Kirjoittaja Aihe: Alice Isn't Dead: Cassandra, S  (Luettu 1630 kertaa)

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 341
Alice Isn't Dead: Cassandra, S
« : 09.10.2016 15:53:19 »
Fandom: Alice Isn't Dead -podcast
Paritus: Kertoja/Alice
Ikäraja: S
Genre: Atmosfäärinen semikauhu & kreikkalaisiin tragedioihin verrannollistuva ihmissuhdeangsti. One-shot.
Disclaimer: En omista mitään, vaan oikeudet kuuluvat sarjan luojille Joseph Finkille & kumppaneille.
Varoitukset: Kevyitä viittauksia sarjalle tyypilliseen kauhu-, katoamis- ja kuolemakuvastoon.

Summary: Rutiinikuljetus saa oudon käänteen ja herättää kysymyksiä menneisyydestä; kuka näkee ja kenet?

A/N: Siltä (todennäköiseltä) varalta ettei fandom ole kovin monelle ihmiselle tuttu: Alice Isn't Dead on Welcome to Night Vale -tekijöiden pienimuotoisempi ja kauhupainotteisempi kuunnelma, jossa naispuolinen kertoja (äänenä ihana Jasika Nicole) ajaa rekalla ympäri Yhdysvaltojen aavemaisia valteteitä etsien kadonnutta vaimoaan Alicea ja pitäen radiomonologia kohtaamistaan oudoista ilmiöistä. Sarjaa on ilmestynyt tähän mennessä kymmenen osaa, mutta tämä ficci on kirjoitettu about vitososan tienoilla eikä spoilaa mitään senjälkeisiä tapahtumia. Ficissä esiintyvä Cassandra maamerkkeineen on oikea kaupunki, mutta saanut tässä ylleen fiktiivisen kauhukuorrutuksen.



Cassandra



Muistan lukeneeni jostakin, että Yhdysvalloissa on jokainen hetki kateissa lähemmäs satatuhatta ihmistä. Tämä oli niihin aikoihin kun olin alkanut käydä niissä tukiryhmissä joista kerroin aiemmin, vähän sen jälkeen kun olin joutunut hyväksymään sen tosiasian, että sinä et ollut tulossa takaisin. Olisin voinut istua loputtomiin sillä olohuoneen sohvalla jonka me ostimme yhdessä kirpputorilta, odottaen sitä hetkeä kun kuulisin avaimesi kääntyvän lukossa, ilman että niin tulisi koskaan käymään. Joten lopulta päätin, että oli aika nousta ylös ja jatkaa elämääni – elämääni ilman sinua, Alice.

Mutta se ei estänyt minua miettimästä:

Mitä kaikille niille kadonneille ihmisille tapahtui? Minne he kaikki oikein menivät?

En kyennyt ratkaisemaan sitä.

Kunnes...

Kunnes minä näin sinut uutisissa. Ja silloin minä ymmärsin: eivät ne ihmiset todellisuudessa olleet menneet minnekään. He olivat yhä täällä, kasvoina väkijoukossa, aivan kuten sinä.

He eivät vain halunneet tulla löydetyiksi.


*


Uusi päivä, uusi lasti. Et ikinä arvaa mitä ne ovat pistäneet minut kuljettamaan tällä kertaa. Annan pienen vinkin: se ei ole paperia, eikä sen puoleen deodoranttia koossa jota kukaan ei oikeasti tarvitse.

Kiikareita, Alice. Laatikoittain ja laatikoittain kiikareita. Minun on tarkoitus viedä ne yhteen mitättömän pieneen paikkaan koillisessa, paikkaan nimeltä Cassandra. Sitä en todellakaan tiedä, miksi ihmiset siellä tarvitsevat näin paljon kiikareita. Onko tämä Cassandra joku kyylääjien ja stalkkereiden virallinen kohtaamispaikka, josta en vain ole koskaan kuullut?

Oli miten oli, tässä sitä ollaan – ajelemassa Pennsylvanian läpi. Vain minä ja takakontillinen kiikareita. Voisi olla pahemminkin, vaikka tätä nykyä sen sanominen kuulostaakin siltä kuin kerjäisin ongelmia.


