Kirjoittaja Aihe: Äärettömät mailit | dystopiakuvaus, S  (Luettu 1261 kertaa)

Ronen

  • floater
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 354
Äärettömät mailit | dystopiakuvaus, S
« : 28.07.2016 00:04:13 »
Ficin nimi: Äärettömät mailit
Kirjoittaja: Bluji Ronen
Beta: Saappaaton
Ikäraja: S
Genre: melankolinen maailmanlopputilannekuva
Varoitukset: N/A
Haasteet: Oneshot10 (530 sanaa), Yhtyeen tuotanto II kappaleella Toiveista rippeet
A/N: Oikein mukavaa syntymäpäivää Sanderralle! Toiveesi dystopiaoriginaalista iski sopivaan väliin, ja inspis näkökulmaan irtosi tuosta biisistä, vaikkakin vetelin lyriikoista aika leveällä pensselillä maisemaa – toivottavasti osui nyt edes jotenkin kankaalle eli dystopian raameihin. Kiitokset mahdollisuudesta, toivottavasti tykkäät. (+ kiitokset Saappaattomalle otsikosta :D)


***

Tuhansia maileja takanapäin.

Hiljaiset tuulet puhalsivat hiekkaa pyörteiksi ilmaan lännestä, luoteesta, kaikista ilmansuunnista. Aavikko oli laaja, loputon ja armoton; päivällä se oli kipinöitä ja hiillos, yöllä tappavan kylmä ja viiltävä jääterä. Sen keskellä kulki kaksi hahmoa, iso ja pieni, isä ja tytär.

"Isä, katso! Raunioita!" Tytön ääni oli väsynyt mutta innostunut, sen äänteiden läpi kuulsi iäisyyksien verran kipua ja uupumusta. Hiekanvärisen hupun alta smaragdinvihreät silmät tarkkailivat jo herkeämättä edessä siintäviä aikaan murtuneita seiniä. Isä ei kuitenkaan päästänyt tytön hennosta kädestä irti. Miehen arpiset kasvot eivät uskaltaneet paljastaa pisaraakaan toivoa. Hitaasti vaeltajat lähestyivät kivisiä jäänteitä, jotka olivat ainoa merkki kadonneesta ihmiselämästä kilometrien säteellä. Muunlaiset eliöt ja organismit puskivat epätoivoisesti kevyiden hiekanjyvien keskeltä siellä täällä, mutta vaeltajien näkökulmasta he tuntuivat olevan ainoat maailman jäljellä olevat ihmiset.

Muutaman jalan päässä raunioista isä uskalsi antaa tyttärelleen vapauden juosta tutkimaan sitä, mikä joskus oli ilmeisesti ollut talo ja sen elinpiiri. Tytön kiinnostus keskittyi aluksi hanaan, joka syöksyi hiekasta samean ja ruosteisen putken varassa. Joskus paikassa oli siis ollut vettä, elämän eliksiiriä. Mies itse tutki raunioseinien sisäpuolella niitä harvoja esineitä, jotka olivat kestäneet ajan terävät hampaat. Kaikkein yllättävimpänä löytönä hiljainen vaeltaja piti metallista laatikostoa, jota ei voinut kuvitella kenenkään muistoksi. Yksi laatikko kerrallaan hän paljasti jonkun elämän rippeet. Arvottoman rihkaman keskeltä erottui yksi haalistunut valokuva: siinä seisoi solakka nainen, jonka kasvoista ei enää näkynyt kuin leveästi hymyilevä suu, nyt harmahtavan sinisenä näkyvän järven rannalla.

Entisestä maailmasta kertova valokuva sai miehen vakavammaksi kuin hän oli ollut pitkään aikaan. Jälleen yhdet rauniot, yksi tuhoutunut elämä, yksi muistutus ihmiskunnan kohtalosta. Hän jatkoi hetken talon vähäisten, pölyisten jäänteiden tutkimista, muttei antanut itsensä innostua liiaksi. Talossa oli tuskin mitään jäljellä, ja siitäkin vähästä mikään ei ollut käyttökelpoista. Tämäkin paikka oli hakuammuntaa, jälleen yksi tyhjä kolo loputtomassa hiekkameressä. Joskus mies arveli, että korkeimmat aallonharjat olivat hukuttaneet kaiken hyödyllisen tai että silmät sokeuttava hiekkamyrsky loikin hänelle harhaisia illuusioita toivosta.

