Kirjoittaja Aihe: Kaikkiansa se katuvi (eli kolme kertaa joulu) / (K11, L/J, S/R, Peter/Marlene)  (Luettu 1975 kertaa)

Keren

  • ***
  • Viestejä: 36
Nimi: Kolme kertaa joulu
Kirjoittaja: Keren
Ikäraja: K11
Paritus: Lily/James, Remus/Sirius, Peter/Marlene
Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat J. K. Rowlingille, minä en saa tästä mainetta enkä mammonaa.
A/N: Näin sadesäällä on ehdottoman fiksua julkaista jouluficci, varsinkin vuonna 2013 kirjoitettu sellainen. Kirjoitin tätä johonkin sananlaskuhaasteeseen aiheenani Väinämöisen kiellot, mutta eihän siitä mitään tullut. Uusi yritys?

Behind joy and laughter there may be a temperament, coarse, hard and callous. But behind sorrow there is always sorrow.
- Oscar Wilde


I - 1979

Remus vittuili työkseen, James oli sanonut, kukaan paitsi ehkä taikahuollon väki ei halunnut katsoa vesisadetta työhuoneessaan jouluaattona. Vaikka joulu oli jästien juhla, taikalainvartijanosaston lattiat olivat pöllönjätöksistä liukkaat. Sirius paheksui syystä tai toisesta sitä, kuinka kasvonsa kätkeneillä oli tapana huutaa keskiyölläkin, Jamesia kiinnosti vain joulurauha.
”Kokeilisit meteomanao peruutosia”, Remus oli ohjeistanut kuivasti. Hän piti työstään kun ei parempaakaan saanut, Sirius syytti häntä kullan kumartelusta (helppohan hänen oli!) vaikkei tietenkään tarkoittanut. ”Joulupäivänä tulee lunta, mutta sitähän sinä et ole näkemässä. Mokoma perhe-eläjä! Pitäisihän sinun tietää joulun keskeinen sanoma, toivo ja epätoivo, musta ja valkoinen.”
”Vittuilua”, James oli puuskahtanut mutta manannut ikkunansa näyttämään auringonpaistetta. Laihakin lohtu oli lohtu, vaikka tietenkin hän päätyi vapaapäivinäänkin möyrimään raunioissa ja kiroamaan kiduttajia, kiikkumaan kivien päälle ja makoilemaan teille.

Jouluisin oli varmaan vitun vaikeaa olla sankari, Remus mietti, mutta ei James valittanut, hän oli aina halunnut olla.

*

Kuolonsyöjät olivat paskiaisia, Sirius alleviivasi aina, ja kirosi seuraavalla sauvanheilautuksellaan kaksi. Jouluaatto oli huono hetki hyökätä mutta joulupäivä oli vasta tulossa ja Luoja yksin tiesi mitä ne silloin ajattelivat keksiä. Kuolonsyöjillä oli tapana riehua milloin maalla ja milloin veneessä. Niillä ei ollut kunnioitusta, ei vähäisintäkään kunnioitusta, mutta toisaalta taisteleminen oli joskus hyväksikin. Se vei ajatukset kielletyistä muualle, ainakin toisinaan.

Ajoittain hän toivoi tappavansa Reguluksen, välillä vain saavansa hänet tolkkuihinsa. Sitä, että oli jo liian myöhäistä, hän ei tiennyt surra.

(Walburga oli kieltänyt laulamasta vesillä tai uimasta vaarallisesti.)

Remus loitsi suojeliuksia, jotka eivät ottaneet hahmoa, Marlene nauroi niille avoimesti. Äkäinen pieni nainen suostui taikomaan vain sanatta, mihin Peter aina hermostui sillä ei niin ketään pelastettaisi. Marliella oli tapana vastata kutitusherjalla, pahoina päivinään kokovartalolukolla, hän syytti että tosiasiassa mies oli huolissaan vain ylpeydestään.
 
”Et viitsi edes yrittää, Kuutamo”, Sirius provosoi hopeaisen koiran laukatessa hänen rinnallaan. ”On pienempi paha loihtia susi kuin saada itsensä hengiltä!”
”Ei hengiltä, Sirius, ei koskaan hengiltä”, Remus vastusti, mutta loihti silti ilmoille jotain aineellisempaa. Oli kuolemaakin pahempia asioita ja hän tiesi niistä jo aivan tarpeeksi. Luultavasti hän olisi säälinyt manaliuksia jolleivät ne olisi yrittäneet repiä Marlieta kappaleiksi kun tämä pysähtyi kiskomaan Peteriä pystyyn, paskiaiset!