*


Osaatko arvata, Alice, mikä on kaikista vaikein asia jonkun etsimisessä? Se on epävarmuus siitä, haluaako se joku ylipäätään tulla löydetyksi. Tiedän että se kuulostaa inhottavalta, mutta välillä minusta ihan totta tuntuisi helpommalta hyväksyä että sinä olet kuollut ja kuopattuna jossakin ojassa, kuin että sinä katosit tarkoituksella. Miksi sinä et sanonut mitään ennen kuin lähdit? Olitko sinä huolissasi minusta, peläten mitä joku voisi minulle tehdä mikäli sinä yrittäisit varoittaa minua?

…vai ajattelitko sinä minua lainkaan?

Ajatteletko sinä minua nyt?

Minä ajattelen sinua, Alice. Jos totta puhutaan, näinä päivinä sinun ajattelemisesi on ainut asia mitä minä tapaan enää tehdä.



*


Täällä sitä nyt ollaan: Cassandrassa, väkiluku hurjat sataneljäkymmentä ja laskee oletettavasti parhaillaan.

Tämä paikka on karmiva, Alice. Enkä tarkoita karmivalla kauheaa tai pelottavaa tai mitään sellaista, vaan ainoastaan… inhottavaa. Luotaantyöntävä, se on se sana mitä etsin. Pitkiä tienpätkiä, joilla ei liiku ketään, ja laatikkomaisia taloja joissa on nukkekotimaisen pienet ikkunat, ikään kuin asukkaat täällä pelkäisivät jonkun näkevän sisään. Ehkä minun ei pitäisi olla yllättynyt, mutta olen melko varma että minä olen ainut ei-valkoinen ihminen monen mailin säteellä. Se on sitä Pennsylvaniaa se. Vähän aiemmin ohitin yhden huoltoaseman ja siellä tankkaamassa ollut mies tuijotti minua kuin toivoen, että katse voisi tappaa. Ehkä tässä onkin syy kaikille niille kiikareille: paikalliset tarvitsevat niitä vahdatakseen ulkopuolisia jo hyvän matkan takaa.

Tie edessäni oli tyhjä, joten minä tuijotin luonnollisesti takaisin – en aikonut antaa jonkun rasistisen idiootin voittaa. Radiossa mies oli juuri kertomassa arvoitusta siitä, miksi kana ylitti tien, mutta minä olin niin keskittynyt mulkoilemaan tämän mulkeron maan rakoon, että unohdin kokonaan kiinnittää huomiota loppuratkaisuun. Nyt en todennäköisesti koskaan saa tietää. Mutta sanonpa vain, että jos se kana olisi ollut kotoisin Cassandrasta, ainut syy sille ylittää tie oli jotta se pääsisi pois täältä.

Ehkä minä olen liian ankara; yksi tankkaava urpo ei tarkoita että kaikki tällä asuvat olisivat samanlaisia. Jos jättää huomiotta talot outoine kääpiöikkunoineen, niin kai tämä paikka näyttää ihan mukiinmenevältä. Ja ehkä se olisikin sitä, ellei…

Ellei olisi tätä ääntä. Kuuletko sinäkin sen? Tuo korkea, väreilevä ääni, kuin joku olisi laittanut jousen metallilevylle ja yrittäisi soittaa sitä kuin instrumenttia. Tuo ääni. Mistä ihmeestä se oikein tulee?

Käännyn ihan kohta varastorakennuksen pihaan. Luulen, että tämä on oikea paikka; toimistosta astuu ulos mies ja hän vaikka hän ei viittoile minulle, hän näyttää odottavan minua. Ehkä minä kysyn häneltä äänestä, ja kaikista näistä kiikareista.

Ehkä minä kysyn häneltä –


*


Kun poliisi alkoi tutkia katoamistasi, minä opin että jonkun voi julistaa lain silmissä kuolleeksi vasta kun kyseinen henkilö on ollut kateissa seitsemän vuotta. Seitsemän vuotta on pitkä aika, ja seitsemän vuotta elettynä jatkuvassa epävarmuudessa vielä pidempi. En tiedä onko sattumaa, että ihmiskeholta kestää tasan saman verran uusia kaikki ruumiista löytyvät solut. Ehkä sinua huvittaisi kuulla tämä, mutta jollakin tapaa se tuntui antavan tälle tehtävälleni aikarajan: minulla oli seitsemän vuotta aikaa löytää sinut, ennen kuin sykli olisi kulunut loppuun – ennen kuin kaikki se minussa, joka joskus tunsi sinut, olisi uutta. Se päivä jolloin viimeinen, vanha solu menehtyisi ja korvautuisi uudella, olisi se päivä jolloin menettäisin lopullisesti yhteyteni sinuun.

