Nimi: Näkemiin
Kirjoittaja: Saappaaton
Beta: FractaAnima
Ikäraja: S
Genre: Draama, slice-of-life, angst
Paritus: -
Vastuuvapaus: Disneyn jutut kuuluu Disneylle, muuten on omaa käsialaani. Rahaa en tästä saa.
A/N: En oikein tiedä mitä tästä sanoisin. Monesta syystä on ollut paha olla viime aikoina ja koska ahdistuneena kirjoitan ahdistavia/surullisia tekstejä, tästä tuli nyt tällainen. Henkisen jumin ja kirjoitusjumin poistoa. Kiitokset Blujille, joka antoi inspaavan rokote-haasteen, sille, jonka lyriikat sain LW14:stä ja Fractalle, joka ruoti tämän julkaisukuntoon ja auttoi otsikossa. Erityismaininta myös Lillalle, joka kesti tämän tekstin luomisprosessin alkuvaiheet. <3
Osallistuu siis Lyrics Wheel 14, Immuniteettia etsimässä -haasteeseen, Aistihaasteeseen (näkö), Teelusikan tunneskaalaan (suru), Kirjoitusterttuun (Musiikki-inspiraatioterttu) ja Ficlet300. (Jestas, mikä litannia.)
Näkemiin
Olohuone on siisti. Ei sisustuslehtien kliininen ja valkoinen siisti, vaan elämää nähnyt ja silti järjestyksessä. Järjestelmällisyys jatkuu nurkan takana pilkistävään keittiöön, josta kantautuu rauhallisen tekemisen kolahtelua. Katseeni kiertää olohuoneen seinustoilla pysähtyen hetkeksi kirjahyllyyn ja sen jälkeen takan reunalle. Esillä on paljon valokuvia ja yhteen olohuoneen nurkkaan on tehty tilaa pienelle leikkinurkalle.
Palaan mielessäni hetken matkaa ajassa taaksepäin ja koetan miettiä, olinko nähnyt tuulikaapissa pieniä kenkiä tai sadetakkia.
Katson tarkemmin esillä olevia valokuvia, kehtaamatta kuitenkaan nousta sohvalta, johon olen jo ehtinyt istahtaa. Sama lettipäinen sankaritar tuntuu esiintyvän lähes jokaisessa kuvassa taaperosta kouluikäiseen asti. Vasta nyt huomaan takanreunalla yksinkertaisissa kehyksissä olevan koulukuvan kummallakin puolella olevan kynttilänjalan. Viimein uteliaisuuteni ottaa minusta vallan ja nousen katsomaan kuvaa tarkemmin.
En ikinä osaa arvioida etenkään lasten ikää oikein, mutta kuvan tyttö näyttää silmiini korkeintaan yhdeksänvuotiaalta. Hipaisen puisen kehyksen reunaa ja huomaan, miten kehyksissä tai sen vierillä olevissa kynttilöissä ei näy pölynhiukkastakaan.
Yksinäinen hiljaisuuteni katkeaa, kun keittiössä puuhannut Dave kävelee olohuoneen puolelle pieni tarjotin käsissään. Hänen hymynsä on pinnallisempi kuin silloin, kun hän päästi minut sisään, ja jälkeenpäin ymmärrän, että minun pitäisi ottaa se vihjeenä. En kuitenkaan ota, vaan kysyn:
”Onko hän tyttäresi?”
Mies laskee tarjottimen sohvapöydälle niin, että toinen vielä tyhjänä olevista kupeista pääsee kaatumaan ja hetken pelkään sen särkyvän. Tärisevin käsin Dave nostaa kupin pystyyn ja suo minulle pahoitellen kevyen hymyn, joka ei ulotu silmiin asti.
”Kyllä”, hän vastaa kysymykseeni. Miehen äänessä on karheutta, joka viimeistään saa minut ymmärtämään, että olen esittänyt kysymyksen, joka olisi pitänyt jättää esittämättä. Hän viittaa minut istumaan ja tottelen jatkamatta aiheesta, vaikka vahva reaktio on herättänyt uteliaisuuteni.
Dave kaataa kummankin kuppiin teetä. Hän ei sano sanaakaan, joten kumarrun poimimaan sohvan vierestä lattialla olevasta laukusta lehtiön ja kynän. Kun suoristaudun, katseeni kiinnittyy kirjahyllyllä olevaan valokuvaan. Huomasin sen jo aiemmin, mutta nyt, kun kuvan sankaritar oli selkeästi kielletty puheenaihe, katson sitä tarkemmin.
Tyttö hymyilee leveästi kameralle päällään vaaleanpunainen prinsessamekko ja selkeästi Disney-linna taustalla häämöttäen. Prinsessa Ruusunen, tajuan yhtäkkiä katsellessani kuvaa. Vilkaisen Davea vain huomatakseni, että tämän katse on seurannut omaani kirjahyllyllä komeilevaan kehykseen ja hetken verran miehen katseessa on enemmän tunnetta kuin voisin ikinä sanoillani maalata.
Siinä hetkessä tajuan, etten katso miestä, joka ei saa nähdä lastaan tarpeeksi usein. Minä katson miestä, joka ei saa nähdä lastaan enää ikinä.
Enkä kysy enää ainoatakaan kysymystä hänen tyttärestään.
Kun lähes tuntia myöhemmin suljen ulko-oven perässäni, tunnen oloni kovin ristiriitaiseksi. Haluan kuollakseni tietää, mitä on tapahtunut, vaikka tiedän, että se kivi minun tulisi jättää kääntämättä. Kuulen hiljaisen napsahduksen, kun Dave kääntää valokatkaisijaa eteisessä ja sivusilmällä huomaan miten tuulikaapin valo sammuu. Kietoudun tiukemmin avonaisena lepattavaan takkiini ja suuntaan hämärän pihan poikki kohti autoani.
*
Ulkona tuulee, kun kävelen hautausmaan poikki lukien hautakivien nimiä. Keltainen takkini tuntuu kirkuvan huomiota hiljaisuuden keskellä ja kaulahuivistani huolimatta palelen. Viimein katseeni löytää etsimänsä ja pysähdyn. Hautakiveen on kaiverrettu rukoileva enkeli, ja hetken olen varma näkeväni sen poskella kyyneleen.
Rakastettu tyttäremme
Emily
Älä sano hyvästi,
vaan näkemiin,
sillä kohtaamme vielä.
Take That - Don't Say Goodbye
Don't stay where you are not loved
Those people obscure the view
But if I have done my job
They won't wanna mess with you
Finding some romances
A place where you exist
Live with your mother's smile
But see you through daddy's eyes
You might lose your dignity
But it's not what it used to be
And don't say goodbye to the world
Until you've loved somebody
Don't say goodbye to the world
Until you've lived like kings and queens
I'll be the first, the last thing that you see
But don't say goodbye to me
Just listen to your heart
Not the voices in your head
Forget how it'd made you feel
But don't forget what was said
Tears are words that we can touch
When words only say so much
Look out? what you've got
Then you'll always have enough
You might lose your dignity
But look what it's done for me
And don't say goodbye to the world
Until you've loved somebody
Don't say goodbye to the world
Until you've lived like kings and queens
I'll be the first, the last thing that you see
But don't say goodbye to me
And don't say goodbye to the world
Until you've loved somebody
Don't say goodbye to the world
Until you've lived like kings and queens
I'll be the first, the last thing that you see
But don't say goodbye to me
