Kirjoittaja Aihe: Aku Ankka (Roope Ankan elämä ja teot): Erämaan koruton kauneus, S, Roope/Kultu  (Luettu 1259 kertaa)

Ayudara

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 1 682
  • "Pitkäkyntisillä ei ollut kylliksi kynsiä."
Ficin nimi: Erämaan koruton kauneus
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Aku Ankka (Roope Ankan elämä ja teot)
Ikäraja: S
Paritus: Tulkinnanvarainen Roope/Kultu
Genre: Draama

Summary: Roope on polttomerkinnyt hänet työtä vieroksuvaksi laiskuriksi jo ajat sitten, eikä taatusti katso hyvällä minkäänlaista tauolta haiskahtavaa keskeytystä. Huolimatta siitä, että aurinko on laskenut jo ajat sitten, hän ei ole saanut vielä käskyä lopettaa työskentelyään.

A/N: Positiivisesta palautteesta rohkaistuneena päätin tarttua tähän fandomiin uudelleen. Tämä teksti syntyi hiljalleen mutta vankasti ja lopputulokseenkin olen ihan tyytyväinen. Vähän hankala tämä kyllä oli yrittää lopettaa hyvään kohtaan, kun ajatuksia vain vilisi suuntaan ja toiseen. :D Mainittakoon vielä inspiraatiomusiikki, joka oli tämä.

Kiitoksia Finipikareiden 2016 pronssista!


***



Joskus Kultu toivoisi kykenevänsä ajattelemaan senhetkistä ympäristöään täysin puolueettomalta kannalta.

Päivät vaihtuivat hiljalleen viikoiksi ja eteen aukeni jatkuvasti uusia elämyksiä, joita oli hankala kuvata sanoin. Karu, kesyttämätön luonto sävähdytti häntä. Kylmät väreet kulkivat hänen niskassaan kotkan liitäessä uljaasti kohti pilviä, eikä hän tuskin koskaan olisi väsynyt katselemaan ukonilmaa salamoiden saadessa lumihuippuiset vuoret miltei halkeilemaan mahdistaan.

White Agony Creek oli suorastaan mykistävän kaunis. Se, joka muuta väitti, oli hullu se.

Kultu olisi viihtynyt yksin mitä parhaiten, mutta ilman Roopea hän ei tietenkään olisi milloinkaan edes löytänyt tietään sellaisille villimmille seuduille. Ei hän typerimmissä haihatteluissaankaan ollut kuvitellut nauttivansa moisesta, mutta elämä totta vie oli yllätyksiä täynnä. Silti hänen oli jatkuvasti muistutettava itseään, että hänellä oli elämä toisaallakin, kaukana mokomasta korvesta. Se oli hänen elämänsä, ei se kovasydäminen kaivuutyö, jota hän oli saanut harjoittaa jo miltei kolme viikkoa.

Kova työnteko oli kaikesta vastahangoittelusta huolimatta vaatinut veronsa ja pakottanut hänet sopeutumaan karsimalla kevyemmän – kevytkenkäisen ja suorastaan rikollisen helpon, kuten Roope oli pyytämättä korjannut – elämän tunnusmerkkejä. Hän oli riisunut korunsa, tullut repineeksi mekkoaan teräviin kiviin ja oppinut olemaan välittämättä likaisista hiuksistaan juurikaan. Rehellinen työ jos mikä sai hien pintaan ja kädet likaisiksi samalla kuitenkin puhdistaen mieltä, Roope oli painottanut.

Kesyttömän erämaan karaisemilla kullankaivajilla oli oma filosofiansa. Sanomattakin selvää, että hän näki asian lievästi eri näkökulmasta.

Kultusta syvää yhteyttä luonnon kanssa kokevat huijasivat itsensä lisäksi muita. Sellaiset höntit kertoilivat mielellään ummet ja lammet, kuinka olivat seuranneet vierestä ruohon kasvua tai sammakonkudun kertymistä puron varsille. Jutut olivat poikkeuksetta tuhottoman pitkäveteisiä, eivätkä moiset pölkkypäät tarjonneet hänelle minkään valtakunnan pätevää seuraa. Senlaatuisten luusereiden kohdalla hän nautti katsella, kuinka nämä ottivat kuonoonsa pokerissa tai painiväännössä mies miestä vastaan.

Jos hän silti jotain voisi jalosti väittää oppineensa, niin ainakin sen, ettei kullankaivajia sopinut sulloa kaikkia samaan kategoriaan.