Ehkä tämä on se, mitä biologisella kellolla todella tarkoitetaan.



*


Mies, joka oli minua vastassa varaston pihassa, oli pikemminkin poika. Hänen haalistuneisiin farkkuihin verhotut jalkansa olivat pitkät ja levenivät hassusti alaspäin, niin että hänen kenkänsä näyttivät kaiken sen jatkona kokoa tai paria liian suurilta muuhun häneen verrattuna. Hän toi mieleen nuoren puun, joka oli päättänyt pelata varman päälle ja kasvattaa ensiksi vankat juuret. Flanellipaidanpieleen kiinnitetty kyltti kertoi minulle, että hänen nimensä oli Chad.

Vaikka Chad oli odottanut minua, nyt kun olin saapunut, hän ei vaikuttanut turhan iloiselta nähdessään minut. Takakontillinen kiikareita tuntui kuitenkin piristävän häntä hieman: hän mittaili laatikoita katseellaan ja päästeli maiskauttelevia ääniä suullaan. Koska hän oli kiikareista innoissaan – tai niin ainakin asian tulkitsin – rohkaistuin kysymään mitä varten ne oikein olivat.

”Junia”, Chad sanoi – noin vain, ikään kuin se olisi selittänyt kaiken. Hän oli jättänyt maiskuttelemisen sikseen ja imeskeli nyt alahuultaan, imeskeli sitä kuin olisi yrittänyt irrottaa lihan luusta ja nielaista sen. Juuri kun olin varma, että siinä oli ollut kaikki mitä tulisin saamaan hänestä irti, Chad lisäsi: ”Ihmiset tulevat tänne katselemaan junia.”

Hän selitti – sellaiseen raivostuttavan alentuvaan tapaan, jolla miehet toisinaan kokevat tarpeelliseksi selittää minkään vähänkään teknisen naisille, ikään kuin meistä kahdesta minä en olisi ollut se joka juuri ajoi paikalle hitto soikoon rekalla – lisää junista. Nähtävästi Cassandran ohi kulkee suuri rautatie, jonka johdosta oli aikanaan rakennettu erityinen näköalapaikka. Näköalapaikka ihmisille, jotka harrastavat bongausta – eivät lintujen, vaan junien. Minusta se kuulosti vähän omituiselta, mutta kuka minä olen tuomitsemaan; minä se tässä olen se mielipuoli joka ajelee ympäriinsä satunnaisesti riivatussa rekassa.

Luonnollisesti seuraava kysymykseni koski sitä, miksi kiikarit oli pitänyt tuoda paikalle autolla, kun ne olisi yhtä hyvin voinut kuljettaa rautateitse. Jostakin syystä tämä tuntui huvittavan Chadia suuresti ja hän malttoi jopa hetkeksi jättää huulenmäysäyksen sikseen päästääkseen lyhyen, ennenaikaisesti tukahtuvan naurahduksen. ”Ei täällä yksikään juna pysähdy”, hän sanoi, ”ne vain menevät tästä ohi. Ja me pysymme täällä ja katsomme niiden menoa.”

Kuten sanottua, Alice: tämä paikka on karmiva. Ei aivan tulessa olevan kaupungin luokkaa – ei ole Charlatonin voittanutta – mutta luotaantyöntävä.

Autoin Chadia purkamaan lastin, työskennellen niin nopeasti kuin pystyin, ja laitoin hänet sitten kuittaamaan rahtikirjan. Heti kun se oli hoidettu, kiipesin takaisin rekkaan ja paukautin oven perässäni kiinni. Oli pieni ihme etten lukinnut sitä samalla.