"Minea, hoi! Jatkamme matkaa!" mies huusi tyttärelleen, joka tutki edelleen innolla hioutuneita hiekkatiiliä. Tyttären silmissä näkyi syvänvihreä pettymys, kun hän tallusti surullisena takaisin isänsä luo ja otti tätä kädestä kiinni.

"Isä…", Minea aloitti vaisusti, mutta isä tuli kyykkyyn hänen eteensä ja nosti leukaa kädellään.

"Minea, minä lupaan sinulle, minä vannon elämäni viimeistenkin henkäysten kautta, että me löydämme vielä tien Kotiin. Sieltä me löydämme varmasti vielä Lääkkeen, parannamme tämän taudin", isä sanoi pistävän harmaat silmät loimuten katsoessaan tyttärensä katseessa kuolevaa viidakkoa ja sen takana piileksivää sielua. Lupauksen lopussa miehen ääni murtui ja tämä yskäisi pari kertaa kuin olisi yrittänyt saada hiekkaa keuhkoistaan ulos. Tyttö nyökkäsi varovaisesti ja halasi isäänsä, viimeistä aavikon keskellä seisovaa tukevaa pilaria. Hänelle oli aivan sama, kuinka monta kertaa isä toteaisi asian hänelle, sillä hän tiesi isän pitävän lupauksensa. Isä piti lupauksensa aina. Yhtä lailla Minean ääretön tuki ja usko pitivät isän järjissään.

Niinpä parivaljakko lähti jälleen matkaamaan kohti Kotia. Kaukaa avaruudesta kukaan ei olisi ehkä edes huomannut kahta pientä ihmistä, kuin muurahaisia katukiveyksen raoissa ja rajoissa. Planeetta, joka joskus oli ollut vehreä kuin muhkein paratiisi, oli vuosituhansien saatossa rapistunut kuivaksi ja halkeilevaksi kivilaataksi. Kukaan – ei isä eikä Minea, saati ne harvat, jotka yhä räpistelivät epätoivoisesti etsien toivoa, Lääkettä, Kotia, miten vain sen halusikaan ilmaista – ei osannut sanoa täydellisellä varmuudella, mitä oli tapahtunut. Ehkä ihminen oli vain antanut periksi.

Tuhansia maileja edessäpäin.
« Viimeksi muokattu: 10.06.2017 11:15:52 kirjoittanut Ronen »
the memories fade
like looking through a fogged mirror

telephone wires above are
sizzlin' like a snare

Sanderra

  • ***
  • Viestejä: 145
  • "Awesome."
Vs: Äärettömät mailit | dystopiakuvaus, S
« Vastaus #1 : 31.07.2016 21:50:42 »
Voi kiitos!  :-*

Ilmoittelen itsestäni nyt vasta pari päivää myöhemmin, mutta taisinpa lukaista tämän jo saman aamuyön aikana kun tämän julkaisit.  :D

Tämä on kyllä aika upea kuvaus. Rakastan dystopiatekstejä yleensäkin, koska niissä voidaan luoda niin monenlaisia maailmoja, mutta suosikkini taitaa olla kaikenlaiset ilmastoon ja luonnonoloihin keskittyvät tekstit. Aavikon karuus ja loputtomuus loivat epätoivoisen tunnelman, mutta silti Minea vain luotti järkkymättömästi isäänsä, mikä oli varsin ihanasti ilmaistu:
Lainaus
viimeistä aavikon keskellä seisovaa tukevaa pilaria

Tekstissä oli muitakin kauniita ja kekseliäitä kohtia, syvänvihreä pettymys, aavikko joka on kipinöitä ja hiillos <3
Alun ja lopun lauseet tuhansista ja taas tuhansista maileista ovat yksinkertaisuudessaan aika pysäyttäviä, ja niistä ehkä tykkäsinkin kaikkein eniten. Kiitokset synttäritekstistä vielä!  :)
I don't got this.