Kultu oikaisee sadatellen selkäänsä ja on henkäistä ääneen ihmetyksestä nähdessään Roopen talsivan kauempana kohti mökkiä melkein kaksi kertaa itsensä kokoinen tukkipuu olallaan vankkana kuin se ei olisi painanut vesisangollista enempää. Niinkin kaukaa Kultu näkee miehen vilkaisevan hänen suuntaansa hakun kalahtelun vaiettua. Se ei ole järin ystävällinen silmäys, mutta eipä hän muuta olettanutkaan. Roope on polttomerkinnyt hänet työtä vieroksuvaksi laiskuriksi jo ajat sitten, eikä taatusti katso hyvällä minkäänlaista tauolta haiskahtavaa keskeytystä. Huolimatta siitä, että aurinko on laskenut jo ajat sitten, hän ei ole saanut vielä käskyä lopettaa työskentelyään.

Ei silti ole hänen vikansa, että hakku on jollain ilveellä onnistunut juuttumaan syvään halkeamaan, jonka hän on erityisen vihaisen lyönnin seurauksena saanut aikaan. Se ehkä irtoaisi, jos hän väkisin taivuttelisi edestakaisin, mutta varren katkeaminen oli riskialtista. Aikansa turhauduttuaan Kultu marssii sieraimet savuten hakemaan toisen hakun senhetkiseksi kodiksi kutsumansa mökin juurelta toiveikkaaksi avuksi.

Irrotusyritykset jäävät kuitenkin suutareiksi kerta toisensa jälkeen. Ennen kuin Kultu on ehtinyt toistaan törkeämpien kirouksien kuorruttamalta raivonpuuskaltaan miettiä uutta suunnitelmaa, hän tiedostaa Roopen saapuneen paikalle. Kaikesta päätellen mies on katsellut häntä jo hyvän tovin ja sytyttää juuri lyhtyyn kynttilän.

”Montako hakkua tarvitset yhteen kallioon?”

”Näköjään kaksikin on liian vähän”, Kultu äyskähtää takaisin.

”Katsos mokomaa”, Roope tuumaa silmäillen arvioiden hänen surkeaa aikaansaannostaan. Hakku törröttää kalliosta terhakasti kuin nuoli polvesta. ”Minua kiinnostaisi tuhottomasti tietää, miten onnistuit saamaan tämän näin syvälle.”

”Mitä &!*@# se sinua kutittaa? Jos sinusta olisi nyt hyötyä, saisit sen irti käden käänteessä.”

”Jos sinusta olisi ylipäätään hyötyä, minun ei tarvitsisi nyt miettiä sellaista”, Roope virkkoo osoittelevasti. ”Lainaa sitä hakkua, jos millään maltat.”

”Siinä on, ollos hyvä!” Kultu ärjäisee provosoituneena kaikesta siitä nokan lonksuttelusta ja tömäyttää työkalun miehen rintakehää vasten niin, että tämä horjahtaa askeleen taaksepäin. ”Eikä tarvitse palauttaa, työnnä se ajan kuluksi vaikka %*@#!&si!”

Hän vannoo, että Roopen kasvoilla käväisee pikkuriikkinen hymyntynkä, joka kuitenkin maastoutuu nopeasti takaisin hivenen tympääntyneeksi mutruksi, jollaisen hän on tottunut tavallisesti näkemään. Roope Ankan tapauksessa hymy olikin miltei mahdottomuutta lähentelevä harvinaisuus.

Kultu tarttuu lyhtyyn ja pitää sen kajoa lähellä, jotta Roope näkisi paremmin eteensä yrittäessään samaa kuin mihin hänkin oli jo hyvän tovin tuhlannut aikaansa. Päivän aherruksesta likaantuneet kasvot tuijottavat hakkua päättäväisesti kuin sitä olisi voinut liikuttaa pelkällä ajatuksen mahdilla. Kultu on melko vakuuttunut, että mikäli se pienessäkin määrin olisi ollut mahdollista, niin juuri olisi käynyt.

Hän itse olisi suorastaan madellut sen katseen alla, mutta oudon mielellään.

”Turha vaiva tälle illalle.” Roope myöntää lopulta tappionsa kertakaikkisen pakon edessä ja lisää: ”Hyväksi lykyksi työkaluja kyllä piisaa, joten huolet pois siltä osin.”