Käynnistin moottorin ja lähdin liikkeelle. Mutta sitten, juuri ennen kuin käännyin takaisin tielle, tulin vielä vilkaisseeksi sivupeiliin. Näin ettei Chad ollutkaan vielä palannut sisälle; sen sijaan hän oli avannut yhden laatikoista ja ottanut sieltä parin kiikareita – sen nimenomaisen parin kiikareita, joita hän nyt piteli molemmin käsin kasvoillaan ja tähysti niiden läpi minua. Hän katsoi minua ja vannon sinulle Alice, että hetken verran tunsin olevani kuin yksi niistä junista, jotka lukuisten mykkien silmäparien alla kiisivät Cassandran ohi ja sitten pois, samalla kun sen asukkaat olivat tuomittuja jäämään.

Tuo mies säälitti minua, Alice. Mutta samalla hänessä oli myös jotakin pelottavaa, jotakin… luotaantyöntävää.

Olen iloinen, etten kysynyt häneltä sinusta.


*


Journalistipiireissä on sanonta, jota sinäkin tapasit toistuvasti hokea. ”Näinä päivinä toimittajien ei enää odoteta raportoivan menneestä”, sinä selitit, ”vaan ennustavan tulevaa.” Sinun tehtäväsi oli välittää uhkakuvia, ennakoida tulevia trendejä, tietää mitä ruokaa me muut söisimme ja mihin me pukeutuisimme jo ennen kuin me tiesimme sitä itse. Joka kerta kun sinä laskit sormesi näppäimistölle, sinä katsoit kristallipalloon ja löysit sieltä vastauksen.

Teoriat ovat enemmän sinun heiniäsi, mutta tätä nykyä minullakin on yksi. Mitä enemmän sitä mietin, sitä paremmin se käy järkeen. Kaikki ne paperit joihin sinä olit kirjoittanut Bay & Creek -kuljetusyhtiön nimen – sinä tutkit heitä (meitä? olenhan minä nykyään töissä täällä) tulevaa artikkelia varten, etkö? Ja niin tehdessäsi sinä näit jotakin, mitä muut eivät nähneet – jotakin, mitä he eivät saaneet nähdä.

Siksikö sinun oli kadottava? Siksikö sinä yrität nytkin pysyä yhden askeleen heitä edellä?

Haluaisin kuvitella, että siinä versiossa todellisuudesta missä sinä pakenemisen sijaan päätitkin kertoa minulle siitä mitä löysit, minä olisin uskonut sinua. Mutta totuus on, Alice, että niin ei ehkä olisi käynyt. Ennen kuin tämä kaikki alkoi – ennen kuin sinä katosit; ennen kuin minä pysähdyin sillä levähdyspaikalla ja tapasin Takiaismiehen ensimmäisen kerran – minä olin hyvin tavallinen ihminen. Tavallisten ihmisten arkeen eivät kuulu olennot, jotka ahmivat ihmisiä elävältä parkkipaikalla, tai kaupungit, jotka ovat kaikkialla eivätkä samalla missään, kaupungit joiden asukkaat ovat tulessa. Ennen kuin sinä katosit, minä olin hyvin tavallinen ihminen, ja kun sinä katosit, sinä veit sen kaiken tavallisuuden mennessäsi.

En ole katsonut televisiota sen jälkeen kun aloitin tämän työn, mutta silloin kun en vielä ollut tien päällä, pidin uutiskanavaa auki aina kun voin. Kemikaalipalot, junaonnettomuudet, ahdas pelihalli ja käsiase; minun tuskin tarvitsee kertoa tätä sinulle, mutta kun seuraa tarpeeksi monta katastrofia putkeen, niistä alkaa hahmottua selkeä kaava. Uutisankkurit toistavat ennaltamäärättyjä repliikkejään, viranomaiset pudistelevat päätään ja näyttävät katuvan uravalintaansa. Mitä pahempi onnettomuus, sen enemmän paikallekerääntynyttä yleisöä. Tuo yleisö oli se syy miksi liimauduin ruudun eteen kerta toisensa jälkeen. Annoin katseeni kiertää pitkin näiden sivustaseuraajia kalpeita, järkytyksen maalaamia kasvoja, aina siihen asti kunnes löysin sinut.

Sinä: tuijottamassa edessä avautuvaa tragediaa surullisena, mutta vailla aitoa yllätystä. Ikään kuin sinä olisit nähnyt sen jo ennalta, mutta syystä tai toisesta ollut voimaton varoittamaan ketään.