*

James oli kusipää joka leikki sankaria muttei pystynyt pelastamaan Mary MacDonaldia. Hän kieltäytyi itkemästä kuolleita ja välitti enemmän vaimostaan kuin killasta, mies oli vakuuttanut, mutta Remus oli eri mieltä. Lily oli suljettu kotiin, seitsemän lukon ja neljän oven taakse, Jamesin äiti oli lupautunut vanhoilla päivillään leikkimään seuraneitiä kunnes vauva syntyisi. Salaa Remus epäili, että nuorikko kyllästyisi hengiltä ennen anoppia, mutta ei hän sitä Jamesille kertonut.

”Minun pitäisi oikeastaan olla kotona”, James selitteli mutta jäi silti korjaamaan hyökkäyksen jälkiä. Remuksella oli tapana lähteä, hän väitti ettei kestänyt surua. Viistokujan paatsamakoristeet lojuivat maassa tallattuina, mutta joulukuuset saattoi nostaa pystyyn ja valot lumota palamaan uudestaan. Ruumiitkin piti kantaa syrjään, Peter tarttui käsistä ja Sirius jaloista, Marliella oli tapana sulkea silmiä. James tuijotti kasvoja ja kuvitteli niiden paikalle vaimonsa, joskus poikansa.

James oli kusipää siinäkin mielessä, että hän kuvitteli aina olevansa kuolematon.

*

Synkimpinä hetkinään Sirius ajatteli, että Lily oli portto joka vei heiltä heidän Jamesinsa. Häntä ällötti kusipää-James, sankari-James, isä-James, joka oli vielä niin nuori mutta käyttäytyi kuin olisi kolmikymppinen. Heitä odotti joulupöytä ja herkkukori Godrickin notkosta, sillä vaikka Lily sieti vielä Remusta, hän epäili jouluruokien selvitymistä hyökkäyksen keskellä. Sellaisina hetkinä James rakasti vaimoaan, taas.

”Äiti sanoi, että saamme pitää kaiken paitsi viinin”, James riemuitsi.
”Jouluvanukkaan, teenlehdet ja kuivakakun, mikä voitto”, Sirius jupisi, mutta leikkasi silti palan itselleen. Pöydässä seissyt olut oli melko pahaa, kalkkuna liian kuivaa, ja jollakin joulua oli juhlistettava, vaikka taikina olisi tuotu mistä ja sisäelinten syömisestä tuli vain paha olo. ”Ymmärrän, että hän haluaa olla mieliksi Lilylle, mutta entä me muut?”
”Tonttuviini ei koskaan ole ollut suosikkejasi”, James yritti muttei onnistunut. 
”Parempi sinun täällä on kuin Kalmanhanaukiolla”, Peter jatkoi. ”Siellä olisitte sinä, äitisi ja se karmiva kotitonttu!”
”Saatanan Oljo!” James komppasi toiveikkaana, vaikkei Peterin tapaan ollut koskaan tavannut koko otusta.
”Hiljaa Matis. Ja James”, Remus puuskahti. ”Avaa se viini, nyt on joulu ja Lily on muualla. Ei hän sitä paitsi välittäisi.”
”Lily on portto”, Sirius manaili hiljaa, mutta kukaan ei kuullut häntä, koska lasit kilisivät selviytymiselle. Tammen maku ja tanniinisuus eivät pilaisi joulua.


II – 1980

Sirius tiesi Remuksen olevan Juudas, hänelle ei enää kuiskittu kuin joulusalaisuuksia. Hän oli yrittänyt vierittää syytä syyttömälle, kyseenalaistanut Siriuksen toimimisen killassa, huutanut epäluonteenomaisen kovaa. Eikä itse vieläkään yrittänyt taistellessaan, huitoi vain ja väitti, ettei pitänyt käytännön suojataioista. Muistamispäivänä kranssi oli tempaistu miehen käsistä ja ojennettu Peterin laskettavaksi. Marlie oli katsellut uteliaana, Lily hämmästyneenä. Puhetta pitänyt Dumbledore oli ollut epätavallisen vakava.