Se kuulostaa hänelle siltä kuin Roope olisi vakaasti olettanut hänen vähintään puoliksi tahallaan lyöneen hakun jumiin. Ei Kultu sitä kiistä, etteikö moinen olisi käväissyt hänen mielessään, mutta ennen sitä iltaa hän oli kuvitellut sellaisen olevan silkka mahdottomuus. Hän näköjään kykeni aikamoisiin ihmeisiin.

”Sehän vasta mainiota.” Kultu puristaa nokkansa tiukaksi viivaksi ja ojentaa lyhtyä käsivarrenmitan päässä takaisin samalla ottaen hakun takaisin. ”Oliko vielä jotain muuta?”

”Ei yhtikäs mitään”, Roope sanoo välinpitämättömästi ja puhaltaa lyhdyn kynttilän sammuksiin nyt kun valoa ei enää tarvita. Mitä sitä kynttilää turhin päin tuhlaamaan, hän saattaa kuulla miehen ajatukset. Välillä hän miettii, onko raivostuttavan pikkutarkasta säästeliäisyydestä ja saituruudesta olemassa jonkinasteista virallista diagnoosia.

Kynttilän lepatuksen sammuttua ympäristöä ei valaise kuin kuu yötaivaalla. Liekin hiipumisen myötä ilma tuntuu oudosti välittömästi kylmemmältä ja vuorilta puhaltava tuuli kihelmöi ikävästi.

”Palaa mökille”, Roope kehottaa tyynesti, eikä näytä olevan viimasta moksiskaan. ”Sinusta ei olisi vilustuneena iloa.”

Siinä tämä kieltämättä on oikeassa, vaikka olikin hieman kyseenalaistettavissa, kumman puolesta mies sellaisessa tilanteessa olisi enemmän pahoillaan.

”Solkkaat kerrankin jotain selväjärkistä”, Kultu tuumaa kuivasti.

”Älä vain totu siihen.” Roope naksauttaa niskaansa ja jää jostain syystä tuijottelemaan öistä taivasta.

”Ei pelkoa – ”

”Shh, katso.”

Kultu huokaisee syvään ja tekee työtä käskettyä silläkin varauksella, että taivaankaarta kaunistaisivat tummien pilvivanojen lisäksi samat pitkäveteiset tähtirivistöt, joita hän on ehtinyt elämänsä aikana tutkailla satoja kertoja. Olihan timanttimaisissa taivaankappaleissa viehätyksensä, mutta...

”Voihan...” Kultu ei saa lausettaan loppuun äkillisen ihastuksen vallatessa hänet.

Revontulet.

Kirkkaanvihreät juovat suorastaan tanssivat yönmustaa taustaansa vasten kuin ne olisi maalattu siihen hienoimmin siveltimenvedoin. Ne täyttävät taivaan hohteellaan ja vaativat viimeisiäkin pilviä väistymään tieltään. Kultu katsoo taivasta mykistyneenä ja hänen näkemänsä yksinkertaisen jumalainen kauneus saa hänet melkein liikuttumaan.

Säikähtäen viehtymyksen kyynelten mahdollisuutta hän kääntää katseensa tarkoittamattaan mieheen vieressään. Liehuvat revontulet heijastuvat Roopen ihmetystä täynnä olevista silmistä ja sillä hetkellä tämä on kuin tyystin eri henkilö. Ikinä Kultu ei ole nähnyt vastaavaa. Poissa ovat arkipäivän murheet ja elämän karkea todellisuus ja tilalla yksinomaan rauhallinen, avoin ihailu jotain niin kaunista luonnon luomaa kohtaan.

Sille näylle on vielä hankalampi olla vuodattamatta kyyneliä, Kultu ajattelee tahtomattaan, mutta kätkee tuuman heti sen synnyttyä.

”Joku höynä kerran oli sitä mieltä, että oikein keskittyessään revontulet saattaa jopa haistaa”, Kultu muistelee joskus kapakassa kuulemaansa turinointia saadakseen tilanteesta taas otteen. Hetkikin myöhemmin ja hän saattaisi tehdä jotain harkitsematonta.

Roope laskee katseensa taivaista ja viattoman hämmästyksen tilalle kohoaa pieni epäuskon virne. ”Että mitä? Kuka tuollaista potaskaa on syöttänyt?”

”En minä sitä körilästä tuntenut.”

”Varsinaista hevonkukkua...”

”Ei se kaveri ollutkaan mikään älyn j-jättiläinen...” hän tuhahtaa ja hytisee jälleen tuulen puhaltaessa kylmänä niskaan.