Sinä ja sinun Cassandran silmäsi.



*


Toinen asia, josta unohdin Chadilta kysyä, oli se ääni; tuo outo, metallinen, selittämätön ääni. Mutta lopulta minun ei täytynyt kysyä siitä keneltäkään, sillä selvitin sen aivan itse.

Se ääni lähtee junista, Alice. Tai pitäisi varmaan sanoa, että kiskoista. Varttitunnin välein uusi juna ilmoittaa tulostaan ja silloin koko tienoo alkaa laulaa värisevien kiskojen tuottamaa sinfoniaa. Nyt kun tiedän mistä se on peräsin, se on oikeastaan aika kiehtova ääni. En voi olla ajattelematta niitä ihmisiä, jotka ehkä nytkin seisovat sillä näköalapaikalla kiikarit valmiudessa, kuunnellen ja odottaen, ikään kuin he olisivat yleisönä jossakin sellaisessa konsertissa, jossa he eivät muuten koskaan tule käymään. Ja sitten juna putkahtaa näkyviin mutkan takaa, ja hetken he ovat vapaita.

Olen jo kertonut sinulle kuinka otin tämän työn vastaan siksi, että uskoin sen auttavan minua löytämään sinut. Mutta minulla oli myös toinen, itsekkäämpi syy. Alati liikkeellä oleminen tuo nimittäin helpotusta: se saa minut uskomaan, että teen kaikkeni löytääkseni sinut. En minä tietenkään voi millään tietää vaikka olisinkin parhaillaan ajamassa poispäin sinusta, Alice, mutta minulla ei ole varaa ajatella niin. Haluan uskoa, että jokainen hetki, jokainen maili, tuo minut lähemmäksi sinua. Siksi Charlatoniin päätyminen kerta toisensa jälkeen oli niin ahdistavaa; jos kaikki tiet veivät lopulta sinne, se tarkoitti ettei mikään niistä johtanut sinun luoksesi.

Ehkä seuraavalla kerralla kun vien lastin perille, minä kysyn sen vastaanottajalta sinusta. Nämä huultaan pureskelevat, varastorakennusten hämärästä päivänvaloon könyävät miehet, nämä Chadin hengenheimolaiset – jo nyt he sulautuvat mielessäni yhteen, ikään kuin he todella olisivat yksi ja sama henkilö. Jollakin tapaa he tuovat mieleeni ne videopelit joita minulla oli tapana pelata kun olin lapsi. Pelasitko sinä koskaan videopelejä, Alice? En usko, että pelasit, vaikka en voikaan tietää varmasti. Miksi me emme koskaan puhuneet tällaisista asioista? Miksi minä en tiedä tätä sinusta?

…miksi minä en tiedä sinusta mitään?

Oli miten oli, niissä peleissä piti aina suorittaa joukko tehtäviä, jotta joku hahmo sitten antoi sinulle vihjeen jonka avulla pääsi etenemään seuraavalla tasolle. Nämä kuljetukset, ne ovat kuin nuo tehtävät. Mikäli suoritan niitä tarpeeksi monta, mikäli vien onnistuneesti perille kyllin monta lastia, joku noista tylsäilmeisistä, alahuultaan alituiseen jäytävistä ihmiskoneista herää vielä eloon ja ojentaa minulle kuitatun rahtikirjan mukana vihjeen, jonka avulla olen taas askeleen verran lähempänä sinun löytämistäsi.

Tämä on minun reittini sinun luoksesi: jana näkymättömiä leivänmuruja, siroteltuna valtateiden varjoihin.

Siihen päivään asti minä ajan.


*


Minä uskon sinua nyt, Alice. Se on kaikki, mitä haluan sinun tietävän: jos sinä päätät tulla takaisin ja kertoa mitä sinä näit, minä uskon sinua.

Minä olen nähnyt sen myös.





