävän ostamaan uusia kenkiä ja leninkejä. Hän kuitenkin hymyili vähän surumielisesti ja kysyi, kuinka paljon loukkaantuisin, jos hän ei ottaisi rahaa vastaan.

Minä oletin, että hän luki vastauksen ilmeestäni, kun hän painoi katseensa ja tunki pikaisesti setelit laukkuunsa.

Jatkoin palkanmaksua ja Queenien tuijottelua, kun hän järjesteli hyllyjä, pyyhki pölyjä ja jutteli asiakkaiden kanssa. Haaveilin mielessäni, kuinka voisin koskettaa hänen poskeaan, ehkä hipaista hänen kauniinvaaleaa hiussuortuvaansa. Punastuin joka kerta, kun hän vilkaisi minua.

Sitten yhtenä päivänä, kun olimme sulkemassa puotia, hän kääntyi katsomaan minua ja sanoi samaan aikaan vakavasti mutta kuitenkin kepeästi: ”Kuule, Jacob, jos sinä pyydät minua treffeille, niin minä suostun kyllä.”

Tarinasta on syytä jättää pois, mitä minä siihen vastasin. Jotain epämääräistä änkytystä se oli, mutta jotenkin Queenie onnistui ymmärtämään, että se yritti esittää treffikutsua. Kävimme elokuvissa, ja istuimme teatterissa selät suorina silmät selällään, ja teatterin aulassa pukiessamme takkeja Queenie paljasti, että se oli ensimmäinen kerta ikinä, kun hän näki elokuvan. Ja sinä samana iltana me seisoimme ulkona Queenien kotitalon alaovella ja suutelimme ensimmäistä kertaa – paitsi että taas minusta tuntui kuin se ei olisi ollutkaan ensimmäinen kerta. Kun totuus lopulta vuoden päästä paljastui, olin lähinnä vain ihmeissäni siitä, etten ollut tajunnut sitä aiemmin.



KOLME

Mustan torstain jälkeen elin jatkuvassa pelossa odottaen, koska leipomoni joutuisi lopettamaan kannattamattomana. Queenie yritti rohkaista minua, ja niihin aikoihin hän vihdoin kertoi minulle kaiken. Puodissa alkoi käydä yhä erikoisemman näköistä väkeä, josta uskoin Queenien olevan vastuussa, mutta yllättäen vanhatkaan asiakkaani eivät kaikonneet.

Pidin sitä ihmeenä. Queenie väitti, että se oli vain omaa ansiotani.

Oli kuin yksi onnistuminen olisi johtanut toiseen, ja se antoi minulle vihdoin uskallusta. Queenie kutsui sitä itseluottamukseksi, mutta minä en olisi mennyt niin pitkälle. Joka tapauksessa ehdotin, että muuttaisimme yhteen.

Jonkun muun kanssa olisin tietenkin halunnut naimisiin. Tai siis totta kai olisin halunnut sitä Queenienkin kanssa, mutta kun hän oli kertonut minulle kaiken – sivumennen sanoen olin järkyttynyt tiedoista huomattavasti vähemmän kuin olisi ollut normaalia – hän oli kertonut myös siitä, kuinka ei-taikkeihin suhtauduttiin. Minä olin kiellettyjen listalla, ja avioliitto olisi paljastanut meidät. Minusta yhteinen asunto ei niinkään, koska olihan Queenie voinut työskennellä leipomossakin.

Queenie ei kuitenkaan suostunut. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla musertunut, mutta en ollut. Vaadin saada tietää syyn.

”Se on vain väärin”, Queenie sanoi, ”asua yhdessä menemättä naimisiin.”

Yritin muistuttaa, että minun tapaamisenikin oli väärin, mutta se sai Queenien lähtemään itkien pois. Hän ei ilmestynyt töihin kahteen päivään, mutta kun hän tuli, hän sanoi, ettei tekisi mitään ennen kuin hänen siskonsa palaisi Britanniasta.

Me odotimme, mutta vaikka emme osanneet puhua asiasta, odotus ei tuntunut pahalta. Jokin tiedostamaton seikka oli vakuuttanut minut siitä, että Queenie halusi edelleen olla kanssani. Ja sitten Tina palasi ja minä näin hänet ensimmäisen kerran – tavallaan – ja hän oli mahtava ihminen, nauravainen ja iloinen, ja onnellinen meidän puolestamme. Hän ei nähnyt ideassani mitään pahaa. Hän puhui Queenien kanssa, ja niin me sitten äkkiä olimmekin toteuttamassa ehdotustani. Olin onnellisempi kuin olin voinut uskoa mahdolliseksi.