Ronen

  • floater
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 354
Vs: Äärettömät mailit | dystopiakuvaus, S
« Vastaus #2 : 01.08.2016 00:48:35 »
Sanderra: Mukava kuulla, että kelpasi! Dystopiat voi tosiaan olla monenlaisia - itse tykkään ehkä enemmän niistä enemmän teknologisiin ja fantasiaelementtejä sisältäviin taittuvista, vaikka juuri tällaiset ehkä pelottavankin mahdolliset versiot ovat kyllä myös tosi vetoavia. Muutama sellaisiin perustuva kirja (Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa, Emmi Itärannan Teemestarin kirja - molemmat kannattaa ehdottomasti lukea, jos tosiaan kiinnostaa) on tullut lukaistua viimeisen vuoden sisään ja ehkä tähän kanavoitua vähän niiden (ja toisaalta myös viime syksynä käymäni maantieteen kolmoskurssin, joka keskittyi juuri erilaisiin maantieteellisiin riskeihin mukaan lukien ilmastonmuutoksen vaikutukset) tarjoamaa maailmankuvaa.

Mutta joo, erityisesti kiitokset itsellesi takaisin siitä, että annoit tälle pätkälle ensimmäisen kipinän synttäritoiveellasi! ^^
the memories fade
like looking through a fogged mirror

telephone wires above are
sizzlin' like a snare

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 421
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vs: Äärettömät mailit | dystopiakuvaus, S
« Vastaus #3 : 03.03.2019 12:18:59 »
Tervehdys Kommenttikampanjasta! :) Valitsin tämän tekstin listauksestasi, koska olen kiinnostunut erilaisista dystopioista ja tällä on oikein lupaava nimi!

Karu, kuuma ja kuiva aavikkoympäristö on hyvin aistittavissa. Päiväkausien ja lukemattomien mailien vaeltaminen kenties hyvin vähäisillä ruoka- ja juomavaroilla, turhan toivon herääminen ihmisasumuksen jäänteiden tullessa vastaan... Huh, pysäyttävää ja ajatuksia herättävää. Jäin erityisesti miettimään sitä, miten jo pelkät rauniot saavat tytön innostumaan ja kiinnostumaan. Se kertoo kai siitä, miten vähän maailmassa on enää innostuttavaa ja kiinnostuttavaa, kun päivät täyttyvät matkanteosta ja uupumuksesta. Pysäyttävää on sekin, miten tytön hihkaisu tarinan alussa on innostuneen lisäksi väsynyt. Tulee sellainen fiilis, että uupumus on läsnä kaiken aikaa, innostuksenkin hetkinä, kaiken taustavarjona.

Huomioni kiinnittyi lukiessani myös siihen, miten mieheen ja tyttäreen viitataan yksinkertaisesti miehenä ja tyttärenä. Tytön nimi kyllä selviää, mutta kerronnassa sillä ei ole oikeastaan väliä, koska keitäpä muita miehiä ja tyttäriä aavikolla vaeltaisi. Ei varmaan kovin monia, ainakaan missään lähietäisyydellä. Tulee sellainen fiilis, että mies ja tytär muodostavat nyt toistensa elämänpiirit kokonaisuudessaan, ja nimet on helppo ehkä jopa unohtaa, kun niitä ei tarvita. Pidän myös siitä, miten Koti ja Lääke on puolestaan kirjoitettu isoin alkukirjaimin. Ne nousevat kaiken yläpuolelle, suuriksi päämääriksi, tavoitteiksi jotka kenties syvällä mielessä tiedetään todennäköisesti saavuttamattomiksi mutta joista silti pidetään kiinni ja joita kunnioitetaan, koska mitä muutakaan sellaista enää on, mikä saisi jatkamaan päivästä ja mailista toiseen.

Palaan vielä hetkeksi tarinan nimeen, koska se on minusta hieno. Sen voi ajatella esimerkiksi niin, että maileja on ääretön, loputon määrä, tai niin, että yksikin maili tuntuu äärettömältä kaiken kivun ja uupumuksen takia (ja ehkä siksikin, että tietää maileja siintävän äärettömästi niin takana kuin edessäkin). Olipa kyse kummasta tahansa tai vaikka molemmista, ajatus on pysäyttävä ja hurja. Hieno nimi!

Kiitos tästä lukukokemuksesta, pidin kovasti! -Walle

Lyra

  • ***
  • Viestejä: 1 454
Vs: Äärettömät mailit | dystopiakuvaus, S
« Vastaus #4 : 15.07.2019 16:29:46 »
Heissan ja terveisiä kommenttikampanjasta. Olen aina nauttinut dystopiasta. On kiehtovaa lukea, millainen on tulevaisuuden "huono" vaihtoehto. Dystopiaa on paljon erilaista, mutta jotenkin kyseinen genre on aina vetänyt minua puoleensa.

