Kotiäidin päiväkirjat osa X: Arkikiukkucoktail
Kun aamulla herää siihen, että lakanan sisällä oleva peitto on jälleen valunut kohti poistumisaukkoa, ei voi muuta kuin huokaisten todeta lakanan ja peiton olevan varsin pätevä yhdistelmä kuvaamaan miestäni ja lapsiamme – mies pakenee kohti poistumistietä aina, kun huomio herpaantuu, ja palaa paikalleen aina silloin, kun sen paikalleen nykii, kuten peittokin. Ilmiöinä molemmat ovat äärimmäisen ärsyttäviä, vaikkakin lakanan kohdalla ärsytys onkin huomattavan paljon tilapäisempää ja monokromaattisempaa kuin mieheni kohdalla. Mieheni suhteen ärsytysmittarini kiukusta huutavan lapsen kasvojen punaiselle ovatkin viime aikoina vääntäneet kolme asiaa: tasa-arvo, tasapuolisuus ja tasapainoisuus tai pikemminkin niiden negaatiot – tasa-arvottomuus, tasapuolettomuus ja tasapainottomuus.
Vaikka en voi itseäni tai miestäni perinteisten sukupuoliroolien kannattajiksi väittääkään, olen silti sitä mieltä, että kyllä pitää suhteessa huolehtia kaikesta niin, että tasa- saa merkityksensä pitää, liitettiin se sitten mihin sanaan vain. Tällä hetkellä ei tasan käy ainakaan ärsytyksen määrä, sillä minua pakkaa ärsyttämään jo pelkkä ajatus ärsyyntymisestä ja siitä, kuinka vähästä sitä ärsyyntymään voi itsensä saadakaan. Mieheni ärsytysmittarin ei taas millään arkikiukkucocktaililla tunnu värähtävän suuntaan eikä toiseen.
Minulla taas ärsytys mittarin väräyttämiseksi riittää jo yksi poikittainen sana ja märkä sormi. Arkikiukkucockailin peruselementtinä onkin jo pidempään ollut olalla istuva oikeudenmukaisuus, joka huutaa kannustesanoja epäoikeudenmukaisuudelle väsymyksen kysyessä minkä ihmeen takia se olen aina minä. Minä, joka venyy ja paukkuu. Minä, joka kantaa vastuun ja lapset. Minä, joka kokkaa, siivoaa, pyykkää, pesee, luuttuaa, tiskaa, imuroi, sisustaa, ruuvaa, vasaroi ja tarpeen tullen vaikka hitsaa, jos se kotitöitä edistää miehen ollessa lentopallossa, tallissa, wc:ssä, illallispöydässä, tietokoneella, puhelimella, kaverilla, varastolla, kaupalla, pyörällä, lukemassa tai missä tahansa muualla kuin lasten kanssa leikkimässä, pihalla, kylvyssä, puistossa, metsässä, keinussa, pelaamassa, harrastamassa tai edes jotakin touhuamassa.
Miksi se olen minä, jonka vapaa-aika koostuu kuun kolmesta viimeisestä tunnista, joka jokainen hetki huolehtii, onko lapsilla kaikki hyvin. Minkä ihmeen takia sitä silloinkin, kun vapaa-ajalla pääsee arjesta pois miettii, huolehtiikohan se mies kuitenkaan asioita niin kuin sovittiin, vai pitääköhän sitä itse paikkailla ja suoristaa vähän sitä ja tätä, kun kotiin pääsee, kun eihän se mies kuitenkaan hoksaa tai osaa. Eilenkin oli väärät vaatteet lapsille pukenut, vaikka nimenomaan sanoin sääsammakkojen ja pottuvarpaani sadetta luvanneen.
Tai no, kyllä hän osaa, jos viitsii. Ainakin hienosti osaa unohtaa käskyt ja lukea vuoden Tex Willerit puolessa vuodessa, ja osaa myös sitä omaa-aikaa ottaa tasan silloin, kun sattuu siltä tuntumaan. Osaa myös tosi hienosti pitää kiinni heikkona hetkenä luvatusta joka tiistaisesta reikäjuustovuorostaan päästäkseen tutkimaan peltiromun pohjapeltien ruostekuviointeja saamatta autoa siitä tänä vuonna kasaan lupauksistaan huolimatta, sillä autoa siitä on jäljellä vain renkaat ja ratti, jotka nekin voisi kiinnittää lapsen pöytään leikkialustaksi. Parempi ehkä olla kiinnittämättä, ettei tule lapsesta samanlaista autohullua kuin isästään ja isän suvusta. Kasvaisi kunnollinen nuori, joka ymmärtää, että auto on hyvä renki, mutta huono isäntä kuten tulikin.
Käsittämättömän ärsyttävää se kuitenkin on, nähdä, kuinka toinen voi, hennoo, osaa ja pystyy tekemään niin – olemaan niin välinpitämättömän luottavainen, että voi jättää lapset minun hoiviini ja lähteä, ottaa sen oman ajan ja tilan edes kysymättä tarvitsisinko, haluaisinko, apua. En muista kuulleeni sitä kysymystä aikoihin, enkä edes mitään mikä muistuttaisi sitä, kuten: Kun sinä kerran… niin mitä minä tekisin? Tai jos minä vahdin lapsia, niin mene sinä vaikka päiväunille tai lenkille.
Kyllä ei kuulu eikä näy noita lauseita edes päiväunissa tai haaveissa. Kovin ovat sarkastisia, kun niitä itselleen arkikiukkucocktailnäytöksessä esittää pyyhkiessään raivonpuna poskilla niitä leivänmuruja pöydältä, jossa mies jo toista tuntia syö illallistaan. Tutumpia ovat lauseet jotka suustani kuuluvat näin: jos nyt katsoisit lapsia hetken, niin käyn nopeasti pissalla.
Ja niin saadaan taas peitto hetkeksi nyityksi paikalleen ja mies toimimaan. Laskeutuu kolmeksi sekunniksi Tex Willer silmiltä ja katse käväisee lapsissa todeten, että kunnolla ovat ja nousee lehti takaisin.
Ei taida mies ymmärtää pitävänsä Tex Willerin sijaan käsissään korvatulppia ja silmälappuja, sillä sen verran omaan maailmaan putoaa mies ne sivut edessään, ettei kuule eikä näe ennen kuin lehden poistaa. Että se siitä lapsien vahtimisesta sitten. Mutta ihmisen on tehtävä mitä ihmisen on tehtävä, ja pissalla käytävä, vahti mies lapsia tai ei.
Tasan eivät siis käy onnenlahjat eivätkä työt. Myöntää täytyy kyllä, että on kiukkucoctailissa myös itse ripottelemiani mausteita matkassa. Täytyisi opetella sanomaan, puhumaan ja tekemään. Ehkä ei autoaivomies ymmärrä, että lopulta minä ja lapset olemme ne, jotka peltiä enemmän huolenpitoa ja hoitoa kaipaamme. Pitäisi oppia sanomaan, että ei ole reilua tämän talouden arkikiukkococktailijen juonti tällä hetkellä. Ja vaikka ei rooleja nyt ylösalaisin olekaan tarpeen kääntää pitäisi kai ääneen myöntää, että kyllä olisi mukava nähdä moppi ja lapsi miehen käsissä joskus käskemättäkin.
Ja niin… kyllä olisi kiva se oma talo ja pihakin. Peitto, joka pysyy lakanan sisällä kohdillaan.