”Jo riittää ulkona seisoskelu”, Roope tuumaa ja vinkkaa sormellaan kohti mökille vievää reittiä. ”Alahan mennä ja muista sitten katsoa, mihin astut.”

”Mihin sinä sitten aiot?”

Vastaukseksi Roope kohottaa suurta ämpäriä, jonka Kultu vasta silloin huomaa tämän tuoneen mukanaan. ”Varmasti sinäkin mielit peseytyä. Vie tämäkin sisään samalla.”

Kultu ottaa vastaan lyhdyn ja kävelee mökin suunnalle vievän matkan Roopen vanavedessä. Heidän askeleensa vievät lopulta eri suuntiin, ja hän pysähtyy hetkeksi miehen tehdessä samoin.

”Nuku makeasti, jos käyt jo unten maille”, hän kuulee Roopen sanovan.

Se kuulostaa niin merkilliseltä, että Kultu kurtistaa kulmiaan oudoksuen. Sellaisia mukavia sanoja kuuli Roopen suusta usein vain sarkastisessa tai jopa suoranaisen piruilun muodossa, mutta parhaallakaan tahdolla hän ei kyennyt siinä tilanteessa havaitsemaan mitään muuta kuin vilpittömän toivotuksen.

”Ai, öhm... Kiitos vain”, hän takeltaa ja kääntyy kohti mökkiä. Kuistille saavuttuaan hän päättää pienen hetken ajan uhmata Roopen kehotusta käydä sisään lämmittelemään ja luo ihastuksen täyttämän katseen kuulaille yötaivaan valojuoville outo hymyntapainen kasvoillaan.


« Viimeksi muokattu: 05.02.2018 15:39:25 kirjoittanut Ayudara »
"Olet löytänyt... kivettynyttä pokémonin kakkaa."

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 967
  • kuppi teetä kaipaukseen
Dhksjkdshdj!!! *kiemurtelee ihastuksissaan osaamatta muodostaa järkeviä lauseita*

Ihana! Luin pari päivää sitten saman fandomin ficcisi Aamun auerta, jota minulla ei silloin ollut aikaa kommentoida (luen sen joskus uudelleen ja ehkä sitten) ja suorastaan mykistyin. Nyt löysin tämän listauksestasi! Pidän todella Roope Yukonissa -tarinoista, mutta niitä on liian vähän. Ja sitten sinä luot nämä!

Olet onnistunut tuomaan sarjakuvan tunnelman ja taidon suorastaan ihmeellisellä tavalla tekstiin. Hahmot ovat todella IC, ja slice of life -tyylisyydestä huolimatta näissä on pientä juonen tynkää. Rakastan!

Lainaus
”Katsos mokomaa”, Roope tuumaa silmäillen arvioiden hänen surkeaa aikaansaannostaan. Hakku törröttää kalliosta terhakasti kuin nuoli polvesta. ”Minua kiinnostaisi tuhottomasti tietää, miten onnistuit saamaan tämän näin syvälle.”
Roope on niin Roope! Voisin lainata koko tekstin, mutta tämä oli yksi suosikeistani :D

Kirjoita näitä ihmeessä lisää, jos vain suinkin jaksat/ehdit/viitsit ;)
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost

Nevski

  • ⅓ full of it.
  • ***
  • Viestejä: 2 401
Olit tavoittanut hyvin donrosamaisen hauskan, mutta realistisen maiseman. Voi helposti kuvitella mökin ja henkeäsalpaavan komeat maisemat ja jossain sarjakuvaruudun alareunassa olevan hassun hölmön hiiren, joka väistää Roopen potkaisemaan kivensirua. Fikki oli tasapainoinen. Hienona lisänä ankkamaiset sensuurit kiroiluissa!

Tällaista lukisi mielellään vaikka 20-osaisen jatkotarinan. Etenkin kohta, jossa Kultu mieluusti nauttisi Roopen päättäväisestä katseesta pidempäänkin, lupaili paljon ja kertoi paljon hahmojen keskinäisestä kemiasta. Vaikka ehkä arkikohtaamisissa sitä ei aina sitten löydykään. Repliikit olivat tuntuivat aidoilta. Onnistunut teksti kaikin puolin!

Ayudara

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 1 682
  • "Pitkäkyntisillä ei ollut kylliksi kynsiä."
Isfet: Kääk, iso kiitos palautteesta! <3 Yukonin ajan seikkailut ovat tosiaan varsin inspiroivia ja lukeutuvat omiinkin suosikkeihini. Slice of life -tyyppiset tarinat ilman sen suurempaa juonta ovat minulle varsin tyypillisiä. :D Mahtavaa, jos tämä tunnelmapätkä iski ja kuuntelen mielelläsi näkemyksesi toisestakin ficistä tässä fandomissa!

