originaali
K-11
varoitukset: itsetuhoisuus
Pyrin kirjoittamaan yhtyeen tuotanto -haasteeseen sarjan kertomuksia jotka ovat suhteessa toisiinsa. Tässä ensimmäinen, perustuen kappaleeseen
Olet elossa (jota ei valitettavasti löytynyt youtubesta).
ElossaOn kevät.
Harvinaisen leiskuva kevät. Ennen lähtöään äiti jätti minulle rahaa kaikenlaisiin menoihin. Unohdin maksaa sähkölaskun. On silti liian kirkasta. Puhelinlaskun maksoin, mutta kukaan ei vastaa, soitan vääriin numeroihin. Tekisi mieli huutaa, mutta naapurithan kuulisivat, joku vielä soittaisi äidille, saisi etelänlomallaan murehtia minusta. Minussa on paljon murehdittavaa.
Olen kaupassa ylläni yöpuku enkä tiedä mitä teen täällä. Menen kotiin ja laitan meikkiä ja korkokengät mutta en kampaa hiuksiani tai pukeudu, näytän naurettavalta pyjamassani ja sitten juon liikaa viinaa.
Irmillä oli räjähtävät punaiset kiharat ja sellainen vyötärö joita valokuvissa syytetään epäuskottavaksi. Siitä oli hyvä ottaa kiinni. Tapasimme sateenkaari-illassa ja rakastuimme salamavauhtia, eivätkä ryhmäkaverit närältään puhuneet meille aikoihin. Kun puin mekon he puhuivat meille taas. Irmin korkokengät olivat minulle sopivia, rakastin sitä.
Ostan viidet aurinkolasit ja vien yhdet joka huoneeseen. Pidän niitä sisälläkin ja harhailen auringonlämmittämissä huoneissa. Soitan pianoa josta en ole pyyhkinyt pölyjä. Kiertelen kaupunkia ympäri ympäri ja puristan silmiäni tiukasti kiinni. Tapaan ihmisiä kaupoissa ja kävelyretkillä ja kuuntelen heidän tarinoitaan, lapsista ja tulehtuneista parisuhteista ja unohtuneista kirjastolainoista, että voisin välttää ajattelemasta omaani. Peitän silmäni ettei valo kävisi niihin kun päivä tekee kipeää.
Soitan parhaalle ystävälleni Luukakselle ja pyydän oluelle, mutta unohdan ja menen itse puoli tuntia myöhässä.
Irmi kuoli vuosi ja kahdeksan kuukautta sitten. Auto-onnettomuus, kirskuvaa peltiä ja sitä sen sellaista. Hän ajoi pyörällä ja tietysti sääntöjen mukaan, niinhän se näissä aina menee. Kurkkua kuristaa kun ajattelen hänen puhelintaan joka tilutti tienvierustalla kun yritin soittaa, ennen kuin poliisit selvittivät hänen henkilöllisyytensä ja veivät suru-uutisen hänen perheelleen, joka viisaasti soitti minun äidilleni joka puolestaan tuli luokseni ja laski kätensä lohduttavasti hartialleni ennen kuin kertoi. Hautajaisissa pidin tummia laseja ja ajattelin Bobbyä joka Lauran hautajaisissa syytti kaikkia tekopyhyydestä, mutta täällä kukaan ei heittäydy epätoivosta arkun päälle ja kaikilla on lamaantuneet katseet. Seurakuntatalolla istuin perheenpöydässä ja siirtelin kakkupalaa lautasellani kuten kaikki muutkin ja hieroin välillä punareunaisia silmiäni. Mietin että herravarjele miten me olemme joutuneet tähän, ja toivon että voisin soittaa Irmille, kunnes muistan.
Luukas juo oluttaan hitaasti ja väsyneenä ja minä painelen rannettani kynsilläni.
”Kuule Joonatan, pitäisikö mun tulla sun luo vähäksi aikaa?”
En vastaa mitään ja katseeni on tutkimaton (aurinkolasien vuoksi). Hän tulee, eikä sano mitään tiskeistä kaikkialla likaisista vaatteista lattioilla pölystä auringossa, eikä verestä eikä siitä että olen nukkunut patjalla kylpyhuoneen lattialla. Hän laittaa astiat tiskikoneeseen ja tyhjät pullot muovikassiin ja me nukumme vierekkäin vanhempieni aviovuoteessa.
Luulin että kuolen ikävään mutten kuollut. Välttelin kaikkia ihmisiä enkä halunnut olla yksin. Kämppikseni, jota en tuntenut ennen enkä ole tavannut koskaan sen jälkeen, soitti hätänumeroon kun istuin hänen huoneessaan kahdelta aamuyöllä ja kielsin häntä menemästä nukkumaan tai tappaisin itseni. Halogeenivalo oli epäluonnollisen kirkas, olin uppoutunut pitkään ja polveilemaan kertomukseen siitä miten keittiöveitsillä kylpyhuoneessa lopettaisin kaiken, kun ambulanssihenkilökunta saapui paikalle. Minut vietiin turvaan suojaisaan laitokseen, ja sillä välin vanhempani olivat muuttaneet omaisuuteni takaisin luokseen.
Hakkaan päätäni pöytään kun Luukas on kylpyhuoneessa ja vaikka se tekee kipeä en halua välittää. Hän keittää meille teetä ja kuuntelee minua kun itken yhä aamuöisin kuin sydäntäni raastettaisiin irti rinnasta, ja toivon todella että tekisin saman hänelle, vielä vuoden ja kahdeksan kuukaudenkin jälkeen.
Kun minua oli eheytetty riittävästi minut vapautettiin vanhempieni huostaan. Pari kuukautta myöhemmin ajoin pyörällä päin betoniseinää, mutta valitettavasti olin unohtanut kypärän. Päähäni.
Kun olin sairaalassa kukaan ei tiennyt miten puhua minulle ja he kiertelivät huoneeni seinävierustoja kuin kissa kuumaa puuroa. Mutta Luukaksella oli tummat silmänaluset ja hänen äänensä särkyi aina välillä kun hän kysyi, mitä
vittua oikein touhusin: ”Luuletko, että kukaan muu täällä ei ole surullinen? Ota pääsi pois perseestäsi ja lakkaa pelleilemästä!”
Minulle jäi lievä aivovamma josta toipumista haittasi merkittävästi tapahtuman aikainen psykososiaalinen tilanteeni ja niinpä vieläkin voin löytää itseni paikoista jonne en muista menneeni, unohtaa mitä olen tekemässä ja kärsiä pahoista päänsäryistä. Muistan kumminkin että löin jotakuta, puolituttua joka kysyi että tätäkö Irmi olisi halunnut, sillä he eivät koskaan tunteneet niin hyvin että hänellä olisi oikeus laukoa sellaista ja itse asiassahan kukaan meistä ei tiedä mitä Irmi haluaisi sillä Irmi on vittu kuollut eikä se muutu mihinkään, millään, ja tämän tosiseikan uskomaton kammottavuus rusentaa minua päivästä toiseen.
Luukas katselee kanssani elokuvia eikä välitä vaikken huomioi niitä mitenkään. Hän tekee minulle ruokaa ja vie minua sairaalaan tarkistettavaksi ja pesee vaatteeni ja vetää rullaverhoja alas mutta jostain syystä ne silti ovat aina ylhäällä. Hän lähtee kun vanhempieni paluuseen on enää muutama päivä ja vakuutan pärjääväni. Aurinko tuntuu polttavan silmiäni ja peitän ne käsilläni ja puristan ne kiinni mutta mikään ei auta. Huudan.