Tässä tekstissä pidin erityisesti tuosta aavikon kuvauksesta. Siitä kuinka hiekkaa on joka puolella ja kuinka aavikko on armoton. Ihanasti olit ottanut huomioon, että aavikolla ei tosiaan aina ole kuuma, vaan että yöllä vaarana on kylmyys. (Kävelin tässä toissa päivänä rannalla paljain jaloin, kun aurinko oli paistanut koko päivän ja voin kyllä ymmätyää hyvin, kuinka kuumaksi aavikon hiekka voi päiväsaikaan muuttua, varsinkin jos  tässä on kyseessä jonkuntapainen ilmastonmuutoksen aiheuttama dystopia, kun on jo kuumempi mitä oikeasti nyt on)

Isä-tytär suhde on mukavan virkistävä tapa kertoa dystopiaa. Yleensä tuntuu, että on sisaruksia tai sitten rakastavaisia; tällaiseen en ole aikvaisemmin törmännyt. Pidin kovasti siitä, miten heistä kerrotaan. Tyttö on ilmeisesti nuori, ehkä niin nuori, että ei ole elänyt "ennen" ja jaksaa innostua vielä raunioista ja kaikesta sellaisesta, vaikka onkin väsynyt ja uupunut. Isä on nähnyt kaiken, on väsynyt ja oppinut että enää ei kannata toivoa. Tässä ei keskitytty turhiin yksityiskohtiin heidän ulkonäöstään, mutta silti tuntui, että sai kaiken tarpeellisen irti.

Valokuvien katselu oli jotenkin sydäntä särkevää, oikein muistuteltiin ja lyötiin kasvoille mitä kaikkea oli menetetty. Pidin oikeastaan siitä, että vaikka tässä kovin puhuttiin menetyksestä ja sellaisesta, ei oikeastaan missään vaiheessa oikein juurta jaksamalla kerrottu mitä oli tapahtunut. Se olisi tuntunut jotenkin turhalta ja väkisin väännetyltä tähän.

Hieman ehkä häiritsi, että tekstissä puhutaan näin yleensä ottaen maileista, mutta alussa on kuitenkin kohta, jossa sanotaan kadonneesta ihmiselämästä kilometrien säteellä. Maileja ja kilometrejä kun harvemmin käytetään ristiin rastiin.

Koti ja Lääke herättivät suuria kysymyksiä. Mikä tauti? Onko se tauti, joka on tarttunut heihin vai tauti, joka on tarttunut Maahan? Mikä on Koti? Se ei selvästi ole paikka, jossa he ovat asuneet, vaan jotain suurempaa ja hienompaa? Jonkinlainen turvapaikka ehkäpä? Tämä kappale herätti paljon kysymyksiä siitä mitä on tapahtunut ja mitä isä ja tytär etsivät, mutta siitä huolimatta pidän siitä, että näihin kysymyksiin ei vastata. Minean ja isän usko toisiinsa on vahva ja ihanaa, että heillä on edelleen toisiinsa.

No tässä viimeisimmässä kappaleessa sitten selitetäänkin vähän, vaikka asiat jäävät silti jotenkin sumun peittoon. Pidän siitä, että Minea ja isä ovat niin pieniä maapallon tasolla, että heillä ei tavallaan ole mitään väliä. Tässä puhutaan vuosituhansista, en tiedä tarkoittaako se sitten sitä, että asiat on ollut huonosti jo niin pitkään (mitä syvästi epäilen, koska raunioista löytyy vielä valokuvia ja isä selkeästi muistaa jotain hyvistä ajoista) vai sitten, että muutos on ollut hidasta. Tämäkin herättää vain enemmän kysymyksiä.

Jotenkin tästä lopusta voisi tulla vain epätoivoinen olo, mutta omaan makuuni tämä oli  juuri sopiva dystopiakuvaus. Alun ja lopun tuhannet mailit, sekä ääretön aavikko ja kaksi pientä ihmistä eivät edes näy avaruudesta, jotenkin kuvaavat sellaista suurta ja loppumatonta juuri hyvin. Pidin tästä kovin paljon. Kiitos!