« Viimeksi muokattu: 09.10.2016 15:55:31 kirjoittanut wishbone »
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 5 744
Vs: Alice Isn't Dead: Cassandra, S
« Vastaus #1 : 08.11.2016 01:00:32 »
En tunne fandomia, mutta olen kuullut tästä, ja muutaman minuutin kuuntelin podcastiakin luettuani tämän ficin, koska tämä teki vaikutuksen ja tykkäsin aivan älyttömästi. Tietämättömyys fandomista ei haitannut lukemista lainkaan vaan tästä saattoi nauttia vain tässä kehyksessä aivan kuin jostakin originaalitarinasta. Olihan siellä muutamia juttuja, jotka eivät avautuneet, mutta ne jäivät väreilemään tuonne takaraivon perukoille, että mistäs tässä on kyse ja ehkäpä pitää itse tutustua podcastiin, jotta saan uteliaisuuteni tyydytettyä :D

Kertojan ääni oli tosi kiva, tai sellainen hmm, miellyttävä ja kiinnostava. Hän kiinnitti huomiota mielenkiintoisiin asioihin ja hänen ajatuksenjuoksunsa vain jotenkin vei mukanaan. Minä-sinä -kerronta osaa joskus olla raskasta ja rasittavaakin luettavaa, mutta tässä sitä oli juuri sopivasti, koska kertoja puhuttelee välillä Alicea, mutta ei koko aikaa vaan myös selostaa näkemiään asioita ja niiden herättämiä ajatuksia. Puheen kohteena on koko ajan Alice/sinä, mutta sitä ei korostettu liikaa, mikä oli tosi jees. Teki tämän sellaiseksi helposti lähestyttäväksi.

Rakenne oli myös sellainen, joka vei huomion ja piti minut tiiviisti mukana koko ficin ajan. Ei kerrottu heti kaikkea, mennyt ja nykyisyys olivat sopuisasti läsnä ja tiedonmurusia ripoteltiin, kaikki johti jonnekin. Koko ajan oli saatava tietää lisää, vielä vähän enemmän, että mitä varten ne kiikarit on, mikä on se merkillinen ääni, mikä kuuluu, mikä Cassandrassa on vikana, mitä siellä oikein tapahtuu ja minne kertoja seuraavaksi suuntaa. Tämä ficci oli hyvin vangitseva sillä tavalla, kiinnosti, mitä hahmo sanoo, huomaa ja muistelee seuraavaksi.

Ja tunnelma! Oi, tässä oli aivan ihana pahaenteinen ja karmiva fiilis läpi ficin. Hienovaraista ja hiipivää. Ei mitään mässäilyä vaan nimenomaan se ympärillä leijuva pahaenteisyyden tuntu, että mitä täällä on oikein meneillään. Näin Cassandran elävästi mielessäni ja kertojan tuntema epämukavuus välittyi aidosti myös lukijalle. Chadin alahuulen mässäily oli loistava huomion kiinnittävä piirre ja ne kiikarit ja junat. Omituista ja karmivaa, vaikkei sinällään mitään uhkaavaa tapahtunut. Hienosti viritelty!

Mytologianörttinä arvostan sitä, miten Cassandra ei ole tässä vain paikka, jonne mennään vaan sillä on myös symbolinen ja vertauskuvallinen merkitys Alicen etsinnässä ja sitä, mitä tapahtui ennen. Alicen toimittajan työhön ennustaa tulevia tapahtumia ja kirjoittaa niistä, mutta aivan kuten Cassandraa, häntä ei ole uskottu ja sen vuoksi on pitänyt kadota. Nuo kiikaritkin voi liittää siihen, kun niiden mekaaninen tarkoitus on nähdä kauemmas kuin tavallisin silmin voi nähdä. Näkemisen tematiikasta saisi varmaan hiton hyvän analyysin tästä ficistä, mutta sanon nyt vain sen verran, että I see what you did there ja nautin kovasti mytologiaviittauksista!

Kiitos huisisti tästä upeasta ficistä. Palaan varmasti vielä tämän pariin nautiskelemaan, tykkäilin kovin :>

Winga

  • Gremlin
  • ***
  • Viestejä: 2 415
Vs: Alice Isn't Dead: Cassandra, S
« Vastaus #2 : 08.11.2016 08:28:41 »
Tää olikin sitten ensimmäinen Alice Isn't Dead -fikki jonka luin (kai?) koska kai nyt piti avata kun finistä löytyi :D

Tykkäsin hirmuisesti tän tunnelmasta, kivasti oli samanlainen meininki kuin ihan podcastissa ja Jasikan ääni silleen löysi mun pään muttei kuitenkaan oikeasti puhunut. Niinku tiiätkö, oli läsnä, että vois olla ihan hyvin jaksoa ja ihan hyvin se vois puhua näin.