Queenien suunnitelmat paljastuivat minulle vasta, kun olimme jo löytäneet suloisen pienen talon ja pakanneet omaisuutemme. Kynnyksellä minua odottivat Queenie ja Tina hienosti pukeutuneina taikasauvat esillä. Emme voineet vaihtaa sormuksia ja astella kirkkoon vihittäviksi, mutta saatoimme vannoa taikamaailman häävalat ja asettua seisomaan loihditun tähtisateen alle niin kuin kaikki taikamaailman nuoretparit omissa häissään. Se oli meille paljon suurempi sitoutuminen kuin sormesta helposti livahtava koru.



NELJÄ

Kun Queenie sai tietää olevansa raskaana, se ei ollut meille kummallekaan mikään järisyttävä uutinen. Olimme molemmat tienneet, että se olisi vain ajan kysymys, ja kun se sitten tapahtui, se vain tapahtui.

Mikään ei ollut kuitenkaan valmistanut minua siihen, kuinka rasittavaa Queenien raskausaika olisi. Jälkeenpäin olin mieluiten vain muistelematta sitä. Hän valitti jatkuvasti, ja minun oli hillittävä jopa ajatukseni, jotta en ärsyttänyt häntä. Eikä se tietenkään onnistunut. En menetä hermojani helposti, mutta en minäkään kestä mitä tahansa. Niinpä me käytimme suunnilleen yhdeksän kuukautta pelkkään tappelemiseen. Kuukausi ennen vauvan syntymää olin jo niin tottunut nukkumaan olohuoneen sohvalla, että minun oli vaikea saada unta sängyssä, jos Queenie poikkeuksellisesti kelpuutti minut viereensä.

Kaiken kruunasi se, että leipomolla meni huonosti. Tiesin kyllä, että minä ja Queenie olimme yhdessä syypäitä. Leivokseni eivät olleet yhtä laadukkaita kuin ennen, eikä puodissa ollut entistä hyvää tunnelmaa. Asiakkaat kaikkosivat, myynti väheni, tein entistä huonompia leivoksia ja olin entistä kärttyisämpi. Ja sitten lapsi syntyi.

En ollut näkemässä lapsen ensimmäisiä hengenvetoja enkä kuulemassa sen ensimmäistä itkua. Olin töissä, polttamassa jo toista pellillistä marenkeja. Näin lapsen vasta vähän myöhemmin, puhtaana ja hyväntuoksuisena. Lapsi oli ihan suloinen.

Queenie ei arvostanut reaktiotani. Hän passitti minut jälleen nukkumaan sohvalle. Hän hoivasi vauvaa, leperteli sille ja silitti sitä aina sen itkiessä. Minä pidin kyllä vauvasta, rakastinkin sitä, mutta en osannut palvoa sitä samalla lailla kuin Queenie. Älkää käsittäkö väärin: jos kadulla hurjasteleva auto olisi uhannut ajaa vauvan ylitse, olisin heittäytynyt epäröimättä eteen suojellakseni vauvaa. Mutta jotain minun rakkaudestani kuitenkin puuttui, ja Queenie näki sen mielestäni.

Aika kuitenkin kului, ja raskausajan kiukunpuuskat katosivat. Pystyimme taas puhumaan riitelemättä. Leipomukseni onnistuivat paremmin. Queenie otti lapsen mukaan puotiin, ja ihmiset kuulivat pienestä pojastamme. He halusivat tulla katsomaan lasta, ja samalla kun he ihastelivat pieniä varpaita ja sormia, he ostivat leivoksia. Leipomo alkoi menestyä. Minä aloin jälleen luottaa tulevaisuuteen. Queenie pyysi päästä illalla käpertymään kainaloon, kun ulkona riehui myrsky.

Lapsi kasvoi yhtä matkaa leipomon liikevaihdon kanssa, ja samoin kasvoi minun kiintymykseni lapseen. Totta kai olin rakastanut avuttomana sätkivää kääröäkin, mutta sitä mukaa kun käärö lähti liikkeelle, minä kai jotenkin aloin paremmin hahmottaa, että se oli oikeasti minun poikani. Tai ehkä kyseessä oli vain se, että ahdistus hellitti minusta vähän kerrallaan, ja kaiken sen jättämän tilan täytti upea lapseni.