He olivat olleet lähteä etuajassa, sillä Peterin mukaan Harryn oli kylmä. Marliekin oli palellut kaulahuivitta mutta Remus tahtoi jäädä, ja Lilyn täytyi antaa surra. Sirius ei hyväksynyt itkemistä kuolleiden tähden eikä siksi Jameskaan, Lily itki silti. Hyisille hautakiville aseteltiin unikonkukkia, hautausmaan penkille kiltalaisia. Dumbledore halusi muistaa, mitä he olivat nyt.

Säännöllisen epäsäännöllisissä riveissä Peter istui Pottereiden välissä, pelkäsi muita paikkoja. Marlie hymyili takarivissä niin, että hampaita särki eivätkä muutkaan aitoja olleet, mutta kyse oli muistosta, ei totuudesta.

Sirius muisti vain sen, että hänen kädestään piteli kiinni Juudas, eikä hän voinut päästää irti. Ei totuus, hän oli ajatellut, hymyillyt vain.

*

Joulu Pottereilla oli helvettiä, vaikka eivät he sitä myöntäneet. Lontoo oli kaukana mutta Marlie silti läsnä, Lily puhui vain Harrylle, James säpsähteli ulkoa kuuluvia ääniä. Sirius huomasi kaipaavansa Kalmanhanaukiolle, Remus Tylypahkaan ja menneeseen. Peter halusi kuolla.

Ruoka oli kylmää. Lily kielsi paukkukaramellien vetämisen vaikkei kukaan ollut sellaista edes suunnittellut, niin pienessä asunnossa kuin missä he olivat oli ihme, jos Harry ei herännyt ja kaikkihan he tiesivät, mitä siitä seurasi. Kyllästynyt James usutti Siriuksen ponnettomaan ilkityöhön ja saattoi olohuoneeseen lumimyrskyn.

Harry heräsi, Lily itki. Marlene oli halunnut valkoisen joulun.

Remus hämmensi teetä ääneti kun ei muutakaan voinut, kutsui Siriusta mutta lähti aikaisin yksin. Peter toivoi kuolevansa vielä muutaman kerran lisää. Helvetin helvetin helvetti.


III – 1981

Peter oli petturi, mutta sen tiesivät vain ne, joista ei ollut rotalle vaaraa. Oli mukavaa olla pelkäämättä henkensä puolesta, hymyillä silloin kun todella hymyilytti. Joulu rottana ei ollut sen surkeampi kuin muutama aikaisempi.

Kun nykyhetki ei tyydyttänyt, Peter hyväili itseään muistoillaan. Hänen oli silti parempi kuin Remuksen, joka tukehtui suruun vanhempiensa kellarissa, tai Siriuksen, joka huusi seinille koska ei tajunnut lopettaa ajoissa.

(vitun paskiainen kusipää saatanan Juudas helvetti)

Peter oli petturi, mutta hän oli ainoa joka saattoi todella katsoa selvinneensä sodasta.
we are clouds we are whispers

Naela

  • Jahkailija
  • ***
  • Viestejä: 121
Angstia, nam. Kelmiangstia - tuplanam.

En minä vain tiedä, mikä tässä tummassa ja tunteellisessa tyylilajissa minua niin vetää puoleensa, mutta tämä oli oikein ihana iltapala minun nälkääni.
Jottei kommentti nyt jäisi ihan täysin sisällöttömäksi, muutama lemppariquote vielä:

Lainaus
Peter tarttui käsistä ja Sirius jaloista, Marliella oli tapana sulkea silmiä.
*
Lainaus
Lontoo oli kaukana mutta Marlie silti läsnä, Lily puhui vain Harrylle, James säpsähteli ulkoa kuuluvia ääniä. Sirius huomasi kaipaavansa Kalmanhanaukiolle, Remus Tylypahkaan ja menneeseen. Peter halusi kuolla.
Mä jotenkin tykkään, kun kaikista kerrotaan juuri tällä tavalla yksilöllisesti, eritellysti.

Lainaus
Peter oli petturi, mutta hän oli ainoa joka saattoi todella katsoa selvinneensä sodasta.
Voi, Peter, hänestä minä pidän. Tarvitaanko sitä tämän virkkeen lisäksi muuta osoittamaan?

Lisää angstisia välipaloja odotellen,

~ Yö

Keren

  • ***
  • Viestejä: 36
Kiitos Naela! Monen vuoden hiljaiselon jälkeen palasin tänne ja kommenttisi ilahdutti tosi paljon.
we are clouds we are whispers