Nevski: Suuret kiitokset! <3  Voi vitsi, sellainen pieni hiirulainen olisi kyllä niin donrosamainen... Ihan alkoi hymyilyttää. :D Hahmojen keskinäinen kemia on kyllä huippumielenkiintoinen elementti, ja olin mielissäni, että olit tarttunut siihen Kultun ajatukseen. Pidempää tarinaa olisi kyllä mukava miettiä, mutta itseni tuntien flow todennäköisesti katkeaisi jossain kohtaa... Oneshot-pätkät kyllä inspiroivat, eikä tämä viimeiseksi tekstiksi taida jäädä. (:

- Ayu

"Olet löytänyt... kivettynyttä pokémonin kakkaa."

Grenade

  • Call me Grenu
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 679
  • Puuskupuhveli
Oon niin monta kertaa aloittanut jo tämän kommentin, ettei tosikaan. Mutta aina on loppunut aika jotenkin kesken ja kommentti on jääny roikkumaan, joten nyt on pakko vihdoin ottaa itteensä niskasta kiinni ja tehdä asialle jotain, koska jos jotain, niin tää teksti ansaitsee kommentin, on tää sen verran kaunis.

Ensinnäkin siis kyllä, lisää Roope/Kultua, ihanaa, että jatkoit tästä fandomista! Tämä oli oikein valloittava kohtaus. Olit hyvin tavoittanut Kultun äänen ja mielenmaiseman ja molemmat pysyivät hyvin hahmossa koko tekstin ajan. Jossain vaiheessa hiukan hämmennyin, kun aikamuoto vaihtui kesken tekstin, ehkä siihen olisi voinut laittaa jonkun kohtaus vaihtuu -merkin, mutta selvisin nopeasti hämmennyksestäni ja ihastuin täysin revontulia tuijottavaan kaksikkoon. Ja kun tässä on niin Rosamainen fiilis. Että kierrellään koko ajan hiukan jonkun Suuremman Tunteen ympärillä, muttei haluta kohdata sitä, ei haluta myöntää sitä itselle, saati sitten toiselle, koska sellainen ei vain toimisi. Ah, elin kyllä ihan mukana tässä.

Tämä teksti totisesti hurmasi kyllä mut, ja jotenkin jäin lopussa janoamaan lisää, niin luonteva tämä oli. Roope oikein heltyi toivottamaan hyvää yötä, alkaa rukka pehmetä revontulten kajossa. <3 Kiitos tästä, tämä valloitti mut kyllä todella! <3


Ei tehä tästä ny numeroo

Ayudara

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 1 682
  • "Pitkäkyntisillä ei ollut kylliksi kynsiä."
Kiitoksia, Grenade! <3

Tavallisesti kirjoitan menneessä muodossa, mutta syystä tai toisesta otin tähän mukaan myös preesensiä. Lienee hyvinkin mahdollista, että aikamuoto pomppii jossain kohtaa vähän sinne ja tänne, kun mietitään sellaista, joka on tapahtunut kauan aikaa sitten ja sitten taas palataan kuluvaan hetkeen. ^^'' Jossain kohtaa ratkaisin asian kappalejaolla, kun en halunnut sotkea mukaan niitä kolmea tähteä, jotka olisivat kyllä selkeämpi keino ilmaista ajan vaihtuminen. Viljelen niitä tarinoissani välillä liikaa ja siksi tieten tahtoen kieltäydyin turvautumasta niihin.

Lainaus
Että kierrellään koko ajan hiukan jonkun Suuremman Tunteen ympärillä, muttei haluta kohdata sitä, ei haluta myöntää sitä itselle, saati sitten toiselle, koska sellainen ei vain toimisi.

Kyllä, tämä on niin herkullista ja koko parituksen suola. :D Äärimmäisen mukavaa, että halusit sanoa jotain tästä! <3

- Ayu

"Olet löytänyt... kivettynyttä pokémonin kakkaa."