Olin leipomossa kahdestaan pojan kanssa, annoin hänen ottaa haparoivia askeleita ja muksahdella kumoon omaa tahtiaan samalla, kun pyörittelin nuuskuleivoksia pöydän ääressä. Oven kello kilahti, ja Queenie astui sisään lumihiutaleita olkapäillään.

”Äiti!” poikamme hihkaisi ja osoitti ovelle.

Sekä minä että Queenie jähmetyimme tuijottamaan lasta. Hänhän puhui!

”Isi”, poika sanoi minulle vaativasti ja kääntyi taas osoittamaan ovelle. ”Äiti!”

”No näin on”, vastasin karhealla äänellä ja tunsin äkillistä tarvetta nieleskellä kyyneleitä.

Seuraavalla viikolla avasimme uuden sivuliikkeen leipomolle. Ajoitus tuntui väistämättömältä.



VIISI

Siitä elämä tasoittui mukavasti uomiinsa. Lapsia tuli lisää, enkä minä niitä odottaessa joutunut muuttamaan sohvalle kuin ehkä kerran viikossa. Neljännen kohdalla en sitäkään. Lapset ottivat ensimmäisiä askeliaan, sanoivat ensimmäisiä sanojaan, ja ne kaikki päivät olivat minulle tärkeitä. Puoti menestyi, ja me avasimme toisen sivuliikkeen. Minä en suostunut luopumaan leipomisesta, vaikka hyväksyinkin Queenien tarjoaman apulaisen. Kyllä minä arvasin, että hän oli velho, mutta olin yleensä mieluummin katsomatta, miten kummassa hän onnistui vaivaamaan kymmentä taikinaa kerrallaan.

Lapset varttuivat, ja minä jouduin lähettämään kolme neljästä Ilvermornyyn. Jokainen kerta oli yksi hirveimpiä hetkiä elämässäni – ei tietenkään siksi, että lapseni olivat taikkeja, ei, vaan siksi, että silloin minä en ollut heidän isänsä. Queenie oli yksinhuoltaja, surullinen kohtalo, kyllä kyllä, kasvattaa yksin kolmea lasta, isästä ei tietoa, ja niin edelleen.

Hevonpaskaa, minä sanoin. Silloin tällöin minä ihan todella mietin, oliko sittenkin ollut virhe kuunnella sydäntäni ja olla yhdessä Queenini kanssa.

Gerald oli sinä päivänä viidennellä luokalla, Timothy toisella ja Gordon juuri aloittamassa koulun. Minä olin läheisen ei-taikkikoulun edessä odottamassa Terryä, koska kaipasin hänen apuaan puodissa oppituntien päätyttyä. Queenie oli kotona, minne hän oli saanut pikapöllön, ja rullaili paniikissa vaaleanpunaisen puhelimemme numerovalitsinta yrittäen tavoittaa minut.

Kuulin uutisen vasta, kun olin Terryn kanssa puodissa. Minä itkin ja halasin poikaani, ja hän nauroi ja rutisti kokintakkini ryppyyn. Velhomaailma oli vihdoin hyväksynyt minut: neuvoston kokous oli todennut, että avioliitto taikin ja ei-taikin kanssa sallittaisiin. Lapseni eivät enää joutuisi teeskentelemään olevansa isättömiä.

Se oli uskomattoman hieno hetki elämässäni. Vaikka olivat itse häätkin ihan hienot.



KUUSI

Kun ikävuodet kertyivät, elämä hidastui. Ehkä se olin vain minä, joka hidastui, mutta siltä se ei tuntunut. Puodit pyörivät pitkälti itsekseen, lapset samoin. Queenie seisoi vierelläni, ja kun kysyin häneltä illalla, oliko hänenkin mielestään elämä hidastanut vauhtiaan, hän vain nauroi.

En voi väittää, etteikö se ollut minusta kuitenkin ihan mukavaa. Sodat oli sodittu, Queenien siskokin oli selvinnyt vakavasta sotavammana saamastaan kirouksesta, lapset oli hoidettu kunnialla tai välillä vähän vähemmän kunnialla. Minä käytin päiväni lähinnä pohtimalla, onnistuisiko herra Gregor kävelemään tänään puotiini ostamaan nuuskuleivoksen vai vaivaisiko iskias liikaa.