Cassandra vaikuttaa näin mielenkiintoiselta paikalta, ja kiikareiden läpi tuijottaminen kuulostaa just sellaiselta, että jos olet vain läpikulkumatkalla niin kiihdytät vauhtia hieman, ettei ne pysty niin kauan tuijottamaan. Kumpihan oli ensin, junat vai tarkkailijat..

Tykkäsin kauheasti myös näistä kursiivin toisiaan seuraavista asioista - aina toi katoamisen miettiminen ja löytämisen miettiminen ja ajamisen pohtiminen on musta ollut kiva.

Ei mutta, oli tosi kiva lukea tästäkin fandomista, varsinkin nyt kun on tauko ja pitää odottaa että tulee lisää jonain kauniina päivänä. On kiva miettiä, että mitä näille kuuluu ja tietää mitä muut ajattelee, että on voinut myös tapahtua. Kiitti tästä!
"It's just like I always say; if you want to find something weird you have to go downtown."

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 341
Vs: Alice Isn't Dead: Cassandra, S
« Vastaus #3 : 08.11.2016 19:53:18 »
Olipa jännä bongata tämän tekstin pompanneen esiin foorumin hämärästä, olin jo sopeutunut siihen ajatukseen että outo fandom karkoittaa kaikki lukijat ;D Mutta näemmä Winga täältä löytyikin joku jolle se oli jo ennestään tuttu. Mitä tulee Sokerisiipi podcastin kuunteluun, niin tietysti on aina mukavaa ja imartelevaa jos ficci inspiroi tutustumaan alkuperäisteokseen. Suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan!

Kirjoitusvaiheessa itseä jäi vähän nyppimään se miten laimeiksi konkreettiset kauhuaspektit lopulta jäivät (ainakin sarjaan itseensä verraten), joten oli kiva kuulla että tunnelma kuitenkin kantoi tällaisena kevytjännänäkin. Olin myös positiivisesti yllättynyt miten hyvin tämä fandom/Jasikan kerronta kääntyi suomeksi - jokin siinä rytmissä ja tietyssä toistossa teki tyylin tosi otolliseksi jäljitellä.

Lainaus
Mytologianörttinä arvostan sitä, miten Cassandra ei ole tässä vain paikka, jonne mennään vaan sillä on myös symbolinen ja vertauskuvallinen merkitys Alicen etsinnässä ja sitä, mitä tapahtui ennen. Alicen toimittajan työhön ennustaa tulevia tapahtumia ja kirjoittaa niistä, mutta aivan kuten Cassandraa, häntä ei ole uskottu ja sen vuoksi on pitänyt kadota. Nuo kiikaritkin voi liittää siihen, kun niiden mekaaninen tarkoitus on nähdä kauemmas kuin tavallisin silmin voi nähdä. Näkemisen tematiikasta saisi varmaan hiton hyvän analyysin tästä ficistä, mutta sanon nyt vain sen verran, että I see what you did there ja nautin kovasti mytologiaviittauksista!

Toinen mytologianörtti ilmoittautuu 8) Näemmä jätin tämän faktan alkutiedoista pois, mutta siis Alicen ammatti on oma teoriani/headcanonini, joka käsittääkseni on jo sarjassa itsessään kumottu? Mutta ei anneta sen haitata. Pyörittelin kirjoitusvaiheessa näitä näkemisteemoja ja satuin silloin törmäämään jossakin ihan muussa yhteydessä tohon quoteen toimittajien työn muuttuneesta luonteesta, ja lopputulos onkin sitten tässä. Pähkäilin vähän sitä kuinka suuresti kirjoittaisin auki tuon Cassandra-viittauksen mytologiset aspektit, joten hyvä että ne olivat sieltä kuitenkin poimittavissa.

Kiitos paljon molemmille palautteesta ja kehuista! Kuten sanottua, en odottanut tähän juurikaan kommentteja, joten oli kiva yllätys saada niitä peräti kaksin kappalein.
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.