Odo

  • Sankari
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 8 524
  • Me, myself & Lockhart
    • Instagram @sonnjawrites
Mä olen lukenut tämän monta kertaa, ja nappasin vielä Kommenttikampanjasta, että varmasti tulee kommentoitua. Sieltä siis terveisiä. Roope Ankan elämä ja teot on täyttä kultaa ja nimenomaan Rosan ja Barksin canon on ehdottomat lempparit ollut lapsuudesta asti. Pidän myös käsittämättömän paljon Roopen ja Kultun suhteesta, mikä niiden välillä vallitsee. Nyt tekisi ihan älyttömästi mieli lukea taas niitä sarjakuviakin!

Itse ficciin sitten fanitukseni jälkeen. Tämä oli fandomille todella uskollinen ja fiilikset Rosan tarinoista tuli vahvasti mieleen, joten ehdottomasti todella hyvin onnistunut ficci. Oli mahtavaa nähdä molempien hahmojen eri puolia ja sitä, miten he toimivat kahdestaan ja siitäkin ehdottomasti pisteet. Tämän kohtauksen pystyy hyvin kuvittelemaan sarjakuvina ja minun oli pakko kuunnella pian tämän jälkeen Tuomas Holopaisen Roope biisejä koko albumin verran. Tajusin vasta nyt tuon biisin, jonka olit itseasiassa linkannut tämän kylkeen ja laitoinkin kommentin taustamusiikiksi (ihana kappale!). Muita poimintoja alkutiedoista oli "ihan tyytyväinen", ja älä ole. Ole ylpeä tästä, sillä tämä on aivan mahtava. :D

Kuvailukin oli todella kaunista ja tarina eteni sujuvasti ja soljuvasti. Vaikka hahmojen fiilikset vaihtelivat kiukkuisesta herkkiin, siirtyminen tapahtui luontevasti. Maisemat pystyi kuvittelemaan ja pidin siitä, mitä Kultu ajatteli erämaasta, johon hänet oli raahattu. Vaikka työ on raskasta ja Roope harvoin hymyilevä niin varmasti luonnon kauneus sulattaa kovimmankin sydämen. Revontulet olivat ihanat ja sarjakuvien lukemisen lisäksi nyt on kauhea kaipuu Lappiin. :D Hirveän paljon mielitekoja yksi ficci saakin aikaiseksi, mutta se kertoo vain ehdottomasti hyvästä onnistumisesta. Pidin myös siitä, miten Kultun kirosanat oli kirjoitettu sarjakuville uskollisesti, eikä niitä tässä tekstissä "oikein" kirjoitettuna vilahtanut. Se on fandomille uskollista, mutta myös varsinaisten manauksien lukeminen olisi rikkonut tunnelmaa.

Kuten tästä voi päätellä niin pidin aivan valtavasti. ♥ Kiitos, ja rohkaistu lisääkin fandomista. Tätä on kyllä enemmänkin, mutta miten olisi vaikka FF100 Roope Ankan elämä ja teot fandomilla? :D

Ayudara

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 1 682
  • "Pitkäkyntisillä ei ollut kylliksi kynsiä."
Iso kiitos, Odo! <3

Voi että, ne sarjakuvat pitäisi kyllä lukea jälleen... Suunnitelmissani on ollut jo pidemmän aikaa hankkia molemmat Elämät ja teot hyllyyn, mutta syystä tai toisesta se on vielä jäänyt vaiheeseen. :P Holopaisen soundtrackin sentään olen hankkinut ja kieltämättä sitäkin on tullut kuunneltua viime aikoina. Tuosta Bergrsenin biisistä minulla tuli mieleen juuri Lappi ja revontulet, vaikka tosiasiassa kyseinen sävellys on tehty Japanin luonnokatastrofin uhrien muistolle...

Puoliksi pakotettu yhteistyö on herkullinen elementti ja sen lisäksi olihan se nyt mukavaa, että Roope tarjosi auttavaa kättään parhaan kykynsä mukaan. :D Pakkohan sitä (tai ei välttämättä pakko mutta aika suositeltavaa) tulla toimeen, kun kerran ollaan samassa paikassa jumissa. Ja vaikka Kultukin kuinka paljon haluaisi vihata kaikkea White Agony Creekiin liittyvää, se käy aika hankalaksi ainakin maisemien osalta. Eikä Roopenkaan läsnäololla liikaa negatiivisia vaikutuksia taida olla. xD

Kääk, FF100:aan tuskin uskallan etenkään tällä fandomilla liittyä, mutta eiköhän tästä vielä tekstiä synny. :D Kiitos vielä hirmuisesti, lämmitti mieltäni hyvin paljon!

- Ayu
"Olet löytänyt... kivettynyttä pokémonin kakkaa."