Minä kuvittelin, että elämäni tärkeimmät hetket olivat silloin jo takana päin. Istuin talomme kuistilla, poltin piippua Queenielta salaa ja muistelin hienoja hetkiä ja hymyilin. Ei minulla ollut mitään valittamista, enkä kaivannut enää mitään.

Sitten meidän vaaleanpunainen puhelimemme pirahti, ja minä menin vastaamaan. Puhelin oli eteisessä lähellä ulko-ovea, koska muu talo oli liian täynnä taikaa, jotta se toimisi siellä. Kahden pirahduksen jälkeen olin jo nostanut kuulokkeen. Kuuntelin asian, vastasin rauhallisesti, suljin kuulokkeen. Ja sitten pillahdin naurunsekaiseen itkuun.

Ensimmäinen lapsenlapseni oli syntynyt.



SEITSEMÄN

Vanheneminen on omituinen asia. Lapsena haluaa vain kasvaa aikuiseksi. Sen jälkeen tuntee olevansa ikuisesti nuori. Sitten kauhistelee ikääntymistä, mutta ei oikeasti vanhene vielä kuitenkaan. Jossain vaiheessa tuntee itsensä todella vanhaksi, mutta kun sitä kestää tarpeeksi kauan, sen unohtaa. On ihan tavallinen olo taas, ei vanha ollenkaan.

Kunnes sitten alkaa olla jo liian vanha.

Minä en nähnyt enää ikää itsessäni. Queeniessa näin sen vähän paremmin, sillä katselin häntä mieluummin kuin omaa peilikuvaani. Minä järkytyin, jos joku ei osannutkaan lukea mieltäni vaan jouduin kertomaan ajatukseni ääneen; olin niin tottunut viettämään päiväni kotona, että luulin olevani siellä silloinkin, kun olin muualla.

Aiemmin elämä oli tuntunut hidastuneen, mutta nyt se oli vauhkoontunut ja riensi eteenpäin senkin edestä. Lapsenlapsia syntyi jatkuvasti, ja sitten heillä oli jatkuvasti syntymäpäiviä, ja vaikka minä muistinkin kaikkien nimet ja lempivärit ja lempilelut ja inhokkijäätelömaut, minusta tuntui silti että olin jo pudonnut kärryiltä. Kaikkea tuli jatkuvasti lisää, mutta minussa ei enää muuttunut mikään.

Se juuri oli elämäni viimeinen tärkeä hetki. Se, kun tajusin, että mitään uutta ei enää tulisi, ja niin oli hyvä. Minulla oli vaimo vierelläni, ja muu maailma jatkaisi kulkuaan, kun me istuimme viltin alla ja torkuimme radiokuunnelman aikana. Me olimme antaneet oman osamme, ja nyt saatoimme antaa muille tilaisuuden jatkaa siitä, mihin me olimme jääneet.
« Viimeksi muokattu: 17.02.2017 20:29:10 kirjoittanut nominal »
Never regret something that once made you smile.

Puoliverinen prinsessa

  • Vieras
Heipsan!

Rakastan tätä paritusta ja tätä tekstiä. Tämä kuvasi aikalailla kuvitelmiani heidän elämästään ja jo ensilukemalla rakastuin tähän. Hahmot olivat iiiihania ja tapahtumatkin. Rakastin eniten sitä kohtaa, kun Jacobin ja Queenien avioliitto hyväksyttiin❤ (en jaksanut lainata sitä nyt tähän). En löytänyt kirjoitusvirheitä ja kirjoitustyylisi oli aivan mahtava.

Pahoittelut lyhyestä kommentista ja kiitän ihanasta tekstistä!

-Pp


Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 899
Puoliverinen prinsessa, kiitos paljon! Voi miten ilahduinkaan, että pidit tästä, en nimittäin ollut itse yhtään varma lopputuloksesta! Eikä tarvitse yhtään pahoitella lyhyttä kommenttia, ihan mahtavaa että viitsit jättää sen, kiitos vielä! :)
Never regret something that once made you smile.

sademestari

  • sammakkotietäjä
  • ***
  • Viestejä: 329
  • good soup.
Oi, tämä oli mitä ihanin ♥

Oli mahtavaa, että tämä jatkui suoraan siitä mihin itse leffa jäi. Ihastuin Jacob/Queenieen leffassa ja surkuttelin heidän kohtalooaan sen loppuessa, joten tämän löytyminen oli kyllä todellinen onnenpotku!

