Kirjoittaja Aihe: Tammi l S l angst, death l ficlet  (Luettu 1244 kertaa)

Secu

  • Kaskukuiskaaja
  • ***
  • Viestejä: 514
  • ava © Johanna Tarkela
Tammi l S l angst, death l ficlet
« : 26.11.2016 01:19:44 »
Nimi: Tammi
Kirjoittaja: Secu
Fandom: originaali
Hahmot: Enif, Nathaniel, Sephtis
Genre: angst, death
Ikäraja: S
A/N: Tätä lukiessa kannattaa kuunnella Poets of the Fallin "Sleep", josta sain inspiraationi tähän ficciin. Nimi Sephtis tarkoittaa kuolemaa.


                                                 

Surumielistä, luopuvaa havinaa.

Sellaisena hänen pikkuveljensä Nathaniel oli pitänyt lehtien laulua, kun syksy laskeutui heidän kylänsä ylle hiljalleen ja kokonaan kuin harso. Jäähyväislaulua, joka kumpusi puiden mahlasydämistä ja rihmaisesta sielusta. Lehdet liukuivat vähän kerrallaan tulenpunaisen, viinin, auringonlaskun ja –nousun, iltataivaan, yön ja huulten suudelman jättämän jäljen väreihin. Talvi suuteli niitä, oli Nathaniel kertonut, värjäsi kauniiksi peittämään sisäisen haikeuden, kaipuun, viimeiset raskaat ja pitkät hengähdykset, jotka liikahduttivat väsyneitä oksia tuulessa vielä kerran, toisen unimaisen usvaisesti. Sisin kuihtui kenenkään huomaamatta, vaipui talven tainnuttamana uneen, sulkeutui kivuttomaan ajattomuuteen, nyt lehdettömänä.

Nuori mies nielaisi hankalasti istuessaan huoneensa avonaisen ikkunan ääressä katsellen pihamaalla edessä kohoavaa jylhää tammea, joka oli juuri niin lumoava kuin Nathaniel oli kuvaillut.
Oliko Nathanielin hyvä siellä, nuorukainen kysyi mielessään silmänsä suljettuaan. Tammi jäi luomien alle sumeampana, vaaleni vesivärien haaleaksi tanssiksi.

Pikkuveli oli sanonut kuulevansa puiden laulun, sanoissa olivat kuultaneet kyyneleet ja kielellä maistuneet värittömät helmet. Hän ei ollut ymmärtänyt, luullut sitä vilkkaaksi mielikuvitukseksi, sillä Nathaniel oli ollut erityinen, kaikkien muiden mielestä erikoinen. Oliko niillä eroa, jos ne lausui kiintymyksestä? Hän ei ollut sen jälkeen kiintynyt kehenkään tai mihinkään.

Nuorukainen avasi silmänsä ja hengähti, sitaisi kämmensyrjällä poskeaan, joka oli kerännyt ohuen kosteuden kerroksen. Jos jokaisen sellaisen jo kuivuneilta huulilta karanneen huokauksen olisi liittänyt yhteen, niistä olisi saanut toisen tammen nykyisen vierelle. Kohtalotoveriksi – vai oliko pihamaalla jo sellainen, näkymättömissä?

”Enif?”

Palvelijan ääni sai hänet nousemaan kankeasti, sulkemaan ikkunan. Tammen ja hänen väliinsä jäi harmaanruskeita läiskiä, muodottomia likatahroja. Katse kiersi huoneessa. Siellä oli kerran, ei kovinkaan montaa vuotta sitten, ollut kaksi vuodetta, ottaneet tukea seinistä, pitäneet niille seuraa ja kantaneet nukkujiaan uskollisesti, yöstä yöhön ja yöttömyyteenkin. Nyt sänkyjä oli yksi. Silmät osuivat mahonkisen matalan hyllyn päällä olevaan puiseen hyrrään. Nathanielista sen pyöriminen muistutti aaltojen edestakaista keinumista. Ei vaahtopäitä, vaan meren lieskoja. Tuli kuohui. Enif otti hyrrän käteensä, puristi sitä nyrkissään niin, että sen kovat ääriviivat jättivät jäljen ihoon. Kunpa ne pysyisivät, muistuttaisivat häntä siitä, että hänen pitäisi olla kesän vihreyttä kerryttävä lehti, vasta kasvamassa kokonaiseksi.

Ja silti, Enif mietti suljettuaan oven ja kävellessään narahtelevat rappuset alakertaan, hänen sisimmässään ei ollut lämmin. Hän muisti jokaisen askelman erisävyisen äännähdyksen. Miltä kuulostaisivat ne raput, joita hän tästä lähin nousisi ja laskeutuisi, olisivatko ne muistamisen arvoiset?

”Tässä on herra Sephtis...”, sanoi hänelle palvelijan ääni, jonka loppusoinnut ohittivat korvat. Hän ojensi epävarmana kätensä. Hetkeksi pienet sormet tarttuivat hänen omiinsa, heikentyvien muistojen hailakalla voimalla vahvan käden kohteliaan ja jämäkän, veren liikahtamaan sykähdyttävän todellisen puristuksen sijaan.

Oliko hänkin muuttumassa tammeksi?
« Viimeksi muokattu: 12.02.2017 19:58:06 kirjoittanut Secu »
The world is but a canvas to the imagination

They call us dreamers but we are the ones who don't sleep