Jacob kertojana oli todella toimiva ratkaisu ja mun mielestä just sopivan jacobmainen, vitsikäs ja vakava samaan aikaan. Itse tarina kulki sujuvasti läpi tärkeiden hetkien pysähtyen niistä jokaiseen sopivaksi hetkeksi. Parin suhde kehittyi luonnollisesti ja siellä oli myös niitä mutkia matkassa, enpä tosiaan haluaisi olla kärttyisän Queenien lähettyvillä ._.
Ja iso plussa siitä, että Jacobin leipomo selviytyi alusta loppuun asti ;D

Lainaus
Emme voineet vaihtaa sormuksia ja astella kirkkoon vihittäviksi, mutta saatoimme vannoa taikamaailman häävalat ja asettua seisomaan loihditun tähtisateen alle niin kuin kaikki taikamaailman nuoretparit omissa häissään. Se oli meille paljon suurempi sitoutuminen kuin sormesta helposti livahtava koru.
Tämä oli musta todella ihana kohta. Samoin kuin se kun he vihdoin saivat myös jästihäät, eikä Queenien enää tarvinnut teeskennellä olevansa yksinhuoltaja \o/

Lopetus oli ihanan rauhallinen, mukava vastapaino heidän ei-niin-rauhalliselle elämälle. Kukapa ei haluaisi torkkua puolisonsa kanssa viltin alla vailla huolta tulevasta :D ::)

Kiitos tästä!

bannu: crys

But what if that moment's right now?

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 899
sademestari, suuret kiitokset! Aivan ihanaa kuulla, että pidit tästä! Olipa mukavaa, että olit lainannut juuri tuon kohdan. Mietin nimittäin tosi pitkään, että se oli hölmösti muotoiltu, ja poistinkin sen jo yhdessä vaiheessa, mutten sitten osannut ilmaista asiaa muutenkaan ;D Hahaa, minäkin kiertäisin kärttyisän Queenien kaukaa! Kiitos vielä!
Never regret something that once made you smile.

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 5 999
Salainen ystävä -haaste on tyystin lipunut mielestäni, ja olen pahoillani, että päädyin vasta nyt ikään kuin vahingossa tämän tekstin pariin! Taisin silloin vain silmäillä tätä ja tehdä tutun lupauksen: luen tämän paremmalla ajalla, ja kuinkas kävikään! No, valtavat kiitokset näin neljä kuukautta myöhässä. Pidin tästä hurjasti!! ♥︎

Tämä oli aivan upea! Elämänmakuinen, aito ja liikuttava. Alkoi ihan itkettää kuudennen ja seitsemännen osan aikana. Jacob ja Queenie ovat kumpikin aivan ihastuttavia henkilöhahmoja, ja parituksena vielä parempia! Pidin siitä, että näiden seitsemän osan aikana nähtiin pariskunnan koko elinkaari rakastumisesta yhdessä vanhenemiseen, ja etenkin siitä, ettei se vain ollut söpöä ja herttaista slice of lifeä vaan mukana oli vaikeitakin aikoja ja ihan sai pelätä, että onko edessä ero tai jotakin muuta kauheaa! Jacobin kertojanääni oli mukavan verkkainen ja hän kuulosti aivan itseltään, ettei tehdä asioista suurta numeroa, ja ollaan kärsivällisiä, mutta ei kuitenkaan liiaksi asti! Ja hyvin inhimillistä, mutta samalla riipaisevaakin, miten Jacob sopeutuu rooliinsa salaisena aviomiehenä ja isänä, koska taikamaailma pitää jästejä huonompiarvoisina eikä Jacob tekee melua asiasta, vaikka se häntä selvästi painaa ja raastaa. Siksi uutinen siitä, että enää sellaista ei tarvitse tehdä, oli uskomatonta ja siksi upeaa. Jopa taikamaailma kykenee uudistumaan, hiphei!

Queenie oli tässä myös oma, valloittava ihana itsensä, ja totta kai kahden erilaisen maailman yhteensovittamisessa on omat ongelmansa, varsinkin tuollaisena aikana, kun ollaan muutoinkin vanhoillisia. Tämä lause henki sitä täydellisesti:

Lainaus
”Se on vain väärin”, Queenie sanoi, ”asua yhdessä menemättä naimisiin.”

Ymmärrän Queeniä, ettei hän tahdo tuollaista, mutta kun tilanne on mikä on, pitää hänenkin taipua, mutta kaksikko voi edes harkita elämää yhdessä, ja minusta oli kovin sopivaa, että Tina oli se, joka töni siskoaan tekemään elämänsä tärkeimmän päätöksen. Kuvaa kivasti, mutta hienovaraisesti siskosten läheistä suhdetta. Oli myös ihana, että kaksikko sai mennä naimisiin velhotyyliin ja Jacob tuntui myös arvostavan häävaloja aivan erityisesti:

Lainaus
Se oli meille paljon suurempi sitoutuminen kuin sormesta helposti livahtava koru.

Mikä on minusta jotenkin ihanasti ilmaistu. Jacobille sitoutuminen on nimenomaan henkinen eikä materiaalinen, ja se kuvaa häntä ihmisenä todella hyvin.

Lapset tuovat sekä iloa että surua, ja sait kuvattua koko prosessin juuri oikein, ja kävi oikein sääliksi Jacobia, kun Queenie suuttuu siihen, ettei Jacob rakasta heidän esikoistaan "oikein" eikä ajattele, että kukin rakastaa tavallaan. Ja rakkaus kasvaa lapsen myötä, kun näkee, että tällä on oma mieli ja persoona, ja kenties näkee hänessä tuttuja piirteitä itsestään ja puolisostaan. Onneksi vaikeuksista huolimatta Jacobin ja Queenien liitto pitää, ja elämä jatkuu entisenlaisenaan.

Viimeinen osa oli kyllä kovin itkettävä, mutta ei huonolla tavalla, ei ollenkaan. Kuvasit vanhuutta vain niin koskettavasti, ja viimeinen lause on yksi kauniimmista lopetuksista, mitä olen ikinä lukenut! Siinä on juuri sellaista ihanaa elämänviisautta ja rauhaa. Ollaan tyytyväisiä omaan elämään ja siihen, mitä on saatu aikaan, ja nyt on seuraavien sukupolvien aika pohtia oman elämänsä suuntaa. Aww ♥︎

Rakastuin tähän ficciin aivan täydellisesti. Kiitän! <33

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 899
Sokerisiipi, voi mikä kommentti!! Kräää! Minusta oli kamalan pelottavaa kirjoittaa jollekin ihmiselle, koska mitä jos tyyli olisi ihan väärä ja se ei yhtään tykkäisi ja varsinkin kun tämä tyyli oli erilainen kuin minulla yleensä ja ja ja...! Niin että aivan mielettömän ihanaa, että pidit tästä :) Oli aivan mahtavaa lukea kommenttiasi, kun tunnuit tajunneen kaiken juuri niin kuin olin toivonutkin ihmisten tajuavan. Kiitos miljoonasti!! <3
Never regret something that once made you smile.

rimpsessakerpeera

  • ***
  • Viestejä: 1 240
  • porngoddess since 2005
AAAAAAA mikä ihana paritus<333 Rakastuin näihin elokuvan katsoessani ja olin hirmu surullinen, kun pelkäsin ettei ne saakaan toisiaan. Se loppu oli ihanan toivoa täynnä ja miten mahtavaa, että kirjoitit sille jatkoa<333 Queenie on mun suosikkihahmo muutenkin. Eli kommenttivaihdokkaista tervehdys :'D

Minulle iski epäluulo, että spoilaakohan tämä jotakin, kun en ole perehtynyt näihin kuin sen ensimmäisen leffan verran ja oli niin uskottavasti rakennettu suhteen kaari yksityiskohtineen, että hyvin voisi olla ihan canoniakin. Spoilereita tai omaa kuvitelmaa, joka tapauksessa aivan mahtavan realistista arkiromantiikkaa hyvine ja huonoine hetkineen. Hahmot tuntuvat hyvin omilta itseiltään, olet hienosti saanut vangittua heidät tekstiisi. Voin hyvinkin kuvitella heidän yhteiseloaan.

Kerrontatyyli on hyvin tähän sopiva ja etenee sujuvasti, mutta kuitenkin tarpeeksi kuvaillen noinkin lyhyiksi pätkiksi. Hetket kuitenkin yleensäkin ovat varsin lyhyitä ja olet saanut niitä ihanan monipuolisesti mukaan. Suosikkini on tuo velhovihkiminen ja eritoten se ajatus, ettei sormusta tarvita sitoutumiseen, vaikka se kiva lisä onkin. Ja oi että, miten ilahduin, kun heidän avioliittonsa vihdoin hyväksyttiin virallisestikin! Toinen suosikkini oli aivan lopussa, haaveilen itsekin siitä että saa vanheta oman rakkaan kanssa.

Tästä jäi oikein ihastuttava sellanen hattaramainen höttöolo. Nuo suhteen ongelmat tasapainottivat kivasti, ettei tule olo, että oksentaa amorentiaa nauttineita puhpalluroita kaikesta fluffysta. Suuren suuri kiitos ja olenpa iloinen, että tämä arpoutui minulle<333
"hämmentävä pinkki asia, josta paljastuu
lisää kun tuijottaa"

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 899
Oii miten ihanaa, että pidit tästä, rimpsessakerpeera! Mulla on vieläkin vähän ristiriitaiset fiilikset tämän tekstin suhteen, koska tämä poikkeaa paitsi mun tavanomaisesta kirjoitustyylistä niin myös sellaisesta kirjoitustyylistä, josta pidän :D Siitä huolimatta olen tästä aika ylpeä, joten joka kerta hieman pelottaa, mitä muut tästä pitävät :D Ja älä huoli, kirjoitin tämän ekan leffan jälkeen ennen kuin mitään juonipaljastuksia oli edes olemassa! Onpa ihana kuulla, että suhteen kaari ja hahmot oli rakennettu uskottavasti :) Kiitos paljon kommentistasi!
Never regret something that once made you smile.

Quibbler

  • Luihuinen
  • ***
  • Viestejä: 168
  • Potterhead? Always.
Kaunis tarina! Queenia ja Jacobia shippaan jokusen verran ja no, siksi avasinkin tämän ficin. Tämä ficci oli erittäin kiva ja hienosti kirjoitettu! :)

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 899
Kiitos paljon, Quibbler! Ihanaa, että pidit ja kommentoit! :)
Never regret something that once made you smile.

LillaMyy

  • ekoterroristi
  • ***
  • Viestejä: 3 643
  • "Oot pönttö :D <3" "ja ylpeä siitä! :D"
    • Sulkakynän rapinaa
Minä pyysin suosituksia irkissä, ja tämä lykättiin eteeni, joten terveisiä irkistä. :D

Hmm, minä olen ehkä vähän hassu, kun en ikinä oikein kunnolla syttynyt Jacob/Queenielle elokuvassa, mutta tämä aloitus ainakin on varsin mukaansa tempaavan suloinen! (: Nuusku-haisku-leivokset kuulostavat kyllä oikein lupaavilta, vaikka nimi ei ehkä suomeksi ihan siltä kuulostakaan. :D

Okei, kyllä tämä nyt vaan on oikeasti todella söpöä! :D Hauskaa myös, että tämä on kerrottu Jacobin näkökulmasta, kun sitten tähän tulee juuri tuo "ensimmäinen kerta" -fiilistely mukaan, vaikka oikeasti se ei olekaan ensimmäinen kerta. Olisi myös kovin hauskaa nähdä näistä Queenien näkökulmaa, että miten hän reagoisi näihin juttuihin, kun hän tietää, ettei nämä ole ekoja kertoja.

Aika hieno tämä taikamainen hääjuttu tuolla! Ei ehkä ihan sama asia, kuin virallinen avioliitto, mutta noin triljoona kertaa hienompi "seremonia", koska kukapa ei haluaisi mennä naimisiin tähtisateessa!

No nyt tuli sitten oikein kunnon ensimmäinen kerta, kun pikkuinen napero poksahti mukaan! Aika suloinen tapaus tämä vekara kyllä, vaikka jotenkin ehkä odotinkin tänne jotain vähän dramaattisempaa, en tiedä edes miksi. Olen kuitenkin kovin tyytyväinen tähän!

No awww! Ihanaa, että Jacob sai viimein Queeniensä oikein kunnolla ja lapset isänsä! Jotenkin muuten jännä, että kaikki neljä lasta näyttävät olevan taikovia poikia, voisi ehkä olla mielenkiintoista, jos joukkoon mahtuisi yksi ei-taikova tyttökin esim. (:

Aww! Kukahan pojista sai tässä muksun?

Ihana lopetus! Tykkään tästä ehkä eniten näistä!

Olipas tämä suloinen teksti, vaikka paritus ei edelleenkään ole itselleni se kaikista mieluisin. Tämä oli kuitenkin kokonaisuutena tosi kiva, ja tykkäsin tämän rakenteesta valtavasti! Tällaiset yksittäiset hetket olivat tosi kivoja luettavia, kun ne osuivat omille kohdilleen kokonaisuudessa, mutta kuitenkin jokaisen olisi teoriassa voinut lukea ihan yksittäisenäkin. (: Minä kiitän tästä tekstistä!

"Durin's folk do not flee from a fight."
ava & banneri © Ingrid

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 899
Ommggg joku suositellut tätä! Iii! Olipa hauskaa lukea kommenttia, joka on kirjoitettu ilmeisesti lukemisen seassa. Siitä tulee aina sellanen erilainen fiilis :D Ihanaa että jaksoit lukea, vaikkei paritus miellyttänytkään! Oon aika iloinen, että useampi on eniten pitänyt lopun pätkistä, koska on tällaisissa aina haastavaa pitää loppukin mielenkiintoisena. Kiitos paljon kommentistasi, LillaMyy! :)
Never regret something that once made you smile.

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 712
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
No täältähän löytyi varsinainen helmi, kun olin etsimässä ihan muuta ficciä. Nimi ja paritus kuitenkin kiinnittivät huomioni, niin pakko oli klikata auki ja katsoa.

Minä rakastin tätä paria jo elokuvassa ja olin ensin surullinen, kun he eivät saaneetkaan toisiaan ja sitten olin  onnellinen, kun Queenie ilmestyi Jacobin leipomoon. Tässä tarinassa oli sitä samaa henkeä kuin elokuvassa. Sellaista hiljaista, lämpimän humorististakin arjen romantiikkaa, joka lopulta johtaa elämänmittaiseen tarinaan.

Jacob on jotenkin ihanan hyväksyvä vaimoaan kohtaan, vaikkei tätä aina ymmärräkään ja joutuu raukkaparka nukkumaan sohvalla. <3  ;D Senkin hän kuitenkin tuntuu hyväksyvän osana elämäänsä, eikä moiti vaimoaan.  Tummempia sävyjä kietoutuu mukaan siinä, kun taikamaailma ei heidän rakkauttaan aluksi hyväksy.

Kiitos tästä ihananihanasta tarinasta! <3

zilah

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 899
Voi kiitos, zilah!! Tässä ficissä mun päätavoite oli juurikin tuo kuvailemasi arjen romantiikan henki, joten ihan mahtavaa, että se on välittynyt. Aivan ihana kommentti, suurkiitokset!
Never regret something that once made you smile.

lotus

  • pufflepuff
  • ***
  • Viestejä: 168
  • stronger than seems
Tästä tekstistä välittyi sopivan keveä ja jacobmainen tunnelma. <3 Ficciin oli ripoteltu myös sopivasti vaikeuksia mukaan, joissain kohdin aivan pelkäsi esimerkiksi Jacobin leipomon ja hänen sekä Queenien suhteen puolesta.
Oli hienoa, että olit kirjoittanut myös Jacobin myöhemmistä elämänvaiheista Queenien kanssa, mutta teksti oli silti nopealukuinen.

Lainaus
Se juuri oli elämäni viimeinen tärkeä hetki. Se, kun tajusin, että mitään uutta ei enää tulisi, ja niin oli hyvä. Minulla oli vaimo vierelläni, ja muu maailma jatkaisi kulkuaan, kun me istuimme viltin alla ja torkuimme radiokuunnelman aikana. Me olimme antaneet oman osamme, ja nyt saatoimme antaa muille tilaisuuden jatkaa siitä, mihin me olimme jääneet.
Tämä oli ehdottomasti yksi lempikohdistani. <3

Mitä tuohon uuteen kirjoitustyyliin tulee, sillä tavalla kirjoitettuja ficcejä lukisi mielellään enemmänkin (ehkä jollain toisella parkkiksella?).
Kiitän!


Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi,
että niiden jälkeen saataisiin
auringonnousu.

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 899
Suurkiitokset ihanasta kommentista, lotus! Hyvä, että tässä oli sopivasti vaikeuksiakin mukana. Täytynee harkita tämän kirjoitustyylin kokeilemista jatkossakin, kieltämättä tällä oli tosi kiva kirjoittaa!
Never regret something that once made you smile.